Ei-kirjamessuraportti

Minulla on nähtävästi muodostunut tavaksi lähteä joka toinen vuosi kirjamessujen (siis Helsingin kirjamessujen) ajaksi ulkomaille (ja joka toinen vuosi vastaavasti messuilen). Vuonna 2008 olin Dublin-Madrid-Barcelona-kierroksella, ja tänään, siis päivää ennen messujen alkua, lennän Lontooseen. Tavallaan kätevää: nyt ei tarvinnut valita, mitä olisi tehnyt messujen lippu- ja työtarjousten suhteen, mutta toisaalta harmittaa messujen väliin jääminen (vaikka messuilla noin yleisesti onkin vähän tukalaa, meluisaa ja ahdistavaa).

No oli miten oli, tänne ei siis tule messurapoa. Sen sijaan voin raportoida Lontoon kirjakauppakierrokselta, hah. Menen ainakin kaikista suurimpaan Waterstonesiin, Foylesiin, ehkä myös Dauntin matkakirjakauppaan (ja voi olla, että siinä vaiheessa matkaseurani on lopen kyllästynyt kirjakauppoihin ja lähdemme tutustumaan pubeihin). On toki totta sinänsä, että useimmat kirjat saa kyllä halvemmalla tilaamalla Playsta, tai jopa ostamalla työpaikalta, mutta kirjakaupoissa hengailu on silti eri mukavaa puuhaa. Siitäkin huolimatta, että teen sitä kuitenkin työkseni. Oi, kirjakaupat.

Hesarin kirja-aiheiset kulttuurisivut olivat muuten kiva ylläri tänään: luin kaikki jutut ja tykkäsin.

Miina Supinen: Liha tottelee kuria

Kuulin Miina Supisen esikoisromaania kehuttavan jo sen ilmestyessä vuonna 2007 (muistaakseni). Myönnän kuitenkin, että en tullut lukeneeksi kirjaa siksi, että sillä on kauhea nimi. Paljon parempi nimi on Supisen tuoreella novellikokoelmalla Apatosauruksen maa, ja tämä kokoelma on myös välillinen syy siihen, että loppujen lopuksi luinkin Supisen esikoisen. Apatosauruksen maata on kehuttu vähän siellä ja täällä, ja aionkin sen lukea, jahka saan sen jostain käsiini (minulla on rajallinen budjetti kotimaisille uutuuskirjoille, ja ostin jo Markus Nummin Karkkipäivän, joten voi olla, että koetan saada Apatosauruksen kirjastosta).

Mutta asiaan. Liha tottelee kuria kertoo vinksahtaneesta Silolan perheestä: henkisesti poissaolevasta kapellimestari-isästä, kulisseja pystyttelevästä sisustussuunnittelija-äidistä, anorektisesta Astrasta, punttihommiin ryhtyvästä Silmusta ja aika normaalilta nelivuotiaalta vaikuttavasta Pelagiasta. Kirjan juonta en nyt tarkemmin käsittele, vaikka hauskaa olikin lopun seikkailukertomukseksi yltyvä matka naapurimaahan.

Liha tottelee kuria oli hauskaa ja virkistävää luettavaa. Vaikka henkilöt ja näiden puuhat ovat reippaasti liioiteltuja, ne tuntuvat hyvin aidoilta. Kirja ei järin paksu ja sen lukee nopeasti, sillä teksti on sujuvaa ja välillä juuri sellaisella tavalla verbaalisen hauskaa, joka allekirjoittanutta miellyttää.

Kirjailija Supisella on muuten myös blogi, joka on myös ihan kivaa luettavaa (vaikka päivitystahti onkin lähes yhtä löyhä kuin tässä blogissa).

Sami Hilvo: Viinakortti

Tästä kirjasta tulikin tälle kirjoittajalle joku ihme blogger's block, en saanut tartuttua tähän lainkaan. Vaikka siis itse kirjaan tartuin luettuani siitä positiivisia arvioita juurikin kirjablogeista (joskin muistaakseni myös Hesarissa oli kiittävä arvio). Viinakortti osui käpäliin kirjaston palautushyllystä ja luin sen ja palautinkin jo vissiin monta viikkoa sitten. Ja tykkäsinkin. Mut en kuitenkaan saanut kirjoitetuksi mitään. Laitan vaikka jotain ranskalaisin viivoin kuitenkin.
-Esikoisromaani, taas. Kivaa
-Tykkäsin Hilvon kirjoitustyylistä ja kirjan hahmoistakin
-Oli kyllä jotain josta en tykännyt, mutten enää muista mitä se oli.

