Iggy Malmborg: Satan / Teatterimonttu, Teatterikesä 7.8.2024

Tartuin tähän teokseen heti oitis Teatterikesän teosesittelyssä toukokuun alussa. Ruotsalainen näyttelijä Iggy Malmborg kertoi meille 90 minuuttin ajan omasta elämästään, niin kuin hän sen haluaa meille kertoa. Karismaattista kertoja, mutta mukaan mahtui muutamia yllätyksiä, jotka jättivät pohtimaan totuutta. Mitä minä juuri näin? Mikä oli totta, vai oliko mikään?

Malmborg näyttää ihan tavalliselta nuorelta mieheltä farkuissaan ja valkoisessa t-paidassaan. Hän rupattelee tuolissaan mukavia, aloittaen lapsuudestaan Riddarhyttenin pienellä kaivospaikkakunnalla. Koti oli uskovainen ja isä toimi opettajan uransa lisäksi saarnamiehenä. Kaikki oli syntiä ja nuori Iggy oli yksinäinen, hieman kiusattukin. Ystävyys Carolinen kanssa hiipuu karkkikokeiluun, sillä sekin oli Malmborgeilla syntiä, karkinsyönti siis. Isompaan kouluun siirtymisen myötä Iggy saa kaverin, Adamin. Tämän diplomaattien lapsen myötä Iggykin alkaa kyseenalaistaa uskontoa ja Jumalaa ja koko synnin käsitettä. Adam viekoittelee Iggyn pahan polulle ja pojat alkavat haaveilla maailmanherruudesta ihmisiä kiusaamalla ja alistamalla. Pahus vaan kun Iggyllä on oireyhtymä joka ei salli hänen käyttää väkivaltaa. 

  

Siinä missä Adam menestyy elämässään, Iggyllä menee huonommin. Hän ajautuu työttömänä ja varattomana itsemurhan partaalle, mutta kokee Berliinissä ahaa-elämyksen, hakeutuu opiskelemaan teatterialaa ja päättää tehdä tämän sooloesityksen mitä olemme juuri katsomassa. Kasvukertomuksen ohella Satan tutkiskelee ihmisyyttä, suhdetta jumalaan sekä taiteilijan ja yleisön suhdetta. Ja se vasta onkin kiinnostavaa! Kuka lavalla lopulta oikein on, paholaismainen Adam vai luuseri-Iggy?

Pahuus on pahuksen viettelevää, kyllähän sen kaikki tietävät. Myös Iggy pääsee maistamaan ns. kielletyn puun hedelmää. Pieni pelottava vire vaanii taustalla, mihin tämä tarina vielä johtaa?

Kaiken taustalla soi ruotsalainen kansansävelmä Hårgalåten, ja senkin tarinan saamme kuulla. Yksi niistä esityksen pienistä yllätyksistä. Laulussa salaperäinen viulisti ilmaantuu kylän juhannusjuhlille ja soittaa viulullaan kaikki nuoret lumoten, johdattaen heidät tanssin pyörteisiin. Kukaan ei voi enää lopettaa tanssimistaan, ja pelimannin kengän sisältää paljastuukin sorkka... Aivan mainio pieni sivupolku ja sitten taas niin sopiva juuri tähän tarinaan. Yleisö ei enää tiedä mitä tapahtuu seuraavaksi. Iggyn kertomus saa uusia tasoja ja kerroksia ja loppu on... no, yllätys. Tai ei sittenkään jos kuunteli Hårgalåtenia...

Aggressiivinen kohtaus tulee yllättäen, ja aiheuttaa katsojissa monia reaktioita. Toiset peittävät silmänsä, toiset hihittävät. Ei hauskaa kun toista hakataan mutta onhan siinä koomisiakin piirteitä.

Satan on varsin kiehtova monologi, joka alun tavanomaisesta kasvutarinasta kasvaakin joksikin suuremmaksi. Kulttuurinen pääoma ja miten sitä saa: no, karismaattisella persoonalla ja hyvällä tarinalla. Ja kun yleisö rakastaa. No, hieman hämmentyneen oloinen yleisö kyllä taisi tykätä, vaikka lopussa katsomossa hyräilty Hårgalåten karmikin hieman selkäpiitä. Oliko sekin järjestetty, vai...? Saatana todellakin saattaa vaania keskuudessamme.

Teatterikesän ulkomaalaisissa vierailijoissa parasta on se yllätyksellisyys ja näköalojen avartaminen! 

Esityskuvien copyright Rolf Arnold.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Tuntematon Sotilas / Teatteri Vanha Juko, Teatterikesä 13.8.2023

Ah, ihan parasta, pääsin vihdoin kokemaan tämän jukolaisten tulkinnan Tuntemattomasta sotilaasta. Monta versioita olen aiheesta nähnytkin, toinen toistaan realistisempia. Niinpä tämmöinen ihan erilainen versio oli hyvin tervetullutta vaihtelua. Ei kansakunnan kaapin päälle nostettua klassikkoa tarvitse aina tehdä niin ryppyotsaisesti, vaan voi iloitella ja irrotella. Toki tätä katsoessa välillä herkistyi, liikuttui, suuttuikin, mutta päällimmäisenä mieleen jäi kupliva ilo! Ilo siitä että saa katsoa tämmöistä teatteria.

Tuntematon sotilas ei ole helppo toteuttaa teatterin lavalle. Ensinnäkin tarvitaan paljon esiintyjiä. Vai tarvitaanko? Höpönlöpö, onnistuu hyvin näemmä pienemmälläkin joukolla, kunhan on taitava ohjaaja ja taitavat esiintyjät. Juho Mantere on uudemmista teatterintekijöistä kärkikastia ja hänen töistään olen kyllä tykännyt kovasti. Nyt teoksen sovittajana ja ohjaajana hän nipistää koko massiivisen kirjan reiluun kahteen ja puoleen tuntiin ja toteuttaa kaiken vain neljällä (4) näyttelijällä. Tekstistä on siivilöity mukaan kaikki oleellinen, ne kaikki "tärkeät" ja ikoniset kohtaukset ovat mukana ja toki kaikki Linnan rakastetut hahmotkin. Vauhti meinaa hetkittäin salvata hengityksen ja myös muutamat kohtaukset silkassa kauneudessaan. 

Pekka Kiiliäisen äänisuunnittelu on esityksen yksi kantavia voimia ja en voi olla ihailematta myös Kiiliäisen ja Antti Haikon valoja. Pimeyttä ja kynttilänvaloa hyödynnetään hienosti. Musiikkivalinnat aina Finlandiasta Roadrunneriin ja Nauravaan kulkuriin tukevat oivallisesti lavan tapahtumia. Ja kyllä siellä tapahtuukin!

Annika Hartikka, Minja Koski, Olli Riipinen ja Esa-Matti Smolander on kyllä sellainen nelikko että. Jokainen vaihtaa roolia lennosta, välillä istutaan kannon nokassa ja luetaan sitaatteja suoraan kirjasta, sitten taas juostaan ympyrää. Esitys on todella intensiivinen ja vaatii näyttelijöiltä paljon, myös fyysisesti. Tyylilajien kirjo on valtava ja kaikki kirjaimellisesti heittäytyvät rooleihinsa. Äärirajoilla käydään, ja jotenkin tämä energia ja kaiken tiukkuus välittyy katsomoon erinomaisesti. Tämä on välillä aika fragmentaarista, mutta hienosti pienistä tilkuista muodostuu koherentti kokonaisuus. Symbolisesti välillä kannetaan parruja, välillä istutaan jääpalasaavissa ja sitten on myös tuulikone! Stalinin ja Hitlerin kuvat taustalla heijastavat sodan pahuutta, ja sitä kaiken yllä leijuvaa kuoleman tuntua.

Ehkä ensimmäistä kertaa oivallan miten syvästi Riitaojaa pelottaa, miksi Lehto on näin kovis, miten Kariluoto onkaan noin kirkasotsainen. Ikäänkuin jokaisesta hahmosta olisi otettu se ydin ja tislattu näkyville. Kun Rahikainen (Smolander) pitää Äänislinnassa naishuutokauppaa tai kun Rokka (Koski) tanssahtelee Pähkinänsärkijä-baletin tahdissa, punaisia ilmapalloja listien, ymmärrän näitä henkilöitä ihan uudella tavalla. Olisinpa ollut kärpäsenä katossa kun työryhmä ideoi näitä kohtauksia! Koreografiat on just eikä melkein, pukusuunnittelukin erinomaista. Ja oheismusisointi urkuharmoonilla; en ehkä unohda tätä Sukkula Venukseen -versiota koskaan.

Jotenkin tuli mieleen myös Jouko Turkan fyysinen tapa tehdä teatteria, tai oma mielikuvani siitä. Juostaan paljon ja punnerretaan, fyysinen kunto on oleellista. Vaikka räkä poskella mutta periksi ei anneta. Lätkämailat ja muu urheilurekvisiitta vertaa sotimista pelaamiseen; vain vastustajan nujertamisella on väliä.

Tämmöistä on kantaaottava, ajankohtainen ja erittäin viihdyttävä teatteri. Hykertelin onnesta vielä monta päivää myöhemminkin, ja nyt tätä kirjoittaessani palaan mielessäni Frenckellin katsomoon kokemaan tämän uudelleen. Aivan timanttia!

Kuvien copyright: Mikko Kelloniemi.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Jane! Jane! Jane! / Teatteri Jurkka, Teatterikesä 11.8.2023

Piti käydä tämä katsomassa Jurkassa viime vuoden lopulla, mutta sekin jäi. Oikein mukavaa että mahdollisuus koitti Teatterikesässä. Salla Viikan kirjoittama ja Sini Pesosen ohjaama Jane! Jane! Jane! kertoo monta tarinaa. On oman kirjoittamisensa ja mieskuvioittensa kanssa kamppaileva päähenkilö (Heli Hyttinen), joka näytelmän alussa koittaa toipua bileistä. Ja sitten on hänelle yhtäkkiä ilmestyvä Jane Fonda (Aija Pahkala), nainen joka ei varmaan esittelyä kaipaa. Reilun kahden tunnin aikana ehdimme tutustua niin Fondan näyttelijäuraan, avioliittoihin ja miessuhteisiin, aktivismikuvioihin ja aerobic-bisnekseen. Pintaraapaisu, mutta aika kattavasti kaikki käydään läpi. Jane on sankari, joka vielä 85-vuotiaana pursuaa energiaa jumppatrikoissaan. Hän näkee liekin päähenkilössä ja haluaa viedä tämän mukanaan, ja kasvattaa tämän sisäistä liekkiä.

