Blogisynttärit, bloggarin ilot ja uusi haaste

Hyvää Kalevalan päivää!
Luen ja kirjoitan on tänään kaksivuotias!

Tämä on blogin 279. postaus. Kommentteja on kakkiaan 2488. Facebookissa seuraajia on hurjat 103 ja Bloggerissa jo 174. Tervetuloa tässä yhteydessä myös uusimmille! Tuntuu aina vain yhtä ihmeelliseltä ja ihanalta, että teitä on!

Kahden vuoden aikana luetuimmat tekstit ovat

• Paulo Coelhon Elämä. Kauneimmat mietelauseet
• Jane Austenin (ja netti-flashmobin tuotoksena syntynyt) Ylpeys ja ennakkoluulo
• Korteniemi-Poikolan ja Cacciatoren Aikuisen naisen seksi
• Syysarvonta.

Ja haetuimmat asiat edellä mainittujen teosten lisäksi ovat

• <3 Luen ja kirjoitan <3
• Mietelauseet
• Robotti Vipunen
• Poikani Kevin
• Aivot pellolle
• Jörö-Jukka
• Ilpo Tiihonen runoja

Sain Saralta jo vähän aikaa sitten haasteen listata kymmenen iloa tuottavaa asiaa elämässäni, ja koska yksi iloista on tämä blogi, nivon riemuni synttäreitten kunniaksi siihen. Kerron tässä, mitä iloa blogista on, mitä itse olen rakkaalta harrastukseltani kahdessa vuodessa saanut, ja mitä nämä asiat itselleni merkitsevät. Ilonaiheita on enemmänkin, mutta olkoon tämä top 10 -lista:


Yksi: Lukija- ja kirjoittajayhteisö. Muistan blogin avaamisen jälkeen seuraavana päivänä hämmästyneeni ja iloinneeni siitä, että blogini lukijakuntaan oli kirjannut itsensä viitisen muuta bloggaajaa. En ollut mielestäni kertonut blogista missään, mutta blogosfääri oli kuljettanut luokseni ensimmäiset yhteisön jäsenet. Nyt teitä on jo paljon enemmän!

Kaksi: Sähköinen muistikirja. Ensipostauksesta lähtien olen mieltänyt blogini muun muassa luku- ja kirjoittamispäiväkirjakseni. Lukupäiväkirja siitä on tullutkin, mutta kirjoittamisasioiden jakamiseen tarvitsisin suuremman anonyymiteetin. Jonkin verran kirjoittamisestakin on onneksi tullut kirjoitettua, ja niin aion jatkaa vastedeskin. On kuitenkin ollut ilo huomata tämä sulkeutunut puoli omasta kirjoittamisesta. Säästän nimittäin kirjoittamisjuttelut niille varatuille, suljetuille foorumeille, joita niitäkin olen löytänyt blogitaipaleeni aikana useita. Kirjapostauksissa taas olen saanut paitsi merkinnän lukupäiväkirjaan myös ilon tuoda esiin kiinnostavia kirjoja. Kirjavinkkejä on mukava jakaa.

Kolme: Tietoisuus. Bloggaaminen kasvattaa ymmärrystä blogin aiheeseen liittyvistä asioista. Blogin kautta syntynyt virtuaalinen kirjoittajayhteisö on ollut minulle näiden kahden vuoden aikana todella tärkeä. Olen saanut lukea muista blogeista juuri niistä asioista, joita pohdin usein itsekin. Osasta seuraamistani bloggaavista kirjoittajista on tullut kahden vuoden aikana julkaisseita kirjailijoita! Kirjabloggarien yhteistyö puolestaan on nostanut esimerkiksi niin, että seuraan paljon tiiviimmin mitä erilaisimpia kirjailmiöitä kuin aiemmin.

Neljä: Kirjoittamisen lisääntyminen ja säännöllistyminen. Tämä oli toinen tavoitteeni blogia perustaessani, ja toden totta kirjoittaminen on säännöllistynyt. Edelleen kirjoittaminen on minulle uppoutumista ja flow'ta. Jokainen teksti on iloni. Postausten määrää rajoittaa vain aikapula. Toisaalta tämä ihanuus myös VIE aikaa muulta kirjoittamiselta, siis käsikseltäni ja muulta fiktion suoltamiselta, mutta uskottelen itselleni, että nämä myös tukevat toisiaan. Sinisilmäisenä sen uskon.

Viisi: Tempaukset. Blogistaniassa sattuu ja tapahtuu. Elämäni iloisimpiin päiviin kuuluu muun muassa kirjablogien fash mob -tempaus, jossa julkaistiin sepitetekstejä suosituista kirjoista plagioinnin vastustamiseksi ja ilmiön esiin tuomiseksi. Hauskaa on ollut myös Copycat kirjankansi -kisaan ja Blogistanian Finlandia ja Globalia -äänestyksiin osallistuminen. Kirjoittajien soisi myös tempaisevan blogeissa jotakin hilpeää - no, onhan toki NaNoWriMo, johon toivottavasti pystyn osallistumaan jo ensi kerralla! En tosin tiedä, olisiko NaNoWriMo kovin hilpeä kokemus.

