Hinta / Helsingin kaupunginteatteri 1.2.2018

Amerikkalainen Arthur Miller on kirjoittanut paljon pitkiä, raskaita perhesuhdevatulointinäytelmiä. Kauppamatkustajan kuolema on klassikko, jota monet teatterit esittävät määräajoin. Sen lisäksi olen nähnyt A View From the Bridgen upeana versiona 2015 Lontoon Young Vic-teatterissa ja The Cruciblen Lontoon Old Vicissä 2014 (se on muuten ladattavissa Digital Theatresta!). Kymmenien näytelmiensä joukosta nämä ovat ehkä niitä esitetyimpiä. Sen sijaan tämä Helsingin kaupunginteatterin uutuus Hinta (The Price) on ehkä hieman harvemmin lavoilla nähty.

Hinta on kantaesitetty 1968 eli viisikymmentä vuotta sitten, myös Suomessa. Kansallisteatterin ensi-ilta oli jo 1.3., kun kantaesitys oli Broadwayllä 7.2.! On ollut nopeaa toimintaa! Mutta vaikka tämä tutkailee pitkälti vuoden 1929 pörssiromahduksen jälkeisiä aikoja, niin aihehan on iätön. Tämmöisiä perhesuhdekuvioitahan käydään jatkuvasti tänäkin päivänä.

Nooh, odotukset olivat korkealla, olihan nyt tekijäryhmänä aikamoinen dream-team. Yksi suosikeistani eli Paavo Westerberg ohjaamassa ja ei näyttelijäporukassakaan mitään valittavamista ollut. Kolme tuntia suoraa tekstitykitystä ja niin, sitä tulehtuneiden perhesuhteiden selvittelyä. On kulunut 16 vuotta kun perheen isä kuoli ja siitä asti ovat tämän vanhat huonekalut keränneet pölyä talon vintillä. Sama aika on kulunut myös veljesten Walterin (Eero Aho) ja Victorin (Santeri Kinnunen) edellisestä tapaamisesta. Nyt taloa ollaan purkamassa, joten tavaroille tarvitsee tehdä jotain. Niinpä Victor on puhelinluettelosta kaivanut esiin tyypin joka ostaisi romppeet pois. Lopulta tämä Gregory Solomon (Esko Salminen) köpöttääkin keppeineen paikalle, raihnaisen oloisena.

Poliisina toimiva Victor ja tämän hieman alkoholisoitunut vaimonsa Esther (Aino Seppo) ovat enemmän tai vähemmän kärsivällisesti odottaneet Solomonia ja ruotineet samalla omaa elämäänsä. Victor on täyttämässä 50 ja olisi aika miettiä eläkkeellejäämistä ja uutta suuntaa elämään. Mutta kun roikkuu tiukasti menneisyydessä on kai mahdotonta siirtyä eteenpäin. Miksi Victor on jumiutunut poliisin hommiin vaikka yliopisto-opinnot olivatkin aikoinaan alkaneet lupaavasti? Kyllä sekin selviää. Ja kaikki muukin mikä on jäänyt kaivelemaan veljesten välejä, kunhan Walter pölähtää paikalle kesken kiivaan kaupanhieronnan.

Tämä on aika raskas teksti. Syyttelyä, sovinnon tekemistä, salaisuuksia. Ilman näin karismaattisia näyttelijöitä ja hyvää ohjaustyötä ei ehkä jaksaisi katsoakaan. Koko sakki tekee oivallista työtä, mutta taas kerran konkari-Salminen vie voiton. Tämän Solomon onkin kyllä varsinainen rakastettava ketku. Vanha pappa, joka haluaa hieroa ja tinkiä ja vatvoa ja pohtia. Kehuu Estheriä estoitta. "Voi tyttökulta, kun kaikki likat tykkää musta!". Tämä ei edes kuulosta rasvaiselta kun sanojana on Esko Salminen. Välillä nautitaan välipalaksi kananmunaa ja käydään nokosilla ja sitten taas saatetaan jatkaa bisneksiä. Kyllähän tässä selkeästi on ammattimies, mutta vanhankantainen. Ei sovi kiirehtää... Sitäpaitsi Solomon kyllä huomaa ettei Victor ymmärrä huonekalujen arvosta hölkäsen pölähtävää. Salminen tuo valtavan karismansa lavalle ja kietoo koko katsomon siihen. Ihanaa seurata, vaikka ymmärrän hyvin että veljeksillä saattaa hieman hermo mennä tämän papparaisen kanssa. Mikä kaikki Solomonin kertomuksissa on totta, vai heittääkö hän vaan juttua muuten vaan. Ihanan herkullinen rooli ja sopii Salmiselle kuin nenä päähän.

Samalla kun mietitään huonekalujen hintaa, päästään pohtimaan elämän kysymyksiä muutenkin. "Pitääkö näiden olla arvottomia, vaan siksi kun nää on meidän?" toteaa Esther tavaroista. Minkä arvoista on ollut Victorin elämä; elämä minkä hän uhrasi isänsä elättämiseen tämän menettäessä kaiken vuoden 1929 pörssiromahduksessa ja sitä seuranneessa Suuressa Lamassa. Tai onhan sitä elää kitkuteltu, mutta siinä kaikki. Siinä kun velipoika on porskuttanut eteenpäin maailmassa, niin Victor jumiutui huonopalkkaiseen poliisin hommaan. Katkeruutta on ilmassa, varsinkin kun Walter paljastaa totuuden isästä. Voiko sitä antaa anteeksi asioita? Eipä se Walterin elämäkään ole ollut ruusuilla tanssimista, mutta nyt hän kuitenkin näyttää oman sairastumisensa myötä saavuttaneen jonkunlaisen tasapainon ja mielenrauhan. On outoa huomata miten kumpikin veljeksistä tuntuu hieman kadehtivan toisen elämää. Minkä hinnan kukakin maksaa omista elämänvalinnoistaan. Mikään ei lopulta ollutkaan sitä miltä näytti. Näytelmässä on paljon myös kritisointia nykyistä ostamis- ja kulutusyhteiskuntaa kohtaan, enimmäkseen Solomonin suulla.

Santeri Kinnunen Victorina on kyllä isoimmassa roolissa tässä, ja tämä onkin vahva tulkinta. Se katkeruus (elämälle, veljelle, isälle) tihkuu läpi joka ihohuokosesta. Victor on nariseva ja ärsyttävä. Aino Sepon Esther on oppinut myös myötäilemään miehensä tunteita jotenkin, ilmeisesti turvautumalla taskumattiinsa vähän turhan usein. Eero Aho ilmaantuu lavalle juuri ennen väliaikaa, dramaattisesti, ja samantien pimenee. Omalla tinkimättömällä tyylillään hän nytkin roolista suoriutuu. Walter koittaa parhaansa tehdä sovintoa.

Antti Mattilan lavastama kapoinen ja kulmikas lava on täynnänsä huonekaluja. Juuri sen näköistä että sinne on vuosikausia raahattu kaikki turha. Ullakolla ollaan ja valo siivilöityy vintti-ikkunoista ja liikenteen kumu kuuluu välillä kaukaa. Kalle Ropponen on suunnitellut pelkistetyn yksinkertaisen valaistuksen, johon kuuluu paljaat hehkulamput itse "ullakolla" ja ikkunoista tuleva valo. Niin henkilöt kuin huonekalut tekevät varsin jyrkkärajaisia ja teräviä varjoja. Vähän kuin jotain varjoteatteria. Jossain vaiheessa muistan miettineeni miten kylmää ja tylyä tämä kaikki on; valoilla ei edes yritetä pehmittää mitään. Mutta sitten yhdessä kohtaa Walter seisoo valossa, joka pehmentää tämän kasvot ihan vieraan näköisiksi.

Vaikka tämä on painavaa tekstiä niin taitavasti Westerberg on sijoittanut sinne pitkiä taukoja. Keventävät hieman, mutta ehkä myös tihentävät tunnelmaa. Myös hämyinen musiikki luo omanlaisensa tunnelman. Ei ehkä helpoin kolmetuntinen, ja ei tee mieli nähdä tätä uudelleen, vaikka hienoa draamaa onkin.


Kuvien copyright Tapio Vanhatalo.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Mahdolliset maailmat / Kansallisteatteri 19.4.2016

Kolmatta kertaa katsomassa mainiota Mahdolliset maailmat Kansallisteatterissa. Edelleenkin (näin kolmannella kerralla) se kolahti kovaa. Tällä kertaa teatteriseurana mukana olivat vanhempani, jotka myös tykkäsivät.