Esitys on taitavasti käsikirjoitettu ja ohjattu, on oikein nautinnollista istua katsomossa ja antautua tarinan vietäväksi. Näyttelijät heittäytyvät rooleihinsa täysillä ja sujuvasti vaihtavat lennossa vaatteita ja asusteita, ja taas mennään. Esityksessä on vauhdin ja suvantokohtien lisäksi poikkeuksellista imua. Vaisto ja tunne ovat olleet Fondan ohjenuorat elämässä ja hän koittaa kannustaa epävarmaa päähenkilöämme heittäytymään asioihin! Pikkuhiljaa etenemistä tällä saralla tapahtuukin. Siirrymme sujuvasti Fondan elämän käännekohdista toisiin, ja samalla kurkistamme yksityisempiin tapahtumiinkin. Miten näin vahva nainen on ollut näin alistuva ja mukautuva miessuhteissaan, se kyllä hämmentää! Mutta ehkäpä Janen viesti onkin ettei tämmöiseen tarvitse alistua, enää. "Jos ei ole täydellinen, ei voi olla rakastettu" - höpön höpö. Miksi Jane Fonda on ollut niin epävarma ja alistuva ja antanut miesten kontrolloida itseään? Ted Turnerin kommentti: "Sä täytit just 60, ei sen ikäset enää muutu" aiheuttaa nauruntyrskähdyksen katsomossa. 

Koko esitys on hengästyttävän vauhdikas, raikas, ja jos voi näin klisesti ilmaista: voimaannuttava! Jane Fonda on kuin mielikuvitusystävä joka auttaa, tukee, kuuntelee ja tsemppaa päähenkilöä. Kukapa ei haluaisi Janen kaltaista ystävää elämänsä karikoihin tueksi. Kun on itse jäykkä ja estoinen, kyllä Jane auttaa notkistumaan! Fakta ja fiktio lyö kättä esimerkillisesti, ja sitten on se mielikuvitusaspekti. Välillä lipsahdetaan jo outouden puolelle, esimerkiksi kun päähenkilö muuttuukin Janen uudeksi Coton de tuléar -koiraksi. Ehkä tätä koiraosuutta oli pitkitetty hieman liikaa. Lopun avaruushäröilykin menee hieman överiksi. Mutta haitanneeko tuo kokonaisuudessa mitään.

Tinja Salmen lavastus koostuu möhkälemäisestä sohvasta jonka uumenista löytyy jatkuvasti kaikenlaista sekä taustaseinämien hopeanaruista. Niihin sitten heijastettiin kuvia ja videoita Fondan tähdittämistä elokuvista. Toimi näppärästi. Myös Saku Kaukiaisen valot ja Pauli Riikosen äänet pelasivat hyvin yhteen kaiken muun kanssa. Intiimi TTT:n Kellariteatteri (ja toki myös alkuperäinen esityspaikka Teatteri Jurkka) sopii erinomaisesti tämmöiselle iholle tulevalle esitykselle. Kaikki on liki käden ulottuvilla. Ja mitäpä olisi aerobic-osuuksia sisältävä esitys ilman lahjakasta koreografi Maija Nurmiota. Musiikkivalinnat ovat myös isossa osassa tätä esitystä. Kun Born to be Wild pärähtää soimaan... ooh!

Jos oli esityksessä kaikki muukin kohdallaan niin näyttelijät ovat aivan nappivalinta. Ensinnäkin Aija Pahkala on maskeerattu hyvin Jane Fondamaiseksi (peruukki!), ja hienosti hän vaihtaa tunneskaalaa tsemppaavasta himojumppaajasta miessuhteissaan alistuvaan ja epävarmaan naiseen. Upeaa työtä! Heli Hyttinen vetää sekä päähenkilön roolin että taitavasti muuntautuu Janen aviomiehiksi Roger Vadimiksi, Tom Haydeniksi sekä Ted Turneriksi. Pienet asusteet ja loistava näyttelijäntyö ovat avainasemassa.

Jane!Jane!Jane! on kerrassaan mainio esitys, joka tursuaa (nais)energiaa, omien halujensa ja haaveidensa ääneensanomista ja unelmien tavoittelua. Vahvuutta olla itsensä ja löytää oma tiensä. Ihana! Ihana! Ihana!

Kuvien copyright Marko Mäkinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Mart Kangro, Juhan Ulfsak, Eero Epner & Kanuti Gildi SAAL: It Stays As It Is / Teatterimonttu 9.8.2023

Paljon olen erikoisia esityksiä vuosien varrella nähnyt, mutta nyt täytyy nostaa kädet pystyyn ja todeta: It Stays As It Is taitaa lyödä laudalta kaikki muut erikoisuudessaan. Kun lyödään yhteen kolme oman alansa taitajaa (Mart Kangro on koreografi, ohjaaja ja tanssija, Juhan Ulfsak ohjaaja ja näyttelijä ja Eero Epner taidehistorioitsija ja näytelmäkirjailija) niin tuloksena voi olla ihan timanttia, tai sitten jotain muuta. Tämän luokittelen omalla henk koht asteikollani siihen "johonkin muuhun". Saattoi olla hienoa, tai saattoi olla olematta. En pysty sanomaan. En oikein tiedä mitä tästä osaisin sanoa.

Täysi (tai semitäysi, koska istuimme ohjeistuksen mukaan harvakseltaan) Teatterimontun katsomo tuijoitti harmaata vaneriseinää koko noin tunnin ja 45 minuutin ajan. Seinä kohosi edessämme kuin muuri, mitään ei läpi näkynyt. Sen takaa kuului sen sijaan ääniä, välillä rumpujen pauketta, välillä muuta. Mies (Ulfsak) alkaa puhumaan meille seinästä, kuinka he rakensivat sen, ja se pysyy. Se pysyy paikallaan, juuri tuollaisena. Siihen ei tule esityksen aikana muutoksia (kieltämättä olin jo ehtinyt ajatellemaan että se aukeaa tai kaatuu jossain vaiheessa). Myös me kaikki katsojat pysymme. Juuri niin kuin olemme. Myös katselusuuntamme pysyy. Kaikki on ja tulee olemaan, as it is. Kaikella on tarkoitus tuossakin tilassa, niin valoilla, seinillä, katsomolla.

Tästä loputtomasta toistosta etenemme siihen että esiintyjät vain vaihtavat paikkaa ja jatkavat puhettaan kaikesta siitä mikä pysyy. Katsojat pysyvät paikoillaan, kukaan ei halua vaihtaa sitä, vaikka alussa siihen annetaan mahdollisuus. Puhe jatkuu ja jatkuu, välillä pohditaan arkkitehtuurisia asioita, alkoholittoman oluen älyttömyyttä, missä kohtaa katsomoa on turvallisinta, lapsuuskotien muistoa. Koitan etsiä punaista lankaa tässä tajunnanvirrassa, turhaan. Jotain oudon kiehtovaa tässä kuitenkin on, vaikka vähän odotankin milloin itse esitys alkaa. Mieskaksikko poistuu tilasta.

Kolmas esiintyjäkin on vielä teillä tietymättömillä. Vaan yhtäkkiä mies selkäni takaa alkaa huokailemaan ahdistuneen oloisesti, ja siitä puhkeaa puhumaan miten haaveilee omasta talostaan maalla. Haa, Eero Epner löytyi, hän oli kokoajan istunut hiljaa katsomossa. Hän puhuu pitkän monologin taloprojektistaan. Omat ajatukseni harhailevat. Näköala, oma ja muiden on yksi teemoista. Sitä demonstroidaan tukkimalla yhden katsojan näköala harmaalla vanerilevyllä. Ja siirrellen.

Tilanne eskaloituu Ulfsakin vähentäessä vaatteitaan. Puhe soljuu, palaa taas tähän kaiken ennallaan pysymisen -teemaan. Välillä yleisö naurahtelee, mutta aika moni tuntuu olevan epäuskoinen: tästäkö maksoin. Seinä jää. Harmaa jää. Miehet kantavat vanerilevyjään. Välillä olemme pimeässä. Oliver Kulpsoon valosuunnittelu oli kyllä mieleenpainuvaa: pimeyden lisäksi yksittäiset vanhat jalkalamput olivat isossa roolissa.

Päällimmäinen tunne esityksen jälkeen on hämmennys. Mietin mitä tekijät tällä esityksellään haluavat sanoa. Että muuttuvassa maailmassa on pysyvyyttä? Tarvitsemme ankkureita sitomaan meidät menneisyyteen? Paikat niin teatterissa kuin elämässä ovat sattumanvaraisia, ja rahalla saa parempia? Mene ja tiedä. It Stays As It Is ei kuitenkaan jättänyt kylmäksi, vaikka moni haukottelikin.

Kun alaston Ulfsak kantaa raskasta vanerilevyään kömpelön näköisesti niin kai tämä on sitten taidetta isolla T:llä. Itse katsojana taidan kaivata ennemmin jotain hieman perinteisempää.

Valokuvien copyright: Alissa Šnaider
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

The Pimpsons / Q-teatteri, Teatterikesä 8.8.2023

Lauri Maijalan kirjoittama ja ohjaama The Pimpsons sai ensi-iltansa helmikuussa Q-teatterissa. Koko esityskauden pohdin että kiinnostaisi mennä katsomaan. Koska Maijala ja Q:n porukka jne. Mutta nykyään on ajan ja rahan puolesta iso kynnys lähteä PK-seudulle teatteriin... ja koska minulle TV-sarja The Simpsons ei ole lainkaan tuttu. Joo, tiedän että siinä on keltasia tyyppejä, ja about muistan niiden nimet, mutta yhtään jaksoa en ole katsonut. Ja ajattelin esityksessä olevan niin vaikutteita kuin viittauksiakin sarjaan, joten ymmärtäisinkö siitä mitään? Jäi menemättä.

Onneksi universumilla (tai jollain teatteritaiteen pienemmällä jumalolennolla) oli näppinsä pelissä (tai tarkemmin ajatellen Teatterikesän taiteellisella troikalla) ja esitys kutsuttiin Teatterikesän pääohjelmistoon. Joten minulle tuli tilaisuus korjata erheeni ja mennä TTT:n suurelle näyttämölle katsomaan mistä tässä oikein on kyse. Ja joo, varmaan paljon esityksestä meni ohi, tai olisin saanut siitä vielä enemmän irti jos Simpsons olisi vähän tutumpi. Mutta pitää sanoa että toimi se näinkin! Aivan hulvaton kokemus!

