Jessica Townsend: Nevermoor - Morriganin koetukset

Onko sinusta joskus tuntunut siltä, että syytät itseäsi muidenkin ihmisten epäonnesta? Jessica Townsendin Nevermoor - Morriganin koetukset (Otava, 2018) esittelee meille Morrigan Korpin, kirotun tytön, joka pelkällä läsnäolollaan saa aikaan onnettomuuksia ja epäonnistumisia. Morrigan on syypää niin hillon homehtumiseen kuin vanhusten luunmurtumiin, koska sattuu olemaan syntynyt Ehtoona. Morrigania kohdellaan myös kotona kaltoin. Poliitikkoisä ei juuri rakkauttaan osoita, ja äitipuoli on klassisen itsekeskeinen ja paha. 

Ehtoo lähestyy ja samalla Morriganin yhdestoista syntymäpäivä, jolloin Morriganin on määrä kuolla. Yllättäen tyttö saa tarjouksia suojelijoista. Hän pitää tarjouksia kiusantekona, eikä laita toivoaan niihin. Kuitenkin viime hetkillä Korppien kartanon ovella seisoo punatukkainen veijarimainen Jupiter Pohjoinen, joka puhuu Morganin mukaansa. Matka kohti Nevermooria alkaa painostavissa tunnelmissa. Jupiter on valinnut Morganin ehdokkaakseen Nevermoorin Meineikkaaseen Seuraan, ja seuraan päästäkseen kokelaan on tietysti läpäistävä koetukset ja esiteltävä erityiskykynsä. Morgan ei vain tunnu tietävän, onko hänellä erityiskykyä ollenkaan, eikä Jupiterista saa mitään irti. Tämä kehottaa vain olemaan hätäilemättä. Ongelmia tuo lisäksi se, että Jupiter on kuljettanut Morganin kepulikonstein Vapaavaltioon ja Nevermooriin, ja poliisi on jatkuvasti kyselemässä papereita. 

Luen aika vähän fantasiaa, mutta kyllähän Townsendin teoksessa on kaikki perinteiset fantasiakirjallisuuden piirteet. Morgan on viaton, hyljeksitty lapsi. Jupiter on auttaja, kannustaja, joka laittaa Morganin näkemään vahvuutensa. On useita vastavoimia, ilkeitä kanssakilpailijoita. Morganin koettelemuksissa kuljetaan kummallisilla kulkuneuvoilla ja vielä kummallisemmilla eläimillä. Tavataan noitia ja eläviä kuolleita. Tehdään silmänkääntötemppuja. Suurin piirtein mikään ei ole pysyvää. On epävarmuutta ja epäilyä, mutta myös iloa ja toivoa. Teemana varmasti tässäkin teoksessa on henkinen kasvu, rohkaisun ja ystävyyden merkitys.

Morganin koetukset ei kuitenkaan ole kovin pelottava ja ahdistava - ainakaan näin aikuisen lukijan näkökulmasta. Koettelemukset menevät ohi nopeasti, ja teoksessa on seesteisempiäkin hetkiä. Aina voi mennä Jupiterin kotina toimivan Deukalionin sauhubaariin rentoutumaan vaikkapa laventelisauhuissa. Teoksessa on paljon huumoria, mikä osaltaan johtunee ammattitaitoisesta kääntäjästä, onhan käännöstyö Jaana Kapari-Jatan käsialaa. Meineikkaan seuran jäsen olisi minustakin mukava olla.Tosin pari kertaa näin punaista teosta kuunnellessani. Ei kai edelleenkään ole suomen kielen mukaista käyttää potentiaalin imperfektiä? Eihän sellaista muotoa edes ole! Mietin, oliko lieni-sanan käyttö tyylikeino, mutten sitä sellaiseksi usko.

Helsingin Sanomien arvostelusta luin, että teokseen on kaavailtu yhdeksää osaa, käännösoikeuksia on myyty hurjasti ja elokuvaa suunnitellaan. Oliskohan Morganista Harry Potterin manttelinperijäksi? Ainakin se on ihan koukuttava näin keski-ikäisen lukijankin mielestä, ja minulle kyllä äikänopena sopii, että saadaan uusi houkutin lukemista etsiville nuorille. 

Teoksen maailmaan pääsin Storytelin äänikirjan kautta. Helmet-lukuhaasteessa teos sopii oikein hyvin kohtaan 29. Kirjassa on lohikäärme.

JP Koskinen: Kalevanpoikien kronikka

Kalevanpoikien kronikka lähtee liikkeelle vanhan Väntin pohdinnoista hänen kirjatessaan muistiin piispa Henrin elämäkertaa. Väntti on tuohtunut, kun hänen tietonsa on asetettu kyseenalaisiksi. Niinpä Väntti päättää kertoa koko tarinan. 