Kuusi: Mukavuusalueen laajeneminen. Ensimmäinen steppi oli blogin aloittaminen. Toinen ehkä omilla kasvoilla esiin marssiminen ja sittemmin myös nimen paljastaminen esimerkiksi Facebookissa 13 kotimaisen kirjailijan haasteessa. Kirjoittamisesta tuli ensin muiden esimerkin innoittamana puuhastelun ja pätkäkirjoittamisen sijaan pitkäjänteistä ja lopulta tavoitteellista. Se jatkuu. Myös kirjojen kanssa olen päässyt pidemmälle kuin vain omien täsmävalintojeni äärelle kotimaisen kirjallisuuden joukossa. Esimerkiksi ihana, ihana Gaute Heivoll ei olisi ikinä tullut minulle tutuksi ilman blogeja.

Seitsemän: Kommentit. Jokainen kommentti on suuri ilonaihe. Iloitsen hirmuisesti myös kommenteista, joita saan sähköpostiini. Yksi ilon aihe oli se, kun eräs bloggaajatuttu bongasi itsensä blogissa julkaisemastani kuvasta - olimme olleet samassa paikassa ulkomailla (!) samaan aikaan tietämättämme - emmekä silloin vielä olleet tavanneet oikeassa elämässä. Myös jokunen kirjailija on ilahduttavasti lähettänyt sähköpostia kirjapostauksen jälkeen. Ja Gaute - hän vastasi fanipostiini (jota tosin lähetin yksityisesti sähköpostitse)!

Kahdeksan: Yleisö. Blogin tilastoista näen, että kirjoituksiani luetaan! Kulkijoita on blogissani käynyt avaamisen jälkeen jo huikeat 70 000! Sanon sen vielä kerran: on ihanaa, että teitä kävijöitä on! Tervetuloa uudestaan! Suurin yllätys - ei ehkä suoranaisesti ilonaihe - on, että vierailluin on ollut postaus Paulo Coelhon teksteistä kootusta mietelausekirjasta.

Yhdeksän: Mediamaiseman murroksessa mukana oleminen. Olen tyytyväinen, että olen lähtenyt bloggaamaan juuri tässä ajassa, kun sosiaalinen media valtaa reviiriä muiden medioiden maailmassa ja hakee muotojaan. En kulje pioneerijoukoissa, mutta kuljen mukana muutoksessa. Blogien on sanottu olevan jo vanhanaikaisiakin, mutta olen eri mieltä - eivät ne vielä ole. Päin vastoin: viime vuoden aikana käytiin pariinkin otteeseen keskustelua siitä, mikä foorumi kirjablogit oikein ovat - kenen luvalla me bloggarit edes kirjoittelemme ja mitä mutuhuttua tai perusteetonta puppua täällä oikein suolletaan. Blogit ovat demokraattinen julkaisukanava, joita parhaimmillaan luetaan enemmän kuin sanomalehtiä. Blogit tarjoavat moniäänisyyttä ja osallistuvaa, avointa kulttuuria. Eläköön murros!

Kymmenen: Kaksi vuotta! Jännitystä, suunnittelua, kirjoja, haasteita, mielipiteitä, juonenpunontaa, ystäviä, ideoita, flow'ta.


Haastan synttäreiden hengessä teidät muutkin miettimään blogien merkitystä elämässänne. Ellette ole itse bloggaajia, voitte pohtia, mikä merkitys teille on niillä blogeilla (ehkä tälläkin), joita seuraatte. Vastauksianne kuulen mielelläni kommentteina tähän postaukseen tai itsenäisenä postauksena omassa (kirja)blogissanne.

Olisi upeaa, jos bloggaamisen ilo leviäisi entistä laajemmalle ja uusia blogeja syntyisi lisää! Jos tänään aloitat, kahden vuoden päästä olet jo kaksivuotias. Koska kaikki meistä eivät ole bloggaajatyyppiä, ilo voi tietysti levitä myös siten, että yhä useampi löytää itselleen sopivan blogin seurattavakseen.

Mukavaa, että pistäydyit juhlimassa kanssani! Syntymäpäivälahjaksi blogilleni ja teille, rakkaat lukijat, annan Tykkäät ehkä myös näistä -widgetin, joka on näkynyt tuossa postausten alapuolella jo pari päivää. Arvontaa pidän ehkä joskus toiste, kun keksin taas jotakin kivaa arvottavaa.

Hyvää Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivää! Kuulemiin!

Agatha Christie: Aikataulukon arvoitus (äänikirja)

Kuva: WSOY

Agatha Christie: Aikataulukon arvoitus. (The A.B.C. Murders. 1936. Suom. Aune Suomalainen, tark. Kiti Kattelus.) Äänikirja. Lukija Lars Svedberg. WSOY. 2010.


Kuuntelen äänikirjoja autoillessa, lähinnä työmatkoilla. Olen jo sen verran oppinut omista kuuntelutottumuksistani, että toisaalta kuunneltavana ei saa olla aivan mahdottoman raskas teos, mutta toisaalta tekstin on oltava kuitenkin sen verran vetävää, että huomio jaksaa pysyä kiinnittyneenä siihen. Valitsin Agatha Christien Aikataulukon arvoituksen kirjastosta mukaani, sillä Agatha Christie on yhtenä dekkaripoikkeuksena TBR:lläni. Christie on dekkariklassikko, jota kannattaa myös ei-niin-dekkaristin muistaa aina silloin tällöin.

