Kullervo / Turun kaupunginteatteri 2.10.2021

No nyt on moderni tulkinta Kiven Kullervosta! Ensinnäkin näytelmä on kokonaan naisten tähdittämä; aika kiinnostava veto kun Kullervo on niin Äijä. Linda Wallgrenin ohjaus on raikas ja räiskyvä, erilainen, ja paikoitellen aika hulvatonkin. Mutta kaikkihan tietävät miten Kullervolle lopulta käy, eli aika traagisiakin elementtejä on mukana. Väkivaltaa, kuolemaa ja murhetta on paljon, ja siksikin ikäsuositus on 13+. Keveyttä ja huumoria esitykseen on onneksi saatu monestakin eri elementistä.

Jotenkin tässä oli paljon samankaltaisuutta viime vuoden suosikkinäytelmäni Rakkaani, Conan Barbaari kanssa. Ei ainoastaan sama puvustaja, ja se että samat naisnäyttelijät esittävät miesrooleja. Mutta jotenkin sellainen samanhenkisyys ja päähän potkimisen teemat. Kuten Conanissakin, pääosassa oli reppana ja kärsivä nuori. Kaikki kiusaavat ja kostohalu pistää tämän pään sekaisin. 

Esitys alkaa lakonisen tyylikkäästi. On aamupalaa puuhaava nainen. On huutava vauva, Hitaasti eleetön nainen nappaa leipäveitsen ja poistuu. Vauva hiljenee. Nainen palaa jatkamaan aamupalaansa. Vaikuttavaa kaikessa eleettömyydessään. Toisaalta, mikä on tämän yhteys Kullervoon? Tehokkaana johdantona väkivaltaesitykselle toimii kyllä.

Rakastan sitä miten taitavasti nykyajan ylöspano taipuu vanhaan tekstiin! Tai oikeastaan miten vanha teksti taipuu moderniin kehykseen. Mielenkiintoinen kontrasti on myös modernin lavastuksen ja puvustuksen sekä Kiven kauniin, arkaaisen tekstin kanssa.

    

Kullervo (Helmi-Leena Nummela) raataa orjan lailla setänsä Untamon (Ulla Koivuranta) rengas- ja korjausliikkeessä (Untolan Rengas & Romu) omien vanhempiensa traagisen kuoleman jälkeen. Siellä lattioita lakaisee myös paras kaveri Kimmo (Minna Hämäläinen), joka takatukassaan muistuttaa lätkänpelaajaa 80-luvulta. Kasvattiäiti ja Untamon emäntä (Ulla Reinikainen) on elähtänyt prätkäpimatsu, jonka pelkkä kihertävä olemus ja tukan heilautus saa aikaan naurunkäkätyksen sisimmässäni. Paikoitellen Untamon ja rouvansa asetelmasta tuli mieleeni Macbeth, missä rouva onkin se pahempi osapuoli, joka viekoittelee miehensä tekemään tuhmia. Olihan Kivikin Shakespearensa lukenut.

Kun paikallinen jengipomo Seppä Ilmarinen (Kirsi Tarvainen) purjehtii sisään pitkässä turkissaan, paljas rinta lihaksista pullistellen (se Conan Barbaari -vertaus!) ja kultaketjut rinnalla kimaltaen, sekä pitkää hiuspehkoaan ja partaansa sivellen, olen ihan myyty. Ja myyty on myös Kullervo, orjaksi tälle sankarilliselle menestyjämiehelle. Katkeruus ja kostonhimo vain lisääntyy, kun Kullervo joutuu (seksi)orjana toteuttamaan uuden isäntänsä pienimmätkin sormennapsutukset - kaiken lisäksi Pohjolan neito (Ulla Koivuranta) tuntee olonsa uhatuksi, jättikokoisesta povestaan huolimatta! Hulvaton rooli tämäkin ja miten mulle tulee mieleen Donatella Versace? 

Tähän väliin on pakko kehua Tuomas Lampisen hillitöntä pukusuunnittelua; tästä on kuulkaa Kalevalan karvahatut kaukana (vai ovatko sittenkään?). Kultalameeta, ökyilyä ja design-juttuja nähdään Ilmarisen taloudessa, mutta Kullervon vanhemmat luottavat perisuomalaiseen suunnitteluun. Ja sitten on se junttikasarilook! Kun Kullervo lopussa lähtee kostoretkelleen, niin minkälaisen modernin vihaisen (nuoren) miehen sotisovan hän vetää ylleen? Arvatkaapa vaan... Myös Jessica Rosenberg ansaitsee aplodit hienoista peruukeistaan ja maskeerauksesta.

Tarinassa on niin monta mutkaa ja juttua, ja kaikessa punaisena lankana on se Kiven teksti. Jos nyt Pohjolan neidon karja onkin modernisoitu S/M-henkiseksi koiralaumaksi ja Kullervon vanhemmat Marimekko-asuisiksi sohvallamöllöttäjiksi niin mikä jottei. Yllätyksellisiä käänteitä nähdään paljon ja enpä tosiaan hykertele katsomossa yksin. Kikatusta ja hohotusta kuuluu joka suunnalta. Olutravintola Riekkokankaan kantapeikot salihousuissaan ja Vaatehuoneen "silkki"pusakoissaan on taas ihan oma lukunsa. Olen ihan varmasti ollut tuolla, tai ainakin jossain sen kymmenistä ellei sadoista baarikloonikavereista ympäri Suomea. 

Kun Kullervo täräyttää Total Eclipse of the Heart karaokessa, voi pojat! Taas tuli muistuma siihen Rakkaani, Conan Barbaariin; karaokebaarikohtaukset ovat henkiset siskokset.

Kaisu Koponen on laatinut messevät lavasteet. Koko näyttämö on yhtä taulunkehyksen sisällä tapahtumaa kohtausta. Kaiken taustalla häälyy Gallen-Kallelan vaikuttava Kullervon kirous -maalaus, tosin ilman päähenkilöään. Kun Kullervo lopulta murtautuu kirjaimellisesti ulos raameistaan ja pistää kaiken päreiksi, noh, näin todellakin käy. Myös lavan nousevia ja laskevia elementtejä hyödynnetään hienosti. Ja tulikohtaukset on kaunista katseltavaa myös! Ja se hydrauliikkapuristin! 

Mika Hiltusen hienot projisoinnit täydentävät näyttämökuvan upeaksi; hetkittäin myytti sekoittuu realismiin. Valot (Jarmo Esko) ja äänet (Iiro Laakso) pelaavat myös hienosti yhteen kaiken muun kanssa.

Koko näyttelijäsakki vetää ihan huikean hulppeita rooleja. Kirsi Tarvainen ja Ulla Reinikainen Kullervon vanhempina riemastuttavat kaikessa säälittävyydessäänkin, ja tottakai Helmi-Leena Nummelan monia tunteita läpikäyvä Kullervo on upeaa katsottavaa. Viettelevä, epävarma, julma, piittaamaton, tunteeton mutta myös täysillä tunteva. Nuori ihminen joka joutuu vanhempien heittopussiksi. 

Johtuvatko Kullervon kokemat vääryydet yhteiskunnasta vai ajautuuko hän niihin itse? Mikä vaikuttaa eniten: geenit ja perimä, kasvatus, kohtalo, luonne, ympäröivä yhteiskunta? Mistä se pahuus oikein kumpuaa? Testosteroni tuoksuisi vahvasti nokkaan - ellei lavalla olisi ainoastaan naisia. Shakespeare-viittauksia on myös Ainikin itsemurhassa (Ofelia), mutta myös antiikin tragediat heijastuvat Kullervon kohtaloon. "Kirous ja rutto päällesi, koiransikiö".

Esityksen jälkeen mietin paljon myös muutaman vuoden takaista Åbo Svenska Teaterin loistavaa Kalevalaa ja sen välittämää Kullervo-kuvaa. Ja ylipäätään sitä Kullervoa mikä on meille tuttu taiteesta ja eri tulkinnoista. Mun tulee vähän surku koko tyyppiä, eksynyt ja kiivas teini jota maailma murjoo. Kaikki potkivat tätä päähän tai ainakin nimittelevät. Vähemmästäkin sisuuntuu. Eihän nimittely oikeuta hirmutekoihin, mutta Kullervon kohtelu auttaa ymmärtämään miksi tarina on loppujen lopuksi tragedia. Ei ainoastaan Kullervon tragedia, vaan koko yhteisön. 

Väkivalta synnyttää väkivaltaa, ja sitähän Kullervo elää ja hengittää. Kullervo ei suostu asettumaan mihinkään perheen, suvun tai yhteiskunnan tarjoamiin muotteihin (telkkarin katselu kutovan äidin ja lonkeroa kittaavan isän kanssa ei iske pidemmän päälle) vaan valitsee omat polkunsa. Ja ne polut johtavat vain tuhoon. Vaikka Wallgrenin Kullervo tarjoaa toisenlaisen lopun - onko Kullervon mahdollista ottaa oma elämänsä hallintaan ja kirjaimellisesti tuikata raamit tuleen ja kävellä pois. Kenties, kenties.

Kullervo on kertakaikkisen nautittava esitys. Haluaisin nähdä tämän uudelleen, vaikka jo pelkästään hienojen näyttelijäsuoritusten vuoksi. Voisiko Wallgren ja tiimi tarttua seuraavaksi vaikka Seitsemään veljekseen, tai Nummisuutareihin, Kiven äijäilyklassikkoja nekin. Voisiko tämä olla Kivi-trilogian alku? Pliis!

Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Making of Lea / KOM-teatteri 9.3.2019

Aah, KOM-teatterin kevätuutuus, Juha Hurmeen käsikirjoittama ja ohjaama Making of Lea oli juurikin niin oivallinen, mainio, hauska ja hulvaton kun oli lupa odottaakin. Tykkäsin joka sekunnista. Hyvä teksti, oivalliset esiintyjät ja mieletön meininki lavalla takaa onnistuneen katsomiskokemuksen ihan jokaiselle. Ei ihme että kevään esitykset ovat olleet loppuunmyytyjä, ja odottelussa onkin nyt loppuvuodelle lisänäytöksiä.

