Nukkekoti - kohtauksia eräästä avioerosta / KOM-teatteri 15.9.2023

Henrik Ibsenin klassikko Nukkekoti, tällä kertaa Mikko Roihan ohjaamana KOM-teatterissa. Ja muutenkin hieman erilaisena tulkintana. Nyt ollaan miesparin kotona, jossa Noran sijasta näemme nuoren ja trendikkään Aronin, jota Aleksi Holkko mestarillisesti tulkitsee, sekä tämän hieman iäkkäämmän, ja melko konservatiivisen puolison Heikin (Niko Saarela). 

Punertavilla vanerilevyillä sisustettu pelkistetty kotinsa (lavastus myös Roihan käsialaa) tarjoaa raamit pariskunnan suhteelle, jossa kaikki ei ole siltä miltä näyttää. Töihinsä uppoutunut Heikki kontrolloi nuorta, hieman huithapelin oloista puolisoaan, ja tämä joutuu syömään karkkiakin salaa. Pääpiirteittäin juoni noudattelee Ibsenin teosta, mutta Roiha on sovituksessaan ottanut omia vapauksia, tuttuun tyyliinsä. Lopputulema on hienoa teatteria, mutta hieman myös sekavaa. Juonenkäänteitä piisaa, outoja henkilöitäkin lavalla käy (joiden yhteyttä esitykseen pohdin) ja kun Aron saa lopulta tarpeekseen, tulee myös suhde tiensä päähän. Matkan varrella Aron selkeästi kasvaa ja kypsyy persoonana, ja Holkko tekee kyllä tosi hienoa työtä lavalla. Mitkä tanssimuuvit!

Myös Markus Riutun esittämä Frank on mainio tyyppi, jos kohta lämpenen tälle henkilölle hitaasti. Frank bileasussaan on mainio; muutenkin Riitta Röpelisen pukusuunnittelu ansaitsee kiitosta. Vilma Melasniemi Aronin lapsuudenystävänä Kirsi Lindéninä on jotenkin jumahtanut menneeseen uutta suuntaa hakiessaan. Mutta tyrmäävät asusteet! Jani Rapon äänisuunnittelu ja myös musiikkivalinnat loivat tunnelmaa. Herrmanin elokuvasävellykset sopivat tunnelmaan hyvin.

Tapahtumat sijoittuvat joulunpyhiin ja siitä saadaan irti kaikenlaista, alun tonttuleikeistä alkaen. Työnarkomaani-Heikillä ei tunnu olevan oikein aikaa mihinkään työn ulkopuoliselle asialle, ja niinpä työt vyöryvät kotiin monella eri tavalla. Tiina Weckström on aina mainio lavalla, mutta hänen Nielseninsä on aika outo hahmo, puhumattakaan aurinkolasisesta "hiihtäjästä". Aron sotkeutuu tahtomattaan (ja vähän omaa hölmöyttään) liian haasteellisiin kuvioihin. Välillä lavalla on suomifilmimäistä draamaa ja ylinäyttelemistä, ja sitten taas kummaa kohellusta. Kaikki ovat omalla tavallaan itsekkäitä ja myös onnettomia, ja luottamus ihmisten välillä on kateissa. 

Heikille ei mene asiat jakeluun sitten millään. Tavallaan ymmärrän näitä, ja sitten taas en. Aron vaikuttaa hemmotellulta ja rasittavalta, mutta joku selitys tulee lapsuudesta ja hyväksynnän hakemisesta. Aronin ratkaisun jälkeen Heikki ei tunnu vieläkään käsittävän mitä tässä tapahtuu. Hän näkee heidän parisuhteensa ilmeisen toimivana, mutta Aron kokee olevansa alistettuna ja Heikin armoilla. Ärsyttäviä tyyppejä.

Tavallaan pidin tästä tulkinnasta, se antoi paljon pureksittavaa. Mutta sitten se myös ylitti monta kertaa ärsytyskynnyksen: miksi ne nyt noin toimii? Mikseivät ne voi kommunikoida? Ja mikä on tämä Pohjanmaa-aspekti, johtuuko se seudun konservatiivisesta maineesta vai mistä? Koska se kasvojen menettäminen, yhteiskunnan hyväksyntä, sopivat arvot, nehän ne on tärkeitä teemoja. Mitä muut oikein sanoo!

Esityshän on silloin hyvä kun se herättää ajatuksia, keskustelua, suuria tunteita johonkin suuntaan. Olin vaikuttunut monesta asiasta, mutta jäin lopulta hieman hämmentyneeksi. Roiha tarkastelee yhteiskunnallisia teemoja ja taas kerran tuoreistaa vanhan tekstin onnistuneesti. 

Esityskuvien copyright Noora Geagea.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Lou Salomé / KOM-teatteri 29.10.2021

En varmaan ole tämän ajatukseni kanssa yksin, mutta miksi ihmeessä en ole tiennyt mitään, en edes nimeä, Lou Salomésta ennen tätä esitystä? Miten se voi edes olla mahdollista? Nainen, jonka elämä ja merkitys on näin suuri eurooppalaisessa kulttuurissa ja sivistyksessä. No, onneksi Aina Bergroth on käsikirjoittanut tämän oivallisen hienon näytelmän nimeltä Lou Salomé ja Riikka Oksanen taitavasti sen ohjannut meille kaikille ihailtavaksi. KOM-teatterin huippuensemble takaa Teatterielämyksen isolla T:llä. Tätä ei kannata jättää näkemättä!

Kuka oli Lou Salomé (1861-1937)? Hänen monipolvinen elämänsä ihmissuhteineen ja muineen käydään esityksessä kattavasti läpi, mutta jäin janoamaan lisää tietoa. Vajaa kolmituntinen esitys sujahtaa nopeasti ja hengästyttävää tahtia eteenpäin. Miehiä Loun elämässä tulee ja menee, Nietzsche, Rilke, Freud, osa on ystäviä, osa rakastajia, ja sitten on erikseen vielä avioliitto Gustav Ludvig von Salomén kanssa. Liitto joka ei kyllä ole kovin yksinkertainen sekään. Lou on itsenäinen (ja aika itsepäinenkin), ja ei halua naimisiin saatikka lapsia. Ne kun vaativat hoivaamista ja haittaavat urasuunnitelmia. Mutta tuohon aikaan sinkkuutta ei katsottu hyvällä... 

Lou haluaa opiskella ja oppia, kirjoittaa, lukea ja ennen kaikkea ajatella. Hän on mahtanut olla radikaali ilmestys 1800-luvun lopulla! Loun äiti ylistää uhrautumista miehen ja lapsen hyväksi - mutta Lou ei halua olla tavanomainen nainen. Eikä hän todellakaan sitä ole.

Janne Vasaman ylitsepursuava lavastus tulvii värejä ja yksityiskohtia. Kitsch on ensimmäinen sana mikä pulpahtaa mieleeni, kun katselee erilaisia kuoseja ja lavan tavarapaljoutta. Sademetsää, eläimiä, sieniä eli luontokuvastoa on runsaasti. Pastellisävyjä ja erilaisia valaisimia. Paljon sellaista mihin katse tarttuu ja paljon pieniä viehättäviä yksityiskohtia. Tomi Suovankosken valaistussuunnittelu pelaa hyvin yhteen runsaan lavastuksen kanssa. Olen kirjoittanut muistiinpanoihini "valosuunnittelu 💗". 

Vilma Melasniemi tekee säkenöivän roolityön Salomén saappaissa. Hän on samaan aikaan eteerinen ja vahva. Muut näyttelijät urakoivat roolista toiseen hengästyttävällä tahdilla. Hurjan muuntaumiskykyisiä kaikki tyynni, kameleontteja lavalla. Miiko Toiviainen on hauras ja hysteerinen sydänystävä Paul Rée lenkkareissaan, sekä itseriittoinen Rilke. Niko Saarelan bravuuri on eleettömän viileä aviomies ja Juho Milonoff sujahtaa niin Nietzscheksi kuin journalisti Ledebouriksikin. Ja miten kiltinoloinen Ella Mettänen taipuu suorastaan pisteliääksi sisäköksi mutta myös ihanaksi Elleniksi. Kertakaikkiaan vaikuttavaa näyttelijätyötä kaikilta viideltä.

Erityiskiitos lähtee muusikko Eva Louhivuorelle upeasta säestyksestä ja musiikin tekemisestä. Hän vastaa myös äänisuunnittelusta Ilkka Tolosen kanssa. Kun esityksessä on elävää musiikkia niin siihen tulee aina ihan oma tunnelmansa. 

Näytelmästä oli tehty yhtä runsas kuin Lou Salomén elämäkin. Hän oli aikaansa edellä hyvin monessa asiassa, esimerkiksi tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskysymyksissä. Lou sai niin paljon aikaan, oli niin monessa mukana ja monesta asiasta kiinnostunut, että on suorastaan rikos että hänet on käytännössä unohdettu. Miehet hänen ympäriltään kyllä muistetaan. Näytelmän kieli oli nautinnollista ja koko teksti sivistävää ja viihdyttävää.

Lou Salomé on erinomaisen hyvin tehty teatteriesitys, joten ei muuta kun lippuja hankkimaan.

Esityskuvien copyright Noora Geagea.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Poika / KOM-teatteri 22.2.2020

Ihan ensimmäisenä täytyy todeta että Paavo Kinnunen on ihan huikean hieno Florian Zellerin Poika-näytelmän Suomen kantaesityksen pääosassa KOM-teatterissa. On monia muitakin syitä nähdä tämä riipaiseva näytelmä, mutta jo pelkästään Paavon roolityön takia suosittelen. Riikka Oksasen ohjaama pienisuuri teos on kyllä sellainen missä pala menee kurkkuun ja pysyy siellä, oikeastaan koko vajaan kahden tunnin ajan mitä esitys kestää.

