Pikkuveli lukee!

Pikkuveli on tehnyt viime aikoina tuttavuutta pehmeän, ensikirjallisuuden kanssa. Samalla kun lapsi syö kirjaa, äiti lukee sitä ulkomuistista. Tästä se lähtee: ensin tutustutaan kirjoihin esineinä, kun niitä maistellaan ja jossain vaiheessa revitään alas kirjahyllystä; sitten huomataan, että niissä onkin kuvia ja lopulta sitten se tarina.

Apinan hytkyt kertoo kuudella sivullaan ihmettelevän tarinan siitä, mitä ihmettä apina tirskuu ja hytkyy. No, vastaushan ei suinkaan ole se, että se nauraisi jollekin muulle eläimelle vaan kaverit ovat tulleet kylään.

Pikku-ankka sanoo kvak kvak kvak! taas tutustuttaa eri eläimiin ja eläinten ääntelyihin. Kirjan loppuhuipennuksessa päähenkilömme tapaa ankkakollegoja:
"Kvak kvak, minä olen ankka. Mitä te oikein olette?" "Kvak kvak, mekin olemme ankkoja!"

"Minä kerroin koulussa, että isä on kuollut. Minä vain viittasin ja kerroin sitten."

 

Riitta Jalosen kirjoittamassa ja Kristiina Louhen kuvittamassa Tyttö ja naakkapuu -kirjassa pieni, kouluikäinen tyttö seisoo rautatieasemalla puun alla, katselee naakkoja ja pohtii samalla omaa elämäänsä. Tytön isä on hiljattain kuollut ja edessä on muutto uudelle paikkakunnalle.

Naakat asuvat rautatieaseman isoissa puissa, puitten latvoissa. Seison puitten alla hiljaa, etteivät ne säikähdä pois. Katselen koko ajan ylös, linnut keinuvat korkealla. Vihreän seassa ne näyttävät mustilta palloilta.

Äiti on ostamassa aseman lipputoimistosta matkalippuja. Me menemme junalla kauas sellaiseen paikkaan, jossa minä en ole ennen ollut.

Naakkojen seuraaminen nostaa tytön silmien eteen kuvina erilaisia muistoja isästä ja tuo mieleen ajatuksia siitä, miltä tuntuu kun isä on kuollut. Tytön isämuistot eivät ole surullisia vaan päinvastoin hyviä muistoja. Ikävä kuitenkin on kova, mutta sekin helpottaa, kun saa istua äidin sylissä.

Kukaan ei näe siihen paikkaan, jossa ikävä eniten tuntuu. - - Kun on istunut sylissä, se paikka, jonne ei näe, on pienentynyt.

Tytön tarina on todella koskettava. Jalosen hienon tekstin ansiosta aikuinenkin pystyy samaistumaan lapsen tunteisiin. En yleensä ennalta kerro Likalle, mitään kirjasta, jota alamme lukea. Tällä kertaa oli pakko varoittaa, että tämä kirja on surullinen. Suru nimittäin tuntuu jollakin tavalla läpi koko kirjan, vaikka loppua kohti tyttö kokee myös ilon ja toivon pilkahduksia. Likan mielestä kirja ei kuitenkaan ollut surullinen. Tai olihan se, että isä on kuollut hänenkin mielestään tosi surullista. Ehkä lapsi poimi arvioimaani herkemmin ne muut, ei niin surulliset sävyt.

Kristiina Louhen kauniit ja herkät kuvat tukevat hyvin tarinaa. Ne ovat yksinkertaisen eleettömiä, mutta tavoittavat hienosti tarinan tunnelman. Kuvat ovat aukeamalla pääosassa, sillä tekstillä on tilaa vain 1/4. Teksti ei ole kuvan päällä, vaan omalla paikallaan jommankumman sivun ulkoreunassa. Tällainen ratkaisu rauhoittaa kirjan tunnelmaa.

Tyttö ja naakkapuu voitti Finlandia junior -palkinnon vuonna 2004.