Sen sijaan ehkä syynä tähän aikaansaamattomuuteeni olikin tämä pökerryttävä "homokeskustelu" joka täällä velloo ja jota en oikein tajua ja joka vituttaa niin monella eri tavalla (joita en aio tässä kertoa, koska sitten tästä tulisi ihan eri kirjoitus, enkä nyt jaksa sitä enkä varsinkaan jaksa laatia tässä mitään poikkitaiteellis-yhteiskunnallista synteesiä. Tai osaa edes). Niin koska tässä kirjassa oli "niitä". Vaikka se nyt ei ollut minusta se kaikkein oleellisin juttu. Luin kirjan, jossa oli perhetraumoja, rakkaustarina, sopivasti traagisia elementtejä ja sukupolvien yli periytyviä muistoja ja esineitä, joilla oli oma roolinsa tarinassa (etenkin, ylläri, yhdellä viinakortilla). Muualla arvioita luettuani monet olivat tykänneet kirjan kahdesta aikatasosta varsinkin siitä sota-ajasta. Minä en niinkään. Minusta kirjan nykyajassa elelevä päähenkilö Mikael oli mielenkiintoisempi hahmo ja jotenkin muutenkin lähestyttävämpi. En kyllä tiiä miks. Mutta toisaalta ei kyllä kiinnosta sota-aika minua, työn puitteissa oon saanut lukea ihan kylliksi verta pakkiin -kamaa enkä edes kauheasti pitänyt Tuntemattomasta (tai ehkä vähän pidin, mutta en oikein halua pitää siitä edes), enkä muutenkaan käsitä, että miksi tässä maassa vatvotaan yhtä sotaa edelleen koko ajan ja joka paikassa. Puuh. Että ehkä olisin tykännyt enemmän ilman sitä sota-aspektia, mutta kai se sit siihen sopi.

Tulipahan nyt jotain älähdettyä. Luin tässä taas rikospaikkatutkimuskirjallisuutta, mutta Criminal Minds on ehkä parempi siinä genressä kuitenkin. Sen sijaan Patti Sminthin Just Kids on aika oivallinen, vähän melkein säästelen, etten vaan ahmaise sitä yhteen pötköön.

Lisäksi luvussa on edeleen Eating Animals, mutta se on niin pieni pokkari, että sitä on vaikea lukea samalla kun neuloo kaulahuivia.

Tässä kuva:

Sananen Noopelista

Mario Vargas Llosalle se sitten tänä vuonna meni. Hyllystä löytyykin pari Vargas Llosan kirjaa, El paraíso en la otra esquina (suom. kai Paratiisi nurkan takana) ja La fiesta del chivo (Vuohen juhla), tosin lukematta vielä kumpainenkin. La fiesta del chivo kyllä kiinnostaa aiheensa (Dominikaanisen tasavallan diktaattori Trujillo ja tämän salamurha) puolesta paljonkin, ja luinkin siitä tänään kokeilun vuoksi pari ensimmäistä sivua. Espanjantaidot ovat taas vaan menneet vähän ruosteeseen, pitäisi kai vetreyttää niitä jollain hieman helpommalla lukemisella ennen kuin toden teolla tartun nobelistiin.

En kyllä ole koskaan erityisen järjestelmällisesti lukenut nobelisteja. Tai no en kyllä välttämättä sen paremmin muitakaan kirjallisuuspalkittuja, joskin maininta palkinnosta on saattanut innostaa tarttumaan kirjaan (ainakin muutama finlandisti, Bookerin voittanut The White Tiger tai Orange Prizen voittanut Half of the Yellow Sun ovat tällaisia tapauksia). Jotenkin tuli kuitenkin semmoinen älytön mieleen, että jos lukisi esim. yhden kirjan joka nobelistilta. Sivistyisi ja sillai. No sitten tajusin, että palkintoa on myönnetty vuodesta 1901 asti, että siitähän tulisi luettavaksi ihan puoliälytön määrä kirjoja (siitäkin huolimatta, että ainakin toisen maailmansodan aikaan jäi pysti muutaman kerran jakamatta). Tutkin asiaa Wikipediasta ja huomasin, etten ole lukenut lainkaan ennen 1940-lukua nobeloituja kirjailijoita. Kappas. (tuolla Wikipediassa on muuten kivat kuvat joka kirjailijasta, katsokaa niitä vaikka) En kyllä tiedä, jotenkin huvittaisi tätäkin asiaa lähestyä.