Poika on intensiivinen ja dramaattinen perhetarina. Keskiössä, kuten nimikin vihjaisee, murrosikäinen poika. Vanhemmat ovat eronneet ja poika asuu äitinsä (Vilma Melasniemi) kanssa, mutta konfliktien vuoksi haluaa muuttaa isänsä (Niko Saarela) ja tämän uuden vaimon (Ria Kataja) ja heidän vauvansa luokse. Ainahan teineillä on vaikeaa, mutta pojalla tuntuu olevan erityisen hankalaa. Koulunkäynti ei suju lainkaan, erottamispisteeseen asti. Mitä poika kipuilee? Vanhempien eroa ja perheen hajoamista ainakin. Mikään ei todellakaan kiinnosta. Vanhemmat syyllistyvät ja syyttävät itseään, ovat avuttomia. Poika koittaa huutaa apua, mutta kukaan ei kuule, eikä ymmärrä. Välillä tulee tunne että äitipuolen ja pojan suhde on hieman outo, mutta ei tämä sentään ole sellainen näytelmä. Pojan pahoinvointi kiristää kaikkien välejä ja koulunvaihtokaan ei auta.

Lopulta vanhemmat tekevät päätöksen laitoshoidosta, mutta sielläkin poika on onneton. Vaikea masennus ja itsetuhoiset ajatukset diagnoosina, mutta silti poika saa puhuttua vanhemmat ympäri ottamaan hänet pois laitoksesta. Tuhoisin seurauksin.

Esitys menee ihon alle ja kourii sielua kylmällä kädellä. Se huoli ja tuska mitä vanhemmat tuntevat poikansa takia on käsinkosketeltavaa. Epilogi muutaman vuoden kuluttua tapahtumista on piste iin päällä, ja näyttää hyvin myös Kinnusen repertuaarin laajuuden. Syyllisyys kantaa pitkälle. Tämä on silti kovin inhimillinen tragedia: isän huomio on uudessa perheessä, vaikkakin hän rakastaa poikaansa kovasti. Äiti kipuilee oman riittämättömyytensä kanssa ja takertuu siihen että poika haluaa muuttaa pois hänen luotaan. Äitipuoli on hivenen mustasukkainen miehensä lapsesta, kun olisi tämä yhteinenkin tässä. Kukaan ei kykene näkemään pojan panssarin taakse.

Koko porukka tekee hienot roolit, ja erityisesti Niko Saarela isän roolissa on tyrmäävän hyvä. Reita Lounatvuoren käännös tuntuu ihan toimivalta, ja puhe sopii hyvin tämän ajan ihmisten suuhun. Tämä on kyllä hyvin ajaton teksti. Ketään ei tuomita tai syyllistetä tragediasta. Kuinka paljon maailmaan mahtuu tämänkaltaisia perheitä ja nuoria, joita ahdistaa jokin nimeämätön ja tuntematon? Liian paljon. Eivätkä kaikki tragediat tapahdu vain vähempiosaisten perheissä. Myös toimeentulevien kulisseissa voi tapahtua kaikenlaista. Moni nuori turhautuu ja ahdistuu vanhempien ja yhteiskunnan odotusten paineessa. Miksi vanhemmat, opettajat, ja muut läheiset eivät huomaa mitä tapahtuu?

Tomi Suovankosken hillityn elegantti lavastus ja hyvin mietityt valot tukevat kokonaisuutta; tässä on hyvin toimeentuleva perhe. Tiina Kaukasen puvustus alleviivaa tätä mainiosti.

Teatterin suositusikäraja esitykselle on 15, ja ihan passeli niin. Ei ihan lasten, eikä muutenkaan heikkohermoisten teatteria tämä. Hyvän teatterin ei tarvitse aina viihdyttää; sen katsominen voi myös tuntua pahalta ja ahdistavalta, herättää ajatuksia ja keskustelua. Ehkä se saa ahdistuksen lisäksi tuntemaan myös syyllisyyttä omasta lapsisuhteestaan. Lopussa ei silti ole kauhean lohduton olo, jos kohta ei toiveikaskaan. Kerrassaan vaikuttava esitys.


Kuvien copyright Marko Mäkinen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Valehtelijan peruukki / KOM-teatteri 15.10.2019

Kun kaksi kokenutta konkaria pistää hynttyyt yhteen ja alkaa tarinoimaan täpötäyden KOM-teatterikatsomon edessä, niin siinä saa katsoja kyytiä. Naurua, liikutusta, haikeutta, hilpeyttä ja elämäniloa. Sitä tämä kaksikko Pirkko Saisio ja Marja Packalén saa meissä katsojissa aikaan. Elämänkokemusta heillä on yhteensä 140 vuotta ja monissa liemissä on marinoiduttu. Valehtelijan peruukki on hienosti dramatisoitu tuntikausien haastattelunauhoista, mutta silti tulee tunne että olisimme seuraamassa kaksikon keskinäistä muistelu- ja tarinoimisiltaa. Tunnelma on välitön ja intiimi.

Kymmenen vuotta sitten likipitäen sama työryhmä kokoontui yhteen ja esitti Odotus-nimistä juttua. Nyt oli aika kokoontua uudelleen ja katsastaa mitä on tapahtunut sittemmin. Ohjaaja ja käsikirjoittaja Heini Junkkaala jututti Saisiota ja Packalénia tuntikausia, ja niistä keskusteluista hän sitten koosti tämän esityksen. Elina Snicker on toiminut dramaturgina. Ja kyllä tämä teksti toimii! Lavalla nähdään kaksi rautaista ammattilaista, mutta myös kaksi äitiä, isoäitiä, puolisoa, ystävää... Lavalla nähdään myös lukuisa joukko heidän elämänsä ihmisiä. Entisiä puolisoita ja kumppaneita, rakastettuja, satunnaishoitoja, kollegoita, lapsia, vanhempia - ja kaikkia näitä Saikki ja Marja esittävät suvereenisti. Aikahaarukka on pitkä, eli paljon muutakin käydään läpi kuin viimeisen vuosikymmenen kuulumisia.

K Rasila on suunnitellut pelkistetyn lavastuksen ja eri aikakausien puvut. Lava on pyöreä, ja sen päällä on parikymmentä vaatetelinettä. Ja pukuja. Miehiä, naisia, lapsia. Juhlamekkoa, valkoisia paitoja. Farkkupaitaa ja poolopaitaa. Musta popliinitakki. Kukin vaatteista esittää tiettyä ihmistä. Kohtaamme menneisyydestä mm. Poolon, Farkun, Huivin, Narun, Silkin, Slipoverin, Kauluksen jne. Jos yhtään näiden naisten historiaa tuntee niin ei ole vaikea päätellä henkilöiden identiteettiä. Mutta ei sillä oikeastaan ole väliäkään. Saikki ja Marja solahtavat eri hahmoiksi sulavasti, lennosta vaihtaen. Kumpikin kertoo omaa tarinaansa ja historiaansa, mutta välillä näkökulma ja esitettävä hahmo vaihtuu toisen kertomukseen nopeasti. Henkilökohtaisia asioita ja suhteita omiin vanhempiin käydään läpi paljon. Ja kuolemaa, kuolemista ja menetystä, sairastumisia. Kun elämästä on eletty jo valtaosa niin kuoleman todellisuus on jatkuvasti lähempänä. Kun Packalén jäi muutamia vuosia sitten eläkkeelle hän opiskeli suntioksi. Ammattiin, jossa kuolema on läsnä, konkreettisestikin, ellei nyt päivittäin niin ainakin viikottain. Kuolema näyttäytyy lavalla mustassa poplarissaan kuin vanha ystävä.

      

Välillä voidaan vetäistä päähän se valehtelijan peruukki, ja silloin vastuu sanoman tulkinnasta on kuulijalla. Kukaan ei varmaan ota tosissaan Saikin väitettä omasta vaikenemattomuudestaan. Enimmäkseen peruukki saa silti levätä omalla telineellään. Katsojan tulee silti muistaa ettei tämäm ole dokumentti Saision ja Packalénin elämästä, vaan dramatisoituja välähdyksiä heidän kokemuksistaan. Näemme sen mitä meille halutaan näyttää, ja loppu on mielikuvituksen varassa.

Valehtelijan peruukki on esitys mikä nappaa tiukasti otteeseensa ilman suurempia ulkoisia krumeluureja. Ei sitä loppujen lopuksi tarvita kuin kaksi karismaattista esiintyjää ja hyvä teksti. Se riittää. Silti Antti Puumalaiselle iso kiitos taitavasta äänisuunnittelusta. Myös musiikkivalinnat ovat nappivalintoja. Saikin hillitön Mariza-fanitus toimii hyvin ja fadolaulajattaren sävelet kaikuvat kauniisti.

Välillä esityksessä on ihan absurdejakin kohtia, mutta elämä on. "Ui Ulla niin paljon kuin haluat" saa aikaan hillittömät naurunpyrskähdykset katsomosta. Puhumattakaan Saikin äidin uurnanlaskutilaisuus-anekdootista. On kiinnostavaa kuulla että vielä seitsemänkymppisenäkään Saikki ei tiedä kummalle puolta Pitkääsiltaa hän kuuluu. Hauska yksityiskohta on myös Marjan käyttämä äppäs päppäs, ja siitä virinnyt keskustelu!

