Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ranska. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ranska. Näytä kaikki tekstit

tiistai 26. kesäkuuta 2018

Pierre Lemaitre: Verihäät

Sophien elämässä on ollut kaikki hyvin. On ollut hyvä työ, avioliitto ja rakkaus. Sitten Sophie on alkanut unohdella. Hän sotkee sähköpostinsa, eikä muista, mihin on autonsa jättänyt. Hänen kauppakassistaan löytyy tavaroita, joita hän ei muista valinneensa. 


Koittaa päivä,  jolloin Sophie herää pökerryksissä ja löytää hoitolapsensa kuristettuna. Alkaa matka, jolla Sophie pakenee niin virkavaltaa kuin itseäänkin. Pierre Lemaitren Verihäät on koukuttava kuvaus mielen järkkymisestä. Oikeastaan tästä teoksesta ei voi juuri muuta sanoa, jottei juonesta paljastu liikaa. 

Pelkäsin, että teoksessa vatvotaan Sophien mielenterveysongelmia. Toki näitäkin käsitellään, mutta teoksesta kuitenkin kehkeytyy kunnon dekkari, jossa jännitystä riittää ja teos vetää loppuun saakka imuunsa. Mielestäni teos ei kuitenkaan vedä vertoja Silmukalle, vaikka jossain määrin samoja teemoja käsitelläänkin. Silmukka on intensiivisempi ja tiiviimpi, päähenkilön lähelle pääsee vaivattomammin. Verihäiden henkilöt jäävät jollakin tavoin etäisiksi, vaikka myötätunto päähenkilöä kohtaan herätelläänkin. 

Helmet-lukuhaasteessa kirja menee kohtaan 21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellani.



tiistai 5. kesäkuuta 2018

Toukokuun luettuja

Toukokuussa(kin) luin hyviä kirjoja. Luetuksi tulivat Emmanuelle Pirotten Vielä tänään olemme elossa, Anne Tylerin Äkäpussi ja Cara Delevingnen & Rowan Colemanin Mirror Mirror. Lisäksi kuuntelin äänikirjana Miika Nousiaisen Juurihoidon ja Ilmar Taskan Pobeda 1946:n. Katja Törmäsen Karhun morsian sen sijaan jäi äänikirjana kesken. Jotenkin teos jäi junnaamaan, enkä oikein mieltynyt lukijaankaan. 



Emmanuelle Pirotte on belgialainen dramaturgi, käsikirjoittaja ja taidehistorioitsija. Vielä tänään olemme elossa (Minerva, 2017) on hänen esikoisteoksensa, ja se on palkittu mm. vuoden 2016 parhaana historiallisena teoksena Ranskassa. Teoksen päähenkilö on saksalainen SS-sotilas Mathias, joka on soluttautunut vihollisjoukkoihin Ardenneilla sodan loppuvaiheessa. Mathias on jo alun alkaen tuntenut itsensä jotenkin irralliseksi tekijäksi sodassa, vaikka onkin tiennyt tuhoamisleireistä ja lähettänyt sinne väkeä alusmaista tunteilematta. Sotauraa tärkeämmäksi Mathias kokee aiemman oleskelunsa Kanadassa intiaanien rinnalla. Kanadaan hän on päätynyt sukusiteidensä takia. 

Mitä tapahtuu tunteettomalle tappokoneelle, kun hänelle työnnetään kyytiin pieni juutalaistyttö Renée? Eipä tiennyt pikkukylän pappi lasta pelastaessaan, että amerikkalaissotilaiden sijaan Jeeppiä ajoi natsi. Kuitenkin Mathias tuntee Renéen kohdatessaan kummallista yhteenkuuluvuuden tunnetta, ihan kuin lapsella ja hänellä olisi jokin yhteys. Olen lukenut valtavasti kirjoja maailmansotien ajoilta ja holokaustista, tämä kuitenkin toi taas uutta näkökulmaa. Hieman ennalta-arvattavahan Vielä tänään olemme elossa on, mutta silti jännittävä ja koukuttava. Käännösoikeuksia on myyty hurjasti, ja takakannen mukaan elokuva on saanut ensi-iltansa viime vuoden lopulla. En kyllä löytänyt traileria netistä. Helmet-lukuhaasteessa laitoin teoksen kohtaan 31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa. Pelotti sen takia, että paljon aiheesta lukeneena pelkäsin pettymystä. Turhaan.

Viiltävä valo heijastui kanadalaisen kirkkaista silmistä! Dan astui vaistomaisesti taemmas. Mathias virnisti tälle peilin kautta pilkallisesti. Dan oli varma, että mies salaili jotakin. Hän ei aikonut poistua Paquetin tilalta ennen kuin salaisuus oli tuotu päivänvaloon. 
- Treets kertoi meille kiinnostavan jutun. Kaikesta päätellen SS-sioilla on tatuointi...

Anne Tylerin Äkäpussin (Johnny Kniga) sen sijaan laitoin kohtaan 3. Kirja aloittaa sarjan. Kyseessä on Shakespeare-sarja, jossa kahdeksan kirjailijaa tulkitsee Shakespearen näytelmiä. Kuinka äkäpussi kesytetään -näytelmää en ole lukenut, mutta juoni on kyllä tuttu. Tylerin äkäpussi on 29-vuotias Kate Battista, joka sosiaalisissa taidoissa olisi korjattavaa. Työpaikallaan päiväkodissa Kate laukoo kommentteja suorasukaiseen tyyliin, mikä ei aina miellytä vanhempia ja johtajaa. Kotona Kate on kotiorja professori-isälleen ja teini-ikäiselle siskolleen. 