Q-teatterin pieni lavaratkaisu on hyvin saatu isolle lavallekin, rakennettu vain siihen keskelle pieni "laatikko". Janne Vasaman pastellihenkinen joulukuvaelma esittää perheen olohuonetta. Keittiö jää takaosaan ja ikkunasta avautuu ydinvoimalamaisema. Amerikkalaista, hieman muovisen oloista, keskiluokkaisen perheen koti, jossa tapahtumat pyörivät ison sohvan ympärillä. Toisen näytöksen avaa pieni baarikohtaus, mutta muuten ollaan vain tässä olkkarissa, sitcom-perinteiden mukaisesti. Riina Leea Niemisen värikäs puvustus vie ajatukset johonkin 50-60 -luvuille. Erityismaininta Riikka Virtaselle maskeeraukesta. Esiintyjien keltainen iho ja mahtavat peruukit ovat kyllä silmiinpistävän huikeita. Tomi Suovankosken valot täydentävät visuaalisesti kauniin esityksen.

Niin, mistä tämä The Pimpsons sitten kertoo? Tämä fiktionaalinen perhe kokoontuu seitsemän vuoden tauon jälkeen taas yhteen, joulunviettoon. Yrmyttävä isä Homre (Eero Ritala) möllöttää sohvalla telkkaria katsoen ja on aikamoinen änkyrä, kömpelö ja juro. Hössöttävä ja kimittävä-ääninen äiti Magre (Ria Kataja) hössöttää ja säätää. Ensiksi saapuu perheen poika Brt (Lotta Kaihua) elämässä menestynyt, räyhäkkä ja ärsyttävä, sellainen reteän bisnesmiehen perikuva. Ja sitten lopulta kaukaa Lontoosta myös menestynyt tytär Ilsa (Satu Tuuli Karhu), diivailevan ensivaikutelman antava. Mehevänä sivuhenkilönä tapaamme myös pizzalähettihepun joka onkin Ilsan vanha heila (kun he olivat 8 v). Tämän ilmaantuminen näyttämölle käynnistää tai ainakin vauhdittaa lopun alkua.

Kaikki vaikuttaa olevan hyvin, mutta pikkuhiljaa totuudet ja salaisuudet paljastuvat ja kulissit kirjaimellisesti kaatuvat. Mitä tapahtui 7 vuotta sitten? Mitä tapahtui pikkusisko-Maddylle? Mikä ihmeen sairaus Homrella on? Entäpä äidin puutarhanhoito? Ja mikä onkaan "menestyvien" lasten tarina? Vuoristoratamainen meno vain kiihtyy ja katsoja saa välillä pidellä penkistään. Yllättäviä käänteitä seuraa sarjatulimaisesti, muutamia hieman pohjustetaankin. Kieli on räväkkää ja paljon myös englantia viljelevää. Paikoitellen tai ehkä vain aluksi tämä hieman häiritsee. Sitten siihen tottuu tai turtuu, eikä vitut särähdä korvaan.

Rakastin perheenjäsenten välien selvittelyä, mitä siellä pinnan alla kuplii, miksi perheen dynamiikka toimii näin. Maijala on hienosti poiminut erilaisia kipupisteitä ja muistoja ja tökkii niitä terävällä neulalla. Tunnistan itseäni ja sisarussuhteita ylipäätään esityksestä. Millainen lapsuus on ja miten se muokkaa meitä. Siinä mielessä teksti oli universaalia. Jotenkin nämä kaikki hahmot ovat onnettomia ja traagisia, kukin omalla tavallaan. Katkeroitua voi monella tapaa. Voiko jokainen muistaa oman lapsuutensa niin väärin...

The Pimpsons vie meidät kunkin omiin kipeisiin ja katkeriinkin lapsuusmuistoihin, miten aikuiset lapset taantuvat lapsuudenkotiin palatessaan ja miten vanhoista maneereista voi olla vaikea päästä eroon. Joskus aika tuntuu pysähtyneen vaikka ihmiset ovat kasvaneet ja ns. aikuistuneet. Naapurin perheen (ja heidän irtaimistonsa) kohtalo sai pohtimaan mitä meidän tavaroillemme tapahtuu kuoleman jälkeen. Minne ne joutuvat, roskiinko, vai pelastaako joku valokuva-albumit? Ketä kiinnostaa? Olisiko helpompaa viskata kaikki romukoppaan ja aloittaa alusta, vai pääseekö menneisyyttään enää pakoon? 

Kun Ilsa haluaa leikkiä totuutta ja tehtävää ilman tehtävää ollaan olennaisten kysymysten äärellä: mitä todellakin tapahtui. Voidaanko asioista puhua, voidaanko kissa nostaa pöydälle? Kukaan ei osaa käsitellä tunteitaan, ei silloin eikä nyt. Kun isä-Homre murehtii tuopilleen, ettei mitään saa enää sanoa ja kaikki loukkaantuu kaikesta, ollaan vanhenevan valkoisen heteromiehen ongelman ytimessä. Tavallaan symppaan näitä tyyppejä, kaikessa ärsyttävyydessäänkin, ja myös säälin. 

Näyttelijäsuoritukset ovat kaikki hysteerisen erinomaisia. Millaisiin sfääreihin kaikki oikein yltävätkään, huh. Varsinkin Katajan Magre on aivan huippu pienine kädenliikkeineen ja silmienpyörittelyineen. Myös Ritalan uskovainen pizzakuski on mielettömän taitava roolityö. Kaikki vedetään vähän överiksi ja sitten vielä lisää. Kun lapset googlettavat Heimlichin otetta ja sillä välin Homre vetäisee kuolinkohtaustanssimuuvit, niin melkein pissaan housuihini nauramisesta. 

Ei tämä ehkä kaikkia viihdyttänyt tai edes naurattanut, mutta kylmäksi ei voinut kyllä jättää ketään. Loppuratkaisu mietitytti, se ei ehkä toiminut kaikilta osin, mutta muuten esitys oli kyllä silkkaa tykitystä. Mitä siitä jos Simpsons-fanit saivat tästä paljon enemmän irti sarjaviittauksilla, hokemilla, ja lukuisilla yksityiskohdilla. Minä nautin omalla tavallani. Kun Janis Ianin seiskytluvun eteerinen biisi At Seventeen ("I learned the truth at seventeen, That love was meant for beauty queens") pärähtää soimaan, Brt ja Ilsa vetävät kokaiinia, rotanmyrkkyä ja vodkaa suloisena cocktailina ja haahuavat pitkin perheen olohuonetta... no, siinä on teille tunnelmaa!

Kuvien copyright Pate Pesonius.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Musta, mustempi, romani / Rakastajat-teatteri, Teatterikesä 4.8.2021

Käsi sydämelle: mikä on oma suhteesi romaneihin? Ketä peloteltiin pienenä, että jos et ole kiltisti niin mustalaiset vievät? Kuka nauraa manne-vitseille ja kuluneille stereotypioille? Näinhän se on, romanit ovat edelleen parjattu vähemmistö, jotka on valtaväestön toimesta suljettu tiukkoihin lokeroihin. Romani kelpaa pitsiliinojen kaupustelijaksi, ennustajaksi, ravihevosten omistajaksi, iskelmälaulajaksi - eipä paljon muuhun. No toki koristamaan rikostilastoja ja lapsia pelottelemaan.

Porilaisen Rakastajat-teatterin vierailuesitys Musta, mustempi, romani Teatterikesässä oli ehdottomasti katselulistallani ykkösenä. Ja sainkin kokea huikean hienon esityksen. Se oli sekä viihdyttävä että silmiä avaava. Elina Izarra Ollikaisen kirjoittama ja ohjaama esitys tarjoili dokumenttiteatteria, dramatisoituja henkilökuvia, historiaa ja nykypäivää. Tiukkaa faktaa ja laveaa kerrontaa. Yleisö otettiin hienosti mukaan esitykseen ja enkä ollut ainoa joka lopussa pyyhki silmiään. 

Ihmisen identiteetti on jännä asia. Jos tunnet itsesi valkoiseksi, mutta ympäristö kokee sinut romaniksi, kumpaa olet? Oletko valmis luopumaan esimerkiksi romaninaisten perinteisestä asusta sopeutuaksesi paremmin yhteiskuntaan? Kysessähän on viime kädessä siitä miten ihminen määrittelee itsensä. Ihanan yhteisöllisyyden kääntöpuolena romaniyhteisö on myös melko sulkeutunut. Jokainen pitää huolta omistaan ja omista asioistaan. Eron sattuessa romanilapset kuuluvat miehen suvulle. 

Kun näyttelijä Kai Tanner kertoo olevansa sukujuuriltaan Ranskasta tai Espanjasta ennemmin kuin romani - kertooko tämä enemmän hänestä vai suvaitsemattomasta yhteiskunnasta? "Mistäs sinä olet kotoisin" on pelottava kysymys, mitä valtaväestön edustajana ei edes ymmärrä. Kaitsun sanoin: "Euroopassa on miljoona tapaa olla romani" ja Musta, mustempi, romani kertoo niistä muutaman. Tannerin lisäksi lavalla nähdään Henrik Hammarberg, Outi Vuoriranta sekä Yasmin Ahsanullah. Jokainen tekee kaunista ja tarkkanäköistä työtä monissa eri rooleissaan.

Romanien historia on täynnä syrjintää, epätoivoa, vaeltamista ja häpeää. Siinä missä Suomessa romanit taistelivat toisessa maailmansodassa muiden rinnalla, niin muualla Euroopassa heitä teurastettiin miljoonittain. Kai Tanner kertoi työryhmän vierailusta Viron Kloogaan, mistä on löytynyt natsien leirejä. Pala nousi kurkkuun.

Esitys on taitavasti rytmitetty. Katsojan on oltava valppaana kun hyppäämme tutustumaan Karjalan evakko-Kyöstin elämäntarinaan, Romaniassa asuvan tytön taipaleesta Helsinkiin kerjäämään tai nuorten orastavaan romanssiin. Monia kohtaloita, iloa ja surua, syrjintää ja hyväksyntää. Ehkä maailma muuttuu, ehkä asenteet muuttuvat. Ainakin voi toivoa niin.

Johannes Vartolan kaunis valosuunnittelu limittyy saumattomasti Mirkka Nyrhisen lavastukseen. Eleetöntä ja minimalistista, varjokuvia ja häiveitä. Ja musiikki! Tanssia, monessa muodossa, Heli Keskikallion koreografiat (ja Maria Kausen flamencot). Tanssivat EU-teltat ovat jotenkin surumielisiä, mutta samalla hilpeitä. Nyrhisen puvut yhdistävät perinteitä moderniin.