Aikataulukon arvoitus on kuvaus Hercule Poirot'n ja Britannian poliisivoimien kilpajuoksusta sarjamurhaajan kanssa. Murhaaja kylvää kuolemaa valitsemalla uhrinsa ja tekopaikkansa aakkosjärjestyksessä, ja murhapaikalta löytyy aina tekijän jälkeensä jättämä ABC-aikataulukko. Kirjassa Hercule Poirot toteaa ensimmäistä kertaa olevansa mielipuolisen sarjamurhaajan perässä, kun aiemmat tapaukset ovat olleet yksittäisiä ja murhaaja on löytynyt yleensä kuolleen lähipiiristä. Nyt kyseessä on kylmäverinen tyyppi, joka vielä kaiken lisäksi lähettelee Poirot'lle ivaavia kirjeitä, joissa väheksyy salapoiliisin kykyä ratkoa henkirikoksia ja jotka hän allekirjoittaa nimimerkillä ABC.

Christien teos rakentuu esipuheessakin mainittujen osien varaan: yhtäältä kirjailija kertoo tapahtumista Poirot'n apurin, kapteeni Arthur Hastingsin näkökulmasta, ja toisaalta kuvaus on kaikkitietävän kertojan tekstiä Hastingsin havaintopiirin ulkopuolisista tapahtumista. Hastingsin kuvaus perustuu hyvin pitkälti dialogin varaan. Hän kuvaa keskusteluitaan Poirot'n kanssa tai keskusteluja, joita Poirot käy muiden henkilöiden kanssa. Kaikkitietävän kertojan teksti on kuvailevampaa, ulkokohtaista tarkastelua tapahtumista.

Dialogin suuri osuus kirjassa tekee siitä toisaalta kevyen lukea, mutta toisaalta se jättää tilanteen hyvin ulkopuoliseksi. Vaikka Lars Svedberg onnistuu lukijana erittäin hyvin, en pystynyt kunnolla samaistumaan kirjan henkilöihin. Dialogipainotteisuuden vuoksi väitänkin, että Hercule Poirot't ovatkin parhaimmillaan elokuvina. Ne ovat rakenteensa vuoksi kuin tehty filmeiksi. Itse olisin mieluummin katsonut tämän elokuvana kuin kuunnellut äänikirjana, saatika itse lukenut nidettä. Sen vuoksi äkkipikaistuksissani nimesin äskettäin Hercule Poirot't parhaiksi kirjafilmatisoinneiksi - sitä paitsi minusta David Suchet esittää Poirot'ta niin hyvin, että pystyn vain vaivoin kuvitella belgialaisetsivää enää muunlaiseksi!

Yhtä kaikki, Aikataulukon arvoitus on viihdyttävää Christietä, jossa lukijaa - tai kuulijaa - johdatellaan harhaan ja juonen pune aukaistaan vasta loppuluvuissa. Kuten totesin, dialogeihin heittäytyvä Lars Svedberg onnistuu lukijana oikein hyvin, joten kirja on viihdyttävä ja toimiva myös äänikirjana. Mitään kummempaa elämän tarkoituksen etsintää tämän kirjan kanssa ei kannata lähteä tekemään, mutta todellisuuspakona kesäiseen Britanniaan pakkasaamuista ja liikennevaloista kirja toimii loistavasti. Myös perinteisten christiemäisten murhamysteerien ystäville teos sopii kuin nakutettu.

Tähtiä: 3/5

Muuten... Pikkutyttönä pidin kovasti Neiti Marple -tv-sarjasta (pääosassa Joan Hickson), jossa oli myös mielestäni loistava tunnusmusiikki. Nostalgiaa tai ei, edelleenkin pidän sitä parempana kuin Hercule Poirot'ta. Ehkä ensi kerralla kokeilen Marpleakin kirjana!

Aikataulukon arvoituksesta ovat kirjoittaneet myös
Salla
Kirsi
Anu, jonka kanssa olemme kuunnelleet samoja dialogeja lähes samaan aikaan! :-)

Taija Tuominen: Tiikerihai

Tiikerihaissa ei kerrota vaaleanpunaisista
tulppaaneista, mutta ruusuista kylläkin.

Taija Tuominen: Tiikerihai. WSOY. 2000. (178 sivua.)

- Jumalauta sä olet onneton. Kämppäskin on kuin mustan lampaan vittu. Mitään et saa aikaseks. Jos mä perkele lyön sun kallos tällä kirveellä niin se on oikeus ja kohtuus, äiti huusi. (s. 40)

Tiikerihai on kertomus tyttärestä ja äidistä ja vähän isoäidistäkin. Se on hurja ja irstas kuvaus epäterveestä vanhempi-lapsi-suhteesta. Toisaalta kirja on herättelevä kasvukertomus ja vahva selviytymistarina. Olen kuullut Tiikerihaita kuvattavan jopa inhorealistiseksi teokseksi. Ilman eritteitä ja paskanhajua Tiikerihai ei olisi yhtä vaikuttava, eikä se näyttäisi sitä rujoa maisemaa, jonka se nyt läväyttää lukijan eteen. Lukijalle, jonka lapsuudenystävä on uinut sadasta markasta paskaojassa, miljöö ei ole edes kokonaan vieras.

