Mikko Kamula: Iso Härkä

Nimensä mukaisesti Mikko Kamulan Metsän kansa -sarjan toisen osan keskeinen hahmo on iso härkä, joka sai merkittävän osan jo ensimmäisessä Ikimetsien sydänmailla -teoksessa.12-vuotias Tenho näkee härästä toistuvia painajaisia. Eikä aikaakaan, kun pitäjiltä kuuluu huhuja valtavan härän tuhotöistä. Tietäjäopissa olevalla Tenholla tuntuu olevan yhteys härkään ja sen toimiin. 

Iso härkä -teos jatkaa tutuksi tulleen Juko Rautaparran perheen edesottamusten seuraamista. Juko on riitautunut Rantasalmen neljännesmies Tönius Ikäheimosen kansa, joka on mätkäissyt Rautaparralle valtavat verot maksettavaksi. Tilannetta ei yhtään helpota se, että Jukon poika Heiska ikävöi jatkuvasti Ikäheimosen Kulta-piikaa. 

Ikäheimonen saapuu taas kerran häiriköimään apureineen Rautaparran tilan rauhaa, ja aamuvarhaisella tapahtuneessa yhteenotossa Mallu-mummo lyö veitsensä Ikäheimosen apurin selkään. Heiskaa syytetään apurin kuolemasta, ja käräjien kautta hän joutuu pakkotyöhön Olavinlinnan rakennustyömaalle. 

Tenho jatkaa opintojaan kuuluisan tietäjän Yörnin ukon ohjauksessa, mutta tapahtumien aikana tutustuu myös lappalaisnoitien loveenlankeamisoppeihin. Tenho on jo hyväksynyt kohtalonsa tietäjänä, eikä enää ämpyile kohtaloaan vastaan. 

Varpu-sisko elää murrosikäänsä, ja tuntee tukehtuvan elämäänsä raskasta työtä tehden isän, äitipuolen ja veljien rinnalla. Toisaalta Varpulla on jotain omaa. Perheestä vain hänellä on yhteys maahisten kanssa. Äitipuolen Matelin kanssa välit ovat olleet etäiset. Mateli yrittää kaikin voimin auttaa perhettään selviytymään tiukasta talvesta, ja käyttää Varpun mielestä epäilyttäviäkin keinoja tähän. Yllättävää kyllä, asian selvittely lievittää Varpun ja Matelin välistä kireyttä. 

Kamula kuljettaa tapahtumia hengästyttävällä vauhdilla. Tuntuu, kuin koko ajan kuljettaisiin sisäsavolaisia metsiä pitkin lylyin ja kalhuin (tosin teoksessa puhutaan suksistakin) tai vesiteitse Leppävirralta aina Viipuriin saakka. Yliluonnolliset asiat ja taikuus eivät ainakaan ole vähentyneet aloitusteoksesta. Mukana on niin paraa, maahisia kuin shamanistisia matkoja aliseen maailmaan. Tämä maagisuus on kuitenkin tuttua jo ensimmäisestä osasta, joten nyt lukija voi keskittyä rauhassa Heiskan ja Tenhon elämään, Varpua unohtamatta. Itse isä-Jukon osuus jää tässä toisessa osassa ensimmäistä vähäisemmäksi seuraavan sukupolven saadessa enemmän tilaa.Edelleenkin aluksi hieman häiritsee yleiskielisyys dialogeissa, mutta tämä lienee kädenojennus savolaismurteiden ulkopuolisille lukijoille. 

Mielenkiintoista teoksessa on Savonlinnan ja Kyrönsalmen kuvaus Olavinlinnan kohtauksissa. Savonlinna on siinä mielessä läheinen suvulleni, että äitini oli kotoisin Uukuniemeltä, ja mummolani oli myöhemmin Kesälahdella. Savonlinna oli se kaupunki, jossa asiat hoidettiin. Eräs lapsuudenmuistoistani on, kun istun autossa Savonlinnan sairaalan pihalla, kun äitini on katsomassa isäänsä viimeisen kerran. Onpa äitini perintönä vielä seinälläni kipsitaulu Savonlinnasta. 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja. Kunpa jo pian saisi seuraavan osan Metsän kansaa luettavakseen. Onneksi, onneksi tämä toinen osakaan ei tuottanut pettymystä vaan imaisi mukaansa elämään 1400-luvun Savossa.