(Lasten linnoitus -haasteeseen palkittujen kategoriaan.)

Riitta Jalonen - Kristiina Louhi: Tyttö ja naakkapuu (Tammi 2004)

Prinsessat ja sankarit jäällä

Viime viikonloppuna Likka vietti mukavia hetkiä Hartwall Areenan viileydessä, kun joulupaketista kuoriutuneen lipun käyttöpäivä vihdoin koitti. Tänä vuonna Disney on Ice -jääshow'n otsikkona oli Prinsessat ja sankarit. Luvassa oli siis tuttuja tarinoita prinsessoista ja prinsseistä.

Olemme olleet jääshow'n yleisönä kaksi kertaa aiemminkin. Ensimmäisellä kerralla Likka oli 3-vuotias ja aivan liian pieni. Monessa kohtaa piti silmät laittaa kiinni, ja suurimman osan esitystä tyttö istui äidin tai isän sylissä. Muutamasta sadusta oli valittu (liian) pelottavat kohtaukset esitykseen, äänet olivat kovia ja mukana oli savua ja räjähdyksiä. Neljävuotiaana Likka oli jo vanha tekijä, ja hän saikin esityksestä paljon irti. Meidän vanhempien mielestä show kuitenkin toisti itseään, joten viime vuonna jätimme käynnin suosiolla väliin.

Tänä vuonna näytöksessä oli mukana nimensä mukaisesti prinsessoja ja sankareita: Ariel & prinssi Erik, prinsessa Ruusunen & Filip, Jasmine & Aladdin, Lumikki ja Tuhkimo prinsseineen, Belle & hirviö sekä uudemmista satuelokuvista tutut Tiana & Naveen (Prinsessa ja sammakko) ja Tähkäpää & Flynn (Kaksin karkuteillä). Likan mielestä show oli hyvä: luistelijat tekivät hienoja temppuja, eikä mikään pelottanut.

Kuvat ovat vuodelta 2010.

Aika ja yksinäisyys

Toiset lastenkirjat sisältävät faktatietoa helposti nieltävässä muodossa. Toisten kirjojen pääasiallinen tehtävä on viihdyttää, hauskuuttaa. Toiset käsittelevät tunteita lapsen näkökulmasta, ymmärrettävästi. Viime aikoina meillä on luettu lähinnä kahta ensimmäistä tehtävää toteuttavia kirjoja. Siihen tuovat kuitenkin poikkeuksen Timo Parvelan kirjoittamat ja Virpi Talvitien kuvittamat Keinulauta ja Karuselli. 

Aikuiselle ei ole kovin helppoa laskeutua lapsen tasolle ja pukea sanoiksi lapsen tuntemuksia tai muita vaikeita asioita (esim. kuolemaa, josta myös olemme juuri lukeneet). Molemmat, Keinulauta ja Karuselli, kuitenkin tekevät niin ja mielestäni varsin ansiokkaasti. Tosin minun, aikuisen, mielestä lapsi voisi ajatella asioista näin. En tietenkään voi olla aivan varma, tuntuvatko kirjoissa käsitellyt asiat lapsesta luontevasti ilmaistuilta. Kirjat ovat olleet loistavia myös muiden mielestä. Siitä on osoituksena Keinulaudan saama Finlandia junior -palkinto.

Keinulauta käsittelee pienen Pii-karhun tarinan kautta yksinäisyyttä mutta myös kaveruutta ja molempiin liittyviä tunteita. Aluksi Pii on hyvin yksinäinen.

Keinulaudan toinen pää oli tyhjä. Se osoitti ylös kohti yksinäisen kuusen latvaa ja taivasta. Keinulaudan toisessa päässä istui Pii. Se istui ja odotti, että joku tulisi keinumaan sen kanssa. Kukaan ei tullut tänäänkään.