 

Koska Aleksis Kiven Lea ei ollut minulle entuudestaan tuttu näytelmä, niin oli luojan lykky nähdä se ennen tämän katsomista. Kiitos vaan Hurme ja Nälkäteatteri Leastanne! Mutta nyt saimme pikaperehdytyksen näytelmän tekoprosessista, nimensä mukaisesti tässä tehdään Lea-esitystä. Kuinka Kivi (Juho Milonoff) hortoilee ympäriinsä, ja miten Emelie Bergbom (Vilma Melasniemi) napakalla otteellaan paimentaa niin Kiveä, kuin haahuilevaa ja epävarmaa veljeään Kaarloa (Paavo Kinnunen). Kaarlo kun ei tunnu saavan mitään aikaiseksi, paitsi lemmirottansa hyysäämistä ja chaplinmaisen Emil Nervanderin (Melasniemi) kanssa hengaamista. Tämä kun tuntuu olevan kovin kiinnostunut Kaarlosta monessakin mielessä.

Oman hauskan lisänsä tarinaan tuo saksalainen valelääkäri Friedrich Evert (Jarkko Lahti), joka "hoitaa" Kiveä kylpylaitoksessaan; Bergbomeja sillä rahastaen. Lissu Lindbladh (Eeva Soivio) toimii Bergbomien kaikkiosaavana piikana. Ja sitten on ihastuttava ruotsalainen diiva Charlotte Raa (Sara Melleri), joka ei osaa sanaakaan suomea, mutta silti vetää Lean nimiroolin! Hienosti suomea murtaen. "Tämä Helsingfors on ihan jees mesta". Hurmeen ja Kiven kieli sekoittuu ja jalostuu; aivan ihana liitto! Mistä Kivi loppuu ja Hurme alkaa, ihan sama. Minulle toimii.

Helsingin (moni)kulttuurisessa katukuvassa nähdään myös pompöösit herrat August Ahlqvist (Lahti) ja Agathon Meurman (Soivio), jotka paheksuvat ja kritisoivat kaikkea, ja erityisesti Kiveä, minkä napsunottamisen lomaan ehtivät. Samalla herrat valistavat katsojia suomalaisten historiasta, ja näin ollen Hurme pääsee mielipuuhaansa: katsojan sivistämiseen. Osuu ja uppoaa.

Koko näyttelijäporukka tekee mielettömän hienoa työtä lavalla, kaikissa rooleissaan. Tästä lähtien Juho Milonoff sekoittuu päässäni Kiveen, niin uskottava tämän rosoinen Kivi-tulkinta on. Tyly, äkkipikainen, hieman sekopää mies, joka uskoo vahvasti itseensä. Ainakin välillä. Myös Paavo Kinnusen Bergbom on mainiota näyttelemistä. Vilma Melasniemen neiti Bergbom on jämäkkä ja tinkimätön teatterinainen, joka pitää langat käsissään; taas yksi vahva roolityö. Ja hurmaannuin täysin Mellerin Charlotte Raa'sta, mikä diiva!

Sen lisäksi että Making of Lea kertoo Kivestä ja 1860-luvun kulttuurielämästä, se kertoo jotain myös tämän ajan ihmisestä. Mikään ei ole oikeastaan muuttunut, vaikkakin suomenkieliset näytelmät ovat saaneet valta-aseman. Tutunoloisia tyyppejä lavalla seikkailee, ja nykyisinkin teatteriesityksen valmistaminen ensi-iltaan lienee yhtä kaoottista. Samaan aikaan voidaan esittää naapuritalossa kiinnostavia ja kilpailevia juttuja "saksalainen kokeellinen teatteri jyrää meidät 6-0" toteaa Stena tässä. Upeaa kuorolauluakin saamme kuulla, siitä pisteet!

Teatterin katossa on erinomainen Huberin käännöskone, kertoen katsojille mitä kieltä näyttämöllä kulloinkin puhutaan. 1869-luvun Helsinki oli varsin monikielinen ja -kulttuurinen paikka, ja englanti, ranska, saksa ja venäjä vuorottelivat ruotsin kanssa. Suomen kielen taito oli vähän niin ja näin. Siihen saumaan Kiven suomenkielinen näytelmä Lea istuu ehkä vähän huonosti, mutta jonkunhan on oltava suunnannäyttäjä! Mutta ei sitä tarvitse tietää oikeastaan mitään historiasta tai edes Aleksis Kivestä etukäteen. Making of Lean jälkeen on paljon viisaampi.

Matti Rasin lavastus tekopalmuineen ja krumeluurisine sohvineen on vähän kitsiä, mutta sopii juurikin tähän. Maalattu Helsinki-maisema lokkeineen ja variksineen passaa hyvin kaupunkinäkymien taustalle. Anne Kotola on loihtinut varsin mielenkiintoisen sekoituksen pukusuunnittelun saralla. On modernia popliinitakkia, mutta myös hienoja säätyläisasuja. Ja sitten resupekka-Kivi!

Esityksen innoittamana lainasin kirjastosta megalomaanisen Pentti Paavolaisen kirjoittaman Kaarlo Bergbom-elämäkertatrilogian. Mua kiinnostaa kovasti suomalaisen teatterin synty, ja koko tuo ajanjakso Suomen historiassa, joten siksikin tämä oli tämmöinen täsmänäytelmä juuri minulle. Kuten kyllä Hurmeen näytelmät usein tuppaa olemaan.

Making of Lea on ehdottomasti yksi vuoden teatteritapauksista. Isoimman osan 2,5 tunnin esityksestä istuin naama virneessä. Esitys on erinomainen silloin kuin se viihdyttämisen lisäksi myös tarjoilee sivistyksen muruja, ja sitä Making of Lea todellakin tekee. Hurmemaiseen tyyliin. Varasta vaikka lippu jostain! Itse menen toukokuussa uudelleen, ja sitten näenkin hieman erilaisen miehityksen. Soivio on jäänyt äitiyslomalle ja Ria Kataja astunut puikkoihin. Milonoffilla on muita kiireitä loppukeväästä, niinpä teatterin oma Niko Saarela hoitaa Aleksis Kiven hommat. Kiinnostavaa!


Kuvien copyright Noora Geagea.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Nälkäteatteri: Lea / KOM-teatteri 9.3.2019

Aivan loistavaa, että ennen KOM-teatterin uutuutta eli Making of Leaa on mahdollisuus nähdä Nälkäteatterin tulkinta Aleksis Kiven Leasta. Kovin usein tätä Suomen ensimmäistä suomenkielistä ammattilaisten esittämää teatterikappaletta ei lavalla olekaan nähty. Nälkäteatteri esittää nimenomaan Kiveä ja myös Volter Kilven draamatuotantoa, aika satunnaisesti ja vaihtelevilla kokoonpanoilla. Näitä Lean esityksiä oli vain yksi tällä erää, ja siksi valitsin oman Making of Leankin sen mukaan että saisin molemmat samana päivänä. Ja lisäksi Lean jälkeen oli keskustelutilaisuus aiheesta, ylimääräisenä bonuksena.

Lea kertoo raamatullisen tarinan. Luukkaan evankeliumissa kerrotaan Jeesuksesta ja puuhun kiivenneestä Sakkeuksesta. Hänellä oli Lea-niminen tytärkin, jolla on kaksi kosijaa, toinen fariseus (kauhea tyyppi, mutta isän mieleen) ja toinen juutalainen (johon Lea on rakastunut, mutta ei kelpaa isälle). Mutta sitten Sakkeus löytää myös Jeesuksen, ja katala Joas koitaa ryövätä Sakkeuksen rahat (joiden perässä hän alunperin olinkin. Joten Sakkeus hyväksyy Aramin Lean sulhoksi. Kaikessa mukana säätää palvelija Ruben. Ei kuulosta kovin hauskalta tekstiltä, mutta tämä porukka sai siihen kyllä mukaan hirveästi huumoriakin. Kroonista rahapulaa poteva Kivi koitti saada jostain rahaa Seitsemän veljeksen viimeistelyyn. Näytelmän teosta ja harjoitusprosessista tarkemmin Making of Lea-jutussa...

Juha Hurme on dramatisoinut ja ohjannut Lean ja esittää itse Sakkeusta. Tämän Sakkeus on rahanahne ja saita tyyppi, joka potkii ja läpsii palvelijaansa Rubenia (Ida Sofia Fleming) ja ajaa Aramia (Tomi Alatalo) pois pirtistään. Hykerryttävä tyyppi! Tytär Lea (Onerva Kärkkäinen) inhoaa lipevää kosijamiestä Joasta (Eetu Känkänen) ja vaikka tämä yllättää Lean ja Aramin jättämässä jäähyväisiä hieman liian intiimistikin, niin nuoripari onnistuu puhumaan senkin parhainpäin. Lea pitää muutaman pitkän ja tärkeän monologin, varsinkin lopussa - ja hienosti Kärkkäinen ne vetää.

Joas on mahtipontinen öykkäri ja tekopyhä kiipijä ja Känkänen naulaa roolinsa kerrassaan hersyvästi. Hän puhuu yleisölle monologejaan ja pään sisäisiä ajatuksiaan. Joas on niin karikatyyrimäinen tyyppi kyllä. Kun hänet on dumpattu niin siinä ei pillimehu kauheasti auta. Samoin Alatalon näennäisen nöyrä ja korviaan myöten Leaan rakastunut Aram on huimasti tehty rooli. Taas kerran Alatalo käyttää pitkää ja honkkeloa olemustaan hyvoin roolin tekemiseen. Nähdään lavalla leijonakin (Timo Torvinen)! Kerrassaan riemullista näyttelijätyötä kyllä kaikilta! Juuri sopivan liioteltua ja dramaattista, tuoden 1860-luvun fiilistä lavalle. Kaikki oli sopivan överiä ja teatraalista. Kieli on kivimäisen vanhahtavaa ja välillä olen kuulevani Shakespearemäisiä rönsyjäkin siinä. "Totisesti, oletpa kohottanut masentunutta mieltä!" Välillä puhallellaan saippuakuplia!