Monia asioita raapaistaan vain pinnalta. Ei kellään ole vastauksia mitä tehdä kerjäläisille tai miten syrjintä suomalaisessa (saatikka eurooppalaisessa) nyky-yhteiskunnassa saadaan loppumaan. On kuitenkin erittäin kiinnostavaa kuulla Diakonissalaitoksen toimialajohtajan tai europarlamentaakon mietteitä asiasta. Oikeusvaltioperiaate ei toteudu. Tänä päivänä suomalaiset tietävät hyvin mustien kohtaamasta väkivallanteoista Amerikassa (I can't breathe!) - mutta kuinka moni tietää miten romaneja kohdellaan Euroopassa? Viranomaisten väkivaltatekojen seurauksena kuolee kymmeniä ihmisiä, siis tänäkin päivänä.

Musta, mustempi, romani on monella eri tavalla tärkeä esitys. EU:n perusoikeuksien raportti on ristiriidassa Romaniassa asuvien ihmisten arjen kanssa. On ironista että tämän kohtauksen taustalla kuullaan Beethovenin Oodi ilolle, tuo EU:n virallinen yhteislaulu. Romanilipun väreillä koristellut takit yllään joukko ihmisiä vetää EU-telttoja hitaasti eteenpäin. Ehkä muutos tulee yhtä hitaasti ja vääjäämättä.

Teatterikesän kaksi esitystä menivät jo, mutta Musta, mustempi, romani vierailee pääkaupunkiseudulla lokakuussa, eli kuusi näytöstä Teater Viiruksessa! Näin tärkeä esitys kuuluu jokaisen ihmisen yleissivistykseen. Laatuteatteria.

Kuvien copyright Christian Vaarapuro.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

I'm Liquid / Kinetic Orchestra, Teatterikesä 6.8.2019

Tämän vuoden Teatterikesäni aloitti tanssiteos I'm Liquid, jonka nelihenkinen Kinetic Orchestra Hällässä taituroiden esitti. Jarkko Mandelinin ja työryhmän laatima koreografia oli ottanut vaikutteita niin akrobatiasta, itämaisista kamppailulajeista kuin breakdancestakin.

Liike oli soljuvaa, pakotonta, kevyttä ja teknisesti taitavaa. Tätä oli ilo katsoa, ja neljän tanssijan saumaton yhteistyö toimi kyllä joka tasolla. Uskomattomia heittäytymisiä ja kiinniottoja, jotka kysyvät isoa luottamusta toiseen. Jokaiselle tanssijalle oli tilaa hengittää ja sooloilla, mutta koko ryhmä toimi myös hyvin yhdessä.

Välillä tuntui että tanssijanelikko Anni Koskinen, Sanni Giordani, Oskari Turpeinen ja Iiro Näkki ei tuntenut painovoiman rajoituksia lainkaan. Höyhenenkevyesti he liikkuivat, ja tekivät isoja loikkia ja syöksyjä. Tanssijan selkärangan paikalla on luultavasti kumia. Monenlaiset liikkeet tarjosivat ainakin minulle valtavasti ahaa-elämyksiä: näinkin voi tanssia! Intiimiä ja kaunista. Paljaat jalat eivät pitäneet juuri mitään ääntä. Välillä taisteluhenkisyys näkyy liikkeissä enemmän, mutta siinä ei ole mitään aggressiivista. Sellaista lempeää (mutta tosissaan ollaan silti) kamppailua.

Tanssiliikkeissä oltiin hyvin tasa-arvoisia. Duetto-osuuksissa ei ollut mitään mies-nainen -pareja, vaan milloin mitäkin. Samalla tavalla kaikki tanssijat nostelivat toisiaan. Mandelinin koreografiassa näkyy eri tekniikoiden ja lajien sekoittuminen yhteen, ja lopputuloksena on täysin uniikkia tanssia. 45 minuuttia oli aivan liian lyhyt aika tähän nautintoon.

Janne Hastin musiikki ja äänisuunnittelu yhdistelee monenlaista. Letkeää hissimusiikkia, kiihkeämpiä teknorytmejä, soljuvaa sykettä, vouvaavaa aavemaista musiikkia, kunnes lopulta veto loppuu kokonaan, niin äänistä kuin tanssijoistakin. Tanssijat mukautuvat tempoon, kukin tavallaan. Myös Jukka Huitilan valot sykkivät hitaasti hämyssä, ja valaisevat lempeästi. Tunnelma musiikin ja valojen yhteistyöstä on rento ja aistillinenkin. Kamppailulajikuvastoa täydentää hyvin myös Kirsi Gumin (ja työryhmän) suunnittelemat esiintymisasut. Mustat väljänliehuvat housut ja urheilumaiset yläosat sekä leveät valkoiset vyöt vievät ajatukset tatamille tai johonkin vastaaviin paikkoihin. Vöitä hyödynnettiin liikkeissä tosi paljon. Niistä nostettiin, heiteltiin, vedettiin. Ja sitten oli oudot pörhökarvaiset irtoliivit mitä vaihdeltiin tanssijalta toiselle. Liivit olivat kuin joku metsästäjä-keräilijälauman johtajahahmon vallanmerkki.

Keväällä Jarkko Mandelin ja kymppivuotias Kinetic Orchestra palkittiin Thalia-gaalassa Tanssin maineteko -palkinnolla, ja I'm Liquid näyttää välähdyksen siitä miksi.

Aivan loisto aloitus Teatterikesälle, rima on asetettu. Korkealle.


Esityskuvien copyright Jussi Ulkuniemi, kiitoskuva omani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

I would prefer not to / Svenska Teatern, Teatterikesä 12.8.2018

No nyt tarttee sanoa että pihalla olin tämän nähtyäni. Ehkä olisi auttanut jos olisin lukenut etukäteen Herman Melvillen (1819-1891) novelli Bartleby, the Scrivener, jota vapaasti mukaillen Milja Sarkola tämän I would prefer not to -teoksen on kirjoittanut. Mun piti mennä tämä keväällä Svenska Teaterniin katsomaan, mutta sattuminen summana en sitten koskaan päässyt. Ei sillä, yhtä pihalla olisin ollut sielläkin :-) Mutta hienoa kun Teatterikesä mahdollisti nyt tämän katsomisen minullekin.

Mitä tässä sitten tapahtuu? Harmaat pukumiehet (Patrick Henriksen ja Simon Häger) puurtavat konttorissa pomonsa (Hellen Willberg) alaisina. Kaikki samankaltaisissa harmaissa puvuissa ja samoja kuvioita toistaen. Toistoa toistoa. Sitten työnsä aloittaa uusi tyyppi, tämä Bartleby (Joanna Haartti). Mutta hänpä onkin erilainen! Onko hän toisinajattelija vai vastarannankiiski? Tekeekö hän tätä tahallaan vai vahingossa vai miksi? Tai siis ei tee. Koska hän kieltäytyy töistä. Kaikkeen vedoten: Mieluummin en. Tai samma på svenska. Ei auta pomon maanittelut tai uhkaukset. Asiat eskaloituvat nopeasti. Alainen ei siis suoranaisesti kieltäydy työtehtävistä, hän vaan mieluiten ei tee niitä. Eikä siis tee. Eikä selittele motiivejaan, mieluiten ei siis tee sitäkään.

Tämä on hyvin absurdi, hyvin outo, jotenkin kiehtova esitys. Miten yhden niskurointi saa kaiken sekaisin. Pienistä kehon liikkeistä alkaen. Ei enää synkronisoitu rytmi pysykään. Esimies ei saa Bartlebytä ruotuun, tämä vaan toteaa kaikkeen I would prefer not to. Hyvin kohteliaasti. Työmoraalikin uhkaa jo rapistua. Niinpä toimisto muuttaa ja jättää miehen taakseen. Mutta ei sekään oikein auta.

Välillä lavalla nähdään eläinhahmoja joraamassa, ja välillä kaikki kertovat mitä he suosivat ja valitsevat. Mutta Bartleby ei avaudu eikä suostu yhteistyöhön. Kilpaa tunnustaminen on huvittavaa sekä absurdia. Uskonnollinen hurmos valtaa esiintyjät, ja hysteerisinä he haluavat avautua yleisölle. Kesken kaiken saamme kuulla hieman Händelin sulosäveliä eli duettona Lascia ch'io pianga oopperasta Rinaldo laulettuina (ihanaa!!!).

Näyttelijänelikko teki taitavaa työtä. Vaatii se heittäytymistä ja eläytymistä, että pystyy vaihtamaan kaavoihin kangistuneesta toimistorotasta superspontaaniin avautujaan. Ja Joanna Haartti onnistui tuomaan sellaisen välinpitämättömän, alistuneen miehen lavalle Bartlebynä. Vai nauroikohan tämän Bartleby kuvitteelliseen partaansa; menittepä kaikki lankaan? Onko hän lusmujen lusmu, vai henkisesti sairas? Emme saa tietää, sillä mies nuupahtaa vankilassa kokonaan. Eikä enää syökään. Mieluummin ei sitäkään siis. Ja sitten tykästyin kovasti Simon Hägerin tapaan olla läsnä lavalla. Minulle uusi näyttelijä, mutta menee taatusti seurantaan.

Esitys on kolmekielinen, eli sujuvasti sukkuloidaan suomen, ruotsin ja englannin välillä. Tekstitys onneksi toimii myös, sillä ruotsia taitaa olla eniten.

Kaisa Rasilan laatikkomainen  toimistolavastus on hyvin pelkistetty ja toistuvat asiat junnaavat hyvin kehikossa. Kunnes lopulta se avataan. Tom Laurmaan valosuunnittelu tuki ristikkomaista ja mustavalkeaa maailmaa.

Milja Sarkolan ohjaukset eivät kyllä ole koskaan olleet helppotajuisia tai suoraviivaisia. Ehkä se on osa sitä viehätystä? Katsoja joutuu kerta toisensa jälkeen haastamaan itsensä. Joskus on hyvä poistua mukavuusalueeltaan muualle, ja tämä näytelmä oli minulle sellainen kokemus. En tiedä mitä siitä ajattelisin tai sanoisin - enkä tiedä edes pidinkö siitä. Ymmärtämisen laitakin on hyvin hataraa. Mutta silti olen iloinen että näin sen.


