Näytetään tekstit, joissa on tunniste Helsinki. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Helsinki. Näytä kaikki tekstit

tiistai 15. lokakuuta 2024

Angels in America / Kansallisteatteri 14.10.2024

Tony Kushnerin loistava näytelmä Angels in America saa Kansallisteatterissa arvoisensa tulkinnan. Linda Wallgren on tehnyt mestarillisen työn ensinnäkin sovittaessaan alunperin kahdessa osassa esitetyn ja todella pitkän teoksen neljään tuntiin, Kushnerin luvalla. Ja toisekseen ohjatessaan tästä niin ehyen ja kiinnostavan esityksen. Loistava ensemble, muutenkin huipputiimi tekemässä sekä Kansiksen osaava tekniikkaporukka loihtii katsojien eteen sellaista teatterin taikaa ettei paremmasta väliä.

Angels in America on aikansa kuva eli esittää hyvin myös vuotta 1985. Mutta ei tämä ole mikään pölyttynyt kasarikuvaus millään mittapuulla, vaan raikas ja varsin ajankohtainen näytelmä syrjinnästä, rahan vallasta, HIV-epidemiasta, uskosta ja uskonnoista, reaganismista, Neuvostoliiton kaatumisesta - kaikki ajankohtaisia tänä päivänäkin (tai valitettavasti ehkä se Venäjän mureneminen on enemmän haaveissa). Alkuperäinen alaotsikko A gay fantasia on national themes toteutuu nytkin, mutta Wallgren on jättänyt lyhentäessään eniten pois sitä kansallismielistä Amerikka-osuutta ja kaikenlaista rönsyilevää vatulointia, uskontopaasaustakin. Ja kansalliset teemat ovat laajentuneet koko maailmaa kattaviksi, eikä niin Amerikka-keskeisiksi. On myös hyvä ratkaisu esittää useita kohtauksia limittäin, samaan aikaan näyttämöllä tapahtuvina. 

Näin upean version Lontoon National Theatressa 2017, ja ajattelin että tästä ei voi enää parempaa tulkintaa tehdäkään... Nooh, saatoinpa olla väärässä. NT:n versiossa eka osa Millennium Approaches kesti 3,5 tuntia ja toinen osa Perestroika 4 h 15 min, ja vaikka oli huippuporukka lavalla ja tekijätiimissä muutoinkin, niin oli siinä sellaista tyhjäkäyntiä ja paljon saarnaavaa osuutta. Wallgrenin tulkinta napakoittaa ja tiivistää rönsyilevää Kushneria juuri sopivasti ja Juho Gröndahlin uusi suomennos on myös elävää ja taidokasta kieltä. Joitain sivuhahmoja on karsittu, mutta ei heitä sinänsä jää kaipaamaan, ei edes maailman vanhinta elossa olevaa bolsevikki-Alekseita.

Niin, ja mukaan on saatu myös Susikoira Roi-vitsi, joka on ihan huippujuttu!

            

Lavalla nähdään todella hyvä - siis todella loistava - roolitus. Pääsemme lähietäisyydeltä seuraamaan kahden newyorkilaispariskunnan sekä muutaman muun ihmisen elämää. Heidän elämänsä kietoutuvat oudolla tavalla yhteen, ja kaikkiin vaikuttaa HIV jollain tavalla. Aleksi Holkko on ihan häikäisevä HIV-tartunnan saaneena Priorina, joka kokee (lääkehouruissaan tai oikeasti - katsoja päättää) ilmestyksiä ja saa tietää olevansa Profeetta. Hyvin fyysinen roolityö. 

Priorin näyissä seikkailee vaikuttava Enkeli, jota Inke Koskinen vivahteikkaasti näyttelee. Priorin häilyväinen miesystävä Louis (Markku Haussila) on dramaattinen ja täysin kykenemätön käsittelemään partnerinsa sairautta, niinpä hän lähtee kävelemään. Pelkurimainen ratkaisu, mutta jollain tasolla ymmärrän Louisin ratkaisun, vaikken sitä hyväksykään. Kirjaimellisesti hän on panemassa muita miehiä kun oma rakas on kuolemassa AIDSiin. Haussila on varsinainen drama queen kyllä; mielettömän taitavaa näyttelijäntyötä häneltäkin.

Toisaalla meillä on mormonipariskunta Harper (Aksa Korttila) ja Joe (Otto Rokka), joilla ei mene hyvin, heilläkään. Harper on ajautunut kotirouvana pillerikoukkuun ja viettää päivänsä harhaillen mielensä syvyyksissä ja haaveillen ehkä jopa lapsesta. Joe on urakiidossa oleva juristi, jota koitetaan kosiskella muuttamaan Washingtoniin, vaan päätöksenteko on vaikeaa, ja Harper ei halua muuttaa.

Joen pomo on pahamaineinen huippulakimies Roy (Timo Tuominen), joka on donaldtrumpainen öykkäri, aivan mahdoton tyyppi. Tuominen tekee hienon tyypityksen kyllä. Mikä yhdenmiehen puhelinshow - ehkä hänen tosiaan olisi pitänyt syntyä mustekalaksi. Omaksi kauhukseen Roykin saa HIV-tartunnan, mutta ei suostu myöntämään sitä itselleenkään, koska eihän mikään homo sentään ole! Maksasyöpä tämä on. Satunnaisesti vaan käy tapaamassa poikaprostitoituja, eihän se nyt homoksi tee. Niin kamala kääkkä kuin Roy onkin, niin tulee häntä hieman jo sääli loppua kohti.

Sairaalassa Royta hoitamaan osuu mustaihoinen hoitaja/drag queen Belize (Leo Ikhilor) joka toki edustaa kaikkea mahdollista Royn vihaamaa. Turhaan Roy hankkii lääkettä kaapit täyteen ja leveilee rahoillaan, sillä kohtalo on karu. Kuolinvuoteella häntä käy morjenstamassa Royn kuolemaantuomitseman Ethel Rosenbergin haamu (Kristiina Halttu), joka hihittelee vahingoniloisena ja säälienkin ehkä. On kyllä saatu maskeerauksella (ja toki näyttelijätaidoilla) hyvin esikuvansa näköiseksi. Halttu tekee hienon roolin myös Joen uskovaisena äitinä, joka saapuu New Yorkiin hoitamaan miniäänsä kun poikansa sekoaa ja katoaa.

Näyttelijät ovat kaikki erinomaisia, ja hyvin uskottavia rooleissaan. En varmaan ole ihan ainoa joka lopussa pyyhkii silmäkulmiaan, näin loistavan esityksen jälkeen. Hienoa, hienoa työtä!

On vallan upeaa aina kun lavalla on elävää musiikkia. Niin tässäkin. Musiikin ovat säveltäneet ja sitä kavalla esittävät vallan taitavat Stina Koistinen ja Joonas Outakoski, jonka käsialaa on myös äänisuunnittelu. Koistinen istuu flyygelinsä takana, ja koko esitys alkaa herkällä pianomusiikilla ja Louisin isoäidin muistotilaisuudella. Myös Moonriver-tulkinta on kaunis. Äänisuunnittelu on myös todella luovaa ja taitavaa.

Tarja Simonen lavastusratkaisut ovat rouheita, kauniita ja limittävät eri tarinat hienosti yhteen. On kauneutta seinien enkelikuvioissa, on kliinistä sairaalamaailmaa, on eksentristä mormonikeskusta. Ja näiden ihmisten koteja ja toimistoja. Ajatonta kauneutta. Simone on suunnitellut myös runsaan pukuvalikoiman. Tyylikästä, värimaailmaltaan hillittyä (paitsi ei Belizellä!) beigeä, mustaa, valkoista, eli ei mitään kasarilookia täällä. Nooh, ehkä kuitenkin hieman Harperin lasketteluhaalarissa. Paljon pieniä herkullisia yksityiskohtia, kuten toki lavastuksessakin. Saara Huuhtanen vastaa naamioinnista, ja ilohan näitä on katsella. On jotenkin virkistävää että leesiot on merkattu punasilla rukseilla eikä oikeasti maskeeraamalla läiskiä ihoon.

Ville Virtasen valot ja videot ovat molemmat isossa roolissa näyttämökuvan luomisessa. Valot luovat hienosti tilaa ja tilanjakoa. Videosuunnittelussa on ohjaaja ollut mukana myös.