Pii joutuu mielenkiintoiselle matkalle, kun keinulaudan päälle kaatuva kuusi heittää hänet kauas pois. Matkallaan hän tapaa paljon erilaisia hahmoja, joista jokainen opettaa hänelle jotakin yksinäisyydestä ja ystävyydestä, ikävistä ja hyvistä asioista. Lopulta löytyy kaveri keinulaudan toiseen päähän.

Karusellissa keskiössä on aika. Millaista aika on? Onko se erilaista odottavalla? Entä jotakin tekevällä? Miten puut mittaavat aikaa? Entä ystävät? Kuluuko aika talvella eri tavalla kuin keväällä? Kuluuhan se, huomaavat pieni unni nimeltään Kattila sekä hänen uusi ystävänsä Onni-haitara. Kattila nimittäin odottaa pääsevänsä toimimattomaan karuselliin, jossa muut, isommat unnit istuvat. Tulee syksy ja muut unnit lentävät etelään. Onni seuranaan Kattila jää talveksi aikomuksenaan korjauttaa karuselli Afrikassa sen valmistajalla, mutta se ei olekaan kovin helppoa. Täytyy odottaa. Puun kasvamista, että se kääntäisi karusellin kyljelleen. Kevään tuloa. Isoksi kasvamista. Oman paikan löytämistä.

Ystävänpäivän kunniaksi valitsin Karusellista katkelman ystävien ajasta:

Ystävien aika on erilainen. Ystävän kanssa sekunti vilahtaa huomaamatta, minuutissa ei kerkiä edes laskea mäkeä. Tunnissa voi pyörittää tosi suuren lumipallon ja rikkoa sen yhdessä. Päivässä ilta tulee aina liian nopeasti. Viikossa ehtii jo monta kertaa ihmetellä sitä, että on saanut ystävän. Kuukaudessa ystävän kanssa riidellään ja sovitaan sitten. Vuodessa ystävyksillä on kaksi syntymäpäivää juhlittavanaan.

Kuten molemmista kirjoista poimituista tekstikatkelmista voi huomata, Parvelan kieli on hienoa, kaunista, tunteita herättävää. Talvitie taas on kuvissa tavoittanut tekstin tunnelman omalla, leimallisella tyylillään. Kirjat kuuluvat ikään kuin samaan sarjaan, sillä ote ja tyyli ovat molemmissa samat. (Lisäksi kummassakin seikkailee unneja ja haitaroita.)

Upeita, lukemisen arvoisia kirjoja molemmat! 

(Luettu Lasten linnoitus -haasteeseen)

Timo Parvela - Virpi Talvitie: Keinulauta (WSOY 2006)

Timo Parvela - Virpi Talvitie: Karuselli (WSOY 2008)

 

Mistä näitä kirjoja oikein tulee?

Likan huone kävi läpi muutoksen. Huonekalujen paikkoja vaihdettiin. Kaikki laatikot ja hyllyt siivottiin. Myös kirjahylly vaihtoi paikkaa ja ennen sitä se piti tietenkin tyhjentää.

KUKA MEILLE NÄITÄ KIRJOJA OIKEIN TUO?

Krhm.. Minä?

No, on niitä pelejäkin. Havainnekuvasta selviää niiden (huom. ovat kahdessa pinossa) ja kirjojen määrä suhteessa ikkunan korkeuteen.

Luimme Mauri Kunnasta

Jos on elänyt lapsuutensa Suomessa 1980-luvulla ja sen jälkeen, ei ole voinut välttyä näkemästä, kuulemasta, lukemasta jotakin Mauri Kunnaksen luomaa. Muistan omasta lapsuudesta Koiramäki-kirjat sekä Yökirjan ja Etusivun jutun. Nyt samat teokset löytyvät Likan kirjahyllystä ja ovat alkaneet häntä kiehtoa samoin kuin ne itseäni kiehtoivat.

