Väinämöinen / Tampereen työväen teatteri 29.8.2023

Aah, uusinta Juha Hurmeen esitystä pääsee tällä kertaa katsomaan Tampereella, hyvä! Väinämöinen onkin varsinainen sillisalaatti, sellaisella (enimmäkseen) hyvällä tavalla. Runsaudensarvi, joka tarjoaa jokaisella jotain, olit sitten Kalevala-entusiasti tai noviisi. Tai niinkuin Sampo, joka suoltaa kaikkea hyvää tarjolle. Samaan aikaan Väinämöisen kanssa sai julkistuksensa Hurmeen uusin kirja Kenen Kalevala? joka käsittelee samoja teemoja. Mistä Kalevala on tullut ja mihin se menee, näin kirjaa vielä lukematta.

Näytelmä starttaa ehkä hieman hitaasti, on retkue tyyppejä jotka on pistetty klassikkokomennukselle, tarkoituksenaan esittää "kansallisromanttinen klassikko". Siitä sitten aletaan miettimään ja pohtimaan, kokeillaan sitä ja tätä, Seitsemää veljestäkin. Kohelletaan ja säädetään. Kunnes katosta laskeutuu teatterinjohtajalta faksi: "hakekaa Sampo". Sitten lauletaan lavasteeksi metsää, haastatellaan sieni-mikrofoneilla, esitys hakee muotoaan. 

Iku-Turso, Shakespeare, Arhippa ja Orhippa, jouhikko ja lyhyitä välähdyksiä Kalevalaan ja sen tapahtumiin, henkilöihin ja asioihin. Välillä tuntuu että Hurme on kaatanut näytelmään kaiken Kalevala-tietämyksensä, koska sitähän piisaa. Ehkä jotain olisi voinut karsiakin. Vaan toisaalta kaikki tämä runsaus on niin hurmemaista, yltäkylläistä ja rikasta. (Silti olisi voitu hieman karsia ja tiivistää).

Musiikki on ihan mahtavaa ja iso osa tätäkin Hurmeen esitystä. Pekko Käppi on säveltänyt kansanrunoihin, mutta on tässä vähän muutakin. Käpin jouhikko soi komeasti, mutta kyllä kaikki muutkin tarttuvat instrumentteihin. On melodicaa, nokkahuilua, ksylofonia, triangelia - sellaisia ala-asteen musiikkitunnin soittimia, ja sellaista päästäänkin todistamaan. Osa esityksen aineistosta onkin poimittu Väinämöinen, Mäinämöinen ja Zäinämöinen -kirjasta minkä 8-12 -vuotiaat koululaiset ovat toteuttaneet. Hulvatonta menoa. 

Välillä musisoidaan tiukempaa rokkia, ja onpahan wagneriaarista oopperaakin pätkä. Bluesia, poppia ja vaikka mitä muutakin saamme kuulla, sopivasti sinne kareliaaniseen maastoon upotettuna.

Jotkut kohtaukset piirtyivät verkkokalvoilleni kenties pysyvästi: Janne Kallioniemen Lemminkäinen (kamalassa peruukissaan) vetämässä paidatta hevibiisiä Ä.I.T.I., kultakimalteinen Louhi (Petra Ahola) katonrajassa voimistelurenkaissa killumassa, Väinämöisen (Heidi Kiviharju) ja Joukahaisen (Pentti Helin) suohonlaulukohtaus... Teija Auvinen oli myös aivan hillitön rooleissaan ja Myy Lohi Ainon/Melutan osissa myös. Pekko Käppi ei ainoastaan musisoinut, vaan oli iso osa esitystä muutenkin. Miten lahjakas ja heittäytyvä ensemble! On muuten eika eeppinen Sammon ryöstö.

Viittauksia tekstissä (kuten myös Henna Mustamon puvuissa ja Juha Haapasalon lavastuksessa) on vaikka mihin, vaikka toki se Kalevala isoin lähdeteos onkin. Mutta tuttuun tapaansa Hurme on kauhonut tavaraa muualtakin, kuten odottaa sopiikin. Nykyaika moderneine tapoineen ja laitteineen (ja kielineen!) nivottu hyvin tarinaan ja tuloksena on kyllä melkoisen hersyvä cocktail. Mukana on toki niitä tuhmuuksia mitä Lönnrot ei kehdannut julkaista. 

Monikulttuuriseen tapaan kieli-iloittelu oli voimissaan, onneksi oli tekstitys. Karjalan kieliä oli sekä puhuttuna että tekstitettynä, mutta myös runsaasti englantia. Ensiksimainitun ymmärrän paremmin kuin hyvin, mutta jälkimmäistä ihan en. Jos jotain henkisiä sisarteoksia pitäisi etsiä niin ensimmäisenä tuli mieleen myös TTT:ssä nähty Käärmeenpääntallaajat, ehkä se kansanperinneaspekti ja musiikki. Mutta jotenkin myös Pienen hauen pyydystys soitteli samoja kelloja. Ja mikäli karjalan kieli ja kulttuuri kiinnostaa niin Kapsäkissa sai ensi-iltansa Mustu loukko, musiikkinäytelmä karjalankielisten historiasta. En ole sitä vielä nähnyt, mutta varsinkin nyt tekee mieli.

Hurmeen Väinämöinen vaatii kyllä uudelleenkatsomista, niin paljon tässä oli kaikkea. Varsinkin väliajan jälkeen esitys lähtee lentoon, ja oivaltamisen ilo aiheuttaa nauruntyrskähdyksiä tämän tästä. Kyllä siis Kalevalastakin saa iloista, hauskaa ja viihdyttävää teatteria, tosin ei kai sitä kukaan epäillytkään. 

Kuvien copyright: Kari Sunnari
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Jumalainen näytelmä / Espoon teatteri 7.10.2022

Kulttuurin monitoimimies Juha Hurme jatkaa sivistävää polkuaan suomalaisten (hieman jo unohdettujen) suurmiesten parissa. Aiemmin käsittelyssä ovat olleet Daniel Juslenius (Suomalaisten puolustus -niminen näytelmä vuodelta 2013, jonka harmikseni missasin), D.E.D. Europaeus (Europaeus 2014), Jaakko Juteini (Maailmankaikkeus 2015). Tämän alkuperäisen trilogian jälkeen on käsitelty Ilmari Rantamala/Algot Untola/Maiju Lassila (Harhama 2020) ja nyt sitten Valter Juva (Juvelius) tässä Espoon kaupunginteatterin Jumalainen näytelmä -teoksessa. Sen lisäksi että Juveliuksen monivaiheinen elämä kiinnostaa, niin kyllä tekijäjoukkokin oli vakuuttavaa.

Vaan valitettevasti jouduin hieman pettymään. Aineksia oli vaikka mihin, ja aikamoinen runsaudensarvi Jumalainen näytelmä olikin. Lavalla musisoitiin (siitä aina iso plussa), kohellettiin, sählättiin, juostiin ja meuhkattiin niin että katsomossakin tuli hiki. Punainen lanka oli ainakin hetkittäin kadoksissa. Siis joo, Juveliuksen elämän käänteitä tässä puidaan, ensimmäisessä kohtauksessa hänen väitöstilaisuudessa ja toisessa ollaan Liitonarkun kaivauksilla Jerusalemissa. Hurmemaiseen tapaan kielellä leikittely ja paikoin jopa ilotulittelu on runsasta. Samalla kun opimme Juveliuksen elämästä, sivuutamme paljon muitakin asioita kuten teologiaa ja filosofiaa, runo-oppia ja uskontoa. 

Juvelius (1865-1922) oli runoilija, kääntäjä, kirjailija, maanmittari, harrastaja-arkeologi, työväenopiston johtaja ja näitä hänen monia ammattejaan ruoditaan esityksessäkin. Juveliuksen (Eetu Känkänen) väitöstilaisuudessa hänen ansioitunut maanmittari-isänsä (Antti Laukkarinen) riehuu ja rellestää kännissä, vaatien poikaansa jatkamaan maanmittarihommia ja unohtamaan kirjailijahöpsötykset. Laukkarisen tulkinta on hersyvä ja hulvaton, kaikessa yliampuvuudessaankin ihana. Vieraina juhlissa ovat myös Eino Leino (Roosa Söderholm) ja tämän rakastettu L. Onerva (Enni Ojutkangas) sekä Kasimir Leino (Tomi Alatalo). Välillä lauletaan Juveliuksen sanoittama Karjalan kunnailla, sitten seurataan lisää pappa-Juveliuksen sekoilua ja sisko-Esterin (Cécile Orblin) jeesustelua. Ihan viihdyttävää mutta kovin sekavaa. Nauratti pappa-Juveliuksen kommentti "teatteri on maailman turhinta touhua" - joskus siltä todellakin vaikuttaa.