Kyllä yleisö on valmis syömään esiintyjien kädestä, heti ensimmäisestä KOM-teatterin Lapin kiertueanekdootista alkaen. Valehtelijan peruukki kestää liki 2,5 tuntia, mutta aika kuluu todella nopeaan. Tylsää hetkeä ei tule, ja vaikka tunnelmat vaihtuvat useita kertoja, niin jännite ja intensiteetti säilyy. Enpä ihmettele lainkaan että kaikki esitykset ovat olleet täpösen täynnä. Vinkkinä muuten maakuntiin: tämä on mahdollista nähdä myös Turussa, Tampereella, Porissa ja Kuopiossa.

Toivotaan että sama porukka on tekemässä jatko-osaa kymmenen vuoden kuluttua. Pitäähän trilogialla olla päätös. Lämmin kiitos Saikki, Marja ja Heini.


Kuvien copyright Noora Geagea.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Making of Lea / KOM-teatteri 9.3.2019

Aah, KOM-teatterin kevätuutuus, Juha Hurmeen käsikirjoittama ja ohjaama Making of Lea oli juurikin niin oivallinen, mainio, hauska ja hulvaton kun oli lupa odottaakin. Tykkäsin joka sekunnista. Hyvä teksti, oivalliset esiintyjät ja mieletön meininki lavalla takaa onnistuneen katsomiskokemuksen ihan jokaiselle. Ei ihme että kevään esitykset ovat olleet loppuunmyytyjä, ja odottelussa onkin nyt loppuvuodelle lisänäytöksiä.

 

Koska Aleksis Kiven Lea ei ollut minulle entuudestaan tuttu näytelmä, niin oli luojan lykky nähdä se ennen tämän katsomista. Kiitos vaan Hurme ja Nälkäteatteri Leastanne! Mutta nyt saimme pikaperehdytyksen näytelmän tekoprosessista, nimensä mukaisesti tässä tehdään Lea-esitystä. Kuinka Kivi (Juho Milonoff) hortoilee ympäriinsä, ja miten Emelie Bergbom (Vilma Melasniemi) napakalla otteellaan paimentaa niin Kiveä, kuin haahuilevaa ja epävarmaa veljeään Kaarloa (Paavo Kinnunen). Kaarlo kun ei tunnu saavan mitään aikaiseksi, paitsi lemmirottansa hyysäämistä ja chaplinmaisen Emil Nervanderin (Melasniemi) kanssa hengaamista. Tämä kun tuntuu olevan kovin kiinnostunut Kaarlosta monessakin mielessä.

Oman hauskan lisänsä tarinaan tuo saksalainen valelääkäri Friedrich Evert (Jarkko Lahti), joka "hoitaa" Kiveä kylpylaitoksessaan; Bergbomeja sillä rahastaen. Lissu Lindbladh (Eeva Soivio) toimii Bergbomien kaikkiosaavana piikana. Ja sitten on ihastuttava ruotsalainen diiva Charlotte Raa (Sara Melleri), joka ei osaa sanaakaan suomea, mutta silti vetää Lean nimiroolin! Hienosti suomea murtaen. "Tämä Helsingfors on ihan jees mesta". Hurmeen ja Kiven kieli sekoittuu ja jalostuu; aivan ihana liitto! Mistä Kivi loppuu ja Hurme alkaa, ihan sama. Minulle toimii.

Helsingin (moni)kulttuurisessa katukuvassa nähdään myös pompöösit herrat August Ahlqvist (Lahti) ja Agathon Meurman (Soivio), jotka paheksuvat ja kritisoivat kaikkea, ja erityisesti Kiveä, minkä napsunottamisen lomaan ehtivät. Samalla herrat valistavat katsojia suomalaisten historiasta, ja näin ollen Hurme pääsee mielipuuhaansa: katsojan sivistämiseen. Osuu ja uppoaa.

Koko näyttelijäporukka tekee mielettömän hienoa työtä lavalla, kaikissa rooleissaan. Tästä lähtien Juho Milonoff sekoittuu päässäni Kiveen, niin uskottava tämän rosoinen Kivi-tulkinta on. Tyly, äkkipikainen, hieman sekopää mies, joka uskoo vahvasti itseensä. Ainakin välillä. Myös Paavo Kinnusen Bergbom on mainiota näyttelemistä. Vilma Melasniemen neiti Bergbom on jämäkkä ja tinkimätön teatterinainen, joka pitää langat käsissään; taas yksi vahva roolityö. Ja hurmaannuin täysin Mellerin Charlotte Raa'sta, mikä diiva!

Sen lisäksi että Making of Lea kertoo Kivestä ja 1860-luvun kulttuurielämästä, se kertoo jotain myös tämän ajan ihmisestä. Mikään ei ole oikeastaan muuttunut, vaikkakin suomenkieliset näytelmät ovat saaneet valta-aseman. Tutunoloisia tyyppejä lavalla seikkailee, ja nykyisinkin teatteriesityksen valmistaminen ensi-iltaan lienee yhtä kaoottista. Samaan aikaan voidaan esittää naapuritalossa kiinnostavia ja kilpailevia juttuja "saksalainen kokeellinen teatteri jyrää meidät 6-0" toteaa Stena tässä. Upeaa kuorolauluakin saamme kuulla, siitä pisteet!

Teatterin katossa on erinomainen Huberin käännöskone, kertoen katsojille mitä kieltä näyttämöllä kulloinkin puhutaan. 1869-luvun Helsinki oli varsin monikielinen ja -kulttuurinen paikka, ja englanti, ranska, saksa ja venäjä vuorottelivat ruotsin kanssa. Suomen kielen taito oli vähän niin ja näin. Siihen saumaan Kiven suomenkielinen näytelmä Lea istuu ehkä vähän huonosti, mutta jonkunhan on oltava suunnannäyttäjä! Mutta ei sitä tarvitse tietää oikeastaan mitään historiasta tai edes Aleksis Kivestä etukäteen. Making of Lean jälkeen on paljon viisaampi.

Matti Rasin lavastus tekopalmuineen ja krumeluurisine sohvineen on vähän kitsiä, mutta sopii juurikin tähän. Maalattu Helsinki-maisema lokkeineen ja variksineen passaa hyvin kaupunkinäkymien taustalle. Anne Kotola on loihtinut varsin mielenkiintoisen sekoituksen pukusuunnittelun saralla. On modernia popliinitakkia, mutta myös hienoja säätyläisasuja. Ja sitten resupekka-Kivi!

Esityksen innoittamana lainasin kirjastosta megalomaanisen Pentti Paavolaisen kirjoittaman Kaarlo Bergbom-elämäkertatrilogian. Mua kiinnostaa kovasti suomalaisen teatterin synty, ja koko tuo ajanjakso Suomen historiassa, joten siksikin tämä oli tämmöinen täsmänäytelmä juuri minulle. Kuten kyllä Hurmeen näytelmät usein tuppaa olemaan.

Making of Lea on ehdottomasti yksi vuoden teatteritapauksista. Isoimman osan 2,5 tunnin esityksestä istuin naama virneessä. Esitys on erinomainen silloin kuin se viihdyttämisen lisäksi myös tarjoilee sivistyksen muruja, ja sitä Making of Lea todellakin tekee. Hurmemaiseen tyyliin. Varasta vaikka lippu jostain! Itse menen toukokuussa uudelleen, ja sitten näenkin hieman erilaisen miehityksen. Soivio on jäänyt äitiyslomalle ja Ria Kataja astunut puikkoihin. Milonoffilla on muita kiireitä loppukeväästä, niinpä teatterin oma Niko Saarela hoitaa Aleksis Kiven hommat. Kiinnostavaa!


Kuvien copyright Noora Geagea.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Nälkäteatteri: Lea / KOM-teatteri 9.3.2019

Aivan loistavaa, että ennen KOM-teatterin uutuutta eli Making of Leaa on mahdollisuus nähdä Nälkäteatterin tulkinta Aleksis Kiven Leasta. Kovin usein tätä Suomen ensimmäistä suomenkielistä ammattilaisten esittämää teatterikappaletta ei lavalla olekaan nähty. Nälkäteatteri esittää nimenomaan Kiveä ja myös Volter Kilven draamatuotantoa, aika satunnaisesti ja vaihtelevilla kokoonpanoilla. Näitä Lean esityksiä oli vain yksi tällä erää, ja siksi valitsin oman Making of Leankin sen mukaan että saisin molemmat samana päivänä. Ja lisäksi Lean jälkeen oli keskustelutilaisuus aiheesta, ylimääräisenä bonuksena.

Lea kertoo raamatullisen tarinan. Luukkaan evankeliumissa kerrotaan Jeesuksesta ja puuhun kiivenneestä Sakkeuksesta. Hänellä oli Lea-niminen tytärkin, jolla on kaksi kosijaa, toinen fariseus (kauhea tyyppi, mutta isän mieleen) ja toinen juutalainen (johon Lea on rakastunut, mutta ei kelpaa isälle). Mutta sitten Sakkeus löytää myös Jeesuksen, ja katala Joas koitaa ryövätä Sakkeuksen rahat (joiden perässä hän alunperin olinkin. Joten Sakkeus hyväksyy Aramin Lean sulhoksi. Kaikessa mukana säätää palvelija Ruben. Ei kuulosta kovin hauskalta tekstiltä, mutta tämä porukka sai siihen kyllä mukaan hirveästi huumoriakin. Kroonista rahapulaa poteva Kivi koitti saada jostain rahaa Seitsemän veljeksen viimeistelyyn. Näytelmän teosta ja harjoitusprosessista tarkemmin Making of Lea-jutussa...

