Tuomas Lius: Lanka palaa

Pari vuotta sitten sen viimeksi kuulin - Tumppi Varosen laulamassa varhaisnuoruuteni lempibiisiä. Pari vuotta meni myös kirjaston jonossa numerolla yksi odotella Marko Pippurisen tarinalle jatkoa ja Tuomas Liuksen Lanka palaa -teosta. Vihdoin kesällä sen sain, mutta kahden viikon laina-ajalla en ehtinyt jykevää teosta kokonaan lukea. Jatkoin Storytelillä - välillä kuuntelin, välillä luin. Mies ei jaksanut odottaa vaan marssi kirjakauppaan ja osti teoksen itselleen. Vaikka teoksen odottelu tuntui pitkältä, odotus ja teoksen kypsyttely kannatti. 

Pippurinen on toimintasankarien karikatyyri. Hän palauttaa lentokoneen maahan, vaikka tämä olisi ammuttu seulaksi. Lanka palaa -teoksessa Pippurinen kuitenkin joutuu sellaiseen liemeen, ettei vitsailukaan onnistu tavalliseen tapaan. Pippurinen saa vastaansa venäläisen toimintaelokuvien supersankarin, joka käyttää sumeilematta Pippurista hyväkseen saavuttaakseen omat tavoitteensa, jotka eivät ihan vaatimattomia olekaan. Myös suhde vanhaan ystävään, Nuorvalaan, on kompleksinen.

Pippurinen on alkanut lässyttää. Onhan hänellä "pupsi", joka saa miehen pään sekaisin. Eikä "pupsi" ole koira. Myös parisuhteen kiemurat kulkevat mukana teoksessa, varsinkin kun "pupsi" ei ole ihan perinteinen "maalaismuija" vaan on mukana tiedustelupalvelussa. Totta kai myös Julia Noussair, todellinen "ihmenainen", on mukana seikkailuissa. Noussairin ja Pippurisen ystävyys ei petä. 

Liuksen teokset on helppo kuvitella valkokankaalle. Henkilöhahmot ovat herkullisia, koko ajan sattuu ja tapahtuu, ja jännitys käy lähes sietämättömäksi. Pahat tyypit ovat todella pahoja, mutta paha osaa olla Pippurinenkin. Väkivaltaa ja raakuuksia riittää, vastapainoksi myös huumoria, kohelluksia, ystävyyttä ja rakkauttakin. Vitsinvääntö ja pitkät dialogit Lanka palaa -teoksen alkupuolella hieman hyydyttävät. Olisiko vähempi parempi? Kuitenkin teoksen edetessä ja tapahtumien kiihtyessä myös vitsailu vähenee ja dialogin sijasta keskitytään toimintaan. 

Kummasti vain tällainen keski-ikäinen kukkahattutäti viihtyy Marko Pippurisen seurassa. Liekö syynsä sillä, että olen Tohmajärven tyttöjä.

Helmet-lukuhaasteessa teos menee kohtaan 30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema.

Haahtelaa ja vähän muutakin

Jo tammikuussa Aino Sheferijm - Ajatuksia kirjoista! -blogista laittoi minulle arvontapalkinnon Tundran lumoissa -lukuhaasteesta. Sain Leo Tolstoin Kolme vanhusta ja muita tarinoita -kokoelman. Lämmin kiitos, Aino! Tolstoita olenkin tainnut viimeksi lukea kirjallisuuden opintoihini ihan liian pitkä aika sitten. 

Blogiin kirjoittaminen tahtoo jäädä työelämän kiireiden jalkoihin. Toki luen koko ajan, ja päivitän Helmet-lukuhaasteen sivua. Lukuhaaste etenee hitaasti mutta varmasti, ja uskon kyllä saavani haasteen tänäkin vuonna täytettyä. 