Priorin näyt, kuten palava kirja, on toteutettu taitavasti. Ja sitten on joukkio muoveihin kääriytyneitä enkeleitä...

Bonusta myös siitä että representaatiota on todellakin mietitty tätä roolitettaessa, siitä iso kiitos.

Kyllä ne 80-luvun AIDS-asioiden käsittely on hyvin vielä mielessä, kaikkine homoruttoineen ja kuinka Jokke ja Timppa antoivat kasvot sairaudelle Suomessa. Tässäkin näytelmässä ihmisten asenteet, myös hoitohenkilökunnan, on aika hurjia ja surullisia. Myös ajoitus tässä USA:n presidentinvaalien alla on oivallinen, sitä Amerikka-juttua, ja myös kritiikkiä, on näytelmässä niin paljon. "Tää ei vaan oo hauraitten maa" sanoo Roy Amerikasta. Ja myös: "juristit on Amerikan ylipappeja". Niinpä.

Näytelmässä on toki myös rohkeahkoja seksikohtauksia, mutta sinällään hyvällä maulla tehtyjä, eikä mitään turhan roisia näy. Toki homofoobikot voivat järkyttyä jo siitä kun kaksi miestä suutelee, mutta ehkeivät he lähtökohtaisesti tule tämmöistä näytelmää edes katsomaan. Ja olihan tässä myös mielettömän hieno homodiskokohtaus (I am What I am), missä pukusuunnittelija Simone pääsee irrottelemaan fetissikuvastolla!

Onhan tämä teemoiltaan aika täyteen ahdettu näytelmä, ja muutenkin aikamoinen runsaudensarvi. Mutta silti niin jäsennelty ja koherentti teos. Loppu on kaikesta huolimatta toiveikas. Vaikka maailma on mätä paikka niin silti on toivoa, on rakkautta, on solidaarisuutta.

Kyllä Kansallisteatterin ja Wallgrenin Angels in America menee heittämällä vuoden parhainten esitysten joukkoon. Syyskauden näytökset on toki myyty loppuun, mutta onneksi tämä jatkaa Kansiksen ohjelmistossa myös keväällä. Näin vahva näytelmä kestää kyllä useammankin katselukerran, itsellä ainakin on uusinta suunnitelmissa.


Esityskuvien copyright Mitro Härkönen.

perjantai 11. lokakuuta 2024

UKK / Kapsäkki 10.10.2024

Monenlaista esitystä olen vuosien varrella Kapsäkissä nähnyt, mutta en vielä Kekkosesta kertovaa musiikkiteatteria. Onneksi se aukko sivistyksessäni on nyt täytetty, kiitos Reetta Ristimäen konseptisuunnitteleman, Sirpa Kähkösen kirjoittaman ja Taru Mäkelän ohjaaman UKK - karnevalistisen musiikkinäytelmän. Esitys tarjoili paljon kaikkea, melkein jopa ähkyyn asti. Mutta hauskaa oli, sekä lavalla että katsomossa, jossa ikärakennekin oli sellainen, että Kekkonen on kaikilla hyvin mielessä ja muistissa.

Satiirinen ja karnevalistinen UKK sijoittuu 1970-luvun alkuun ja lavalla piipahtaa sen aikakauden poliitikkoja Ahti Karjalaisesta alkaen. Paavo Kerosuon esittämä neuvostodiplomaatti on niljakkaan juonitteleva ja Kekkosta kiristävä. Kerosuo on myös oivallinen vuorineuvos Vuorisena muhkeassa karvahatussa ja leveissä lahkeissaan. Kertojana viehkeä ja muhkeakampauksinen Lottotyttö (Reetta Ristimäki) joka valtavissa silmälaseissaan kuljettaa tarinaa eteenpäin. 

Ristimäki on myös erinomainen Sylvi Kekkonen, jonka valssiduetto miehensä kanssa jää mieleen. Hanna Vahtikarilla on myös useita rooleja, joista tanssiva lohi jää vahvimmin verkkokalvoilleni (mikä upea lohiasu!). Juha Pulli on mainio ikunuori Kekkonen, iso kortsu päässään hän heiluu ja sekoilee ja huitoo. Voimansa tunnossa, voittamaton ja liki-kuolematonkin! Suurmiehellä on suuret tarpeet, niinpä.

Suomettuminen, Kekkosen yksinvaltius, se hullu aika kun poikkeuslain nojalla Kekkonen jatkoi presidenttinä ilman vaaleja. Raskaat Moskovan vierailut käyvät voimille, mutta onneksi vitamiiniruiskeet auttavat jaksamaan.  Miesten saunakulttuuri, missä asiat päätettiin. Toiset pelkäävät, toiset jumaloivat Kekkosta, ja se kyllä näkyy. Näytelmässä on paljon äkillisiä tapahtumia, ihmisiä tulee ja menee lavalla kuin liukuhihnalta, osa jää hieman sivuunkin. Vähän semmoinen hätäinen vaikutelma tulee kyllä välillä ja sketsishowmainen olo. Mutta kokonaisuutena onhan tämä kurkistus kuin toiseen aikaan, vaikkei 70-luvusta niin kovin kauaa ole. 

Välillä ei kyllä tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, oliko se meininki oikeasti tommoista? Vaikka joo, kyllähän tässä kärjistetään ja liioitellaan jne, mutta olihan se aikamoista, se Kekkosen aika. Välillä katsomme vanhaa arkistomateriaalia missä Kekkonen kunnostautuu taiteilijana, voi herran pieksut! Käsittämätöntä pokkurointia. 

Ja voiko koskaan unohtaa Ahti Karjalaista (Kerosuo) tanhuamassa Pauli-polkan tahtiin? Tai vetämässä rallienglannilla rokkia.

Niko Kumpuvaaran musiikki (Aili Järvelän käsialaa on Rotestilaulu ja Pauli-Polkka) on monipolvista ja monipuolista, sanat biiseihin on tehnyt Sirpa Kähkönen. On rap-henkeä, valssia, oopperaa, humppaa, rokkia - sillisalaatti kaikenlaista. Loistava muusikkoduo Sara Puljula ja Niko Kumpuvaara vetävät nurkassaan hienosti, haitaria ja montaa muutakin instrumenttiä, ja ovat kyllä muutenkin mukana esityksessä.

Erno Seppälän runsaudensarvimaisessa lavastuksessa hyödynnetään paljon erilaisia mallinukkeja. Muutenkin pieni lava on aika täyteen sullottu kaikenlaista. Marja Uusitalon pukusuunnittelu on myös ihana aikamatka 70-luvulle! Saunahalatit! Myös Ari Haapaniemen maskeeraus (ja peruukit) täydentävät ajankuvaa. Pietu Pietiäisen kuva- ja videosuunnittelu, Erno Seppälän valot sekä Max Marshallin äänet täydentävät näyttämökuvan.

Sain juuri luettua Reidar Palmgrenin mainion Veli jota minulla ei ollut -kirjan, jossa toisena päähenkilönä on myös Kekkonen. Hyvin täydentävät toisiaan nämä Kekkos-kuvaukset. Kyllä hänessä ammennettavaa on vielä useisiin taideteoksiin. Hämmentävää on tämä Kekkosen palvominen ja jalustalle nosto mikä Kapsäkin esityksessäkin nousee hienosti esiin.

Rotestilaulu lopussa toimii hienosti sovitettuna slovariksi! UKK tarjoilee hulppean karnevalistiset iltamat Kapsäkissä. Eniten esitys varmaan ilahduttaa Kekkosen ajan omakohtaisesti kokeneita, mutta ehkä nuorillekin tämä tarjoilee hauskan kurkistusikkunan vanhoihin hyviin (tai ehkei sittenkään niin hyviin) aikoihin. Hyvä irtiotto arjesta!


Esityskuvien copyright Markku Pihlaja.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 5. lokakuuta 2024

Lemminkäisen äiti / Ryhmäteatteri 4.10.2024

Ryhmäteatterin syksyn uutuusnäytelmä on Anna Krogeruksen kirjoittama Lemminkäisen äiti. Hauska ja koskettava teksti eräästä perheestä ja sen tavoista käsitellä arkea, elämää ja sen mukanaan tuomia ongelmia. Mukana toki Kalevala-twistiä. Eero-Tapio Vuori ohjaa isoksi paisuvaa kertomusta. 2,5 tuntia on ehkä hieman liian pitkä seurata tämän normaalin mutta kovasti kipuilevan perheen arkea.

