Näytetään tekstit, joissa on tunniste Mika Myllyaho. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Mika Myllyaho. Näytä kaikki tekstit

torstai 22. maaliskuuta 2018

Korjaamo / Kansallisteatteri 21.3.2018

Seppo Pääkkönen on minun mielestäni yksi Kansallisteatterin karismaattisimmista miesnäyttelijöistä, ellei jopa se kaikkein karismaattisin. Miehen hiljaisen intensiivinen olemus pääsee valloilleen ihan täysillä Mika Myllyahon kirjoittamassa ja ohjaamassa mainiossa uutuuskomediassa Korjaamo. Kun vielä Jukkis Palo täydentää karisma-annosta, niin kyllä sitä katsojaa hemmotellaan.


Korjaamo on aika hersyvä, mutta samalla myös ihmisluonnon syviä puolia luotaava tarina autokorjaamosta ja sen miehistä. Jallu (Jukka-Pekka Palo) on hieman konservatiivinen korjaamoyrittäjä, joka on jämähtänyt vanhoihin toimintamalleihin ja pyristelee heikosti kannattavan firmansa kuolinkorinan säestämää elämää. Lapsuudenkaveri Ola on taas saanut väliaikaisen hyllytyksen rehtorinhommistaan läpsäistyään oppilasta. Miehet eivät ole vuosikymmeniin olleet tekemisissä toistensa kanssa, mutta Jallu on kirjaimellisesti pelastanut Olan kadulta ja antanut hanttihommia korjaamosta, kunnes toinen pääsisi jaloilleen. Erilaiset sosioekonomiset taustat ja elämänurat aiheuttavat paljon jännitettä ja hykerryttäviä yhteenottoja. Miten saataisiin firma jaloilleen, ja lisää asiakkaita? Onko konkurssi vääjäämätön asia? Miten tulevat toimeen kaksi eläkeikää lähestyvää suomalaista miestä, kun heidät laitetaan samaan tilaan?


Ensi-illassa on hieman teknisiä vaikeuksia päästä alkuun, mutta se jotenkin sopii tähän näytelmään ja saa aikaiseksi leppoisan ja kannustavankin ilmapiirin pikkiriikkiseen Omapohjan katsomoon. Näitä miehiä on helppo sympatiseerata. Kumpaakin. Jallu on duunari, jolle korjaamo on koko elämä, neuvokkaan Kisu-vaimon lisäksi. Ola on käynyt läpi useamman rankan kriisin, mutta jaksaa silti olla optimistinen ja tsempata Jalluakin.

Korjaamo on sellainen pieni suuri näytelmä. Pintapuolisesti ollaan autokorjaamolla ja heitetään läppää, vähän rukataan moottoriakin, mutta kyllä tässä aika syvissä vesissä uidaan. Suomalaisen miehen mielenmaisema voi olla aika synkkäkin paikka, mutta onneksi huumoriakin löytyy (vaikkapa kun Ola treenaa Jallua käsilaukun ostossa!) Sivutaan suuria yhteiskunnallisia kysymyksiä, rasismia ja politiikkaa. Jallulla on duunarin identiteetti eli kaikki on aina muiden ( = korkeakoulutettujen) vikaa ja itse ei ole syypää mihinkään... Leffatriviaa (ja autotriviaakin) saadaan aimo annos Olan ja Jallun nokitellessa ja haastaessa toisiaan. Miehet kiistelevät välillä kuin vanha aviopari. Tunti ja parikymmentä minuuttia mennään yhtä soittoa, eikä väliaika keskeytä meidän tempautumista mukaan tarinaan. Ja intiimi Omapohja tuo nämä tyypit ihan likelle, ja meidät osaksi autokorjaamon miljöötä. 


