Ilmeisesti Helsingin matka otti enemmän veroja multa, kuin aiemmin tajusinkaan. Jostain syystä herkistyin itkuun asti kommenteista ja ylipäätään noista kuvista joita otettiin Qumman kanssa. Ei siksi, että ne olisi kamalia, vaan siksi, että aihe yleisesti vaikuttaa muhun suuresti. En julkisesti ole puhunut yleensä lapsiasioista, koska se vain on mulle niin herkkä aihealue. Tänään olen itkenyt, rampannut tupakalla ja vain pohtinut miten ihmeessä saan kivun sisälläni lakkaamaan. Olen vain niin surullinen tällä hetkellä.
En oikeestaan edes tiedä mitä haluan tällä postauksella kertoa tai miten haluan sen vaikuttavan, mutta kirjoittaminen on aina auttanut mun oloani ja tosiaan aihekin on sellainen mistä ei myöskään pahemmin ikinä puhuta missään. Ehkä siksikin haluan kirjoittaa tästä ihan julkisesti.
Lapset, menettäminen, elämä ja kuolema. Ne on kai ne avainsanat. Muutaman elämäni hetken voisin teille jakaa, vaikka ne ovatkin itselleni tosiaan erittäin henkilökohtaisia ja kivuliaita.
Muistan miten kauan aikaa sitten istuin kummitätini makuuhuoneessa heidän sängyllään. Pidin kättäni kummitätini mahalla ja odotin jännittyneenä tuntisinko sieltä pieniä elämän potkuja. Kummitätini oli vuosia yrittänyt saada lasta ja kaikki lääkärit olivat aina sanoneet ettei hän saisi ikinä lapsia. Nyt se ihme oli vihdoin tapahtunut ja kaikki tuntui yhtäkkiä hirveän todellista, kun kaiken odottamisen jälkeen tunsin kättäni vasten pienen jalan potkaisevan paisunutta mahaa. Hihkaisin ääneen ja me hymyilimme yhdessä ja olin niin onnellinen hänen puolestaan. Kun synnytys viikkojen päästä käynnistyi en tiennyt, että pian itkisinkin kummitätini kanssa menetettyä pienokaista joka ei koskaan saanut kokea elämän iloa vaan syntyi kuolleena. Onneksi kummitädillä onkin nykyään poika joka on erittäin terve. Tästäkin asiasta tekee vain surulliseksi se, että en ole jutellut vuosiin kummitätini kanssa, enkä edes tiedä miltä lapsi nykyään näyttää, reippaasti sekin jo kouluiässä. Tunnen menettäneeni jälleen paljon, koska en ole päässyt enää pitkään aikaan osaksi elämää, joka oli suuri osa omaa elämääni.
Myös muualtakin lähipiiristä olen kokenut menettämisen tuskaa. Ystäväni joka myös pitkään halusi lasta tuli vihdoin raskaaksi. Maailmani järkkyi ja surin pitkään ystäväni kanssa pientä lasta, jonka hän joutui synnyttämään omassa kodissaan, kylpyhuoneessaan, koska eivät voineet lähteä sairaalaan. Verinen ja tuskainen vessa tuskin oli enää paikka sen jälkeen mihin kukaan enää haluaisi mennä. Pienen pieni käsi, joka oli ikuisesti puristunut nyrkkiin kummittelee edelleen mielessäni liian pienen ja liian valkoisen arkun kanssa. Se ei ole vieläkään ikinä kadonnut mielestäni, ilmeisesti jokin voima sai sen palamaan verkkokalvoille. Tiitulla oli myös aivan liian valkoinen arkku. Mielestäni valkoinen on mitä surullisin väri.
 |
| Minä ja Janin vanhempi poika Mika vuonna 2007 |
Olen muutamaan otteeseen maininnutkin blogissani, kuinka haluan lasta ja toivoisin sitä. Syömishäiriöni koetteli vuosia kehoani siinä määrin, että olen kaikin puolin mennyt sekaisin ja rikki. Olen käynyt testeissä ja kysyn joka kerta gynekologilta käydessäni vieläkin voinko saada koskaan lasta. Mutta menneisyyteni voi aina olla vaikuttimena sille, etten ehkä ikinä saa omaa pientä elämänvaloa ja minulla on myös suuri riski saada keskenmenoja. Seuraavasta asiasta jonka kerron, olen puhunut vain muutamalle läheiselle ystävälleni. Kun aloin Janin kanssa seurustelemaan, päässäni alkoi yhtäkkiä kuulumaan mieletön tikitys. Nyt, nyt se lapsi on saatava. Janilla on edellisestä avioliitosta kaksi mitä ihaninta poikaa, joista nyt vanhin meni viime syksynä kouluun ja pärjää siellä erittäin hyvin. Olen nähnyt kuinka molemmat pojat ovat vauvoista kasvaneet fiksuiksi ja määrätietoisiksi pieniksi miehiksi ja en malta odottaa miten he taas kasvavat. En tiedä mitä tekisimme jos menettäisimme heidät. Pojat ovat vain niin rakkaita, tärkeitä ja suuri osa minunkin elämääni.
Ehkä juuri siitäkin syystä haluan niin kovasti meille oman yhteisen pienen kullan. Viime vuonna yritimme sitten saada sitä, mutta mitään ei tapahtunut. Siinä vaiheessa, kun aloin tekemään raskaustestejä ja pettymykseni aina kasvoi vaan suuremmaksi kuukausi toisensa jälkeen, masennuin suuresti ja syksyllä aloitinkin pillerit uudestaan, ihan vain siksi, koska en kestä sitä odottamista ja pettymistä, sitä pelkoa. En vain ole valmis siihen. Haluan muutenkin antaa parhaimman minäni sille lapselle, sen tulevaisuudelle ja antaa tukea jota en välttämättä nyt vieläkään pystyisi ehkä antamaan sairauteni takia. Kaikenlisäksi en ole vielä parantunut bulimiastani, enkä todellakaan halua riskeerata raskauttani tulemalla pahemmin sairaaksi tai myöhemmin kenties saada omaa lastani sairastumaan omalla käytökselläni.
Tuskinpa tulen tästä asiasta täällä enää uudestaan puhumaan ja en tosiaankaan edelleenkään tiedä mitä haluan sanoa kai muuta kuin hieman omaa tarinaani hieman syvemmältä, te lukijat kun tiedätte elämästäni loppuen lopuksi todella vähän. Jos olette itse kohdanneet vastaavia kokemuksia tai aihe herättää ajatuksia, on tietysti hienoa kuulla mitä teillä on sanottavaa.
P.s Minunkin äidilleni sanottiin aikoinaan, ettei hän voi ikinä saada lapsia. Äiti saikin siskoni ja kuuden vuoden päästä minut. Sen verran siis toiveen sanaa niille, joille on sanottu ettei koskaan tule saamaan lapsia. Ystäväni ja kummitätini kuitenkin myös saivat, joten ei ikinä kannata menettää toivoa.
/Leena
