Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jussi Tuurna. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jussi Tuurna. Näytä kaikki tekstit

perjantai 30. elokuuta 2024

Etiopialainen ystävä / Tanssiteatteri MD 29.8.2024

Tanssiteatteri MD:n esitykset ovat aina kiinnostavia tapauksia, ja tämä syksyn uutuus Etiopialainen ystävä sopii siihen jatkumoon erinomaisesti. Tanssiteatteri MD:n ja Kekäläinen Companyn yhteistuotanto käsittelee monenlaisia asioita, tanssin ja musiikin keinoin. Viiden tanssijan ja neljän muusikon voimin luodaan monimuotoinen esitys joka jättää katsojalle pohdittavaa vielä pitkäksi aikaa.

Ihmisoikeudet, massasukupuutto, ilmastonmuutos, paperiton maahanmuutto... isoja kysymyksiä ja jokainen itsessäänkin olisi jo riittävä aihe taideteokselle. Mutta kunnianhimoisesti Etiopialainen ystävä yhdistää nämä kaikki. Lavastuselementtinä on muovipressuja, öljypohjaisesta muovista tehtyjä, ja omalta osaltaan nekin ottavat kantaa maapallon tuhoutumiseen. Muovipressujen päällä hypitään, niitä raahataan pitkin lavaa, niitä mytytään ja levitetään, ja aina löytyy joku innokas sotkemaan koko pressun. Vaikka sisältäpäin potkien (erityisesti Anniina Kumpuniemi kunnostautui tässä).

Välillä niiden kantamisesta tulee mieleen puuvillapaalien kantaminen pään päällä, siis orjatyövoiman käyttö. Tai kuinka pakolaiset kantavat koko omaisuuttaan mukanaan. Monipuolinen elementti siis tuo muovipressu, ja yhdenlainen kannanotto ympäristön riistoon.

Esityksessä kuultu fraasi "Jokainen ihminen tulee Etiopiasta" viittaa ihmisen alkuperään, ja 1974 Etiopiasta löydettyyn Australopithecus afarensis -naisen luurankoon, joka sai nimen Lucy. Sitä pidetään ihmisen kantaäitinä, olihan se ensimmäinen kahdella jalalla kulkenut esiäitimme. Eli käytännössä jokainen ihminen tulee Etiopiasta, vaikkakin sieltä on lähdetty jo tovi sitten. Nykyisenkaltaiset rodut ja lajit ovat verrattain tuore ilmiö. 

Koreografi ja tanssija Sanna Kekäläinen on tämän esityksen luoja ja äiti ja myös tanssii mukana, ensimmäisen puolisen tuntia soolona. Lappuhaalareissa esiintyvä intensiivinen Kekäläinen on kuin riivattu, nykivää liikettä ja sopertavaa puhetta, yhden naisen pyörremyrsky. Hänen tehtävänsä on olla tuhkan ääni ja elämä. 

Käsiohjelmassa mainitaan kolme elementtiä mistä esitys koostuu: tuhka, jolla viitataan Lucyyn ja koko ihmisen historiaan, suomalainen joka kohtaa paperittoman siirtolaisen Etiopiasta sekä kuoro joka tanssillisesti laajentaa tapahtumat yleisiksi. Kiinnostava kombo, ja toteutus on aivan timanttinen. 

MD:n tanssijat Anniina Kumpuniemi, Suvi Eloranta ja Samuli Roininen liikkuvat välillä purskauksittain, kuin vailla mieltä, mutta silti määrätietoisesti. Janne Marja-aho laulaa, kommunikoi suomeksi ja englanniksi paperittoman kanssa, tanssii ja ilmaisee. Ihmiskeho on kyllä monipuolinen instrumentti, taipuu vaikka mihin. Kaikki liikekieli ei ole, eikä tarvitsekaan olla, aina niin sulavan kaunista. Se voi olla myös karkeaa, rajua, rujoa ja kulmikasta.

Kaikkea tätä hienoa liikettä säestää Jussi Tuurnan mestarillinen musiikki ja upean bändin soittamana. Sara Puljula ja Esko Grundström ovat tuttuja muusikoita kymmenistä (musiikkiteatteri)esityksistä ja esittämänsä musiikki svengaa aina yhtä upeana. Lavalla nähdään Tuurnan lisäksi myös teoksen äänisuunnittelija Jaakko Kulomaa, joka myös laulaa. Musiikki on ehtaa Tuurnaa, eli progevaikutteista jazzahtavaa, melodista ja harmonista musiikkia, joka kuulostaa ah niin hyvältä. Välillä sellaista 70-luvun poliittisen laululiikkeen (Agit-Prop) henkisen kuuloista myös. Mainion musiikin lisäksi muukin äänisuunnittelu on kohdillaan - kuulemme myös luonnonääniä tuulen huminasta lintujen ääniin, sillä ei bändi kokoaikaa soita.