Viimeisimpinä lukulistallani ovat olleet Joel Haahtelan uusin, Adèlen kysymys (Otava 2019), Tomas Gadsin Pirulainen sekä Tomi Makkosen sarjakuvateos Kalevala. Joel Haahtela on jo vuosikausia ollut kirjailija, jonka teoksia odotan ehkä eniten. Eikä tämä uusinkaan, Adèlen kysymys, petä odotuksia. Teoksen päähenkilö on minäkertoja, mies, joka lähtee syrjäiseen ranskalaiseen luostariin tutkimaan vuosisatoja aiemmin eläneen pyhimyksen, Adèlen, elämänvaiheita vanhoista asiakirjoista. Pyhimyksen tutkinta kulkee sivujuonteena, pääteemaksi nousee päähenkilön sisäinen etsintä. 

Teos ei minusta ole mitenkään erityisen hengellinen, vaikka niitäkin asioita tietysti sivutaan, kun luostari on miljöönä. Teosta voi lukea päähenkilön henkisen kasvun kuvaajana. Mies peilaa menneisyyttään ja pohtii virheitään, saa tukea yhteisöstä ja ystävystyy munkin, veli Paulin, kanssa. Haahtelan teoksissa on rauha, jonkinlainen ajattomuus. Niin tässäkin. Päähenkilö muistelee perheensä kanssa rannalla viettämäänsä päivää: "Se oli täydellinen päivä, eikä sellaisia päiviä tule kuin kerran tai kaksi elämässä. Sen päivän tehtävänä oli kertoa, että me kolme pystyimme yhdessä elämään sellaisen hetken."

Iisalmelaiset sosiaalipsykologit Satu Roos ja Kaisa Nummela ovat yhdessä Tomas Gads. Heidän teoksensa Pirulainen Bazar, 2019) avaa Ryhmä Halme -sarjan. Komisario Halmeella on kansainvälinen ura takanaan. Nyt hän perustaa erikoisryhmänsä Turkuun. Ryhmään kutsutaan hyvin erilaisia poliiseja ja tutkijoita. Mukana on niin rikosylikonstaapeli Ann-Mari Forsman, juuri leskeksi jäänyt entinen talousalan huippujohtaja, kuin itärajalta Turkuun muuttanut Sergei Petrov, kovaksikeitetty poliisi, joka ei paljon yksityisasioistaan puhele ja joka usein hermostuu kollegansa Magnus Mehtosen perinteisempään poliisiminään. Vielä ryhmässä esille pääsevät nuori tietotekniikkanörtti Niklas Lindholm, jonka edessä naiset lakoavat, sekä yllättäen tiimiin tupsahtava oikeuslääkäri Kristian Kvist.

Ryhmä Halme alkaa selvitellä epäselvää kuolemantapausta. Yritysjohtaja löytyy merestä kilometrien päästä karille ajautuneesta veneestään. Murhaepäilyt heräävät, kun perheen ja firman asioita aletaan kaivella tarkemmin. Ryhmän toimintaa seurataan tiivisti, ja ryhmän jäsenistä tarkastelu kohdistuu eniten Ann-Mariin, joka tasapainoilee surun, äitiyden ja työn keinussa, addiktioista puhumattakaan.

Pirulaisessa on aika paljon kaikkea. Juonen kulku on paikoin hajanainen, koska henkilöitä yritetään syventää paljon. Tarkkaa tapahtumien kuvausta ja dialogia on paikoin liikaakin. Ehkä henkilöistä olisi voinut joitakin karsia. Psykologinen ote nousee ehkä liiaksikin minun makuuni. Sen verran kiinnostava teos hahmoineen kuitenkin on, että ei jäänyt kesken. Kiinnostuneena jään odottamaan jatkoa, jossa ryhmän hahmot ovat jo lukijalle tuttuja ja voi keskittyä rikoksiin.

Helmet-lukuhaasteessa teokset mnevät kohtiin
1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot
29. Kirjassa nähdään unia
27. Pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja 
 

Pierre Lemaitre: Verihäät

Sophien elämässä on ollut kaikki hyvin. On ollut hyvä työ, avioliitto ja rakkaus. Sitten Sophie on alkanut unohdella. Hän sotkee sähköpostinsa, eikä muista, mihin on autonsa jättänyt. Hänen kauppakassistaan löytyy tavaroita, joita hän ei muista valinneensa. 

