En uskaltanut surkean ruotsinkielentaitoni takia mennä katsomaan kun Marat/Sade sai ensi-iltansa viime lokakuussa. Ja sen verran koukeroista kieli taisi ollakin, että ehkä se oli hyvä päätös. Kun vielä Peter Weissin näytelmä on minulle entuudestaan vieras, niin ei tuommoisia riskejä uskalla ottaa, kun ei ole tekstitystä luvassa.
Tämä Juha Hurmeen ohjaustyö on kolmen teatterin kimppa: Klockriketeatern, Sirius Teatern ja Teater Mestola löivät viisaat päänsä (ja esiintyjänsä) yhteen ja nyt tulos sitten suomenkielisenä Espoon kaupunginteatterissa. Hyvää tiimityötä! Ja mikäpä se on esittää tätä myös suomeksi, kun muutama viikko sitten esitys pokkasi Thalia-juhlassa TINFO:n jakaman Thalia-palkinnon! Aivan mahtavaa - onnea koko tekijäporukka!
Kaiken kohkaamisen keskiössä ovat de Sade ja Marat, he väittelevät, keskustelevat ja vääntävät asioista. Vallankumouksesta, demokratiasta, väkivallasta. Vapaus, veljeys, tasa-arvo - miten ja millä keinoin niihin päästään. Myönnän että hetkittäin hieman korkealentoinen teksti meni yli hilseen; en jaksanut pysyä kärryillä ihan kaikesta. Siksipä kai huomioni kiinnittyi enemmän siihen kokonaisvaltaiseen ilotulitukseen mitä lavalla tarjoiltiin.
Musiikki on valtavan iso ja tärkeä osa koko esitystä. Alkuperäismusiikista vastasi Hans-Martin Majewski, mutta nyt kuultiin myös Martin Åkessonin ja Mirva Tarvaisen säveltämää & esittämää musiikkia. Ihan loistavalta kuulosti! Anarkiaa punk-hengessä, kauniita jousia, rap/spoken wordia, balladeja... Virtuoosimaisen soiton lisäksi kaksikko seikkaili isohkoissa rooleissa lavallakin, raahaten mukanaan milloin selloa ja milloin kontrabassoa. Miten upeasti musisointi on intregroitu mukaan mielisairaalan arkeen ja heidän näytelmäänsä. Haluaisinpa kuulla tätä lisääkin.
On todella virkistävää nähdä lavalla joukko suomenruotsalaisia näyttelijöitä, joiden kasvot eivät ole niin "kuluneet käytössä". Monta vanhaa tuttua, mutta myös muutama uusikin löytö! Porukassa on mieletön energialataus! Traagisena jeesusmaisena hahmona leijonantassuisessa kylpyammeessaan viruva Marat (Carl Alm) on kiehtovan surumielinen tyyppi, ja Paul Olin enimmäkseen viilipyttymäisenä, mutta sitten taas hetkittäin maanisen innokkaana de Sadena herkuttelee roolillaan. Välillä de Sade hekumoi kuvaillessaan kidutuksen yksityiskohtia ja häntä myös piiskataan kiinnisidottuna; viittauksia katsojalle siitä ilmiöstä mille hän nimensäkin antoi. Sääli on etuoikeutettujen juttu. Katsojat joutuvat myös jännittämään pysyykö de Saden väljät pitkälahkeiset kalsarit yllä vai ei, onneksi ylihoitaja käy säilyttämässä markiisin siveyden nostelemalla housuja takaisin.
Alma Pöystin masentunut narkoleptikko Charlotte Corday on mainio hahmo. Nukahtelee milloin minnekin ja unohtaa ilmaantua lavalle. Marat'n murhasta ei meinaa tulla mitään. Ja kun lopulta hän saa tehtävänsä valmiiksi, niin riemu on rajaton. Sairaalan henkilökunta (Paul Holländer torveensa töräyttelevänä johtajana, ja varsinkin Jon Henriksen mykkänä ylihoitajana) joutuu paimentamaan ja hyysäämään hoidokkejaan. Milloin takaisin esityksen pariin tai milloin muuten vaan ruotuun. Ongelmia aiheuttaa erityisesti esiintymisintoinen seksihullu Duperret (hykerryttävän hyvä Fabian Silén) ja aggressiivinen munkki Jacques Roux (Matti Raita).