Livemusiikin ja tanssin liitto toimii hienosti, kaikki täydentävät toisiaan ja tanssijatkin osallistuvat lauluun. Sari Mayerin kaunis valosuunnittelu loihtii sopivia varjoja ja hämäriä kohtia lavalle. Esityksessä kuullaan niin suomea kuin englantiakin. Suomalainen keskustelee pakolaisen kanssa, joka toteaa lakonisesti: "I'm nothing but thin air". Sydämessä on ontto olo, miten toinen voi tuntea näin? Teksti on monipuolisen tekstinikkarin Kari Hukkilan käsialaa, ja toisteisuus on hyvä tehokeino tässä. Voidaan kysyä mikä on näiden kotinsa jättämään joutuneiden ihmisten suurin rikos. Ja jos vastaus on se että sattui syntymään... Vetäkää omat johtopäätöksenne siitä.

Lopun luettelo eliöistä, meiltä ja muualta sukupuuttoon kadonneista, on aika pysäyttävä. 

Etiopialainen ystävä on yhtä aikaa kantaaottava ja ajankohtainen, esteettisesti kaunis ja karkea. Erityisen hieno esimerkki siitä mitä tärkeä teksti, hieno tanssiesitys ja svengaava musiikki yhdessä voivatkaan olla. Yksi syksyn tärkeimmistä tanssiteoksista, heittämällä. Esityskausi jatkuu joulukuun alkuun.


Valokuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 4. lokakuuta 2018

Musta Saara / Kansallisteatteri 3.10.2018

Kyllähän Jussi Tuurnan ja Pirkko Saision uusin yhteistyö Kansallisteatterilla on aina pakko nähdä, oli aihe mikä hyvänsä. Tällä kertaa liikutaankin tosi lavealla alueella. Musta Saara sekoittaa yhteen kaikenlaista, oikeistopopulismista Euroopan romanien vaelluksiin ja sirkusjuttuihin. Runsaudensarvi ja sillisalaatti. Tämä oli ehkä myös esityksen pieni heikkous: hieman liikaa kaikkea, niin että kokonaisuus hajoaa. Saisio on halunnut mukaan kaikean mahdollisen ja siksi tarina hieman pirstoutuu. Mutta olihan tämä riemastuttava, ajatuksia herättävä, kaihoisa ja hulvaton. Absurdi.


Piirun verran yli kolmetuntinen pläjäys eteni hetkittäin varsin hengästyttävää tahtia. Janne-Maria ja Marina Teräväkynä (Juha Muje ja Katariina Kaitue) kamppailevat poliittisesta vallasta keskenään, ja siinä isä-tytär -suhde saa kyytiä. Saa siinä kyytiä moni muukin asia. Hidas hämäläinen kun olen, niin kesti tovi oivaltaa hahmojen esikuvat. Vaikka se olikin liki rautalangasta väännetty. Toisaalla seurataan romanijoukkoa, jotka kulkevat paperittomina ja kodittomina pitkin Eurooppaa, legendaarisen Mustan Saaran jalanjäljillä. Tästä seurueesta irtautuu vielä kirves päässä kulkeva Pitkä Laiha Sika (Jani Karvinen) ja Tanssiva Karhu (Erkki Saarela), joilla on omat kuvionsa. Ja sanailu kun vanhalla avioparilla. Näitä kolmea porukkaa seuraillaan pitkin ja poikin Ranskaa ja muutakin Eurooppaa, ja siinä sivussa törmätään mitä erilaisimpiin tyyppeihin. Ehkä suosikkihahmoni on itse kreivi Dracula (Timo Tuominen) kynttilöineen. Isossa roolissa on myös romaniheimon jäsen ja Marinan sulhoehdokas Mircea (Janne Marja-aho). Pienemmissä osissa mukana oli myös nuorempaa näyttelijäpolvea joista varsinkin Mikko Kauppila sekä Musiikkiteatteri NYT-läiset Linda Hämäläinen, Panu Kangas ja Petri Knuuttila veivät huomiotani.