Äiti Elina Lemminkäinen (Minna Suuronen) on kodin, työn, vanhenavan äidin ja kotonaan lorvivan pojan välillä sukkuloiva keski-ikäinen, väsynyt nainen. Työ 9-luokkalaisten äidinkielenopettajana on raskasta, eikä elämä kotonakaan helppoa ole. Puoliso Aku (Santtu Karvonen) on uponnut töihinsä ja siinä sivussa polkee hysteerinsena kuntopyöräänsä, luurit korvillaan. Pari kohtaa toisensa ainoastaan pariterapeutin etävastaanotolla, ja silloinkin lähinnä toisiaan syytellen milloin mistäkin. 

Heidän poikansa Nico (Aapo Salonen) on entinen jääkiekkolupaus, josta ei tullutkaan sankaria. Äiti toimii curling-vanhempana kantaen pizzat naaman eteen. Poika pelaa ja on hautautunut asuntoonsa ja monen nykyajan nuoren tavoin potee ilmastoahdistusta. Kaikille taitaa olla yhteistä elämänhalun menettäminen, tai ainakin jonkunlaiseen limboon ajautuminen ja henkinen uupumus. Elinan äiti Maire (Marja-Leena Kouki) keskustelee kuolleen miehensä kanssa, unohtelee enenevässä määrin asioita ja tukeutuu karjalaiseen perimäänsä. Viides tärkeä henkilö on ukrainalaistaustainen Anastasia (Nana Saijets), jonka elämä kietoutuu yhteen Lemminkäisen perheen kanssa.

Kalevalan mytologia näkyy tarinassa monessa kohtaa, hienosti myös Janne Siltavuoren oivaltavassa triptyykki-lavastuksessa. Avautuvat kolme taulunkehysikkunaa kurkistavat erilaisiin koteihin. Tästä aspektista tykkäsin kovasti! Vaan miten käy arjen pyörityksessä itsensä hylkiöksi tuntevan Nicon, ja onnistuuko äiti-Lemminkäinen tuomaan hänet takaisin Tuonelan joen partailta? Miten käy yhä huterammaksi käyvän Mairen ja pelastuuko Elinan ja Akun nariseva liitto? Toinen ei ole tarpeeksi läsnä pojan elämässä ja toinen halaa tämän hengiltä. 

Monen mutkan kautta päädytään varsin seesteiseen loppuun, joka ei ehkä ole ihan sellainen mitä odotti. Mainiota muuten että Maire-mummossa on muutakin kuin miltä päällepäin näyttää.

Esityksessä käytetään suomen lisäksi venäjää ja ukrainaa, ja tuomalla mukaan Anastasian saadaan otettua kantaa myös Ukrainan tilanteeseen.

Minna Suuronen on varsin erinomainen samaistuttavassa roolissaan. Kaiken arjen pyörityksen keskellä hänen Elinansa koittaa löytää omaakin aikaa meditaatioharjoituksilla. Toinen hersyvä roolityö on Marja-Leena Koukilla, tämän Maire on oikea ehta karjalaismummo! Energiaa! Varsinkin toisessa näytöksessä mummo on ihan timanttia. 

Herkullisen pienen roolin videolla tekee Elinan ja Akun parisuhdeterapeutti, jota esittää teatterinjohtaja Juha Kukkonen. Luoja paratkoon jos joskus tarvitsen terapeuttia parisuhteeseen ja tuommoinen osuu kohdalle. Mutta mikä pistämätön roolityö!

Ville Mäkelän tarkka valosuunnittelu ohjaa hienosti katseet aina oikeaan taulunkehykseen. Mika Haaranen vastaa hienoista erämaavideoista.

Näytelmä loppuu toiveikkaasti mustarastaan lauluun. Ihmisten elämä on muuttunut, luultavasti jopa parempaan suuntaan. Ei ehkä yhdessä, mutta paremmin. Ehkä on vielä toivoa, ripaus.


Esityskuvien copyright Mitro Härkönen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 3. lokakuuta 2024

Sinkkipojat / Helsinki 98, Vuosaaren ent. lukio 2.10.2024

Sinkkipojat on toinen Helsinki 98 -ryhmän Svetlana Aleksijevitšin kirjoihin perustuvaa sarjaa. Esityspaikka on sama kuin järisyttävän hienossa Neuvostoihmisen loppu -esityksessä eli ensi vuonna purettava Vuosaaren entinen lukio. Pieni ja rouhea tila, johon nämä esitykset sopivat erinomaisesti. Sinkkipojissa Ohjaaja (joka Venäjän sodan takia pysyttelee nimettömänä) paneutuu ryhmineen Afganistanin sodan (1979-1989) syövereihin. 

Jostain syystä tämä sota on Neuvostoliitossa (ja Venäjällä) vaiettu asia, ja nyt ääneen pääsevät sotilaiden äidit ja tukijoukot kuten lääkärit, entiset sotilaat ja kirjailija. Äitien tarinat riipaisevat eniten.

Esitys alkaa dramaattisesti. Marssivat sotilaat, sekä taustavideolla että paikan päällä, ja venäläinen marssimusiikki soi taustalla. Sotilaat ottavat ikonit, pistävät ne palasiksi kirveillä ja paloista tehdään puiset konekiväärit. Kuin lasten lelut, mutta varsin todentuntuiset. Ei sota ole lastenleikkiä, vaikka pihamailla lapset usein sotaa leikkivät. Varmaan Neuvostoliitossakin. Sodan tuntu ja uhka leijuu koko ajan mukana ja taustalla vaikka nyt pestään jälkipyykkiä. Tarinat ovat riipaisevia ja surullisia, kaikki on karua ja korutonta. Ontot katseet ja menetetyt elämät jäävät katsojan mieleen kummittelemaan pitkäksi aikaa. Katsomo on hipihiljaa, tämä esitys todellakin koskettaa. 

Näyttelijänelikko Sami Lanki, Emilia Neuvonen, Elli Närjä ja Maksim Pavlenko taipuvat moneen ja pistävät itsensä likoon myös fyysisesti. Työskentely on pakotonta ja vahvaa. Anis Kronidova on suunnitellut puvut ja maskeerauksen, taitavaa työtä nekin.

Sinkkipojat on fragmentaarinen esitys, välillä ollaan Aleksijevitšin kirjan henkilöiden maailmassa, ja sitten hypätään hänen oikeudenkäyntiinsä. Hetkittäin on vaikea uskoa että voivatko ihmiset todellakin sanoa ja käyttäytyä näin. Uskon että sairaanhoitajat eivät kestäneet rintamalta palanneiden paikkaamista. Sota jossa äiti joutuu kadehtimaan toisia äitejä, joiden pojat palasivat vain ilman jalkaa tai kättä. Afganistanissa palvellut lääkäri ymmärtää nyt isäänsä joka ei halunnut puhua kokemuksistaan toisessa maailmansodassa. Vaikkei itse sotaa nähdäkään näyttämöllä niin kertomukset ja kokemukset tuovat sen eläväksi ja katsojille käsinkosketaltavaksi. 

Kuten Neuvostoihmisen lopussakin, ovat Pavel Semtšenkon lavastus ja valot erinomaisia ja ennenkaikkea videot. Dokumentaarisia ja visuaalisesti näyttäviä. Ohjaaja on suomentanut ja sovittanut teoksen yhdessä Martti-Tapio Kuuskosken kanssa. 

Sotilas ei voi sanoa että pelottaa. Vaikka pelottaa niin perkeleesti. Sodan arkiset kauhut, ihmisten hyväksikäyttö, se että rintamalle meneviltä otetaan kaikki arvokas ja uusi pois - sillä eihän siellä uusia uniformuja tarvitse. Toinen näytös on yhdenlainen näkemys Aleksijevitšin oikeudenkäynnistä, missä häntä syytetään kirjaansa varten haastateltujen äitien sanojen vääristämisestä. Äitejä loukkasi miten heidän sankaripoikansa esitetään kirjassa raiskaajina ja tappajina, jopa itkupilleinä. Hahmot ovat televisioruuduissa puhuvina päinä. Kiinnostava tehokeino. Oikeudenkäyntipöytäkirjateksti heijastetaan seinälle. Karua tekstiä. 