Olen itse asiassa yrittänyt pikkuhiljaa kerätä jonkinlaista Kunnas-kirjastoa. Likan hyllyssä majaa pitävät:

Etusivun juttu 

Herra Hakkaraisen aakkoset ja numerot

Hullunkurinen lintukirja

Hyvää yötä, herra Hakkarainen

Kaikkien aikojen avaruuskirja

Kaksitoista lahjaa joulupukille

Koiramäen lapset ja näkki

Koiramäki (yhteisnide)

Koirien Kalevala

Rikun, Roopen ja Ringon seikkailut 

Seitsemän koiraveljestä

Suomalainen tonttukirja

Vampyyrivaarin tarinoita

Yökirja

Näistä ei kovin montaa olla ehditty lukea, sillä Likka alkaa vasta nyt, noin kuusivuotiaana, olla riittävän vanha ymmärtämään tarinoita näiden takana ja nyt hän tosiaan on niistä vasta innostunutkin. Joululoman aikaan luimme Koiramäki-yhteisniteen. Se siis sisältää kaikki kolme Koiramäki-kirjaa. Nyt helmikuussa luimme kaksi Kunnaksen kirjaa peräkanaa: Kaikkien aikojen avaruuskirjan ja Suomalaisen tonttukirjan.

Kunnaksen kirjoissa minua viehättävät hauskat tarinat ja vetävä teksti. Kuvat ovat mielenkiintoisia ja niistä löytyy pitkään aina jotain uutta ihmeteltävää. Usein etsitään unissaan kävelevää herra Hakkaraista tai lasketaan kuinka monet silmät pimeistä paikoista löytyvätkään. Hyvien tarinoiden lisäksi kirjojen avulla oppii huomaamattaan paljon. Kaikkien aikojen avaruuskirjassa Koiraporin ala-asteen oppilaat käyvät luokkaretkellä avaruudessa tutkailemassa omaa aurinkokuntaamme:

Kirjan tapahtumat sijoittuvat pitkälle tulevaisuuteen, 3000-luvulle, jolloin avaruusmatkailu on jokapäiväistä ja Maan asukkaat asuvat ja työskentelevät asteroideilla, Marsissa, kuissa ja kaukaisimmillakin tähdillä. Muitten tähtien asukkaat eivät ole enää pelottavia "muukalaisia", vaan tuttuja mukavia kavereita. Avaruusalukset, ufot ja bussit kulkevat miltei valon nopeudella ja pizzasta on tullut maailmankaikkeuden suosituin ruokalaji.

Kirjan tiedot planeetoista, kuista, auringosta ja avaruudesta ovat tämän päivän tietoa ja totta. Avaruudessa ja taivaankappaleilla asuminen, liikkuminen ja hassuttelu ovat totta toivottavasti tulevaisuudessa.

Suomalainen tonttukirja taas kertoo menneisyydestä, siitä ajasta kun ihmiset uskoivat erilaisiin haltijoihin: Ennen muinoin, siihen aikaan kun mummon isoisän äiti oli vielä pikkuinen tytöntyllerö, monissa taloissa asusteli haltijoita. Niiden tehtävänä oli torjua vahinkoja ja tuottaa hyvää onnea isäntäväelleen. Tällaisia haltijoita sanottiin tontuiksi. Tonttukirja on itse asiassa Kunnaksen ensimmäinen lastenkirja, ja se ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1979.

Likan mielestä molemmat kirjat ovat mielenkiintoisia. Häneen uppoaa Kunnaksen huumori ja tällä hetkellä hän ei vain voi saada tarpeekseen faktatiedosta. Kaikesta pitää saada tietää kaikki ja mieluiten heti.

(Kaksi luettua Lasten linnoitus -haasteeseen.)

Mauri Kunnas: Kaikkien aikojen avaruuskirja (Otava 2009 [1989])

Mauri Kunnas: Suomalainen tonttukirja (Otava 2008 [1979, uusi laitos 2004])

Prinsessasatu

Suomalaisen alesta löytyi kirja, jonka ajattelin Likkaa kiinnostavan. Ursula Jonesin kirjoittama ja Sarah Gibbin kuvittama Prinsessa vailla valtakuntaa erottui kirjojen joukosta edukseen eritoten kuvituksensa tähden. Kuvat ovat hillittyjä ja kauniita sekä väritykseltään että tyyliltään. Tänä päivänä kun niin monissa kirjoissa kuvitus on yhtä värien ilotulitusta, mikä tietysti joihinkin teksteihin sopii hyvin. 