Tuttuun tapaan tämänkin Tuurna/Saisio-teoksen ohjaa Laura Jäntti (kuten kaksikon aiemmatkin Homon ja Slavan) ja yhteistyö toimii. Sillisalaattimainen kimara tämä kyllä toki on, mutta nyrjähtänyt logiikka ja tarinankuljetus toimivat. Ja ihanan lavastuksen on tehnyt mestarillinen Kati Lukka. Jos on juoni ryöpsähtelevä ja runsas niin sitä varsinkin on lavastus. Draculan goottimiljööstä romanien sirkusmaailmaan. Kaikkea on paljon ja se on kaunista. Tai ankeaa. Mutta silti kaunista katseltavaa. Samaa linjaa noudattaa yltiöpäinen pukusuunnittelu (a'la Tarja Simone) - karnevalistinen, absurdi, värikäs ja silmiä hivelevä. Pelaa niin hyvin yhteen lavastuksen kanssa; Simone ja Lukka puhuvat täysin samaa kieltä. Kaikki tämä kiedotaan Morten Reinanin upean valosuunnittelun kaapuun. Sini-puna-valkoiset valot passaavat Teräväkynille mainiosti. Mikä visuaalinen tajunnan räjäyttävä kokemus (ja tässä oli hetkittäin paljolti samaa kuin muutaman vuoden takaisessa Kansiksen Frankensteinissa, minkä visuaalisuudesta pidin hirveästi).


Juonesta ei voi nyt kauheasti sanoa koska se pitää varmaan kokea itse. Absurdia menoa, mutta myös purevaa kritiikkiä moneen eri suuntaaan. Paljon, hetkittäin ehkä liikaakin, viittauksia moneen eri asiaan eli mitä laajempi yleissivistys sitä enemmän saa tekstistä irti. Toki tässä joitain sanoja ja käsitteitä avataankin yleisölle ja sivistetään lisää. Kaiken taustalla häälyy vahva naiskolmikko Vapaus (Ulla Tapaninen), Veljeys (Sinikka Sokka) ja Tasa-arvo (Tiina Weckström). Tämä trio putkahtelee lavalle milloin mistäkin ja puhkeaa lauluun - ja sitä laulua onkin ilo kuunnella! Lopun Pohjolan Valkyriat meinaavat räjäyttää tajunnan.


Karikatyyrimäiset hahmot saavat vahvistusta myös mainiosta maskeerauksesta - siitä kiitos Jari Kettuselle. Upeaa työtä!

Husaarit, janitsaarit, ottomaanit. Teksti saa kyllä heräämään miten vähän sitä ihminen tietää muun Euroopan historiasta, ja sen naapurialueiden myös. Voiko ihminen vaikuttaa itse kohtaloonsa ja kuinka paljon? Vai olemmeko kaikki vain päättäjien ja heidän aivoituksiensa varassa? Kuuluuko Eurooppa vain eurooppalaisille? Miten vapaa liikkuvuus toteutuu tänä päivänä - no ei kovin kaksisesti. Huumoria mukana on kosolti, ja varsinkin aika mustaa sellaista. Pilke silmäkulmassa ja satiirinomaisesti peiliä pidetään katsojankin edessä. Nähkää itsenne ja typeryytenne ja ahdasmielisyytenne. Kabareemainen show kaikkineen.

Draculan ja Janne-Maria Teräväkynän keskustelu (kun jälkimmäinen on kalastamassa ääniä):

- Mahdattekohan te kuulua kansan syviin riveihin?
- Minä seivästin ne kaikki.


Tuurnan säveltämä ja johtama musiikki vyöryy katsomoon kuusihenkisen luottoporukan instrumenteista. Nyt vaikutteita on niin mustalaismusiikista (koko näytelmn avaa surullinen mustalaisviulu ja nuotiopiiri), klezmeristä ja ties vaikka mistä. Mutta hyvin selkeästi tämän Tuurnan musiikiksi tunnistaa. Ja muusikoiden vaateparsikin on kivaa katseltavaa. Olisi niin kiva saada myös tämä musiikki levylle.

On aina ilahduttavaa kun käsiohjelmasta löytyy muutakin kuin pakolliset tekijätiedot ja tukku valokuvia. Nyt ilahdutti Heikki Aittokosken yhteenveto eurooppalaisesta oikeistopopulismista sekä Jani Saxellin pieni katsaus romanien historiaan, niin meillä kuin muuallakin. Tämmöisiä lisää!

Niin, mitä ihmettä tästä nyt olisin mieltä? Tykkäsin kyllä, kuinka kukaan voisi olla pitämättä. Mutta ehkä jonkunsortin karsinta olisi voinut olla paikallaan. Toisaalta, mitä ihmettä tästä karsisi. Kai se on uskottava että rönsyilevä yltäkylläisyys on se Saision juttu. En suinkaan väitä ymmärtäneeni kaikkea tai edes pysyneeni kärryillä koko kolmetuntista. Kaukana siitä.