Toisessa näytöksessä oli lavalle luotu hieno illuusio jerusalemilaisesta hotellihuoneesta 1900-luvun alusta. Erityisesti pitää kehua Jarkko Lievosen valosuunnittelua tässäkin. Valo siivilöityy huoneeseen ristikkoikkunoiden välistä, tunnelma on kellertävän unenomainen, suorastaan helteinen. Iso tuuletin pyörii laiskasti katossa korostaen lämpöä ja pysähtyneisyyttä. Raisa Kilpeläisen lavastus ja pukusuunnittelu on vaaleaa, khakia, itämaista.

Juveliuksen kokoama kaivuusyndikaatti rakoilee ja ihmekös tuo kun mukana on suorastaan sirkusmainen kavalkadi ihmisiä. Juveliusten sisarusten mukana näemme brittiläisjäykän operatiivisen johtajan (Söderholm), mystisen dominikaanimunkin joka on se varsinainen asiantuntija (Ojutkangas), paikallisen virkamiehen ja kaivaushommien valvojan (Alatalo) ja vielä saksalaisen selvännäkijänkin (Laukkarinen). Juvelius itse jatkaa Faustin suomentamista ja kaikki kriiseilevät, kuka mistäkin syystä. Ja Liitonarkkua ei vaan löydy. Selkkausta ei voida välttää vaikka kuinka aamuvoimistelisi arjalaiseen tyyliin.

Esityksessä oli paljon hyvää (mm. musiikit, joista iso kiitos Iida Savolaiselle, näyttelijäntyö, rento ote, valosuunnittelu) mutta silti se oli omituisen kiireinen antaen hätäisen ja keskeneräisen vaikutelman. Välillä meno äityi komediashow-kohellukseksi (monelle muullekin on tullut mieleen Indiana Jones-elokuva Kadonneen aarteen metsästäjät sekä Monty Python -ryhmän meno) ja välillä taas puhuttiin sekavia. Suosittelen lukemaan Timo R. Stewartin kirjan Juveliuksen seikkailuista liitonarkin kanssa! Se inspiroi vahvasti myös Hurmetta tämän näytelmän kirjoittamisessa.

Erityiskiitos Espoon kaupunginteatterille suussasulavista mantelicroissanteista!

Esityskuvien copyright Darina Rodionova.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Miksi ihmisellä ei ole häntää? / Teatteri Vanha Juko, Teatterikesä 2.8.2022

Piti tämä käydä katsomassa Lahdessa Vanhassa Jukossa silloin kun siellä pyöri, mutta monestakin eri syystä jäi väliin. Niinkuin nykyään niin moni muukin esitys. Arkena on haasteellista lähteä töiden takia ja viikonloppuisin on niin kamalasti menoja ettei vaan kerkeä. Joten mahtavaa että tämä monipuolinen iltamahässäkkä saapui Teatterikesään! Tulipa myös samalla käytyä G Livelabissakin, eli vanhasta kirjaston lukusalista moderniksi keikkapaikaksi muutetussa tiilimakasiinissa.

Miksi ihmisellä ei ole häntää? on Juha Hurmeen kirjoittama ja ohjaama monipuolinen kimara vähän kaikenlaista. Musiikkia ja laulua, runonlausuntaa, sketsejä, lasten tiedekysymyksiä vastauksineen, dramatisoituja kohtauksia, kuplettilaulua ja vaikka mitä. Jonkunlaisena punaisena lankana kaikille näille on eläinoikeuskysymykset, luontokato, ilmastonmuutos eli kantaaottavuus. Mihinkään sormi pystyssä saarnaamiseen Hurme ei sorru, mutta painavaa asiaa toki kuulemme. Ja hyvä niin.

Huumoria on silti kosolti mukana, vaikka aiheet toki vakavia ja tärkeitä ovatkin. Jukolaiset ovat kerrassaan mainioita esiintyjiä. Maria Nissin esittämä ja Rosa Liksomin kirjoittama henkilökuva Leuttuvaaran isännästä on ihan hulvaton ("se on sitä aidointa luonnonsuojelua kun hakkaa kaiken pillun päreiksi"). Vaikka ihan karmaisevaa kuunneltavaa niin ei voi kun nauraa. Välillä Hurme pitää paatoksellista puhetta lihansyönnistä ja eläinten taivaspaikoista, siteeraa Jaakko Juteinia ja lausuu runon. Jukolaiset pistävät hännät pyörimään ja vetävät lastenohjelma Ryhmä-Haun tunnusbiisin. 

Väliajan jälkeen ohjelma on enemmän musiikkipainoitteinen. Aivan hurmaavia sovituksia tutuistakin biiseistä, kuten vaikkapa Lapinlahden lintujen hauska Paarma-tango esittäjänään Markus Karekallas, ja Minja Kosken kaunis Kurrelaulu. Opimme takapuolen pyyhinnän historiaa, ja kuulemma Samuli Paulaharjun muistiinkerämään hurmeisen tarinan Talmulahden papin kohtalosta. Tuhmat Kalevala-riimit toki istuvat myös iltaan. Ja myös Kaiken takana on loinen (Matin ja Tepon Kaiken takana on nainen -biisin hengessä). Näin kantaaottava tilaisuus ei olisi mitään ilman pientä Ukraina-kommentointia, hyvä niin.

Tämmöisiä "perinteisiä" iltamahenkisiä tilaisuuksia voisi olla maailmassa lisääkin. Monipuolista ohjelmaa ja kaikki viihtyivät. Oli kivaa kun Hurme oli itsekin lavalla, milloin puhumassa ja milloin huuliharppua soittaen. Kontrasti ensimmäisen osion ohjelmallisuuden ja toisen osion konsertillisuuden välillä oli hienoinen, vaikkakin esiintymisasuilla eroa tehtiin. Juhlavan kimaltavat vaatteet toi sitä kontrastia.

Ennenkaikkea iso kiitos lahjakkaille jukolaisille: Minja Koski, Tuuli Kainulainen, Maria Nissi ja Markus Karekallas, jotka vastasivat laulusta, soitosta ja esiintymisestä. Lisäksi Antti Haiko ja Janne Louhelainen musisoivat mukana (ja hoitivat valot sekä äänet). Kyllä näitä kelpaa kuunnella ja ovat piru viekööt vielä kovin karismaattisia ja monipuolisia esiintyjiäkin! Tunnelma oli kyllä ihan katossa.

Esityskuvien copyright Antti Sepponen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Syd Barrett / Teatteri Telakka 29.9.2020

Tämän Juha Hurmeen kirjoittaman ja ohjaaman pienimuotoisen musiikidraaman piti saada ensi-iltansa jo keväällä, mutta korona. Onneksi aikataulut saatiin natsaamaan ja Syd Barrett pääsi ensi-iltaan syyskuun lopulla. Neljän hengen miehityksestä puolet esiintyvät parhaillaan myös Hurmeen ohjaamassa Harhamassa Espoon kaupunginteatterissa. No, taitavilla miehillä on kysyntää.

Kuka oli Syd Barrett saatat kysyä? No, vanhan brittiprogebändi Pink Floydin alkuperäisjäsen, pääasiallinen biisinikkari ja laulaja-kitaristi. Kunnes ensimmäisen levyn jälkeen muut kyllästyivät miehen hörhöilyyn ja pistivät tämän pihalle. Mies kärsi mielenterveysongelmista ja yltiöpäinen huumeidenkäyttö ei niitä ainakaan auttanut. Parin soololevyn jälkeen mies lopetti musisoinnin kokonaan ja keskittyi puutarhanhoitoon äitinsä kanssa, kunnes ensin kuoli äitee ja sitten Barrett. Kaikenkaikkiaan aika surullinen ja ahdistavakin elämänkerta. Ja tämä Hurmeen esitys alleviivaa miehen outoutta. 

Janne Laurilan erinomaisen vähäeleisesti tulkitsema Barrett tuntuu olevan ihan omissa maailmoissaan. Ei ota kontaktia muihin, tiluttelee kitarallaan outoja biisejä ja vielä oudompia sanoituksia. Muut eli basisti Roger Waters (Tomi Alatalo), rumpali Nick Mason (Antti Laukkarinen) ja kosketinsoittaja Richard Wright (Kaisa Sarkkinen) seisovat lähinnä monttu auki että mitä hittoa se nyt taas tekee. Soittelee samaa sointua ikuisuuden ja vaan tuijottelee. Välillä osallistutaan äidin (Sarkkinen) kanssa hulvattoman hauskaan teatteriterapiaan ja leikitään Ruohometsän kansaa. Eipä taida sammakon esittäminenkään Barrettia auttaa. Mutta onneksi äiti huolehtii ja paapoo...