Koska kyseessä on valtavasti arvostamani ja minuakin luotsanneen kirjoittajaohjaaja Taija Tuomisen teos, en lähde varsinaisesti arvioimaan kirjaa. Antaisin sille sumeilematta viisi tähteä, mutta koska tämä menee omalla kirjataivaallani kiintotähdeksi, määrä ei ole nyt tärkeää. Tämä loistaa sitä määrättömän kirkasta valoa, jota loistaa myös Taija ohjaajana, oppaana, mentorina ja taiteilijana.

Mitä on Tiikerihai? Se on biisi, joka jää soimaan teoksen lukemisen jälkeen vuorokausiksi päähän. Se on

(--) toiseksi vaarallisin ihmissyöjähai. Sillä on raitoja ja se ui koko ajan, eikä se voi pysähtyä, muuten se vajoais. (--) (s. 28)

Tiikerihaista Tuomisen kirja kertoo. Pinnan alla väijyvästä ihmissyöjästä.

Tiikerihai kuvaa kaikesta irrallisten ihmisten elämää, sitä kun kukaan ei pysty kiinnittymään mihinkään eikä keneenkään. Päähenkilö Elisa kulkee varhaiset vuotensa tiiviisti äitinsä perässä, niin että äiti kuvaa tätä riipaksi. Lapsen tavoin Elisa koettaa kiinnittyä, mutta vuosikausia yritettyään kyky katoaa. Äiti ja isä ovat toisiaan hylkiviä napoja perheessä. Jos muu ei etäisyyteen auta, äiti telkeää isän vintille naulaamalla oven kiinni tai poliisi erottaa puolisoita toisistaan.

"Sinä et osaa osaa olla kotona", sanoo mies Elisalle ja ihmettelee tämän matkustusvimmaa. Elisa on seikkaillut koko elämänsä, lapsena äitinsä kanssa, sitten kera ystävänsä. Seikkailut niin kotimetsässä soiden ja ojien varsilla kuin ulkomailla Afrikan taivaanrantoja myöten vievät välillä eksyksiin. Matkat ovat itsen etsintää. Jossakin on hukassa minä, jota matkoilta haetaan. Toisaalta matkustaminen on vapautta kulkea, toisaalta se on Elisan pakoa terveestäkin kiintymyksestä ja hankalien asioiden kohtaamisesta.

Minun olisi tehnyt mieli sanoa, että minun päämääräni on tapani elää. Minun vapauteni ja tapani olla kiintymättä mihinkään. Että aion elää elämäni niin, että voin koska tahansa hypätä ensimmäiseen junaan ja jatkaa pääteasemalle ja jatkaa sieltä minne milloinkin mielin, mutta tiesin, että tätä oli turha selittää. Paras vain vaieta ja kuunnella. Paras tapa suhtautua mihin tahansa. Oli paras vain lähteä. Nousta lentokoneeseen ja läpäistä pilviverho. (s. 147)

Tiikerihai on myös oodi vastuun ottamiselle omasta elämästä ja omannäköisten päätösten tekemiselle. Elisan äiti on riutunut kelvottomassa avioliitossa syrjäkylällä koko aikuiselämänsä, toiminut kotiorjana hoitaen maatalossa raskaat työt, seonnut siellä anoppinsa haukuttavana ja ryhtynyt kiskomaan viinaa välillä kaksin käsin. Haaveet miehensä jättämisestä ja oman elämän aloittamisesta jäävät kalpeiksi mielikuviksi. Elisa ei toista äitinsä virhettä, vaan käännekohdassa päättää toisin:

- Peltolan Raimon olisit saanu huolia silloin, kun se kävi sua riiailemassa. Mun olis pitäny vaan pistää sut naimisiin. Olisit nyt ison talon emäntä ja sulla olis komee navetta.
   Sain aikaiseksi epämääräisen ja surkean muistikuvan pulskanpuoleisesta pojasta, joka suu hyhmeessä söi auton rassaamisesta mustuneilla sormillaan vaivoin tekemiäni lättyjä, selitti elämän kultaisia sääntöjä, kihloihin menemistä ja lasten tekoa. Olin silloin yhdeksäntoista ja Raimon mielestä hyvässä iässä. Joka kerta kun Raimo kävi meillä, isä ennusti keinutuolista, että likka on pian paksuna ja naimisissa. Äiti hehkutti kylällä isoa navettaa.
   Olin häipynyt yksin Ahvenanmaalle ja viettänyt siellä sarjan utuisia päiviä. Tuoksuvia sireenejä, kukkivia omenapuita, tanssilavoja, peuroja ja aamuöiseen sumuun katoavia tetä. Palasin kotiin ja äiti käveli navetan edessä vastaan.
   Hän kysyi, että mikäs kyty sinne oli, mitäs Raimo tykkää tommosesta. Vastasin, että tutustuin yhteen Mariaan. Äiti katsoi pahasti ja sanoi, että taisi olla Mario ja paiskasi tallin oven perässään kiinni. Silloin minä tajusin, että minun oli pelastettava nahkani ja pian. Tajusin, mistä oli kysymys. Loukkuun jäämisestä. Olin siirtymässä äidin määräysvallasta Raimon määräysvallan alaiseksi. (s. 108 - 109)

Kasvutarina onkin omien siipien kokeilemista ja niille lopulta nousemista. Uhkailujen, haukkumisten, ivan ja pilkan yläpuolelle asettumista. Nilkkaan potkijoiden hylkäämistä ja oman elämän rakentamista itselle tärkeiden asioiden ympärille. Kasvutarina on riippasuhteen tuhoamista.