Seppo Pääkkönen ei ollutkaan paikalla, mutta onneksi paikkaaja löytyi läheltä eli Antti-veli. Joka periaatteessa luki roolin paperilta, mutta ei siihen paperiin tarvinnut montaa kertaa turvautua. Eli hyvin sujui paikkaus.

Kyllä tästä edelleen sai uutta irti, ja nyt saattoi keskittyä kaikenlaisiin pieniin yksityiskohtiin ja nyansseihin. Miettiä miten roolihenkilöt ovat kehittyneet sitten edellisten kertojen (enskari 17.2. ja toinen kerta 16.3.) ja ovathan ne. Ihailla loistavia näyttelijöitä, valoja, lavastuksen yksityiskohtia. Hekotella tutuissa kohdissa ja odottaa että kohta tulee SE kohta ja kohta tuo sanoo NIIN.

Joku (aika moni itse asiassa) joskus ihmettelee miksi mä haluan käydä katsomassa samoja esityksiä uudelleen. Että eikö se kyllästytä. No ei todellakaan. Sehän on ihan parasta, jos on siis hyvä näytelmä, hyvä tekijätiimi, tai siinä on vaan tarkemmin selittämätöntä JOTAIN. Jokainen esitys elää ja kasvaa ja kehittyy ja muokkautuu esityskertojen määrän kasvaessa. Ja sitä kehitysprosessia on upeaa seurata. Suosittelen lämpimästi, mikäli mahdollista ja joku esitys tekee jonkunlaisen vaikutuksen ekalla kerralla.

Mä tykkään käydä ensi-illassa (tai mahdollisimman likellä sitä) ja sitten uudelleen esityskauden keskivaiheilla. Ja mahdollisesti sitten vielä ihan viimeisiä esityksiä katsomassa. Jos siis se on ollut joku vaikutuksen tehnyt juttu. Tylsää on ehtiä jotain katsomaan ihan vikoihin esityksiin, rakastua siihen päättömästi, ja todeta että se oli siinä. Ei enää mahdollisuutta kokea tätä uudelleen. Ja jos esitys jättää epävarman olon, kuten esimerkiksi mulle HKT:n Hamlet taannoin, ja et ollut ihan varma oliko se mestariteos vai mikä. Niin silloin ehdottomasti uusintakierros on paikallaan! Tokalla kerralla mullekin vasta valkeni miten mestarillinen se HKT:n Hamlet olikaan!

Ja sitten takaisin asiaan... Esityksen jälkeen odotimme kadulla hieman huonosti liikkuvan äidin kanssa kun isä oli hakemasta autoa. Esko Salminen käveli ohi, ja saimme kehuttua tuoreeltaan esitystä. Melkein valuin lätäköksi maahan, koska mieshän on vaan niin loistava näyttelijä (kyllä, tunnustan ihan julkisesti fanittavani ja arvostavani miestä stratossfääriin asti).

Esityksiä on vielä 19.5. asti, ja lippuja saa vielä kaikkiin loppuihin näytöksiin. Suosittelen enemmän kuin kovasti, jos tämä herkkupala on vielä näkemättä! Ei sitten meinaan jatku syksyllä.


Valokuvien copyright Stefan Bremer

Mahdolliset maailmat / Kansallisteatteri 17.2.2016

Monestakin eri syystä Paavo Westerbergin uutuusnäytelmä Mahdolliset maailmat oli kevään ensi-illoista toinen mitä odotin eniten. Odotukset olivat suorastaan katossa. Ja tarttee sanoa ettei tarvinnut pettyä! Varsinainen vuoristoratakyyti eri aikatasojen ja eri tarinoiden maailmoissa. Tässä on aineksia useampaankin katsomiskertaan. Jo viikkoa aiemmin pressitilaisuudessa nähtiin toisen näytöksen alusta puolisen tuntia, mutta nyt oikeassa kontekstissaan se soljahti paikoilleen tähän hieman absurdiinkin näytelmään.

Paavo Westerberg tekee todella mielenkiintoista teatteria ja hänen Kansallisteatterille ohjaamansa Vanja-eno oli yksi teatterikauden 2014-2015 kohokohtia itselleni. Nyt tekijätiimi on pääosin sama, ja porukan yhteenhitsautumisen kyllä huomaa. Mahdollisissa maailmoissa ei oikeastaan ole yhtään heikkoa lenkkiä, ensi-illassakaan. Kun ohjaaja kirjoittaa itse tekstin, kuten tässäkin tapauksessa, saa juuri sellaisen kun haluaa. Juuri sellaisen mitä haluaa katsojille kertoa.

Mahdollisissa maailmoissa kriiseissään kamppaileva näytelmäkirjailija harjoittaa Strindbergin Kuolemantanssia ja samalla koittaa sumplia omaa sekavaa elämäänsä, ja miten menneisyyden haamut putkahtelevat kirjaimellisesti häiriköimään. Se pohdinta miten menneet valintamme vaikuttavat elämäämme. Miten taiteen nimissä voi laajentaa omaa vapauttaan, mutta ei voi riistää muilta. Miten eri tavalla Antti muistaa lapsuutensa tapahtumia, kuin miten meille katsojille ne näytetään.

Aika ei pelkästään kultaa, vaan myös vääristää muistoja. Valinnat, kohtalo, minuus, taiteilijuus. "kulta, sä otat tän teatterin NIIN tosissasi". Kuka saa kirjoittaa näytelmiä, vai ovatko "kaikki oman elämänsä näytelmäkirjailijoita"? Valitaanko me itse tie, vai valitseeko tie meidät? Todellisuus, mielikuvitus, teatteri - kaikki sulautuu yhteen, kunnes niitä ei voida enää eroittaa toisistaan. Teatterin neljäs seinä on tässä paljon esillä, vaikkei siitä konkreettisesti puhutakaan. Muistuttaako taide elämää vai elämä taidetta, kas siinä kysymys.

Koko Kansallisteatterin suurta näyttämöä taustoineen, ja rakennusta (ja hieman sen ulkopuoliakin) tehokkaasti hyödyntävä esitys käyttää myös kaikenlaisia lavastuskikkoja monipuolisesti. On lattiasta nousevia ja horisonttiin lipuvia metrovaunuja. Lavastaja Markus Tsokkinen tiimeineen ansaitsee kaiken ylistyksen mitä irti lähtee.

Sen lisäksi että lavastus oli innovatiivista, niin videokuvausta ja projisointia oli hyödynnetty potentiaaliin kymmenen. Aina tämä ei toimi (esim. samalla lavalla muutama vuosi sitten Kirsikkapuistossa videointi vaan ärsytti) mutta nyt toimi! Isossa roolissa olleet kuvaajat heiluivat lavalla (ja sen ulkopuolella) ja katsojat pääsivät näin seuraamaan mitä esimerkiksi Antin viuhahduksessa teatterirakennuksen ulkopuolella tapahtuu.

Lisäksi kun lavalla kuvattiin esim. illalliskutsuja, niin katsojilla oli vain puolikas näyttämöä tarjolla (skriini laskettiin ylhäältä siis puoliväliin, ja siihen heijastettiin lavalta kuvattu videonäkymä). Videosuunnittelija Timo Teräväiselle siis myös aplodit.

Nämä kaksi isoa osaa eli nerokas lavastus ja videointi yhdistyivät myös hienosti, kun esim. näyttelijää filmataan talon pienoismallin läpi ja tämä näyttääkin olevan talossa. No toki pienoisnuket (PLIIS, tahtoo oman pienen Eero Aho -nuken, nyt olisi Kansallisteatterilla myyntiartikkelin paikka!!) on mukana kanssa.

Pietu Pietiäinen ansaitsee myös hehkutusta valoistaan. Tässä käytetään paljon myös katsomon valoja. Ja se magneettikuvauskohtaus! Palkitkaa nyt tämä porukka, kaikki!

  

Maanisen loistava Eero Aho tekee taas kerran yhden todella vaativan ja upean roolin menneisyytensä ja nykyisyytensä kanssa kamppailevana näytelmäkirjailija-ohjaaja Anttina. En käsitä miten tämä mies onnistuu kerta toisensa jälkeen ottamaan roolin kuin roolin haltuunsa ja tuottamaan tämmöistä taidetta katsojille. En voi kun kumartaa syvään. Antti on entinen lapsinäyttelijä ja 12-vuotiaan Antin roolissa on häikäisevä Marja Salo, joka sukeltaa nuoren pojan nahkoihin täysin uskottavasti.