Esiintyjäkaarti vetää hienosti, niin näyttelemisen kuin soittamisenkin. Muusikkona paremmin tunnettu Laurila on kyllä hyvä löytö Barrettin outoiluun. Ja Hurmeen luottomiehet Alatalo ja Laukkarinen klaaravat bändihommat kuin vettä vaan. Sarkkinen on erityisen koskettava rouva Vinifred Barrettina.

Tunnin mittaiseen esitykseen oli saatu mahdutettua melko hyvä kattaus Barrettin tekemiä biisejä, sekä Pink Floyd-tuotantoa että sooloja. Esitys toi mieleeni vahvasti muutaman vuoden takaisen musiikkiteatteriesityksen Täynnä elämää, jossa pureuduttiin Ratsian nokkamiehen Jyri Honkavaaran elämään - joka sekään ei mennyt ihan ns. putkeen. Lavalla ja vauhdissa silloinkin Alatalo ja Laukkarinen. Samalla tämä oli jonkunlainen jatkumo Hurmeen omaelämäkerralliseen Hullu-esitykseen. Telakan katsomo on intiimi ja sopii tämmöisiin hieman erilaisiin juttuihin.

Hurmeen tekstin kanssa saattoi myös leikkiä "bongaa Pink Floydin biisinnimi suomennettuna" -leikkiä. Erityismaininta Henna Mustamo ajankuvaa henkivästä puvustuksesta ja Perttu Sinervo itämaisia sävyjä henkivästä yksinkertaisesta lavastuksesta. Huonekasvilla tuntuu olevan suuri merkitys Sydin sielunelämälle. Sinervon käsialaa ovat myös hetkittäin aika psykedeeliset valotkin. Ääniefektit ovat kyllä aika mainiot; kuulen kuinka ovi Barrettin mieleen sulkeutuu lopullisesti.

Tätä voi suositella ennenkaikkea Pink Floydin ystäville, mutta myös elävää musiikkia elämäänsä kaipaavalle. 

Esityskuvien copyright Petteri Aartolahti.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Harhama / Espoon kaupunginteatteri 16.9.2020

Tarttee tunnustaa heti kärkeen että Ilmari Rantamalan (a.k.a. Algot Untola ja Maiju Lassila) esikoisteos Harhama on lukematta. Mutta veikkaanpa että valtaosalla suomalaisista on sama juttu. Onneksi Juha Hurme on mestari löytämään näitä unohdettuja klassikoita ja muokkaamaan niistä kelpo teatteriesityksiä. Harhaman (ilmestynyt 1909) kaksi osaa olivat näytillä Espoon kaupunginteatterin aulassa, ja sen verran niitä selailin että aikamoista tajunnanvirtaa tuntui olevan (kirja löytyy muuten kokonaisuudessaan PDF-muodossa netistä, googleta!). Pituuttakin on reippaanlaisesti. Saattaisipa jäädä lukematta.

Mutta tämä esitys sitten; tätä en halunnut jättää näkemättä! Hurme on viime vuosien varrella loihtinut teatterilavoille monenlaisia esityksiä, ja kaikki ovat olleet erittäin kiinnostavia. Hän tekee hyvin omannäköistään teatteria. Niinkuin nyt Harhamakin; Hurme-leima näkyy hyvin selkeästi. Liki kolme tuntia kaikenlaista hurlumheitä. Hetkittäin menee yli hilseen (ei harvinaista toki minulle) mutta lavalla on sellainen into ja tekemisen meininki että ihan sama ymmärränkö kaikkea. Harhama on ilmeisesti jossain määrin omaelämäkerrallinen. Päähenkilö Harhama (Tomi Alatalo) pohtii lapsuudestaan asti uskonasioita, ja käy jatkuvaa pohdintaa ja kamppailua asian tiimoilta. Jehova ja piru kamppailevat miehen sielusta, ja esityksen loppuun asti täytyy odottaa tietoa voittajasta. Alatalo on huikean hyvä niinkuin aina, ja taas kerran Hurme hyödyntää hyvin miehen pituutta ja elastista olemusta.

Ensimmäisessä näytöksessä kuullaan ensemblen upeaa modernia musiikkiteatteria, urkuharmoonilla ja kaikenlaisilla hilavitkuttimilla säestettynä. Petra Poutasen säveltämä musiikki on monenkirjavaa, kansanmusiikkipoljentoista ja näyttelijäkuusikon moniääniseen lauluun sopivaa. Gregory Maissen äänisuunnittelu on kuin piste iin päällä hienoon musiikkiin ja äänimaisemaan. Äänet kaikuvat ja kertautuvat, kuuluvat katsomosta ja monesta eri suunnasta. Korvia hivelevää.

Harhama on outo heppu. Uskonasiat ahdistavat, viittovat elämälle suuntaa ja manifestoituvat kaikenlaisina hahmoina lavalle. Kirjaakin pitäisi kirjoittaa, mutta aiheet kai pakenevat ja tyhjä paperi lie ahdistaa miestä. Ei vaan saa aikaiseksi, miten moderni ongelma! Elämänmatka vie Pietariin ja sieltä takaisin, välillä noidat ennustavat ja lopulta löytyy emäntäkin. Esempio (Cécile Orblin) on suuri näyttelijädiiva, vaan moni kakku päältä kaunis jne. Totuutta jumalasta ei vaan löydy, ja sosialismikaan ei taida olla uusi vapahtaja. Elämän palkka on kuolema ja uskonto on käärmeestä punottu kahle.

Köyhyydestä mies ponnistaa rikkauksiin, kunnes Japanin sota vie kaiken omaisuuden. Perunanviljelyllä saadaan taas talous tasapainoon, vaikka rahaa pitää syytää niin Esempiolle kuin ennustajillekin. Siperialaisella ennustajalla on muuten vinkeä papukaija (Eetu Känkänen). Nähdään tässä esityksessä muitakin kiinnostavia eläinhahmoja. Ensemblen täydentää Enni Ojutkangas. Kaikilla on lukuisia ja toinen toistaan kiinnostavampia rooleja.

Kyllä tämä ensemble on vaan niin hieno! Välillä mesotaan kuin työväentalon lavalla, kansanteatteria parhaimmillaan, ja välillä mellastaa lauma tarhaikäisiä kevätjuhlassa. Saara Hurmeen laatimat koreografiat ovat milloin vauhdikkaita, milloin lapsekkaan hauskoja. Kun Esempio esittää plastista ilmaisuaan saa nauraa kippurassa. Huumoria on muutenkin mukana paljon. Kyllä tämä esitys viihdyttäisi perinteisissä iltamissakin.

Raisa Kilpeläisen lavastus on varsin pelkistetty. Lava, siinä kaikki. Toisessa näytöksessä saadaan lisäksi se perinteinen työväentalon näyttämö, ihanine simpukanmuotoisine näyttämövaloineen. Kilpeläisen käsialaa ovat myöskin valot, aika ajoin melko häikäisevätkin.

Eihän teksti ihan pelkkää Rantamalaa ole, vaan mukana on myös Hurmetta. "Itsekin hämmästelen tämän matskun ihanuutta" toteaa Harhama valmistuvasta teoksestaan jossain vaiheessa. No niinpä! Hetkittäin tulee mieleen jopa Peer Gunt, harhailuista maailmalla ja monimuotoisista kuvitelmista. Mukana on myös kaikenlaisia Hurmeen viittauksia asioihin ja ihmisiin, joita vain niihin vihkiytyneet ymmärtävät.

Piruja ja perkeleitä nähdään monenlaisissa olomuodoissa, erityisesti Roosa Söderholmin Piru on muikea suoritus. Maisteri Sala (Antti Laukkarinen) ja taiteilija Halla (Känkänen) vierailu Harhaman luona on hulvaton taiteilijakuvaus (ja se perinteinen ryyppykohtaus). Kummallakohan herroista on vaikeampaa, kärpästen vai kuumuuden riivaamalla? Ettei vaan taas perkeleellä olisi näppinsä pelissä... Ja olisiko tämä hienoimpia lauseita ikinä: "Nuoralla kuivuvat kylmät kalman sukat". Harhaman monologi, tai oikeastaan muistopuhe Ritvalle, on runollinen ja koskettava.