Juha Hurme on dramatisoinut ja ohjannut Lean ja esittää itse Sakkeusta. Tämän Sakkeus on rahanahne ja saita tyyppi, joka potkii ja läpsii palvelijaansa Rubenia (Ida Sofia Fleming) ja ajaa Aramia (Tomi Alatalo) pois pirtistään. Hykerryttävä tyyppi! Tytär Lea (Onerva Kärkkäinen) inhoaa lipevää kosijamiestä Joasta (Eetu Känkänen) ja vaikka tämä yllättää Lean ja Aramin jättämässä jäähyväisiä hieman liian intiimistikin, niin nuoripari onnistuu puhumaan senkin parhainpäin. Lea pitää muutaman pitkän ja tärkeän monologin, varsinkin lopussa - ja hienosti Kärkkäinen ne vetää.

Joas on mahtipontinen öykkäri ja tekopyhä kiipijä ja Känkänen naulaa roolinsa kerrassaan hersyvästi. Hän puhuu yleisölle monologejaan ja pään sisäisiä ajatuksiaan. Joas on niin karikatyyrimäinen tyyppi kyllä. Kun hänet on dumpattu niin siinä ei pillimehu kauheasti auta. Samoin Alatalon näennäisen nöyrä ja korviaan myöten Leaan rakastunut Aram on huimasti tehty rooli. Taas kerran Alatalo käyttää pitkää ja honkkeloa olemustaan hyvoin roolin tekemiseen. Nähdään lavalla leijonakin (Timo Torvinen)! Kerrassaan riemullista näyttelijätyötä kyllä kaikilta! Juuri sopivan liioteltua ja dramaattista, tuoden 1860-luvun fiilistä lavalle. Kaikki oli sopivan överiä ja teatraalista. Kieli on kivimäisen vanhahtavaa ja välillä olen kuulevani Shakespearemäisiä rönsyjäkin siinä. "Totisesti, oletpa kohottanut masentunutta mieltä!" Välillä puhallellaan saippuakuplia!

Puvustus on sekalainen kokoelma vähän mitä sattuu. Tulee mieleen että KOM:in varastosta on vaan napattu ensin käteen osuvia vaatekappaleita, sortseja ja hassuja hattuja. Mutta eiköhän Anne Kotolalla ole ollut tässä sellainen sopivan anarkistinen ja myös anakronistinen ajatus. Ja esitys vedetään Making of Lean lavasteissa - varsin sopivaa, vaikkei nyt ehkä ihan sovikaan.

Kertakaikkisen riemastuttava esitys, vaikka välillä teksti oli aika koukeroista ja muutenkin raamatusta napatut höpötykset eivät nyt niin normaalisti kiinnostaisi. Mutta onhan tää varsinainen kulttuuriteko, tämän esittäminen! Isot aplodit työryhmälle!

Esityksen jälkeen oli vuorossa Hurmeen ja tietokirjailija/historioitsija Teemu Keskisarjan jutustelua aiheesta Aleksis Kivi. Mukaan Hurme nappasi vielä yleisössä istuneen Hanna Suutelan (professori/tutkija Tampereen yliopiston Teatterin ja draaman tutkimuksessa), keskustelemaan nimenomaan Leasta ja tuon ajan suomalaisesta näytelmäkirjallisuudesta ylipäätään. Keskisarjan uudehko Kivi-elämämerta Saapasnahkatorni oli Hurmeellakin iso lähdeteos kun hän kirjoitti Making of Leaa. Keskustelussa puhuttiin alkoholista, miten se oli siihen aikaan (ja osittain toki vieläkin) tärkeä osa suomalaista, mutta myös maailmankirjallisuutta. Tšehov juoti hahmoilleen votkaa että sai ne puhumaan paljon. Kiven isä oli tuurijuoppo ja äiti keitteli sitten puolisolleen antabusliemiä. Kivi keräili juopoilta sananparsia ja hyödynsi niitä sitten teoksissaan. Omaa esiintymiskammoaan hän lääkitsi viinalla.

Kivi oli myös aikaansa edellä eli "työnteon totaalikieltäytyjä". Hurmeen mukaan hän ei tehnyt elämässään päivääkään rehellistä työtä (no nuorena oli paimenessa). Aikamoinen saavutus sekin. kiven näytelmiä ja novelleja on kadonnut paljon, mutta sitten esimerkiksi hänen suomentamansa maalinsekoitusohje on säilynyt. Aina eivät aikalaiset siis ymmärrä mitä kannattaa säästää tulevaisuuden tutkijoille.

Suutela sanoi että mikään näytelmä ei ole koskaan ajaton, vaan se tulee aina päivittää. Jollain tavalla ankkuroida tähän päivään (siis esitysaikaan). Kuulimme myös Kiven yhteydestä Shakesperen sonetteihin 17 ja 18. Kivi ei lainaa suoraan Shakespearea, vaan epäsuorasti. tai siten että hän on kuullut ruotsin- tai tanskankielistä raakakäännöstä ja tämä on vaikuttanut hänenkin tekstiinsä. Tämä oli tosi kiinnostavaa!

Lea-näytelmän viimeinen monologi jota Lea lausuu, ei oikein alunperin käynyt järkeen (Lea kuvailee lapsuuden kokemustaan), mutta sillekin saadaan selitystä lean äidittömyydestä. Hurme korostaa miten kukaan muu kuin Kivi ei olisi laittanut tämmöistä monologia näytelmän loppuun. Kuulimme myös yleisesti Lea-näytelmistä; ne olivat tavattoman suosittuja 1800-luvun lopulla. Niitä oli noin nelisenkymmentä erilaista, eri variaatioita juutalaistyttönäytelmistä. Ja niissä oli itämaisen eksotiikan ja erotiikan aspektia, mikä tietysti houkutteli katsojia. Keskisarja korostaa että Kiven on täytynyt olla hauska seuramies, koska ei häntä olisi muuten Helsingin kulttuuripiireissä jaksettu katsella. Kirjeissään tällä kun oli aina vain kolme pääkohtaa: voin huonosti, kirjoituksiani ei tajuta ja vippaa rahaa. Antoisaa keskustelua, jota olisi kuunnellut vielä lisääkin!



Esityksen kiitoskuva (ainoa mikä löytyi koko internetin ihmeellisestä maailmasta, Leasta tällä kokoonpanolla) otti p. himb, napattu Instagramista, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Ateria / KOM-teatteri 6.11.2018

Jaahas. Mitäköhän tästä sanoisi. Räväkkää menoa KOMin lavalla taas kerran. Mutta ei yhtään sitä mitä odotin. Odotin ennenkaikkea vahvaa kannanottoa lihansyöntiä, eläinten oikeuksia ja muuta sellaista vastaan. Ei, vaan Ateria oli kyllä pikaruokaravintolaan sijoittuva komedia. Vai oliko se komedia? En ole ihan varma. Kyllähän tämä viihdytti, mutta mitä muuta se halusi sanoa? Ottihan Ateria kantaakin, mutta ei ihan sillä tavalla mitä odotin.

Katsomossa oli paljon nuoria; joku opiskelijaryhmä selkeästi. Aina ilahduttaa kun opettajat tuovat nuoria teatteriin. Joka kerta mietin näytelmävalintaa, ja heidän kokemuksiaan siitä. Usein koitan kyselläkin jotain, vaikka väliajalla (nyt ei sellaista ollut). Karkottaako joku tylsä klassikko, vai lähteekö joku teatteriin uudelleenkin onnistuneen esityksen jälkeen. Tämmöinen pikaruokakulttuurimaailmaan sopiva esitys, aika rouheine ja ronskeine kielenkäyttöineen, saattaa iskeä nuorisoon hyvinkin. Toivotaan niin.

Tuntui se iskevän vanhempiinkin katsojiin. Okko Leon kirjoittama dialogi sopii hyvin esintyjäkaksikon suuhun. Niko Saarelan Meke tulee hampurilaisravintolaan harjoittelemaan ja joutuu Juho Milonoffin esittämän Koistisen höykytettäväksi. Tämä on kokenut konkari, vaikkei mikään penaalin terävin kynä olekaan. Homma menee vähän sinne päin, oli kyse sitten hygieniasta tai asiakaspalvelusta. Koistinen pääsee pätemään, ja ottaa siitä kaiken ilon irti. Rooli on kuin tehty Milonoffille, joka on onnen omiaan räävittömissä ja anarkistissa hahmoissa (se toinen puoli on onneksi nähty myös mm. KOM-teatterin Veriruusuissa - taltiointi vajaat kolme vuotta Areenalla, vahva suositus). Ostaisinko tältä tyypiltä hampurilaisen, vaikka kuinka tehty 38 sekunnissa? En.

Välillä meno äityy karnevalistiseksi slapstick-menoksi. On paidatonta painonnostoa, asiakkaiden kiusaamista, läpänheittoa, teknomuuveja, kakkakepposia, laulunlurituksia. En saa oikein otetta, mitä Okko Leo haluaa katsojille sanoa. Vahvat Tomi Suovankosken suunnittelemat valo- ja videoefektit lisäävät hälyä lavalla - ja päässäni. Musavideosukupolvelle kuin tehty tämä; suositusikärajakin on 15 vee. Läpänheitto lavalla on nopeaa, hetkittäin tauotonta. Ihan sama mitä sanotaan, kunhan kokoajan ollaan äänessä.