Tiikerihaissa on paljon ulottuvuuksia - niitäkin, jotka pohdin vielä itsekseni. Se on kieleltään hävytön ja kokonaisuutena huikea psykologinen välähdyssikermä mielettömästä elämän nousukiidosta. Kamaluus on niin hirvittävää välillä, että naurattaa kuten splatterissa - kunnes pysähtyy miettimään, mille oikein nauraa. Ruman ja surullisen rinnalla on kuitenkin myös kauneus: Äidin ja tyttären yhteys ja muutamat hyvät muistot. Lyömäaseena toimineen vaaleanpunaisen ruusukimpun orpo kukinto.

Suosittelen jokaiselle, joka ei sävyjä hätkähdä.

Kiintotähti.

Tämä on oleellinen osa Sinisen linnan kirjaston Kirjallisuuden äidit -lukuhaastettani.

Yksitoista asiaa

Ihanat P.S. Rakastan kirjoja -blogin Sara ja Luettua elämää -blogin Elina haastoivat minut kertomaan asioita itsestäni. Kiitos molemmille! Haasteet ja vastaukset niihin ovat mukavia välipaloja blogeissa.

Saran haasteen säästän blogisynttäreille Kalevalan päivään, sillä olen keksinyt siihen syntymäpäivään sopivan idean, jota en tietenkään paljasta vielä!

Tässä aika tuoreeltaan nyt vastaus Elinan yhdentoista asian haasteeseen! Idea menee näin:

1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Hänen pitää valita 11 bloggaajaa, jolla on alle 200 lukijaa.
5. Haastetun pitää kertoa, kenet on haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.

11 asiaa minusta:

1. En pidä superlatiiveista.
2. Maailmassa on minlle aina enemmän sävyjä kuin kaksi, musta ja valkoinen.
3. Kaikki onkin käsitykseni mukaan suhteellista.
4. Yhtä totuutta ei minun maailmassani ole olemassa. Näkökulmia on aina vähintään kaksi. Näen maailman niin, että jokaisella meistä on oma todellisuutemme.
5. Kärsin aika ajoin tästä elämänkatsomuksestani.
6. Silti arvomaailmani on varsin vakaa.
7. Arvoihini kuuluu muun muassa moniäänisyys.
8. Moniäänisyys voi tarkoittaa muun muassa sitä, että pidän vastaääniä arvokkaina.
9. Vaikka ne tekisivät kipeää.
10. Konsensukseen ei pidä aina päästä. Monissa tilanteissa pystyn hyväksymään sen, että olen jonkun kanssa asioista eri mieltä.
11. Minusta se ei ole pelkästään ok, se on rikkaus, vaikka usein varmasti vaikutan silkalta besserwisseriltä!

Tässä Elinan kysymykset ja niihin vastaukset:

1. Mikä oli lapsuuden lempikirjasi, ennen kuin itse osasit lukea?
Muistan hyvin selailleeni muun muassa Tammen kultaisia kirjoja, joista muistan erityisesti kirjan Pikku äiti, joka oli oikeastaan isosiskoni lempikirja. Muistan kirjan juuri siksi niin hyvin. Hän nimittäin osasi sen sanasta sanaan ulkoa, ja isämme luuli sisareni oppineen lukemaan, kun tytär paukutti tekstiä tulemaan.

2. Mihin kirjasarjaan olet ollut koukussa nuorena?
En lukenut nuorena oikeastaan sarjoja, ja johonkin vaiheeseen hurjinta nuoruuttani eivät kirjat liiemmin kuuluneet - paitsi sarjakuvat! Niitähän minä tosiaan luin, kaikki tyypilliset, kuten Asterixit ja Lucky Luket. Hah! Pikkutyttönä lukemistani Viisikot ja Samuli Vihit muistan hyvin.

3. Mikä oli nuoruutesi vaikuttavin kirja?
Nancy, jonka luin kuitenkin jo melko varhain.

4. Onko joku joskus kritisoinut lukuharrastustasi? Kuka ja miksi?
En muista. Tuskinpa. En ehkä kiinnitä moisiin asioihin huomiota.

5. Mikä on mielestäsi paras kirjafilmatisointi?
Auts. Tämä on paha kysymys! Yleisesti pidän kirjoja elokuvaversioita parempina ja sen vuoksi katselukokemus on monesti vaisu. Sanotaan nyt vaikka, että Hercule Poirot. Perustelu tulee postauksen myötä lähiaikoina.

6. Mikä sitaatti tai ajatus on jäänyt mieleesi jostain kirjasta?
Anna Kareninan unohtumaton alku:

"Onnelliset perheet ovat kaikki samanlaisia. Onnettomat ovat onnettomia omalla tavallaan."

Minusta tämä on kovin totta.