Kaiken kaikkiaan esitys on kovin visuaalinen, joka ottaa kantaa nykymaailman menoon napakasti. Tiedostava ja nimenomaan tässä ajassa kiinni. Musta Saara tarjoaa varmaan jokaisella katsojalle jotain, vaikka ei toki ole ihan tarkoitettu perheen pienimmille. Esitys haluaa sanoa paljonkin, ja monesta asiasta, mutta jääkö se sanoma kaiken hurlumhein alle? Ehkä hieman. Yhtä kaikki, erittäin katsottava ja nautittava esitys. Esitys on taidettu taltioida ja se tullee myöhemmin kaiken kansan nähtäväksi, Yle Teemalla vissiin. Hyvä niin.


Kuvien copyright Tuomo Manninen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 11. elokuuta 2018

Tämän vuosituhannen näyttämömusiikkia vol 2 / Ohjelmateltta, Teatterikesä 11.8.2018

Aivan mahtavaa että tästä teatterimusiikin illasta näyttää tulevan perinne Teatterikesästä. Sillä onhan toinen kerta jo perinteen alku, onhan? Viime vuotinen konsertti oli huikea (luehan bloggaukseni siitä) ja tämä vuotinen oli ensimmäinen Teatterikesä-juttu minkä merkkasin kalenteriini. Sukujuhlat meinasivat sotkea kuvioita, mutta onneksi iltapäiväkekkereistä ehti hyvin Keskustorin ohjelmatelttaan parahultaisesti ennen kymmeneltä alkavaa konserttia.


Eeva Kontu, Annamari Kähärä ja Jussi Tuurna ovat tehneet vuosien varrella valtavan määrän hienoa näyttämömusiikkia, ja tähän konserttiin jokainen oli saanut valita seitsemän teostaan. Silti olisin kuunnellut musisointia vaikka kuinka paljon pidempään. Säveltäjät vuorottelivat pianon takana, mutta toimivat välillä myös taustalaulajina, ja Kontu nähtiin lavalla saksofoniensa ja huilunkin kanssa.


Illan solisteina toimivat monista musikaaleista tutut Maria Ylipää ja Jukka Nylund ja piipahtipa siellä Vuokko Hovattakin parin biisin verran. Ja viime vuoden vastaavassa konsertissa debyyttinsä tehnyt Tampereen taiteellinen kuoro oli nytkin paikalla, Joonas Mikkilän johdolla. Tämä kuoro on ihan lempparini ja ansaitsisi kaikki Tampereen kulttuuripalkinnot mennen tullen. Toivon mukaan heitä saa nähdä jatkossakin mahdollisimman monessa jutussa.


Eevan biisivalinnoista kaksi oli musikaaleista, kaksi omia kohtauksiaan musikaaleissa, yksi sellainen missä on merkittävä sanoma, yksi missä on merkittävä meininki, ja yksi mikä on hänen lempikappaleensa - ja se kuultiinkin ensimmäisenä Eevan sävellyksistä. Kuudella kielellä Viita 1949 -musikaalista, kauniisti Maria Ylipään tulkitsemana ja kuoron säestämänä.


Ohjelmisto oli koottu taitavasti. Rivakkaa ja räväkkää ja sitten väliin haikeaa ja tunnelmallista. Suuria tunteita ja traagisia tarinoita. Mestarilyriikoita (tekijänimiä mm. Kaarlo Sarkia, Matti Rossi, Pirkko Saisio, Mika Waltari, Heikki Salo, Lauri Viita, L. Onerva) ja mestarillisia säveliä. Höystettynä hauskoilla tarinoilla, napakalla kritiikillä, ja viihdyttävillä vitseillä. Tunnelma teltassa oli ihan käsinkosketeltavan lämminhenkistä, rentoa ja innostunutta. Mutta oli se meno lavallakin ihanan letkeää. Ja se säveltäjäkolmikon välinen keskinen lämpö!


"Äskeisessä (Kulosaari: Emmin ja Tiikerin duetto musikaalista Kummitusjuna) oli tutkittu duuria ja jopa modulaatiota" totesi Tuurnan Jussi.

"Siitä ei ole enää pitkä matka Euroviisuihin" vastasi Nylundin Jukka.

Tämä kolmikko jos säveltäisi Euroviisu-ehdokkaan niin Suomen voitto olisi taattu!

       

Multi-instrumentalistit Sara Puljula ja Esko Grundström vastasivat musisoinnista ja hurjasti he heittäytyivät joka biisiin. Sovitukset olivat aika jazzhenkisiä ja svengaavia, letkeitä. Yksi kauneimmista esityksistä oli Nylundin tulkitsema ja Kähärän säveltämä Sade luo kuultavan hämärän. Viime vuonna kuolleen Matti Rossin teksti oli kaunis, ja tämä omistettiinkin Rossin muistolle. Aika muistosi murensi...