Kati Lukka on laatinut täysin katu-uskottavan autokorjaamon tyttökalentereineen ja erilaisine koneineen ja moottoriöjypurkkeineen. Parikymmentä vuotta sitten tuommoisia oli Suomi vääränään, ennen kuin autonkorjaus muuttui tietokoneilla analysoitavaksi high-tec hommaksi. Tuhannet jallut ovat joutuneet joko opettelemaan uudet kuviot tai pistämään pillit pussiin. Tietynlaista kaihoa hehkuu myös Auli Turtiaisen pukusuunnittelukin. Haalarilinjalla mennään. Nostalgiaa tarjoilee myös soundtrack (ja iso kiitos kun biisilista löytyy käsiohjelmastakin!) ja Samuli Laihon musiikki muutenkin. Mieli leijuu jonnekin Amerikan takamaille, pitkien tiesuorien maailmaan, missä taivas on rajana ja alla on iso amerikanrauta. Tulee sellainen juureva meno, kuin olisi itsekin kädet rasvassa ja moottoreita rukkaamassa.


Eniten hattua nostan kaksikolle Palo & Pääkkönen. Heidän karismansa, osaamisensa ja läsnäolonsa saavat Jallun ja Olan hahmot eloon ja uskottaviksi. On silkkaa ekstaasia seurata miesten työskentelyä yhdessä. Sitä tuntee itsensä ihan etuoikeutetuksi kun saa katsella tämmöistä esitystä.

Omapohja on todellakin pieni näyttämö, joten lippujen kanssa kannattaa olla nopea. Onneksi Korjaamo jatkaa syksyllä ohjelmistossa!



Kuvien copyright Tommi Mattila.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 5. toukokuuta 2015

Bloggariklubi / Kansallisteatteri 4.5.2015

Sähköpostilaatikkoon tupsahti joskus huhtikuussa mieluisa kutsu; Kansallisteatterin Lavaklubille kirja & teatteribloggarien ensimmäiseen illanviettoon. Sinne siis!


Ilta oli tosi kiva ja kiinnostava. Monta kirjailijaa lavalla haastateltavana, erinomaista syötävää ja hyvää viiniä. Sekä uusien kiinnostavien blogistien tapaamista. Ja yhden "vanhan tutunkin" eli Linnean Kujerruksia -blogista. Livenä ei oltu vielä ennen tavattu, mutta somessa viesteilty paljonkin. Kiva oli nähdä ihan oikeastikin (extrakiitos vielä kun pidit seuraa Kymppikirjastossa odottaessani bussia).

Bloggariklubi järkättiin nyt siis ensimmäistä, mutta ei toivon mukaan viimeistä, kertaa. Valtaosa paikallaolleista bloggareistakin olivat kirjallisuuteen keskittyviä. Illan ohjelmisto oli mielenkiintoinen, eikä sitä teatteria oltu mitenkään unohdettu. Kansiksen johtaja Mika Myllyaho toivotti yleisön tervetulleeksi pohtimalla teatterin ohjelmiston laadintaa. Lähtökohtaisesti pitäisi pohtia mistä pitää puhua tänä päivänä, ja laatia ohjelmistoa siltä kantilta. (Suomalaisen) kulttuurin ylläpitäminen on tärkeää, ja siksikin Nummisuutarit on esillä aina jossain muodossa säännöllisin väliajoin. Saksalaiset esittävät jatkuvasti Schilleriä, britit Shakespearea...


Ensimmäinen vieras oli kirjailija Riina Katajavuori, jota Myllyaho haastatteli. Aiheena tietenkin Katajavuoren tuoreehkosta kirjasta Wenla Männistö lavalle sovitettu näytelmä Alli Jukolan tarina. En ole Katajavuorelta lukenut muuta kun esikoisromaanin Hevikimmat (1999) joka iski oikeinkin hyvin... (lievää omakohtaisuutta kenties). No, pohdinnassa oli onko helpompaa tehdä näytelmää kirjasta vai suoraan näytelmäksi kirjoitetusta tekstistä. Vastausta tähän ei osannut sanoa kumpikaan. Katajavuori oli yllättynyt että kirjasta saatiin monologi teatterin lavalle, vaikka tekeillä oleva radiokuunnelmassa on 14 eri roolia! Myllyahon mielestä näytelmäksi muokkaamisessa joutuu väkisinkin tekemään hallaa tekstille. Mutta se oli ainakin plussaa että kirjassa olevista laulun sanoista oli tehty lauluja lavalle. 