Ira Vihreälehto: Kunnes rauha heidät erotti

Ira Vihreälehdon Kunnes rauha heidät erotti (Atena, 2018) tarttuu aiheeseen, joka useammassakin suvussa on ollut vaiettu aihe. Teoksessa tarkastellaan venäläisten sotavankien ja suomalaisnaisten välisiä suhteita. Ääneen pääsevät Vihreälehdon kautta näiden suhteiden jälkeläiset - lapset ja useimmiten lapsenlapset. 

 Vihreälehtohan on tunnettu oman isoisänsä, venäläisen sotavangin, etsimisestä, mistä on kirjoittanut kirjankin. Tätä ensimmäistä kirjaa en ole lukenut, mutta aihetta olen seurannut muuten mediassa. Vihreälehto siis tietää, mistä puhuu. Jokainen tarina on omanlaisensa, vaikka tapahtumien kaava lieneekin samanlainen. Vihreälehto kirjoittaa kauniisti, ketään loukkaamatta, vaikka varmasti tarinoissa on vähemmän kauniitakin kohtaloita. Teos tuo kuitenkin esille sen kipeyden asianosaisille. Lapsia on annettu pois adoptioon tai jätetty isovanhempien huostaan. Kirjan perusteella se, että äiti on kasvattanut lapsensa itse, näyttää poikkeukselta. Suvun häpeä on kestänyt vuosikymmeniä. Nyt vihdoin seuraava sukupolvi on valmis avaamaan arvoituksia. Monessa tapauksessa vain alkaa olla myöhäistä. Sukututkimuksen suosio, sosiaalisen median kasvu ja aikaperspektiivi on avain uudelle avoimuudelle.

Vihreälehto tuo jokaisen käsittelemänsä tapauksen lukijaa lähelle. Hän taustoittaa historiantutkijana sotavankitapaukset tarkasti, kertoo asiakirjoista löytyneet taustatiedot. Mukana on myös jäljelle jääneitä kirjeitä. Ovatpa monet etsineet ja löytäneet sukuaankin nyky-Venäjältä - ei enää isää mutta sisarpuolia ja serkkuja sentään. Useat teoksen isäehdokkaat ovat Ukrainastakin. Tarinat saavat kasvot, ja näitä tarinoita Vihreälehto esittelee eri puolilta Suomea. 

Jotkut heimosotavangeista pääsivät pakenemaan Ruotsiin ja piilottelivat siellä peloissaan vuosikausia ennen Ruotsin kansalaisuuden myöntämistä. Tämä kohtalo kuitenkin tuntuu suomalaisena paremmalta kuin pakkotyösiirrot suoraan Siperiaan, josta paluu kotiseudulle on toteutunut vasta vuosikymmenien myötä - jos silloinkaan. Nämä heimosotavankitapaukset jäävät kaivertamaan mieltä, vaikka näistä olen aiemminkin tiennyt. Inkeriläisille ja muille Suomen-sukuisille sotavangeille luvattiin kansalaisuus, jos he liittyisivät sotaan suomalaisten rinnalla. Tämä lupaus jouduttiin pettämään, koska Neuvostoliitto ei sitä sallinut. Palautettujen kohtalo oli kova. Satoja vankeja pakeni palautusjunista, mutta vain murto-osa todella pääsi Ruotsiin asti. 

Sotavankien lapset eivät usein ole voineet ottaa sodan jälkeen paasattua suomalaista sotatarinaa omakseen. Vanhempiensa suhteen vuoksi he eivät ole voineet jakaa tätä kansakunnan yhteistä kertomusta eivätkä löydä siitä omaa paikkaansa.  

Aiheesta kiinnostuneille voin suositella myös Irja Wendischin teoksia saksalaisten sotilaiden lapsista.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan. 