JP Koskinen osaa yllättää. Kalevanpoikien kronikka on hämmästyttävä keitos Kalevalasta, mytologiasta ja kirkkohistoriastakin tuttuja tapahtumia ja henkilöitä. Tapahtumat sijoittuvat 1100-luvulle, ristiretkien vuosisadalle. Kertojana on Väntti, Ahti Saarelaisen avioton poika, jonka Ahti antaa kasvattipojaksi kuuluisalle loitsujen taitajalle, kiukuttelevalle Väinölle. Väntti oppiikin nopeasti taitavaksi sanailijaksi, joka muistaa tarinat ja värittää niitä, sen minkä kerkiää. Teoksen kieli saakin paikoin Kalevalan rytmin kerrontaansa.

Naistenmies Ahti, vanha Väinö ja heidän toverinsa Seppo Ilmarinen virittävät purtensa ja lähtevät Miklagårdiin asioille. Väntille on suunnitelmissa oma rooli, joten hän pääsee matkalle mukaan. Määränpäässä Väntti joutessaan tutustuu Henriin ja tämän oppipoikaan, jotka yhdessä opettavat hänelle asioita Ristin-Kiesuksesta. Sepon matkassa Väntti pääsee kuulun sotateknikon Stauriakoksen pajalle. Vanhaa tiedemiestä auttelee hänen lapsenlapsensa, kaunis Irene. 

Koskisen teos on Väntin kasvukertomus. Matkan aikana Väntti kasvaa pojasta nuoreksi mieheksi - ehkä vähän liiankin nopeasti. Kotiin palattuaan hän ei enää ole sama sinisilmäinen lapsi kuin lähtiessään. Silmät ovat avautuneet oikeastaan kaikkien matkalla mukana olleiden miesten osalta, eikä paljastunut kuva aina ole mitenkään mairitteleva. 

Miklagårdin matkan lisäksi teokseen mahtuu niin metsänpeittoa kuin sotanäyttämöitä. Tosin kummoinen taistelija ei Väntti taida olla, vaan suullinen sodankäynti on hänen vahvuutensa. Ja toden totta, kyllähän Väntti taitaa tietää, mitä piispa Henrille oikeasti tapahtui. Mutta voiko kertojaan luottaa? 

Kalevanpoikien kronikka avautuu lukijalle parhaiten, jos Kalevala on tuttu. Teos sisältää niin paljon intertekstuaalisuutta, että sen lukeminen on paikoin jopa uuvuttavaa. Tapahtumat seuraavat toisiaan, syy-seuraussuhteita etsitään ja löydetäänkin, ja välillä muistellaan vanhoja. Tylsä teos ei missään tapauksessa ole. Yllättävät yhteydet ja stereotypisten mielikuvien rikkominen sai ainakin minut hekottelemaan. 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 38: Kirjan kannessa on kulkuneuvo.

Sini Helminen: Kaarnan kätkössä

Sata suomalaista 2017 - osa 7

Sini Helmisen Kaarnan kätkössä (Myllylahti, 2017) "aloittaa neliosaisen reaalifantasiasarjan Väkiveriset, jossa kotimainen mytologia tunkeutuu elävänä ja kihelmöivänä nuorten arkeen". Näin teosta kuvaillaan takakannessa. Teoksen päähenkilö on lukion päättävä Pinja, suorittaja, joka penkkaripäivänä huomaa poikaystävänsä Artun pettäneen hänet ilkeästi - ja vieläpä Pinjan parhaan ystävän kanssa. Mikä klassinen - ja herkullinen - aloitus!

Pinjalla on salaisuus. Hän on ollut pienenä selkäleikkauksessa, josta on jäänyt kipeät arvet. Yhdessä tämän ja hylätyksi tulemisen kokemuksen takia Pinja linnoittautuu kotiinsa. Vain pikkusisko saa hänet irtautumaan eristäytyneisyydestään. Kuka on Tuulia, tyttö, joka ilmestyy tyhjästä Pinjaa häiritsemään ja jonka kanssa Pinja kinastelee niin, että äiti ehdottelee jo psykiatrin tapaamista. Terapiaan Pinja ei mene, mutta äiti saa hänet pakotettua menemään töihin hoitamaan kaupungin istutuksia. Samassa paikassa on töissä Virve, punatukkainen ja vihreätukkainen tyttö, joka tuoksuu pihkalle ja joka saa Pinjan oudon sekaisin. Mitä tapahtuu Hollolassa, isovanhempien luona, jonne äiti on karkottanut Pinjan "epänormaalin" suhteen takia? 