Kertakaikkisen hauska ja hulvaton esitys. Aavistuksen liian pitkä, mutta silti toimiva. Ja niin, emätin-sana mainittiin esityksessä 9 kertaa, pidin ihan tukkimiehenkirjanpitoa, koska Talle asetti haasteen. Teatterilla on myynnissä Hurmeen uutta Suomi-kirjaa (edulliseen 25 euron hintaan) sekä Harhama-kahvia! Ja huom. 9.10. järjestetään tuoksuton näytös!

Kiitos Hurme ja kiitos moneen taipuva ensemble!


Esityskuvien copyright Stefan Bremer.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Verigreippi: Troilus ja Cressida / Lainsuojattomat-festivaali 21.8.2020

Joskus vuosia sitten asetin itselleni tavoitteeksi nähdä kaikki Shakespearen näytelmät elävänä teatterissa. Ja nyt sain sitten tämän yleensä aika vähän esitetyn Troilus ja Cressidan haaviini, jes! Juha Hurmeen hulvattomasti dramatisoima ja ohjaama näytelmä oli Verigreippi-ryhmän juhlaa. Alunperin viime joulukuussa ensi-iltansa saanut kuopiolaisen Tanssiteatteri Minimin proggis kiertelee pitkin poikin Suomea, joten tämä osuu matkallesi (seuraavan kerran esimerkiksi Vantaalla 12.9.!) niin suuntaa äkkiä katsomoon. Ei todellakaan jätä kylmäksi, eikä edes haaleaksi.

Reilussa tunnissa laukatttiin läpi koko troijalaisten ja kreikkalaisten monimuotoiset yhteenotot ja ihmissuhdekiemurat. Neljän taitavan ja muuntautumiskykyisen näyttelijän käsissä homma toimi. Johanna Keinänen, Anja Lappi, Liisa Ruuskanen ja Miko Kivinen on tämä Verigreipin huippunelikko.

Lavalla hyppelehtii kymmeniä henkilöitä, mutta pienillä vinkeillä kyllä pysyi hyvin kärryissä ketkä ovat troijalaisia (pipot housuissa ja kaulukset skarppina) ja ketkä kreikkalaisia (pipot päässä ja löysä olemus). Muutoin Jaana Kurttilan visuaalinen suunnittelu oli pelkistettyä; mustat t-paidat, kuviolliset sukkahousut (Shakespearea sukkahousuissa, jee) ja ne valkoiset myllynkivikaulukset loivat ihan tarpeeksi kontrastia. Joillain päähahmoilla oli paidassaan nimikin, mutta ei sekään olisi ollut tarpeellista. Groteskit kasvomaalaukset toivat oman absurdin lisänsä esitykseen. Ja kyllä saippuakupliakin voidaan ottaa mukaan esitykseen hyvillä mielin. Lavalla ollut teltta muuntautui kääntämällä Troijaksi tai Kreikaksi, tarpeen mukaan. Hyvä lavastus.

Kieli oli sopivasti Hurme-mankelin läpikäynyttä, letkeää ja hauskaa. Välillä runomitassa, ja sitten taas ei. Vaikka oikeastihan tämä on näytelmänä tragedia, niin Hurmeen jäljiltä vähintäänkin tragikomedia, jopa farssi. Eihän tämä mikään paras Bardin tuotannon edustaja ole, mutta Verigreipin tulkinta on niin omaperäinen ja viihdytysarvoltaan suuri, että kannattaa silti katsoa. Kielen ei todellakaan kannata antaa pelottaa pois! Seksiä, väkivaltaa ja juonitteluja, kaksintaisteluja, sotaa ja verikekkereitä. Bonuksena humoristinen sivuhahmo narri Thersites. Hyvät aineet toimivaan esitykseen siis. Lopuksi vielä lavan valtaavat mainiot myrmidonit, pehmoeläimillä vuoratut myyttiset tyypit.

Ja jos et muuten tiedä mikä sairaus oli winchesteriläisen hanhen purema, niin sekin esityksessä selviää (hieno Shakespeare-esitelmä mukana siis).

Shakespeare tulkitsi historiaa omalla tavallaan, ja Verigreippi Hurmeen johdolla vielä siitä omalla twistillään. Railakasta, raikasta ja erittäin reipasta. Anarkiaa ja hulvattomuutta, niin että välillä sai nauraa ääneen ja lopun aikaa hykerrellä itsekseen. Musiikkivalinnat ja äänisuunnittelu (Vesa Kivisen) olivat juuri passelit, vai mitä tuumaatte Rocky-elokuvien tunnarista miesten palatessa taistelukentältä? Testosteronin tuoksua saattoi liki kosketella. Myös sopiva annos zorbas-musiikkia kuului asiaan, kansantanssejakin toki. Hyvin sopi myös kitara Kivisen käteen!

Ah, hurmaava ilta, kiitos Hurme, Verigreippi ja Lainsuojattomat!

Kulttuuritehdas Kehräämölle oli tehty katsomoon viihtyisiä pöytäryhmiä eli koronarajoituksia noudatettiin hyvin. Osalla katsojia oli maskit, osalla ei, mutta missään vaiheessa katsomossa ei ahdistanut.



Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Promokuvan copyright Jenny Juntunen, kiitoskuvat omia.

Marat/Sade / Espoon kaupunginteatteri 22.3.2019

En uskaltanut surkean ruotsinkielentaitoni takia mennä katsomaan kun Marat/Sade sai ensi-iltansa viime lokakuussa. Ja sen verran koukeroista kieli taisi ollakin, että ehkä se oli hyvä päätös. Kun vielä Peter Weissin näytelmä on minulle entuudestaan vieras, niin ei tuommoisia riskejä uskalla ottaa, kun ei ole tekstitystä luvassa. 

Tämä Juha Hurmeen ohjaustyö on kolmen teatterin kimppa: Klockriketeatern, Sirius Teatern ja Teater Mestola löivät viisaat päänsä (ja esiintyjänsä) yhteen ja nyt tulos sitten suomenkielisenä Espoon kaupunginteatterissa. Hyvää tiimityötä! Ja mikäpä se on esittää tätä myös suomeksi, kun muutama viikko sitten esitys pokkasi Thalia-juhlassa TINFO:n jakaman Thalia-palkinnon! Aivan mahtavaa - onnea koko tekijäporukka!

      

Mutta olipa tämä huikea esitys! Karnevalistinen ja mieletön sekoilu, huikeaa musiikkia ja visuaalista tykitystä. Koko näyttelijäporukka on ihan liekeissä ja jopa aluksi jähmeän ensi-iltayleisö tempautuu mukaan vauhdikkaaseen menoon. Esiintyjät singahtavat sinne tänne, karaten katsomoon, roikkuen naruissa, tarjoillen yleisölle ranskalaisia pastilleja. Kuin hunnilauma. Tai kuin porukka Charentonin (mieli)sairaalan asukkaita, jotka vuonna 1808 valmistelevat markiisi de Saden johdolla näytelmäesitystä Jean Paul Marat'n vaino ja murha. Sillä sitä tässä tehdään, näytelmää näytelmässä.

Kaiken kohkaamisen keskiössä ovat de Sade ja Marat, he väittelevät, keskustelevat ja vääntävät asioista. Vallankumouksesta, demokratiasta, väkivallasta. Vapaus, veljeys, tasa-arvo - miten ja millä keinoin niihin päästään. Myönnän että hetkittäin hieman korkealentoinen teksti meni yli hilseen; en jaksanut pysyä kärryillä ihan kaikesta. Siksipä kai huomioni kiinnittyi enemmän siihen kokonaisvaltaiseen ilotulitukseen mitä lavalla tarjoiltiin.

Musiikki on valtavan iso ja tärkeä osa koko esitystä. Alkuperäismusiikista vastasi Hans-Martin Majewski, mutta nyt kuultiin myös Martin Åkessonin ja Mirva Tarvaisen säveltämää & esittämää musiikkia. Ihan loistavalta kuulosti! Anarkiaa punk-hengessä, kauniita jousia, rap/spoken wordia, balladeja... Virtuoosimaisen soiton lisäksi kaksikko seikkaili isohkoissa rooleissa lavallakin, raahaten mukanaan milloin selloa ja milloin kontrabassoa. Miten upeasti musisointi on intregroitu mukaan mielisairaalan arkeen ja heidän näytelmäänsä. Haluaisinpa kuulla tätä lisääkin.