Olipa kerran Prinsessa, jolla ei ollut valtakuntaa. Mutta hänellä oli poni, jonka nimi oli Soma. Ja joka päivä Prinsessa kiipesi poninsa kärryille ja ajeli kauas, kauas, ympäriinsä, etsien omaa valtakuntaansa.

Prinsessa vierailee monessa paikassa, muttei löydä valtakuntaansa. Hän tapaa prinssejä ja kuninkaita, jotka tarjoavat tytölle omaa valtakuntaansa, koska tämä on niin kaunis. He jopa tappelevat Prinsessasta, mikä vain aiheuttaa sen, että Prinsessan on lähdettävä eteenpäin. Hän kuitenkin löytää sydämensä valitun, erään herttuattaren entisen Hovinarrin, jonka mukaan Prinsessa on hänen sydämensä valtiatar. Myöhemmin he yhdessä katsastavat hevosineen ja kärryineen valtakuntaansa, kuningatar ja kuningas täällä, siellä ja kaikkialla.

 

Tarinassa on paljon piirteitä klassisista prinsessasaduista, mutta se onneksi myös eroaa niistä. On virkistävää lukea välillä muunkinlaisista prinsessoista kuin Disney-versioista. Tässähän prinsessa on aktiivinen ja etsii valtakuntaansa. Toimeentulonsa hän saa kuljettamalla tavaroita kärryissään. Loppu on onnellinen, kuten saduissa kuuluukin, mutta prinsessa ei huoli oikeata prinssiä vaan ottaa puolisokseen hovinarrin. Useinhan saduissa ja tarinoissa prinssi voi ottaa tavallisen tytön puolisokseen, mutta ehkä harvemmin toisinpäin (paitsi Aladdinissa).

Likkaa ei onneksi haitannut, ettei tämän sadun Prinsessa ollut vanha tuttu. Taisipa kirjasta pitääkin. Tosin hän hieman kritisoi kuvitusta mustien kuvien osalta. Äiti osallistuu tälläkin Lasten linnoitus -haasteeseen.

Ursula Jones - Sarah Gibb: Prinsessa vailla valtakuntaa (Aurinko Kustannus 2010)

Englanninkielinen alkuteos: The Princess Who Had No Kingdom (2009)

Suomentanut Maikki Tilvis

Outolan veljekset lukevat sarjakuvaa..

.. ja joutuvat siihen itse.

Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatu ja Patu -kirjat ovat Likan suosikkeja. Yritimme lukea näitä jo aiemminkin, mutta silloin ne eivät kolahtaneet. Nyt on toisin ja Likka nauttii veljesten hulvattomista seikkailuista.

Tatu ja Patu supersankareina ammentaa sarjakuvien supersankarimaailmasta. On käsittämättömin kyvyin ja voimin varustettuja supersankareita, hätää kärsiviä kansalaisia ja ilkimys, joka yrittää saada kaupungin hallintaansa. Lisäksi kuvituksessa on paljon sarjakuvamaisuutta. Kuvitus on Tatu ja Patu -kirjoissa muutenkin kohdallaan, sillä tarkkaan katsoen kuvista löytää aina jotakin uutta ja hauskaa.

Supersankareina Tatu ja Patu ovat Aktiivipoika, heikkojen ja hätäisten suojelija ja Mittamies, äärimmäisen tarkka oikeuden puolustaja. He taistelevat yhdessä Hyperkybermiehen kanssa Tohtori Tyhjiötä vastaan, sillä Tyhjiö aikoo korvata Ylivetolan kaupungin rakennukset jättipakkauksilla ja asukkaat nukeilla, jotka sanovat: "Rakastan Tohtori Tyhjiötä." Sehän on tietenkin estettävä.