JP Koskinen: Kalevanpoikien kronikka

Kalevanpoikien kronikka lähtee liikkeelle vanhan Väntin pohdinnoista hänen kirjatessaan muistiin piispa Henrin elämäkertaa. Väntti on tuohtunut, kun hänen tietonsa on asetettu kyseenalaisiksi. Niinpä Väntti päättää kertoa koko tarinan. 

JP Koskinen osaa yllättää. Kalevanpoikien kronikka on hämmästyttävä keitos Kalevalasta, mytologiasta ja kirkkohistoriastakin tuttuja tapahtumia ja henkilöitä. Tapahtumat sijoittuvat 1100-luvulle, ristiretkien vuosisadalle. Kertojana on Väntti, Ahti Saarelaisen avioton poika, jonka Ahti antaa kasvattipojaksi kuuluisalle loitsujen taitajalle, kiukuttelevalle Väinölle. Väntti oppiikin nopeasti taitavaksi sanailijaksi, joka muistaa tarinat ja värittää niitä, sen minkä kerkiää. Teoksen kieli saakin paikoin Kalevalan rytmin kerrontaansa.

Naistenmies Ahti, vanha Väinö ja heidän toverinsa Seppo Ilmarinen virittävät purtensa ja lähtevät Miklagårdiin asioille. Väntille on suunnitelmissa oma rooli, joten hän pääsee matkalle mukaan. Määränpäässä Väntti joutessaan tutustuu Henriin ja tämän oppipoikaan, jotka yhdessä opettavat hänelle asioita Ristin-Kiesuksesta. Sepon matkassa Väntti pääsee kuulun sotateknikon Stauriakoksen pajalle. Vanhaa tiedemiestä auttelee hänen lapsenlapsensa, kaunis Irene. 

Koskisen teos on Väntin kasvukertomus. Matkan aikana Väntti kasvaa pojasta nuoreksi mieheksi - ehkä vähän liiankin nopeasti. Kotiin palattuaan hän ei enää ole sama sinisilmäinen lapsi kuin lähtiessään. Silmät ovat avautuneet oikeastaan kaikkien matkalla mukana olleiden miesten osalta, eikä paljastunut kuva aina ole mitenkään mairitteleva. 

Miklagårdin matkan lisäksi teokseen mahtuu niin metsänpeittoa kuin sotanäyttämöitä. Tosin kummoinen taistelija ei Väntti taida olla, vaan suullinen sodankäynti on hänen vahvuutensa. Ja toden totta, kyllähän Väntti taitaa tietää, mitä piispa Henrille oikeasti tapahtui. Mutta voiko kertojaan luottaa? 

Kalevanpoikien kronikka avautuu lukijalle parhaiten, jos Kalevala on tuttu. Teos sisältää niin paljon intertekstuaalisuutta, että sen lukeminen on paikoin jopa uuvuttavaa. Tapahtumat seuraavat toisiaan, syy-seuraussuhteita etsitään ja löydetäänkin, ja välillä muistellaan vanhoja. Tylsä teos ei missään tapauksessa ole. Yllättävät yhteydet ja stereotypisten mielikuvien rikkominen sai ainakin minut hekottelemaan. 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 38: Kirjan kannessa on kulkuneuvo.

Anni Kytömäki: Kivitasku

Sata suomalaista 2017 - osa 8 

Anni Kytömäen Kivitasku (Gummerus, 2017) hurmaa lukijansa edeltäjänsä Kultarinnan tavoin. Luonto on tässäkin teoksessa tärkeässä osassa, ei ehkä kuitenkaan niin ilmiselvästi kuin Kultarinnassa. 

Kivitasku kulkee kolmella aikatasolla. Kaikki lähtee liikkeelle vuodesta 1959 ja Helenasta, jolla on taipumusta  masennukseen. Helenalla on suunnitelmia kesää varten:

Tänä kesänä hänen ei tarvitsisi sairastaa kamarissa kaihoa, laahustaa askareisiin ja aterioille ja kuunnella äidin vakuutteluja siitä miten elämä vielä löytäisi uomansa. 

Helenan haaveet eivät kuitenkaan toteudu.  Mustasaaressa, karulla ja kallioisella suvun saarella vietetyn kesän jälkeen Helena päätyy jonnekin ihan muualle. 