Puvustus on sekalainen kokoelma vähän mitä sattuu. Tulee mieleen että KOM:in varastosta on vaan napattu ensin käteen osuvia vaatekappaleita, sortseja ja hassuja hattuja. Mutta eiköhän Anne Kotolalla ole ollut tässä sellainen sopivan anarkistinen ja myös anakronistinen ajatus. Ja esitys vedetään Making of Lean lavasteissa - varsin sopivaa, vaikkei nyt ehkä ihan sovikaan.

Kertakaikkisen riemastuttava esitys, vaikka välillä teksti oli aika koukeroista ja muutenkin raamatusta napatut höpötykset eivät nyt niin normaalisti kiinnostaisi. Mutta onhan tää varsinainen kulttuuriteko, tämän esittäminen! Isot aplodit työryhmälle!

Esityksen jälkeen oli vuorossa Hurmeen ja tietokirjailija/historioitsija Teemu Keskisarjan jutustelua aiheesta Aleksis Kivi. Mukaan Hurme nappasi vielä yleisössä istuneen Hanna Suutelan (professori/tutkija Tampereen yliopiston Teatterin ja draaman tutkimuksessa), keskustelemaan nimenomaan Leasta ja tuon ajan suomalaisesta näytelmäkirjallisuudesta ylipäätään. Keskisarjan uudehko Kivi-elämämerta Saapasnahkatorni oli Hurmeellakin iso lähdeteos kun hän kirjoitti Making of Leaa. Keskustelussa puhuttiin alkoholista, miten se oli siihen aikaan (ja osittain toki vieläkin) tärkeä osa suomalaista, mutta myös maailmankirjallisuutta. Tšehov juoti hahmoilleen votkaa että sai ne puhumaan paljon. Kiven isä oli tuurijuoppo ja äiti keitteli sitten puolisolleen antabusliemiä. Kivi keräili juopoilta sananparsia ja hyödynsi niitä sitten teoksissaan. Omaa esiintymiskammoaan hän lääkitsi viinalla.

Kivi oli myös aikaansa edellä eli "työnteon totaalikieltäytyjä". Hurmeen mukaan hän ei tehnyt elämässään päivääkään rehellistä työtä (no nuorena oli paimenessa). Aikamoinen saavutus sekin. kiven näytelmiä ja novelleja on kadonnut paljon, mutta sitten esimerkiksi hänen suomentamansa maalinsekoitusohje on säilynyt. Aina eivät aikalaiset siis ymmärrä mitä kannattaa säästää tulevaisuuden tutkijoille.

Suutela sanoi että mikään näytelmä ei ole koskaan ajaton, vaan se tulee aina päivittää. Jollain tavalla ankkuroida tähän päivään (siis esitysaikaan). Kuulimme myös Kiven yhteydestä Shakesperen sonetteihin 17 ja 18. Kivi ei lainaa suoraan Shakespearea, vaan epäsuorasti. tai siten että hän on kuullut ruotsin- tai tanskankielistä raakakäännöstä ja tämä on vaikuttanut hänenkin tekstiinsä. Tämä oli tosi kiinnostavaa!

Lea-näytelmän viimeinen monologi jota Lea lausuu, ei oikein alunperin käynyt järkeen (Lea kuvailee lapsuuden kokemustaan), mutta sillekin saadaan selitystä lean äidittömyydestä. Hurme korostaa miten kukaan muu kuin Kivi ei olisi laittanut tämmöistä monologia näytelmän loppuun. Kuulimme myös yleisesti Lea-näytelmistä; ne olivat tavattoman suosittuja 1800-luvun lopulla. Niitä oli noin nelisenkymmentä erilaista, eri variaatioita juutalaistyttönäytelmistä. Ja niissä oli itämaisen eksotiikan ja erotiikan aspektia, mikä tietysti houkutteli katsojia. Keskisarja korostaa että Kiven on täytynyt olla hauska seuramies, koska ei häntä olisi muuten Helsingin kulttuuripiireissä jaksettu katsella. Kirjeissään tällä kun oli aina vain kolme pääkohtaa: voin huonosti, kirjoituksiani ei tajuta ja vippaa rahaa. Antoisaa keskustelua, jota olisi kuunnellut vielä lisääkin!



Esityksen kiitoskuva (ainoa mikä löytyi koko internetin ihmeellisestä maailmasta, Leasta tällä kokoonpanolla) otti p. himb, napattu Instagramista, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Seitsemän veljestä / Turun kaupunginteatteri 7.11.2017

Turun kaupunginteatterin "uusi" Seitsemän veljestä on varmaan yksi odotetuimmista esityksistä tässä maassa tänä vuonna. Olihan se jollain tasolla vastine 1970-luvun alun massiiviseen menestystarinaan eli Holmbergín ohjaukseen, josta tuli valtava hitti. Moni katsoja tuntui väliajalla muistelevan ja vertaavan tätä esitystä siihen. Mutta aika kultaa muistot, ja yli 40 vuoden takaisesta esityksestä on sen verran aikaa, että Turun kaupunginteatteri saattoi tehdä tämän tulkinnan puhtaalta pöydältä, ilman mitään Holmbergin painolastia. Hyvässä ja pahassa.

Ohjaaja Lauri Maijala ottaa kyllä sekä Kiven klassikkotekstistä että nuoresta näyttelijäseitsikostaan kaiken irti! Ihan kaikkea "vanhaa" ei unohdeta, koska alun viitteellisen yksinkertainen lavastus kumartaa suoraan sinne Holmbergin suuntaan. Vaan se ja veljesten kartuilla rytmiä hakkaaminen onkin silmänlumetta, ja pian pääsemme varsinaisesti vauhtiin. Vauhtia tässä meinaan kyllä piisaa koko kolmetuntisen esityksen ajan. Silti jokainen veljes saa oman tilansa, yksilönä, eikä ole vain osanen mölisevää sonnilaumaa.

Joonas Saartamo on äkkipikaisuuksissaan jo aika yliampuva Juhani, ja jää vähän roolinsa vangiksi. Olli Rahkonen astmaisena Aapona hyörii siellä muiden mukana. Joel Mäkisen Timo juoksentelee kuin viitapiru pitkin lavaa, paikoin jo aika hysteerisenä. Laulua tekisi mieli luikautella, mutta toiset estelevät. Jonas Saaren Lauri ei paljoa puhua eikä pukahda, kunnes sitten liitokset repeää. Pyry Äikää Tuomaksena on hieman pienemmässä roolissa, kuten ehkä myös Paavo Kinnusen Eerokin. Markus Järvenpää on yksi taitavimpia ikäluokkansa näyttelijöitä, ja tämän Simeoni kyllä oivallinen roolityö taas kerran. Oivallinen veljeskatras! Jos kohta olisi ollut kiinnostavaa nähdä Eero Milonoff lavalla Tuomaksena, kuten aluperin piti.

Itselleni veljeksistä nousi esille muutama, joiden roolityöt ansaitsevat erityismaininnan. Laurin (Jonas Saari) kehityskaari ja kasvu ihmisenä on silmiinpistvän hienosti tehty. Pitkän aikaa hän hiipii nurkissa eikä sano mitä, mutta se kypsyminen nähdään myöhemmin. Ja kun Laurin pitkä pinna napsahtaa poikki, nähdään maanisen hysteerinen kohtaus! Väliaplodit olivat totaalisen ansaitut. Loistavaa näyttelijätyötä. Toisena on Timo (Joel Mäkinen) jonka hienoa pianonsoittotaitoa ja lauluääntä hyödynnetään myös upeasti. Tämä Timo taitaa olla hieman drama queen tässä porukassa.

Lukuisia sivurooleja urakoivat Ulla Koivuranta (esim. poikien enkelisiipisenä äitinä) ja Petri Rajala (mm. viherpiipertäjä Toukolan hemmona ja poikia seinään paiskovana lukkarin) luovat tälle veljeskatraalle semmoiset raamit missä temmeltää. Näissä rooleissaan kumpikin venyi kyllä hienosti.

Nämä veljekset telttailevat, grillaavat ja kuseskelevat. Joulupöydässä pussaillaan ja lässytetään keskenään; kyllä se sopukin maittaa ainakin näin joulukuvaelman hengessä. Kohtauksia on yhdistelty, muokattu, lyhennelty, modernisoitu. Silti (tai siksi) tämä toimii kyllä kokonaisuutena. Lopussa lähtee pojilla vähän homma käsistä, mutta onneksi joukkoitsemurhaan ei kuitenkaan päädytä. Kyllä se lukeminen taitaa sittenkin viedä voiton palkkasotilaankin urasta, vaikka ihan tankilla käydään houkuttelemassa. Jonas Saaren laulama Sydämeni laulu Joel Mäkisen flyygelillä säestämänä kyllä osuu ja uppoaa.