Tatu ja Patu -kirjat ovat laadukasta lukemista, hyviä lastenkirjoja. Niitä jaksaa lapsi kuunnella ja aikuinen lukea. Yksi syy siihen on se, etteivät tekijät aliarvioi lasta. Kirjailijakaksikon kielikin on kohdallaan. Teksti on hauskaa ja vetävää. 

Kumpikin tunsi suosikkisarjakuvasankarinsa syntytarinan ulkoa. Hyperkyberhyttysen pisto oli antanut Hyperkybermiehelle ylivertaisia kykyjä ja voimia, joita hän käytti koko ihsmiskunnan auttamiseen ja suojelemiseen. Hyperkybermies oli toimittanut telkien taakse sellaisia ilkimyksiä kuin Leppäkerttumies (jonka tukikohta sijaitsi ison kiven juurella), vaarallisen siisti Saniteettimies (toiselta nimeltään Vesa Harja) sekä tietysti roskapostilla kansalaisia riivaava Ros Kiss@ (tunnetaan myös nimellä E-Mailis). Ja kaikki tämä yhden radioaktiivisen hyperkyberhyttysen ansiosta.

Lapset eivät välttämättä ymmärrä kaikkea, mutta hyvässä lastenkirjassa on muistettu myös vanhemmat. Sanaleikit ovat meidän Likan mielestä hauskimpia: "Aktiivipoika ja Mittamies, vaimokaksikko... korjaan voimakaksikko valmiina taistoon!" pojat julistivat.

Me suosittelemme! Ja äiti osallistuu tällä kirjalla Lasten linnoitus -haasteeseen.


Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu supersankareina (Otava 2010)
 

Likan lempparit: leipominen

Likka tykkää leipoa. Jouluna minun ei tarvinnut kertaakaan tehdä joulutorttuja ja viimeksi pullataikinastakin puolet pyöriteltiin alta aikayksikön. Myös itse taikinan tekeminen on Likan mielestä erityisen kivaa. Joko hän vatkaa minun mitatessani ja lisätessäni ainekset kulhoon tai välillä toisinkin päin. Viimeksi yhteistyössä syntyi pellillinen mokkapaloja. Alla olevan ohjeen olen saanut ystävältäni. Hyvää tulee!

Mokkapalat (pellillinen)

300 g    voita
4     dl   sokeria
4           munaa
6     dl   vehnäjauhoja
2     tl    leivinjauhetta
4     tl    vanilliinisokeria
2     rkl  kaakaojauhetta
2     dl   maitoa

Kuorrutus:
100 g    voita
n. 6 dl   tomusokeria
2     rkl  kaakaojauhetta
2     rkl  vanilliinisokeria
4-6  rkl  vahvaa kahvia

Vatkaa voi ja sokeri vaahdoksi. Lisää munat joukkoon yksitellen. Sen jälkeen lisää maito ja keskenään sekoitetut kuivat aineet vuorotellen taikinaan. Kaada taikina pellille ja tasoita. Paista 180°C uunissa n. 30 min.

Kuorrutus:

Sulata rasva ja lisää muut aineet sen sekaan sihdin läpi. Sekoita tasaiseksi ja levitä jäähtyneen pohjan päälle.

Sarjakuvaa Pepistä

Astrid Lindgrenin Peppi on kaikille tuttu, mutta minä törmäsin sarjakuva-Peppiin ensimmäistä kertaa vasta nyt. Lindgrenin käsikirjoittamaa ja Ingrid Vang Nymanin piirtämää Peppi Pitkätossu -sarjakuvaa julkaistiin Ruotsissa 1950-luvun lopussa ja 1960-luvun alussa kahdessa eri lehdessä. Hieman myöhemmin sarjakuvat julkaistiin kuutena kirjana. WSOY julkaisee sarjakuvat nyt suuremmassa koossa ja entisoityinä ilmeisesti muutamana yhteisniteenä. Meidän lukemamme Peppi tulee sisältää kaksi ensimmäistä: Peppi tulee ja Peppi maailman vahvin.