7. Mitkä kolme kirjaa haluaisit lastesi lukevan elämässään?
Hirmu vaikea, koska tuntuu, että tähän on vastattava jotakin kamalan syvällistä ja superlatiivista... Valitsen nopeasti: Aikuisen naisen seksi, Ronja Ryövärintytär, Täällä Pohjantähden alla. Kaiken kaikkiaan toivon, että lapseni lukisivat paljon ja laajasti kaikenlaista kirjallisuutta laidasta laitaan. Kolmeen kirjaan ei voi mahduttaa kaikkia. Tuossa on tietokirja, lastenkirja ja suomalaisen kulttuurin ja lähijuuriemme järkäle nyt tarjolla.

8. Eino Leino vai Pentti Saarikoski?
Eino Leino, mutta täytyy tunnustaa, etten ole järin perehtynyt Saarikoskeen. Siinä olisi sivistyksen paikkauksen tilaisuus.

9. Missä luet mieluiten?
Sohvalla, sängyssä tai ulkona.

10. Dekkari vai romanttinen kirja?
Näistä on valittava romantiikka, vaikka sekään ei ole ominta aluettani, mutta joskus on sen nälkä.

11. Ketä kirjailijaa arvostat aivan erityisesti?
Anja Snellmania.


Haastan mukaan joukon kirjoittajia: Helmi-Maarian, Vera Valan, Rooibosin, Jästipään, Aili-mummon, Rinan, Tiksun tässä, Calendulan, Marissan, Leijonan ja Mari Johannan.

Ja tässä teille kysymyksiä:

1. Kirjoittamisesi inspiraatio?
2. Kuka on kirjoittamiseesi itsesi jälkeen eniten vaikuttanut henkilö?
3. Mahdollinen kohdeyleisösi?
4. Minkälaista tukea ja apua olet kirjoittamiseen saanut?
5. Minkälaista tukea vielä tarvitsisit?
6. Mikä kirjoittamisessa on hankalinta?
7. Mikä sinua estää kirjoittamasta?
8. Miten olet päässyt yli kohdissa 6 ja 7 mainitsemistasi kynnyksistä?
9. Kirjallinen esikuvasi - keneltä ehkä olet saanut vaikutteita tai kenen tavalla haluaisit pystyä kirjoittamaan?
10. Lempikirjasi, yksi tai useampi?
11. Tähän mennessä upein hetki, pieni tai suuri, kirjoittajaelämässäsi?


Antakaahan palaa! <3

Mervi Heikkilä: Mansikki ja moni muu

Mervi Heikkilä: Mansikki ja moni muu. Runoja. Kuvittanut Virpi Penna. Kirjapaja. 2009. (47 sivua)


Mansikki ja moni muu on kerrassaan ihastuttava lehmärunokirja. Runoissa Mansikki ja muut lehmät tarkkailevat elämää monelta kantilta. Milloin ollaan kateellisia lohikäärmeelle tulesta tai linnulle siivistä, milloin lehmä lentää kuuhun töihin edamtehtaaseen tai milloin se miettii lapselle nimeä:

Minkä nimen antaisi äitisi Muu, olisitko intiaani Pikku-Kuu? 

Onko totta, että nimi on enne, voiko se koitua kohtaloksemme?

(s. 42) 

Runojen lomassa tarjoillaan lukijoille kevyesti lehmätietoutta esimerkiksi siitä, mikä on hieho, ayshire tai ylämaan karja. Harvat tietoiskut ovat hyvä idea, sillä moni nykylukija ei varmasti karjataloudesta tiedä paljonkaan.

Kuvitus on toteutettu kaksiväripainatuksella, ja se toimii tässä
yllättävän hyvin. Värejä on käytetty paikoin kekseliäästi.

Mansikki ja moni muu on hauska loruttelu, joka monipuolisen aihevalikoimansa vuoksi sopii monenikäisille pojille ja tytöille. Meillä erityisesti esikoinen nautti lehmän elämään eläytyessään ja nauroi muun muassa sille, kun lehmä lähti karaokebaariin. Heikkilän lastenkirjoihin pitää ehdottomasti tutustua myöhemmin lisää! 

Tähtiä: 4/5.

Blogissani oli vuoden vaihteessa lasten- ja nuortenkirjateema, joka toteutui lähinnä kirjapostauksina. - Luen ja kirjoitan -blogin 2-vuotissynttärit lähestyvät. Vedän tuolloin vähän yhteen tätäkin teemaa, joka on täällä esillä tosin jatkuvasti. Myös kirjallisuusdiplomin tavoittelu jatkuu meidän perheessä vielä kolmen kirjan voimin.

Irja Wendisch: Pitkä taistelu. Sotilaiden lasten selviytymistarinoita.

Irja Wendisch: Pitkä taistelu. Sotilaiden lasten selviytymistarinoita. Gummerus. 2012.

Olen kiinnostunut siitä, miten arvot ja asenteet välittyvät sukupolvelta toisille ilman, että niitä tietoisesti siirretään vanhemmilta lapsille. Minua kiinnostaa se, miten eletty elämä ja koetut (ja kokemattomat) tunteet vaikuttavat ihmisen elämään. On kiinnostavaa, millä tavalla muun muassa lapsuudenkodin tunneilmasto siivittää tulevaisuutta tavalla tai toisella. Seuraamukset eivät ole yksiselitteisiä, vaan kuka tahansa voi vapautua ahdingosta tai toisaalta hukata valttikorttinsa. Juuri siinä piilee kiinnostukseni ydin.