Janne Vasaman lavastus täyttää hyvin sekä suuren lavan että myös sen suomalliskansallisen habituksen mitä tältä näytelmältä ehkä odotetaankin. Kotoisat työväentalomiljööt täytettyine eläimenpäineen, Hiidenkiwi-ravintola neonvaloineen, lasiseinäinen saunakoppi. Sopii näille veljeksille passelisti. Kokonaisuus on muutenkin tuotu johonkin määrittelemättömään nykyaikaan taiten, juuria ja Kiven hersyvää kieltä unohtamatta. Maijala on lisännyt omiaan dramatisoinnissaan, ja kieli istuu hyvin veljesten suihin näinkin. Myös Tuomas Lampisen puvustus muuntaa veljekset ruutupaitajunttilookista urbaaneihin pukuhemmoihin suitsait-sukkelaan. Välillä mennään myös harjastukissa ja rohdinvaatteissa joulupöytään. Tunnelmasta toiseen. Olen myös kirjoittanut muistiin äänisuunnittelun ja sille ison sydämen. Monipuolista äänimaisemaa, hienoja efektejä ja hyvin kuuluvat äänet. Kiitos niistä Iiro Laaksolle.

Härät ja muut luonnonilmiöt on saatu jännällä tavalla modernisoitua nekin. Kaikkea ei tartte sanoa ja näyttää suoraan vaan viittauskin riittää.

Jatkuvaa nahistelua ja nujakointia, semmoistahan se näiden velikultien elämä on. Ja kamppailua yhteiskunnan paineissa, kun pitäisi osata lukea että saisi naisen. Ja sitähän nämä kaikki vartoovat. Ellei nyt naapurin Venlaa, niin jotakuta. Se oppimisen paine ja lukutaidon merkitys on yksi näytelmän avainjuttuja. Ja onneksi sen kohkaamisen ja meuhkaamisen tasapainoksi on niitä seesteisiäkin hetkiä. Kuten vaikkapa Timon herkästi pianolla soittama ja laulama Laulu oravasta (kokonaan uusi Maijalan sävellys tämäkin). Hiidenkiwessäkin aika tuntuu etenevän niin hitaasti että melkein haukotus tulee. Tätä kohtausta olisi kyllä voinut hieman lyhentääkin, kun ravintolassa on vain juomaa vaan ei ruokaa. Mitäkö siitä seuraa? No, kännäämistä toki, ja Simeoni sortuu jo kovempiin aineisiinkin, vetäen Eeronkin mukaansa. Mutta tämä poppoo pitää yhtä!

Siitä bonusta että koko näyttämötilaa (ja katsomoakin) käytetään laajasti hyväkseen, niin korkeus-, syvyys- kuin leveyssuunnassakin. Istuin parven kolmosrivillä ja valitettavasti sieltä jäi kyllä osa tapahtumista näkemättäkin, siis mitä permannolla tapahtui. Koska tässä ei kyllä pysytä siellä lavalla kokoaikaa. Permannolla kannattaa siis istua mikäli haluaa kaiken nähdä.

Nämä veljekset tulevat iholle. En voi sanoa ihan kaikesta täysillä tykkääväni, mutta tavattoman kiinnostava ja paikoitellen mahtipontinenkin versio tämä oli. Sellainen joka jäi mietityttämään, että pitäisi nähdä uudelleen, muodostaakseen lopullisen mielipiteensä.

Ehdottomasti kannattaa mennä kuitenkin itse katsomaan. Sitä voi sitten paheksua miten klassikko on pilattu, tai ihastella miten se on taitavasti tuotu tähän päivään. Esitykset jatkuvat toukokuulle 2018 asti, eli varmasti ennättäää, vaikka loppuvuodelle ei enää lippuja saisikaan.



Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Seitsemän veljestä / Ypäjän musiikkiteatteri 21.6.2017

Ypäjän musiikkiteatteriin on aina ilo palata. Joka vuosi tämä porukka saa puhallettua vanhoihin pölyisiinkin klassikoihin uutta henkeä ja tekemisen riemua. Kiven Seitsemän veljestä ei tee poikkeusta tähän jatkumoon. Vaikka vähän meinasin alun perin epäröidä; TAAS Seitsemän veljestä. Mutta onneksi menin, koska ypäjäläisten laatuun voi aina luottaa.

Viimevuotinen My Fair Lady tarjosi hieman erilaisen (ja riemastuttavan) lopun, mutta tämä Tuomo Salmelan ohjaama suomiklassikko oli kyllä sitten perinteistäkin perinteinen. Eikä haitannut lainkaan. Kari Mäkirannan säveltämä musiikki (alunperin Pieksämäelle 1996 sävelletty) kajahteli komeasti Ypäjän aurinkoisessa illassa. Lyriikoita oli lainattu reteästi Kiveltä, ja hyvä niin. Tuttujakin lauluja (mitä muistan ala-asteella laulaneeni musiikkitunneilla) mutta uusilla sävelillä. Kuten vaikkapa Metsämiehen laulu, Oravan laulu ja esityksen komeasti päättävä Sydämeni laulu. 22-henkinen orkesteri kapellimestari Mäkirannan (näytelmän henkeen upeasti sopivaan asuun puettuna!) johdolla soitti mallikkaasti  omassa luolamaisessa katoksessaan. Välillä musiikista tuli mieleen Piirpauke tai Anssi Tikanmäen musiikki; ehkä se on se huilu?

Orkesteri soitti sateelta suojassa "luolassa".

Iso näyttelijäporukka täyttää lavan kyllä hyvin. Kuten aina, joukkokohtaukset ovat esityksen parasta antia. Niitä riittää ja Sami O. Vartiaisen koreografiat toimivat hyvin. Veljekset nähdään sekä lapsina että aikuisina. Varsinkin aikuisporukka on kyllä mainiota; vähän sellainen mylvivä sonnilauma, ainakin esityksen alussa. Kyllä ne siitä onneksi kasvatavat ja kypsyvät. Nestori Kyyrän Juhani on fyysisesti niin perinteisen arkkityyppi-Juhani kuin kukaan voi olla. Vaalea harjastukka, äkkipikainen luonne ja vähän hitaalla käyvä. Kyyrä tekee ison ja hienon roolin. Ihan kamalasti pidin myös Eerosta, jota viime kesän herra Higginsin roolissa vakuuttanut Kalle Tulander esittää antaumuksella. Kepposteleva ja ja vauhdikas Eero on hauska ja sympaattinen tyyppi. Ainoa veljeksistä mikä piti polvihousuja muuten.

Muutkin veljekset ovat kyllä oikein mainioita. Lihaksiaan pullisteleva Tuomas (Mikael Norri), erilainen nuori Simeoni (Markus Töhönen), kännikohtauksessaan riehuva Lauri (Konstantin Into), metsämies Timo (Matias Pynnönen) ja veljeksistä ehkä eniten henkisesti kasvava Aapo (Sampo Lepistö). Oli tosi mukavaa että vaikka ehkä Eerolla ja Juhanilla oli eniten repliikkejä, niin kukin veljeksistä sai oman hetkensä parrasvaloissa. Esityksessä on muuten paljon kohtauksia missä joku joutuu pitelemään kiivaista veljeksistä kiinni etteivät nämä kävisi toistensa, tai ulkopuolisten, kraiveleihin. Veljekset olivat pääsääntöisesti myös oikein hyviä laulajia. 

Yli 2,5-tuntinen esitys marssittaa lavalle paljon muitakin Kiven hahmoja, mitä joskus jätetään pois lyhyemmistä versioista. Rajamäen rykmentti, Taula-Matti, Nahkapeitturi. Erityisen viihdyttäviä olivat Simeonin viinahuuruissaan näkemät Lusiferus tyttärineen. Se oli kyllä jännää että vaikka komea suomenhevonen estradilla pyörähtikin, niin veljesten Valkoa, saatikka koiria Killiä ja Kiiskiä ei lavalla nähty.

Piritta Kämi-Conwayn monipuoliset puvut olivat suomifilmikuvastoa, mutta sopivat erinomaisesti näytelmään. Mielikuvitusta kehiin ja sillä syntyy niin sudet, härät kuin perkeleetkin! Ja upeat palavat liekit! Sampsa Jaakkolan lavasteet sointuivat hyvin taustan kuusimetsään ja peltomaisemaan.

En voinut olla miettimättä (taas kerran) Shakespearen tyyliä ja kieltä Kiven yhteydessä. Niin paljon sanontoja ja sanoja Suomen kieleen jo pelkästään Seitsemästä veljeksestä on napattu ja jäänyt. Ei sitä Kiveä turhaan tituleerata Suomen Shakespeareksi. Mutta on niitä tuntemattomia sanoja silti kauheasti. Joten käsiohjelman sanasto on enemmän kuin tarpeen.

Kaikenkaikkiaan reipas ja kiva perusversio klassikkonäytelmästä. Ei mitään uutta ja ihmeellistä, mutta oivallista perusmusiikkiteatteria. Juuri sellaista missä ypäjäläiset ovat niin hyviä.

Esitystä odottaessa oli kiva tutustua Ypäjän kotiseutumuseossa hienoon Novitan ja teatterin yhteiseen 7 Veljestä sukkakilpailun satoon. Toinen toistaan upeampia villasukkapareja (jotka lahjoitetaan SPR:lle myöhemmin). Jokainen veljeksistä on saanut omansa, ja useitakin. Mukana oli myös hauskoja tarinoita.

Ainiin. Vihdoin ja viimein Ypäjän musiikkiteatteri saa katsomoon kiinteän katoksen! Tosin vasta syksyllä, mutta silti. Tämä vanha on kyllä jo legendaarinen. Sateen sattuessa sitä on äkkiä veivattu yleisön ylle. Ja moneen kertaan paikattu katos ei ole ollut enää kovin vedenpitävä. Onneksi tässä esityksessä ei katosta tarvittu, koska iltapäivän sadekuuro ei palannut.


Esityskuvien copyright Tanja Altti, muut omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kullervo / Oklahoman ulkoilmateatteri, Sara Hildenin taidemuseo 20.6.2017

Kullervo on juupelin hieno tarina, joten tykkään katsoa ja kuunnella sitä eri muodoissa. Juha Hurmeen johtama Oklahoman Ulkoilmateatteri esiintyi juhannusviikolla Sara Hildenin taidemuseossa, ja koska esitykseen pääsi museolipun hinnalla… Museokortti vinkumaan! Lämpimissä sisätiloissa olikin sateisen ja kolean kelin aikana oikein viihtyisää nauttia tunnin mittaisesta matkasta Kiven ja Kalevalan maisemiin.