Aikuisen Antin elämässä on useita tärkeitä naisia. Tulehtuneet, kulahtaneet ja hieman myrskyisät välit tällä on vaimonsa Helenan (Kristiina Halttu) kanssa. Lopulta Helena kuitenkin kävelee lavalta voittajana, selviytyjänä. Sitten on uudenvuodenbileistä mukaan lyöttäytyvä naisystävä Katri (Saara Kotkaniemi), teatterin maailmasta tämäkin. Ehkä näytelmän tärkein naissuhde on tyttären Annan (Pia Andersson) kanssa. Tämä on kirjoittanut näytelmän, missä ruoditaan paljon isäsuhdetta ja nuoruutta taiteilijaperheessä. Isän ja tyttären kohtaamiset saavat minut miettimään myös omaa isäsuhdettani.

Pienemmissä/useammissa rooleissa on monta herkullista hahmoa. Antti Pääkkönen dynaamisena teatterinjohtajana (ja myös Anttia fanittavana neurologina), Pirjo Luoma-ahon lavastaja-Sanna (ja aivan huikean loistava pariterapeutti!), tasaisen hyvä & karismaattinen Jukka-Pekka Palo näyttelijä-Ristona, josta tulee nuoren Antin luottohenkilö, ja Markku Maalismaan ohjaaja-Ralf :-) Maalismaa on myös pariterapeutti (koko pariterapiakohtaus on absurdiudessaan yksi hauskimpia juttuja koko näytelmässä). Leo Honkonen säkenöi Hollywoodissa uraa luovan Hessun roolissa (Spielberg vai Strindberg!). Ja Seppo Pääkkönen hurmaa minut aina, nyt Antin isänä.

Sitäpaitsi aivan mahtavaa nähdä Esko Salminen taas lavalla, kahdessa pienemmässä (mutta tärkeässä) roolissa. Metroaseman penkillä Antti kohtaa salaperäisen vanhan miehen, jolla onkin yllättäviä tietoja Antin omasta elämästä ja valinnoista. Toisaalta Salminen on taas vanhempi herrasmiesnäyttelijä Lasse, jonka kanssa 12-vuotias Antti saa esiintyä ensimmäisessä näytelmässään (Kappas, nuoren Paavo Westerbergin näytelmädebyytti oli Brechtin Galilein elämä, minkä Ralf Långbacka ohjasi Helsingin kaupunginteatterille 1987, ja missä nimiroolia esitti Lasse Pöysti...).

Iso rooli oli myös katsomossa parvella soittaneella säkenöivällä harpistilla Lily-Marlene Puuseppillä, joka loihti harpustaan korvia hivelevän kauniita säveliä kuin joku enkeli. Elävästä musiikista bonuspisteet! Sanna Salmenkallio vastaa musiikin sävellyksestä ja äänisuunnittelusta muutenkin, ja olin hyvin vaikuttunut.

Pressitilaisuudessa harppua helkytteli Hanna Kenttämies

Tarinasta saa vielä enemmän irti jos Suomen teatterimaailman lähihistoria on edes yhtään tuttua, mutta ei se haittaa menoa vaikkei näytelmästä poimisikaan herkullisia tuokiokuvia ja oikeita henkilöitä. Toimii ilmankin siis. Mutta omakohtaisuus on Westerbergillä ollut yhtenä isona teemana. Varmaan omasta historiasta ammentaminen on taiteilijalle antoisaa (muttei varmaan aina helpointa) - varsinkin jos "lapsitähteys" ja muu materiaali on värikästä - ja voi tuottaa tämänkaltaisen näytelmän.

Tässä on paljon ihania, tärkeitä, viihdyttäviä tai oivaltavia kohtauksia. Kun vietetään Antin 45-synttäreitä päivälliskutsujen merkeissä ja keskustellaan teatterin tehtävästä nykypäivänä. Kun sukelletaan vuodesta 2014 vuoteen 1982. Antin kohtaamiset 12-vuotiaan minänsä kanssa, ja myös se kohtaaminen vanhemman minänsä kanssa. Ja ne ihanat, villatakkimaisen lämpimät tuokiot pikku-Antin ja näyttelijäidoli-Lassen kesken, meinasi ihan sydän sulaa. Viimeisen Galilein esityksen jälkeen pukuhuoneessa ja nuoren Antin tunnustus: "sä oot mun mielestä maailman paras näyttelijä". Teatterissa kaikki on mahdollista!

Pidin kovasti näyttelijä-Riston ja nuoren Antin kohtauksista autossa, kun Risto kyyditsee tätä kotiin teatteriharkoista. Kun Risto suhtautuu tähän kuin aikuiseen ihmiseen ja kertoo Turkuun muutostaan, naisen perässä. Antin järkytys, kun vaimo kertoo suhteestaan toiseen mieheen (yllättäen näyttelijään): "sehän on täysin epäkarismaattinen näyttelijä!". Antin kahvifriikkeys. Isän ja tyttären välinen keskustelu kahvilassa on tärkeä: puhuvat taiteesta, lapsuudesta, elämästä. Tämäkö on kahden näytelmäkirjailijan arkea: kumpikin raapustaa kuumeisesti muistikirjaansa.

Visuaalisesti yksi näyttävimpiä kohtauksia oli Antin ja vaimonsa Helenan vetäessä Kuolemantanssin yhden kohtauksen repliikkejä, ja katsoja saa lukea samaan aikaan käsikirjoitusta taustan videoprojisoinnista. Huh!

Kun Antin ohjaama porukka vääntää Kuolemantanssia kasaan ja Antti on maaninen ja käy ylikierroksilla että saa sairaskohtauksen. Näytelmän repliikit pyörivät taustalle heijastettuina. Tässäkin käytetään videointia, eli katsojat näkevät saman niin livenä kuin toisesta vinkkelistä projisoituna seinälle. Kaikki pyörii Antin ympärillä, tai ainakin katsojalle halutaan välittää tämä kuva. Taitaa Antti uskoa siihen itsekin. Magneettikuvauskohtaus on makea, katosta laskeutuvat valotelineet, pyörivä lava, hienot ääniefektit ja universumi-voice over (siitä Galilein elämä -näytelmästä).

Ja niin yltäkylläinen runsaudensarvi kuin tämä koko näytelmä onkin, niin se 80-luvun pikkujouluista alkanut hurlumhei-kohtaus, kun Antti juoksee pitkin maita ja mantuja munasillaan kokaiinit nenästä tursuten, niin iskoutui niin syvälle verkkokalvoihini että en taida toipua tästä toviin. Yksi niistä kohtauksista minkä takia kannattaa hilautua teatteriin katsomaan tämä näytelmä.

Olen nähnyt niin monta loistavaa näytelmää, missä parivaljakko Eero Aho ja Esko Salminen on hehkunut ja säkenöinyt ja kipunoinut - ja tässä taas. Kohtaus metrolaiturilla saa tipan linssiin. Mestari ja kisälli, yhdessä lavalla, taas. Nyt tosin alkaa tuntua että oppipoika menee mestarista ohitse. Yhteenlasketun karisman määrä on niin suuri ettei Kansallisteatterin katto meinaa enää riittää. Olen enemmän kuin onnellinen, että sain vielä kerran nähdä nämä herrat samassa näytelmässä. Näitä kertoja ei varmaan ole enää kovin monia luvassa. "Jossain tuolla Antti me eletään kaikki mahdolliset elämät". Niinpä.

Lehdistö ja bloggaritkin ovat olleet varsin suopeita mielipiteissään (ja syystä).

Bloggaajakollegat Pasi ja Isa-Maria olivat myös enskarissa. Hesarin Lauri Meren näkemykset eivät olleet ihan niin ylistäviä kuin monen muun.

Hämeen Sanomien teatterikriitikko & teatteribloggaaja Pirjo Puukko tykkäsi:

Teatteria teatterissa kerrostuu moneen tasoon. Teatterin neljännen seinän problematiikka siirtyy askeleen kohti elämää, kun mietitään kenelle esitetään ja mitä. 

Aho tekee vimmaisen ja mitään säästelemättömän roolityön. Kohtaamiset pikku-Antin kanssa ovat liikuttavia, kun taas rakkauden ja taiteen välisissä valinnoissa tempoillaan holtittomasti ja saadaan niin haavoja kuin kuhmujakin.

Apu-lehden Liisa Talvitie kirjoittaa:  Eero Aho on pääroolissaan vereslihalla, haavoittuvana lapsuuteen ja tulevaan näkevä mies.