Toinen tarina lähtee liikkeelle 1800-luvun puolivälistä. Vallankumouksesta haaveillut kirjailija Sergei Gelovani-Volkonski seisoo jo teloitusta odottamassa, kun han saa tiedon armahduksesta ja joutuu pian kahleissa silmäkivikaivokselle Savoon, Riutanlahdessa olevaan Mustasaareen. Loukkaannuttuaan hän saa avukseen pienen Katinka-tyttösen, joka tuntuu seuraavan häntä joka paikkaan, tahtoipa hän tai ei.Tärkeäksi henkilöksi teoksessa nousee myös Maaria, Katinkan äiti. Maaria osaa vanhat loitsut ja pystyy lankeamaan loveen.

Kolmas tarina tutustuttaa meidät Vekaan ja tuo tarinan vuoteen 2012. Vekan pitäisi mennä sairaalaan osastohoitoon, mutta jotenkin vain hän päätyy linja-autolla Louhurantaan suvun mökille. Vekan rauhaa häiritsee Pike-sisko vauvoineen. 

Kolme erillistä kohtaloa tuntuvat aluksi hyvinkin  irrallisista ja oudoilta, mutta nivoutuvat lopussa juohevasti samaan tarinaan. Itse pidän eniten Sergein osuudesta. Luonto on vahvasti mukana kaikilla henkilöillä. Mustasaaren jylhät kalliot käräjäkivineen toimivat teoksen motiivina. Näille kallioille palataan useaan otteeseen, ja kuullaanpa näillä kallioilla teoksen nimilintua, kivitaskua. Teoksen nimeen sisältyy myös symboliikkaa, joka avautuu vasta teoksen lukemalla. Kieli on kuvailevaa. 

Tuuli soljuu järveltä levollisesti, kiipeää jyrkänteen reunan yli ja hiipii luoksemme, kohtaa hikiset lapset ja huokaa ohi. Jeremias loikoo virissä hymyillen, kevätilta viilentää punaisia rantuja hänen käsivarsissaan. Lapset penkovat nyyttejään, lasken heidät, kaikki ovat tallella. Silti jossain soitetaan ja huudetaan yhä. Äänet luikahtelevat tuulensäikeiden lomasta auringontulta loimottavan jäätikön reunoilta, kaukaa metsistä, kaikkialta maanpiiristä.

Tärkein teema teoksessa on vapaus. Se tulee esille monella tasolla. Onko Sergei vapaampi Pietarin aatelispoikana kuin kahleissa Riutanlahdessa? Helena haluaisi tavata Seikkailijan ja kulkea hänen jalanjäljissään. Vekalla on espanjan sanakirja hyllyssään. 

Kylmä yö painuu otsaa vasten. Murjurivi seisoo lumessa, ihmiset hakevat sisällä lämpöä toistensa luisevista vartaloista. Kaikki on väärin. Miksi asumme hyisessä helvetissä emmenkä tropiikissa. Miksi luonto on suunnitellut ihmisruumiin niin huonosti.

Yllättävää kyllä, laitan Kivitaskun Helmet-haasteen kohtaan 27. Kotipaikkakuntaani liittyvä kirja. Eräs kirjan henkilöistä lähtee "paikkakunnalle, jossa tehtiin suuria: oli päätetty hankkia järven pohjasta mittavasti tuoretta heinämaata. - - Höytiäisen matalat rannat olivat lihavaa mutaa, eittämättä yhtä hyvää kasvupohjaa kuin Ukrainan laajat arot." Näiltä Höytiäisen Reposelän vesijättömailta osti mieheni isoisä tilan 1930-luvulta. Talomme alla on vanhaa Höytiäisen pohjaa, nyt ranta on tuossa parin-kolmensadan metrin päässä. Rantakivikoita löytyy keskeltä metsää. (Kuva on mieheni ottama.)