Teoksesta on hankala kertoa, jottei paljastaisi liikaa juonesta. Selitys Pinjan outoon synnynnäiseen "selkävammaan" löytyy. Teoksessa kuljetaan niin reaalimaailmassa kuin Hiiden mailla sekä Tapion ja Tellervon tanhuvilla. Suomalaisen mytologian hahmot, metsänneidot ja sinipiiat tulevat tutuiksi, mutta kovin pintapuolisesti. Henkilöt jäävät kovin stereotypisiksi, eikä asioiden anneta kehittyä tarpeeksi hitaasti. Toisaalta kysehän on neliosaisen sarjan aloitus, joten toiveissa on henkilöiden syventäminen. Varsinkin Pinjan äiti jää ohueksi, samoin Arttu. Täysin ei myöskään vielä käy selville, mikä Virven on ajanut kotoaan. Pelkkä kyllästyminen paikkaan ei riitä.

Mytologian tuominen nykypäivään on kiinnostavaa. Ehkäpä palaamme vielä Hiitolaankin, nyt siellä vierailu jäi lyhyeksi pyrähdykseksi. Huumoria on yritetty tuoda mukaan, mutta lähinnä Tuulian puhekielinen sanailu tuo myötähäpeää. Pinjan seksuaali-identiteetin hakeminen on ihan kiinnostava aihe, mutta tässä minusta jopa turha. Aineksia on liian paljon, ja epäloogisuuksiakin on. Opettajaäidin lapsi on päiväkodissa kesälläkin, isoisä vie alaikäisen baariin jne. Jostakin kumman syystä minulle tulee mieleen, että teos olisi toiminut parhaiten itsenäisenä teoksena, jossa olisi keskitytty Pinjan elämään abivuoden jälkeen, henkiseen kasvuun ja petoksesta selviytymiseen, ilman väkisin liimattua fantasiaosuutta. Nyt jää mielikuva, että Pinjan nykypäivä oli ympätty teokseen hutiloiden, jotta päästää fantasiaosuuksiin. Osuudet ovat kuin eri teoksista. Ehkäpä tämä tasoittuu jatko-osien myötä.  Pakko kuitenkin kysyä, miksi esikoiskirjan pitää aloittaa neliosainen sarja.

Aion siis tosiaan lukea jatko-osat, vaikka tässä kriittinen olenkin ollut. Toki otan teoksen esille myös vinkatessani kirjoja yläkoululaisille. Ehkäpä jonkun saa tarttumaan kirjaan tälläkin, jos ei muuta niin kertomalla, että tässä alaikäinen ryyppää. Se toimii aina. 

Helmet-haasteessa laitan tämän kohtaan 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja. Kirjastossamme on ulko-oven luona nuortenkirjahylly, jossa on henkilökunnan suosituksia houkuttelemassa nuoria (ja vähän vanhempiakin) lukemaan.

Lyhyt katsaus luettuun

Reilut pari viikkoa sitten selkänikamani murtui mäenlaskussa liikuntapäivänä, enkä ole jaksanut kipuilultani blogata. Lukenut kuitenkin olen. Ennen tapaturmaa vietin mieheni kanssa mukavan loman Amsterdamissa. Matkalukemisina minulla oli sattumalta teemaan sopiva lukupiirin kirja, Ian McEwanin Amsterdam sekä lentokentältä napattu Hjort & Rosenfeldtin Tunturihauta. Amsterdam-teokselta odotin enemmän, lupasihan takakansi mustaa huumoria. Kirja alkaa herkullisesti Molly Lanen hautajaisista, jossa on koolla aviomiehen lisäksi lukuisa joukko naisen entisiä rakastajia. Teos ei kuitenkaan niinkään kietoudu Mollyn ympärille, vaan kertoo kahden miehen, Vernonin ja Cliven, kummallisesta ystävyydestä ja vallankäytöstä. Ian McEwanilta olen aiemmin lukenut Sovituksen, josta pidän paljonkin.

Tunturihauta-dekkarin pohjaksi olisi kannattanut lukea sarjan edeltävät osat Mies joka ei ollut murhaaja sekä Oppipoika. Näin olisi ymmärtänyt taustoja rikospsykologi Sebastian Bergmanin käyttäytymiselle. Kaikesta huolimatta teos vetäisi mukaansa. Ketäpä ei kiinnostaisi olla mukana selvittämässä Jämtlannista löytyvän joukkohaudan salaisuutta. Mitä tekemistä hollantilaisella kadonneeksi julistetulla pariskunnalla on tunnistamattoman perheen kanssa? Miksi palaneesta autosta löytyi vuosia sitten nainen, jota ei ole olemassakaan?