On todella virkistävää nähdä lavalla joukko suomenruotsalaisia näyttelijöitä, joiden kasvot eivät ole niin "kuluneet käytössä". Monta vanhaa tuttua, mutta myös muutama uusikin löytö! Porukassa on mieletön energialataus! Traagisena jeesusmaisena hahmona leijonantassuisessa kylpyammeessaan viruva Marat (Carl Alm) on kiehtovan surumielinen tyyppi, ja Paul Olin enimmäkseen viilipyttymäisenä, mutta sitten taas hetkittäin maanisen innokkaana de Sadena herkuttelee roolillaan. Välillä de Sade hekumoi kuvaillessaan kidutuksen yksityiskohtia ja häntä myös piiskataan kiinnisidottuna; viittauksia katsojalle siitä ilmiöstä mille hän nimensäkin antoi. Sääli on etuoikeutettujen juttu. Katsojat joutuvat myös jännittämään pysyykö de Saden väljät pitkälahkeiset kalsarit yllä vai ei, onneksi ylihoitaja käy säilyttämässä markiisin siveyden nostelemalla housuja takaisin.

Alma Pöystin masentunut narkoleptikko Charlotte Corday on mainio hahmo. Nukahtelee milloin minnekin ja unohtaa ilmaantua lavalle. Marat'n murhasta ei meinaa tulla mitään. Ja kun lopulta hän saa tehtävänsä valmiiksi, niin riemu on rajaton. Sairaalan henkilökunta (Paul Holländer torveensa töräyttelevänä johtajana, ja varsinkin Jon Henriksen mykkänä ylihoitajana) joutuu paimentamaan ja hyysäämään hoidokkejaan. Milloin takaisin esityksen pariin tai milloin muuten vaan ruotuun. Ongelmia aiheuttaa erityisesti esiintymisintoinen seksihullu Duperret (hykerryttävän hyvä Fabian Silén) ja aggressiivinen munkki Jacques Roux (Matti Raita).

      

Yksi eniten mieleeni jääneistä rooleista oli Kuuluttaja (Wilhelm Grotenfelt). Hän toimii tarinan johdattelijana ja selostajana, mutta joutuu välillä muiden jyräämäksi. Sympaattinen hahmo. Lisäksi Marat'ia ammeessa hoivaava Simonne Evrard (Martina Roos) on hyvin äitimäinen, mutta hetkittäin julmaksikin heittäytyvä.

Juha Hurme on saanut porukasta kyllä hienot kierrokset irti. Välillä mieleen tulee punalipun heiluttelusta ja yleisestä näennäisanarkiasta KOM-teatterin meno. Ja vaikka hetkittäin de Sade ja Marat junnaavat pohdinnoissaan, niin muu porukka keksii kaikenlaista puuhastelua ja revittelyä näyttämön eri kolkissa. Sellaisia seesteisiä kohtia on aika harvassa, vaan melko täyttä tykitystä vedetään yli 2,5 tuntia (ensi-illassa kesto taisi hieman venyä suunnitellusta). Välillä liikekielestä tulee mieleen zombiet, välillä merirosvot - ja välillä taas reppanat potilaat laitoksessaan. Sairaalanjohtaja ei halua mitään kumouksellista esitystä, mutta sitä hän (ja me) saamme. Potilaat puolustautuvat sillä että he esittävät historiallisia tapahtumia. Välillä esiintyjiä lääkitään kuntoon että he kykenevät jatkamaan näytelmäänsä, ja pakkopaidaltakaan ei vältytä. Mielisairaalan arkea.

Raisa Kilpeläisen ja Kalle Ropposen visuaalinen suunnittelu on loistavaa! Kolkko mielisairaalamiljöö, yhdistettynä potilasasuihin, ja mistä lie haalittuihin esiintymisvermeisiin. Siis kun potilaat ovat puvustaneet itse itsensä mitä nyt käsiin sattuu tyylisesti. Vaatteet jotka ovat joskus olleet loisteliaita, mutta nyt enää nukkavieruja ja kuluneita. Suloinen ja värikäs sekamelska. Vanhoja kattokruunuja, de Saden ihanat keltavihreät kengät, riekaiseat harsoverhot. Dekadenttiä kuvaa, vanhoja huonekaluja lavan reunoille pinottuina, kuin hyljättyinä menneen loistosta.

Kaija Heijari ja Sirje Karu vastaavat maskeerauksesta ja kampauksista ja heillekin voi kohottaa kolmenkertaisen eläköön-fanfaarin. Upeaa työtä! Potilaat ovat ylitsepursuavan meikattuja, kuin sirkuksen klovneja, muusikot miimikkoina, groteskia mutta sulavaa.

Pidän kovasti kielestä mitä esiintyjät käyttävät. Riimitettyä ja Mikko Kilven taitavasti kääntäämää. Marat/Sade:ssa on monia kerroksia ja tasoja ja se vaatisi ilman muuta toisen katselukerran.

Esityksiä on vain huhtikuun puoliväliin eli kiirettä kannattaa pitää mikäli mielit mukaan Hurmehenkiseen hörhötykseen. Metrolla pääsee Tapiolaan, jos ei nyt ihan viereen, niin aika lähelle. Katsomo on tällä kertaa numeroimaton, mutta esitys vyöryy joka istumapaikalle kyllä yhtä tehokkaasti. Yksi kevään teatteritapauksia!


Kuvien copyright Raisa Kilpeläinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Making of Lea / KOM-teatteri 9.3.2019

Aah, KOM-teatterin kevätuutuus, Juha Hurmeen käsikirjoittama ja ohjaama Making of Lea oli juurikin niin oivallinen, mainio, hauska ja hulvaton kun oli lupa odottaakin. Tykkäsin joka sekunnista. Hyvä teksti, oivalliset esiintyjät ja mieletön meininki lavalla takaa onnistuneen katsomiskokemuksen ihan jokaiselle. Ei ihme että kevään esitykset ovat olleet loppuunmyytyjä, ja odottelussa onkin nyt loppuvuodelle lisänäytöksiä.

 

Koska Aleksis Kiven Lea ei ollut minulle entuudestaan tuttu näytelmä, niin oli luojan lykky nähdä se ennen tämän katsomista. Kiitos vaan Hurme ja Nälkäteatteri Leastanne! Mutta nyt saimme pikaperehdytyksen näytelmän tekoprosessista, nimensä mukaisesti tässä tehdään Lea-esitystä. Kuinka Kivi (Juho Milonoff) hortoilee ympäriinsä, ja miten Emelie Bergbom (Vilma Melasniemi) napakalla otteellaan paimentaa niin Kiveä, kuin haahuilevaa ja epävarmaa veljeään Kaarloa (Paavo Kinnunen). Kaarlo kun ei tunnu saavan mitään aikaiseksi, paitsi lemmirottansa hyysäämistä ja chaplinmaisen Emil Nervanderin (Melasniemi) kanssa hengaamista. Tämä kun tuntuu olevan kovin kiinnostunut Kaarlosta monessakin mielessä.

Oman hauskan lisänsä tarinaan tuo saksalainen valelääkäri Friedrich Evert (Jarkko Lahti), joka "hoitaa" Kiveä kylpylaitoksessaan; Bergbomeja sillä rahastaen. Lissu Lindbladh (Eeva Soivio) toimii Bergbomien kaikkiosaavana piikana. Ja sitten on ihastuttava ruotsalainen diiva Charlotte Raa (Sara Melleri), joka ei osaa sanaakaan suomea, mutta silti vetää Lean nimiroolin! Hienosti suomea murtaen. "Tämä Helsingfors on ihan jees mesta". Hurmeen ja Kiven kieli sekoittuu ja jalostuu; aivan ihana liitto! Mistä Kivi loppuu ja Hurme alkaa, ihan sama. Minulle toimii.

Helsingin (moni)kulttuurisessa katukuvassa nähdään myös pompöösit herrat August Ahlqvist (Lahti) ja Agathon Meurman (Soivio), jotka paheksuvat ja kritisoivat kaikkea, ja erityisesti Kiveä, minkä napsunottamisen lomaan ehtivät. Samalla herrat valistavat katsojia suomalaisten historiasta, ja näin ollen Hurme pääsee mielipuuhaansa: katsojan sivistämiseen. Osuu ja uppoaa.

Koko näyttelijäporukka tekee mielettömän hienoa työtä lavalla, kaikissa rooleissaan. Tästä lähtien Juho Milonoff sekoittuu päässäni Kiveen, niin uskottava tämän rosoinen Kivi-tulkinta on. Tyly, äkkipikainen, hieman sekopää mies, joka uskoo vahvasti itseensä. Ainakin välillä. Myös Paavo Kinnusen Bergbom on mainiota näyttelemistä. Vilma Melasniemen neiti Bergbom on jämäkkä ja tinkimätön teatterinainen, joka pitää langat käsissään; taas yksi vahva roolityö. Ja hurmaannuin täysin Mellerin Charlotte Raa'sta, mikä diiva!