Nobelista tuli mieleen, että yritin tässä yhtenä päivänä töissä herätellä keskustelua, että keitähän tänä vuonna pääsee Finlandia-ehdokkaiksi. Kukaan ei oikein innostunut aiheesta. No kukapa nyt kirjakaupassa olisikaan kiinnostunut kirjallisuudesta.

Kun aloin kirjoittaa tätä merkintää, minulla oli mielessäni ikäänkuin jonkinlainen asia jota halusin sanoa ja vieläpä joku rakenne, jossa sen asian saisin sanotuksi. Tämmönen tästä sitten kuitenkin tuli.

Yasmina Khadra: Kabulin pääskyset

Kabulin pääskyset on kolmas Yasmina Khadralta suomennettu teos, ja samalla kolmas häneltä lukemani teos, joak kuitenkin alunperin ilmestyi ennen Attentaattia ja Bagdadin kutsua. Kuten nimestäkin joku fiksu jo päätteli, tämä kirja sijoittuu Afganistaniin. Maata hallitsevat talebanit. Hallinta ei tosin lopu maahan, vaan talebanien fundamentalistinen kiihkoilu vaikuttaa myös yksityiselämään.

Kabulin pääskysissä seurataan muutaman ihmisen elämää ja kohtaloa Kabulissa. Muhsan ja Zunaira ovat keskiluokkainen pariskunta, joiden elämän talebanien valtaantulo on mullistanut: Zunaira on potkittu pois työstään tuomarina ja Muhsin on menettänyt omaisuutensa. Toisaalla vanginvartija Atiq on menettämäisillään hermonsa ja aiheuttaa kummastusta ympärillään, kotona taas odottaa kuolemansairas vaimo Musarrat. Kohtalo heittää ihmiset toistensa tielle, ja lopulta pääosaan nousevat naiset omine valintoineen.

Romaani on lyhyt, mutta ihan vaikuttava. Maailmanmenoa seuranneelle talebanien edesottamuksissa tuskin on mitään uutta. Tai niille lukuisille, jotka lukivat Tuhat loistavaa aurinkoa. Niille, jotka eivät lukeneet, sanoisin, että lukekaa mieluummin tämä kirja: Kabulin pääskyset on yksinkertaisesti parempaa kirjallisuutta (ei ihan niin pateettista, eikä loppu ole niin epäuskottava), minusta. Mutta ei kyllä silti niin hyvä kuin Attentaatti.

Kathy Reichs: Jäinen pelko

Tätä kirjavalintaa pitää hieman pohjustaa. Tuossa elokuun lopulla (tai ainakin muistaakseni silloin) sairastuin johonkin tyypilliseen nuhakuumeeseen. En potenut sitä mitenkään epätavallisen pitkään, mutta kuitenkin tarpeeksi kauan katsoakseni melko monta (krhm) jaksoa erilaisia rikostutkijaohjelmia (CSI, NCIS, Criminal Minds, Bones ja mitä näitä nyt on). Samassa rytäkässä jäin vähän nolosti koukkuun Criminal Mindsiin, mutta tämä ei nyt liity siihen, vaan sarjaan Bones, jota taas en oikeastaan jaksa sarjana niinkään katsoa, mutta luin jostain, että löyhästi sarjan taustana toimivat Kathy Reichsin oikeusantropologi Temperance Brennanista kertovat jännärit ovat genressään vallankin kelvollisia kirjoja. Siispä kun kirjaston palautuskärryssä köllötteli ihka ensimmäinen Tempe Brennan -romaani, nappasin sen mukaani, jotta voisin lukemalla tyydyttää äkillisen rikostutkimusviihdeinnostukseni ja siten katsoisin vähemmän sarjoja. Ajatus ei kyllä sikäli toiminut, että jatkoin Criminal Mindsin katsomista, mutta vietin Reichsin parissa ihan viihdyttävän iltapäivän.