Erika Vikin tuore fantasiateos Hän sanoi nimekseen Aleia sen sijaan tuli minulle kirjastosta pitkän jonotuksen jälkeen. Olen melko untuvikko fantasian lukijana. Se on ollut genre, jota olen kartellut. Siri Pettersenin Korpinkehät-sarjan myötä olen tullut avoimemmaksi lajin suhteen. Vikin teos alkaa klassisesti: nuori tyttö raahautuu viimeisillä voimillaan lumimyräkässä susien ahdistelemana portille, josta hänet löytää talon isäntä, kartanpiirtäjä ja tutkimusaseman johtaja  Corildon Ma'Bathae. Toivuttuaan tyttö kertoo nimekseen Aleia. Hän ei muista mitään, eikä ole varma edes nimestään. Tyttö on ihminen, muttei ehkä täysin vailla maagisia voimia. Corildon taas on seleesi, mies, jolla on harvinaisen tarkat aistit. Yhdessä he lähtevät kohti Seleesiaa selvittämään Aleian salaisuutta. Teos aloittaa Kaksoisauringot-trilogian, joka pitänee lukea loppuun. Teoksessa ei mässäillä magiikalla, siinä on toimintaa ja rakkauttakin. Miljöön kuvauksessa ja joissakin tapahtumissa on paljon westerneille tyypillistä piirteitä. Voin jo kuvitella teoksen filmattuna.

Viimeisin sairasvuoteella lukemani teos on L.M. Stedmanin Valo valtameren yllä. Kiinnostuin tarinasta, kun luin teoksen pohjalta tehdystä elokuvasta, jota en ole vielä nähnyt. Teoksen päähenkilö on ensimmäisen maailmansodan kauhuista toipuva Tom Sherbourne, joka pestautuu vartijaksi kaukaiselle majakalle. Tom viihtyy saarella hyvin yksin, mutta ei kuitenkaan voi vastustaa Isabelia, rehtorin tytärtä mantereelta, ja pian idylli on täydellinen. On mies, vaimo, myrskyävä meri ja valo meren yllä. Kun rantakivikossa on kolme pientä ristiä, rantaan ajautuu vene, jossa on pieni vauva ja kuollut mies. Kerronnan suunta muuttuu. Pidin eniten teoksen alkupuolesta, jossa kuvataan Tomin aikaa yksin saarella, Australian rannikon karuutta, meren pauhua ja tuulen tuiverrusta. Teoksen loppupuolella on paljon sälää.

Kuva San Sebastianista muutaman vuoden takaa. Mies tuntematon.

Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla

 Sata suomalaista 2017 - osa 6

Mikko Kamulan huikea esikoisteos Ikimetsien sydänmailla (Gummerus, 2017) aloittaa Metsän kansa -sarjan. Kamulan teos sijoittuu 1400-luvun Savoon - Leppävirran, Juvan ja Rantasalmen tietämille. Suuressa roolissa teoksessa ovat vesistöt, tuon ajan kulkuväylät. 

Teoksen keskiössä on Juko Rautaparta ja hänen perheensä - Mallu-äiti, lapset Heiska, Varpu ja Tenho sekä tuore vaimo Mateli. Perhe on muuttanut Juvan seudulta erästelymailleen pohjoisemmaksi verotusta pakoon. Eletään aikaa, jolloin lappalaiset vielä puolustavat erämaitaan samaan aikaan kun karjalaiset etsivät uusia metsästys- ja kalamaita. Tässä puristuksessa elää Juko perheineen. Päivämatkan säteellä on muutama muukin asukas, mukaan lukien vahva tietäjä Yörnin äijä. 

Teoksen tapahtumien myötä nuori Heiska kasvaa aikamieheksi. Välillä tarkastelun kohteeksi pääsee teini-ikäinen Varpu ja hänen hieman ristiriitainenkin suhteensa nuoreen äitipuoleen. Kolmantena päähenkilönä on Tenho-poika, jonka talon Mökkö-haltija tuntuu ottaneen suojiinsa. Tenho näkee ja kuulee sellaista, mitä muu perhe ei huomaa. 

Lähes 700-sivuiseen järkäleeseen mahtuu paljon. Vietetään niin köyriä, karhunpeijaisia kuin Ukon vakkoja, painitaan karhun kanssa ja otetaan mittaa veroja kantavasta neljännesmiehestä. Paljon jää jännitteitä jatko-osiin.