Meke vaikuttaa alussa luuserityypiltä, jota Koistinen pomottaa surutta. Mutta sitten asetelma kääntyykin päälaelleen; Mekestä tulee vuoropäällikkö joka pääsee vuorostaan halutessaan pompottamaan Koistista. Joka edelleen on jumiutuneena taukotilan puntinnoston, epäonnistuneiden deittien ja hampurilaisiin räkimisen välimaastoon. Meke kyllä menee mukaan Koistisen lapsellisiin juttuihin, mutta samalla jotenkin etenee henkisen kasvun tiellä. Ja pieni hellä hetkikin nähdään, kun Mekellä on hoidokkina ravintolan riesa eli rotta.

Valtasuhteet. Eriarvoisuus. Siitä tässä taisi olla kysymys. Pieniä pistoja ilmastonmutoksen suuntaankin. Mika Leskisen ohjaus oli ehkä hieman epätasaista ja välillä homma meni ihan kohkaamiseksi. Nopeita leikkauksia ja tyylilajista toiseen hyppäyksiä. Reilut puolitoista tuntia mennä jyrätään vain yhdelle pienellä hengähdystauolla, joten katsojakin on hieman uupunut kaiken jälkeen. Suinkaan en sisäistänyt saatikka ymmärtänyt. Mutta ihan hauskaa oli silti.


Kuvien copyright Patrik Pesonius.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Thalia-juhlassa palkittiin parhaita - ja minäkin olin päättämässä!

Tänä vuonna Thalia-juhla olikin minulle hieman erilaisempi. Muutamina viime vuosina näissä on tullut käytyä, mutta nyt ensimmäistä kertaa niin että olen ollut itse valitsemassa ehdokkaita! Tosin vain yhteen sarjaan, mutta vuoden teatterin esivalintaraadissa oli aivan mielettömän hienoa olla mukana. Ja kyllä mä myös ehdotin Kallo Collectivea Sirkuksen Lumo -palkinnon saajaksi, kun kerran ehdotuksia sai esittää myös suuri yleisö.

Mutta aluksi sananen vuoden teatterin valinnasta. Kuuluin esiraatiin, jonka tehtävänä oli valita 3-5 ehdokasta, joista sitten Pia Viitanen valitsi voittajan. Mutta miten kaikista ihmisistä juuri minä pääsin mukaan tämmöiseen arvovaltaiseen sakkiin? Viime syyskuussa sain sähköpostia Suomen Teatterit ry:n järjestöasiantuntija Hanna-Reetta Schrekiltä, jossa hän pyysi minua mukaan porukkaan. Eikä tarvinnut kauaa miettiä. Valtava kunnia tämmöiselle nobodylle eli rivikatsojalle, joka vain vähän bloggailee teatteriasioista. Raatiin kuuluivat Schreckin lisäksi Näyttelijäliiton puheenjohtaja, näyttelijä Helena Ryti, viime vuoden Vuoden Teatterin eli Riihimäen Teatterin toimitusjohtaja Matti Numminen ja Läntisen tanssin aluekeskuksen toiminnanjohtaja Sanna Meska.

Ensimmäisessä tapaamisessamme marraskuun lopussa kävimme läpi ehdotettuja teattereita, joita oli hieman toistakymmentä. Lisäksi kaikki saivat ehdotella omia teatterisuosikkejaan, ja perustella miksi. Koko syksyn mietin omia ehdokkaitani. En pelkästään näkemieni esitysten perusteella, vaan myös monesta muustakin näkökulmasta. Missä taloissa tuntui olevan hyvä henki ja viihtyvyys, millaiselta talo vaikuttaa ulospäin. Niinpä mulla oli kymmenkunta ehdokasta mielessä jo ensimmäisessä kokouksessa. Osa ei saanut kannatusta, osa sai.

Otin kokouksissa ehkä enemmän tarkkailijan ja kuuntelijan roolin, koska tunsin itseni aivan noviisiksi muiden ammattilaisten rinnalla. Kai minä olin se maallikkonäkemys raadissa. Mutta älkää ymmärtäkö väärin; koko sakki oli lämminsydämistä ja ihanaa ja kaikki raatilaiset saivat kyllä äänensä kuuluviin.

Ensimmäisen kokouksen saldo oli kahdeksan seminfinalistia ja joulutauon aikana oli tarkoitus että raatilaiset jalkautuvat tutustumaan niihin ehdokkaisiin mitkä olivat hieman vieraampia. Itselleni suurin osa oli tuttuja, mutta kyllä sitä tuli hieman veresteltyä muistiakin. Tammikuun kokouksen tavoite oli saada puserrettua listalta ne muutamat, mistä halusimme Pia Viitasen valintansa tekevän. Kyllä se onnistuikin ja jätimme jäljelle meidän mielestä kolme kovinta eli Universumin, Zodiakin ja Turun kaupunginteatterin. Tai täytyy sanoa vielä sellainen pieni anekdootti että yksi alunperin ehdottamani teatteri karsiutui pois niiden 8 semifinalistin joukosta, mutta se palasi tammikuun kokouksessa listoille ja aina kolmen joukkoon asti! Tämä ilahdutti minua suuresti, ihan kuin olisin ollut oikeassa koko ajan, mutta muut näkivät valon vasta myöhemmin (no eihän se niin mennyt, mutta näin haluan uskotella itselleni).

Tarttee sanoa että raadissa työskentely oli tosi mukavaa. Mitään konflikteja ei esiintynyt vaan kaikki saivat puhua ja perustella ja myös esittää eriäviä mielipiteitään. Jollain oli jotain syvällisempää tietoa yhdestä teatterista, toisella toisesta. Henki ja ilmapiiri koko raadin työskentelyssä oli todella kiva.

Olenkin tosi kiitollinen ja otettu että pääsin mukaan raatiin ja antamaan oman todella pienen panokseni tämän vuoden teatterin valinnalle. Kaikki kolme ehdokasta ovat todella upeita paikkoja, kuten minun mielestäni myös kaikki semifinalistit. Mutta vain yksi voi voittaa ja Pia Viitanen valitsi näin. Rutkasti onnea Zodiak - uuden tanssin keskus!

Hanna Terävä soitti myös ukuleleä

Ja sitten Thalia-juhlaan. Viime vuoden tapaan se pidettiin KOM-teatterissa. Mutta jostain syystä vieraita oli paikalla tosi vähän viimevuotiseen verrattuna. Ehkä tästä kannattaisi rummuttaa enemmän? Erinomainen klovni Hanna Terävä juonsi illan omaan personaalisseen tyyliinsä. Välillä me yleisökin jouduimme hieman temppuilemaan ja suukottelemaan toisiamme, jopa laulamaan, mutta hauskaahan se vain oli. Ja välillä saimme kuulla hieman Hamletiakin, mutta ihan alkuperäistekstiltä se ei kyllä kuulostanut... Ollakko vai eikö olla -monologi lähti hieman omille teilleen, kuiskaajasta huolimatta.

Jenny Jumppanen piti upean puheen - ja ihan ilman paperia!

Ensimmäistä kertaa jaettiin Voimavara-palkinto ja se meni Helsingin kaupunginteatterin yleisötyöntekijä Jenny Jumppaselle! Vau, todella hienoa! Jennyä on tullut vuosien varrella tavattua moneen kertaan, ja tämän iloinen olemus piristää aina päivää. Ja Jenny piti kyllä yhden illan parhaimmista kiitospuheista, kehuen mm. työpaikkaansa Helsingin kaupunginteatteria ""työpaikka jossa tunnet itsesti joka päivä tervetulleeksi". 

Ensimmäistä kertaa jaettiin myös työyhteisölle suunnattu Yhteisvoima ja sen sai Porin Teatterin lavastamon työporukka. Ainakin heidän kättensä jälki on hienoa, joten upeaa että myös henki on hyvä. Ja oli ihanaa kuunnella kiitospuhetta, missä yli 40 vuotta talossa ollut lavastamon esimies Esa Bragge liikuttui huomionosoituksesta.

Esa Bragge kehui kollegoitaan ja Porin teatteria

Illan mittaan kuultiin monenlaisia puheita; oli lyhyitä ja pitkiä ja varsin kantaaottaviakin. Hyvä niin.

Vuoden Teatteriteko -palkinto matkasi eduskuntaan kolmelle kansanedustajalle; Outi Alanko-Kahiluoto, Sanna Lauslahti ja Silvia Modig. Kolmikko on aktiivisesti puhunut taiteiden puolesta ja tehnyt myös aloitteita taiteilijoiden toimintaolosuhteiden parantamiseksi. Lisää tämmöisiä kansanedustajia saadaan äänestämällä heitä sinne! Ihan parasta oli että kullekin palkinnonsaajalle oli räätälöity oma aineeton palkinto. Esimerkiksi Alanko-Kahiluodon nimissä hankittiin 100 m2 ikimetsää Hämeestä. Huikean upeasti mietityt olivat nämä.

Vuoden teatterinäyttelijäksi valittiin Antti Laukkarinen, jota on tullut nähtyä paljon, erityisesti Teatteri Telakalla. Perusteluissa mainittiin erityisesti vieläkin Telakalla pyörivä Juha Hurmeen omakohtainen näytelmä Hullu, missä Antti vetää huikean upean roolityön. Yksi omista hänen suosikkirooleistaan on kuitenkin useaan kertaan nähty Täynnä elämää, tuo Ratsian Jyri Honkavaarasta kertova kahden näyttelijän musiikillinen ilonpito. Laukkarinen hakkaa siinä rumpuja kuin dervissi! Kiitospuheessaan Antti kiitteli kaikkia häntä äänestäneitä kollegoitaan ja erityisesti Hullu-työryhmää ja Juha Hurmetta. Viime vuonna hänellä oli roolit kuudessa eri näytelmässä - aika työllistetty friikku siis. Isot onnittelut!