Argumentin mukaan kirjailija on tehnyt omaisuuden näiden sotilaspoikien elämillä, on vain reilua että äidit saisivat tästä osansa. Kirjailijan sodanvastainen monologi on mykistävän hieno. Miksi me ihmiset emme osaa elää ilman sotaa? Sananvapaus ja kirjailijan taiteellinen vapaus on tutkittavana. Miksi vain sodassa mukana ollut voisi tai saisi kirjoittaa siitä?

Sinkkipojat on vahva, pasifistinen teos, joka kaikessa karuudessaankin on todellista laatuteatteria. Erikseen pitää vielä mainita Tuomas Kantelisen tähän näytelmään säveltämä musiikki. Ukrainan tilanteen vuoksi tämä on edelleen todella ajankohtainen esitys. Menkää katsomaan, esityksiä jatketaan niin kauan kun katsojia riittää. Toivon että se on vielä pitkään.


Esityskuvien copyright Helsinki 98.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 2. lokakuuta 2024

Vuodenajat - puutarhatonttujen matkakuvia / Tanssiteatteri Hurjaruuth 2.10.2024

Mikä voisi olla ihanampaa kuin neljä puutarhatonttua touhuilemassa omiaan, vuodenaikojen vaihtuessa?Tanssiteatteri Hurjaruuthin syksyn koko perheen tanssiteos Vuodenajat - puutarhatonttujen matkakuvia on aivan hurmaava. Neljä taitavaa tanssijatonttua esittävät Vivaldin Vuuodenaikojen säestyksellä kukin oman soolo-osuutensa. Teatterin uuden taiteellisen johtajan, koreografi Jyrki Karttusen uusin teos on hirveän ihana ja innovatiivinen, ja hurmasi ainakin tämän aikuiskatsojan totaalisesti.

Jollain tavalla näen tämän sisarteoksena Karttusen Keijukaisneuvos Koo -teokselle. Näissä kömpelöissä (mutta ah niin sutjakoissa) tontuissa on jotain samaa kun eri viikonpäiviä personoivissa tyypeissä. Ruskeisiin haalareihin ja harmaisiin pipoihin pukeutunut nelikko yhdistelee tanssiin klovneriaa, miimiä, ja akrobatiaa, slapstick-komediaa unohtamatta. Keväällä aloitetaan ja Mikko Makkonen on hurmaava mummomaisessa kukkatakissaan ja alusvaatteissaan. Tanssissa on breakdancemäisyyttä. Kevät on arvaamaton, yhtäkkiä voi nousta tuulenpuhuri. Mutta perhoset lepattavat, vesi solisee kuin kutsuen hyppimään lätäköissä ja muuttolinnut palaavat. Rakastan sitä miten hienosti valoilla (Anna Pöllänen) ja äänillä (Tuomas Fränti) saadaan loihdittua esimerkiksi se lätäköissä hyppiminen.

Anna Sinkkosen lavastuksen keskiössä on valtava pahvinen kuvakirja, jonka sivuilta pompahtavat eri vuodenaikaelementit, ja vähän muutakin. Miten hieno kirja! Ja muutkin lavastuselementit ovat pahvia taitavasti hyödyntäviä. Sinkkonen vastaa myös pukusuunnittelusta, johon kuuluu kivoja väriläiskiä.

Kesä (Tanja Illukka) saapuu sinisellä kleinbussilla, kuinkas muuten. Kesään toki olennaisesti kuuluu laituri ja aurinko sekä telttailu. Kivasti androgyyni kesä onkii ja käy eeppisen taistelun kalan kanssa (tämä on lapsikatsojista tosi hauskaa). Takanani istunut lapsi henkäisi: "noin pieni kala ja noin iso hässäkkä"! Kalan sukellus katsomoon saa aikaan riemunkiljahduksia.

Myös pyykkinarujumppa possuineen ja käsittämätön jäätelötötteröshow herättävät katsojissa ihastusta. Ihmettelen itsekin vielä esityksen jälkeen miten se tötterötemppu tehtiin? Hienot hidastukset - kuka saa tötterön? Ja vähän jongleeraustakin. Hurmaava kesä!

Tanssijat ovat kyllä taitavia ja moneen taipuvia. Tunnin mittaiseen esitykseen mahtuu myös ihanan yleisötyöntekijä Pauliina Aladinin jutustelutuokio lapsikatsojien kanssa. Oli meitä aikuisiakin kourallinen, siis muitakin kuin päiväkodin työntekijöitä. Ehkä perheet käyvät enemmän viikonloppuisin kuin arkisin klo 10 näytöksissä, koska tämä on kyllä koko perheen esitys. Aikuisillekin varsin viihdyttävää.

Tietenkin syksyyn kuuluu keltainen sadetakki, sydvesti ja kumisaappaat. Syksy (Eero Vesterinen) koittaa saada puusta putoavia lehtiä takaisin. Turhaan. Lehtien heittely yleisölle sai aikaan tilapäisen hysterian ja koko esitys unohtui hetkellisesti. Pahvin monipuolinen käyttö lavastuksessa ja rekvisiitassa on kyllä esimerkkillistä. Syksyn tanssahtelussa on pieni Singing in the Rain -kohtaus ja näen vähän Chaplinin kävelyäkin siellä. Eikä onnistu tanssimuuvien opettaminen, ei.

Talvea taustoittaa hieno kaupunkisilhuetti. Tuuli puhaltaa, tontut ovat kaivaneet lapaset käsiinsä ja heittelevät lumipalloja. Hillitön lumisota robottimaisine liikkeeineen. Talveen kuuluu myös joulu ja yhdestä paketista paljastuukin pieni rengas, joka maagisesti kasvaa suureksi cyr-renkaaksi! Sillä Talvi (Milja Jaskari) taituroi ja yleisö on ihastuksissaan. Mikä hieno päätös monipuoliselle vuodelle!

Vuodenajat on hauska ja juuri sopivan mittainen myös lapsikatsojille. Siinä on paljon iloa ja leikkisyyttä ja kuhunkin vuodenaikaan sopivia juttuja jotka kaikki tunnistavat. Tontut ovat hurmaavia! Ja teoksen visuaalisuus luottaa yksinkertaisuuteen mutta on kertakaikkisen nerokas. Lopun kukka on vielä piste iin päällä. Hurmaannuin! Esitykset jatkuvat ensi keväänä, menkää ja löytäkää sisäinen lapsenne.


Esityskuvien copyright Marko Mäkinen. Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

maanantai 30. syyskuuta 2024

Jackie - Tyttö ja kuolema IV / Teatteri Avoimet Ovet ja Myllyteatteri 30.9.2024

Itävaltalaisen Elfriede Jelinekin näytelmä Jackie - Tyttö ja kuolema IV ei ole kovin helppoa katsottavaa. Se on toki mielenkiintoinen ja haastava - ja onhan se katsojan hyvä välillä mennä pois omalta mukavuusalueeltaan. Jaakko Kiljunen ja Maiju Tainio ovat ohjanneet esityksen Teatteri Avoimiin Oviin, yhteistuotantona Myllyteatterin kanssa. Ohjaajakaksikko ei päästä katsojaa helpolla.

Jelinek ei ole päässyt suomalaiselle näyttämölle kovinkaan usein. Maria Säkö pohtii asiaa oivaltavassa artikkelissaan Long Playn verkkojulkaisussa. Säkö kertoo näytelmästä mm. näin: Jackie kuuluu Jelinekin Prinsessadraamat (Tyttö ja Kuolema I–V) -näytelmäsarjaan. Se on eräänlainen ironinen vastine Shakespearen kuningasnäytelmille. Sarja koostuu monia kertoja toistetuista, vääjäämättömästä tuhosta kertovista prinsessasaduista aina Lumikista Jackie Kennedyyn ja Sylvia Plathiin. Kerrontatapa on kuitenkin toinen kuin perinteisissä elämäntarinoissa. Jelinekin teksti on assosioivaa – se viittaa koko ajan eri teoksiin, henkilöihin ja historiallisiin tapahtumiin. Selkeän kertomuksen sijaan prinsessadraamat ovat eräänlaisia labyrinttejä tai mysteeripelejä.