Sen lisäksi että Making of Lea kertoo Kivestä ja 1860-luvun kulttuurielämästä, se kertoo jotain myös tämän ajan ihmisestä. Mikään ei ole oikeastaan muuttunut, vaikkakin suomenkieliset näytelmät ovat saaneet valta-aseman. Tutunoloisia tyyppejä lavalla seikkailee, ja nykyisinkin teatteriesityksen valmistaminen ensi-iltaan lienee yhtä kaoottista. Samaan aikaan voidaan esittää naapuritalossa kiinnostavia ja kilpailevia juttuja "saksalainen kokeellinen teatteri jyrää meidät 6-0" toteaa Stena tässä. Upeaa kuorolauluakin saamme kuulla, siitä pisteet!

Teatterin katossa on erinomainen Huberin käännöskone, kertoen katsojille mitä kieltä näyttämöllä kulloinkin puhutaan. 1869-luvun Helsinki oli varsin monikielinen ja -kulttuurinen paikka, ja englanti, ranska, saksa ja venäjä vuorottelivat ruotsin kanssa. Suomen kielen taito oli vähän niin ja näin. Siihen saumaan Kiven suomenkielinen näytelmä Lea istuu ehkä vähän huonosti, mutta jonkunhan on oltava suunnannäyttäjä! Mutta ei sitä tarvitse tietää oikeastaan mitään historiasta tai edes Aleksis Kivestä etukäteen. Making of Lean jälkeen on paljon viisaampi.

Matti Rasin lavastus tekopalmuineen ja krumeluurisine sohvineen on vähän kitsiä, mutta sopii juurikin tähän. Maalattu Helsinki-maisema lokkeineen ja variksineen passaa hyvin kaupunkinäkymien taustalle. Anne Kotola on loihtinut varsin mielenkiintoisen sekoituksen pukusuunnittelun saralla. On modernia popliinitakkia, mutta myös hienoja säätyläisasuja. Ja sitten resupekka-Kivi!

Esityksen innoittamana lainasin kirjastosta megalomaanisen Pentti Paavolaisen kirjoittaman Kaarlo Bergbom-elämäkertatrilogian. Mua kiinnostaa kovasti suomalaisen teatterin synty, ja koko tuo ajanjakso Suomen historiassa, joten siksikin tämä oli tämmöinen täsmänäytelmä juuri minulle. Kuten kyllä Hurmeen näytelmät usein tuppaa olemaan.

Making of Lea on ehdottomasti yksi vuoden teatteritapauksista. Isoimman osan 2,5 tunnin esityksestä istuin naama virneessä. Esitys on erinomainen silloin kuin se viihdyttämisen lisäksi myös tarjoilee sivistyksen muruja, ja sitä Making of Lea todellakin tekee. Hurmemaiseen tyyliin. Varasta vaikka lippu jostain! Itse menen toukokuussa uudelleen, ja sitten näenkin hieman erilaisen miehityksen. Soivio on jäänyt äitiyslomalle ja Ria Kataja astunut puikkoihin. Milonoffilla on muita kiireitä loppukeväästä, niinpä teatterin oma Niko Saarela hoitaa Aleksis Kiven hommat. Kiinnostavaa!


Kuvien copyright Noora Geagea.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Nälkäteatteri: Lea / KOM-teatteri 9.3.2019

Aivan loistavaa, että ennen KOM-teatterin uutuutta eli Making of Leaa on mahdollisuus nähdä Nälkäteatterin tulkinta Aleksis Kiven Leasta. Kovin usein tätä Suomen ensimmäistä suomenkielistä ammattilaisten esittämää teatterikappaletta ei lavalla olekaan nähty. Nälkäteatteri esittää nimenomaan Kiveä ja myös Volter Kilven draamatuotantoa, aika satunnaisesti ja vaihtelevilla kokoonpanoilla. Näitä Lean esityksiä oli vain yksi tällä erää, ja siksi valitsin oman Making of Leankin sen mukaan että saisin molemmat samana päivänä. Ja lisäksi Lean jälkeen oli keskustelutilaisuus aiheesta, ylimääräisenä bonuksena.

Lea kertoo raamatullisen tarinan. Luukkaan evankeliumissa kerrotaan Jeesuksesta ja puuhun kiivenneestä Sakkeuksesta. Hänellä oli Lea-niminen tytärkin, jolla on kaksi kosijaa, toinen fariseus (kauhea tyyppi, mutta isän mieleen) ja toinen juutalainen (johon Lea on rakastunut, mutta ei kelpaa isälle). Mutta sitten Sakkeus löytää myös Jeesuksen, ja katala Joas koitaa ryövätä Sakkeuksen rahat (joiden perässä hän alunperin olinkin. Joten Sakkeus hyväksyy Aramin Lean sulhoksi. Kaikessa mukana säätää palvelija Ruben. Ei kuulosta kovin hauskalta tekstiltä, mutta tämä porukka sai siihen kyllä mukaan hirveästi huumoriakin. Kroonista rahapulaa poteva Kivi koitti saada jostain rahaa Seitsemän veljeksen viimeistelyyn. Näytelmän teosta ja harjoitusprosessista tarkemmin Making of Lea-jutussa...

Juha Hurme on dramatisoinut ja ohjannut Lean ja esittää itse Sakkeusta. Tämän Sakkeus on rahanahne ja saita tyyppi, joka potkii ja läpsii palvelijaansa Rubenia (Ida Sofia Fleming) ja ajaa Aramia (Tomi Alatalo) pois pirtistään. Hykerryttävä tyyppi! Tytär Lea (Onerva Kärkkäinen) inhoaa lipevää kosijamiestä Joasta (Eetu Känkänen) ja vaikka tämä yllättää Lean ja Aramin jättämässä jäähyväisiä hieman liian intiimistikin, niin nuoripari onnistuu puhumaan senkin parhainpäin. Lea pitää muutaman pitkän ja tärkeän monologin, varsinkin lopussa - ja hienosti Kärkkäinen ne vetää.

Joas on mahtipontinen öykkäri ja tekopyhä kiipijä ja Känkänen naulaa roolinsa kerrassaan hersyvästi. Hän puhuu yleisölle monologejaan ja pään sisäisiä ajatuksiaan. Joas on niin karikatyyrimäinen tyyppi kyllä. Kun hänet on dumpattu niin siinä ei pillimehu kauheasti auta. Samoin Alatalon näennäisen nöyrä ja korviaan myöten Leaan rakastunut Aram on huimasti tehty rooli. Taas kerran Alatalo käyttää pitkää ja honkkeloa olemustaan hyvoin roolin tekemiseen. Nähdään lavalla leijonakin (Timo Torvinen)! Kerrassaan riemullista näyttelijätyötä kyllä kaikilta! Juuri sopivan liioteltua ja dramaattista, tuoden 1860-luvun fiilistä lavalle. Kaikki oli sopivan överiä ja teatraalista. Kieli on kivimäisen vanhahtavaa ja välillä olen kuulevani Shakespearemäisiä rönsyjäkin siinä. "Totisesti, oletpa kohottanut masentunutta mieltä!" Välillä puhallellaan saippuakuplia!

Puvustus on sekalainen kokoelma vähän mitä sattuu. Tulee mieleen että KOM:in varastosta on vaan napattu ensin käteen osuvia vaatekappaleita, sortseja ja hassuja hattuja. Mutta eiköhän Anne Kotolalla ole ollut tässä sellainen sopivan anarkistinen ja myös anakronistinen ajatus. Ja esitys vedetään Making of Lean lavasteissa - varsin sopivaa, vaikkei nyt ehkä ihan sovikaan.

Kertakaikkisen riemastuttava esitys, vaikka välillä teksti oli aika koukeroista ja muutenkin raamatusta napatut höpötykset eivät nyt niin normaalisti kiinnostaisi. Mutta onhan tää varsinainen kulttuuriteko, tämän esittäminen! Isot aplodit työryhmälle!

Esityksen jälkeen oli vuorossa Hurmeen ja tietokirjailija/historioitsija Teemu Keskisarjan jutustelua aiheesta Aleksis Kivi. Mukaan Hurme nappasi vielä yleisössä istuneen Hanna Suutelan (professori/tutkija Tampereen yliopiston Teatterin ja draaman tutkimuksessa), keskustelemaan nimenomaan Leasta ja tuon ajan suomalaisesta näytelmäkirjallisuudesta ylipäätään. Keskisarjan uudehko Kivi-elämämerta Saapasnahkatorni oli Hurmeellakin iso lähdeteos kun hän kirjoitti Making of Leaa. Keskustelussa puhuttiin alkoholista, miten se oli siihen aikaan (ja osittain toki vieläkin) tärkeä osa suomalaista, mutta myös maailmankirjallisuutta. Tšehov juoti hahmoilleen votkaa että sai ne puhumaan paljon. Kiven isä oli tuurijuoppo ja äiti keitteli sitten puolisolleen antabusliemiä. Kivi keräili juopoilta sananparsia ja hyödynsi niitä sitten teoksissaan. Omaa esiintymiskammoaan hän lääkitsi viinalla.