Kolmella näyttelijällä pystyy esittämään Kullervonkin hyvin. Varsinkin kun kyseessä on juhlavaatteisiin pukeutunut kolmikko. Juha Hurmeen sliipattu tukka ei kyllä kauaa pysy kuosissa kertojan, Ajattaren ja monen muun roolissa. Tomi Alatalo keekoilee Kullervona pitkillä koivillaan, temppuileepa tuolinkin kanssa. Hurmeen toinen luottonäyttelijä Onerva Kärkkäinen loistaa nais- ja vähän miesrooleissakin. Hienoa, suorastaan hurmaavaa näyttelijätyötä.

 Mutta mitä ihmettä Kullervo teki tuolilla?

Aleksis Kiven kaunis Kalevala-sävytteinen teksti pääsee hyvin oikeuksiinsa kun ei ole mitään ylimääräisiä härpäkkeitä lavalla. Kullervon traaginen tarina on täynnä angstia, ahdistusta ja surullisia tapahtumia. Kaikesta synkistelystäänkin huolimatta joukkoon on riputeltu myös pieniä huumoripaloja, niin tekstiin kuin esittämiseenkin. Juha Hurmeen omanuottinen puhetyyli ja artikulointi tuo myös oman viehätyksensä. Pientä paikallisväriäkin saadaan, kun tapahtumapaikkana onkin yhtäkkiä Särkänniemi.

Esiintyjäkolmikko Tomi Alatalo, Juha Hurme ja Onerva Kärkkäinen

Nummisuutarit ja Seitsemän veljestä pääsevät kumpikin aika usein näyttämölle, varsinkin näin Suomi100-vuonna. Mutta kiitos Juha Hurmeen, nämä Kiven pienemmät, harvinaisemmat ja vähemmän esitetytkin näytelmät eivät ole jääneet unholaan.

Näin esityksen Museokortilla.

Kuvatkin on omia.

Murtovesiteatteri: Kihlaus & Vihreet-Homot / Kansallisteatteri 20.5.2016

Enpä oikein tiennyt minne olin menossa, tai siis, mitä olin menossa katsomaan, kun tammikuussa ostin liput Juha Hurmeen Murtovesiteatterin festivaaleille Kansallisteatteriin. Perjantaina Kihlaus ja Vihreet-Homot ja lauantaina Lady Macbeth. Mulla oli lahjakortti ja käytin sen sitten tämmöiseen. Niin, mulle riitti valintakriteeriksi että herra Hurmeella oli näppinsä pelissä tässä.

Ja voi että miten kaukonäköinen olinkaan! Näin viihdyttävää iltaa en ole viettänyt kun sitten viimeksi. Nelimiehinen kombo veti Aleksis Kiven vuonna 1866 kirjoittaman Kihlauksen aivan alkuperäistekstiä noudattaen. Sen sijaan muuten esitys oli improvisaatioon nojaavaa.

Sanomattakin lienee selvää etten ole Kihlausta ennen nähnyt. No, ei ihme, ei sitä paljoa esitetäkään, kuten Juha Hurme totesi meille tervetuliaissanoissaan. Tällä samalla kokoonpanolla sitä on sen sijaan vedetty erilaisissa tapahtumissa jo 18 vuoden ajan! Kyllä! Varmaan jonkunlainen suomenennätys se. Yksi syy esittämättömyteen lienee kuulemma näytelmän pituus. Nelikymmenminuuttisena se on liian lyhyt "teatterikoneistolle", ja siksipä meilläkin on lisäksi luvassa Vihreet-Homot esitys.

Surullisista eväistä tehty komedia (Hurmetta mukaillen), ja sitähän tämä on. Erityisen hauskan tästä tekee loistavasti näyttelevä (ja hölmöilevä) miessakki, joilla ei aina meinaa pokka pitää millään. Ja kyllä mä hattua nostan Kivelle innovatiivisista sanoista, himpura soikoot miten hauskaa tämän kieli on! Juuri se vanhanaikainen tyyli ja käsittämättömät sanat ja koukerot huvittavat. Ja haukkumasanat! Alkaa lähennellä Shakespearen mestarillisia sutkauksia.

Jooseppi (Vando Suvanto) hämmentelee puurokattilaa ja kilkuttelee samalla mainiosti eri kippoja ja kuppeja. Rumpalille paras rooli! Tapahtumapaikka on Aapelin (kraatari) koti, missä Jooseppi toimii oppipoikana. Eenokki (Tuomas Rinta-Panttila) saapuu paikalle ja herrat keskustelevat Aapelin tulevasta kihlauksesta Eevan kanssa. Miten Aapeli oli saanut kirjeen Eevalta, jossa tämä lupautui vaimoksi. Jooseppi ja Eenokki, paraskin juorukerho, kyllä spekuloivat Eevan motiiveja. Sitäpaitsi: "Eeva on tuittupää, tuiskea, näetkös, morakka, tahi niinkuin ruotsalainen sanoo: turski". Ovat vähän sitä mieltä, että herrasväkeä palvellut Eeva (jota kutsutaankin Herrojen Eevaksi - onko tuttu sanonta!) ei oikein ole sopiva morsmaikku Aapelille.

Kohta saapuvatkin Aapeli (Marc Gassot) ja Eeva (Juha Hurme). Eevapa alkaa kritisoida hieman ankeaa (ja turvekattoista) majaa. Mutta onneksi sokerirasia (tässä tapauksessa pahvinen sokeritötsä) on säilynyt hevoskyydissä ehjänä! Siinä sitten aletaan virallisia kihlajaisseremonioita pitämään, Aapeli kihlaa Eevan (tässä tapauksessa Eeva saa ison reikäleivän ranteeseensa) ja miehet haluavat laulaa. Tätä ei morsian suvaitse lainkaan. Tässä vaiheessa pakko kommentoida asusteita. Herroilla on puvut yllä, vaan ei paitoja lainkaan niiden alla. Eenokilla sentään on liivi. Ja paljaat jalat on kaikilla. Eeva on pukeutunut pitkään tummaan hameeseen ja siinä kaikki. Ja kukkakimppu (tässä tapauksessa voikukka ja tuomenoksa) on hällä käsissään.

Eeva ei tunnu olevan mihinkään tyytyväinen, ja Jooseppi ja Eenokki ovat aika kauhuissaan, että nyt taitaa muuttua heilläkin elämä kun tuli tuollainen morakka taloon. Eeva: "Nytpä muistelen huoneita, jotka jätin. Mikä eroitus! Haa! Minä linnasta luolaan muutin ja läksin, hullu, ilosista herroistani pois ja matelin sisään kraatarin koijuun. Mikä eroitus, mikä eroitus!". Eeva soimaa Aapelia ja tämän ammattia, mutta sitten Eenokki herkeää puolustamaan oppi-isäänsä ja haukkuu Eevan pataluhaksi!

Minä sydämmen karvaudella olen kuullellut, kuinka tämä neitonen tässä kaikin tavoin on koettanut leikata virkaveljeni hyvää nimeä. Mutta heitetäänpäs pikainen katsahdus tytön omaan syntikirjaan. Tiedätkö mitä maailma sinusta hotisee ja huutaa? Kuinka elät sinä herrojen kanssa? Niinkuin pakana, niinkuin mahomettilainen. Minä kiivastun tällä hetkellä. Jumala armahtakoon teidän elämäänne! Jumala armahtakoon sekä sinua että herroja. Mitä on teillä käsillä siellä? Sanoppas. Te peijoonit, te turmelette tämänaikaset nuoret, saatatte heitä välinpitämättömiksi aviosäädyn arvosta ja pyhyydestä. Sinä vekama, niinkö sinua opetti isäs ja äitis? Niinkö sinua opetettiin rippikoulussa? Koska olet ollut viimeiseksi ripillä? Frookas pillit, sanoo ruotsalainen.

Eeva vastaa samalla mitalla ja Aapeli huomaa, ettei kaverit ja morsmaikku oikein tule toimeen. Eikä Eeva taida muutenkaan olla kovin innokas käymään aviosäätyyn Aapelin kanssa. Pahaksi onneksi Aapeli särkee vahingossa Eevan sokeriastian, ja siitäkös tämä vallan hermostuu. Ja antaa tulla: "Kuin tuo lepakko nyt mönsträsi minun ehta-posliinisen sokerirasiani, rakas nimipäivälahja herroiltani. Maksa pois, mies; maksa se paikalla, sinä harakka, hohkoharakka, närri!".

Aapeli ei kuitenkaan hevillä luovuta, vaan pyytää Eenokkia kolme kertaa kysymään Eevaa vaimokseen. Eipä tyttö suostu. Sen sijaan tämä vilauttaa pyllyään miehille, jollonka nämä vallan kaikkoontuvat. Ei suostu Aapeli korvaamaan sokerikkoa, eikä kyytimään Eevaa pois, mutta tämä ottaa ja lähtee silti. Eenokki koittaa lohduttaa masentunutta Aapelia runoilemalla kaikkea kaunista. Ja sitten kun muu ei auta, niin Aapeli ja Eenokki pistävät tanssiksi Joosepin laulaessa.

Sellainen tarina oli se. Varsin viihdyttävä kyllä. Ei itse teksti luettuna nyt NIIN hupaisa ole, mutta tämä toteutus iski kyllä nauruhermoonkin. Näytelmä on muuten luettavissa täällä, ketä kiinnostaa. Olikohan Aleksis Kivellä jotain ongelmia tai traumoja itsellään kihlauksiin liittyen, kun ei nämä oikein tunnu koskaan menevän ihan putkeen miehen näytelmissä.

