Alice Walker: Häivähdys purppuraa

Alice Walkerin moderni amerikkalainen klassikko Häivähdys purppuraa valikoitui luettavakseni satunnaisotannalla omasta hyllystä. Eräänä päivänä venyttelin juoksulenkin jälkeen kirjahyllyn vieressä, ja koska luonteeni on kärsimätön ja ilmeisen helposti pitkästyvä, ojensin käteni hyllyyn ja tartuin ensimmäiseen käteeni osuneeseen kirjaan, jotta minulla olisi jotain tekemistä venyttelyn ajaksi. Itse kirjan ostin muistaakseni eurolla jostain kirpparilta viime talvena, joten ehkä sen oli korkea aikakin tulla luetuksi (ei sillä, etteikö hyllystä löytyisi kirjoja, jotka ovat odottaneet luetuksi tuloaan huomattavasti kauemminkin).

Yllätyin hiukan itsekin, miten nopeasti kirja vetäisi minut mukaansa, ja niinpä luinkin sen en nyt ihan siltä istumalta, mutta saman ja seuraavan päivän aikana kuitenkin.

Häivähdys purppuraa on kirjemuotoon laadittu romaani, joka kertoo Celien tarinan – tai jossa ehkä pikemminkin Celie kertoo tarinansa kirjeiden muodossa osoittaen kirjeensä ensin Jumalalle, ja sitten kuolleeksi luulemalleen sisarelleen Nettielle. Celie, köyhä musta nainen Yhdysvaltain etelässä maailmansotien välissä, ei ole varsinaisesti saanut käteensä elämän valttikortteja. Isänsä hyväksikäyttämä ja tälle kaksi lasta synnyttänyt, sitten puolipakolla väkivaltaiselle "Isännälle" naitettu, vähän koulutettu nainen rasistisessa Georgiassa ei oikein muuta osaa kuin alistua kohtaloonsa. Vuosien vieriessä Celiestä kuitenkin tulee vahva yksilö, vuorovaikutuksessa eräiden muiden vahvojen naishahmojen kanssa: kaunis sisar Nettie, ihailtu blues-laulajatar Shug Avery, Isännän pojan Harpon voimakastahtoinen vaimo Sofia ja myöhemmin tyttöystävä Squeak muodostavat Celien ympärille verkoston, jonka turvin Celie pystyy jättämään kurjuuden taakseen. Kirjan loppu on teoksen alkupuoleen nähden yllättävänkin sokerinen, ja luulinkin loppuun saakka, että lukijalta vedetään vielä matto jalkojen alta.

Kirja käsittelee monia vielä tänäänkin ajankohtaisia teemoja, vaikka se sijoittuukin vuosikymmenten taa. Esiin nousevat ainakin rasismi, köyhyys, mustan naisen asema (ja näiden kokema double oppression – seksismi ja rasismi), sukupuoliroolien murtuminen ja niiden keinotekoisesti ylläpidetty luonne, homoseksuaalisuus (Celien ja Shugin suhde), kolonialismi (/post-kolonialismi, erityisesti Afrikka ja siellä tehtävä lähetystyö sekä Yhdysvaltain mustan väestön suhde "alkukotiin").

Kirjan ansioiksi laskisin erityisesti sen tarinan, ja miten nuo yllämainitut teemat nousevat siitä melko luontevasti esiin, eivätkä tunnu rautalangasta väännetyiltä (kuten joskus "kantaaottavan kirjallisuuden" kanssa kokemukseni mukaan käy). Kirjan suomennos on hyvä, vaikka Celien etenkin alussa lähes lukutaidotonta kieltä on varmasti hankala versioida suomeksi. Asialla on Kersti Juva, ja hän onkin merkittävämpiä (elossa olevia) suomentajia, eikä tuota siis pettymystä nytkään.

Vaikka kokonaisuutena pidin kirjasta yllättävänkin paljon, oli lopussa hiukan liikaa sokerikuorrutusta minun makuuni. Samoin kirja tuntuu paikoin aika epärealistiselta, mutta minulla ei kyllä toisaalta ole minkäänlaista realistista käsitystä siitä, millaista kirjan kuvaama elo on mahdollisesti ollut, joten ehkä vain luotan tässä asiassa kirjailijaan. Lisäksi minulle tuli kirjan tarinasta ja toteutustavasta lukiessani toistuvasti mieleen myöhemmin ilmestynyt Sapphiren Push (josta elokuva Precious, ja suomennos nimillä Precious sekä Ponnista!), jossa tosin Walkerin kirja taidetaan mainitakin, joten yhtenäväisyys ei ole mitään sattumaa. Luin Pushin muutamia vuosia sitten, joten muistikuvani ovat haalistuneet, mutta sanoisin, että vaikka Walkerin teos on ehkä romaanina parempi, Push oli – karusta aihepiiristä huolimatta – hauskempi ja jotenkin virkeämpi toteutus.