Kivi oli myös aikaansa edellä eli "työnteon totaalikieltäytyjä". Hurmeen mukaan hän ei tehnyt elämässään päivääkään rehellistä työtä (no nuorena oli paimenessa). Aikamoinen saavutus sekin. kiven näytelmiä ja novelleja on kadonnut paljon, mutta sitten esimerkiksi hänen suomentamansa maalinsekoitusohje on säilynyt. Aina eivät aikalaiset siis ymmärrä mitä kannattaa säästää tulevaisuuden tutkijoille.

Suutela sanoi että mikään näytelmä ei ole koskaan ajaton, vaan se tulee aina päivittää. Jollain tavalla ankkuroida tähän päivään (siis esitysaikaan). Kuulimme myös Kiven yhteydestä Shakesperen sonetteihin 17 ja 18. Kivi ei lainaa suoraan Shakespearea, vaan epäsuorasti. tai siten että hän on kuullut ruotsin- tai tanskankielistä raakakäännöstä ja tämä on vaikuttanut hänenkin tekstiinsä. Tämä oli tosi kiinnostavaa!

Lea-näytelmän viimeinen monologi jota Lea lausuu, ei oikein alunperin käynyt järkeen (Lea kuvailee lapsuuden kokemustaan), mutta sillekin saadaan selitystä lean äidittömyydestä. Hurme korostaa miten kukaan muu kuin Kivi ei olisi laittanut tämmöistä monologia näytelmän loppuun. Kuulimme myös yleisesti Lea-näytelmistä; ne olivat tavattoman suosittuja 1800-luvun lopulla. Niitä oli noin nelisenkymmentä erilaista, eri variaatioita juutalaistyttönäytelmistä. Ja niissä oli itämaisen eksotiikan ja erotiikan aspektia, mikä tietysti houkutteli katsojia. Keskisarja korostaa että Kiven on täytynyt olla hauska seuramies, koska ei häntä olisi muuten Helsingin kulttuuripiireissä jaksettu katsella. Kirjeissään tällä kun oli aina vain kolme pääkohtaa: voin huonosti, kirjoituksiani ei tajuta ja vippaa rahaa. Antoisaa keskustelua, jota olisi kuunnellut vielä lisääkin!



Esityksen kiitoskuva (ainoa mikä löytyi koko internetin ihmeellisestä maailmasta, Leasta tällä kokoonpanolla) otti p. himb, napattu Instagramista, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Lemminkäinen / Kansallisteatteri 26.9.2018

Kyllähän näin hulvaton esitys kun Hurmeen Juhan Lemminkäinen pitää uudelleen kokea. Näin sen viime helmikuussa ensimmäisessä ennakossa, ja heti tiesin että tämän tulen katsomaan uudelleen kunhan esityskertoja on takana muutamia. Ilokseni Lemminkäinen jatkui vielä nyt syksylle, jotta oli oivallinen hetki mennä tsekkamaan onko mitään muutoksia tapahtunut. 

No eihän sitä valmiissa esityksessä isoja juttuja ollut muuttunut. Miksi pyörää keksisi uudelleen. Yhtä mielettömän anarkistista ja vauhdikasta meno oli kun esityskauden alussakin. Fyysisyys on läsnä vahvasti kaikkien lavallaolijoiden olemuksessa. Juha Hurme on mestarillinen kielenkäyttäjä ja Lemminkäisessä se kieli yhdistyy saumattomasti näyttelijöiden läsnäoloon. Tykkäsin edelleen ihan täysillä.

Esiintyjien ammattitaitoa voi taas kerran ihmetellä suu ammollaan. Miten näppärästi Cécile Orblin haltsaa toimimattoman piirtoheittimen (töpseli ei ollut seinässä), ihan kuin se kuuluisi esitykseen. Veikkaan että valtaosa katsojista ei ehtinyt edes huomaamaan minkään olevan oudosti. Miten näppärästi Orblin ylipäätään liikkuu, elehtii, ääntelee ja tanssahtelee. Kuin kaikkia muita marionettimestarina johdatellen. Ihanaa katseltavaa! Koko porukka on alkuvoimaisen vahvaa ja väkevää, niin sanoissaan kuin teoissaankin. Tomi Alatalon honkkeloa olemusta ja käsittämätöntä ulottuvuutta hyödynnetään hyvin pitkin esitystä. Tämmöistä teatteria lisää Suomeen ja sassiin!

Katsomo ei ihan täynnä enää ollut, joten kai melkein kaikki halukkaat ovat tämän sitten jo nähneet. Esityksetkin loppuvat joulukuussa ja niitä on vielä jäljellä yhdeksän. Jos et ole tätä vielä nähnyt, niin nyt sitten lippukaupoille ja äkkiä. Kenenkään teatterin ystävän ei kannata missata Lemminkäistä. Eikä oikeastaan kenenkään muunkaan ihmisen...


Kuvien copyright Tommi Mattila.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

Pukkila / Volter Kilpi Kustavissa 14.7.2018

Lauantai-illaksi vielä Turusta Kustaviin katsomaan yksi Volter Kilpi-esitys. Kolmas ja viimeinen. Pukkila. Pitihän tämä nähdä, koska jotenkin tämä Alastalon salissa -kirjan henkilö teki vaikutuksen nukketeatteriversiossa. Mikäs mies se tämmöinen on. Jospa tämä keskiviikkona kantaesityksensä saanut mininäytelmä valottaisi minulle lisää tätä ilmeisen kiehtovaa hahmoa. Ja koska nimiroolissa oli ilmiömäinen Tomi Alatalo, niin senkin vuoksi halusin nähdä.

Tuttuun tapaan Juha Hurme dramatisoinut ja ohjannut tämänkin, ja esityspaikkana oli Tuulentuvan pihapiirin kalliokatsomo. Onneksi oli hattua ja huivia mukana, koska mitään aurinkosuojaa ei ollut aukealla paikalla. Kuuma tuli katsomossa, mutta ihan varmaan myös lavalla. Alatalo heilui, huitoi ja hyppi siihen malliin että hiki virtasi vuolaana. Ilmeisen juro ja hiljainen Pukkila on sitä vain ulospäin. Mutta sisällä kiehuu ja kuohuu ja energia virtaa. Mitään tästä ei vaan näy muille.

Venäläistä turvamiestä tummassa puvussaan ja jähmeässä olemuksessaan muistuttava Alastalo (Toni Harjajärvi) ja räyheässä parrassaan keekoileva Härkäniemi (Juha Hurme) taitavat pitää Pukkilaa hyvinkin jäyhänä tyyppinä, mutta tämän esityksen jälkeen katsoja on nähnyt sinne sisimpään. Huvittaa kun kaiken Pukkilan hihkumisen ja hyppimisen jälkeen Alastalo toteaa Mitäs sinä Pukkila kelaat? - päällepäin kun tämä on vaan jurottanut hiljaisena.

En ymmärrä miten kukaan voi muistaa ulkoa tommosta määrää tekstiä mitä Alatalon Tomi kykenee vetämään. Alatalo avaa hyvin tätä Pukkilan juroa mielenmaisemaa. Pogoava Pukkila on kuin jossain herätyskokouksessa. Jään katsomaan monttu auki tätä energiapurkausta ja iso osa tekstistä menee ohi. Tämä pitää selkeästi siis nähdä uudelleen. Ja koska Alatalo on niin fyysinen näyttelijä, niin Pukkilan rooli sopii miehelle kuin nenä päähän. Lyhyttä, intensiivistä ja tavattoman energistä menoa. Eiköhän tämä Pukkila nähdä lavoilla tulevina vuosina vielä moneen kertaan.

Monista muistakin kirjan sivuhahmoista opimme asioita, vaikkei heitä lavalla nähdäkään. Karjamaan Eenokkikin kuulemma ei raaski polttaa piippua koska varrestakin saa maun.

Ihana haitari- ja kitaraduo säestää sopivissa kohdissa ja Perttu Suomisen musiikki sopii tähän kuin nenä päähän. Pukkilan anarkistisen perseen/keskisormennäyttö sopisi paremmin punkjuhlille, mutta musiikki ankkuroi esityksen saaristolaismaisemiin.