Koittaa päivä,  jolloin Sophie herää pökerryksissä ja löytää hoitolapsensa kuristettuna. Alkaa matka, jolla Sophie pakenee niin virkavaltaa kuin itseäänkin. Pierre Lemaitren Verihäät on koukuttava kuvaus mielen järkkymisestä. Oikeastaan tästä teoksesta ei voi juuri muuta sanoa, jottei juonesta paljastu liikaa. 

Pelkäsin, että teoksessa vatvotaan Sophien mielenterveysongelmia. Toki näitäkin käsitellään, mutta teoksesta kuitenkin kehkeytyy kunnon dekkari, jossa jännitystä riittää ja teos vetää loppuun saakka imuunsa. Mielestäni teos ei kuitenkaan vedä vertoja Silmukalle, vaikka jossain määrin samoja teemoja käsitelläänkin. Silmukka on intensiivisempi ja tiiviimpi, päähenkilön lähelle pääsee vaivattomammin. Verihäiden henkilöt jäävät jollakin tavoin etäisiksi, vaikka myötätunto päähenkilöä kohtaan herätelläänkin. 

Helmet-lukuhaasteessa kirja menee kohtaan 21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellani.

Paula Hawkins: Tummiin vesiin

Sopivasti juhannuksen alla tuli ilmoitus varauksen saapumisesta kirjastoon. Juhannuspäivä kuluikin Paula Hawkinsin Tummiin vesiin -teoksen parissa. Hawkins on minulle uusi tuttavuus, sillä en ole lukenut kohua herättänyttä Nainen junassa -teosta. Helmet-lukuhaasteessa astetan teoksen kohtaan 6. Teoksessa on monta kertojaa. 

Teoksen päähenkilö on Jules, joka palaa vanhaan kotikaupunkiinsa siskonsa Nelin hukuttua. Jules joutuu huolehtimaan Nelin sulkeutuneesta, teini-ikäisestä Lena-tyttärestä. Henkilöitä on paljon, ja kertojaratkaisut ovat mielenkiintoisia. Jules ja Lena pääsevät ääneen minäkertojina. Samoin minämuodossa puhuvat tapausta tutkivat poliisit Sean ja Erin sekä Lenan nuori ystävä, Josh, jonka Katie-sisko on myös päättänyt päivänsä hukuttautumalla joenmutkaan. Muiden henkilöiden tapahtumat kuvataan ulkopuolisen kertojan kautta. 

Kaikki tapahtumat kietoutuvat koillisbrittiläisen pikkukaupungin vaaralliseen joenmutkaan, josta oli tullut pakkomielle Nel Abbottille. Hänen suunnitelmissaan oli julkaista kirja paikasta, jossa niin moni nainen oli päättänyt päivänsä tai jotka oli paikalla hukutettu - aina noitavainoista lähtien. Joella on osuutensa myös Julesin ja Nelin välirikossa. Nyt Jules joutuu elämään epätietoisuudessa, hyppäsikö Nel itse kuolemaansa vai "auttoiko" joku häntä pyytämättä. 

Teos on eittämättä dekkari. Poliisit selvittävät kuolemantapauksia, ja huhut vellovat kaupungissa. Joki toistuu motiivina, ja siihen yleensä liitetään jotain pimeää houkuttelevuutta. Vanha ja raihnainen goottimummeli Nicky tuntuu tietävän paljon sellaista, mitä muut eivät tiedä. Etuliepeessä sanotaan teoksen olevan "hyytävän jännittävä". Ei nyt sentään, mutta ihan viihdyttävä lukukokemus kuitenkin.

Tess Gerritsen: Luutarha

Vielä tässäkin blogissa luetaan. Bloggaaminen on vain jäänyt, koska työpöydän ääressä istuminen on ollut niin kivuliasta. Tilanne on nyt kuitenkin parempi. Lannerankani siis murtui kolme kuukautta sitten, ja olin kaksi kuukautta sairauslomalla. Kolmeksi viikoksi ehdin töihin lukuvuoden lopputohinoihin. Kevään aikana lukemani kirjat löytyvät Helmet-lukuhaasteen listauksesta tuosta sivupalkin linkistä. 