Varsinkin Marc Gassotin koheltaminen oli hienoa katsottavaa; tämä mies jos kuka osaa fyysisen näyttelemisen taidon tässä maassa. Ja entäs sitten Juha Hurmeen Herrojen Eeva! Hertsyykkeli miten tällä oli paljonpuhuvia ilmeitä! Ei se nyt kovin naisellinen ollut, mutta vallan oivallinen kuitenkin. Kun Eeva viskelee sokeripaloilla miehiä!

Eli näinkin voi puhaltaa hieman ummehtuneesta klassikosta pölyt pois. Tämä toimii! Ja hyvin.

Väliajan jälkeen pääsimme nauttimaan, ja ennenkaikkea nauramaan, kun folk/punkduo Vihreet-Homot veti anarkistisen ja hillittömän hauskan keikan. Biisien aiheet vaihtelivat uskonnonvapaudesta homoihin, ja norpista napanöyhtään ja kierrätykseen. Sakari Eloviina veteli viulua ja siirtyi välillä matkaharmoonin taaksekin, ja Elmo taas luritteli enimmäkseen sitä harmoonia ja välillä myös mandoliinia. Ja huilun tahdissa möngittiin lavalle. Kirjaimellisesti.

Vihreet homot
nuo peräreikärikolliset
naisiamme dissaa
ja pippeliään hipelöi.
Vihreet homot
nuo anusaukonratsastajat
nyt on tainnut penis mennä
väärään osoitteeseen.

Hauskojen biisien ja yleisönlaulattamisen lisäksi nämä naiset osaavat pukeutua aika mauttomasti ja taitavat myös erilaiset nykytanssikoreografiat! Hanna Rajakangas ja Petra Poutanen-Hurme osaavat asiansa. Kansanmusiikkihengessä mentiin, ja hetkittäin aika roisille sanoituksille sai nauraa kippurassa. Kieli poskessa-meininkiä. Ja tommoinen matkaharmooni kuulosti huikean hienolta. Mutta miksi homojen pitäisi muuttaa Australiaan? Nimibiisin voi kuunnella ken/jos haluaa. Yhdessä olemme voittamattomia -mantraa hoettiin joka välissä. Niin, ja Juha Hurme todettiin teatterin mustaksi lampaaksi myös yhdessä biisissä. Sitä paitsi nämä lyriikat olivat NIIN ajankohtaisia ja kantaaottavia kuin olla saattaa. Menkää oitis katsomaan, jos jossain tämän duon yhytätte. Aivan mahtava!

Kiva oli myös treffata (taas!) sattumalta samaan esitykseen osunut kollega Pasi; kiitos seurasta! Loistava ilta siis!


Kihlaus-kuvien copyright Ilona Laaksonen (muutamien vuosien takaa ovat nämä jo),
paitsi Hurme & reikäleipäkuvan Seppo Ranta-aho.
Vihreet-Homot kuvan copyright en tiedä!
Vihreät-Homot tyhjä lavakuva oma

Nummisuutarit / Kansallisteatteri 26.11.2015

Toista kertaa katsomassa Nummisuutareita, koska... noh, enskarin jälkeen en ollut ihan varma omista ajatuksistani, että oliko tämä hyvä, erinomainen, loistava vai mikä. Joten kerta kiellon päälle ja uudelleen! Ja kun sarjalipussakin oli yksi vielä käyttämättä.

Ja nyt toisen kerran jälkeen on pakko olla vaikuttunut. On se loistava. Nyt istuin hyvin edessä, ja kokemus oli jonkun verran erilainen. Kun ei aikakaan mennyt siihen monttu auki katsomiseen.

Alkukohtaus on edelleen tosi vaikuttava. Nämä vääntelevät ihmiset ovat kuin kala- tai lintuparvi. Liikkuvat yhdessä, kunnes yksi joukosta poikkeaa, pysähtyy, jää jälkeen.

Isä kertoo pojalleen Eskolle tarinaa Pipliasta, tarinaa Topiaasta ja tämän pojasta, joka lähtee kosiomatkalle. Esko pelkää enemmän puusuutaria kuin saatanaa. Isä on yhtä hömelö kuin poikansakin; onhan tämän mielestä Eskolla tavallinen, terve järki. No jaa.

Jotenkin Aku Hirviniemi vakuuttaa minut nyt paljon paremmin kuin enskarissa. Tämän laulama Tilulii-biisi siinä alussa, maasta nousseen bändin säestyksellä, kuulostaa tosi hienolta. Loistava koko kohtaus!

Hääkohtaus on taaskin aika mykistävä. Nyt huomaan hyvin miten Kreetta ei edes muista Eskon nimeä kunnolla, saati että heidän välillään olisi ollut jotain muutakin joskus. Eskoa tulee kyllä surku. Poikaparka ihan tosissaan kai luuli menevänsä kosimaan, ja paukahti keskelle hääjuhlia. Esko on vaiti kuin ahven, vaikka kokee vääryyttä tehdyn. Eskon ilmeet ovat myös varsin muikeaa seurattavaa kun Jaakko ja Kreetta tanssivat (viimeksi saatoin hehkuttaa tätä tanssia ylenpalttisesti, ja olihan se taaskin yksi esityksen kohokohtia). Ja kun Esko vetää häissä vaan maitoa :-) Eskon puhe häissä on kanssa hauska... "Is it Finnish ok?" "Melkein kihlatun morsiamen ryöväsit" - no niinpä niin!

Ja toka näytös alkaa heti ihanasti, Iivarin krapulahoureilla. Visuaalisesti huikea, ja korvatkin helisevät. Eskon ja Andreaksen kohtaaminen, jotain flirttailevaa tässäkin on. Kun Andreaskin on kovin hento ja feminiininen. "Tunnusta tupsua". Eskon ja Andreaksen kohtaaminen loppuu ikuisesti kestävään kuristukseen, josta tulee mieleen toisenlainen akti.

"Ihmissuvun tyhmyysd on suuri ja ympäri maailman mainittu asia" - taidatkos sen Topias paremmin sanoa!

Sen verran hieno oli että tulen vielä keväällä kerran!


Kuvien copyright Stefan Bremer

Nummisuutarit / Kansallisteatteri 23.9.2015

Muutama viikko kulunut jo Kansallisteatterin Nummisuutarien ensi-illasta, ja vieläkin olo on hieman hämmentynyt. Hieman samaan tapaan kuin Helsingin kaupunginteatterin Hamletin kanssa muutama vuosi sitten; heti esityksen jälkeen ei tiedä onko tämä vuoden teatteritapauksia vai ihan floppi. Siispä pitää katsoa uudelleen (olen menossa marraskuussa). Silti tai juuri siksi tämä eittämättä on yksi syksyn teatteritapauksia, hyvässä ja pahassa.

Miksi tämä perin tuttu, jopa puhkikaluttu, Nummisuutarit sitten on niin hämmennystä herättävä? Varmaan useastakin syystä. Tässä Janne Reinikaisen tulkinnassa alkuperäistä tekstiä ei ole ihan kauheasti jäljellä. Reinikainen ja Eva Buchwald vastaavat tekstin sovittamisesta. Tekstin näin radikaali muuttaminen mahtaa herättää sekä kauhua että innostusta ihmisissä. Sen sijaan kaikki tutut, klassiset kohtaukset ovat mukana, joskin uudenlaisina sovituksina.

Visuaalisesti tämä ainakin on tosi huikea. Jo heti alusta asti, oranssissa valossa mustat ihmisten varjot, lopulta dervissimäisessä hurmiotanssissa. Bravo lavastaja Kati Lukka ja valoista vastaava Max Wikström! Toinen iso asia mikä kiinnittää huomion on koreografiat (a'la Milla Koistinen). Oli kyse sitten joukkokohtauksista tai Kreetan ja Jaakon häätanssista - kaikki toimii. Tarja Simosen suunnittelema puvustus on myös mykistävää, esimerkiksi miten näpsäkästi Kreetasta kuoriutuu Karri vaatteiden avulla. Se Kreetan hääpuku hulmuavine helmoineen! Sakerin ja Iivarin cowboyasut!

Ja se sama vanha virsi: näytelmä missä hyödynnetään laulu- ja soittotaitoisia näyttelijöitä myös instrumenttien kanssa, no, lisäpisteitä rapsahtaa heti ainakin tuhat. Tässäkin semmoisia tyyppejä on lukuisia, ja orkesteri kirjamellisesti putkahtelee esiin milloin mistäkin. Timo Hietalan suunnittelema musiikki oli tosi monipuolista, lainaten vähän joka paikasta jotain.

Jotkut lavastusratkaisut olivat sellaisia että jäin katsomaan monttu auki. Visuaalisesti siis ehdottomasti aivan hämmästyttävän upea. Lavan pyörimistä ja eri osien nousemista on myös hyödynnetty tosi paljon. Eskon kännäyskohtauksen kohoavat puut!

En tiedä kumpi olisi parempi; se että tuntee Nummisuutarit perinpohjin, vai se ettei alkuperäisteos ole lainkaan tuttu. Itsellä se on jossain siltä väliltä. En kaipaa oikeastaan sitä tekstiä, koska uusikin teksti toimii hyvin. Muutamia versioita olen nähnyt teatterissa, ja toki tämä on radikaalein.

Mites sitten ne näyttelijät? Myönnän heti kättelyssä että Aku Hirviniemeä kohtaan oli ennakkoluuloja. Paljon. Mutta turhaan pelkäsin; ihan hyvin tämä leijonapaitainen Esko selviytyy. Aika intensiivisiä kohtauksia on paljon, mm. Kreetan ja Jaakon häissä ja toki se kuuluisa kännikohtaus. Hetkittäin kuitenkin tuntui ettei Esko ollut niin kovin suuressa roolissa, kuin ehkä jossain perinteisemmissä versioissa. Varsinkin ekassa näytöksessä Esko tuntui olevan enemmän tarkkailija tai sivustakatsoja.