Olennaiseksi osaksi Kamulan teosta nousevat ikivanha kansanusko ja shamanismikin. Tämä on toisaalta niin teoksen lumo kuin kirokin. Kun yhteen teokseen saadaan niin kodin- ja riihenhaltijat, maahiset, metsänpeitto, käärmeiden käräjät ja aarnitulet, monesta muusta puhumattakaan, on lukijalla ähky. Totta kai elämä tuolloin on varmasti ollut täynnä uskomuksia ja loitsuja, mutta hiukan olisi voinut suitsia rönsyilyä tässä aiheessa. Juoni teoksessa on kyllä selkeä, teos helppolukuinen ja pitää otteessaan kaikesta huolimatta. Toisaalta kansanuskon tuominen teokseen on minusta lumoavaa. Tämä ehkä selittyy kiinnostukseni kohteista - olenhan suomen kielen ja kirjallisuuden lisäksi opiskellut perinteentutkimusta (R.I.P. Anna-Leena Siikala) ja Suomen historiaa. 

Teoksen kielessä jäi muutama kohta askarruttamaan. Esimerkiksi kymmenissä olevan Tenhon tuumailut tuntuvat paikoin hieman kypsemmän ihmisen ajatuksilta. Moderni yleiskieli 1400-luvun nuoren suussa on paikoin hieman kummallista, mutta eipä minulla oikein ole muutakaan tilalle ehdottaa. Nykysavo tietysti taittuu minulta, mutta voisi aiheuttaa väristyksiä monelle lukijalle. 

Jatkoa Rautaparran perheen tarinalle jään odottamaan levollisin mielin. Näin muuten viime viikolla ketun - ei se kuitenkaan tainnut ristiturkkinen olla. 

Tämä menee Helmet-haasteessa kohtaan 34. Kirja kertoo ajasta, jota en ole elänyt. Kävisiköhän tämä myös Muuttoliikkeessä-haasteeseen?

Korpinkehässä

Fantasiakirjallisuus on ollut minulle aika vieras genre. Nyt kuitenkin tartuin lukevan ystävän kehotuksesta norjalaisen Siri Pettersenin Korpinkehät-sarjaan. Luin sarjan aloittaneen Odininlapsen sekä heti perään Mädän. Kolmas osa Mahti ilmestyy suomeksi marraskuussa.

Sarjan päähenkilö on punatukkainen parantajatyttö Hirka, joka yhtäkkiä saakin kuulla tulleensa Yminmaahan toisesta maailmasta. Isä ei olekaan isä, eikä susi vienyt Hirkan häntää. Oikeastaan kummassakin teoksessa Hirka etsii itseään ja totuutta taustastaan. Kummassakin maailmassa Hirka tuntee toiseutensa, vierautensa. Ja kun totuus taustasta viimein selviää, myös se herättää Hirkassa ristiriitaiset tunteet.

Ja poika - sekin tietysti on - komea Rime An-Elderin, taistelija ja tuleva neuvoston jäsen, joka etsii oikeudenmukaisuutta ja haluaa näyttää neuvoston mädännäisyyden väelle. Mädässä tapahtumat sijoittuvat pääasiassa meidän maailmaamme. Kirjat ovat tässä mielessä kovin erilaisia. Myös Rimen rooli on Mädässä sivussa, Odininlapsessa hän on selkeästi toinen päähenkilöistä.

Ym on maailma pohjoisessa, siellä on jäätä ja tuntureita. Odininlapsessa keskeisinä paikkoina ovat  Ymin Manfalla ja Jäämuuri sekä vastustajien Korppihovi. Näitä erottaa Sokeainkorpi. Neuvosto kokoontuu Jäämuurissa, se on kaiken keskipiste.  Koko sarjan punainen lanka lieneekin kysymys siitä, kenelle valta Yminmaassa kuuluu. Kenellä on oikeus johtaa muita? Ketkä olivat täällä ensin?


Korpinkehät-sarjassa on varmasti useimmat klassiset fantasiagenreen kuuluvat asiat - kivikehät, mahti, kuolemattomat, hyvän ja pahan taistelu (tosin aina ei voi olla varma, mikä on hyvä ja mikä paha), tarkoin kuvaillut maailmat, salaiset kirjat.

Sarja piti kyllä otteessaan hyvin tällaisen keski-ikäisen täti-ihmisenkin. Pitkästyä ei ehtinyt, tapahtumat vyöryvät lumivyöryn tavoin. Vaikka päähenkilöt ovat teini-ikäisiä, muut henkilöt teoksissa ovat aikuisia eivätkä teokset tunnu lapsellisilta. Korpinkehät on hyvin visuaalinen teossarja. Jään odottamaan filmatisointia, mieluiten norjalaista tai ainakin pohjoismaalaista.