Yksi eniten mieleeni jääneistä rooleista oli Kuuluttaja (Wilhelm Grotenfelt). Hän toimii tarinan johdattelijana ja selostajana, mutta joutuu välillä muiden jyräämäksi. Sympaattinen hahmo. Lisäksi Marat'ia ammeessa hoivaava Simonne Evrard (Martina Roos) on hyvin äitimäinen, mutta hetkittäin julmaksikin heittäytyvä.
Juha Hurme on saanut porukasta kyllä hienot kierrokset irti. Välillä mieleen tulee punalipun heiluttelusta ja yleisestä näennäisanarkiasta KOM-teatterin meno. Ja vaikka hetkittäin de Sade ja Marat junnaavat pohdinnoissaan, niin muu porukka keksii kaikenlaista puuhastelua ja revittelyä näyttämön eri kolkissa. Sellaisia seesteisiä kohtia on aika harvassa, vaan melko täyttä tykitystä vedetään yli 2,5 tuntia (ensi-illassa kesto taisi hieman venyä suunnitellusta). Välillä liikekielestä tulee mieleen zombiet, välillä merirosvot - ja välillä taas reppanat potilaat laitoksessaan. Sairaalanjohtaja ei halua mitään kumouksellista esitystä, mutta sitä hän (ja me) saamme. Potilaat puolustautuvat sillä että he esittävät historiallisia tapahtumia. Välillä esiintyjiä lääkitään kuntoon että he kykenevät jatkamaan näytelmäänsä, ja pakkopaidaltakaan ei vältytä. Mielisairaalan arkea.
Raisa Kilpeläisen ja Kalle Ropposen visuaalinen suunnittelu on loistavaa! Kolkko mielisairaalamiljöö, yhdistettynä potilasasuihin, ja mistä lie haalittuihin esiintymisvermeisiin. Siis kun potilaat ovat puvustaneet itse itsensä mitä nyt käsiin sattuu tyylisesti. Vaatteet jotka ovat joskus olleet loisteliaita, mutta nyt enää nukkavieruja ja kuluneita. Suloinen ja värikäs sekamelska. Vanhoja kattokruunuja, de Saden ihanat keltavihreät kengät, riekaiseat harsoverhot. Dekadenttiä kuvaa, vanhoja huonekaluja lavan reunoille pinottuina, kuin hyljättyinä menneen loistosta.
Kaija Heijari ja Sirje Karu vastaavat maskeerauksesta ja kampauksista ja heillekin voi kohottaa kolmenkertaisen eläköön-fanfaarin. Upeaa työtä! Potilaat ovat ylitsepursuavan meikattuja, kuin sirkuksen klovneja, muusikot miimikkoina, groteskia mutta sulavaa.
Pidän kovasti kielestä mitä esiintyjät käyttävät. Riimitettyä ja Mikko Kilven taitavasti kääntäämää. Marat/Sade:ssa on monia kerroksia ja tasoja ja se vaatisi ilman muuta toisen katselukerran.
Esityksiä on vain huhtikuun puoliväliin eli kiirettä kannattaa pitää mikäli mielit mukaan Hurmehenkiseen hörhötykseen. Metrolla pääsee Tapiolaan, jos ei nyt ihan viereen, niin aika lähelle. Katsomo on tällä kertaa numeroimaton, mutta esitys vyöryy joka istumapaikalle kyllä yhtä tehokkaasti. Yksi kevään teatteritapauksia!
Kuvien copyright Raisa Kilpeläinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
