Jessie Burton: Muusa

Jessie Burtonin Nukkekaappi vei minut viime vuoden puolella 1600-luvun Amsterdamiin. Teoksen maailma piti minut otteesaan, ja sivuja piti ahmia.

Valitettavasti Muusa ei viehätä minua yhtä paljon, vaan se jää keskinkertaiseksi viihderomaaniksi. Muusassa on kaksi aikatasoa. Eletään 1960-lukua Lontoossa. Trinidadilainen Odelle Bastien pääsee töihin taidegalleriaan. Pian hän törmää ihan muissa yhteyksissä nuoreen mieheen, joka on saanut äidiltään perinnöksi maalauksen ja haluaisi nyt myydä sen. Pienenä sivumausteena romaanissa on Odellen ihonväriin liittyvät viittaukset rasismiin. Nämä jäävät kuitenkin irrallisiksi maininnoiksi, eivätkä nouse teemaksi. Ehkäpä sellaiseksi yritetään tarjota Odellen sopeutumista ja juurtumista Lontooseen, yksinäisyyttäkin. Toisaalta brittivallan alaisena elänyt Odelle tuntee olevansa brittiläisempi kuin lontoolaissyntyiset tuttavansa.

Toinen aikataso vie lukijan 1930-luvun lopun kuohuvaan Espanjaan. Wieniläinen taidekauppias on vienyt juutalaisen perheensä "turvaan" Malagan lähistölle. Pian perhe tutustuu Teresaan ja tämän veljeen Isaaciin, joka on aloitteleva taidemaalari. Teresasta tulee Schlossin perheen kotiapulainen ja Olive-tyttären ystävä. Isaac kuuluu kapinallisiin, ja on kovasti nuoren Oliven mieleen. Oliven Sarah-äidistä tulee mieleen jokin Greta Garbon roolihahmo hänen haahuillessaan talossa silkkiaamutakissaan.

Tietenkin Odellen ystävän Lawrien perimä maalaus linkittyy Schlossin taidekauppoihin, mutta miksi taidegalleriassa työskentelevä Odellen esimies Marjorie Quick valahtaa kalpeaksi taulun nähtyään? Sehän selviää vain lukemalla.

Ehkäpä teemana voisi pitää oman tiensä löytämistä, taiteelle antautumista. Se tulee ilmi monen henkilön kohdalla teoksessa. Odelle ei maalaa, sen sijaan hän kirjoittaa. Odellen ja Lawrien suhde lähteekin liikkeelle Odellen ystävälleen lukemasta häärunosta. Siksipä sijoitankin tämän teoksen Helmet 2018 -lukuhaasteessa kohtaan 36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa.

Luin rakkaudesta kertovan runoni paperista, vaikka osasin sen ulkoa. Sanani hiljensivät huoneen. Ja kun lopetin, oli edelleen hiljaista, ja minä odotin Cynthin sanovan jotakin, mutta tuntui ettei edes hän pystynyt puhumaan. 

Hauskasti Burtonin teosten miljööt liittyvät vuoden sisällä tekemiini matkoihinikin. Hiihtolomalla olimme Amsterdamissa, ja nyt vuodenvaihteen vietimme Sevillassa ja Malagassa.

Maailman kirkkaalle laidalle

Liityin Sheferijm - Ajatuksia kirjoista! -blogin Tundran lumoissa -lukuhaasteeseen. Haasteessa luetaan kirjallisuutta tundraan ja taigaan liittyen. Tähän sopii lukemani Eowyn Iveyn Maailman kirkkaalle laidalle -teos, jonka päähenkilöistä toinen, everstiluutnantti Allen Forrester, lähtee johtamaan retkikuntaa Alaskan Wolverinejoelle. Toinen päähenkilö on Forresterin tuore vaimo, Sophie, joka joutuu jäämään Vancouverin kasarmille. 

Tapahtumat teoksessa vievät noin vuoden verran. On vuosi 1885. Yhdysvallat on juuri ostanut Alaskan Venäjältä, ja Wolverine-joen yläjuoksu on kartoittamatonta aluetta. Alueella on kyllä ollut venäläinen retkikunta aiemmin, mutta sille on käynyt huonosti. Forresterin pienen retkikunnan etenemistä lukija saa seurata hänen päiväkirjamerkinnöistään. Päiväkirjat kuuluvat nyt Walter Forresterille, jonka isosetä tutkimusmatkailija oli. Walter Forrester on jo vanha mies, ja käy kirjeenvaihtoa Alpinen historiallisen museon näyttelykuraattorin kanssa lahjoittaakseen isosetänsä arkistot ja esineistön museoon. 

Joen pinta oli aiemmin talvella varmasti painunut jääonkaloksi, jonka reunamat olivat parimetriset. Railon syvyyksissä näimme Wolverinen virtaavan veden, tummaakin tummemman, niin syvän, ettei siinä taatusti pärjäisi mies eikä eläin.