Pienen tauon jälkeen toinen puolisko potkaistaan käyntiin hillittömällä svengillä. Musikaalista Tippukivitapaus kuullaan Jos on hanskat -rypistys. Mainio Kähärän sävellys. Nyt harmittaa etten mennyt katsomaan tätä Kansallisteatteriin viime kaudella. Sen verran vauhdikas ja hauska meno oli lavalla. Vuosi 1918 oli vahvasti esillä tänä iltana teltassa. Toki loistavan Tytöt 1918 -musikaalin biisien myötä (niitä kuultiin yhteensä kolme biisiä), mutta myös Annamari Kähärän koskettava kappale Saima Irene maaliskuussa 1918 Musiikkiteatteri Kapsäkin Murhenäytelmä 1918 -esityksestä (mitä en myöskään aikataulusyistä ehtinyt katsomaan, suureksi harmikseni). Tämän tulkitsi upeasti kuoron naiset sekä Vuokko Hovatta.


Vaikka tykkään kamalasti kaikkien kolmen illan säveltäjän musiikista, niin jotenkin Eeva Kontu tekee minulle tärkeää musiikkia. Nytkin illan suosikkini taisivat olla Kumoon! (Juha-Matti Koskela ja Eeva Kontu räppäsivät mainiosti!) ja Tuletko kanssani korkealle? sekä alkupuoliskolla kuultu kaksikko Liian lähellä maata (hienolla jazzsovituksella) ja Kun jumala jätti Tampereen (kiitos näiden hienoista tulkinnoista Jukka Nylund ja jälkimmäisessä mukana ollut Maria Ylipää).


Tuurnan säveltämä Homo!-musikaali oli yksi vaikuttavimpia elämyksiä Kansallisteatterissa miesmuistiin (ja sitä CD-levyä on autossa kuunneltu kyllä huikea määrä) ja kyllä Ecce Homo iski nytkin, "homojen kuoron" esittämänä. Voikun joskus olisi sellainen Homo!-konsertti että kuulisi kaikki ne biisit livenä (mielellään vielä alkuperäisten solistien laulamina, pliis).


Lavalla säveltäjäkolmikko kohotti kuohuvat maljat kaikkien teatterien ja teatterinjohtajien (ja muiden päättäjien) kunniaksi, ketkä kotimaisia (uutuus)musikaaleja ohjelmistoonsa ottavat. Yhdyn kyllä täysin siemauksin samojen tahojen ylistykseen. Hienoa että suomalainenkin musiikkiteatteri saa ansaittua arvostusta enemmän ja enemmän.


Aivan mainio konsertti, taas kerran. Iso kiitos kaikille lavalla nähdyille ja kuulluille, ja hienolle yleisölle. Ensi kesänä sitten taas, joohan? Ja niille ketkä ette olleet paikalla: olisi kannattanut olla!


Suurin kiitos Jussi, Annamari ja Eeva - teidän musiikki elää, hengittää ja on ikuista!


Kuvat otin itse
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 12. elokuuta 2017

Tämän vuosituhannen näyttämömusiikkia / Ohjelmateltta, Teatterikesä 12.8.2017


Teatterikesän ohjelmistoa selatessa tämä oli yksi niitä mikä oli aivan ehdottomasti nähtävä. Musiikkiteatterikappaleita Eeva Kontun, Jussi Tuurnan ja Annamari Kähärän kynästä. Esityksiä oli lauantai-iltana keskustorin ohjelmateltassa kaksi, ja sihtasin siihen myöhempään, että ehtisi alkuillasta ensin katsomaan jotain muuta. Ei ehtinyt, mutta se onkin toinen tarina.

 

Konsertti oli juurikin niin loistava kuin uumoilinkn. Solisteina Maria Ylipää, Sanna Majuri, Tuukka Leppänen, Tiina Weckström ja Janne Marja-aho. Sekä lisäksi aivan huikean loistava uusi Tampereen Taiteellinen kuoro, Joonas Mikkilän johdolla. Sekä moni-instumentalistinen bändi. Ja toki teltantäysi innokkaita katsojia, joista aika moni oli teatteri/musiikkialalla...



Itselle rakkaimpia helmiä olivat tietenkin biisit esityksistä mitä olen nähnyt. Viita 1949, Homo!, Slava!. Mutta ihania muitakin oli, uusia löytöjä itselle. HKT:ssä pari vuotta sitten mennyt Kummitusjuna oli aika metka esitys, mutta musiikki ei kolahtanut ehkä ihan samalla tavalla kuin noissa muissa mainituissa. 