Kävin katsomassa Tampereella Teatterimontussa Jalostamo-kollektiivin Rechnitz (Tuhon enkeli) vuonna 2015, ja sekin oli hieno, jos kohta aika haastava. Jackie kertoo tietenkin Jacqueline Kennedy Onassiksesta, joka oli vaikutusvaltainen nainen aikanaan, vaikkakin nykynuorille ehkä hieman tuntemattomampi hahmo. Enkä itsekään voi sanoa syvemmin hänen elämäänsä monine käänteineen perehtyneeni. En tosin ole juuri sen viisaampi tämän näytelmän nähtyänikään! Tyyli-ikoni, ensimmäinen nainen eli presidentin puoliso, toimittaja - naisesta oli moneksi.



Ja koska hänestä oli moneksi, on Jackien persoona jaettu kahden näyttelijän esitettäväksi. Tämä tekee katsomiskokemuksesta vielä vähän haastavamman. Näyttämöllä nähdään Mirva Kuivalainen ja Yoko Takeda, oikein ilmaisuvoimaisia molemmat.


Naiset keräävät jätesäkkeihin tavaroita lavalta, aamutakit päällään. Välillä he ovat peilikuvina toistensa liikkeelle ja puhuvat peräkkäin. Puhuvat elämästään, miten piti saada kansa pitämään itsestään. On ollut keskenmenoja ja kaikkea muuta raskasta, miehellä on ollut naisseikkailuja. Puhe on välillä outoa tajunnanvirtaa. Jackie nappailee piristäviä jaksaakseen.



Väliajan jälkeen näyttämö on täynnä mustaa kahisevaa kangasta, jonka alta pilkistää esiin kaksi päätä. Valokeilat heijastuvat savuun, päät puhuvat Marilyn Monroesta ja kieltävät puolisoaan seurustelemasta tämän kanssa. Katossa on pieniä pyöreitä valaisimia, kun pieniä kuita. Erityinen kiitos täytyy antaa Tiitus Torniaisen upeasta valosuunnittelusta! Valon ja pimeyden vuorottelu toimii hyvin.

Jackie velloo kuolemassa ja läheisten menettämisessä. Miten itseään voi säästää jos kaikki haluavat osansa, he sanovat Marilyn Monroesta. Koko toinen näytös on hämyinen, vähän aavemainen ja jopa scifimäinen. Aivan kuin eri näytelmä, ja pidin siitä kovasti visuaalisuuden vuoksi. Oscar Dempsey vastaa lavastuksesta ja puvuista, ja nähdään lavalla toki ikoninen jakkupuku ja pillerihattukin.


Pidin myös nukketeatterimaisista elementeistä, niistä kiitos Maiju Tainiolle.



Avoimien Ovien pieni näyttämö on sopivan intiimi. Väliajalla aika moni katsoja jäi tulematta takaisin, kai se kertoo siitä että tämä vaatii hieman enemmän ajattelua ja keskittymistä yleisöltäkin. Minusta on hyvä haastaa itseäni katsojana, vaikka en esitystä aina niin ymmärtäisikään.


Ymmärrän hyvin miksi Jelinekiä ei nähdä kovin usein Suomen teatterilavoilla. Ihmiselle joka kaipaa irtiottoa arjesta, niin ei hän jaksa tällaista esitystä, joka vaatii oikeasti ajattelua ja paneutumista. Ja jos esitys ei vedä katsojia, ei sitä ole näissä kulttuurin kurjistamistalkoissa taloudellisesti mahdollista toteuttaa. Jackie oli kyllä hieno esitys, mutta vaatii tietynlaisen mielentilan katsojalta.



Esityskuvien copyright Mitro Härkönen. Näin esityksen ilmaisella pressilipulla ennakkonäytöksessä.

keskiviikko 25. syyskuuta 2024

Veljelleni / Kansallisteatteri 24.9.2024

Olipa ihanaa päästä vihdoin tutustumaan Kansallisteatterin uuteen näyttämöön Taivassaliin! E.L. Karhu on kotimaisen nykynäytelmäkirjallisuuden yksi kansainvälisimpiä nimiä. Hänen uusin näytelmänsä Veljelleni ilmestyi ensin kirjana 2021, ja sitten sai ensi-iltansa Saksassa 2022. Nyt sitten Helsingissä. Teatterin sivuilla sanotaan näytelmän olevan nuoren naisen kasvutarina, ja on se toki sitäkin. Ohjaaja Otto Sandqvist on neljän näyttelijän kanssa luonut hyvin uniikin teoksen.

Karhun näytelmät eivät ole maailman helpoimpia. Mutta esimerkiksi Prinsessa Hamlet oli ihana kokemus sekä Q-teatterissa 2017 että nukketeatteriversiona Turun kaupunginteatterissa samana vuonna. Sen sijaan Q-teatterissa nähty Eriopis kahden vuoden takaa oli aika haasteellinen, mutta toki hyvin kiinnostava.

Veljelleni kertoo nimettömäksi jäävästä nuoresta naisesta, joka asuu olosuhteiden pakosta (tai itse asiassa se ei selviä miksi hän asuu) veljensä luona. Tyttö raportoi veljen tekemisistä ja kaikesta muusta yksityiskohtaisesti. Mielenkiintoinen ohjausratkaisu on tuoda neljä eri näyttelijää esittämään kaikki samaa hahmoa. Tämä on periaatteessa monologi, mutta esiintyjät vaihtavat roolia nopeasti.

Tyttö ei ole kyllä kovin miellyttävän oloinen henkilö. Hän vakoilee veljensä naisystäviä jopa suorastaan stalkkerimaisesti ja kärsii huonosta itsetunnosta. Mussuttaa irtokarkkeja, mökkeilee saaressa normaalia joo, mutta kaiken alla on sellainen aika vinksahtanut vire.

Teksti on aika tajunnanvirtaa välillä, mutta se sopii tähän kyllä hyvin. Välillä puhutaan mikrofoniin ja välillä ei - ääni on hyvin hypnotisoivaa. Esitys on hyvin fyysinen. Välillä kaadetaan kylmää hernekeittoa päälle, välillä läimitään veljen squashmailalla itseä tai tungetaan irtokarkkeja kaula-aukosta sisään. Kehollisuus on vahvasti läsnä koko esityksen ajan.

Näyttelijät esiintyvät Auli Turtiaisen suunnittelemissa baby doll -henkisissä nuhruisissa mekoissa ja he ovat hyvin fyysisesti läsnä. Niina Hosiasluoma ja Herman Nyby eivät istu siihen "norminäyttelijän" muottiin mitä yleensä lavalla näemme. Katsojalle tekee hyvää, ja ehkä vähän shokeeraavaakin, nähdä hieman rehevämpiä kehoja lavalla, varsinkin vähäpukeisena. Sara Melleri ja näyttelijäopiskelija Emma Pälsynaho ovat myös erinomaisia. Hyvinkin erilaisia tulkintoja samasta hahmosta tällä nelikolla.

Näytelmän tyttö on myös innostunut Kauniit ja rohkeat -sarjan Sally Spectrasta ja kuvailee tämän vierailua tavaratalossa seikkaperäisesti. Erilaisia pakkomielteitä tai hetkellisiä innostuksen kohteita on paljon. Lopulta veli kyllästyy siskonsa ja heittää tämän ulos pakkaseen. Näytelmän loppu on erilainen ja yllättävä, unenomainenkin. Liekö totta ensinkään?

Virpi Niemisen lavastus on oivaltava, unenomainen, vähän haaveileva. Pieni kalteva neliskulmainen lava on kuorrutettu irtokarkeilla, posliiniesineillä ja ihmeellisillä muilla tavaroilla. Toinen näytös alkaa niin katto on laskeutunut vinoksi lavan päälle. Heti tulee intiimi olo. Taivassali on muutenkin entisenä verstastilana aivan ihana! Joakim Udd on suunnitellut sekä valot että videot; näyttämökehikon reunoissa olevat valot ovat todella hieno ratkaisu. Vili Pääkkö vastaa äänisuunnittelusta ja musiikista, ja erilaiset luontoäänet ja elokuvamainen musiikki sopivat esitykseen erinomaisesti.