        

Voittajan on helppo hymyillä - onnea vuoden teatterinäyttelijäAntti!

Parhaan näyttelijän palkintoa jakanut Suomen näyttelijäliiton pj Helena Ryti halusi myös mainita kaikki muut ehdolla olleet upeat näyttelijät: Petra Ahola, Annukka Blomberg, Ritva Jalonen, Santtu Karvonen, Antti Lang, Anne Niilola, Taisto Oksanen, Janne Varraskoski ja Linda Zilliacus. Kaikki heistä olen lavalla nähnyt ja hienoa työtä koko kymmenikkö tekee. Mutta näyttelijät ovat nyt äänensä antaneet, ja ne menivät Antille.

Säde-palkinnot jakoivat Aku Meriläinen ja Antti Puumalainen

Valosäde-palkinto ansaitusti Ville Seppäselle Espoon kaupunginteatterin Seuraavat 500 vuotta -näytelmän valosuunnittelusta. Kyllä mä sitä hehkutinkin, siis valosuunnittelua. Ville Seppänen mainitsi kiitoksessaan miten näytelmän lavastus oli oleellinen osa valosuunnitteluakin. Niinpä, ne kyllä kulkivat käsi kädessä. Äänisäde meni Tuomas Norviolle ja Mikko Perkolalle Zodiakiin tehdyn Licking Things -teoksen äänisuunnittelusta. Se jäi multa näkemättä, harmi. Videosäde-palkinnon ansaitsi Sanna Malkavaara Turun kaupunginteatterin Kybersielujen videosuunnittelusta. Se oli oikeasti hyvin ansaittu!

Kaikki Säde-palkintojen saajat olivat estyneitä saapumasta tilaisuuteen ja olivat lähettäneet videotervehdyksensä. Kaikille oli myös jaossa ensimmäistä kertaa upeat kiertopalkinnot, jotka olivat huikean näköisiä härveleitä. Kimmo Karjusen suunnittelemat (paitsi Ääni-Säde oli Antti Puumalaisen käsialaa) palkinnot muistuttivat steampunk-laitteita, ja toimivat valolla (Ääni-Säde sähköllä). Hienoja!

Kaisa Rasila oli illan tyylikkäin palkinnonsaaja

Illusion-palkinnon sai lavastaja Kaisa Rasila, jolla oli sekä illan lyhin kiitospuhe että tyylitajuisin vaateparsi. Vau! Voittajan valitsi viime vuoden voittaja Eeva Ijäs ja perusteluissa mainittiin miten Kaisa kulkee lavastustöissään valtateiden sijaan omia pienempiä polkujaan. 

Sirkuksen lumo -palkinnon sai Kallo Collective ansioistaan fyysisen teatterin kehittämisestä ja nykyklovnerian tunnetuksi tekemisestä Suomessa ja kansainvälisesti. Tästä ilahduin erityisesti! Kallo Collectiven esitykset ovat uniikkeja ja todella viihdyttäviä! Varmaan moni muukin heitä ehdotti palkinnon saajaksi kuin minä. Jenni Kallo ja ryhmän uusi taiteellinen johtaja Thom Monckton ottivat palkinnon vastaan.

     

Thom Monckton ja Virpi Kallo ottivat vastaan Sirkuksen lumo -palkinnon

Tanssin ja sirkuksen maineteko -palkinto meni Virpi Wirlander-Asplundille, joka pitkässä kiitospuheessaan sanoi erityisesti arvostavansa sitä että tunnustus tuli kollegoilta, että se tuli naiselle ja että se tuli Lappiin! Ohjaajapalkinnon sai Oulun kaupunginteatterissa työskentelevä Heta Haanperä ja dramaturgipalkinnon Anna Simberg.

Heta Haanperälle ohjaajapalkinto

Kiitos kotimaisesta näytelmästä -adressin saivat Uuden näytelmän ohjelma UNO ja Labbetin Reko -projekti. Kummankin hankkeen tavoite on lisätä laadukkaiden kotimaisten tekstien kirjoittamista teattereille. Ruotsinkieliseen Reko-projektiin en ole niin tutustunut, mutta Uuden näytelmän ohjelmaan kyllä, ja se on jo nyt poikinut paljon kaikkea hienoa. Onnea! Usein palkinto on jaettu sen perusteella missä teatterissa on ollut eniten kotimaisia kantaesityksiä, vaan nyt tehtiin toisin. Palkinnot jaettiin tahoille jotka tekevät työtä sen eteen että kotimaiset näytelmät ja teatterit kohtaisivat. Aika hyvä peruste mielestäni. Kummatkin tahot kiittelivät erityisesti näytelmäkirjailijoita - sekä myöskin rahoittajia, keitä ilman ei toiminta olisi edes mahdollista.

UNOn puolesta palkinnon vastaanottivat Saana Lavaste ja Saara Rautavuoma

Sokerina pohjalla eli viimeisenä sitten Vuoden teatteriksi valittiin Zodiak – Uuden tanssin keskus. Zodiak saa tunnustusta vahvasta taiteilijapolitiikastaan, joka tukee tekijöitä ammattillisessa kehittymisessä ja tarjoaa mahdollisuuksia verkostoitumiseen kotimaassa ja kansainvälisesti edistäen näin taiteilijoiden työllisyyttä. Kyllä Pia Viitanen mainitsi moneen otteeseen miten haastavaa valinnan tekeminen oli, yöuniakin vievää. Kaikki kolme finaalikandidaattia olivat niin tasaisen hyviä. 

Palkintoa oli vastaanottamassa taiteellinen johtaja Harri Kuorelahti, toiminnanjohtaja Raija Ojala sekä yleisötyövastaava Katja Kirsi. Jokainen sai pitää myös pienen kiitospuheenvuoron ja Ojalan puheesta jäi mieleen kiinnostava seikka! Kolmen finalistin joukossa on vain yksi perinteinen laitosteatteri, Zodiak ja Universum edustavat jotain ihan muuta. Kiinnostava havainto. Zodiakissa myös taiteilijat tekevät yleisötyötä, joten se on hyvin tasa-arvoinen toimija.

Zodiakin väki ja "palkintodiktaattori" Pia Viitanen

Kaiken kaikkiaan ilta oli tosi mukava ja rento. Ensi vuonna sitten taas uusiksi. Hurjasti onnea kaikille palkituille!


Kuvat otin itse.

Veriruusut / KOM-teatteri 20.2.2018

Kyllä oivallisesta kirjasta ja kiinnostavasta tapahtumasta on hyvä tehdä useampiakin esityksiä. Tampereen työväen teatterin uutuusmusikaali Tytöt 1918 sai ensi-iltansa jo tammikuussa, ja nyt oli KOM-teatterin tulkinnan vuoro. Lähdeteoksena kummassakin Anneli Kannon erinomainen Veriruusut -kirja. Ja miten erilaisia tulkintoja kirjasta sai! KOM:inkin esityksessä kuultiin paljon musiikkia, mutta ei tämä musikaali ollut. Käsittämättömän hieno ja koskettava esitys joka mittapuulla.

Lauri Maijalan dramatisointi keskittyy Valkeakosken porukkaan. Tosin alunperin myös Tampereen tapahtumat olivat mukana, aika pitkällekin asti, mutta karsiutuivat kuulemma sitten loppumetreillä. Tämän, ja monta muuta kiinnostavaa tietoa, saimme kuulla ennen esitystä järjestetyssä keskustelutilaisuudessa, missä Anneli Kanto ja näyttelijä Vilma Melasniemi (Lauri Maijalan tuplabuukattua itsensä toisaalle) valaisivat molempien teosten taustoja ja näytelmän syntyprosessia joukolle teatteri- ja kirjabloggaajia. Mielestäni oli oikein toimiva ratkaisu keskittyä Valkeakoskeen ja sen naiskaartilaisiin.

Markku Pätilän upea ja yksinkertainen lavastus kiertää ympyrää, kirjaimellisesti. Lavan keskellä on pieni pyörö ja sitä käytetään moneen toimintaan. Paperitehdas herää eloon erilaisine koneineen, ja liike jatkuu ja kuljettaa tarinaa. Välillä lavalle tuodaan isoja (paperi)rullia ja vauhti ei tunnu lakkaavan lainkaan. Tai kun se lakkaa, se lakkaa lopullisesti.

Esityksessä on liikettä ja fyysista ilmaisua tosi paljon muutenkin, ja sitä on ilo katsoa. Niin Oula Kitin taistelukoreografioita kuin Katja Koukkulan ja Jussi Väänäsen tanssikuvioita. Kaunista, välillä tuskaistakin, mutta jatkuvasti tunteisiin menevää. Muutenkin esityksessä on se kauneus ja rumuus jatkuvasti rinnakkain, kuten ilo ja surukin. Sellainen nuoruuden vimma, kiihko ja elämänhalu on nähtävissä tosi voimakkaana. Välillä heittäydytään moderneihin kuviin, kuten vaikkapa mainio catwalk-kohtaus, missä kaartilaiset esittelevät uusia housujaan.