Irja Wendisch kuvaa kirjassaan Pitkä taistelu, miten sodankäyneet miehet siirtävät omaa synkkyyttään lapsilleen, jotka selviävät kokemuksistaan jokainen omalla tavallaan. Wendisch antaa äänen sodankäyneiden lapsille.

Kirjan mukaan sotilaiden raskas työ jatkui rintaman jälkeen vielä kotona. Heistä tuli usein juopottelevia ja äreitä perheenisiä tai työhönsä hautautuvia ja poissaolevia perheenpäitä. Tuska tarttui lapsiin, jotka kantoivat sitä mukanaan, kunnes kuitenkin jonakin päivänä päättävät katkaista murheen ketjun ja tiputtaa vanhempansa taakan hartioiltaan. Joku oppii antamaan anteeksi, toinen lopettaa alkoholin käytön ja kolmas vapautuu riippuvuussuhteesta. Wendischin selviytymistarinat ovat tosia, ja jokainen niistä on kirjan nimenkin mukaan kertomus selviytymisestä.

Pitkän taistelun kiinnostavuus piilee juuri tositapahtumissa ja vertaiskokemuksissa. Uskon, että kirja on parasta luettavaa juuri sodankäyneen sukupolven lapsille, minun vanhempieni ikäluokalle. Muutkin voivat kirjasta saada uutta näkökulmaa sukupolvesta toiseen säilyviin varjoihin elämäntarinoiden päällä.

Kuitenkin kirjaa vaivaa jonkin verran se, josta alussa kirjoitin: Seuraamukset eivät ole yksiselitteisiä. Wendischin selviytymistarinat kuitenkin toistavat toinen toistaan ja antavat kuvan, jossa vääjäämättä sodan seuraamukset vyöryvät sukupolvelta toiselle, joka yhtä varmasti oireilee tuskaansa jollakin tavalla. Kuitenkin vaikka traumapsykologia selittääkin monet näistä tapauksista, osa elon ailahtelusta selittyy myös tavallisella elämänkaaripsykologialla, jonka mukaan ihminen kasvaa koko elämänsä ajan ja kulkee kriisistä kriisiin (ilman aiemman sukupolven sotahistoriaakin).

Joka tapauksessa Pitkä taistelu on oivallinen kirja elämänkaaren pohtimiseen, erityisesti suurille ikäluokille ja vähän nuoremmille. Vertaistukena se saattaa koskettaa, muuttaa jopa elämän. Sodanjälkeisen sukupolven lapsille se antaa ehkä ymmärrystä omien vanhempiensa kamppailuun.

Tähtiä: 2/5.

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Kirjan ulkoasu: Elina Warsta

Aki Ollikainen: Nälkävuosi. Siltala. 2012. (141 sivua.)

Aki Ollikainen voitti tammikuussa Blogistanian Finlandia -tunnustuspalkinnon esikoisteoksellaan Nälkävuosi. Eikä se ihme ole. Ollikaisen teos paitsi koskettaa, se antaa vahvan kaunokirjallisen lukuelämyksen ja mikä tärkeintä, piirtää kuvan yhdestä merkittävästä aikakaudesta kansamme historiassa.

Nälkävuosi kertoo tarinan Marjan ja Juhanin ja heidän lastensa Mataleenan ja Juhon kamppailusta nälkävuosina 1867 - 1868. Perheen isä on sairas ja heikko, ruokaa ei ole, joten äiti sydäntä särkevällä tavalla jättää perheen pään kotitorppaansa yksinään korisemaan vain olkileipä kädessään. Äiti lähtee lastensa kanssa etsimään paikkaa, jossa ei nälkä vaivaisi. Marja kulkee lastensa kanssa päämäärättömästi eteenpäin, välillä Pietari ruoantuoksuisissa unelmissa siintäen, mutta missään ei heille ole sijaa. Kaikkialla on jo nälkää kylliksi ilman lisäsuitakin. Osalla riittää sääliä lapsia kohtaan, ja joku murunen kerjäläisille tipahtaa vain toisinaan kuin armonpalana, vaikka se tekisi pahaakin.

Marjan, Juhanin ja lasten tarinaan lomittuu kuvia ylempisäätyisistä veljeksistä, Teosta ja Larsista, ja heidän elämästään sekä senaattorin (J. V. Snellmanin) valinnoista vaikeiden vuosian aikana. Näitä osuuksia lyhyehkössä romaanissa olisi voinut mieluusti paisuttaa! Ehkä ne ovat seuraavien Ollikaisen teosten aiheita? Voisiko vaikka Snellmanista kirjoittaa vastaavia suurkirjoja kuin vaikkapa Lincolnista on kirjoitettu?

Nälkävuodessa on monia teemoja ja aihelmia, joita pitkin ajatus lähtee rönsyilemään. Ollikasien pienoisromaani kasvaakin reilusti suuremmaksi kuin fyysiset mittansa. Nykyaikainen ravinto, ihmisen sitkeys, kiitollisuus, elinoloista taisteleminen, kuolema, elämän tarkoitus, lojaalius ja auttaminen, kohtalo, johdatus, vietit ja eläimellisyys. Kaikki tämä ja enemmänkin on kerrottu selkein kuvin ja kauniilla kielellä.