Puolitoista viikkoa sitten tarvitsin lukemista juna- ja lentomatkoille. Siivet veivät Udmurtiaan, syvälle Venäjälle. Matkoille otan yleensä mukaan pokkareita niiden keveyden takia. Kevyeksi osoittautui myös sisällöltään kotihyllystä löytynyt, ystävältä saatu kierrätyskirja - Tess Gerritsenin Luutarha. Tässä kymmenkunta vuotta sitten ilmestyneessä teoksessa lähtökohta on kiinnostava. Parisuhteessa pettynyt Julia ostaa ränsistyneen talon puutarhoineen Bostonin lähettyviltä. Kuinka ollakaan puutarhasta löytyy ruumis. 

Nykypäivän rinnalla lähtee kulkemaan toinen aikataso - 1800-luvun alkupuolen Boston. Fokus siirtyy köyhään lääkäriopiskelijaan Norris Marshalliin ja irlantilaissiirtolaiseen Mary Connollyyn. Bostonissa riehuu myös "viikatemies", kauhistuttava sarjamurhaaja. Joku yrittää lavastaa Norrisin syylliseksi. Ja miksi viikatemies tuntuu olevan Maryn vastasyntyneen siskontytön kannoilla? 

Hyviä puolia teoksessa on ovat makaaberit kuvaukset lääkäriopintojen menetelmistä ja se, ettei "viikatemiehen" henkilöllisyys selviä heti alussa. Teoksen henkilöt jäävät sen sijaan yksipuolisiksi ja tapahtumat ennalta-arvattaviksi. Voi miksi, miksi, on aina pakko saada mukaan se pakollinen väkisin väännetty rakastuminen! 

Enpä tiedä, tarvinneeko Gerritseniin palata. Menköön tämä lukuhaasteessa kohtaan 43: Kirja, jonka lukemista olen suunnitellut pidempään. Onhan tämä maannut hyllyssäni jo toista vuotta. 

Lyhyt katsaus luettuun

Reilut pari viikkoa sitten selkänikamani murtui mäenlaskussa liikuntapäivänä, enkä ole jaksanut kipuilultani blogata. Lukenut kuitenkin olen. Ennen tapaturmaa vietin mieheni kanssa mukavan loman Amsterdamissa. Matkalukemisina minulla oli sattumalta teemaan sopiva lukupiirin kirja, Ian McEwanin Amsterdam sekä lentokentältä napattu Hjort & Rosenfeldtin Tunturihauta. Amsterdam-teokselta odotin enemmän, lupasihan takakansi mustaa huumoria. Kirja alkaa herkullisesti Molly Lanen hautajaisista, jossa on koolla aviomiehen lisäksi lukuisa joukko naisen entisiä rakastajia. Teos ei kuitenkaan niinkään kietoudu Mollyn ympärille, vaan kertoo kahden miehen, Vernonin ja Cliven, kummallisesta ystävyydestä ja vallankäytöstä. Ian McEwanilta olen aiemmin lukenut Sovituksen, josta pidän paljonkin.

Tunturihauta-dekkarin pohjaksi olisi kannattanut lukea sarjan edeltävät osat Mies joka ei ollut murhaaja sekä Oppipoika. Näin olisi ymmärtänyt taustoja rikospsykologi Sebastian Bergmanin käyttäytymiselle. Kaikesta huolimatta teos vetäisi mukaansa. Ketäpä ei kiinnostaisi olla mukana selvittämässä Jämtlannista löytyvän joukkohaudan salaisuutta. Mitä tekemistä hollantilaisella kadonneeksi julistetulla pariskunnalla on tunnistamattoman perheen kanssa? Miksi palaneesta autosta löytyi vuosia sitten nainen, jota ei ole olemassakaan?