No, itse kirjasta minulla ei ole mitenkään hirveästi sanottavaa. Siinä oikeusantropologi Temperance Brennan saa tutkimuspöydälleen nuorten naisten ruumiita. Tapaukset muistuttavat sikäli toisiaan, että Brennan alkaa epäillä kyseessä olevan sarjamurhaajan. Sitten vuorossa onkin enemmän tai vähemmän sukkelia juonenkäänteitä, uusia ruumiita, vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

Olen valmis toteamaan, että nämä varmaan tosiaan ovat jännäreiksi oikein kelpo kirjoja, sillä melkein mikään ei alkanut lukiessa ärsyttää minua. Lainasin kirjastosta toisenkin Reichsin kirjan, joka tosin on järjestyksessä vasta viides, joten en tiedä koettaisinko sittenkin lukea ensin aiemmat osat vai kantaako tämä kiinnostukseni niin pitkälle. Ja ei kai tämmöisissä ole niin järjestyksellä väliäkään.

Yasmina Khadra: Bagdadin kutsu

Kirjoitinkin jo aiemmin algerialaisen Yasmina Khadran (oik. Mohamed Moulessehoul) kirjasta Attentaatti (josta pidin kovasti). Tämä Bagdadin kutsu oli puolestaan ensimmäinen Khadralta suomennettu romaani, vaikkakin Attentaatti ilmestyi alkukielellä aikaisemmin (vielä aiemmin puolestaan ilmestyi Kabulin pääskyset, joka on viimeisin suomennettu teos: käytäntö alkaa suomentaa taaksepäin on toki ymmärrettävä, mutta sekoittaa lukijan päätä).

Mutta pari sanaa Bagdadin kutsusta. Kirjan tapahtumat sijoittuvat sotaisaan Irakiin Saddamin kukistumisen jälkeiseen .Päähenkilö, minäkertoja elää kirjan alussa Kafr Karamin beduiinikylässä. Alussa kylä on syrjässä maata repivistä taisteluista, mutta hiljalleen sota ulottaa lonkeronsa myös sinne. Sota ja vieraat valloittajat koettelevat ihmisten ja perinteitä noudattavien beduiinien kunniakäsitystä ja saavat monet nuoret miehet liittymään erilaisiin vastarintaryhmiin. Myös minäkertojan maailma (ja perheen kunnia) romahtaa sodan tunkeutuessa kotikylään, jättäen vain "tyhjän kuoren". Sitten mennäänkin jo Bagdadiin. Päähenkilömme tuntee pakottavaa tarvetta kostaa kokemansa kunnianmenetys: vain siten hän voi kuolla rauhallisena. Suunnitteilla onkin suurin terroriteko koskaan, ja sen myötä päähenkilömmekin päätyy Irakista Beirutiin. Mukana pyörii eri syistä maailmaan pettyneitä ja länsimaihin turhautuneita herrasmiehiä, turhautumistaan purkavia nolattuja nuorukaisia ja tilanteesta hyötymään pyrkiviä venkuloita.

Bagdadin kutsu avaa mielenkiintoisella tavalla sodan logiikkaa ja henkilökohtaisten vaikuttimien osuutta tapahtumiin. Välillä tarina tuntuu jopa hiukan tylsältä, toisinaan taas väkivallan kuvaukset purskahtavat tekstistä räikeinä. Sotaa ja siihen liittyviä yksittäisten ihmisten tekoja ja valintoja Khadra kuvaa tuomitsematta, joskin amerikkalaissotilaat jäävät väkivaltaisiksi ja ymmärtämättömiksi statisteiksi (varsin perustellusti).

Hyvä kirja tärkeästä aiheesta. Pidin kyllä Attentaatista enemmän, mutta kyllä tämäkin kannattaa lukea.

Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta

Tässäpä taas kirja, josta on nyt vähän vaikea aloittaa kirjoittaminen. Kauimpana kuolemasta kiinnosti minua melkoisesti, ja ennen kun luin kirjan, ehdin lukea siitä monia kiittäviä, jopa ylistäviä arvioita (liiallinen arvioiden lukeminen etukäteen on yleensä virhe niin kirjojen kuin elokuvienkin suhteen, minkä toki tiedän, mutten kuitenkaan elä tämän tiedon mukaan). Itse en nyt ainakaan oitis ollutn mitenkään täysin myyty kirjalle, vaikka sillä toki ansionsa olikin.

Niitä ansioita olivat:
- Kohtuullisen luonteva sijoittuminen Afrikkaan, ylipäänsä se, että suomalainen rohkenee kirjoittaa kirjan, jossa yksi minäkertoja on afrikkalaisnainen.
- Tekstin sujuvuus ja myös kauneus (ainakin paikoin), Hirvonen osaa kyllä kirjoittaa.
- Tarinakin oli ihan kelpo kyllä, tosin (surkeasta juonimuististani johtuen) en kyllä oikein ihan tarkasti muista, että mites se nyt menikään.
- Lisäksi käsittelyssä on tärkeitä ynnä humaaneja teemoja (kehitysavun hyöty/hyödyttömyys, ihmisten kyky tehdä pahaa (tai hyvää), toivo ja toivottomuus, kuolema ja muuta sellasta pientä).