Kustannustoimittaja Timo Ernamo Johnny Knigasta haastatteli ruotsalaista kriminologi ja kirjailija Christopher Carlssonia, joka oli Suomessa markkinoimassa toista Leo Junker -dekkariaan Ääret. Seuraavana päivänä oli erikoinen kirjan PR-tapahtuma, joka pidettin Sörkan vankilassa Helsingissä. Mies oli suulas, hauska ja vauhdikas haastateltava, joka puhui vielä erinomaista englantiakin.


Pauliina Susi on kirjoittanut uuden kirjan Takaikkuna, jossa aiheena kyberturvallisuus ja nettistalkkaus. Aihe on erittäin ajankohtainen ja kirja vaikutti muutenkin kiinnostavalta. Keskustelun lopputulemana todettiin että turvallisin paikka salasanoille on lapulla läppärin alla :-)

Takaisin teatterin maailmaan kun dramaturgi/suomentaja/ohjaaja Minna Leino ja näyttelijä/professori Hannu-Pekka Björkman keskustelivat ja lukivat myös pienen dialogin pätkän syksyllä Kansallisteatterissa kantaesitettävästä Martin Crimpin Onnellisuuden Tasavallasta. Näytelmä on kolmiosainen ja vertautuu Danten Jumalaiseen Näytelmään. Ensimmäinen osa on perheen tuho, toinen keskittyy yksilönvapauteen ja kolmannessa ollaan onnellisuuden tasavallassa. Tarkoituksena on mennä syvemmin tämän ajan analyysiin, tutkitaan ei pelkästään ihmistä vaan myös suhdetta maailmankaikkeuteen.


Crimpiä on verrattu niin Samuel Beckettiin, Eugene Ionescon ja Harold Pinteriin, eli taatusti tutustumisen arvoinen näytelmäkirjailija. Tätä In the Republic of Happiness:ia esitettiin Lontoon Royal Courtissa 2012 ja Leino kertoi ehtineensä viimeiseen esitykseen katsomaan. Syyskuussa siis Kansikseen katsomaan!

Kirjan ja teatterin yhdistämisteema jatkui seuraavaksi kun näytelmäkirjailija ja ohjaaja Saara Turunen on kertomassa esikoiskirjastaan Rakkaudenhirviö. Omakohtaisia kokemuksia käsittelevä kasvutarina vaikuttaa näin teatterinystävän mielestä kiinnostavalta.


Harmillisesti JP Koskinen ja Elina Hirvonen olivat viimeisellä paikalla. Harmillisesti siksi koska aika loppui kesken ja kirjojensa esittely ja toistensa haastattelut jäivät ihan torsoiksi. Yleisöllä alkoi olla jo kiire siirtyä Willensaunan puolelle katsomaan illan esitystä. Mutta Koskisen uusin Kuinka sydän pysäytetään vaikutti myös kiinnostavalta (sotateemaa liippaavat kiinnostavat aina). Ja oliko kirjan nimi enne, koska Hirvosen tuorein on nimeltään Kun aika loppuu.

Todella mukava ilta, mutta ainoana miinuksena liian lyhyt aika tai vaihtoehtoisesti liian runsas ohjelma. Hieman vähemmän esiintyjiä ensi kerralla siis. Olisin halunnut tutustua/jutella lisää myös muiden bloggarien kanssa. Teatteri ja kirjallisuus olivat molemmat hyvin esillä, ja sitä arvostin kovasti. Onneksi Suomessa riitää kiinnostavia näytelmäkirjailijoita, dramaturgeja, kääntäjiä, kirjailijoita joiden teoksista tehdään näytelmiä ja muita teatteriin liittyviä ihmisiä.


Lavaklubilta Willensaunaan niin esiintyjät kuin osallistujatkin siirtyivät katsomaan Alli Jukolan Tarinaa, josta sitten kirjoitan erikseen. Esitystä pääsin seuraamaan maestro Riina Katajavuoren vierellä :-)


Lämmin kiitos Kansallisteatteri ja kaikki kustantamot ja esiintyjät! 