Kylmyys leviää Marjan vatsasta ympäri kehoa, se muuttuu surun tunteeksi ja pyyhkii tieltään kaiken muun, nälän, vilun ja väsymyksen. Se täyttää onton ruumiin raskaalla tyhjyydellä, joka ei jätä tilaa millekään muulle. Sen sisällä on suolampi, täynnä mustaa elotonta vettä. Kuikka ui silmien eteen. Se muuttuu pilkkasiiveksi, joka yrittää nousta lentoon. Sitten lumiviima jähmettää kaiken tyhjäksi, lintu katoaa. Myräkän mentyä kaikki on valkoista, kuollutta. Marja nousee ja kävelee penkillä nukkuvan Juhon luo, nostaa pojan pään syliinsä ja putoaa uneen. (s. 56)

Pieni kirja on erityisen kaunis ulkoasultaan, ja Ollikaisen teos on pohjavireeltään valoisa hankalasta aiheestaan ja monista surullisista tarinoista huolimatta. Nälkävuosista selvittiin. Minä elän.

Tähtiä: 4/5

Nälkävuodesta on kirjoitettu blogeissa paljon. Tässä poiminnat:
Kujerruksia odotti jotain, mitä ei aivan saanut, mutta piti silti.
P.S. Rakastan kirjoja nostaa teoksen vuoden 2012 parhaimmistoon.
Villasukka kirjahyllyssä vuodatti kyyneleitä ja hiljentyi kirjan äärellä.

Kirja sopii hyvin myös Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteeseen. Tämä on haasteessa kai jo viides kirjani.

Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja

Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja. (La liste des mes envies 2012. Suom. Leena Leinonen.) WSOY. 2013.


Onnen koukkuja kertoo tarinan naisesta, joka voittaa lotossa miljoonia. Kuinkas sitten käy, on jutun juoni. Kirja pohtii sitä, mistä onni syntyy ja millä tavalla ihminen voi olla onnellinen.

Minulle sattui hyvin. Luin tämän teoksen viikonloppuna, jolloin osallistuin hiljaisuuden retriittiin. Retriitissä olin kasvotusten itseni ja kaikkeuden kanssa. Minussa vahvistui ajatus, että ihminen tarvitsee onneen ja hyvinvointiin aika vähän. Tärkeitä asioita ei kerätä ympärille, vaan ne saadaan lahjana elämältä. Näin siis teemallisesti Delacourtin teos osui oikeaan hetkeen!

Sillä tarvitsemamme asiat ovat arjen pieniä unelmia. Ne ovat pieniä hoidettavia asioita, jotka vievät meidät huomiseen, ylihuomseen, tulevaisuuteen, ne ovat niitä pieniä asioita, jotka ostetaan ensi viikolla ja joiden kautta voimme ajatella, että ensi viikolla olemme edelleen elossa. (s. 155)

Mutta onko elämä tosiaan ostamsta? Ehkä monelle nykyään on?

Onnen koukkuja on hyvin ranskalainen kirja. Se alkaa älyttömän kepeästi, ja silmieni edessä näin Amelie-elokuvan rullaavan eteenpäin. En ole ollenkaan ranskalaisen kirjallisuuden asiantuntija, vaan nyt ajattelen, että sitä pitäisi ehtiä lukea enemmän. Silti väitän, että tässä on jotakin perin ranskalaista. Kuvauksessa ja tempossa soi ranskalainen haitarimusiikki.

Teemasta olisi voinut kirjottaa syvällisemminkin. Onnen koukkuja jäi pintatasolle, vaikka nostattikin kysymyksiä esille ja tuuppi pohtimaan myös lukijan oman elämän onnellisuutta. Silti ote jäi hieman viileäksi. Ytimeen ei päästy.

Onnen koukkuja on Ranskan bestseller, jonka käännösoikeudet on myyty kymmeniin maihin. Odotin kirjalta paljon. Suomessa teos julkaistaan ihan näinä päivinä. Vaikka kirjan kanssa sen lukemiseen kuluvan lyhyen ajan kovin viihdyinkin, en silti täysin ymmärrä, mikä juuri tämän teoksen on nostanut valokiilaan kaikista tarjolla olevista ransakalaisista. Löytyykö suosion syy teeman yleistettävyydestä, mielikuvituslekistä lottovoiton kanssa, arkipäiväisyydestä vai lukemisen helppoudesta? En osaa sanoa.

Välipalakirjana mainio. Onnellisuuden pohdintaan hyvä tuki.

Tähtiä: 3/5.

Kirja on jakanut jo mielipiteitä muuallakin!
Luettua-blogissa ihastuttiin: http://luettuasaso.blogspot.fi/2013/01/onnen-koukkuja-gregoire-delacourt.html
Lumiomenassa petyttiin rajusti: http://luminenomena.blogspot.fi/2013/01/gregoire-delacourt-onnen-koukkuja.html

Blogistanian Globalia -ehdokkaat 2013!

Luen ja kirjoitan antaa täydet kolme pointsia ehdottomalle norjalaishelmelle:

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi

Tällä kertaa muita ehdokkaita ei ole, sillä tämä tähti lostaa niin kirkkaasti.


Blogistanian Globaliaa emännöi Kirjava kammari, ja tulokset julkaistaan siellä 4.2.2013.
Kylläpä jännittää!