Kuvien copyright Cata Portin.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Paris de Nuit / Recirquel Company Budapest, Teatterikesä 12.8.2018

Syntinen Pariisi 1930-luvulla tuotiin silmiemme eteen Tampere-talolla. Mainio elävä orkesteri, punaista samettia, lavalla istuva yleisö ja taitavat esiintyjät. Täydellinen esitys siis? No, ei ihan. Sinällään tässä ei ollut mitään vikaa. Hienoja sirkusnumeroita ja viihdyttävä kabaree. Teknisesti taitavat sirkustelijat pistivät parastaan. Temput eivät vain tarjonneet oikeastaan mitään uutta ja ihmeellistä, vaikka sinällään niitä oli ilo katsoa. Jäin kaipaamaan intiimimpää tilaa, koska kyllä tämmöinen olisi jollain hämärällä ja hikisellä klubilla ehkä paremmin toiminut. Pöytiintarjoilulla. Mutta harvemmin sellaisilla on tarpeeksi korkeita esiintymistiloja ilma-akrobatialle.

Unkarilaisryhmä Recirquel Company Budapestin Paris de Nuit (Pariisi yöllä, tai unkariksi Párizs Éjjel) oli hienosti edustamassa sirkustaidetta Teatterikesän pääohjelmistossa.

Yleisön vielä valuessa sisään Tampere-talon suureen saliin lavalla haitaristi lurittelee peri-ranskalaisia sävelmiä. Pikkuhiljaa muu porukka kuusihenkisestä bändistä liittyy mukaan, ja jazzahtavat rytmit siivittävät lavalle saapuvaa kabareeryhmää. Mustaa pitsiä, korsettia, sensuellia tyyliä. Bordellista hieman hienostuneempaa ilmettä kauniissa puvuissa. Kaunisääninen laulajatar Judit Szilvia Czigány laulaa muutamia kappaleita esityksen aikana. Ranskaksi, unkariksi, englanniksi.

       

Esiintyjien koreografiat ja yhteistyö on hiottu viimeisen päälle. Esitys on ehkä pikkutuhma ja vihjaileva, mutta ei mitään likaista vaan hyvällä maulla tehtyä. Silmäniloa on tarjolla ihan kaikille katsojille paljaan pinnan ja tyylikkäiden asusteiden merkeissä. Grammaakaan ylipainoa ei näy missään, vaan kaikki esiintyjät ovat hieman ehkä liiankin täydellisiä vartaloiltaan. No, akrobaateilta ja muilta sirkustaitelijoilta ei mitään tavatonta, mutta joku pieni roso tai särö kaikessa tyylikkyydessä voisi olla piste iin päälle.

Flirttaileva tarjoilijar syöttää eturivin katsojille herkkuja, ja niitä voi joutua syömään käden lisäksi myös muualta. Yksi ihana herrasmies laittaa hattunsa näkösuojaksi kun hän hamuaa suuhunsa herkkupalaa (en kyllä tiedä mitä oli tarjolla, mutta näytti kaikille maistuvan). Herkkukattauksen jälkeen samainen nainen singahtaa punaisissa korkokengissään tanssimaan nuoralle. Aikamoinen saavutus se, vaikka yleensä ottaen minusta nuorallatanssi on aika tylsää katsottavaa. Korkkarit toivat pientä jännitystä edes asiaan, pysyykö niillä pystyssä? Pysyi kyllä.

Itselleni illan ja esityksen kohokohta oli ilman muuta kahden miehen upea ja sensuelli trapetsi/ilma-akrobatiaesitys. Samaan aikaan nainen laulaa What makes a man - ja nämä kaksi kertovat tarinaa ilmassa tanssien. Olen aina ollut heikkona miehiin jotka pitävät korkokenkiä, ja ne yhdistettyinä pienenpieniin nahkasortseihin ja nahkaremmiyläosaan - jo tämä visuaalinen puoli lähenteli täydellisyyttä. Ilma-akrobatia on muutenkin ihan parasta, ja kun tämä kaksikko oli niin teknisesti kuin ilmaisullisesti niin hieno. Huh huh, menee ihan kylmät väreet selässä kun näin liki viikkoa myöhemmin muistelen tätä. Lopuksi vielä hurja niskalenkkikiepunta niin avot! Tämä pitkänhuiskea korkkarimies oli Renátó Illés - nimi muistiin!

Tämä esitys ei ollut sillä tavalla hauskaa sirkusta. No joo, rintalihaksia värisyttävä mies ja sellaista, ja sitten oli pariskunta jotka kattolampussa kiikkuen selvittelivät myrskyisiä välejään. Mutta enemmän esitys keskittyi esittelemään visuaalisesti kaunista nykysirkusta kuin varsinaisesti hauskuuttamaan. Käsilläseisonnat pöydillä ja muutenkin katsojien pöydillä tapahtunut temppuilu oli varmaan hämmentävää jos istui siinä pöydässä. Vähän oli strippaustakin. Ryhmätanssitangossa flirttailtiin SM-teemoilla ja parinvaihdoilla. Naispuolisia esiintyjiä viskottiin ja nosteltiin kun tempo kiihtyi. Hienosti tanssia ja akrobatiaa yhdessä! Jonglööri hieman bimboine ja vauhdikkaine assistentteineen (millonkas näkisimme naisjonglöörin miesassareineen??) ei oikeastaan edes hauskuuttanut, tai ainakin minulle tuli hieman surumielinen olo sitä katsellessa.

Puvustukset ja meikkaukset olivat kyllä viimeisen päälle, taas kerran hieman liian sliipattua. Pientä rosoisuutta kaipailin, mutta ei se ehkä tähän sovi saatikka kuulu.

Miesten tankotanssi, tai vertikaaliköysi/tanko, on kyllä hienoa katsottavaa aina, koska jaksan aina ihmetellä niitä käsivoimia millä saa kropan pysymään vaakatasossa. Ja äkilliset liukumiset maata kohti, hui! Esiintjät ovat kyllä ammattilaisia, sillä hymy ei hyydy missään vaiheessa, meni temppu sitten hyvin tai ei. Ja on jotenkin virkistävää nähdä ettei kaikki aina onnistu ihan nappiin tälläkään tasolla.

Bence Vágin ohjaama, käsikirjoittama ja koreografioima Paris de Nuit tarjosi pienen väläyksen siihen miltä pariisilaisessa kabareessa 1930-luvulla olisi saattanut olla. Tarjoilu vain puuttui. Livebändi oli aivan mainio! Kyllä tätä kelpasi katsoa, vaikka tempullisesti ei mikään hirveän omaperäinen ollutkaan. Tunti meni nopeasti. Menen kyllä mielelläni katsomaan Recirquel Company Budapestin ohjelmanumeroita jos vaan vastaan tulee.


Kuvien copyright Attila Nagy.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Tämän vuosituhannen näyttämömusiikkia vol 2 / Ohjelmateltta, Teatterikesä 11.8.2018

Aivan mahtavaa että tästä teatterimusiikin illasta näyttää tulevan perinne Teatterikesästä. Sillä onhan toinen kerta jo perinteen alku, onhan? Viime vuotinen konsertti oli huikea (luehan bloggaukseni siitä) ja tämä vuotinen oli ensimmäinen Teatterikesä-juttu minkä merkkasin kalenteriini. Sukujuhlat meinasivat sotkea kuvioita, mutta onneksi iltapäiväkekkereistä ehti hyvin Keskustorin ohjelmatelttaan parahultaisesti ennen kymmeneltä alkavaa konserttia.

Eeva Kontu, Annamari Kähärä ja Jussi Tuurna ovat tehneet vuosien varrella valtavan määrän hienoa näyttämömusiikkia, ja tähän konserttiin jokainen oli saanut valita seitsemän teostaan. Silti olisin kuunnellut musisointia vaikka kuinka paljon pidempään. Säveltäjät vuorottelivat pianon takana, mutta toimivat välillä myös taustalaulajina, ja Kontu nähtiin lavalla saksofoniensa ja huilunkin kanssa.

Illan solisteina toimivat monista musikaaleista tutut Maria Ylipää ja Jukka Nylund ja piipahtipa siellä Vuokko Hovattakin parin biisin verran. Ja viime vuoden vastaavassa konsertissa debyyttinsä tehnyt Tampereen taiteellinen kuoro oli nytkin paikalla, Joonas Mikkilän johdolla. Tämä kuoro on ihan lempparini ja ansaitsisi kaikki Tampereen kulttuuripalkinnot mennen tullen. Toivon mukaan heitä saa nähdä jatkossakin mahdollisimman monessa jutussa.

Eevan biisivalinnoista kaksi oli musikaaleista, kaksi omia kohtauksiaan musikaaleissa, yksi sellainen missä on merkittävä sanoma, yksi missä on merkittävä meininki, ja yksi mikä on hänen lempikappaleensa - ja se kuultiinkin ensimmäisenä Eevan sävellyksistä. Kuudella kielellä Viita 1949 -musikaalista, kauniisti Maria Ylipään tulkitsemana ja kuoron säestämänä.

Ohjelmisto oli koottu taitavasti. Rivakkaa ja räväkkää ja sitten väliin haikeaa ja tunnelmallista. Suuria tunteita ja traagisia tarinoita. Mestarilyriikoita (tekijänimiä mm. Kaarlo Sarkia, Matti Rossi, Pirkko Saisio, Mika Waltari, Heikki Salo, Lauri Viita, L. Onerva) ja mestarillisia säveliä. Höystettynä hauskoilla tarinoilla, napakalla kritiikillä, ja viihdyttävillä vitseillä. Tunnelma teltassa oli ihan käsinkosketeltavan lämminhenkistä, rentoa ja innostunutta. Mutta oli se meno lavallakin ihanan letkeää. Ja se säveltäjäkolmikon välinen keskinen lämpö!

"Äskeisessä (Kulosaari: Emmin ja Tiikerin duetto musikaalista Kummitusjuna) oli tutkittu duuria ja jopa modulaatiota" totesi Tuurnan Jussi.

"Siitä ei ole enää pitkä matka Euroviisuihin" vastasi Nylundin Jukka.

Tämä kolmikko jos säveltäisi Euroviisu-ehdokkaan niin Suomen voitto olisi taattu!

       

Multi-instrumentalistit Sara Puljula ja Esko Grundström vastasivat musisoinnista ja hurjasti he heittäytyivät joka biisiin. Sovitukset olivat aika jazzhenkisiä ja svengaavia, letkeitä. Yksi kauneimmista esityksistä oli Nylundin tulkitsema ja Kähärän säveltämä Sade luo kuultavan hämärän. Viime vuonna kuolleen Matti Rossin teksti oli kaunis, ja tämä omistettiinkin Rossin muistolle. Aika muistosi murensi...