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Ilta Esko Salmisen kanssa / Kansallisteatteri 19.11.2013

Aivan valtava elämys, ihan isolla E:llä. Salminen ON mun suosikkinäyttelijöitä, ihan siellä top 3:ssa varmaan (siis suomalaisista) ja nähdä Esko lausumassa Shakespearea jne... No, teki vaikutuksen.

Vaikutuksen tekeminen alkoi jo heti sisääntulolla. Herra huuteli siellä vakseille että "mulla on esitys, päästäkää sisään, ettekö te tiedä kuka minä olen" :-) Ja sitten laskeutui sitä yleisön sivusta, alas lavalle, lausumalla samalla... Aleksis Kiveä.

Myllyaho istui vasemmalla, Esko oikealla.

Kestoksi oli ilmoitettu tunti ja vartti, mutta melkein 2 h meni, eikä mitään valittamista. Ohjelmassa oli Mika Myllyahon vähäeleisesti suorittamaa haastattelua, jonka rooli oli oikein sopiva: johdatteli eskoa vaan eteenpäin, ja kuunteli, kommentoimatta enempiä. Hyvä!

Saatiin kuulla hauskoja, ihania, liikuttavia ja muuten vaan kiinnostavia muisteloita vuosikymmenten ajalta. Väliin Esko lausui jotain, paljon Aleksis Kiveä ja paljon Shakespearea. Macbethin monologin... (ja tässä vaiheessa mä tietenkin kyynelehdin kun Niagara, justiinsa edellisenä päivänä nähnyt Branaghin lausumassa samaa).

She should have died hereafter;
There would have been a time for such a word.
Tomorrow, and tomorrow, and tomorrow,
Creeps in this petty pace from day to day
To the last syllable of recorded time,
And all our yesterdays have lighted fools
The way to dusty death. Out, out, brief candle!
Life's but a walking shadow, a poor player
That struts and frets his hour upon the stage
And then is heard no more: it is a tale
Told by an idiot, full of sound and fury,  
Signifying nothing.

Elämä on kuin varjo häilyväinen, 
vain näyttelijä rukka, 
joka riehuin lavalla keikkuu aikansa ja häipyy; 
se kertomus on, hupsun tarinoima, 
täys ääntä, vimmaa 
- tarkoitusta vailla.

Voisin kuunnella Esko Salmisen muisteloita ja monologeja tuntikausia, tai vaikka loppuelämäni. Esko puhui paljon isästään Unto Salmisesta, mutta Tauno Palon mainitsi ohimennen vain kerran. Hmm...


Kuningas Lear (Kansallisteatteri 2005)

Lisää Shakespearea seurasi, eli Kuningas Learia. Ja sitten ihan lopuksi saatiin Cyrano de Bergeracin viimeinen monologi (ja sitä seurasi lisää vetistelyä allekirjoitaneelta). Se on edelleenkin yksi parhaita Salmisen rooleja mitä olen nähnyt. Silmiä sai kyllä pyyhkiä pitkin iltaa. Täydellistä.

Hyvin vähäeleisestä ja sopivasta musiikista vastasi Samuli Laiho, tuo vanha Hearthill-kitaristi. Soitteli pianoa ja välillä kitaraakin taustalla. Sopi tosi hyvin illan tunnelmaan. Taustalla näytettiin kuvia Eskon isoimmista rooleista.

Yleisö oli enimmäkseen hieman vanhempaa, ja kaikki söivät Esko Salmisen kädestä. Ja muutkin pyyhkivät silmiään kuin minä :-) Joka ilta on hieman erilainen esitys, veikkaisin että se perusrunko on sama, mutta osa esityksistä/lausumisista vaihtunee ja tietty muistelot.

Nämä ovat olleet tosi suosittuja (lue: loppuunmyytyjä) mutta muutamiin saattaa olla vielä tilaa, koska ne on siirretty Suurelle näyttämölle. Tämähän oli pienellä.