Erika Vikin tuore fantasiateos Hän sanoi nimekseen Aleia sen sijaan tuli minulle kirjastosta pitkän jonotuksen jälkeen. Olen melko untuvikko fantasian lukijana. Se on ollut genre, jota olen kartellut. Siri Pettersenin Korpinkehät-sarjan myötä olen tullut avoimemmaksi lajin suhteen. Vikin teos alkaa klassisesti: nuori tyttö raahautuu viimeisillä voimillaan lumimyräkässä susien ahdistelemana portille, josta hänet löytää talon isäntä, kartanpiirtäjä ja tutkimusaseman johtaja  Corildon Ma'Bathae. Toivuttuaan tyttö kertoo nimekseen Aleia. Hän ei muista mitään, eikä ole varma edes nimestään. Tyttö on ihminen, muttei ehkä täysin vailla maagisia voimia. Corildon taas on seleesi, mies, jolla on harvinaisen tarkat aistit. Yhdessä he lähtevät kohti Seleesiaa selvittämään Aleian salaisuutta. Teos aloittaa Kaksoisauringot-trilogian, joka pitänee lukea loppuun. Teoksessa ei mässäillä magiikalla, siinä on toimintaa ja rakkauttakin. Miljöön kuvauksessa ja joissakin tapahtumissa on paljon westerneille tyypillistä piirteitä. Voin jo kuvitella teoksen filmattuna.

Viimeisin sairasvuoteella lukemani teos on L.M. Stedmanin Valo valtameren yllä. Kiinnostuin tarinasta, kun luin teoksen pohjalta tehdystä elokuvasta, jota en ole vielä nähnyt. Teoksen päähenkilö on ensimmäisen maailmansodan kauhuista toipuva Tom Sherbourne, joka pestautuu vartijaksi kaukaiselle majakalle. Tom viihtyy saarella hyvin yksin, mutta ei kuitenkaan voi vastustaa Isabelia, rehtorin tytärtä mantereelta, ja pian idylli on täydellinen. On mies, vaimo, myrskyävä meri ja valo meren yllä. Kun rantakivikossa on kolme pientä ristiä, rantaan ajautuu vene, jossa on pieni vauva ja kuollut mies. Kerronnan suunta muuttuu. Pidin eniten teoksen alkupuolesta, jossa kuvataan Tomin aikaa yksin saarella, Australian rannikon karuutta, meren pauhua ja tuulen tuiverrusta. Teoksen loppupuolella on paljon sälää.

Kuva San Sebastianista muutaman vuoden takaa. Mies tuntematon.

Suvi Piiroinen: Pahaa parempi

Sata suomalaista 2017 - osa 3

Sain mieheltäni joululahjaksi dekkarin. Suvi Piiroisen esikoisteos Pahaa parempi (Myllylahti, 2016) sijoittuu Joensuuhun ja esittelee meille rikostutkija Rob Peuran ja hänen kollegansa Väinö Rossin. Paikkakunta voisi olla mikä tahansa, jokea ja muutaman satunnaisen sivuhenkilön murretta lukuun ottamatta mikään ei erityisesti viittaa Joensuuhun. 

 Tapahtumat lähtevät liikkeelle 9-vuotiaan Mian katoamisesta. Mia on ollut koulun liikuntakerhossa, mutta ei odotakaan äitiään sovittuun aikaan sovitussa paikassa. Itsenäisyyspäivään valmistautuva koulu ja koko kaupunki on varpaillaan, vanhemmat vahtivat tyttöjään tarkasti - myös Rob Peura ja hänen vaimonsa Anna, joiden tytär Lotte on kadonneen Mian luokkatoveri. Mirinda-äiti ei pysty muuta tekemään kuin jakamaan ilmoituksia kadonneesta tyttärestään. Aika kuluu, joulu lähestyy. Tutkimukset junnaavat paikoillaan, kunnes poliisit saavat nimetöntä postia. Kuka on "apuri" ja mikä hänen roolinsa on? 

Rob Peuran ja hänen perheensä tapahtumien ohella seurataan Väinö "Väiski'' Rossin elämää. Herkkuja rakastava Väiski elelee kahden kissansa Kissan kanssa. Väiski osaa olla tukena Mian äidille, murtuneelle Mirindalle. Teoksessa kulkee myös sivujuoni Mian koulun opettajan Tean parisuhdekuvioita seuraten. Myös koulun vahtimestari, vanha Arvidsson, saa paljon tilaa kerronnassa.

