Ajelin Helsinkiä kohti ja kuuntelin Yle Areenalta kesältä rästiin jääneitä Kulttuuriykkösiä. Sattumalta vuorossa oli jakso anti-semitismistä Suomessa. Nukketeatterifestivaali Sampon avajaisissa katselin että noi ei ihan näytä nukketeatteriyleisöltä, kun ovenpieleen nojaili kaksi heppua tummissa puvuissa. Illan esityksen jälkeen lähtiessäni huomasin jääkaapin kokoisen miehen, jolla luikersi mikrofoni korvan taakse: ihan selvä turvamies jos mikä. Ja samalla loksahti päässä: niitähän ne kaksi muutakin tummapukuista heppua oli. Olivat paikalla Israelin suurlähettilään vuoksi, mutta harvemmin sitä tulee nukketeatteria katsottua turvamiesten valvoessa tilaa. No kerran olin Lontoossa katsomassa Macbethiä prinssi Edwardin kanssa... mutta se onkin toinen tarina.
Kahdeksannen Sampo-festivaalin avasi aikuisten esitys Carte Blanche. Kiehtovaa tarinaa perheestään, äitisuhteestaan ja suvun merkityksestä kertoi monilahjakas Michal Svironi! Reilussa tunnissa maalattiin, ja tehtiin taidetta monin tavoin. Lopussa oli ihan sitä "perinteistä" nukketeatteriakin, siihen asti tuli mieleen enemmän stand up, taidemaalaritwistillä. Ja saatiin me lauluakin!
Todella monipuolinen ja rönsyilevä esitys, jossa oli paljon lämmintä huumoria, mutta myös surullisempiakin sävyjä. Yleisöstä napattu Matias osallistui esitykseen reippaalla asenteella ja hyvällä tanssitaidolla, eikä tainneet vaatteetkaan tuhriutua maaliin. Maalia nimittäin kului ja Svironi itse oli kiinnostavan värikäs, ihan kirjaimellisestikin. Essuntaskuista löytyi vaikka mitä aineistoa tarinan eteenpäin kuljettamiseen.
Esityksen aikana Svironi maalasi täysin uusia teoksia, mutta oli lavalla jo valmiitakin juttuja, ja lisäksi sapluunoita ja muita. Oma keho on myös erinomainen taidealusta. Taidekylläinen ilta.
Carte Blanche on nostalginen matka lapsuuteen, nuoruuteen, siihen millaista on olla erilainen kuin muu perhe, mutta silti niiiiin samanlainen kuin oma äiti. Sellainen symbioottinen äitisuhde, minkä kertoja huomaa uudelleen kun hänellä on oma tytär. Tytär haluaa aikakoneen, että voisi mennä tapaamaan kuolleita sukulaisia. Sivulauseissa on myös hieman Israelin lähihistoriaa, kuten vaikkapa se miten kaasunaamareita piti olla hollilla Persianlahdensodan aikana.
Myös juutalaisuutta sivutaan; luvun 40 tärkeydestä. Vanhempien rönsyävät ohjeet omiin hautajaisiin luetaan heitä esittävien maalausten suista vedettävistä paperirullista. On tärkeä osata kaikki oikeat ruokareseptit. Löysin paljon samaistumispintaa, perhe- ja äitisuhteista, suvun merkityksestä, aikajatkumosta.
Johnny Talin musiikki oli myös vahvassa roolissa. Välillä kansanmusiikkihenkistä, välillä poppia ja välillä ambient-äänimaisemaa. Svironi on myös hyvä laulaja. Esitys on kabareemainen, rönsyilevä ja hillitön - lainkaan ei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Yllätyksellisyys on piristävää.
Svironin monipuolisuudesta kertoo hänen kotisivuiltaan löytyvä valikoima erilaisia esityksiä. Laajalti kouluttautunut esiintyjä on ilmeisen suosittu. Loppupuheenvuorossaan hän toivoi rauhaa, kaupitteli esityksessä tekemiään maalauksia sekä t-paitoja. Svironi kysyi voimmeko me Suomessa kulkea sellainen paita yllämme, vaikka selässä lukee Carte Blanche hepreaksi. Niin, voimmeko? Tätäkin kysymystä taannoisessa Kulttuuriykkösen ohjelmassa pohdittiin (iso kuuntelusuositus niin sille kuin muillekin Kulttuuriykkösen lähetyksille).
Menkää katsomaan monimuotoisia esityksiä Sampo-festivaaleille, niin aikuisille kuin lapsillekin löytyy kaikkea kivaa!
Kuvien copyright: Gerard Alon (2 ensimmäistä) ja Dan Ben Ari (kolmas)
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