Läheiseltä terassilta kantautuu puheensorinaa, mutta sekin sopii tähän ihan hyvin taustalle.

Millainen oli siis kolmen esityksen ensitutustumiseni Kustavin maineikkaisiin Volter Kilpi -päiville? Hyvinkin positiivista! Esiintymispaikat olivat ihania ja kaikki kohtaamani ihmiset rentoja ja leppoisia. Sellainen hyvin pienimuotoinen festari, jossa ilmeisesti samat ihmiset käyvät vuodesta toiseen. Kirjallisuusihmisiä, mökkiläisiä, kulttuuriväkeä. Tämmöinen sivistynyt ja rauhallinen festari, missä on toki paljon muutakin ohjelmaa kuin teatteriesityksiä. Inspiroiduinko lukemaan Alastalon salissa? Ehkä, kenties. Kunhan olisi aikaa...

Mutta kyllä. Eiköhän tänne pidä palata takaisin. Tulevina vuosina festivaalin taiteellisena johtajana toimii Anni Mikkelsson, ja kun kerran Raili W. lupaili yöpaikkaakin, niin saatanpa palata hyvinkin pian! Ensi vuonna kaksikymppisille vaikka...


Kuvien copyright omia, paitsi tuon ensimmäisen kunnon kuvan on ottanut Juha Karikoski.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Alastalon salin nurkassa / Yövieraat-teatteri, Volter Kilpi Kustavissa 13.7.2018

Perjantai-illan toinen esitys tapahtui Rentolan hurmaavassa kesäteatterissa. Sain kyytiläisen ajoseuraksi sinne (kiitos vaan seurasta!) ja mukavaa juttuseuraa siis. Onneksi keli oli aurinkoinen ja lämmin, vaan missäpä tänä kesänä ei olisi ollut. Esitys oli loppuunmyyty, joten kannatti olla ajoissa paikalla istuinpaikan (ja vieläpä selkänojallisen sellaisen) varmistamiseksi. Ennen esitystä oli hyvin aikaa istuskella pihapiirissä ihmettelemässä kesyä jäniksenpoikaa ja haukkaamassa eväitä.

Yövieraat-teatterin Alasatalon salin nurkassa oli kolmehenkiselle näyttelijäjoukolle ja kolmehenkiselle kuorolle dramatisoitu (Hurmeen Juhan käsialaa) pieni tarina kahdesta sisaruksesta ja suutarista. Pikkutyttö Viikka toimii leppoisan suutari Soleniuksen apulaisena ja samalla muistelee kuollutta pikkusiskoaan. Mukana on myös eloisa (välillä hyvinkin eloisa!) kissimirri. Solenius (Juha Hurme) naputtelee naskalia ja kertoilee Viikalle tarinoita. Viikka suree siskoaan, joka ilmantuukin tanssimaan muistoihin. Kuplivan iloinen Aksa-sisko kertoilee tarinoita taivaasta ja ainakin tälle katsojalle tulee mieleen että jos taivaassa on noin hauskaa, niin ei haittaisi kuolla vaikka huomenissa.

Aksa saa energiallaan rauhallisemman Viikankin innostumaan ja tytöt kirmailevat ja kikattavat. Lopulta Aksa poistuu ja Viikka toteaa: Sinne meni sisar. Mutta jotenkin tulee sellainen lämmin olo katsojalle, ja ehkä Viikankin ikävä helpotti kun näki miten iloinen siskonsa oli. Tyttöjä esittävät Onerva Kärkkäinen ja Taru Huokkola eläytyivät lapsirooleihinsa täysillä. Raikkaita ja ihastuttavia ja herkkiä. Suutari Solenius häipyy taustalle kun tytöt valtaavat lavan.

Kreikkalaiseen tapaan kuoro kommentoi ja vie tarinaa eteenpäin. Kolmikon Petra Poutanen, Hanna Rajakangas ja Ida Sofia Fleming äänet soivat kauniisti yhteen, ja Petra Poutasen säveltämä musiikki toimii upeasti luonnon helmassa. Lopussa oli tooooodella pitkä biisi, mikä kesti ja jatkui, mutta sopi kyllä hyvin. Tiedänkö kaiken vai tiedänkö mitään? kysyy kuoro, ja sitä sopii pohtia.

Hieman hämmentävä kokemus tämä oli, mutta tenhoava kyllä. Tässä ei erityisesti tapahtunut mitään, mutta silti tapahtui. Pidin erityisesti kuoron osuudesta ja musiikista. En tiedä syvensikö tämä omaa Volter Kilpi-tietämystäni, mutta ehkä hieman. Tämmöinen pieni tarina mitä ehkä Alastalon salin nurkassa tapahtui suurempien asioiden rinnalla.


Kuvat otin itse.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kaaskerin Lundström / Volter Kilpi Kustavissa 13.7.2018

Koska koin vahvaa Volter Kilpi-inspiraatiota nähtyäni mainion nukketeatteriesityksen aiheesta (katso bloggaus täältä), niin pitihän se vihdoin ja viimein päästä Kustaviin ns. pääkallopaikalle katsomaan lisää versioita aiheesta! Vuosia, siis oikeasti tosi pitkään, on pitänyt heinäkuussa vierailla Kustavissa, mutta aina on ollut esteitä. Rahapula, aikapula tai joku muu pula. Mutta nyt vihdoista viimein, kun on taiteellisen johtajan Juha Hurmeen viimeinen kesä Kustavissa, pääsin paikalle! Olin viikonloppua Turussa Finncon-tapahtumassa, niin äkkiäkös siitä Kustaviin piipahtaa parit esitykset katsomassa!

Tuulentupa Kustavissa, festivaalien keskuspaikka

Perjantai-iltana piti olla ohjelmassa Jaakko Juteinin kirjoittama Perhekunda, mutta viime hetkellä tilalle olikin muuttunut Hurmeen monologi Kaaskerin Lundström. Hyvin se mulle kävi, koska tätäkään en ole nähnyt. Hurme on kaiken muun lisäksi erinomainen esiintyjä, jota olen kyllä monesti varmaan tämänkin blogin sivuilla messunnut. Kyllä mitä tahansa monologia jaksaa kuunnella ja katsella, jos on hyvä teksti ja karismaattinen esiintyjä.

Vaikka olen vasta ihan noviisi Volter Kilpi -maailmassa, niin jotenkin Hurmeen intensiivinen esiintymistapa ja läsnäolo toi tekstin ihan iholle. Kirjaimellisesti. Esityskin alkaa kuin varkain, kun Hurme hiipii salin takaosasta ja yhtäkkiä aloittaa puhumaan keskellä katsomoa. Tekstissä on paljon merenkulkusanastoa ja murreilmaisuita, mutta konteksti käy hyvin ilmi. Kieli on koukeroista ja kaunista. Ja r sorahtaa rouhevasti; kun Hurme murskauttaa piru tai sorakari, niin siinä saa tuta. Hurme on täysillä mukana, kaikessa paatoksessakin. Koko sielullaan.

Tätä Kaaskerin Lundströmiä Hurme on esittänyt jo pienen ikuisuuden (vuodesta 1999) milloin missäkin. Vajaassa tunnissa sai pienen käsityksen miltä tuntuu miehestä mitä kolmenkymmenen vuoden takaiset tapahtumat eivät jätä rauhaan. Humalainen kapteeni upotti laivansa ja miehistönsä ja on nyt sitten virkaheittona maakrapuna opettamassa. Kamalaa paatosta ja tilitystä monenlaisista asioista.

Esitys on myös hauska, vaikka Lundströmin tarina onkin aika ankea. Lundströmin paasaus vaihtelee epätoivosta valoon ja katkeruudesta toivoon. Uskontunnustus, aritmetiikka ja viina. Siinä taitavat olla Lundströmin elämän kulmakivet. Viina vienyt koko miehenreppanan. Se intensiivinen ote millä Hurme pitää meitä katsojia hyppysissään ja ottaa lähikontaktiakin moneen. Hypistelee hiuksia ja istuu vieressä. Ja puhuu suoraan sinulle. Ja ei muuten tarvita mitään lavastuksia tai puvustuksia kun esiintyjällä on yleisö hyppysissään.

Vinkkivitonen: Syksyllä on mahdollista nähdä Kaaskerin Lundström Helsingin ytimessäkin, koska Hurme tuo monologinsa Teatteri Jurkkaan! Ehdottomasti kannattaa käydä katsastamassa. Jurkan intiimissä tilassa tulee vielä enemmän iholle kun Kustavin Tuulentuvan avarassa salissa.


Kuvat otin itse.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.