 

Lyhyt katsaus luettuun

Reilut pari viikkoa sitten selkänikamani murtui mäenlaskussa liikuntapäivänä, enkä ole jaksanut kipuilultani blogata. Lukenut kuitenkin olen. Ennen tapaturmaa vietin mieheni kanssa mukavan loman Amsterdamissa. Matkalukemisina minulla oli sattumalta teemaan sopiva lukupiirin kirja, Ian McEwanin Amsterdam sekä lentokentältä napattu Hjort & Rosenfeldtin Tunturihauta. Amsterdam-teokselta odotin enemmän, lupasihan takakansi mustaa huumoria. Kirja alkaa herkullisesti Molly Lanen hautajaisista, jossa on koolla aviomiehen lisäksi lukuisa joukko naisen entisiä rakastajia. Teos ei kuitenkaan niinkään kietoudu Mollyn ympärille, vaan kertoo kahden miehen, Vernonin ja Cliven, kummallisesta ystävyydestä ja vallankäytöstä. Ian McEwanilta olen aiemmin lukenut Sovituksen, josta pidän paljonkin.

Tunturihauta-dekkarin pohjaksi olisi kannattanut lukea sarjan edeltävät osat Mies joka ei ollut murhaaja sekä Oppipoika. Näin olisi ymmärtänyt taustoja rikospsykologi Sebastian Bergmanin käyttäytymiselle. Kaikesta huolimatta teos vetäisi mukaansa. Ketäpä ei kiinnostaisi olla mukana selvittämässä Jämtlannista löytyvän joukkohaudan salaisuutta. Mitä tekemistä hollantilaisella kadonneeksi julistetulla pariskunnalla on tunnistamattoman perheen kanssa? Miksi palaneesta autosta löytyi vuosia sitten nainen, jota ei ole olemassakaan?

Erika Vikin tuore fantasiateos Hän sanoi nimekseen Aleia sen sijaan tuli minulle kirjastosta pitkän jonotuksen jälkeen. Olen melko untuvikko fantasian lukijana. Se on ollut genre, jota olen kartellut. Siri Pettersenin Korpinkehät-sarjan myötä olen tullut avoimemmaksi lajin suhteen. Vikin teos alkaa klassisesti: nuori tyttö raahautuu viimeisillä voimillaan lumimyräkässä susien ahdistelemana portille, josta hänet löytää talon isäntä, kartanpiirtäjä ja tutkimusaseman johtaja  Corildon Ma'Bathae. Toivuttuaan tyttö kertoo nimekseen Aleia. Hän ei muista mitään, eikä ole varma edes nimestään. Tyttö on ihminen, muttei ehkä täysin vailla maagisia voimia. Corildon taas on seleesi, mies, jolla on harvinaisen tarkat aistit. Yhdessä he lähtevät kohti Seleesiaa selvittämään Aleian salaisuutta. Teos aloittaa Kaksoisauringot-trilogian, joka pitänee lukea loppuun. Teoksessa ei mässäillä magiikalla, siinä on toimintaa ja rakkauttakin. Miljöön kuvauksessa ja joissakin tapahtumissa on paljon westerneille tyypillistä piirteitä. Voin jo kuvitella teoksen filmattuna.

Viimeisin sairasvuoteella lukemani teos on L.M. Stedmanin Valo valtameren yllä. Kiinnostuin tarinasta, kun luin teoksen pohjalta tehdystä elokuvasta, jota en ole vielä nähnyt. Teoksen päähenkilö on ensimmäisen maailmansodan kauhuista toipuva Tom Sherbourne, joka pestautuu vartijaksi kaukaiselle majakalle. Tom viihtyy saarella hyvin yksin, mutta ei kuitenkaan voi vastustaa Isabelia, rehtorin tytärtä mantereelta, ja pian idylli on täydellinen. On mies, vaimo, myrskyävä meri ja valo meren yllä. Kun rantakivikossa on kolme pientä ristiä, rantaan ajautuu vene, jossa on pieni vauva ja kuollut mies. Kerronnan suunta muuttuu. Pidin eniten teoksen alkupuolesta, jossa kuvataan Tomin aikaa yksin saarella, Australian rannikon karuutta, meren pauhua ja tuulen tuiverrusta. Teoksen loppupuolella on paljon sälää.

Kuva San Sebastianista muutaman vuoden takaa. Mies tuntematon.

Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla

 Sata suomalaista 2017 - osa 6

Mikko Kamulan huikea esikoisteos Ikimetsien sydänmailla (Gummerus, 2017) aloittaa Metsän kansa -sarjan. Kamulan teos sijoittuu 1400-luvun Savoon - Leppävirran, Juvan ja Rantasalmen tietämille. Suuressa roolissa teoksessa ovat vesistöt, tuon ajan kulkuväylät. 

Teoksen keskiössä on Juko Rautaparta ja hänen perheensä - Mallu-äiti, lapset Heiska, Varpu ja Tenho sekä tuore vaimo Mateli. Perhe on muuttanut Juvan seudulta erästelymailleen pohjoisemmaksi verotusta pakoon. Eletään aikaa, jolloin lappalaiset vielä puolustavat erämaitaan samaan aikaan kun karjalaiset etsivät uusia metsästys- ja kalamaita. Tässä puristuksessa elää Juko perheineen. Päivämatkan säteellä on muutama muukin asukas, mukaan lukien vahva tietäjä Yörnin äijä. 

Teoksen tapahtumien myötä nuori Heiska kasvaa aikamieheksi. Välillä tarkastelun kohteeksi pääsee teini-ikäinen Varpu ja hänen hieman ristiriitainenkin suhteensa nuoreen äitipuoleen. Kolmantena päähenkilönä on Tenho-poika, jonka talon Mökkö-haltija tuntuu ottaneen suojiinsa. Tenho näkee ja kuulee sellaista, mitä muu perhe ei huomaa. 

Lähes 700-sivuiseen järkäleeseen mahtuu paljon. Vietetään niin köyriä, karhunpeijaisia kuin Ukon vakkoja, painitaan karhun kanssa ja otetaan mittaa veroja kantavasta neljännesmiehestä. Paljon jää jännitteitä jatko-osiin.

Olennaiseksi osaksi Kamulan teosta nousevat ikivanha kansanusko ja shamanismikin. Tämä on toisaalta niin teoksen lumo kuin kirokin. Kun yhteen teokseen saadaan niin kodin- ja riihenhaltijat, maahiset, metsänpeitto, käärmeiden käräjät ja aarnitulet, monesta muusta puhumattakaan, on lukijalla ähky. Totta kai elämä tuolloin on varmasti ollut täynnä uskomuksia ja loitsuja, mutta hiukan olisi voinut suitsia rönsyilyä tässä aiheessa. Juoni teoksessa on kyllä selkeä, teos helppolukuinen ja pitää otteessaan kaikesta huolimatta. Toisaalta kansanuskon tuominen teokseen on minusta lumoavaa. Tämä ehkä selittyy kiinnostukseni kohteista - olenhan suomen kielen ja kirjallisuuden lisäksi opiskellut perinteentutkimusta (R.I.P. Anna-Leena Siikala) ja Suomen historiaa. 

Teoksen kielessä jäi muutama kohta askarruttamaan. Esimerkiksi kymmenissä olevan Tenhon tuumailut tuntuvat paikoin hieman kypsemmän ihmisen ajatuksilta. Moderni yleiskieli 1400-luvun nuoren suussa on paikoin hieman kummallista, mutta eipä minulla oikein ole muutakaan tilalle ehdottaa. Nykysavo tietysti taittuu minulta, mutta voisi aiheuttaa väristyksiä monelle lukijalle. 

Jatkoa Rautaparran perheen tarinalle jään odottamaan levollisin mielin. Näin muuten viime viikolla ketun - ei se kuitenkaan tainnut ristiturkkinen olla. 

Tämä menee Helmet-haasteessa kohtaan 34. Kirja kertoo ajasta, jota en ole elänyt. Kävisiköhän tämä myös Muuttoliikkeessä-haasteeseen?

Tuula-Liina Varis: Huvila

 Sata suomalaista 2017 - osa 2

Tuula-Liina Variksen teoksia olen lukenut aiemminkin. Ainakin Vaimoni jäi jonnekin alitajuntaan kummittelemaan. Variksen uusin, Huvila, odotti pitkään lukemistaan yöpöydällä. Kun sitten viimein ehdin siihen tarttua, se imaisi minut 1920 - 30-lukujen maailmaan. 