Kun yksi tyttöä näyttelevä ihminen on lavalla, muut loikoilevat tai oleskelevat lähimaastossa. Tyttö puhuu veljensä naisystävistä mahkuilijoina ja niistä pahin on metkuilija. Hänen suhteensa tähän metkuilijaan on eriskummallinen, samaan aikaan halveksiva ja ihaileva.


Veljelleni on haastava esitys eikä varmasti kaikkien mielestä edes sopivaa teatterissa katsottavaa. Tyttö on ulkopuolinen omassa elämässäänkin, mutta onneksi lopussa hän tuntuu saavuttavan jonkunlaisen onnen ja tasapainon. Melkein kolme tuntia on kyllä aika pitkä aika intiimille näytelmälle, ja ehkä tästä olisi voinut vähän supistaa.


Kiinnitin huomiota siihen että aika moni jätti tulematta väliajalta takaisin. Tämä ei kyllä olekaan mitään kovin helppoa teatteria. Ja siksi juuri niin kiinnostavaa.




Ennen esitystä osallistuin keskustelutilaisuuteen kahvila Willensaunassa. Kirjailija Karhu, ohjaaja Sandqvist, kustannustoimittaja Elsi Hyttinen ja teatterikirjoittaja Leena Kärkkäinen keskustelivat näytelmästä ja sen teemoista. Karhu sanoi että hänen mielestään tämä ohjaus on omaperäinen tulkinta ja sisältää performanssin elementtejä. Esityksen nähtyäni olen kyllä samaa mieltä. Olisi ollut kyllä kiinnostavaa nähdä se Saksan versiokin. Veljelleni on osa Karhun "epäsuositut tytöt" -sarjaa, missä pääosan saavat sellaiset naiset ketkä eivät niitä ehkä normaalisti saa. Tyttö on viaton, lapsellinen ja myös aika vinksahtanut. 

Romaani/näytelmä päättyy eräänlaiseen queer-fantasiaan, ja jää lukijan/katsojan nähtäväksi tapahtuuko tämä henkilön päässä vai ihan oikeasti. Itse haluaisin uskoa ja toivoa, että tämä tapahtuu oikeasti. Karhu haluaa käsitellä töissään paljon myös ruumiillisia hierarkioita ja ottaa vahvasti kantaa lihavuus- ja läskifobiaan sekä sisäistettyyn naisvihaan. Lopulta esityksessäkin rajat kauniiden ja rumien ihmisten välillä hajoavat. Päähenkilön elämä tuntuu pyörivän vain veljen ja tämän naisystävien ympärillä. 


On kyllä hienoa (ja tarpeellista) miten Karhu pyrkii uudistamaan suomalaista näytelmäkirjallisuutta. Se tapa millaisia kehoja nähdään näyttämöllä on jo hieman parantunut, mutta vielä tässä on paljon työtä. Pitäisi nähdä että elämää on myös normien ulkopuolella! 

Mikäli kaipaat hieman haastetta teatterikokemukseesi suosittelen Veljelleni -näytelmää. Jos haluat helppoa ja aivot narikkaan -tyylistä elämystä, valitse jotain muuta. Esityksiä on vain 19.10 asti. Joskus on palkitsevaa poistua omalta mukavuusalueeltaan.

 
Esityskuvien copyright Saara Autere.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 13. syyskuuta 2024

Neuvostoihmisen loppu / Helsinki 98, Vuosaaren ent. lukio 11.9.2024

En ole lukenut valkovenäläisen toimittaja-kirjailijan, nobelisti Svetlana Aleksijevitšin kirjaa Neuvostoihmisen loppu, tai mitään muutakaan häneltä. Mutta aihe kiinnosti, ja vielä pari tuttua puhui esityksestä ylistäen. Teatteriryhmä Helsinki 98 on tuonut teoksen näyttämölle sovitettuna, hienoa! Tuntemattomana pysyttelevä suomentaja ja ohjaaja on tehnyt suoranaisen kulttuuriteon tämän kanssa. 

Neuvostoihmisen loppua esitettiin syksyllä 2023 ja suuren kysynnän vuoksi esitykset jatkuivat viime keväänä. Ja edelleen tänä syksynä. Veikkaan että esitykset jatkuvat, sillä taas paikat menivät kuin kuumille kiville. Aivan mahtavaa että hieman marginaalisempi teatteri kiinnostaa!


Esityspaikkana on Vuosaaren entinen lukiorakennus, ja sinne aika ankeaan miljööseen on tehty vielä ankeampi esityspaikka. Betoninen pieni tila, bunkkeria hieman muistuttava, missä etuseinä on lasia. Katsojia ei kerrallaan mahdu siis kauhean paljon, eli jos ja toivon mukaan kun esityksiä tulee lisää, kannattaa olla lippujen kanssa nopea. Mutta siis, lasiseinä on oleellinen osa Pavel Semchenkon lavastusta. Taustalla pyörii erilaisia Venäjän ja Neuvostoliiton aikaisia dokumenttifilmejä. 

Varsinaisella näyttämöllä on pelkistetty ja vaatimaton selli. Tai vankilasairaalan huone. Tai vanhainkoti, missä päiviään viettää Vasili Petrovitš N. (Sami Lanki), iäkäs ja huonokuntoinen mies. Välillä hänelle tuo ruokaa tai auttaa pukemaan aika tylykäytöksinen hoitaja (Elli Närjä), mutta muutoin mies on yksin muistojensa ja eletyn elämänsä kanssa. 


Reilun kahden tunnin ajan saamme kuulla aikamoista monologia millaista on ollut elämä kommunistina, puolueen uskollisena jäsenenä. Nyt Vasilille naureskellaan, koska kommunismi on so last season. Mutta hän jaksaa sinnikkäästi uskoa aatteeseensa. Kuulemme hiuksianostattavia tarinoita.  Vasili on ehtinyt moneen: tehtaanjohtajasta opettajaksi ja palkinnoksi uurastuksestaan puolueen hyväksi saanut kaksi kunniamerkkiä ja kolme infarktia. 

Nyt hän on katkera, pettynyt, odottaa kuolemaa. Vanhuudessa ei ole mitään hyvää, ennenkaikkea se on yksinäisyyttä. Öisin voi keskustella kuolleiden kanssa. Ihmiset ympäriltä ovat kadonneet kuka minnekin, ja poikakin on langennut kapitalismin pauloihin. Ja vaimon olinpaikastakaan ei ole tietoa. 


Miten kukaan voi uskoa kommunismiin kaiken kokemansa jälkeen? Nykyihmisten mielestä se oli kamalaa aikaa, mutta Vasili on edelleen sitä mieltä että se oli sentään jotain! Neuvostoliitolla oli suuret haaveet ja suuria saavutuksia, mutta mitä sitten tapahtui. Stalinin oíkkuja piti olla valmiina noudattamaan läpi vuorokauden. Kaikki ajattelivat yhteisöä, ja nyt vain kukin ajaa omia etujaan.

Sami Lanki on järisyttävän hyvä roolissaan. Tämä on fyysisestikin rankka suoritus. Lankin Vasili on oikeasti hieman reppana mies, menneisyytensä vanki. Henkisesti raskaan mankelin läpikäynyt, mutta edelleen sinnittelevä. 


Tarina on traaginen ja synkkä, ahdistavakin. Vasili on pettynyt puolueeseen, ja siihen miten asiat ovat menneet. Miten puolueen johto käänsi hänelle selkänsä, vaikka hän on aina ollut uskollinen sille. Jäljellä on vain valuvaa hiekkaa... ja sekin käy vähiin kuin aika tiimalasissa. Hän elää osittain menneessä, koska nykyaika on niin ahdistavaa.

Ville MJ Hyvösen äänisuunnittelu on kiehtovaa, välillä avaruushenkistä äänimattoa, välillä tippuvan veden ääntä. Takaseinällä arkistomateriaalien ohella takaseinälle heijastetaan liikkuvia viivakuvioita. Videoiden lisäksi Semchenko on suunnitellut valotkin. Arkisen vaatimaton puvustus on Anis Kronidovan käsialaa, kuten myös taitava maskeeraus.


Neuvostoihmisen loppu on raadollinen kertomus siitä että ihminen haluaa aina uskoa johonkin. Onko nykyinen markkinatalousjärjestelmä sen parempi kuin kommunismi? Ainakin Vasili haluaa kuolla kommunistina. Esityksen loppu on hurja ja verinen. Vaikuttavaa ja lisäsi ymmärrystä venäläiseen kulttuuriin, yhteiskuntaan ja kommunismiin. Tärkeä teos siis.