    

Yksi alkuvuoden 2018 eniten odottamistani esityksistä on varmaan tiimin Kanto-Salo-Kontu-Peltola uutuusmusikaali Tytöt 1918, joka saa ensi-iltansa TTT:llä 25.1.. Se perustuu Anneli Kannon kirjaan Veriruusut (joka on ollut mulla lainattuna kirjastossa ikuisuuden, mutta nyt vasta tartuin siihen). Musiikkinäytteet mitä siitä on jo kuullut salpaavat hengen, ja kun viisihenkinen tyttökööri kajautti Sadan vuoden päästä niin ei ollut kyynel kaukana. Varsinkin kun Eeva Kontu kertoi taustaa biisille: karkuri kellä 6 lasta ja keuhkosairas vaimo, lapset syövät lattialta jauhoa. Mitä tapahtuu syvimmän epätoivon hetkillä. Kumoon! oli riemukas, naisviisikon äänet soivat hienosti yhteen ja Tuukka Leppänen suojeluskuntaagitaattorina. Kolmesta soinnusta SAA siis ihan toimivan musikaalibiisin! Eeva Kontu on pirun hyvä musiikintekijä!


Homo! oli monellakin tapaa aivan loisto esitys ja onneksi siitä (kuten myös Viita 1949) tehtiin myös levytys. Arvatkaa onko sitä kuunneltu, ja paljon? Riemukseni mun suosikki eli Atikin ja Moritzin duetto kuultiin myös ohjelmateltassa. Olavi Uusivirran ja Johannes Holopaisen sijasta duetoivat nyt Janne Marja-aho ja Tuukka Leppänen, ja hyvin vetivät. Siinä biisissä on svengiä; että kiitos vaan Jussi Tuurna musiikista ja Pirkko Saisio lyriikoista. Lopuksi nähtii myös pitkä suudelma. Tähän liittyen Jussi Tuurna kertoi uudesta ilmiöstä Kansallisteaterin lippukassalla. Osa ihmisistä ei voinut (ja vuosi oli siis 2011) sanoa näytelmän nimeä, vaan käytti kaikenlaisia kiertoilmaisuja, kuten Saision uusi näytelmä tai se musikaali. Nauratti, vaikka myös ketutti. Haloo... näytelmän nimestä ei homous ehkä tartu.



Kaikki kolme säveltäjää vuorottelivat myös pianon takana, ja välillä siinä jakkaralla nähtiin myös Joonas Mikkilä. Erinomaista soittoa kaikilta, tottakai. Myös koko orkesteri soitti hienosti, etunenässään aina loistava Esko Grundström bassossa, kanteleessa ja välillä haitarissakin.



Välillä kuultiin haiskoja anekdootteja (kuten vaikka Pirkko Saisio pelkäämässä happolähettiä; Tuurnan kertomana viihdytti), kohoteltiin kuohuvia maljoja, toivottiin teatterinjohtajilta (joita paikalla näkyi olevan useampia) lisää kotimaista musiikkiteatteriohjelmistoa (tähän toiveeseen on helppo yhtyä!), seurattiin miten Jussi Tuurnalta sujuu symbaalitaiteilijan ura, kuultiin useakin Kähärän kommentti radiosoiton vähyydestä (miksi muuten kotimaista musiikkiteatterimusiikkia ei kuule radiosta, kysyn vaan minäkin!).



Tiina Weckströmin tulkitsema Pääkallolipun alla (esityksen näin Jurkassa viime vuonna) oli upea ja koskettava, mutta illan koskettavimmasta esityksestä vastasi kyllä Maria Ylipää tulkitsemalla Tuurnan säveltämää Nuku nuku nurmilintu. Tämä kuultiin ensimmäistä kertaa TTT:n esityksessä Kovan onnen lapsia vuonna 1999, mutta ensimmäistä kertaa pianosovituksena Tuurnan isän hautajaisissa. Myös Leppäsen Tuukan Veijon laulu (taas siitä Homo!:sta) iski; hyvin erilainen laulaja Tuukka on kuin Juha Muje joka tämän näyttämöllä veti, mutta tykkään molemmista, niin se on hyvä.


   

Kontulan ostarin mysteerimies eli Janne Marja-aho vei meidät taikuri-pedofiilin synkänkatkeraan maailmaan eli Kontula (HKT:n Kummitusjunasta tämäkin), Sanna Majuri veti hienosti Viita 1949 musikaalin biisin Kuudella kielellä. Pidin kovasti myös Kähärän sävellyksestä Suurin niistä on rakkaus, joka ensi-esitettiin ensimmäisessä joukkovihkimistilaisuudessa tasa-arvoisen avioliittolain tultua voimaan.