Peppi tulee sisältää tuttuja Peppi-tarinoita sarjakuvamuodossa (esim. Peppi ja poliisit hippasilla, Peppi käy koulussa). Tarinat ovat lyhyitä, enintään neljän sivun mittaisia ja ruudut suuria. Piirrokset yksinkertaisia eikä niissä tapahdu liiaksi. Nämä sarjakuvat toimivat hyvin tutustuttaessa sarjakuvan maailmaan ensimmäisiä kertoja, sillä niitä on helppo seurata em. syistä. Luulisin, että Likankin mielestä nämä olivat ihan jees.

Astrid Lindgren - Ingrid Vang Nyman: Peppi tulee. Sarjakuvia osa 1. (WSOY 2011)
Ruotsinkielinen alkuteos: Pippi flyttar och andra serier

Likan lempparit: pelit osa 2

Likalla on monta, monta lempipeliä.

Yhdeksi lempipelikseen hän nimesi Ravensburgerin Kaninloikan, jonka hän toivottuaan sai joululahjaksi. Pelin idea on simppeli: muovisella pelilaudalla kanit juoksevat kilpaa porkkanan luo, mutta saattavat huonolla tuurilla tipahtaa kaninkoloon. Vanhemmat eivät tästä pelistä pidä, koska se on idealtaan liian yksinkertainen ja toteutus on suoraan sanottuna tylsä.
 

Viidettä peliä Likka on pelannut paljon päiväkodissa (missä hän oli muuten Kaninloikkaankin tutustunut). Uno-kortteja meillä toivottiin pitkään ja hartaasti, kunnes ne vihdoin jouluna eräästä paketista kuoriutuivat. Uno on hauska korttipeli, jossa tarvitaan vain tuuria - ja vähän taktikointia. Lapsen pitää ymmärtää, mitä kortteja hänellä on kädessään ja mitä niistä voi milloinkin pöydälle iskeä voidakseen pelata. Pelin paketissa suositusiäksi annetaan 7 vuotta, mutta kyllä Likka on sitä jo ainakin 5-vuotiaasta pelannut. En sitten tiedä, millä säännöillä. Nykyään peli sujuu jo vallan mainiosti.

  

Zoopanic (Danspil) on pysynyt lempipelien kärkilistalla mukana jo reilun vuoden. Se onkin hauska peli myös vanhempien mielestä. Eläintarhassa on käynyt hullunkurisesti ja eläimet ovat joutuneet vääriin häkkeihin. Ideana on kuljettaa jokainen eläin omaan häkkiinsä. Voittaja on se, joka on pelin lopussa vienyt eniten eläimiä paikoilleen. Kyse on puhtaasti tuurista. Tai no, reittivalinnoillakin on jonkin verran tekemistä, mutta tuurista on kiinni, missä häkit sijaitsevat.

Äidin on pakko nostaa vielä lisäksi yksi peli esiin. Jos Likka haluaa pelata enkä jaksa kovin pitkää ja monimutkaista peliä, ehdotan usein Lasten Carcassonnea (lautapelit.fi). Carcassonnen tavoin pelilauta koostuu laatoista ja on joka kerta erilainen. Laatoissa on juoksevia lapsia, jotka ovat samanvärisiä kuin pelimerkit. Jokaisen on yritettävä saada kahdeksan pelimerkkiään laudalle ensimmäisenä. Yksinkertaista mutta toimivaa. Toisin kuin Kaninloikassa, tässä pelissä pitää myös hieman pystyä hiomaan strategioita, vaikka pääosin tuuri ratkaiseekin. Sen vuoksi vanhemmatkin viihtyvät pelin ääressä.


 Likan hyllyssä on pino myös muita pelejä, mutta näitä seitsemää peliä pelataan ylivoimaisesti eniten.