Näyttelijät ovat kaikki niin loistavia että ihan henkeä salpaa. Helmi-Leena Nummela on näytelmän näkökulmahenkilö Sigrid, nuori tyttö joka alun avuttomuudesta ja epävarmuudesta kasvaa kostoa ja päättäväisyyttä tihkuvaksi aatteen naiseksi. Sigrid kokee ikäisekseen liian paljon ja nämä kokemukset vaikuttavat hänen ratkaisuhinsa, hamaan loppuun asti. Nummela rakentaa roolin tosi taitavasti. Hänen Sigridinsä kehittyy ja kasvaa valtavasti niiden muutamien kuukausien aikana mitä näytelmän tapahtuvat kestävät. Hän kapinoi, niin äitiään, kuin koko vallitsevaa yhteiskuntaa ja järjestelmää vastaankin. Herkkää ja kaunista näyttelemistä. Tehtaan tyttöjen joukosta löytyy paras kaverikin, rempseä Maija (Oona Airola) ja tämän ihana perhe räväkkine äiteineen (Ursula Salo) ja ujoine veljineen (Antti Autio). Koska Sigridin oma äiti (jota Eeva Soivio todella antaumuksellisesti tulkitsee) on tiukkapipoinen riivinrauta, ei ole ihme että Sigrid viihtyy paremmin Halmisilla. Kyllä minäkin Halmisille olisin muuttanut mielelläni, koska tässä perheessä lämpö ja välittäminen oikein hehkuu läpi. Ja onko tuo ihmekään kun niin hienot tulkitsijat rooleihin on valittu.

Tehtaalla työskentelee myös raajarikko Lyyti (Eeva Soivio), joka riipaisee tämän katsojan sydänalaa ihan valtavasti. Pomon roolin ottava Saima (Inka Reyes), ompelija Hilja (Vilma Melasniemi) ja reppanamainen Aino-Vihtoriina (Saga Sarkola) täydentävät naiskaartin. Kaartilaiset ovat oikeasti tosi nuoria ja enimmäkseen hyvin viattomia ja naiiveja tyttöjä, joita elämä valitettavasti koulii raskaalla kädellä. Seksiasioistakin keskustellaan, mutta onhan ne aika lailla hupia herättäviä puheita. Naisten näkökulma on näytelmässä hyvin vahvana ja miesroolit ovat enemmän sivussa toimijoita. Sekä Juho Milonoff Sigridin rauhallisena isänä ja Niko Saarela kaartilaisten kouluttajana tekevät inhimilliset ja vahvat roolit.

Jani Rapon äänisuunnittelu ja sävellykset ja Tomi Suovankoskin valosuunnittelu sopivat hyvin yhteen kaiken muun kanssa, ja hienovarainen musiikin vuorottelu sodan äänien kanssa toimi hyvin. Ja Tiina Kaukasen puvut olivat se piste iin päällä! Musiikkia hyödynnetään kyllä hienosti. Koko porukka laulaa, upeasti tottakai, ja monet vielä soittavatkin. Kansanlauluja ja -sävelmiä, meiltä ja Venäjältä, mutta ennenkaikkea ihan vartavasten tähän näytelmään sävellettyjä kappaleita on muutamia. Erityiskiitos näistä. Saisipa tämänkin näytelmän musiikin itselleen jossain muodossa!

Oli kiinnostavaa kuulla Anneli Kannolta hänen omia lähtökohtiaan kirjan kirjoittamiseen eli miksi hän halusi kirjoittaa juuri naiskaartilaisista. Häntä kiinnosti mikä sai naisen tarttumaan aseeseen ja pukeutumaan housuihin. Varsinkin housuasia oli ehkä vieläkin radikaalimpi kuin ampuminen. Ja siitä otetaan lavalla kyllä hersyvällä tavalla kaikki irti lavalla! Historia toistaa hyvin itseään: vuonna 1918 rangaistiin naisen mallin ylittäneitä naisia ihan samalla tavalla kuin vuonna 2018. No, Suomessa ei ehkä enää teloiteta ketään, mutta kyllä rankaisua tulee jos poikkeat ruodusta. Kanto oli myös hyvin vaikuttunut miten perehtynyt aiheeseen koko näytelmän työryhmä oli. Mutta mustasukkainen omasta tekstistään Kanto ei tunnusta olevansa. Kaikki kunnia erinomaisesta dramaturgiasta kuulemma ohjaaja Maijalalle! Komppan tätä! Pieniä nimimuutoksia ja sellaisia tekstiin on tullut selvyyden takia. Valitettavasti (näin lukijan kannalta) Anneli Kanto ei aio enää palata vuoden 1918 tapahtumiin omissa kirjoissaan.

Bonusta on pakko antaa taas kerran koko teatterin yleisten tilojen sisustamisesta näytelmän henkeen ja hienosta käsiohjelmasta oivaltavine paperivalintoineen.

Raskas aihe ja raskas näytelmäkin, ja kuten päätellä voi, ei tällä tarinalla ole kovin onnellista loppua. Raakaa peliä, alusta loppuun. Mutta raskaudesta huolimatta tätä oli ilo katsoa. Kaikki pelasi todella taitavasti yhteen, pienintä yksityiskohtaa myöten. Pieni on kaunista tälläkin kertaa.

Esityksiä on 19.5. asti ja voin suositella enemmän kuin lämpimästi. Ihon alle menee ja itkettää tämäkin 1918-teemainen esitys. Ja muistakaa esitysten poikkeuksellinen alkamisaika (iltaesitykset klo 18). Luvassa on vielä pari kiinnostavaa keskustelutilaisuuttakin esityksen tiimoilta. Sen verran hehkutusta tämä on tainnut saada että kevään liput loppunevat piakkoin!


Esityskuvien copyright Marko Mäkinen, muut omiani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Pasi Was Here / Tampereen työväen teatteri 31.1.2018

Monestakin eri syystä Pasi was here on mulle todella tärkeä näytelmä. Kun se debytoi KOM-teatterissa helmikuussa 2016, istuin ensi-illassa, odotukset korkealla. Esityksen jälkeen olin enemmän kuin haltioissani - tässä on helmi! Kävin sen sitten lopulta katsomassa kuudesti, ja joka kerta siitä löysi jotain uutta ja hienoa. Mikä tästä Veikko Nuutisen kirjoittamasta tekstistä tekee niin hyvän? Osittain se nostalgia-aspekti; kukapa meistä ei haluaisi palata lapsuuteen ja nuoruuteen, fiilistelemään niitä kivoja hetkiä, ja ikävämmät muistot sivuuttaen. Mutta oli siinä paljon muutakin. KOMin versiossa kaikki vaan kolahti paikoilleen; ohjaus, näyttelijät, lavastus, musiikkivalinnat jne.

Mutta oliko se vain tämä tietty esitys, vai toimisiko teksti muutenkin? Hyvä teksti on hyvän näytelmäesityksen kivijalka ja perusta, sen varassa useimmiten näytelmä toimii tai sitten ei. Ja onneksi en ollut yksin tykkäämisieni kanssa, sillä Pasi was here voitti parhaan kotimaisen näytelmän Lea-palkinnon tammikuussa. Ja se myönnetään nimenomaan tekstille, ei siitä tehdylle esitykselle. Itse asiassa raadin jäsenet eivät olleet edes nähneet KOM:in versiota! Pasi ilmestyy painettunakin tänä keväänä eli siitä pääsee jokainen lukemaan sen ihan näytelmänä, ilman lisukkeita.

Kun kuulin että Tampereen työväen teatteri tuo Pasin lavalle alkuvuonna 2018, oli ensimmäinen ajatus suuri ilo. Jes, nyt pirkanmaalaisetkin pääsevät näkemään ja kokemaan tämän (koska kaikki eivät hehkutuksistani huolimatta suunnanneet aikoinaan Helsinkiin KOMille sitä katsomaan). Ja innoissani odotin miten tämä muuttuu ja minkälainen elämys tämä Pasi on lavalla.

Lea-palkintogaalassa kuultiin muutamia kohtauksia näytelmästä luettuna. Mitä ihmettä, ei tämmöisiä ollut KOMin lavalla! Mutta Tampereellapa olikin. Eli teksti muuttuu ja kehittyy. Veikko Nuutinen oli hieman muokannut tekstiään, ja kirjoittanut hieman lisääkin TTT:n esitystä varten. Mainiota. Näytelmä elää ja muuttuu. Jos, ja toivottavasti kun, Pasia esitetään vielä tulevina vuosina paljon, eri puolella maata, se muuntuu aina kuhunkin esitykseen. Hyvä teksti on hyvä teksti.

Jos näkee samaa näytelmää monta kertaa, joko monena eri tulkintana, tai kuten tässä Pasin tapauksessa, saman teatterin esittämänä, siihen muodostuu omanlaisensa side ja suhde. Väkisinkin aiempi tulkinta vaikuttaa aina seuraaviin katsomiskokemuksiin, ja vertauksilta ei voi välttyä. Ei päätään voi nollata unohtamaan asioita. Joten ne aiemmat versiot kummittelevat aina taustalla. Ja ei se haittaakaan. Jokaisella paljon teatteria nähneenä on ne omat suosikki-Hamletinsa tai suosikki-Kauppamatkustajan kuolemansa.

Mimmoisena minä TTT:n Pasin sitten koin? Iskikö se? Pystyinkö olemaan vertailematta KOMin versioon? Vastaan viimeiseen kysymykseen ensin. En tietenkään pystynyt. Enemmän kuitenkin tyyliin "ahaa, nämä ovat ratkaisseet tämän kohdan näin" ja "Kas, tässä on kylpyhuone, onpas mielenkiintoinen juttu". Onneksi kuitenkin TTT:n versio oli niin omanlaisensa ja uniikki, että ei sen vertailussa tarvinnut mitenkään kalveta tai hävetä. Ja vaikka periaatteessa näytelmä oli hyvinkin tuttu, niin uudet kohtaukset ja hyvin erilainen lähestymistapa pitivät mielenkiinnon ja innostuksen yllä alusta loppuun. Kyllä tämäkin Pasi iski, kuin metrinen halko.