Teatterin tiedotuskeskuksen Hanna Helavuori oli selkeästi yhtä vaikuttunut kuin minäkin: Teatterilla on ylivertainen kyky liikuttaa ja ravistaa. Mahdolliset maailmat sai minut liki pois tolaltani. Tämä on esitys hetkien, ihmisen, esityksen, muistin katoavuudesta. Tämä on esitys vailla ahdistavaa, itseensä sulkeutuvaa piehtarointia. Keski-iän kriisin elämänvalintojen pohdinnan kirurgi tekee kauniita viiltoja.

Mahdolliset maailmat on jotenkin niin tarkkaa ja taitavaa teatteria. Tämmöistä se kuuluu ollakin. Hieman elämää suurempaa, mutta silti kummasti todellisuudesta ammentavaa. Upea tekninen toteutus. Monisyinen tarina. Upea, upea ensemble. Suomen osaavimmat voimat yhdessä lavalla. Bravo Westerberg ja koko tiimi!! Tämä katsoja polvistuu eteenne.

Tarpeetonta kai sanoa että minuun Mahdolliset maailmat teki vaikutuksen. Toivottavasti sinuunkin, jos vain tartut haasteeseen ja ostat lipun ennenkuin ne loppuvat, ja annat esityksen vietellä. Kolme tuntia menee hujauksessa. Usko pois.

Ja hedelmä/vihannesluokituksessa tämä on greippi.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kaksi ylintä sekä Eero Aho & Esko Salminen valokuvien copyright Stefan Bremer,
loput kuvat omia (otettu pressitilaisuudesssa 10.2.)

Eero Aholle Ida Aalberg -palkinto, jee!

On mahtavaa huomata, että yksi omista suosikkinäyttelijöistäni (ellei se suosikein jopa) eli Eero Aho saa huomiota ja palkintoja ihan virallisiltakin tahoilta. No ei kyllä ole ensimmäinen kerta kun Ahoa palkitaan, mutta Ida Aalberg -palkinto on toki omaa luokkaansa.

Minulle Eero Aho on ensisijaisesti teatterinäyttelijä (niinkuin toki suurin osa muistakin näyttelijöistä, koska teatteri vaan on se itselle tärkein työ mitä näyttelijä tekee). Toki Aho on tehnyt paljon hienoja elokuva- ja tv-roolejakin (tosin tunnustan että katson niin huonosti kotimaisia elokuvia ja tv-sarjoja, että näistä on moni näkemättä). Niistä tarttee erikseen mainita se 8-pallo...

Ida Aalberg -säätiö perustelee lehdistötiedotteessaan Ahon palkitsemisesta näin:

Eero Aho on pitkällä linjalla katsoen sukupolvensa johtavia näyttelijöitä. Hän sisäistää roolinsa omistautuneena näyttelijäntyölleen ja hän on työskennellessään saanut tehdä paljon päärooleja.
Eero Aho on tehnyt merkittäviä rooleja Kom-teatterissa, Kaupunginteatterissa ja Kansallisteatterissa. 

Erikoisesti mainitsemme esitykset: Pitkän päivän matka yöhön, Pukija , Vanja-enon Astrov ja monia muita, joissa näyttelijä on voimakkaasti eläytynyt rooliinsa.

Ensimmäisen kerran muistan Ahon Kansallisteatterin Kuningas Learista vuodelta 2005 Edmundin roolissa. Lavalla yhdessä Esko Salmisen kanssa - tilanne joka on sittemmin toistunut monta kertaa, ja aina yhtä herkullisin lopputuloksin. Totta puhuakseni, olen nähnyt Ahon KOM-teatterissa tätä ennen kahdesti (Rosa Liksomin Family Affairs -teoksessa 1993 ja Jukka Vienon Se ainoa oikea:ssa vuonna 1994), mutta näistä ei ole kyllä oikein mitään mielikuvaa. Löysin nimittäin vanhoja käsiohjelmia tukun tässä tällä viikolla, ja niitä selatessa huomasin moisen. Ollappa aikakone niin voisin palata katsomaan ne, ja monta muutakin näytelmää!

Seuraavan kerran Aho teki suuren vaikutuksen Kansallisteatterin Pukijassa 2006; taas yhdessä Esko Salmisen kanssa. Tuntuu että tämän parivaljakon kemiat kohtaavat lavalla sataprosenttisesti. Sama kuvio toistui taas Kansallisetatterin Pitkän päivän matka yöhön vuonna 2009, ja Godota odottaessa 2011. Kumpikin klassikkonäytelmiä.

Ahon Hamlet oli ihan yksi parhaita Hamleteja mitä olen nähnyt, ei siis välttämättä näytelmä kokonaisuutena, vaan nimenomaan se miten Aho veti nimiroolin (ja olihan tähän Helsingin kaupunginteatterin 2012 versioon saatu mukaan myös Esko Salminen). Viime vuotinen Kansallisteatterin Vanja-eno oli kanssa ihan muikea esitys, jossa kyllä Astrov vei show'n Vanjalta.

Sitten on pienimuotoisempia esityksiä kuten Kansallisteatterin He eivät asu enää täällä (2012) ja HKT:n Kohtauksia eräästä avioliitosta (2013), joissa molemmissa Aho loistaa. Ja vaikkei näytelmä ollut missään mielessä pienimuotoinen, niin HKT:n Metsäperkeleessä (2013) hän oli mainio juoppolalli Serlachius.

Harmittaa että niin monta Ahon näytelmää on jäänyt väliin, mutta nykyään ei toki jää ainuttakaan. Useimmat käyn katsomassa ainakin kahdesti. On hienoa että mies saa tehdä paljon myös teatteria, ja isoja, tärkeitä rooleja.

Mikä Eero Ahosta tekee sitten niin kovin hyvän näyttelijän? Lavakarisma on aika iso juttu, ja sitä joko on tai ei ole. Aholla on, ja paljon. Hirvittävän paljon. Lisäksi hän on teknisesti tosi taitava ja ilmaisukykyinen. Miehestä on monenlaisiin rooleihin eli psykopaattinarkkarin (Jussi-palkinto leffasta 8-pallo ei tullut mitenkään turhaan) ja perheenisän roolit sujuvat ihan yhtä hyvin. Ehkä parhaiten Aho vetää juuri kaikenlaisia häiriintyneitä tai epävakaita tyyppejä. Monipuolisuus on valttia.

Tänä syksynä ei Eero Ahoa valitettavasti ole teatterin lavoilla nähty, mutta keväällä sitten taas! Kansallisteatterissa saa ensi-iltansa 17.3. Paavo Westerbergin Mahdolliset maailmat, missä Aho palaa lavoille. Ja mukana on taas, onneksi ja tietenkin, myös Esko Salminen.

Tätä ennen pääsemme nauttimaan herran taidoista televisiossa, kun 13.12. alkaa TV1:ssä Hertta Kuusisen ja Yrjö Leinon suhteesta kertova kolmiosainen Punainen kolmio.

Valtavasti onnea siis Eero Aholle, ja paljon hienoja rooleja jatkossakin!


Hamlet & Vanja-eno -kuvien copyright Stefan Bremer
Kohtauksia eräästä avioliitosta -kuvan copyright Yehia Eweis

Vanja-eno / Helsingin kaupunginteatteri 16.9.2014

Syksyn kahdesta Vanja-enosta ensimmäisenä omalle kohdalle osui Helsingin kaupunginteatterin versio.

Jostain syystä en ole Vanjaa ennen teatterissa nähnytkään, eikä tarinakaan ollut niin kovin tuttu. Ja kun kyseessä oli ensimmäinen ennakko, niin käsiohjelmaakaan ei ollut saatavilla. Jotenkin ärsyttää kun joutuu näkemään minkä tahansa esityksen "sokkona" - koska käsiohjelmat ovat ihan huikean tärkeitä itselle. No, tällä mennään.

Näytelmä on tuhlatun elämän klassikko, jonka teemoja ovat joutilaisuus, uhrautuminen sekä tavoittamattomat unelmat. Näin sanoo HKT:n kotisivut ja uskottavahan se on.

Lähtökohdat tälle versiolle ovat ristiriitaiset. Mukana muutama mun suosikkinäyttelijä (Esko Salminen ja Martti Suosalo). Mutta myös yksi sellainen mistä en tykkää. Ei auta, avoimin mielin katsomaan. Valitettavasti täytyy todeta, että jos ei jostain tykkää, ei siitä tykkää. Olkoonkin yleisesti tunnustettu ja kehuttu. Minkä verran tämä vaikuttaa omaan mielipiteeseen näytelmästä?