Juhani Laitala tsingiskaanimaisine viiksineen Eskon isänä ja Karin Pacius tämän vaimona ovat lopultakin aika pienissä rooleissa. Hurjassa vedossa oleva Tuomas Rinta-Panttila tekee varsin intensiivisen kohtauksen merimies Nikona toisen näytöksen alun delirium-bakkanaaleissa. Tässä kohtauksessa on sellaista alkuvoimaa ja tykitystä että suu loksahtaa taas auki. Suomen taiteen kultakauden ikoneita (mm. Gallen-Kallelan Lemminkäisen äiti, Simbergin Haavoittunut enkeli) raahataan näyttämön poikki sellasta tahtia että huh. Ja on sarvipäistä hahmoa, riettautta, musiikki jumputtaa saatanallisen kovaa. Ehdottomasti yksi koko spektaakkelin mieleenpainuvimpia kohtia tämä. Mutta takaisin niihin esiintyjiin... Seppo Pääkkönen (Eskon eno Sakeri) ja upeasti myös laulava Leo Honkonen (Eskon veli Iivari) cowboyvermeissään, no joo, ei heilläkään hyvin mene. Rahat meni ja kädet tärisee... Nätyläinen Paavo Kääriäinen on erinomainen, ja myös varsin tanssitaitoinen. Tästä karismaattisesta miehestä kuullaan kyllä vielä. Inga Björn jää Mikko Vilkastuksena vähän statistiksi, en saa oikein mitään otetta tästä tyyppinä.

Säästin tietenkin sokerin pohjalle eli Johannes Holopaisen. Aina ja joka näytelmässä eniten esille nouseva mies (roolin koosta riippumatta) ei tee tälläkään kertaa poikkeusta. Hienoa että miehen muusikon taitoja hyödynnetään näin paljon, fyysisemmästä ilmaisusta ja tanssista puhumattakaan. Holopainen on maanisen energinen, säkenöivä morsian Kreetta, ilmojen halki liitelevänä hameen helmat hulmuten ja hääkruunu päässä keikkuen. Miten näin lahjakkaita näyttelijöitä onkaan?!

Kreetan ja Jaakon häät on kyllä vallan mainio tapahtuma. Jaakko itse vieraineen onkin englantia vääntävä hipsteri, ja Esko tuntee siksikin itsensä ulkopuoliseksi, kun ei ymmärrä edes puheista mitään. Häissä laitetaan jalalla koreasti, vedetään kokaa nokkaan ja sitä rataa. Jos ei muuta syytä katsoa tätä Nummisuutarien versiota ole, niin Jaakon ja Kreetan häätanssi on ihan riittävä. Henkeäsalpaavan hienoa menoa. Rakastuneen ja jatkuvasti toisiaan suukottelevan hääparin bileet saavat radikaalin käänteen kun Esko hermostuu. Koko häähuoneen palasiksi pistäminen on saavutus sinänsä... Se maitoa juova Esko, joka häissä heiluu Suomen lipun kanssa, kuin alleviivaten fiiliksiään kuinka ulkomaalaiset tulee tänne ja vie meidän naiset!

Tämä Nummisuutarit on täysin kiinni tässä ajassa, pohtien teemoja niin tasa-arvoisesta avioliittolaista kuin kansallissosialimista ja maahanmuutostakin. Sukupuoliroolit heittävät häränpyllyä ja homoerotiikkaa sivutaan monessa muussakin kohtaa kuin Kreetan ja Jaakon häissä. Eskon ja Vilkastuksen Mikon suhde on hurlumhei-mäinen, mutta sitten Mikko yllättäen ottaakin (aika kauheat) viiksensä pois juotettuaan ensin Eskon humalaan. Eroottinen lataus johtaa suudelmaan ja... Well, sitten seuraakin kaikenlaista konfliktia ja Benny Hill-mäinen takaa-ajokohtaus pitkin ja poikin lavaa. Ja miten sekä Paavo Kääriäisellä että Johannes Holopaisella on kaksoisroolit, niin miehenä kuin naisenakin. Koko ensemblen hametyyliset unisex-asut näytelmän alussa ja lopussa korostavat sekoittuvia sukupuolirooleja.

Välillä mietin että miten vanhemmat katsojat kokevat hääkohtauksen runsaan englanninkielen käytön, jos eivät ymmärrä mitä puhutaan. Toisaalta, ehkä silloin voi sympatiseerata Eskoa enemmän, kun tämäkään ei ymmärrä...

Minusta tämä puhuttelee tämän päivän ihmistä ja katsojaa varmaan paremmin kuin vanha pölyttynyt alkuperäisteksti. Mutta ymmärrän kyllä hyvin konservatiivisempien katsojien vaivaantumisen ja hämmentyneisyyden. Esitys ei todellakaan jätä kylmäksi. Työryhmälle iso kiitos tinkimättömyydestä!

Monenlaisia kirjoituksia Nummisuutareista löytyy, Kirsikka Moring ja Huminaa-blogi tarjoavat kaksi näkökulmaa. Hesarin kriitikissä Suna Vuori löytää paljonkin kiitettävää. Teatterikärpänen Talle hurmioitui täysin.

Ensi-illassa oli kyllä paikalla varmaan suomalaisten esiintyjien kerma. Teki mieli mennä nykäisemään Esko Salmista hihasta väliajalla ja kysyä mitä tämä oli mieltä, mutta sain hillittyä itseni.



Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Stefan Bremer

Nummisuutarit / Krapin kesäteatteri 5.7.2013

Yksi kesän kiinnostavimmista kesäteatteriesityksistä oli eittämättä Krapissa koettu Keski-Uudenmaan Teatteri KUTin versio Aleksis Kiven Nummisuutareista. Juha Hurmeen ohjauksessa on vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Hyviä näyttelijöitä (taannoin Tampereen Teatterin lavalla Hamletin pääroolissa nähty Tomi Alatalo etunenässä) lavan täydeltä, mainio elävä musiikki, ja yllättävänkin hauska teksti.

Edellisen kerran olen nähnyt Nummisuutarit Suomenlinnan kesäteatterissa missä Martti Suosalo kunnostautui (tämä oli jo vuonna 1994!!). Sekin oli hyvä esitys, josta tietenkin Suosalo on jäänyt mieleen. Mutta en muistanut lainkaan miten hauskaa tekstiä tämä on!

Alatalo oli vallan erinomainen Eskona. Sellainen pitkä ja laiha rimppakinttu, ja yllättävänkin ketterä. Sopi hyvin Eskoksi, jos kohta ei Hamletinakaan ollut pöllömpi. Hesarikin kehui miehen suoritusta:

Näyttelijä Tomi Alatalon jäntevä suoritus Nummisuutarien Eskona on sellaisenaan jo riittävä syy suunnata Krapin kesäteatteriin Tuusulan rantatielle.

Roolihahmon totinen lapsekkuus ja näyttelijän notkea voima luovat yhdessä herkeämättömän jännitteen, joka täyttää koko lehtevän esityspaikan. Alatalo ottaa lisäksi taitavasti kontaktia sekä yleisöön että vastanäyttelijöihin.

Monella näyttelijällä oli useampikin rooli, ja Eskon veli Iivari (Anna-Leena Sipilä) on myös hahmona tosi oivallinen. Metsälintu Pahkin esittää sekä isäntä Karria että lautamies Eerikkiä. Mikko Pörhölä on hauska Mikko Vilkastuksena. Muusikko Iida Savolainen soittelee viulua ja jouhikkoa, kuljeskellen siellä pitkin poikin.

Meillä on myös varsin erinomaiset paikat eturivissä keskellä. Ja vaikka esitys hetkittäin lähenteli tyypillistä suomalaista kesäteatteria (jossa juostaan paljon ja huudetaan paljon), niin kokonaisuus jäi reilusti plussan puolelle. Ainoa iso miinus oli oma kauhea räkätauti joka oli vienyt voimat kokonaan. Esityksen jälkeen vietiin Eevan kaveri junalle Keravan asemalle ja mentiin Eevan kanssa mun vanhemmille yöksi, koska viikonloppu meni Finnconissa.

Hamlet / Helsingin kaupunginteatteri 28.12.2012

Nykyään taitaa aika monella suomalaisellakin teatterilla olla tapana julkaista traileri tulevasta esityksestä. Yllä Helsingin Kaupunginteatterin Hamlet-traileri.

Eilen tuli esitys nähtyä, ja olihan se. Moderni. En oikein vieläkään osaa sanoa pidinkö siitä ja minkä verran. Paikat olivat erinomaiset, 7. rivin keskellä. En ole pitkään aikaan käynyt Helsingin kaupunginteatterissa, enkä muistanut miten isot jalkatilat siellä onkaan. Lavastus oli niukkaa, taustalla varastorakennus/kerrostalon profiili ja autotalli, vessat ja ruumishuoneen kylmälokerot. Erinomaisesti soittava bändi (Tommi Lindell, Yrjänä Sauros, Petrus Kähkönen) oli sijoitettu ruumishuoneen katolle.

Muutoin oli parivuode, siirrettävä baaritiski, siirrettävä ruokapöytä ja irtotuoleja. Puvustuksessakaan ei ollut häivettäkään Shakespearesta: nahkatakkia, poplaria, farkkuja, sellaisia tavallisia nykyajan vaatteita. Hamletin äidillä sentään oli punaiset kengät melkein kokoajan, ja lopussa muutenkin punaista. Mutta värit olivat aika vaisuja, ainoana valopilkkuna nuo punaiset asusteet.

Suurin pettymyksen aihe oli kieli. Veijo Meren suomennos on vaan kadottanut kaiken Shakespearen lyyrisyyden, kauneuden ja riimitykset. En nyt tarkoita että pitäisi olla Paavo Cajanderin aikaisia käännöksiä, mutta esim. Lauri Siparin on toimineet musta oikein hyvin.