Retkikunnan taival on vaivalloinen. Luonnonolosuhteet ovat vaativat. Wolverinejoen jyrkkäreunainen kanjoni on täynnä päällekkäin kasautuneita jäälauttoja, ja kevät on koittamassa. Taivalluksen epävarmuutta ei suinkaan vähennä toisiaan vastaan riitautuneiden intiaaniheimojen läsnäolo ja kannibalismin pelko. Intiaanien apu on kuitenkin tarpeen, koska he tietävät kulkureitit. Taustalla kulkee myös maaginen, ikivanha, mustahattuinen intiaani, ukko, joka yllättäen ilmestyy paikalle, istuu välillä puiden latvuksissa ja huhujen mukaan pystyy lentämään. Muitakin intiaanien syntytarinoita tulee esille.

Nainen lakkasi liikkumasta meidän lähestyessämme & katseli meitä oudoilla silmillään - niin kiiltävillä & mustilla, ettei niissä näyttänyt olevan keskikohtaa lainkaan. Hänen ihonsa ei ollut valkoinen niin kuin meillä eikä ruskea niin kuin intiaaneilla, vaan läpikuultavan harmaa. Hänen huulensa olivat sameanmustat, kuin hiilellä sivellyt & hänen kummassakin poskessaan kulki leveä, valkoinen pystyjuova kuin maalattuna.

Allenin taistellessa luonnonoloja vastaan raskaana oleva Sophie-vaimo tylsistyy kotona kasarmilla. Hän kirjoittaa miehelleen kirjeitä, joissa kertoo tapahtumista ja odotuksesta, toivoen tutkimusmatkan tulevan pian päätökseen. Sophie oli alun perin lähdössä miehensä mukaan, sillä rakkaus luontoon, erityisesti lintuihin, oli Sophien elämän kantava voima. Sophie ei oikein jaksaisi elää viktoriaanisen ajan perheenemännän elämää. Hänen kotinsa on sotkuinen, ja usein hänen nähdään harhailevan "karhujen syöttinä".  Sophie, edelläkävijä monessakin suhteessa, kuitenkin keksii itselleen mielekkään ajanvietteen pysyäkseen järjissään.

Maailman kirkkaalle laidalle on seikkailukirja mutta samalla myös kaunis rakkausromaani. Lumilapselle tyypilliseen tapaan myös tämä teos sisältää myyttisiä piirteitä, mikä tuo teokseen oman ulottuvuutensa. Miltään satukirjalta tämä ei kuitenkaan tunnu, sillä maagisia aineksia on vain rippunen. Päiväkirjojen, kirjeiden sekä Walterin ja kuraattorin välisen viestittelyn lisäksi teoksessa on kuvia, lehtileikkeitä ja muuta materiaalia. Oikein hyvä lukukokemus.

Helmet 2018 -lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 42. Kirjan nimessä on adjektiivi. Lukuhaasteen edistymistä voi tarkkailla sivupalkissa olevan linkin takaa. 

Muuttoliikkeessä - havaintoja

Ilmoittauduin vuosi sitten Muuttoliikkeessä-lukuhaasteeseen. "No siihen tuli pari muuttujaa"  ja bloggaaminen jäi vähäiseksi elämän haasteellisuuden takia Tarkastelin kuitenkin nyt viime vuonna lukemiani teoksia, jotka sopisivat tähän haasteeseen. 

Anni Kytömäen Kivitaskusta bloggasinkin elokuussa. Eräs Kivitaskun päähenkilöistä on vallankumouksesta haaveillut pietarilainen kirjailija Sergei Gelovani-Volkonski, joka  seisoo jo teloitusta odottamassa, kun han saa tiedon armahduksesta ja joutuu pian kahleissa silmäkivikaivokselle Savoon, Riutanlahdessa olevaan Mustasaareen. Hänen tarinansa on Kivitaskun kiinnostavin. 

Muuttoliikkeessä on myös tositapahtumiin perustuvan Ulla-Lena Lundbergin (ja Pamela Erikssonin) teoksen päähenkilö, australialainen Pamela Bourne. Tämä nuori journalistinainen rakastuu ahvenanmaalaiseen merikapteeniin Sven Erikssoniin ja taivaltaa tämän kanssa läpi maailman merien purjelaiva Herzogin Ceciliella. Herttuatar ja kapteenin vaimo -teoksessa on paljon valokuvia, ajankuva tulee hienosti esille. 

Amélie Nothombin Nöyrin palvelijanne kuvaa belgialaista nuorta naista, joka lähtee töihin japanilaiseen suuryritykseen. Tämä nainen, Amélie, osaa kyllä erinomaisesti kieltä, mutta kulttuurisilta törmäyksiltä ei voida välttyä. Amélie ei osaa olla tarpeeksi nöyrä, ja hän tulee talloneeksi ylempiensä varpaita. Humoristinen mutta kantaa ottava teos. 

Teemaan sopisivat myös Jan-Philipp Sendkerin Sydämenlyönneissä ikuisuus ja Sydämen ääntä ei voi unohtaa -teokset. Newyorkilainen juristi Julia Win lähtee ensimmäisessä teoksessa Burmaan selvittämään isänsä kohtaloa. Toisessa teoksessa hän vuosien päästä palaa Burmaan kuultuaan sisäisen äänensä tekemät kysymykset. Nämä kevyehköt teokset sisältävät kiinnostavia tarinoita ja tutustuttavat lukijansa eksoottisiin paikkoihin ja erikoisiin henkilöihin. Nämä kuuntelin äänikirjoina työmatkoilla Storytellista.