No mutta asiaan. Unkarilainen Tsehov-spesialisti Tamas Ascher vastaa ohjauksesta, mielestäni ihan mallikkaasti. Lavastus (Zholt Khell) on rapistuva kartanomiljöö; aika pelkistetty mutta hyvin slaavilaishenkinen. Lautalattiat, piano, gramofoni, epäparisia huonekaluja, pitkä pirttipöytä. Taustalla puuntekopaikka kirveineen. Vähän nuhruista. On kuuma. Kärpäset surisevat (liiankin kovaa, ainakin neljännelle riville) ja hiki valuu. Astrov (Martti Suosalo) istuu yksin nurkassa tuolilla.

Talon järjestys on sekaisin sen jälkeen kuin vanha professori Serebrjakov (Esko Salminen) ja nuori kaunis rouvansa Jelena (Anna-Maija Tuokko) ovat muuttaneet sinne kesäksi. Ja siinähän seurue lipuukin lavalle "hurmaavaa, hurmaavaa, ihmeellisiä maisemia" toteaa professori. Vaikuttava sisääntulo todellakin. Salminen on aina hurmaavan elegantti. Maatila on professorin ensimmäisen vaimon, tai tämän lasten oikeammin. Vanjan kauna professoria ja tämän vaimoa kohtaan on käsinkosketeltavaa, jos kohta samalla Jelena on ihastuttava ja Vanja tätä koittaa kosiskella.

Melkein yhtä isossa roolissa Vanjan kanssa on lääkäri Astrov. Tämä on metsien mies, siis luonnonsuojelija, viherpipertäjä, maailmanparantaja. Joka hullaantuu aivan täysin ja yhtäkkiä Jelenaan. Vanjaa kaduttaa ettei kosinut Jelenaa kymmenen vuotta aiemmin.

Valitettavasti Vanjan sisko Sonja (jonka pitäisi olla kauhean ruma, mutta Iida Kuningas on kyllä kaikkea muuta) on hyvin ihastunut Astroviin, ilman vastakaikua. Astrov janoaa kauneutta, ja kohtelee Sonjaa pikkusiskon lailla.

Kukaan ei tunnu välittävän myöskään professorista. Ei edes tämän vaimo, joka antautuu vieraan miehen syleilyyn, tuskasteltuaan ensin miten kamalaa elo vanhan kääkän vaimona on. Ei auta että tämä huutaa olevansa "ainoa joka elää täysillä". Professorin yöllinen (kipu)kohtaus on samalla sekä hieno että hieman liian yliampuva. Salmisen bravuurikohtaus tässä näytelmässä kuitenkin.

Vanjan ja Astrovin kännikohtaus on hauska, ja varsinkin Suosalo on ihan huikean loistava ikkunasta putoamiseen kaikkineen. Tätä seuraa kaunis kohtaus Sonjan ja Astrovin välillä, pieni yöpalahetki kurkkuineen ja juustoineen. Sitten on naisten vuoro vetää överit, monella eri tasolla. Pikkaisen taas yliampuvaa mun makuun.

Toinen näytös on toimivampi kun ensimmäinen, vaikka ei sekään nyt ihan hirveästi sytytä. Mutta se roolihenkilöiden turhautuminen tulee hyvin esiin. Miten maatilalla niska limassa raatamalla rahoitetaan professorin lorvivaa elämäntyyliä kaupungissa ja sitten tämä kehtaa alkaa puhumaan tilan myymisestä. Vanja hermostuu lopullisesti, hurjine seurauksineen.

Vanjalla tuntuu olevan kaikki kortit käytetty ja kaikki toivo muutenkin mennyttä. Palvova suhde professoriin on ollutta ja mennyttä ja Jelenakin tunteen intohimoa vain muita miehiä kohtaan. Jelena ja professori tartuttivat joutilaisuuden ilmapiirin koko kartanonväkeen ja kun pariskunta vihdoin poistuu kuvioista voidaan palata entiseen. Paitsi asiat ovat muuttuneet, ja koko ilmapiiri on lohduton, synkkä ja masentava. Vanjaa ahdistaa, mutta elämä jatkuu. Sonja haluaa uskoa että kuoleman jälkeen koittaa onni; silloin saa levätä: "Me saamme vielä levätä".

Tässä oli paljon hyvää, mutta myös monta asiaa mitkä eivät ihan täysillä iskeneet. Näytelmässä oli kahdesti kohtauksen vaihto toteutettu sulkemalla esirippu ja soittamalla slaavilaista musiikkia. Kovin pitkiä taukoja ja lavalla ei näennäisesti tapahtunut mitään mullistavaa. Aivan liian pitkiä nämä tauot. Vai onko sitä niin tottunut siihen että lavasteita voidaan vaihtaa ns. lennossakin?

Suosalo oli esityksen helmi, mutta Iida Kuningas oli myös erinomainen. Pekka Huotari oli myös oikein oivallinen Vohvelina, eli köyhtynyt tilallinen Telegin.

Väliajan jälkeen tulee hetkeksi mieleen, että kohta menee usko koko Tsehoviin, tai ainakin viime aikojen teatterisovituksiin. En tykännyt viime vuoden Kansallisteatterin Kirsikkapuistosta juuri lainkaan, ja ei HKT:n Vanjakaan ihan vakuuta.


Kuvien copyright Tapio Vanhatalo

Vanja-enot tulevat

Nimittäin rynnäköllä ensi syksynä. Sekä Helsingin kaupunginteatteri että Kansallisteatteri ovat päättäneet kumpikin ottaa Tsehovin klassikon ohjelmistoonsa. Ensi-illatkin ovat syyskuussa päivän välein. Kun kuulin tästä asiasta ensimmäisen kerran, niin en ollut uskoa silmiäni (luin siis asiasta, enkä kuullut). Varsinkin kun kummassakin on vielä todella (mun mielestä) tasokkaat näyttelijät ja muut tekijät.

Miksi sitten Vanja-eno, ja miksi juuri nyt? Twitter-porukalla asiaa pohdittiin helmikuun puolivälissä taas yhdellä Nanda Devi -illallisella. Kunnes selvisi (google auttaa) että syksyllä tulee kuluneeksi sata vuotta siitä kun näytelmä sai Suomen kantaesityksensä. Eli meidän suunnittelema Vanja-enon Twitter-kampanja hyytyi jo ennen kuin alkoikaan (mutta suunnittelu oli kuiteskin hauskaa).

Paavo Westerberg ohjaa (ja on myös suomentanut ja sovittanut tekstin) Kansallisteatterin version. Rooleissa Eero Aho, Kristo Salminen, Krista Kosonen, Seela Sella, Seppo Pääkkönen, Terhi Panula, Heikki Nousiainen ja Emmi Parviainen.

Helsingin kaupunginteatterin (joka muuten liittyi Twitteriin 26.3.) version ohjaa unkarilainen Tsehov-spesialisti Támas Ascher. Rooleissa Santeri Kinnunen, Esko Salminen, Martti Suosalo, Anna-Maija Tuokko, Iida Kuningas ja Tiia Louste.

Eli liuta mun suomalaisia suosikkinäyttelijöitä molemmissa. Olen menossa katsomaan HKT:n versiota ennakkoon ti 16.9. (ehkä uudelleen myöhemmin, mutta tähän hätään loppusyksy ei ollut vielä myynnissä) ja Kansallisen versiota ensi-iltaan ke 17.9. (ja 27.10. uudelleen). Saapas nähdä, mielenkiinnolla odotan, koska en ole Vanja-enoa koskaan nähnyt.


Kansalllisteatterin kuvan copyright Stefan Bremer
HKT:n kuvan copyright HKT

Lastensairaalan tukikonsertti / Kansallisteatteri 26.1.2014

Vaikkei sattuneesta syystä lasten terveydenhoito olekaan kaikkein lähimpänä sydäntäni, niin tuli silti mentyä tämmöiseenkin. Toisaalta vietin vastasyntyneenä Lastenklinikalla tovin jos toisenkin, ja siitä syystä vanhempani ovat tukeneet lastensairaala-asioita kaikki nämä vuodet. Mutta mulle ehkä suurempi syy oli  kiinnostavat näyttelijät ja muusikot ketkä tilaisuudessa esiintyivät. Jos siinä samalla sitten tekee hyväntekeväisyyttä, niin ei haittakaan! Samalla sai käytyä vanhemmilla syömässä.

Mukavaa oli myös vihdoin ja viimein tavata "kollega" eli Talle, jonka Teatterikärpänen-blogi on yksi suomalaisia suosikkejani. Ja Tallekin jo ehätti kirjoittamaan tästä tukikonsertista.