Pienen tauon jälkeen toinen puolisko potkaistaan käyntiin hillittömällä svengillä. Musikaalista Tippukivitapaus kuullaan Jos on hanskat -rypistys. Mainio Kähärän sävellys. Nyt harmittaa etten mennyt katsomaan tätä Kansallisteatteriin viime kaudella. Sen verran vauhdikas ja hauska meno oli lavalla. Vuosi 1918 oli vahvasti esillä tänä iltana teltassa. Toki loistavan Tytöt 1918 -musikaalin biisien myötä (niitä kuultiin yhteensä kolme biisiä), mutta myös Annamari Kähärän koskettava kappale Saima Irene maaliskuussa 1918 Musiikkiteatteri Kapsäkin Murhenäytelmä 1918 -esityksestä (mitä en myöskään aikataulusyistä ehtinyt katsomaan, suureksi harmikseni). Tämän tulkitsi upeasti kuoron naiset sekä Vuokko Hovatta.

Vaikka tykkään kamalasti kaikkien kolmen illan säveltäjän musiikista, niin jotenkin Eeva Kontu tekee minulle tärkeää musiikkia. Nytkin illan suosikkini taisivat olla Kumoon! (Juha-Matti Koskela ja Eeva Kontu räppäsivät mainiosti!) ja Tuletko kanssani korkealle? sekä alkupuoliskolla kuultu kaksikko Liian lähellä maata (hienolla jazzsovituksella) ja Kun jumala jätti Tampereen (kiitos näiden hienoista tulkinnoista Jukka Nylund ja jälkimmäisessä mukana ollut Maria Ylipää).

Tuurnan säveltämä Homo!-musikaali oli yksi vaikuttavimpia elämyksiä Kansallisteatterissa miesmuistiin (ja sitä CD-levyä on autossa kuunneltu kyllä huikea määrä) ja kyllä Ecce Homo iski nytkin, "homojen kuoron" esittämänä. Voikun joskus olisi sellainen Homo!-konsertti että kuulisi kaikki ne biisit livenä (mielellään vielä alkuperäisten solistien laulamina, pliis).

Lavalla säveltäjäkolmikko kohotti kuohuvat maljat kaikkien teatterien ja teatterinjohtajien (ja muiden päättäjien) kunniaksi, ketkä kotimaisia (uutuus)musikaaleja ohjelmistoonsa ottavat. Yhdyn kyllä täysin siemauksin samojen tahojen ylistykseen. Hienoa että suomalainenkin musiikkiteatteri saa ansaittua arvostusta enemmän ja enemmän.

Aivan mainio konsertti, taas kerran. Iso kiitos kaikille lavalla nähdyille ja kuulluille, ja hienolle yleisölle. Ensi kesänä sitten taas, joohan? Ja niille ketkä ette olleet paikalla: olisi kannattanut olla!

Suurin kiitos Jussi, Annamari ja Eeva - teidän musiikki elää, hengittää ja on ikuista!


Kuvat otin itse
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Cock, cock... Who's there? / Samira Elagoz, Teatterikesä 9.8.2018

Harvoin sitä teatterin katsomosta poistuu yhtä hämmentyneenä kuin nyt. Suomalais-egyptiläinen taiteilija Samira Elagoz käy läpi videoteoksessaan omaa raiskaustaan, tai lähinnä prosessia sen jälkeen. Cock, cock... who's there? on enemmän ehkä videoperformanssi kuin mitään muuta.

Viisi vuotta sitten poikaystävä raiskasi Elagozin. Tämä alkoi työstää asiaa erilaisilla projekteilla. Niihin kuului erilaisiin nettideittipalveluihin kirjautuminen ja vieraiden miesten kohtaamista. Sekä näiden kohtaamisten videointia. Näemme siis kaikenlaisia miehiä, katsomassa, keskustelemassa, esittelemässä "taitojaan" (kitaransoitosta tulitemppuihin). Ja ennenkaikkea katsomassa kameraan. Katsomassa meitä. Näiden miesten joukosta löytyy myös yksi ihan erityinen mies. Siinä missä muut hän on tavannut vain kerran, niin tämän kanssa hän on edelleen parisuhteessa. On jotenkin liikuttavaa katsoa nopeutettuna heidän ensimmäisiä suudelmiaan ja kylpyjään.

Välillä Elagozin sukulaiset ja ystävät ottavat kantaa. Yksi koskettavampia hetkiä on mummon sotamuistot, kun hän kohtasi väkivaltaa vieraan miehen taholta. Isä lukee arabiankielisiä runoja. Näemme puhuvan peniksen joka kertoo olevansa vastuussa kaikista keksinnöistä maailmassa. Välillä Elagoz kommentoi itse tuntemuksiaan. Kolmen sukupolven kimppahali mummon haukkuvan villakoiran säestyksellä saa minut liikuttumaan.

Hällä-näyttämöllä läsnä on pitkähiuksinen nainen valkoisessa lyhyessä paidassa ja polvista rikki olevissa vaaleissa farkuissa. Kuin kuka tahansa. Hyvin eleettömästi hän johdattelee tarinaa ja kertoo kuinka erityisesti nuorempana sai paljon huomiota. Miehiltä. Näemme kavalkadin kuvia Elagozista nuorempana.

En tiedä mitä ajatella. Monellakin tapaa Elagoz on varmaan hyvin tavallinen nuori nainen. Katseen kohteena oleminen on sekä osittain valittua, että ei ehkä aina niin haluttua. Moni voisi ajatella että provosoivalla pukeutumisella ja "laittautumisella" hän kerjäsi huomiota ja "ansaitsi" tulla raiskatuksi. Niin. Siitä voidaan lähteä, että vaikka kulkisi kaduilla alasti niin raiskaus ei ole oikeutettua. Missään tilanteessa.

Tätä oli paikoitellen vaikea katsoa, ja vielä vaikeampi tästä on kirjoittaa mitään tolkullista. Elagoz sanoi että raiskauksen jälkeen hän oli enemmän tietoinen omasta kuvastaan, ja miten miehet hänet näkevät. Elagozin mummo sanoi että kasvuprosessi väkivaltateon jälkeen hänen kohdallaan tarkoitti sitä että oppi pelkäämään ihmisiä.

Elagoz oli työstänyt raiskausta muutaman vuoden ja prosessi oli vienyt häntä ympäri maailmaa. Kuvaamaan niitä miehiä ja kohtaamisia heidän kanssaan. Kunnes Tokiossa se tapahtui taas. Tälläkin kertaa raiskaaja löytyi lähipiiristä. Katsomme videolta itkusilmäistä naista joka haluaa tappaa raiskaajansa. Pääsemme myös seuraamaan poliisiasemalla käynnin rekonstruktion nöyryyttävine kuulusteluineen. Katsomosta nousee kaksi japanilaista ihmistä esittämään poliiseja. Toisen raiskauksen jälkeen Elagoz aloitti pusuprojektin Tinderissä, eli tapasi miehiä joiden kanssa suutelee. Pahat muistot pois. Jossain talon katolla nähdään kaunis ja herkkä suudelma söpön pojan kanssa. Jotenkin näitä intiimejä suutelukohtauksia on vaikeampi katsoa kuin mitään muuta tähän mennessä. Ne ovat niin henkilökohtaisia. Tulee tunne että tirkistelisi.

Ihmisten reaktiot raiskaukseen vaihtelevat ilmeisen paljon. Ainakin Elagozin kokemuksen mukaan. Hänelle raiskaus oli myös katalysti, ja sai aikaiseksi mm. tämän teoksen.

Lisätietoja palkitusta esityksestä Samira Elagozin kotisivuilta. 

En edelleenkään tiedä mitä ajattelisin tästä teoksesta. Hämmentynyt lienee se lähinnä oleva termi.



Kuvan copyright Nellie De Boer.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Macbettu / Sardegna Teatro & Compagnia Teatropersona, Teatterikesä 8.8.2018

Tähän näytelmään ei kyllästy koskaan. Aina joskus sitä miettii saako siitä mikään porukka tai ohjaaja enää uutta irti. Ja aina saa ilahtua. Kyllä nimittäin saa. Tällä kertaa vuorossa oli sardinialainen tuplaporukka Sardegna Teatro ja Compagnia Teatropersona. Esitys oli tekstitetty englanniksi ja suomeksi (Jylhän käännös!) mutta aika hyvin toimi ilmankin.

TTT:n Eino Salmelaisen näyttämö oli kuuma paikka. Täysi katsomo sai todistaa miten Shakespearen ehkä hienoin näytelmä Macbeth sai todella maskuliinisen käsittelyn kahdeksanhenkiseltä äijäkööriltä. Reilussa puolessatoista tunnissa saadaan puristettua ne tärkeimmät asiat esille. Oleelliset monologit on mukana, mutta paljon porukkaa ja kohtauksia on ymmärrettävästi karsittu. Välillä on pitkiä hetkiä ettei kukaan lavalla puhu mitään. Silti kokoajan tapahtuu.

Tämä esitys on vahva ja väkevä ja pitää katsojan penkin reunalla. Äijälauma meuhkaa ja meininki on välillä kun Jukolassa. Kuin siat röhkivät ja kiljuvat kaukalon äärellä Lady Macbethin tarjoillessa puolialastomille mieskarjuille viinaa. Ääniefektit ovat hetkittäin niin kovalla että pitää laittaa nelosrivillä sormet korviin.

Sardinialaisten Macbettu on brutaali, pelkistetty, äänekäs ja kaunis. Omalla tavallaan. Mukana oli outoa huumoriakin. Nimittäin noitakolmikko. He olivat kuin eri näytelmästä, mutta silti sopivat tähän kuin nenä päähän. Sellaisia noidan arkkityyppejä luutineen, huiveineen ja hameineen. Kumaria ja käkättäviä. Mutta porukka oli kuin Terry Gilliamin animaatiosta! Slapstick ja yleinen häröily oli mummokolmikon salainen ase. Ja toistensa solvaus huoriksi. Noidat toivat kepeyttä muuten kovin raskassoutuiseen esitykseen. Putkahtelevat esille siellä ja täällä, varastaen aina nauruja katsomosta. Tälle noitasakille oma spin-off show! Kevennystä esitykseen toi myös perinteinen portinvartijakohtaus kaksimielisyyksineen.

Macbettu yhdistelee fyysistä teatteria, tanssia, nykysirkustakin perinteisempään teatteriin. Esitys leikittelee sukupuolilla, ja miesten välisillä suhteilla. Selkään läpsimistä ja halailua on paljon, sellaista äijämeininkiä. Testosteroni likipitäen valuu katsomoon, mutta kyllä tässä välillä herkistytäänkin. Esimerkiksi kun Macduff saa viestin perheensä kohtalosta...