Mutta, tähän tietenkin tulee sitten mutta, kun en kerta ihan ollut myyty. Minusta henkilöhahmot nimittäin eivät olleet oikein uskottovia ja/tai hyviä. Eivät päähenkilöt Paul ja Esther, eivätkä myöskään esim. Paulin ex tai sen poika. En saa oikein kiinni (enää) siitä, mikä niissä oikein mätti, mutta jotenkin lukiessa se jo vaivasi, semmoinen ihme teennäisyys tai joku, niissä. Lisäksi, ja vaikka just kiittelin teoksen sijoittumista Afrikkaan, niin tuntui se vähän just semmoiselta, mitä esim. suomalainen kirjoittaisi Afrikasta, että vähän sillälailla eksoottinen ja vieras (ja pimeä), mutta ihmiset ei kuitenkaan pohjimmiltaan ja päähenkilö on ainakin kuin kuka tahansa länkkäri (joka tietysti olikin osin sen päähenkilön tragedia myös, sen juuret ja uskottavuus ynnä muu sellainen, mutta olisiko sitä hahmoa voinut kirjoittaa toisenlaiseksi edes? En tiedä).

En nyt tästä muutakaan saa päkistettyä. Kyllähän tää nyt varmaan kannattaa lukea, ja ihmettelen jos eivät ota Finlandia-ehdokkaaksi. Vaikken minä nyt niin vaikuttunutkaan.

Sana Krasikov: Vielä vuosi

No niin, palataanpa kirjallisuuden pariin. Olen muuten huomannut lukevani nopeammin kuin kirjoittavani (tai ainakaan kuin mitä saan aikaiseksi kirjoittaa), joten olen kroonisesti noin viisi kirjaa itseäni jäljessä. Tämä tietysti aiheuttaa sen, etten oikein enää muista, mitäs näissä kirjoissa oikein olikaan, vaikka aloin kirjoittaa niistä blogiini juuri muistini tueksi. Eli sikäli pieleen menee.

Jossain välissä tuossa luin kirjastosta lainaamani Sana Krasikovin novellikokoelman Vielä vuosi (Siltala). Se oli lukukokemuksena oikeinkin kiva, ehkä ennen kaikkea siksi, että luen ihan todella vähän (tai harvoin, sama asia) novelleja, ja vaihteluhan nyt tunnetusti aina virkistää.

Ukrainalais-georgialaisen Krasikovin novellit kertovat venäläisistä(ja ukrainalaisista ja georgialaisista) ihmiskohtaloista. Enimmäkseen käsitellään Yhdysvaltoihin syystä tai toisesta päätyineitä immigrantteja, mutta välillä ollaan myös mm. Moskovassa. Kaikki kuitenkin asuvat poissa synnyinmaastaan, kaukana perheestään tai muuten jotenkin vieraassa ympäristössä, kuka mistäkin syystä (raha, rakkaus, menneisyyden pakeneminen ym.). Krasikov kirjoittaa minusta taitavasti ja onnistuu luomaan tunnelmia ja hetkiä ehkä pikemminkin kuin juoneen pohjautuvia tarinoita. Pysähtyneisyyden, epätoivon ja turhautuneisuuden kuvaajana hän on taitava. Osa novelleista toki tuntuu hieman enemmän hutaistuilta, kun taas osassa olisi aineksia kokonaiseen romaaniinkiin. Krasikov ei tunnu uskovan ihmiseen, sikäli ikäviä omaneduntavoittelijoita monet hänen hahmonsa ovat. (Luin muuten jostain, että näissä novelleissa on ilmeisesti myös Tsehov-viittauksia. No minähän en ole Tsehoveitani lukenut, joten en tietenkään älynnyt mitään.)

Jos vielä muistaisin novellien nimiä, kertoisin teille mitkä niistä olivat suosikkejani, mutta enpä muista (ai miten niin voisin tehdä muistiinpanoja?). Tykkäsin kuitenkin sen verran, että mikäli Krasikov vielä jotain julkaisee, haluan sen kyllä lukea.