Paikat olivat parven 4. rivillä, mutta ihan hyvin siitäkin näkyi ja kuuli. Tilaisuus oli loppuunmyyty, joka on aina kiva juttu rahankeruutilaisuuksissa. Esiintyjät ja muut olivat talkoilemassa, eli uhrasivat vapaan sunnuntainsa hyväntekeväisyydelle, siitä lisäpisteet.

Alussa olleet Jemina ja Selina Sillanpää taustabändeineen ei vakuuttanut, mutta onneksi sen jälkeen tuli Jukka-Pekka Palo loistavien Tuomas Kesälän (piano) ja Mari Kätkän (haitari) kanssa soittamaan. 2 lyhyttä runoa (Einari Vuorelan Vävy ja joku toinen samalta tekijältä, jota en nyt muista), 2 laulua. Kaikki tuttuja Laulujen Palo -illasta reilun vuoden takaa. Historiaosuuskin oli ihan kiinnostava (Katariina Kaitue ja Kristo Salminen kertoivat lasten terveydenhoidon historiasta Suomessa, diakuvien kera).

Samuli Laiho (jota tuli aikoinaan nähtyä paljonkin Hearthillin keikoilla, siis parikytä vuotta sitten) ei sen sijaan myöskään kolahtanut lainkaan suomenkielisillä kappaleillaan (vaikka Ufo Mustonen viulua soittamassa olikin hyvä). Sen sijaan Jukka Puotila, minkä suurimpia faneja en ole koskaan ollut, oli positiivinen yllätys presidentti-imitaatioillaan. Varsinkin Sauli Niinistö-imitointi oli loistava, ja niin Peter Capaldin oloinen :-))

Toinen mikä oli kanssa kiva esiintyjä oli Vuokko Hovatta. Molemmat laulut kitaran säestyksellä olivat hienot, ja en olisi uskonut että WH Audenin runo Funeral Blues toimisi suomeksikin, ja vielä laulettuna. Jazzin ystävä en ole, mutta Verneri Pohjolan soitto kuulosti kanssa jännältä ja kivalta.

Esko Salmiselta olisin mielelläni kuullut lisääkin, kun pelkästään Juhanin monologin Seitsemästä Veljeksestä. Mutta muuta ei maestrolta tällä kertaa nähty. Illan vauhdikkain esitys oli varmaankin Timo Tuovisen 3 Brel-biisiä! Jes! Kansallisteatterin kuorokin nähtiin lavalla, ja lopuksi vielä Ismo Kallio (ensin videolla, sitten lavalla).

Konsertin juonsi tetaterinjohtaja Mika Myllyaho, ja ketään ei varmaan haitannut kun mentiin yliajallekin parikymmentä minuuttia.

Kyllä tämä aina parinkympin väärtti oli!

Ilta Esko Salmisen kanssa / Kansallisteatteri 19.11.2013

Aivan valtava elämys, ihan isolla E:llä. Salminen ON mun suosikkinäyttelijöitä, ihan siellä top 3:ssa varmaan (siis suomalaisista) ja nähdä Esko lausumassa Shakespearea jne... No, teki vaikutuksen.

Vaikutuksen tekeminen alkoi jo heti sisääntulolla. Herra huuteli siellä vakseille että "mulla on esitys, päästäkää sisään, ettekö te tiedä kuka minä olen" :-) Ja sitten laskeutui sitä yleisön sivusta, alas lavalle, lausumalla samalla... Aleksis Kiveä.

Myllyaho istui vasemmalla, Esko oikealla.

Kestoksi oli ilmoitettu tunti ja vartti, mutta melkein 2 h meni, eikä mitään valittamista. Ohjelmassa oli Mika Myllyahon vähäeleisesti suorittamaa haastattelua, jonka rooli oli oikein sopiva: johdatteli eskoa vaan eteenpäin, ja kuunteli, kommentoimatta enempiä. Hyvä!

Saatiin kuulla hauskoja, ihania, liikuttavia ja muuten vaan kiinnostavia muisteloita vuosikymmenten ajalta. Väliin Esko lausui jotain, paljon Aleksis Kiveä ja paljon Shakespearea. Macbethin monologin... (ja tässä vaiheessa mä tietenkin kyynelehdin kun Niagara, justiinsa edellisenä päivänä nähnyt Branaghin lausumassa samaa).

She should have died hereafter;
There would have been a time for such a word.
Tomorrow, and tomorrow, and tomorrow,
Creeps in this petty pace from day to day
To the last syllable of recorded time,
And all our yesterdays have lighted fools
The way to dusty death. Out, out, brief candle!
Life's but a walking shadow, a poor player
That struts and frets his hour upon the stage
And then is heard no more: it is a tale
Told by an idiot, full of sound and fury,  
Signifying nothing.

Elämä on kuin varjo häilyväinen, 
vain näyttelijä rukka, 
joka riehuin lavalla keikkuu aikansa ja häipyy; 
se kertomus on, hupsun tarinoima, 
täys ääntä, vimmaa 
- tarkoitusta vailla.

Voisin kuunnella Esko Salmisen muisteloita ja monologeja tuntikausia, tai vaikka loppuelämäni. Esko puhui paljon isästään Unto Salmisesta, mutta Tauno Palon mainitsi ohimennen vain kerran. Hmm...

Kuningas Lear (Kansallisteatteri 2005)

Lisää Shakespearea seurasi, eli Kuningas Learia. Ja sitten ihan lopuksi saatiin Cyrano de Bergeracin viimeinen monologi (ja sitä seurasi lisää vetistelyä allekirjoitaneelta). Se on edelleenkin yksi parhaita Salmisen rooleja mitä olen nähnyt. Silmiä sai kyllä pyyhkiä pitkin iltaa. Täydellistä.

Hyvin vähäeleisestä ja sopivasta musiikista vastasi Samuli Laiho, tuo vanha Hearthill-kitaristi. Soitteli pianoa ja välillä kitaraakin taustalla. Sopi tosi hyvin illan tunnelmaan. Taustalla näytettiin kuvia Eskon isoimmista rooleista.

Yleisö oli enimmäkseen hieman vanhempaa, ja kaikki söivät Esko Salmisen kädestä. Ja muutkin pyyhkivät silmiään kuin minä :-) Joka ilta on hieman erilainen esitys, veikkaisin että se perusrunko on sama, mutta osa esityksistä/lausumisista vaihtunee ja tietty muistelot.

Nämä ovat olleet tosi suosittuja (lue: loppuunmyytyjä) mutta muutamiin saattaa olla vielä tilaa, koska ne on siirretty Suurelle näyttämölle. Tämähän oli pienellä.

Kirsikkapuisto / Kansallisteatteri 24.10.2013

Oli niin huono esitys etten edes tiedä mitä siitä sanoisi.

Esitys ei ollut alunperinkään onnellisten tähtien alla syntynyt, koska miehistöä vaihtui harjoitusten loppuvaiheilla. Tea Ista sairastui ja samassa hötäkässä pois jäi myös Kristian Smeds. Viisi viikkoa on aika lyhyt aika harjoitella. No, tilalle saatu Tiina Weckström on hieno näyttelijä myös (mutta ei ollut tässä hyvä lainkaan).

Suurin ongelma oli varmaan sekava ohjaus. Mika Myllyahon käsissä ihmiset vain poukkoilevat paikasta toiseen. Ei oikein mitään tolkkua. Ja mä tykkään Tsehovista! Tampereen Teatterin Lokki oli loistava. Mutta koska en ole Kirsikkapuistoa aiemmin nähnyt, niin en kyllä ole yhtään sen viisaampi esim. juonesta kuin ennen iltaakaan. Siis, toki perustarina on tuttu, mutta. Kaikki lavalla oli sekavaa.

Kuvastaa hyvin kaaosta koko esityksessä!

En tykännyt lavastuksestakaan. Viskottuja muovituoleja, junavaunu, ja sitten kaikelaisia elementtejä missä oli hinnat tai nimikkeet kirjoitettu. Etukäteen en lukenut kritiikkejä, mutta tiesin että ainakaan HS ei kovasti kehunut:

Mika Myllyahon Kansallisteatterin suurelle näyttämölle suurin odotuksin ohjaama Kirsikkapuisto ei ole ainoastaan keskeneräinen vaan – näyttämöä hallitsevaa junametaforaa käyttääkseni – raiteiltaan suistunut.