Tätä Hamletin kieltä ja Shakespearen suomennoksia yleisestikin pohtiessani tänään, löysin netistä kiinnostavan Jaana Kristensenin Tampereen yliopistolla 1995 julkaistun sivulaudaturtyön Hamletin viidestä suomennoksesta. 

Hamletin teksti on vuoroin proosaa, vuoroin silosäettä. Silosäe (blank verse) on viisipolvinen jambi eli viidestä kaksitavuisesta, nousevasta runojalasta koostuva mitta. Mitta perustuu tavujen painoon, ei laajuuteen. Shakespeare kirjoitti silosäkeitä melko vapaasti eli hän rikkoi mittaa. Näin hän vältti yksitoikkoisuuden ja sai silosäkeen palvelemaan tarkoituksiaan. Shakespearen silosäe on pääsääntöisesti riimitöntä; riimillisiä säepareja esiintyy vuorosanojen tai erityisesti kohtauksen lopussa. Soneteissa Shakespeare käyttää riimiä samalla tavoin päättämään kokonaisuuden. Riimillä on tosin saattanut olla myös hyvin käytännöllinen merkitys: se on ilmaissut kohtauksen päättymisen näyttämöapulaisille tai lavan ulkopuolella oleville näyttelijöille.

Näytelmien kieli oli Shakespearen aikaan enimmäkseen runomuotoista. Myös Shakespearen varhemmissa näytelmissä silosäe hallitsee, proosan osuus lisääntyy myöhemmin. Proosan ja silosäkeen vaihtelulla on näytelmässä sisällöllinen merkitys: mittaan kirjoitettu teksti on vakavampaa ja intensiivisempää, proosan sävy on tuttavallisempi. Hamlet puhuu hulluuskohtauksissaan proosaa, samoin usein Poloniukselle, kun taas Horation ja Hamletin keskustelut ovat lähes yksinomaan mittaan kirjoitettuja. Palvelijoiden ja rahvaan vuorosanat ovat aina proosamuotoisia.

Mä jäin tota sit enemmänkin lukemaan ja surffailin netistä lisätietoja eri Shakespearen suomennoksista. Siksi tämän päivityksen rustaaminen kesti monta tuntia :-)

 

Niin siis, takaisin näytelmään. Jos sitten vaikka sananen näyttelijöistä. Ihan kelpo esityksiä kaikilla, ei siinä mitään. Jouko Klemettilä Osricin roolissa oli hyvä, varsinkin loppupuolella ollut kohtaus :-) Tosin on hieman haikeaa nähdä ennen niin sutjakka mies keski-ikäistyneenä. Okei, Teatteri Pienen Suomen Kellopeli appelsiinista on kohta aikaa 22 vuotta, mutta silti :-) Se on se rooli mikä mulle oli SE Klemettilän rooli.

HS kirjoitti Klemettilästä silloin näin:

Ja se, että tämä kaikki myös toteutuu Jouko Klemettilän näyttelijäntyössä, on miltei uskomatonta. Nuori mies on todellakin imenyt sisäänsä ja muuntanut ilmaisuksi, charmiksi, valo- ja vetovoimaksi Burgessin teoksen keskeiset teesit. 

Hänen Alexinsa on älykäs, sivistynyt, täynnä nuoruuden hurmaa ja - täynnä pahuuden sysimustaa energiaa. Hän kohtaa saaliinsa hymyillen kuin koulupoika ja jo kohta uhri makaa maassa päänahka auki viillettynä. Se on Alexin elämää. Se on Pienen Suomen esityksen ydintä. 

Klemettilä osaa tehdä kaiken oikein, uskottavasti, vaikeaa tekstiä mestarillisesti halliten ja siis ilmeisesti sitä oikein ajatellen. 

Yksi suomalainen suosikkinäyttelijäni eli Esko Salminen kuningas Claudiuksena on ihan mukiinmenevä, mutta ei kuitenkaan mitenkään superihmeellinen. Mä rupesin yöllä kotiin palattuani oikein katsomaan missä kaikissa rooleissa mä olen sitä viime aikoina nähnyt, ja on niitä aika paljon. Periaatteessa käyn katsomassa kaiken missä herra esiintyy. Ofelian esittäjä Anna-Maija Tuokko oli raikas ja myös hyvä laulaja. Tiia Louste Hamletin äitinä oli kuivakka ja vähän väritön, niistä punaisista kengistä huolimatta. Sen sijaan Asko Sarkola oli musta hyvä Polonius, hieman liian asiallinen ja nariseva tosin.  

Kari Mattila alati virnuilevana Horationa esiintyi myös kiitettävästi, mutta se oli ehkä liian rento hetkittäin. Se palvova suhde Hamletiin tuodaan kuitenkin hyvin esille; sitäpaitsi Horatio tuntee Hamletin parhaiten ja tukee tätä kaikissa päätöksissä. Mitään moitittavaa en löydä myöskään Tommi Rantamäen Laerteksesta, Valtteri Tuomisen Rosencranzista kuin Sami Uotilan Guildensternistäkään. Muutenkin vihjaillaan hieman Hamletin intiimimmästä suhteesta niin Horation, Laerteksen kuin oliko se nyt Guildensternin vai Rosencranzin kanssa. Mitään omatunnontuskia ei Hamletilla näiden listimisessä kuitenkaan ole.

Gonzagon murhan tanssikohtaus on tosi hieno, mustiin pukeutuneet tanssijat ja valoilla toteutettu systeemi.

Jätin parhaan tietenkin viimeiseksi. Ehdottomasti Suomen teatterinäyttelijöiden kirkkaimpiin tähtiin kuuluva Eero Aho ei pettänyt taaskaan (ja pakko tunnustaa etten ole vieläkään tainnut nähdä yhtään Ahon tähdittämää leffaa tai tv-sarjaa, kun kotimaisia sellaisia katson niin huonosti. Siksi tuo teatterinäyttelijä-termi.). Kyllä tämä esitys lepää Ahon sutjakoilla harteilla. Mies on hauska, salskea ja notkea - tämä Hamlet kun kiipeilee ja loikkii ja koikkelehtii myös. Poloniuksen mattoon käärittyä ruumista pitkin raahatessaan ja Oidipus-näytelmää katsoessaan Aho oli erityisen viihdyttävä. Vaikka se rento kielenkäyttö hetkittäin hämää - ei sillä etteikö Shakespearen näyttelijät kiroilisi - niin se sopii tähän esitykseen. Aho osaa näytellä Hamletin hulluuskohtaukset hyvällä intensiteetillä. Viime vuosina olen nähnyt suurimman osan Ahon näytelmistä, ja on kyllä todella vakuuttava, niin komedioissa kuin vakavimmissakin jutuissa. Kai mä siitä voisin puhua vaikka kuinka kauan, mutta kukaan ei jaksa varmaan lukea näitä nyt muutenkaan :-)

Aho ja Salminen sekä tietysti Shakespeare sai mut alunperin tätä katsomaan. Mietin justiinsa, että vaikka en oikein vieläkään osaa sanoa oliko tämä hyvä vaiko ei, niin haluaisin nähdä sen kyllä uudelleen. Siinä tapahtui niin paljon kaikkea. Ilmeisestikään mikään iso kassamagneetti ei ole ollut, ja olen kuullut että ihmisiä on lähteny pois kesken kaiken. Nytkin katsomossa oli reilusti tilaa, permanto oli suht täysi kyllä.

Ai niin, loppukohtaus miekkailuineen oli huikea!!

Kotimatkalla pohdin paljon suomalaisten teatterissakävijöiden suhdetta Shakespeareen ylipäätään. Varmaan suurimmalle osalle ihmisiä tulee herrasta mieleen sukkahousuihin pukeutunut hemmo joka puhuu käsittämättömän koukeroista ja vanhahtavaa kieltä pääkallo kädessä (tässäkään Hamlet-versiossa ei ollut pääkalloa muuten). Ihmiset ei jaksa mennä katsomaan sellaista (vaikkei se mikään totuus Shakespearesta olekaan).

Sitten kun tehdään modernilla otteella ja modernilla kielellä, niin ei sekään vedä katsojia. Kai se olisi hyväksyttävä, ettei meidän kulttuuriin ja perinteeseen kuulu Shakespeare. Se on teatterintekijöille varmaan kauhean kaksipiippuinen juttu: toisaalta kyseessä on näytelmäkirjallisuuden klassikot, ja toisaalta niin taiteelliset teokset etteivät ne houkuttele ns. suurta yleisöä. Kai niillä menestysmusikaalien tuotoilla sitten kustannetaan näitä "kuivia klassikkoja". Mä olen kuiteskin iloinen että niitä silti tehdään, Suomessakin. Vaikka mieluiten luen nämä alkukielellä, niin haluan teatterissa nähdä niitä myös suomeksi...

Mutta jaksaako suomalaiset käydä sankoin joukoin katsomassa Aleksis Kiveäkään? En usko, että se vetää ns. "suurta yleisöä" yhtään sen paremmin kuin Shakespearekään. Suuret massat käyvät mieluummin kesäteattereissa katsomassa hömppää tai talvisaikaan kevyitä komedioita tai musikaaleja, sellaisia varmoja hittejä. Ja mikäs siinä, pääasia että käyvät edes jossain. Kai mä olen niin outo, että Kiveä en jaksaisi mennä katsomaan, muuta kun poikkeustilanteissa, mutta Shakespearea katsoisin vaikka joka viikko. Olen mä Nummisuutarit nähnyt Ryhmäteatterin Suomenlinna-versiona, koska siinä oli Martti Suosalo :-) Ja se oli erinomainen.

Mutta summa summarum, haastava tulkinta, mutta katsomisen arvoinen!!

Kuvien copyright Helsingin Kaupunginteatteri