Esityskuvien copyright Helsinki 98.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 29. elokuuta 2024

Michal Svironi: Carte Blanche / Nukketeatteri Sampo 28.8.2024

Ajelin Helsinkiä kohti ja kuuntelin Yle Areenalta kesältä rästiin jääneitä Kulttuuriykkösiä. Sattumalta vuorossa oli jakso anti-semitismistä Suomessa. Nukketeatterifestivaali Sampon avajaisissa katselin että noi ei ihan näytä nukketeatteriyleisöltä, kun ovenpieleen nojaili kaksi heppua tummissa puvuissa. Illan esityksen jälkeen lähtiessäni huomasin jääkaapin kokoisen miehen, jolla luikersi mikrofoni korvan taakse: ihan selvä turvamies jos mikä. Ja samalla loksahti päässä: niitähän ne kaksi muutakin tummapukuista heppua oli. Olivat paikalla Israelin suurlähettilään vuoksi, mutta harvemmin sitä tulee nukketeatteria katsottua turvamiesten valvoessa tilaa. No kerran olin Lontoossa katsomassa Macbethiä prinssi Edwardin kanssa... mutta se onkin toinen tarina.

Kahdeksannen Sampo-festivaalin avasi aikuisten esitys Carte Blanche. Kiehtovaa tarinaa perheestään, äitisuhteestaan ja suvun merkityksestä kertoi monilahjakas Michal Svironi! Reilussa tunnissa maalattiin, ja tehtiin taidetta monin tavoin. Lopussa oli ihan sitä "perinteistä" nukketeatteriakin, siihen asti tuli mieleen enemmän stand up, taidemaalaritwistillä. Ja saatiin me lauluakin!

Todella monipuolinen ja rönsyilevä esitys, jossa oli paljon lämmintä huumoria, mutta myös surullisempiakin sävyjä. Yleisöstä napattu Matias osallistui esitykseen reippaalla asenteella ja hyvällä tanssitaidolla, eikä tainneet vaatteetkaan tuhriutua maaliin. Maalia nimittäin kului ja Svironi itse oli kiinnostavan värikäs, ihan kirjaimellisestikin. Essuntaskuista löytyi vaikka mitä aineistoa tarinan eteenpäin kuljettamiseen. 

Esityksen aikana Svironi maalasi täysin uusia teoksia, mutta oli lavalla jo valmiitakin juttuja, ja lisäksi sapluunoita ja muita. Oma keho on myös erinomainen taidealusta. Taidekylläinen ilta. 

Carte Blanche on nostalginen matka lapsuuteen, nuoruuteen, siihen millaista on olla erilainen kuin muu perhe, mutta silti niiiiin samanlainen kuin oma äiti. Sellainen symbioottinen äitisuhde, minkä kertoja huomaa uudelleen kun hänellä on oma tytär. Tytär haluaa aikakoneen, että voisi mennä tapaamaan kuolleita sukulaisia. Sivulauseissa on myös hieman Israelin lähihistoriaa, kuten vaikkapa se miten kaasunaamareita piti olla hollilla Persianlahdensodan aikana. 

Myös juutalaisuutta sivutaan; luvun 40 tärkeydestä. Vanhempien rönsyävät ohjeet omiin hautajaisiin luetaan heitä esittävien maalausten suista vedettävistä paperirullista. On tärkeä osata kaikki oikeat ruokareseptit. Löysin paljon samaistumispintaa, perhe- ja äitisuhteista, suvun merkityksestä, aikajatkumosta.

Johnny Talin musiikki oli myös vahvassa roolissa. Välillä kansanmusiikkihenkistä, välillä poppia ja välillä ambient-äänimaisemaa. Svironi on myös hyvä laulaja. Esitys on kabareemainen, rönsyilevä ja hillitön - lainkaan ei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Yllätyksellisyys on piristävää.

Svironin monipuolisuudesta kertoo hänen kotisivuiltaan löytyvä valikoima erilaisia esityksiä. Laajalti kouluttautunut esiintyjä on ilmeisen suosittu. Loppupuheenvuorossaan hän toivoi rauhaa, kaupitteli esityksessä tekemiään maalauksia sekä t-paitoja. Svironi kysyi voimmeko me Suomessa kulkea sellainen paita yllämme, vaikka selässä lukee Carte Blanche hepreaksi. Niin, voimmeko? Tätäkin kysymystä taannoisessa Kulttuuriykkösen ohjelmassa pohdittiin (iso kuuntelusuositus niin sille kuin muillekin Kulttuuriykkösen lähetyksille).

Menkää katsomaan monimuotoisia esityksiä Sampo-festivaaleille, niin aikuisille kuin lapsillekin löytyy kaikkea kivaa!


Kuvien copyright: Gerard Alon (2 ensimmäistä) ja Dan Ben Ari (kolmas)
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 15. elokuuta 2024

Työryhmä Royal Hattara: Whatever Love Means / HKT Studio Pasila 14.8.2024

Aina jos nukketeatteria nähdään isommilla estradeilla niin koitan pyrkiä katsomaan. Onneksi sain mahdutettua tämän Työryhmä Royal Hattaran uutukaisen kalenteriini, sillä semmoinen herkkupala se oli! Hetkittäin siirappisen makea ja ällösöpö, mutta tarjoilee myös kiinnostavia huomioita rakkaudesta, monine ilmentymineen. Nykyesityksen näyttämön kesäresidenssissä toteutettu Whatever love means oli kyllä sydämellinen kokemus, ja täysi katsomo tuntui tykkäävän kovasti. Ilahdutti erityisesti että moni näytti enemmän perusteatterikävijältä eikä nukketeatterientusiastilta. Ehkäpä tämän esityksen myötä nukketeatteri saisi lisää aikuiskatsojiakin?

Taija Helminen on käsikirjoittanut, Merja Pöyhösen, Essi Santalan ja Riina Tikkasen alkuperäisidean pohjalta. Merja Pöyhösen ohjaama lopputulemana on innokkaiden kupidojen rakkaustoimisto, mistä asiakas saa apua vaivaan kuin vaivaan, kunhan sillä on jotain tekemistä rakkauden kanssa. Eräänä päivänä toimistoon kävelee Hertta (Petra Heinänen), erittäin moderni ja erittäin tiedostava asiakas. Ja sitten kupidot ovatkin helisemässä! Miten ihmeessä tämmöinen jalat maassa -tyyppi saadaan ymmärtämään rakkauden todellinen olemus! Kuusi herttaista vaahtomuovikupidoa miettii päät puhki ja tarjoilee erilaisia aineistoja toimintansa tueksi. Näemme valloittavia otteita Hollywoodin rakkauselokuvien klassikkokohtauksista, siinä menee kaikki mahdolliset kliseet Kaunottaren ja Kulkurin spagetinsyönnistä Brokeback Mountainiin ja Titanicin. Kaikki tämä upeasti muotoon leikatuilla vaahtomuovinpaloilla toteutettuna!

Vaan "asiakas onkin kyynikko" eikä lämpene lainkaan konsulttien yrityksille. Pitää ottaa järeämmät keinot käyttöön eli marssittaa Bridget Jones näyttämölle. Ei auta, vaan Hertta kysyy rodullistettujen, maahanmuuttajien ja kaduilla asuvien rakkaustarinoiden perään. Se tiedostava asiakas, nääs. Hertta on ilmeisesti lukenut liikaa, ymmärtämättä tarpeeksi - tai näin kupidot sen tulkitsevat. Virtuaalitodellisuus on ratkaisu, vai onko? Kaikkea on pakko kokeilla, ja ehkä Herttakin lopulta ymmärtää rakkauden todellisen olemuksen, kupidojen ponnisteluiden tuloksena, tai niistä huolimatta. Lisäksi kupidojen keskuudessakin lempi leiskahtaa, miten suloista!