Tämän pienen (konsertti kesti kyllä 2,5 h, ettei se niin kovin pieni ollut) maistiaiskonsertin jälkeen jäi kauhea nälkä enempään. Tätä kuoroa pitää kuulla lisää! Näitä biisejä pitää kuulla lisää!



Aivan loistava ilta, huikean upeaa musiikkia kolmen hienon säveltäjän kynästä. Kyllä musiikkiteatteri elää ja on voimissaan, ja soisin sille entistä enemmän lava-aikaa ja muitakin tekijöitä kuin pääsääntöisesti HKT ja TTT. Tosin Turun kaupunginteatterin Tom of Finland on mainio esimerkki että osataan sitä muuallakin.


Kuvat otin itse.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 28. toukokuuta 2016

Homo! / Kaarinan nuorisoteatteri 27.5.2016

Yksi viime vuosien parhaimmista kotimaisista musiikkipitoisista uutuusnäytelmistä oli eittämättä Kansallisteatterissa vuonna 2011 ensi-iltansa saanut Pirkko Saision & Jussi Tuurnan HOMO! - Outojen ooppera. Siitä levytetty CD on soinut sen jälkeen todella ahkerasti stereoissani. Pidin tarinasta, pidin musiikista, pidin oikeastaan ihan kaikesta siinä.

Ja kun kuulin että Kaarinan Nuorisoteatteri on tekemässä siitä esitystä, hurraa! Valitettavasti oma allakka oli tässä vaiheessa jo niin täynnä, että ehdin katsomaan vasta viimeisenä viikonlopulla 27.5. Mutta parempi silloin kuin ei ollenkaan. Oli meinaan hurjaa energiaa lavalla. Tämän tuotannon ei tarvinnut lainkaan hävetä ammatilaisten vetämille esityksille, ei missään mielessä.


Tietenkin puitteet ovat hieman toista kuin Kansallisteatterilla, mutta se ei haitannut millään muotoa. Vanhan puutalon katsomoon sulloutui kamalan paljon porukkaa tilaan nähden, ja siellä istuttiin toisten polvet suissa ja kyynärpäät kyljissä, ja oli hirveän kuuma. Mutta kuumaa oli meno siinä meidän edessäkin. Nelihenkinen huippuhyvä bändi osallistui aktiivisesti näytelmän menoon hypäten sujuvasti rooleihin lavalle, ja taas takaisin soittamaan.

Kaikki esiintyjät olivat loistavia laulajia ja esiintyjiä noin muutenkin. Jotenkin tämä tulkinta hieman erilaisena, tiivistettynä (useallakin eri tavalla) avasi tekstiä & juonta mulle vielä enemmän auki, vaikka HOMOn pari kertaa Kansiksessa näinkin. Tai toinen kerta oli kyllä Teatterikesässä. Paljon henkilöhahmoja oli jätetty pois, mutta kokonaisuutena tämä oli tiivis ja toimiva. Jotkut tulkinnat saivat itseni hykertelemään, toiset melkein itkemään, ja toiset taas nauraa hohottamaan. Välillä mentiin överiksi, välillä jonnekin ihan muualle.

  

Pakko kehua tiivistä ja tarkkaa ohjaamista (kiitos Heini Vahtera!). Minea Lehtisen puvustuksetkin olivat sopivan paljastavia ja näyttäviä. ja mustavalkoista symboliikkaa tarjoavia (Hellevin musta, omatunnon valkea, Moritzin pinkit Converset ja Rebekan siniset jne.). Vaikka tila on pieni, se oli hyödynnetty hyvin. Myös pihapiiriä - lopuksi näyttämö laajentui ulos luontoon! Mainiota! Lavastus muutenkin mustavalkoisine kaapinovineen toimi. Kaappeja, kaappeja, joista pääsee kätevästi ulos, ja jotka lopuksi avataan apposen auki!

Vaikka kaikki tyypit olivat ihan helmiä, niin pakko nosta esiin upeasti laulava Iina Hakanen (Hellevin omatunto), topakka ja loistava Vehka Liimatainen (Hellevi Teräs) ja herkän sielukas Antti Saarikallio (Moritz) - ja mitkä tanssimuuvit Moritzilla! Lisäksi Roosa Lumme (Rebekka) siirtyi hienosti tunnetilasta toiseen, mahtavaa! Myös Niko Santanen (Atik) oli huikea! Kyllä yhdellätoista esiintyjälläkin saa laatuteatteria aikaan.


Koko bändiä jo kehuinkin, mutta heistä erityisen suuren vaikutuksen teki Antti Ainola (jota saa myös kiittää musiikin erinomaisesta sovituksesta), ja tämän hienot näyttelijäsuoritukset Stalinista alkaen - ja erittäin heittäytyvä soitto. Ja huilua soittava Shakespeare (Kaarlo Forsman)!