Esitys on yritteliäs, mutta nytkähtelee henkilöstä, repliikistä ja kohtauksesta toiseen vailla minkäänlaista koherenttia logiikkaa tai katsojalle välittyvää tulkinnallista yhteyttä.

Aika ristiriitaisia arvosteluita on saanut kyllä. Joissain on kehuttu kovastikin. Juuri mitään hauskaa tässä esityksessä ei ollut, vaikka Tsehov (en muuten ole löytänyt suhuässän merkkiä näppiksestä; tahallani en Tsehovin nimeä kirjoita ilman sitä) onkin tarkoittanut tätä komediaksi alunperin.

Olin pettynyt myös näyttelijäsuorituksiin. Esko Salminen oli luokattoman huono. Emmi Parviainen oli ihan kohtuullisen hyvä. Mutta tämäkin lienee eniten ohjaajan vika. Ismo Kallion rooli on ihan samanlainen kun hänellä oli Frankensteinissa.

Isossa roolissa oli videokuvaaja, joka kuvasi näyttelijöitä junavaunussa eli katsojien näkymättömissä ja niitä sitten sai katsoa isoilta valkokankailta. Samaa tekniikkaa käytettiin syyskuussa Lontoon National Theatren Edward II:ssa (ja tosi paljon käytettiinkin). Siinä se toimi, ainakin minun mielestäni. Tässä ei. Mutta rehellisyyden nimissä on sanottava että sekin oli hyvin moderni versio Marlowen näytelmästä ja sai hyvin ristiriitaisia kritiikkejä.

Harvoin tulee sellaista oloa että tekee mieli kävellä väliajalla näytelmästä pois. Nyt kävi mielessä. Moni kyllä otti ja läksikin, mutta en sitten kuitenkaan pystynyt. Katsomo ei ollut lähellekään täynnä. Omat paikat parven ekalla rivillä keskellä olivat hyvät, mutta parvikin oli valitettavan väljä. En ihmettele kyllä lainkaan.

Kaiken kukkuraksi oli vielä melkein 2,5 h pitkä!!

Viime vuoden marraskuussa kävin NT:ssä katsomassa Scenes From An Execution -nimistä tekelettä. Se oli myös floppi NT:lle, ja paljon ihmisiä lähti väliajalla pois. Oli huonoin esitys mitä siinä talossa olen koskaan nähnyt. Joten yhtymäkohtia tähän on paljonkin. Aina ei voi maan kansallisteatterikaan onnistua ihan joka produktiossa!

Kuvan copyright Kansallisteatteri

Hamlet / Helsingin kaupunginteatteri 28.12.2012

Nykyään taitaa aika monella suomalaisellakin teatterilla olla tapana julkaista traileri tulevasta esityksestä. Yllä Helsingin Kaupunginteatterin Hamlet-traileri.

Eilen tuli esitys nähtyä, ja olihan se. Moderni. En oikein vieläkään osaa sanoa pidinkö siitä ja minkä verran. Paikat olivat erinomaiset, 7. rivin keskellä. En ole pitkään aikaan käynyt Helsingin kaupunginteatterissa, enkä muistanut miten isot jalkatilat siellä onkaan. Lavastus oli niukkaa, taustalla varastorakennus/kerrostalon profiili ja autotalli, vessat ja ruumishuoneen kylmälokerot. Erinomaisesti soittava bändi (Tommi Lindell, Yrjänä Sauros, Petrus Kähkönen) oli sijoitettu ruumishuoneen katolle.

Muutoin oli parivuode, siirrettävä baaritiski, siirrettävä ruokapöytä ja irtotuoleja. Puvustuksessakaan ei ollut häivettäkään Shakespearesta: nahkatakkia, poplaria, farkkuja, sellaisia tavallisia nykyajan vaatteita. Hamletin äidillä sentään oli punaiset kengät melkein kokoajan, ja lopussa muutenkin punaista. Mutta värit olivat aika vaisuja, ainoana valopilkkuna nuo punaiset asusteet.

Suurin pettymyksen aihe oli kieli. Veijo Meren suomennos on vaan kadottanut kaiken Shakespearen lyyrisyyden, kauneuden ja riimitykset. En nyt tarkoita että pitäisi olla Paavo Cajanderin aikaisia käännöksiä, mutta esim. Lauri Siparin on toimineet musta oikein hyvin.

Tätä Hamletin kieltä ja Shakespearen suomennoksia yleisestikin pohtiessani tänään, löysin netistä kiinnostavan Jaana Kristensenin Tampereen yliopistolla 1995 julkaistun sivulaudaturtyön Hamletin viidestä suomennoksesta. 

Hamletin teksti on vuoroin proosaa, vuoroin silosäettä. Silosäe (blank verse) on viisipolvinen jambi eli viidestä kaksitavuisesta, nousevasta runojalasta koostuva mitta. Mitta perustuu tavujen painoon, ei laajuuteen. Shakespeare kirjoitti silosäkeitä melko vapaasti eli hän rikkoi mittaa. Näin hän vältti yksitoikkoisuuden ja sai silosäkeen palvelemaan tarkoituksiaan. Shakespearen silosäe on pääsääntöisesti riimitöntä; riimillisiä säepareja esiintyy vuorosanojen tai erityisesti kohtauksen lopussa. Soneteissa Shakespeare käyttää riimiä samalla tavoin päättämään kokonaisuuden. Riimillä on tosin saattanut olla myös hyvin käytännöllinen merkitys: se on ilmaissut kohtauksen päättymisen näyttämöapulaisille tai lavan ulkopuolella oleville näyttelijöille.

Näytelmien kieli oli Shakespearen aikaan enimmäkseen runomuotoista. Myös Shakespearen varhemmissa näytelmissä silosäe hallitsee, proosan osuus lisääntyy myöhemmin. Proosan ja silosäkeen vaihtelulla on näytelmässä sisällöllinen merkitys: mittaan kirjoitettu teksti on vakavampaa ja intensiivisempää, proosan sävy on tuttavallisempi. Hamlet puhuu hulluuskohtauksissaan proosaa, samoin usein Poloniukselle, kun taas Horation ja Hamletin keskustelut ovat lähes yksinomaan mittaan kirjoitettuja. Palvelijoiden ja rahvaan vuorosanat ovat aina proosamuotoisia.

Mä jäin tota sit enemmänkin lukemaan ja surffailin netistä lisätietoja eri Shakespearen suomennoksista. Siksi tämän päivityksen rustaaminen kesti monta tuntia :-)

 

Niin siis, takaisin näytelmään. Jos sitten vaikka sananen näyttelijöistä. Ihan kelpo esityksiä kaikilla, ei siinä mitään. Jouko Klemettilä Osricin roolissa oli hyvä, varsinkin loppupuolella ollut kohtaus :-) Tosin on hieman haikeaa nähdä ennen niin sutjakka mies keski-ikäistyneenä. Okei, Teatteri Pienen Suomen Kellopeli appelsiinista on kohta aikaa 22 vuotta, mutta silti :-) Se on se rooli mikä mulle oli SE Klemettilän rooli.

HS kirjoitti Klemettilästä silloin näin:

Ja se, että tämä kaikki myös toteutuu Jouko Klemettilän näyttelijäntyössä, on miltei uskomatonta. Nuori mies on todellakin imenyt sisäänsä ja muuntanut ilmaisuksi, charmiksi, valo- ja vetovoimaksi Burgessin teoksen keskeiset teesit. 

Hänen Alexinsa on älykäs, sivistynyt, täynnä nuoruuden hurmaa ja - täynnä pahuuden sysimustaa energiaa. Hän kohtaa saaliinsa hymyillen kuin koulupoika ja jo kohta uhri makaa maassa päänahka auki viillettynä. Se on Alexin elämää. Se on Pienen Suomen esityksen ydintä. 

Klemettilä osaa tehdä kaiken oikein, uskottavasti, vaikeaa tekstiä mestarillisesti halliten ja siis ilmeisesti sitä oikein ajatellen. 

Yksi suomalainen suosikkinäyttelijäni eli Esko Salminen kuningas Claudiuksena on ihan mukiinmenevä, mutta ei kuitenkaan mitenkään superihmeellinen. Mä rupesin yöllä kotiin palattuani oikein katsomaan missä kaikissa rooleissa mä olen sitä viime aikoina nähnyt, ja on niitä aika paljon. Periaatteessa käyn katsomassa kaiken missä herra esiintyy. Ofelian esittäjä Anna-Maija Tuokko oli raikas ja myös hyvä laulaja. Tiia Louste Hamletin äitinä oli kuivakka ja vähän väritön, niistä punaisista kengistä huolimatta. Sen sijaan Asko Sarkola oli musta hyvä Polonius, hieman liian asiallinen ja nariseva tosin.  