Teoksessa on siis todella paljon henkilöitä, ja välillä lukija pohtiikin, onko jokaisen rooli kovin tärkeä. Henkilöiden runsaus saa kuitenkin selityksensä teoksen loppupuolella. Juonenkäänteet ovat hyvinkin dekkarimaisia, kuitenkaan kauheuksilla mässäilemättä. Jotkin tapahtumat jäävät kokonaisuuden kannalta irrallisiksi ja epäselviksikin, ja henkilöiden välinen dialogi ei aina ole kovin luontevaa. Myös muutamat henkilöiden nimet ovat minusta kummallisia. Kaiken kaikkiaan Pahaa parempi kuitenkin lupailee hyvää tältä kirjailijalta. Teoksen takakannessa luvataankin, että jatkoa on tulossa. Sitä odotellessa. 

Helmet-lukuhaasteessa kirja menee kohtaan 42. Esikoisteos.

Vainooja väärissä käsissä

Olen yhden kirjan nainen. Yleensä "luen" vain yhtä kirjaa kerrallaan. Tosin jos autossa sattuu olemaan äänikirja, tämä sääntö ei pidä. Tällä kertaa kävi niin, että sekä kotona että työmatkalla oli dekkari vuorossa. Kotona luin Anna Janssonin Vääriin käsiin -dekkarin. Janssonin teokset kuuluvat sarjaan "ihan luettavia mutta ei mieleenpainuvia". Vääriin käsiin kertoo teini-ikäisestä Hugosta, joka katoaa yhteyslautalta. Selviää, että Hugoa on kiusattu koulussa, mutta taustalla lienee muutakin. Samaan aikaan joku murhaa pikkukylän vanhuksia. Tappajan tielle osuu myös Maria Wernin kollegan Tomas Hartmanin äiti. Hugon sisko alkaa tehdä omia tutkimuksiaan poliisista erillään. Miten käy siskolle ja löyykö Hugo? 

En tiedä, mistä johtuu, että äänikirjat tuntuvat aina hyviltä. Ehkä soittimeen valikoituvat jostain syystä vain laadukkaimmat teokset. Vaikka luen paljon dekkareita, Lars Kepler on minulle aika uusi tuttavuus. Salanimen taaksehan kätkeytyy pariskunta Alexandra Coelho Ahndoril ja Alexander Ahndoril (saan siis teoksen ujutettua lukuhaasteeseenkin). Keplerin Vainooja piti minut otteessaan. Yhtään ei haitannut lähteä ajamaan tunnin työmatkaa. Tosin väkivaltaa teoksessa on melkein liikaa joka minulle.Olen joskus katsonut TV:stä Hypnotisoija-elokuvan. Myös Vainoojassa päärooleissa ovat hypnotisoija Erik Maria Bark sekä melkein kuolleista herätetty suomalaissyntyinen entinen poliisi Joona Linna. Margot Silverman, viimeisillään raskaana oleva Linnan seuraaja, saa myös sijansa jutun johtajana. 

Juttuhan on siis vertahyytävä. Youtubeen ilmestyy video, jossa on kuvattu salaa ikkunan läpi naista normaaleissa arkipuuhissaan. Nainen löytyy raa'asti surmattuna. Ilmestyy uusi video, ja kolmas. Sarjamurhaajan kintereillä siis ollaan ja aina askelen jäljessä. Miten kummassa kaikki nivoutuu yhteen, on sitten eri juttu. Onko kyseessä kopioija, joka matkii vuosikymmenen takaista murhaa. Kyseisestä murhasta istuu tuomiotaan entinen pappi ja huumeidenkäyttäjä Rocky Kyrklund, jonka Erik Maria Bark on aikoinaan tutkinnan aikana hypnotisoinut. 

Vainoojassa toimii minusta kaikki. Lukija, tai tässä tapauksessa kuulija, vaihtaa mielipidettään sarjamurhaajasta teoksen loppupuolelle saakka. Jännitys säilyy loppuun saakka. Pientä säätöä tietysti voi aina olla, mutta kokonaisuudessaan tämä on kyllä "kamalan hyvä" dekkari. Kieli on sujuvaa. Lukijan ääni ärsyttää vain hiukan joissakin kohdissa. 

Tästä lähtien laitan kyllä verhot kiinni, jos olen yksin kotona pimeällä.