Äänisuunnittelu oli upeaa kuultavaa. Välillä kuulimme kaukoitähenkistä musiikkia, mutta ihmisten muminat, kovat paukkeet, äänivallin vyöryminen suoraan katsomoon ja lukuisat muut vahvistetut äänet toimivat visuaalisen maailman täydentäjänä. Lava oli muuten varsin pelkistetty. Lavan taustalla neljä metallista pöytää oli nostettu pystyyn, niitä paukuteltiin ja niiden yli kiipeiltiin, ja toki ne välillä palvelivat pöytinäkin. Muita lavasteita ei juuri ollut, yhtä pientä irtotuolia lukuunottamatta. Ja alati kasvavaa irtokivikasaa. Valorekkejä laskettiin katosta muutamankin kerran. Ja valosuunnittelu oli myös nerokasta.

Alessandro Serra oli nerokas mies kokonaisuuden takana vastaten ohjauksesta, lavastuksesta, valaistuksesta ja puvuista. Mustavalkoiset puvut toimivat hyvin näin maskuliinisessa esityksessä. Yksi mielenkiintoinen elementti lavalla oli jauhopöly tai hiekka tai joku muu sellainen. Siitä pöllähti pilvi aina kun jotain liikkui tai tömäytettiin siihen. Ja sitten tietysti jaloisa rouhiutuu päivällispöydästä kaadetut ohuet leipäset. Yllättäen katsomossa ei kuitenkaan yskitty. Muutenkin katsojat olivat hipihiljaa.

Näyttelijät vaihtoivat sujuvasti roolista toiseen. Noidasta kuningas Duncaniksi ja takaisin. Macbeth (Giovanni Carruno) ja Banquo (Leonardo Capuano) ovat kaljuja ja karheaäänisiä. Tässä huudellaan myös jonkun verran, ja varsinkin Macbethin äänijänteet ovat kovilla. Karismaa on kyllä ja mies tarttuu rooliinsa kaksin käsin. Vaimonsa kanssa näkyy käsinkosketeltavaa himoa (vaimo lätiköi miehensä kaljua eroottisesti). Monologeissa mies ei ehkä ole ihan vahvimmillaan (Tomorrow-puhe ei saanut minua itkemään), mutta mies on todellakin läsnä lavalla.

Tämän rouva Lady Macbeth (Fulvio Accogli) on myös erittäin karismaattinen, sellaisella verkkaisella tavalla. Uhkaava ja pelottava rouva dominoi miestään (tämän näyttelijä on myös reippaasti pidempi kuin kukaan muu porukassa). Lady on pukeutunut tyköistuvaan, konservatiiviseen mustaan pukuun, joka on napitettu kiireestä kantapäähän. Ladyn mielen pirstoutuminen tapahtuu salakavalan hitaasti, ja lopun itsemurhakohtaus on mykistävä. Kaksi miestä kantaa alastoman ja kippurassa olevan Ladyn lavalle. Tämä suoristautuu äärimmäisen hitaasti, pitkien hiusten valuessa rinnuksille. Hiljalleen hän hivuttautuu lavan takana olevien metallipöytien luokse, kiipeää/nousee ylös ja jää siihen roikkumaan. Huh.

Lady haluaa myös kokea kuolleen Duncanin kanssa viimeisen hetken nousemalla tämän ruumiin päälle kahareisin ja kohottamalla tämän yläruumiin ylös suudeltavaksi. Kärpäset surisevat. Intiimi hetki mutta kovin kalsea.

Jylhän suomennos huvittaa, mutta onneksi osaan tämän näytelmän niin hyvin ettei teksteihin tarvitse juurikaan turvautua. Ja lisäksi on se englanninkielinen teksti myös.

Esitys jätti paljon yksittäisiä kohtauksia verkkokalvoilleni ikiajoiksi. Banquon haamu kävelemässä äärimmäisen hitaasti ruokapöytää pitkin Macbethin luokse, ruokaleipien ritistessä jalkojen alla. Birnamin metsä lähestymässä (upeat puunaamiot!) lehmänkelloineen. Duncanin murha. Ladyn kuolema. Lopun nyrkinisku kaikumassa korvissani.

Aivan hurjan brutaalia ja upean visuaalista menoa! Pieni traileri esityksestä.


Kuvien copyright Alessandro Serra , kiitoskuva oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

The Audition / LizArt Productions & toxic dreams, Teatterikesä 6.8.2018

Tämä oli ehkä yksi kiinnostavimpia juttuja tämän vuoden Teatterikesän ohjelmistossa. Minulle ihan must-see, ja tuntui kyllä kiinnostavan myös muita. Itävaltalaisryhmittymä pohtii Yosi Wanunun käsikirjoittamassa ja ohjaamassa näytelmässä The Audition for the role of Stephen Hawking in the Theory of Everything representaatiota: kuka saa esittää ketä? Saako, vai peräti pitäisikö, mustan näyttelijän esittää aina mustaihoista henkilöä, homon homoa, vammaisen vammaista, mies miestä? Voiko hetero esittää homoa? Voiko cis-mies esittää transmiestä? Suomalainen ruotsalaista? Asiasta on väännetty ja käännetty pitkään, mutta keskustelu tuntuu kiihtyneen viime vuosina.

En muista että kauheasti olisi kohkattu tästä nimenomaisesta asiasta eli voiko ns. terve näyttelijä esittää elokuvassa vammaista. Ja nimenomaan The Theory of Everything -leffan kohdalla, missä Eddie Redmayne näyttelee Stephen Hawkingia. Jotain herra teki kuitenkin oikein, koska tuli palkituksi likipitäen kaikilla mahdollisilla elokuva-alan pysteillä Oscarista Baftaan ja Golden Globeen. Enemmän tämä representaatioasia oli esillä Redmaynen seuraavassa tähdittämässä elokuvassa eli The Danish Girl:issä. Tällä kertaa cis-mies esitti sukupuoltaan korjaavaa transnaista - ja asia herätti suurta polemiikkia heti alusta asti. Roolitus on monisyinen juttu ja ohjaaja Tom Hooper joutui perustelemaan pitkään ja perinpohjaisesti, miksi rooliin ei palkattu transnaista. Mulla on paljon tuttuja jotka eivät tähän päivään mennessä ole voineet (sinällään loistavaa) elokuvaa katsoa, koska roolitus oli niin pielessä. Oliko se sitä? Minusta ei, mutta...

Tämä on todella haastava kysymys, johon ei kellään tunnu olevan oikein vastauksia. Ymmärrän filmiyhtiöiden, rahoittajien ja muiden vastaavien tahojen haasteet saada mahdollisimman paljon katsojia, ja tehdä siten rahaa. Kyllä suosittujen näyttelijöiden käyttäminen tuo todennäköisesti enemmän väkeä saleihin kun jonkun tuntemattoman. Ja kun moni katsoja on vielä aika konservatiivinenkin, niin veisikö se sitten jonkun osan katsojista pois, jos pääosassa on joku ns. friikki. Valitettavasti kun näin voi joku punaniska leffojen suurkuluttaja ajatella (toisaalta tulisiko semmoinen katsomaan transihmisestä kertovaa elokuvaa muutenkaan, ihan sama kuka tyyppi siinä esiintyy). Mutta ymmärrän kyllä erinomaisesti sen miksei enää Shakespearen Otellon esittäjäksi suvaita kenlälankilla kasvonsa sutannutta valkoihoista näyttelijää. Vähemmistöjen tulisi saada näytellä "omia" roolejaan, eikä niin että valtaväestö vie tämänkin pienen mahdollisuuden antaa oman äänen kuulua. Asia on siis hyvin, hyvin kompleksi.

Illan teemana oli tällä kertaa vammaisen roolin esittäminen. Voiko vammainen ihminen näytellä uskottavasti vammaista roolia? Pitääkö vamman olla tismalleen samanlainen kuin esitettävällä, vai kuinka paljon voidaan soveltaa. Mutta miten ihmeessä voidaan saada katsojat uskomaan, että tämä vammainen näyttelijä on elokuvan alussa terve ja fyysisesti normaali, jopa urheilullinen henkilö? Otetaanko siihen teknologia avuksi ja loihditaan toimivat jalat ja motoriikka CGI:llä? Kuinka paljon ylipäätään maailmassa on vammaisiksi luokiteltavia ihmisiä ketkä olisivat vielä näyttelijöitä. Ja vieläpä jos vaatimuksena on joku tasokin. Itse olen nähnyt teatterin lavalla lyhytkasvuisen, kuuron ja tynkäkätisen, ja useita kertoja pyörätuolissa olevan näyttelijän. Eli kyllä niitä on. Mutta onko päärooleissa, onko elokuvissa, onko Oscar-tasoisissa elokuvissa? Harvemmin tai ei koskaan.

Kun me katsojat saavumme saliin, odottaa estradilla kolme hyvin paljon Stephen Hawkingin näköistä henkilöä, tuoleissa istuen ja meitä tarkkaillen. Kaikilla samanlaiset peruukit, ruskeat puvut ja olemukset. He ovat tulleet roolitustilaisuuteen kilpailemaan pääsystään Stephen Hawkingin rooliin The Theory of Everything -elokuvaan. Estradilla on kaikenlaista apuvälinettä ja härpäkettä. Pian saliin saapuukin casting-pomo, brittienglantia loistavasti puhuva nainen. Tässä roolitusfirmassa uskotaan siihen, että mitä enemmän diversiteettiä näyttelijöissä, sitä enemmän sitä on myös katsojissa. Mutta silti kaikki varmaan ymmärtävät ettei sentään tummaihoinen näyttelijä voi esittää Stephen Hawkingia (jaa miksei? Vaan muistelkaahan sitä kohtua mikä syntyi kun Suomen kansallissankaria Mannerheimia olisi esittänyt tummaihoinen näyttelijä! Colour-blind casting on useimmiten arkipäivää brittiteatterissa - paitsi Edward Albeen perikunnan tapauksessa - mutta ehkä elokuvat eivät vielä pysty tähän.). Voi, tämä olisi ihan kokonaan oman kirjoituksen aihe eli saako näytelmäkirjailija (tai perikuntansa) edelleen määritellä kuka saa näytellä kirjoittamiaan rooleja (yksi erinomainen esimerkki on Waiting for Godot -näytelmä ja sen lukuisat kohut roolituksesta).