Ohjaaja Milko Lehto työryhmineen on tehnyt tdella hienoa työtä esityksen kanssa. Kun helsinkiläinen hipsterimies Hemmo kuulee lapsuudenystävänsä Pasin, tuon masentuneen ja työttömän LVI-asentajan kuolleen oman käden kautta, alkaa tästä Pasin muistelemisesta nostalginen matka. Matka lapsuuteen, nuoruuteen, Savonlinnan Kellarpellon lähiöön. Hemmo tekee matkaa Savonlinnaan junalla yhdessä Turnajaiskepin kanssa, tuon jo tarhasta asti tutun tytön. Näytelmässä siirrytään aika vaivatta Hemmon ja Turnajaiskepin tämän ajan nostalgiamatkasta, sinne menneisyyteen, ja taas takaisin.

Roolitus on erittäin onnistunut. Janne Kallioniemi on oivallinen Hemmo, varsinkin tarhaikäisenä ja lapsena. Se epävarmuus ja miellyttämisenhalu mitä Helsingistä Savonlinnaan muuttanut yliopistotutkija-yh-äidin poika kokee. Kun puhuu väärin, kun äiti ei tee oikeita töitä vaan on tuplalesbo ja kotonakin saa katsella vain sivistäviä tv-ohjelmia kuten Cosby Show'ta. Mutta Pasilla kaikki on toisin! Pasin perhe on normaali ja Pasi on juuri sellainen poika millaiseksi Hemmokin haluaa. Se Hemmon monologi on huikea (missä tämä ylistää Pasin kotia ja vanhempia ja kritisoi omia olojaan). Niinpä Hemmo tekee kaikkensa ollakseen Pasin kaveri. Pasi on sellainen yleispätevä, hieman surullisen hahmon ritari. Se poika joka keksii kaikki kolttoset ja jumiutuu pienelle paikkakunnalle. Hemmo lähtee pois, opiskelemaan, mutta Pasi ei. Viina vie ja loppu on onneton. Tuukka Huttunen on aivan mestarillisen loistava Pasi. Jos ei muuten ole kiinnostusta nähdä tätä näytelmää, niin Huttusen roolityön takia kannattaa. Ne pienet ilmeet ja eleet (tarkkailkaapa kasvojaan kun Pasi joutuu avustamaan Hemmon äitiä reisienvenytyksessä!) ja kaikenlaiset pienet jutut millä roolia rakennetaan. Huttunen on yksi Suomen parhaimmista ja lahjakkaimmista näyttelijöistä, joten sinällään ei ollut mikään yllätys että hänen Pasinsa on näin monisyinen hahmo. Upea roolityö!

Miehityksen iloisin ja isoin yllätys ehkä on Tommi Raitolehto. Hän on tehnyt paljon isoja ja vakavia draamarooleja viime vuosina kuninkaasta Kekkoseen, joten mietin miten nämä aika överitkin henkilöhahmot sujuisivat. Mutta turhaan murehdin. Lastentarhanopettaja Sinikka Pillukka-Pallukka-Pollukka on aivan hulvattoman hauska, siis oikeasti loistava. Ja myös aika raju; Pasi lentää seinään kuin märkä rätti! Laktoosilerssi taas kiljuineen, pornokasetteineen ja kurkipotkuineen on ehkä vieläkin säälittävämpi hahmo kuin Pasi. Tai ei säälittävä vaan sellainen mitä katsellessa ei tiedä itkeäkö vai nauraa. Nauraa siksi että tämä on niin överiksi vedetty stereotypia, ja itkeä... no, aika lailla samasta syystä.. Aika monta Laktoosilerssinkin tapaista tyyppiä on tullut tavattua. Myös sadistinen opettaja ja Pasin isä, varsinkin siinä lopun koskettavassa monologissa, ovat huikean upeita rooleja.

Koska Pasi was here on vähän äijänäytelmä, niin Maija Lang jää väkisinkin hieman pienempään rooliin. Tai moneen pienempään rooliin. Turnajaiskeppi on se poikien ihastuksen ja kiusaamisen kohde (tulee välillä mieleen Lassi ja Leevi-sarjakuvassa oleva tyttö Susanna, ketä Lassi jatkuvasti kiusaa, milloin lumipalloilla, milloin eväskauhutarinoillaan. Ehkä Pasissakin on hieman Lassia) joka koittaa ankkuroida aikuisena Hemmoa todellisuuteen, kun Hemmo uhkaa lipsua muistoissaan liikaa sinne nostalgian puolelle. Mutta Hemmon naistutkijaäitinä (se reisienvenytyskohtaus!) ja pornonäyttelijä Sarah Youngina Lang pääsee venymään aikamoisiin roolisuorituksiin. Tämän Turnajaiskeppi toimii matkaoppaana Hemmolle, menneeseen ja nykyiseen.

Muutama lisäkohtaus tähän oli saatu mukaan. Yhdessä niistä Hemmo ja Turnajaiskeppi matkaavat junalla Helsingistä Savonlinnaan ja juttusille änkeytyy paikallinen heppu, joka tarjoilee lörtsyjä ja filosofoi kaikenlaista. Ehkä tämä avasi tietynlaisten ihmisten sielunmaisemaa, ja naurattihan se äijän markka/europohdinta. Ja näytelmän lopussa Hemmo ja Turnajaiskeppi vierailevat Surmavuorella, mihin on monen kaverin elämä päättynyt, muistamassa Pasia. Lisäksi luokkakuvasta tyyppien tunnistamista ja kuka nykyään tekee mitäkin kohtaus oli uusi.

Teppo Järvisen lavastussuunnittelu on tavattoman hieno ja bonuspisteet muovikelmun käytöstä! Se herätti monenlaisia ajatuksia, niin alussa kuin lopussakin. Ja miten näppärästi elementit avautuivat milloin Pasin huoneeksi, milloin Hemmon kodiksi, tai Pasin kellariksi... Se kaikki kasariestetiikka on tavoitettu niin lavastuksessa kuin Paula Variksen suunnittelemissa vaatteissakin. Se Sinikan liila kolttu, puuhelmet, paituli ja kukkatrikoot on kyllä aika lyömätön yhdistelmä. Mutta kyllä tuohon maailmanaikaan käytettiin juuri noin rumia vaatteita. Erityismaininta upeista peruukeista TTT:n kampaamoon, Sari Raution johdolla.

Musiikkivalinnat ovat myös kiinnostavia. No ne Panterat ja Sepulturat mitä Pasi kuunteli toki. Mutta myös tilanteisiin sopivat Freud, Marx, Engels & Jungin Mystinen metsätyömies soimassa taustalla kun Pasin isä on tehnyt pannaria ja Panteran Cemetery Gates kun Hemmo ja Turnajaiskeppi menevät Surmavuorelle.

On kyllä jännää taas kerran todeta miten samasta tekstistä saa näin erilaisia tulkintoja. Tämä oli ehkä jotenkin haikeampi ja surumielisempi sävyltään kuin KOMin versio. Kyllähän tässäkin sai nauraa, hetkittäin tosi holtittomasti, mutta tämä nosti ehkä selkeämmin esiin niitä synkempiä sävyjä. Masennus, alkoholismi, yksinäisyys, erilaisuus... Pasi on epävarma, herkkä ja ehkä ujokin poika, mutta eihän sellaista sovi päällepäin näyttää. Lisäksi tässä tulee selkeämmin esille se Hemmon ja Pasin välinen (seksuaalinen) jännite. Todella monessa kohdassa. Mutta ei 80/90 luvulla voinut ajatellakaan moisia ajatuksia parhaasta kaverista, vaikka nämä ajatukset Hemmoa valvottavatkin. Koska homoja vedetään turpaan, ja homoksi tullakseen riittää kun on vääränlaiset lenkkarit. Vaikkei se kerrasta vielä napsahdakaan niin silti. Sellaista nutaamista ja muuta Pasin ja Hemmon välillä on paljon, patjasotaa ja painia. Ja tietty joystickeillä pelaaminen ja Laktoosilerssillä kiljun juonti ja pornon katsominen ja muut. Kumpikaan ei tietenkään tee asialle mitään, mutta se jännite on siellä.

Vaikka teksti on välillä roisia ja kuvasto myös, niin tämä on sillä tavalla aika kilttiäkin. Edes saunakohtauksessa ei nähdä oikeasti alastomia tyyppejä. Sarah Young rehottavine pöheikköineen (puhumattakaan mitä kaikkea sieltä bodyn alta löytyy) saattaa tiukimpia moraalinvartijoita askarruttaa, mutta meitä muita se naurattaa. Vaikka siinäkin kohtauksessa on jotain surullista; Hemmon päässä pyörii vaan Pasi, vaikka pitäisi ajatella Sarah Youngia ja neljää munaa pesässä. Mutta ei, normista ei poiketa.

Niin, kyllä tämä vakuutti, iski, ja ravisteli. 2,5 tuntia meni kuin siivillä. Sama Nuutisen näytelmä tämä on kuin ennenkin, mutta kuin ihan uusi! Onhan tämä uudelleen nähtävä, ja ehkä useastikin. Pasi was here on räväkkä ja herkkä, nostalginen ja kiinni nykyajassa, helkkarin hauska ja surumielinen. Sillain niinkun aika täydellinen näytelmäteksti.

Kiitos TTT ja ennenkaikkea kiitos Veikko Nuutinen.



Kuvien copyright Kari Sunnari
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.