Kupidokuusikko on kyllä hurmaavan persoonallinen porukka. Omaksi suosikikseni nousee alaviitteitä suoltava ja hieman yrmyn näköinen Alaviite (Elena Rekola) ja pehmeä-ääninen Sosiologi (Riina Tikkanen). Muina kupidoina loistavat Sirpa Järvenpää (Tunnetaitokupido), Henni Kervinen (Aluehallintavastaava Venus), Shakespearen sonetteja suoltava Runoilija (Helena Markku) ja Britney (Miika Suonperä). Nukettajat ovat pukeutuneet harmaaseen ja kupidot ovat sellaisia kokovartalonukkeja, hempeisiin pastellisävyihin puettuja vaahtomuovisia ja hyvin ilmeikkäitä. Nukettajat tekevät kaikki erinomaista työtä ja onnistumisen näkee myös siinä että heidät tavallaan unohtaa, ja katsoja ostaa hyvin nuken sellaisenaan, omana itsenään.

Nukenrakennuksesta vastaa Helena Markku, lämmin kiitos valloittavista persoonista! Pienten siipiensä avulla hahmot voivat ilmaista tunteitaan, koska kasvojen ilmeet eivät kauheasti muutu.

Johanna Latvalan lavastama rakkauden konsulttitoimisto hisseineen ja upottavine sohvaryhmineen on juuri sopivan pehmeä ja kutsuva. Tonja Goldblatt vastaa runsaista vaahtomuovinpalasista ja muusta tarpeistosta. Essi Santalan valosuunnittelu on lempeää, kaunista ja hempeääkin, luoden pehmeitä varjoja ja esityksen täydentää Olli-Pekka Jauhiaisen ja Petteri Salomaan äänisuunnittelu ambient-henkisine musiikkeineen. 

Esityksessä on tosi paljon asiaa (aika paljon siitä on Alaviite-kupidon suoltamaa) ja käsiohjelmassa lisää rakkausfaktoja. Ja esityksen nimi sitten. Kuka muistaa kun Charles ja Diana menivät kihloihin, kaukana vuonna 1981 ja heitä haastateltiin televisioon. Kysyttäessä ovatko he nyt rakastuneita, Diana vastasi nopsaan "of course". Mutta Charles hieman epävarmana "whatever in love means" ja katseli hämmentyneenä lattiaan. Googlettakaa tämä video, on muuten kiusallista katsottavaa kun miettii taustoja ja tapahtuneita. Niin, mitäpä se rakkaus tai rakastuneena oleminen tarkoittaakaan. Jättisuuri Charles (tai ainakin hänen päänsä) pääsee myös itse esityksessä estradille, huimaa!

Esitykset jo ehtivät loppumaankin, mutta ehkäpä Whatever love means palaa joskus jollekin estradille. Sen verran kivaa katsottavaa se tarjoili, että soisin pidempää esityskaarta. Nukketeatteri rules!


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Majo Kurki.

tiistai 14. toukokuuta 2024

Avaruus - self-made space & Sielunvaellusvuodet / KokoTeatteri 10.5.2024

No nyt oli kyllä tosi kiinnostava tuplaesityksen ilta! Kaksi erilaista tanssiteosta, tai oikeastaan poikkitaiteellista juttua. Pitkästä aikaa vierailulla KokoTeatterilla Hakaniemessä ja sain kyllä ihanan taide-elämyksen, tuplana. 

Illan ensimmäinen esitys Avaruus - self-made space oli Reetta-Kaisa Ilesin, Mika Juuselan ja Harry Bergmanin taiteellisen trion käsialaa, ja lavalla nähtiin heistä Iles & Juusela. Valoista, äänistä ja teknisestä toteutuksesta vastaa Janne Teivainen, Ville Rauhala ja Timo Saari. Tämä oli hypnoottinen esitys. Nainen aamutakissa, jotenkin tuli mieleen joku vanha amerikkalainen elokuva kotirouvan maailmasta. Absurdeja välähdyksiä arjesta johon yllättäen sotkeutuukin astronautti. Please don't smoke in the vacuum kuuluu, ja monenlaisia muitakin ohjeita. 

Äänisuunnittelu on vaikuttavaa. Korina, humina, lorina, vihellyksiä - kuin olisimme avaruudessa (vaikka aikuisten oikeasti siellä on äänetöntä) tai jopa meren alla. Musiikissa kaikuvat muinaiset huminat ja ajan kulku, jopa afrikkalaiset rytmit. Liike on verkkaista, robottimaista, ja puhelimenkaan luurissa ei ole ketään. Ei se auta kuin vetää lampunvarjostin päähän ja luopua aamutakista.

Valkoisiin puettu nainen hakee yhteyttä, turhaan. Onko nainen androidi? Viimeinen ihminen elossa? Monenlaisia mielleyhtymiä kimpoilee päässäni kun vajoan hitaasti transsinkaltaiseen tilaan. Esityksellä on vahva hypnotisoiva voima. Se on myös hauska, esimerkiksi kun nainen päässään lampunvarjostin kommunikoi astronautin kanssa. Kaksi pönttöpäätä kohtaavat. Esityksessä on pitkiä puhumattomia jaksoja ja sitten taas informaatiotulvaa. Miten kiinnostava kontrasti. Onko avaruus jokaisen oma henkilökohtainen tila vai yhteinen jaettu kokonaisuus? 

Reetta-Kaisa Iles on ilmeikäs ja varmaliikkeinen esiintyjä ja Mika Juuselan astronautti taas kulmikas ja hellyyttävä. Kömpelö paritanssi on sittenkin aika sujuvaa nostoineen kaikkineen. Mukana oli slapstick-henkistä iloittelua. Esityksestä jäi kyllä hykerryttävän kiva olo. Vajaassa tunnissa ehdittiin kokea monenlaista.

Pienen väliajan jälkeen oli toisen esityksen vuoro. Sielunvaellusvuodet oli hyvin erilainen, mutta silti hienosti täydentävä esitys. Teho Majamäki toimii kokoavana voimana, soittaen hyvinkin erilaisia instrumenttejä pitkin poikin esiintymisaluetta. Liisa Kyrönsepän valosuunnittelu on tosi mainioita, pikkuhiljaa paljastaen uusia soitinryppäitä jossain, ja sinnehän se Teho liitelee. Aivan älyttömän hienoa ja monipuolista soittoa. Erityisesti vaikutuin lintupillien äänistä sekä steel pan -soitoista. Mikä multi-instrumentalisti Majamäki onkaan, jos kohta ei se mikään yllätys ollut. Hän on kuin esityksen taikuri, maagikko, joka lumoaa tanssijan (ja yleisön) värikkäillä soinnuillaan.

Musiikki on siis monimuotoista ja varsin sykkivää, itämaisista meditaatio- ja tanssikuvioista linnunlauluun ja röhköpossuun. Äänen ja liikkeen liitto on niin upeasti limittynyt että moista ei usein näe. Enemmän ehkä näyttelijänä tunnettu Elsa Saisio onnistuu tekemään todella vaikuttavan tanssiroolin. Ari Numminen toimii koreografina sekä myös tanssijana. Tämän mystinen valkoisessa smokissa lipuva hahmo on ikiaikainen, houkutteleva, häilyvä. Ja silti todella läsnä, aina kun hän näyttämölle ilmaantuu. Tulee mieleen hovimestari, sellainen asioiden mahdollistaja.

Kahden hyvin erilaisen tanssijan välillä on villi kontrasti. Pieni ja siro Saisio kohtaa ison Nummisen hahmon. Erityisesti katseeni kiinnittyi Saision käsien pieniin liikkeisiin. Ne olivat kuin sirot linnut ja jotenkin ne kommunikoivat hienosti Majamäen lintusoiton kanssa. Välillä dervissimäisen nopeasti kieppuva Saisio tanssii riivattuna, mutta seestyy sitten taas. Elää monta elämää, kai hänen sielunsa sitten kulkee ajan ja avaruuden halki, Nummisen henkioppaan johdattamana.

Sielunvaellusvuodet on hurjan upea vuoropuhelu tanssin ja musiikin välillä. Liike ja ääni, siinä kaikki. Ella Kauppisen puvut ovat piste iin päälle. Saision musta housupuku sifonkimaisine yläosineen sopi kantajalleen erinomaisesti.

Molemmat teokset olivat upeita, ja en pysty valitsemaan kummasta pidin enemmän. Onneksi ei tarvitsekaan. Toivon että teospari nähtäisiin vielä joskus jossain uudelleen. Sielun syövereihin uivaa tanssitaidetta.


Kuvien copyright Mikko Mäntyniemi.
Näin esitykset ilmaisella pressilipulla.