Yleisö oli valtaosin aika nuorta iältään, ja hetkittäinen kikatus sen mukaista. Mutta ei se sinällään nyt ärsyttänyt niinkuin olisi voinut. Tunnelma oli katossa ja fiilis kohdallaan, niin yleisöllä kuin esiintyjilläkin. Suvaitsevaisuus oli käsin kosketeltavaa. Homon musiikki on ihanan monipuolista ja nämä sovitukset toimivat.


Lisäksi kahvilassa oli loistavan laaja pullavalikoima väliajalla (pakko oli ottaa, kun hintakin oli kohdillaan, vaikka yleensä en väliaikatarjoiluja nautikaan).

Tämä oli ensimmäinen vierailuni KaNuTe:n esityksiin, mutta ei taatusti viimeinen! Mukava, rento ilmapiiri ja todella lahjakkaita ja innokkaita esiintyjiä! Kiitos koko porukka.


Kuvien copyright Kaarinan Nuorisoteatteri, paitsi julistekuva oma

maanantai 22. helmikuuta 2016

Tähän on tultu / Teatteri Jurkka 21.2.2016

Tiina Weckström laulamassa ja Jussi Tuurna säestämässä - mikä ihana konsepti! Tätä kaksikkoa kuuntelisi vaikka kymmenen tunnin maratonin. Tähän on tultu -esityksen ohjelmassa oli enimmälti Tuurnan omia sävellyksiä, mutta myös Anna-Mari Kähärältä useampi, Breliä, ja muutamia muita. Tekstejä sitten ihanan taitavilta lyyrikoilta; Arto Melleriä, Pirkko Saisiolta, Aulikko Oksaselta...

Tiina Weckström kyllä se vaan tihkuu karismaa. Hän eläytyy niin lauluihin, oli sitten pikkutyttö, poikaansa ikävöivä äiti tai 16-vuotias rokkilaulaja. Weckströmissä on sellaista lumoa, niin äänessä kuin koko olemuksessa, että melkein sulan lätäköksi lattialle. Varsinkin Jurkan pienessä tilassa sitä melkein tukehtuu tunteisiin mikä lauluista välittyy. Tuurna on aivan huikean loistava muusikko, eikä lainkaan hullumpi laulajakaan. Tämän musiikkia olen päässyt nauttimaan vuosien varrella monissa eri musiikkipitoisissa teatteriesityksissä. Ja se keskinäinen kemia toimii!


Joka esityksessä on joku vieraileva muusikko/näyttelijä mukana. Lauri Tilkanen oli enskarissa, ja mun esityksen jälkeen seuraavassa oli Johannes Holopainen. No, en valita oman sunnuntainikaan triosta, sillä tätä raudanlujaa trioa nähtiin (ja kuultiin) Kansallisteatterin loistavassa Slava! -esityksessä viime vuonna. Esko Grundström veti bniin läskibassoa kuin haitariakin, Sara Puljula rummutteli, ja veti bassoa ja Tommi Asplund loihti viulustaan säveliä. Jotenkin kaikki vielä sopivat Jurkan "lavalle".

Ensimmäisessä osiossa Weckström esiintyi mustassa todella kauniissa pitsikoristeissa mekossa, mutta pieninä väriläikkinä olivat verenpunaiset huulet, kynnet ja saappaat. Ne saappaat! Ne jalassa oli mahtava vetää Slavasta tuttu Kohtaloni kellot -biisi (no se minkä Julija Tee laulaa). Tai ainakin katsominen oli mahtavaa :-) Väliajan jälkeen oli ylle vaihtuneet tiukat mustat farkut, mustat nahkanilkkurit ja musta nahkatakki. Joku 50+ ikäinen nainen voisi näyttää moisissa vermeissä nuoruutta liikaa tavoittelevana, mutta ei Weckström.


Kuolema on yksi konsertin teemoista, ja kaipauskin, kaiho. Välillä revitetään täysillä, välillä tunnelmoidaan. Rennompaa ja rokimpaa menoa. Fiilikset vaihtuvat tiuhaan. Tila on niin intiimi, että väkisinkin siellä on rentoa ja leppoisaa. Yleisö tykkää. Välillä rupatellaan, ja saamme kuulla iltapäiväsadunkin (prinsessa ja prinssi bussissa).

Mikä ihana sunnuntai-iltapäivä Jurkassa, iso kiitos kaikille! Ja toivottavasti Saku tykkäsi suklaista :-)


Hedelmä/vihannesluokituksessa tämä oli omena - kotimainen, herkullinen, kypsä, punaposkinen ja pyöreä.



Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Saku Kaukiainen