Eräänä päivänä Katen isällä on ehdotus. Hänen korvaamattoman arvokas venäläinen tutkimusassistenttinsa Pjotr joutuu lähtemään maasta, koska viisumi vanhentuu. Ratkaisuksi isän ongelmaan voisi olla vaikkapa sopiva naimakauppa amerikkalaisen naisen kanssa. Teos on kevyen viihdyttävä, humoristinenkin. Ei kuitenkaan höttöä. Hyvän mielen kirja. Itselleni herkullisen teoksesta teki se, että olen työskennellyt pitkään venäläisten kanssa ja oli helppo kuvitella mielessään koomisen ihastuttava Pjotr, joka vähät välittää Katen estoista. 

Maanantaina kello 13.13:

Hei Kate! Me kävimme hakemassa vihkiluvan!
Ketkä me?
Isäsi ja minä.
No sillä lailla, toivottavasti teistä tulee oikein onnellisia 
yhdessä.

Mirror Mirror on malli-näyttelijä  Cara Delevingnen esikoisteos, jonka hän on kirjoittanut yhdessä kokeneemman kirjailijakonkarin Rowan Colemanin kanssa. Mirror Mirror on bändi, joka syntyy neljän koululaisen musiikkiprojektin tuloksena. Teoksen päähenkilö on Red, joka on melko syrjäytynyt nuori. Hän on yksinäinen ja häpeää äitinsä alkoholismia. Redin isä pistäytyy silloin tällöin kotona, muttei juurikaan piilottele sivusuhteitaan. 

Muut bändin jäsenet ovat Leo, Rose ja Naomi, joilla on myös omat ongelmansa. Yhteiskuntaluokista riippumatta jokaisella on jokin kipukohta tai peiteltävää. Leolla se on vankilassa istuva veli, Rosella taas vaikea uusioperhetilanne. Teoksen alussa Naomi on kadonnut jälkiä jättämättä. Hänet löydetään kuitenkin elossa, mutta häntä pidetään koomassa, eikä tiedetä, selviääkö hän. Naomin ollessa sairaalassa ystävysten välit kiristyvät. Red yrittää selvittää Naomin siskon kanssa, mitä Naomille oikein tapahtui ja kuka on syypää tilanteeseen. Redin kipupisteenä on myös hänen toivottoman yksipuolinen ihastuksensa Roseen. 

En oikein lämmennyt teokselle. Välillä teos tuntui tylsän junnaavalta, eivätkä henkilöt jostain syystä herättäneet minkäänlaisia sympatioita. Sain kuitenkin teoksen luettua, eikä jälkimaku ollutkaan ihan niin karvas,  kuin välillä ajattelin. Laitan teoksen lukuhaasteessa kohtaan 27.


torstai 12. toukokuuta 2016

Ei tullut kauppoja

Nina Georgen Pieni kirjapuoti Pariisissa (Bazar, 2016) houkutteli nimensä puolesta lukemaan. Tästä puodista jäisivät kyllä kirjat minulta hankkimatta, vaikka päähenkilö Jean Perdu tituleeraakin paattiaan kaunokirjallisuusapteekiksi.


Päähenkilö on siis pariisilainen kirjakauppias, joka "osaa löytää asiakkaalleen juuri tämän mielialaan sopivan kirjan". Perdun kirjakauppa sijaitsee laivassa. Perdu on ollut rakastunut parikymmentä vuotta aiemmin, mutta naisen lähdettyä on vaipunut alakuloon. Perdulle selviää rakastamansa naisen kohtalo, ja hän irrottaa kirjakauppaproomunsa ja lähtee seilaamaan pitkin Provencea. Viime hetkellä laivaan hyppää mukaan Max, joka on nuori, fanejaan pakoileva esikoiskirjailija.

Teoksessa on tietysti mukana rakkautta ja tunnelmaa. Muisteloissa vatvotaan, ja lukija tylsistyy. Edes kirjat eivät tule mitenkään positiivisella tavalla esille. Perdun ajatukset siitä, mikä kirja kenellekin asiakkaalle sopii, jäävät irrallisiksi ja epäuskottaviksi. Oikea kirjojen ystävän kirja tämä ei siis mielestäni ole. Koska tapanani ei ole jättää kirjoja kesken, luin teoksen väkisin loppuun. Teennäinen olisi sopivin sana kuvaamaan teosta. Tästä varmaan saisi kirjaa paremman elokuvan, voin sen jo nähdä mielessäni. Idyllisiä ranskalaisia pikkukyliä, joki ja kummallisia henkilöitä. Aurinkoa.

"Perdu oli löytänyt jokien yltä vielä jotain muutakin: tähdet, jotka hengittivät. Yhtenä yönä ne loistivat kirkkaasti. Seuraavana ne olivat himmeät. Sitten taas kirkkaat. Eikä se johtunut udusta eikä hänen lukulaseistaan vaan siitä, että hän hetkeksi tietoisesti nosti katseensa omista varpaistaan."