Kari Mattila alati virnuilevana Horationa esiintyi myös kiitettävästi, mutta se oli ehkä liian rento hetkittäin. Se palvova suhde Hamletiin tuodaan kuitenkin hyvin esille; sitäpaitsi Horatio tuntee Hamletin parhaiten ja tukee tätä kaikissa päätöksissä. Mitään moitittavaa en löydä myöskään Tommi Rantamäen Laerteksesta, Valtteri Tuomisen Rosencranzista kuin Sami Uotilan Guildensternistäkään. Muutenkin vihjaillaan hieman Hamletin intiimimmästä suhteesta niin Horation, Laerteksen kuin oliko se nyt Guildensternin vai Rosencranzin kanssa. Mitään omatunnontuskia ei Hamletilla näiden listimisessä kuitenkaan ole.

Gonzagon murhan tanssikohtaus on tosi hieno, mustiin pukeutuneet tanssijat ja valoilla toteutettu systeemi.

Jätin parhaan tietenkin viimeiseksi. Ehdottomasti Suomen teatterinäyttelijöiden kirkkaimpiin tähtiin kuuluva Eero Aho ei pettänyt taaskaan (ja pakko tunnustaa etten ole vieläkään tainnut nähdä yhtään Ahon tähdittämää leffaa tai tv-sarjaa, kun kotimaisia sellaisia katson niin huonosti. Siksi tuo teatterinäyttelijä-termi.). Kyllä tämä esitys lepää Ahon sutjakoilla harteilla. Mies on hauska, salskea ja notkea - tämä Hamlet kun kiipeilee ja loikkii ja koikkelehtii myös. Poloniuksen mattoon käärittyä ruumista pitkin raahatessaan ja Oidipus-näytelmää katsoessaan Aho oli erityisen viihdyttävä. Vaikka se rento kielenkäyttö hetkittäin hämää - ei sillä etteikö Shakespearen näyttelijät kiroilisi - niin se sopii tähän esitykseen. Aho osaa näytellä Hamletin hulluuskohtaukset hyvällä intensiteetillä. Viime vuosina olen nähnyt suurimman osan Ahon näytelmistä, ja on kyllä todella vakuuttava, niin komedioissa kuin vakavimmissakin jutuissa. Kai mä siitä voisin puhua vaikka kuinka kauan, mutta kukaan ei jaksa varmaan lukea näitä nyt muutenkaan :-)

Aho ja Salminen sekä tietysti Shakespeare sai mut alunperin tätä katsomaan. Mietin justiinsa, että vaikka en oikein vieläkään osaa sanoa oliko tämä hyvä vaiko ei, niin haluaisin nähdä sen kyllä uudelleen. Siinä tapahtui niin paljon kaikkea. Ilmeisestikään mikään iso kassamagneetti ei ole ollut, ja olen kuullut että ihmisiä on lähteny pois kesken kaiken. Nytkin katsomossa oli reilusti tilaa, permanto oli suht täysi kyllä.

Ai niin, loppukohtaus miekkailuineen oli huikea!!

Kotimatkalla pohdin paljon suomalaisten teatterissakävijöiden suhdetta Shakespeareen ylipäätään. Varmaan suurimmalle osalle ihmisiä tulee herrasta mieleen sukkahousuihin pukeutunut hemmo joka puhuu käsittämättömän koukeroista ja vanhahtavaa kieltä pääkallo kädessä (tässäkään Hamlet-versiossa ei ollut pääkalloa muuten). Ihmiset ei jaksa mennä katsomaan sellaista (vaikkei se mikään totuus Shakespearesta olekaan).

Sitten kun tehdään modernilla otteella ja modernilla kielellä, niin ei sekään vedä katsojia. Kai se olisi hyväksyttävä, ettei meidän kulttuuriin ja perinteeseen kuulu Shakespeare. Se on teatterintekijöille varmaan kauhean kaksipiippuinen juttu: toisaalta kyseessä on näytelmäkirjallisuuden klassikot, ja toisaalta niin taiteelliset teokset etteivät ne houkuttele ns. suurta yleisöä. Kai niillä menestysmusikaalien tuotoilla sitten kustannetaan näitä "kuivia klassikkoja". Mä olen kuiteskin iloinen että niitä silti tehdään, Suomessakin. Vaikka mieluiten luen nämä alkukielellä, niin haluan teatterissa nähdä niitä myös suomeksi...

Mutta jaksaako suomalaiset käydä sankoin joukoin katsomassa Aleksis Kiveäkään? En usko, että se vetää ns. "suurta yleisöä" yhtään sen paremmin kuin Shakespearekään. Suuret massat käyvät mieluummin kesäteattereissa katsomassa hömppää tai talvisaikaan kevyitä komedioita tai musikaaleja, sellaisia varmoja hittejä. Ja mikäs siinä, pääasia että käyvät edes jossain. Kai mä olen niin outo, että Kiveä en jaksaisi mennä katsomaan, muuta kun poikkeustilanteissa, mutta Shakespearea katsoisin vaikka joka viikko. Olen mä Nummisuutarit nähnyt Ryhmäteatterin Suomenlinna-versiona, koska siinä oli Martti Suosalo :-) Ja se oli erinomainen.

Mutta summa summarum, haastava tulkinta, mutta katsomisen arvoinen!!

Kuvien copyright Helsingin Kaupunginteatteri

Godota Odottaessa / Kansallisteatteri 3.2.2012

Perjantaina 3.2. oli vuorossa Kansallisteatteri ja Samuel Beckettin klassikkonäytelmä Godota Odottaessa. Huikean hienot näyttelijäsuoritukset koko sakilta: Eero Aho, Esko Salminen, Hannu-Pekka Björkman ja Janne Reinikainen. Varsinkin 2 ensinmainittua ovat kyllä Suomen huippua, taas tässäkin (ja ko. herrat ovat myös oheisessa kuvassa). Ohjauksesta ja suomennoksesta vastasi Arto Af Hällström.

Nukkavierut miehet Estragon ja Vladimir tapaavat illansuussa lohduttoman maantien varressa. He odottavat salaperäistä herra Godot’ta, epävarmoina kohtaamispaikasta ja -ajasta ‒ epävarmoina lähestulkoon kaikesta. He ovat alituiseen lähdössä, kuitenkaan lähtemättä, jatkuvasti äärimmäisten ratkaisujen partaalla, niihin kuitenkaan päätymättä.


Godota odottaessa on hilpeä näytelmä epätoivosta. Näytelmässä ei näytä tapahtuvan mitään, mutta tapahtuu koko ajan valtavasti. Se on täynnä tunteita sortumatta sentimentaalisuuteen. Se on absurdiksi kutsuttu, mutta häikäisevän sisäisen logiikan valaisema. Sen selittämättömyys on loputtomien selitysten lähde.

Godota odottaessa on Samuel Beckettin (1906‒1989) tunnetuin teos ja samalla yksi tunnetuimmista 1900-luvulla kirjoitetuista näytelmistä. Toisen maailmansodan jättämää henkistä tyhjiötä ja kaikkien auktoriteettien romahtamisen jälkeistä nollatilaa heijasteleva näytelmä on ajaton mestariteos ihmisen osasta järkensä menettäneessä maailmassa.

Kuvan copyright Kansallisteatteri ja Stefan Bremer.

Pitkän Päivän Matka Yöhön / Kansallisteatteri 23.2.2011

Keskiviikkona katsomassa Kansallisteatterissa Eugene O'Neillin omaelämäkerrallista näytelmää Pitkän päivän matka yöhön.

Hyvä oli, mutta aika pitkä (3,5 h). Siinä sai Willensaunan penkeillä istua. Aika rankka, ja synkähkö perhedraama. Esko Salminen oli perheenpäänä maanisen loistava, tietenkin. Tykkäsin kanssa kovasti Eero Ahosta, joka esitti vanhempaa poikaa Jamieta (epäonnistunutta näyttelijää).

"Tyronen perhe on kokoontunut kesäasunnolleen helteisenä elokuun päivänä 1912. Perheen isä, näyttelijä James Tyrone, pojat Jamie ja Edmund sekä äiti Mary kohtaavat toisensa ja menneisyytensä. Pettymykset, valheet ja salaisuudet aukeavat kun perheenjäsenet pitkän päivän aikana yrittävät epätoivoisesti löytää toisensa."

Tässä taustatietoja niin Eugene O'Neillistä kuin näytelmästäkin.