Lisää rakkautta ja anarkiaa

Nyt kun kerran tämän projektin aloitin, niin kirjoitan nyt sitten niistä kahdesta viimeisestäkin elokuvasta, keskiviikon Armadillosta ja sunnuntain Blank Citystä (olin tuossa välissä illat ja iltapäivät työnorjana, joten en olisikaan ehtinyt nähdä enempää filmejä. Ja Blank Cityäkin mentiin katsomaan oikeastaan vaan kun saimme toverilta (kiitos vaan!)vapaaliput, jotka olisivat muuten saattaneet jäädä käyttämättömäksi.) No siis.

Armadillosta olikin Hesarissa ja vaikka missä jo juttua, ja tuleehan se vissiin ihan näinä hetkinä jo teatterilevitykseenkin. Kyseessä oli siis tanskalainen dokkari Afganistanin sodasta. Filmissä seurataan tietyn erän (äh ei oo meikällä sotilastermit hallussa) lähtöä Afganistaniin ja ryhmän puolivuotista kautta maassa. Nato-maa Tanska sotii eteläisessä Afganistanissa Helmandissa, missä tilanne on ilmeisesti kroonisen kuumottava. Siviiliväestöä vituttaa jäädä ulkkarisotilaiden ja talebanien väliin, ulkkarisotilaita vituttaa tylsä partiointi, tienvarsipommit ja talebanit, ja talebaneja vasta vituttaakin. Filmi ei siis ollut erityisen hupaisa, mutta se oli kyllä varsin hyvin tehty ja mielenkiintoinen katsaus. Leffan sotilaat ovat enimmäkseen parikymppisiä nulikoita, jotka yrittävät torjua pitkästymistä katselemalla pornoa ja pelaamalla räiskintäpelejä. Tilanne Armadillo-campin ulkopuolella taas osoittaa kuinka selvästi ISAF-joukot lähinnä lyövät päätään Afganistanin mäntyyn, eikä kellään oikein mene hyvin. Mutta tämänhän vissiin kaikki jo tiesivätkin?
Lisäpisteitä elokuvaelämys sai paikalla olevasta ohjaaja Janus Pedersenistä. Yleisö esitti kysymyksiä epäsuomalaisen innokkaasti ja oli eri jännää kuulla elokuvantekemisestä armeijan seassa sekä hieman myös ohjaajan näkemyksiä asiaan. Koska olen muutenkin tällainen uutisnarkkari ja kansainvälisen politiikan ja konfliktien fanittaja, on todettava, että kyllä tämä taisi olla koko R&A:n paras juttu. Yeah.

Blank City oli myös dokkari, ja sekin käsitteli kieltämättä ihan kiehtovaa aihetta, 1970-luvulla New Yorkissa virinnyttä diy-elokuvainnostusta, jonka parista ovat ponnistaneet esimerkiksi Jim Jarmusch ja (ihana) Steve Buscemi. Senpä takia olikin vähän harmittavaa, että dokkari onnistui jossain määrin hassaamaan kiintoisan aiheensa. Filmi nimittäin koostui lähinnä henkilöhaastatteluista. Tuntui suorastaan, että haastateltiin kaikkia, jotka vaan jotenkin liittyivät aiheeseen, joten puhuvia päitä oli liikaa siihen nähden ettei läheskään kaikilla ollut mitään kovin mielenkiintoista sanottavaa. Haastattalujen yhteydessä näytetttiin pätkiä tuolloisista elokuvista, ja niitäkin oli liikaa, siitäkin huolimatta, että monet elokuvakatkelmista vaikuttivat kiehtovilta. Sen sijaan elokuva tarjosi minun makuuni liian vähän analyyttistä otetta (miksi? ei vain miten ja missä) ja liian vähän muuta kuin elokuvamateriaalia tuolta ajalta (prosessi kun on usein kiinnostavampi kuin lopputulos). Harmillista, mutta ei nyt ihan ajanhukkaa kuitenkaan. Itse elokuvahommeita enemmän minua muuten kiinnostaa ilmiönä (lähinnä amerikkalainen) inner city degradation ja sen aiheuttamat ilmiöt paikallisessa kulttuurissa sekä kenties myöhemmin myös laajemmin populaarikulttuurissa.

No niin. Seuraavalla kerralla palaan kirjallisuuden pariin. Nyt luen muuten mielenkiintoista esikoisromaania, Sami Hilvon Viinakorttia. Hyvä kirja!