Mutta takaisin asiaan. Ja sitten esityksessä aletaankin käydä elokuvan kohtauksia läpi. Yksi "näyttelijäehdokkaistamme" on CP-vammainen, yksi neliraajahalvaantunut ja yksi on mies (!). Siinäpä heidän ominaisuutensa. Roolituspomo siirtyy katsomossa hänelle varatulle paikalleen, ehdokkaille ohjeita sieltä mikrofoniin ladellen. Lavalla on kolme assistenttia auttamassa tilaisuuden onnistumista. Ehdimme katsoa pieniä pätkiä paristakymmenestä elokuvan kohtauksesta, vieläpä kronologisesti, ja esiintyjät pääsevät väläyttelemään kykyjään. Me katsomossa tyrskimme naurusta, mutta usean kerran käy mielessä että saako tälle nauraa. Pilkkaanko vammaisia jos tämä naurattaa? Onko esityksen tarkoitus pilkata elokuvateollisuutta? Vai pidellä peiliä katsojien nenän edesssä? Ainakin tarkoitus on herättää ajatuksia, keskustelua ja toivon mukaan muutostakin asioihin.

Roolittaja on välillä alentuva, holhoava, epähieno, empatiakyvytön, vähättelevä, halventavakin. Useimmiten hän ei varmaan tule edes ajatelleeksi voivatko hänen sanansa loukata koe-esiintyjiä. Tekninen tiimi on kehittänyt erilaisia apuvälineitä, joilla pyörätuolissa oleva näyttelijä saadaan kävelemään ja kaatuilemaan sopivasti - ripustetaan hänet ilmaan! Sielläpä sitten kiikkuu ja apumiehet veivaavat väkipyöristä vauhtia. Absurdia ja hauskaa, mutta samalla traagista. Jokaisella hakijalla on omia vajavaisuuksiaan; yksi on allerginen herneille ja toinen on tullut jätetyksi karuselliin muksuna. Estävätkö nämä saamasta roolia? Mutta onko silti sopivaa että heitä kohdellaan kuin markkinaeläimiä? Roolittaja hokee vaan "interesting performance", ja välillä vinkkailee tekemään hieman enemmän tunteella tai nopeammin.

Monta kertaa esityksen aikana käy mielessä että ovatko nämä "neliraajahalvaantunut" ja "CP-vammainen" oikeasti sitä, vai vain helkkarin taitavia näyttelijöitä. Onko sillä oikeastaan väliä? Tosin sen verran uskottava fyysinen habitus "neliraajahalvaantunella" oli että pakko oli googlettaa. Kone kertoi hänen olevan ihan oikeastikin pyörätuolissa. Muuttiko se tieto omaa suhtautumistani näyttelijään tai hänen roolisuoritukseensa? Ei oikeastaan. Tai ehkä sen verran että nostan hattua hänen heittäytymiselleen.

Meidän katsojien tehtävä olisi valita kuka näistä kolmesta on taitavin suoriutumaan Hawkingin roolista. Roolihan meni oikeassa elämässä täysin terveelle miehelle, joka sitten vain pisti kaikki näyttelijälahjansa peliin, ja muuntui silmiemme edessä valkokankaalla Hawkingiksi. Välillä tätä teatteriesitystä on kyllä vaikea katsoa. Sitä joutuu kyseenalaistamaan omatkin ajattelutapansa.

Minusta kaikki kolme koe-esiintyjää olivat niin hyviä että olisivat menneet täydestä Hawkingista elokuvassa. Mutta nuorta ja tervettä Hawkingia ei kukaan heistä kovin hyvin pystynyt esittämään. Ei edes ns. terve mies. Vai onko itsellä jo niin vahva kuva Redmaynestä roolissa että haluan nähdä hänet?

Haastava esitys kyllä, kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti. Ehdottomasti näkemisen arvoinen. Tämmöisten kantaaottavien esitysten jälkeen olisi kyllä hyvä olla joku keskustelutilaisuus missä pääsisi purkamaan tuntojaan ja jututtamaan tekijöitä.


Esityskuvien copyright Sandra Fockenberger.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Teatterikesä 2016 tulee!

Tampereen teatterikesä on melkein jo ovella eli ensi viikolla se alkaa! Itsellä on tiedossa varsin kiireinen viikko; parhaimpina päivinä on neljäkin esitystä. Ja perjantaina ei yhtään, kun silloin pitää suhata Kuopioon koiranäyttelyyn ja takaisin. Esityskartta on varsin monipuolinen, ja vaikka monta olenkin talvella jo nähnyt kotiteattereissaan, niin paljon kiinnostavaa katsottavaa löytyi siitä huolimatta. Ohessa muutamia tärppejä ja suosituksiani, jos jollakulla on vielä tilaa ensi viikon kalenterissaan!

I'm doing this for you (ma ja ti). Kanadalaiskoomikko Haley McGee vetäisee luultavasti riemastuttavan performanssin. K18 ja englanniksi.

Viime kesänä Koukkuniemen pihalla oli sen verran vaikuttava elämys. että osittain saman porukan eli uuden Täsmäteatterin työstämä 2400 sekuntia houkuttelee mut katsomoon. Muutama ilmainen esitys, ja muutama maksullinen.

Miten 3 miesnäyttelijää selviytyy teini-ikäisen Rosen maailmasta? Se kannattaa käydä katsomassa joko ma tai ti, kun Rose, Rose, Rose pölähtää Teatterimontun lavalle. Minä ainakin aion.

TeaK esittää Ruskan. Pitäisi olla ajankohtaista ajankuvaa ja ohjauksesta vastaa Ruusu Haarla. Ma ja ti katsottavissa (itse menen tiistaina).

Mikä **t*n Pikku Prinssi? on varsin hieno toteutus tästä klassikkosadusta, suosittelen! Tanssiteatteri MD vetäisee Hällässä kaksi esitystä tiistaina. Kävin katsomassa maaliskuussa ja pidin kovasti.

Jos allakkaan kävisi, niin rientäisin oitis Hurma monologifestivaaleille kuuntelemaan monologeja. Kaikkia niitä kun en ole valitettavasti nähnyt! Ti, ke ja to.

Ti ja ke voi käydä katsastamassa kehutun Q-teatterin Tavallisuuden aaveen, mikäli sen keväällä missasit. Voin suositella. Absurdia ja oudon viihdyttävää. Itse näin tämän helmikuussa.

Ti ja ke kannattaa myös käydä viihtymässä The Grimm Book of Horrorsin kanssa. Lastensatuklassikoita melko moderneina sovituksina. EI ihan pienimmille :-) Kävin tämän katsomassa Riihimäellä maaliskuussa ja pidin kyllä.

Samoille päiville on laitettu myös Aurinkoteatteri Maa-Tuska. Vaikutti sen verran absurdin kiinnostavalta että menossa ollaan!

Tar Baby vaikuttaa ajankohtaiselta ja viihdyttävältä sekä politiikkaa sipaisevalta, mikä sai mut ainakin tarttumaan täkyyn. Desiree Burch on minulle entuudestaan tuntematon, mutta odotan mielenkiinnolla torstai-iltaa. Esitykset ke ja to.

Mulla jäi jostain syystä tämä Transformations aikoinaan näkemättä, joten kovin ilahtunut olin kun se löytyi Teatterikesän ohjelmistosta. Kahdestikin jopa (ke ja to). Suuntaan siis innolla katsomaan, mitä Teemu Mäki ja Transforces saa irti maskuliinisuudesta.

Tämäkin on nähtävä! When I Die on esitys muusikoiden paluusta takaisin kuoleman takaa. Musiikkia luvassa ke ja to Teatterimontussa.

Jos on jäänyt huikean koskettava ja loistava Anna Paavilaisen Play Rape näkemättä ja kokematta, niin NYT ois siihen mahdollisuus. Kaksikin (to ja pe). Käytä niistä jompikumpi, et jää paitsi. Upea. Itse pääsin kokemaan sen viime maaliskuussa.

Sirkuksen ystäville on luvassa herkkua to ja pe kun Race Horse Company vetäisee Sorin Sirkuksen tiloissa Super Sunday:n. Sinne!!

Viime vuonna suuren vaikutuksen teki ruotsalaisversio Vanja-enosta, tänä vuonna toivon samaa Tsehov-ekstaasia islantilaiselta Lokilta. Mávurinn /Lokki esitykset pe ja la TTT:llä. Pitkä se ainakin on!

Pe ja la on mahdollista nähdä Svenska Teaternin Förvandlingen, jonka kanssa missasin talvella. Joten senkin saapuminen Teatterikesään ilahdutti kovasti.

Viikonlopulla (la ja su) Nätyläisten Hipsterit. Josta en tiedä juuri mitään, ja siksipä menenkin sen katsomaan!

Tämä kuulostaa sen verran absurdilta ja kiinnostavalta että koitan sovitella kalenteriin myös Räähkän luku - kauhunukkemystikaalin! To ja la klo 23 Onkiniemen vanhassa voimalassa.

Viikonlopulla on luvassa lisää "friikki"sirkusta kun Capilotractées esitetään Sorilla.

Tässä nyt muutamia vinkkejä joiden avulla pääset alkuun! Olisipa kiva törmätä jossain, eli tule nykäisemään hihasta ja moikkaamaan jos minut jossain bongaat. Jossain välissä kerkeän kyllä kahvillekin.

Lisää ohjelmatarjontaa (jossa siis kymmeniä muitakin kiinnostavia esityksiä) löytyy Teatterikesän sivuilta.

Homo! / Tampereen teatterikesä 7.8.2012

Tiistaina tuli käytyä Jonnan kanssa katsomassa uudelleen Kansallisteatterin Homo! musikaali. Tykkäsin siitä kun alkuvuodesta kävin Helsingissä katsomassa, ja kun Jonnakin halusi nähdä niin enhän mä nyt voi sanoa ei hyvälle esitykselle. Ja hyvä tekosyy käydä Tampereen Teatterikesässäkin, kun en muihin esityksiin kerkeä.

Ja erinomainen se oli nytkin. Erityisesti Olavi Uusivirta ja Johannes Holopainen olivat todella mahtavia. Nyt oli CD ilmestynyt myös, silloin kun kävin Hesassa katsomassa ei vielä ollut. Ostin sen kun sain Jonnalta lippurahat käteisellä, ja ei musta 10 euroa paha hinta ole. Musiikki on kuiteskin todella hyvää.

Paikat ei ollu kovin kaksiset, kun ei ollut rahaa ostaa niitä ennen kuin aika viime tipassa. Ei nyt ihan takarivissä, mutta rivillä 14 kuiteskin. Homoa esitettiin 2 kertaa Teatterikesässä ja kumpainenkin oli loppuunmyyty jo hyvissä ajoin.