 

Teoksen päähenkilö on Raakel, turkulainen opiskelijatyttö, joka serkkunsa Juhanin kautta tutustuu Aksel Korkeakorpeen. Eipä aikaakaan, kun tämä levoton taiteilijasielu ja kosmopoliitti vie Raakelin vihille ja huvilaansa Korpivillaan. Kaupunkilaistyttö opettelee puutarhanhoitoa ja kotieläinten hoitoa saadakseen evästä itselleen ja boheemille miehelleen - mutta sitä ennen tehdään häämatka Marrakeshiin. 

Aksel häipyy aina välillä salaperäisille matkoilleen, ja Raakel jää taloon kolmestaan vauvansa Leean ja Selma-apulaisen kanssa. Raakel välttelee vanhempiensa tapaamista. Hän on päättänyt selvitä. Kaiken takana kuuluu kumu maailmalta. Saksanmaalla marssitaan. Onneksi Korpivilla on kaukana kaikesta, sitä eivät pommikoneet uhkaa. 

Variksen teksti on rönsyilevää mutta kuitenkin jotenkin tajunnanvirtamaisen helppoa. Raskaita virkkeitä seuraavat lyhyet repliikinomaiset lauseet. 

"Karhuntaljojen välissä Raakel käpertyi Akselin syliin, se oli lämmin syli, ja hänkin oli kokonaan lämmin. Unen partaalla hän ajatteli olevansa karhu pesässään, naaraskarhu, hän nukkuisi yli talven, heräisi kevään valoon, ja hänen rinnoillaan lämpöisen pesän uumenissa olisi pieni lapsi, ihan pikkuruinen, unen aikana syntynyt, unen aikana rinnoille ryöminyt. - - 

Aksel, me saamme lapsen.

Tottakai, jossain vaiheessa.

Pian. Kesällä. Minä olen raskaana."

Raakel on ristiriitainen hahmo. Toisaalta hän on säälittävä, toisaalta lukija tuntee vahingoniloa hänen naiiviutensa takia. Niin makaa kuin petaa.

Ajattelin ensin laittaa tämän kirjan Helmet-haasteessa kohtaan kirja, jossa mennään naimisiin, ja sitten kohtaan kirja, jossa on monta kertojaa. Ääneenhän kirjassa pääsevät kertojana Raakelin lisäksi myös Selma ja Leea. Ilmiselvästi tämä on kuitenkin kohdan 47 kirja - täyttäähän se kahden haastekohdan kriteerit. 

Vallakas Valpuri

Kristiina Vuoren Kaarnatuuli (Tammi, 2016) ilahduttaa historiallisten romaanien ystävää. Vuori vie lukijansa 1500-luvun lopun Turkuun, keskelle Erikin ja Juhana-herttuan kiivasta valtataistelua. Teoksen päähenkilö on Valpuri Innamaa, kauppakartanon emäntä, jonka mies mestataan kirjan alussa.

Valpurin kauppakartano vallataan ja ryövätään, ja Valpuri joutuu aloittamaan kaupankäynnin melkein tyhjästä - kahden pienen lapsen kanssa. Valpuri osoittautuu kuitenkin rautarouvaksi, ja pian hän on Turun varakkain porvari ja laivanvarustaja. Vihamiehiä tai oikeammin -naisiakin Valpurilla on, ja vuosien saatossa useampi aviomies - ovatko miehet sitten pelkästään rahan perässä, onkin jo toinen asia.

Teos on taattua Vuorta, ennalta arvattava teos täynnä juonenkäänteitä, rakkautta ja pettymyksiäkin. Tätä lukija tietää odottaa jo kirjan avatessaan. Ei mitään suurta taidetta ehkä, mutta sopiva teos viihdyttämään vakavampien teosten välissä. Kieli on aika kuvailevaa, paikoin hiukan pitkästyttävääkin. Muutama kielivirhe sattui silmään. Eihän "hirvennyt" ole yleiskieltä, eihän?

Tämä menee Helmet-lukuhaasteessa kohtaan "Kirja, josta voi tehdä kirjanaaman".