Häivähdys purppuraa on viime aikoina luettu ainakin täällä ja täällä sekä täällä.

Alice Walker: Häivähdys purppuraa (Color Purple, 1982). Suom. Kersti Juva. Kansi Liisa Holm. WSOY 1986. 

Joycen Ulysses, osa I, ensimmäiset kolme lukua

Kuten tuossa jo tulinkin maininneeksi, Ulysseksen selättäminen on nyt aloitettu. Ajattelin näin ikäänkuin prosessinomaisesti raapustella tänne aina välillä projektin etenemisestä, kun nyt kerran tulin uuden käännöksen ostaneeksi. En tosin ole vielä juuri pitkälläkään, mutta avaan nyt sanaisen arkkuni kuitenkin. Olen lukenut ensimmäiset kuusi lukua ja seitsemännenkin melkein kokonaan, jännää on! Ajattelin nyt kirjoittaa ensimmäisestä kolmesta luvusta, niistä kun koostuu kirjan erillinen avaava ykkösosa, Telemakhos. Näissä katsauksissa ainakaan nyt hetioitis pyri mihinkään huikeisiin analyyttisiin syvyyksiin, vaan ehkäpä pikemminkin haluan vain hiukan fiilistellä tätä möhkälettä.

Henkisenä tukena projektissa on samoin jo aiemmin mainittu suomentaja Leevi Lehdon luotsaama Ulysses-lukupiiri, joka kokoontuu torstaisin Gaudeamuksen kirja&kahvilassa. Viime viikolla oli ensimmäinen tapaaminen, ja tänään olin toisen kerran paikalla. Ensimmäisellä kerrallakin kiintoisaa olla läsnä, vaikka olinkin lähinnä kuunteluoppilaana (en ollut vielä ehtinyt lukemaan kuin pari sivua). Tällä kertaa olin jo ehtinyt tosiaan vähän lukeakin, mutta keskustelu rönsyili eri lukuihin siihen malliin, että tyydyin lähinnä nyökyttelemään ja rustaamaan keltaisia post-it-lappuja kirjan väliin. En varmaankaan ehdi ihan lukupiirin tahdissa kirjaa tahkota (kun on noita muitakin velvoitteita, kuten työt ja, noh, gradu), mutta yritän nyt ainakin!

Kirjan ensimmäisissä kolmessa luvussa fokuksessa on nuori Stephen Dedalus, näsäviisaan oloinen heppu. Hahmo on ilmeisesti Joycen alter ego. S. D. on päähenkilö Taiteilijan omakuvassa, ja merkittävässä roolissa myös Ulysseksessa, jonkinlainen Leopold Bloomin vastinkappale/antisankari, mutta myös isä–poika-suhteen osapuoli (osviittaa asiasta antaa esim. se, että kirjan alku, jossa Dedalus on keskiössä, on nimeltään Telemakhos, joka taas siinä alkuperäisessä Odysseiassa on Odysseuksen poika. Unohtamatta Hamlet-viittauksia. jne.) Joo, pää menee pyörälle jo heti alussa.

Kirjan ensimmäinen luku sijoittuu kuuluun Sandycoven Martello Toweriin (nyk. James Joyce Tower, luonnollisesti), jossa Dedalus asuu Buck Mulliganin (Stately, plump---) kanssa. Tässä lukija pääsee hiukan jyvälle näiden henkilöhahmojen luonteista ja keskinäisistä suhteista (torailevat, toverillisesti vittuilevat ehkä myös), kun Stephen ja Buck sanailevat mm. uskonnosta. Toisessa luvussa seuraamme Stepheniä kouluun, jossa hän ilmeisesti käy opettamassa tunnin verran poikia, jonka jälkeen tapaamme myös rehtori Deasyn. Kolmas luku sijoittuu rannalle, ja tästä luvusta löytyvätkin ensimmäiset pitemmät tajunnanvirtapätkät. Dedalus palaa muistoissaan Pariisiin (on jo käynyt ilmi, että hän on vastikään palannut sieltä Dubliniin), hortoilee rantahietikossa ja seurailee tapahtumia.

Ensimmäiset kolme lukua menivät aika rivakasti, eikä kirja ainakaan vielä tässä vaiheessa tuntunut erityisen raskaalta. Lukemisessa alkuun pääseminen ja myös ensimmäinen lukupiiritapaaminen kuitenkin saivat pähkäilemään kaikenlaista. Kuten voiko Ulysseksesta puhua puhumatta sen kirjoittajasta? Voiko/kannattaako kirjaa lukea tuntematta 1) kirjailijaa 2) länsimaisen kirjallisuuden kaanonia 3) Euroopan historiaa 4) ym.? Onko tässä mitään järkeä?

Lukemisen ja tulkinnan tueksi kirjan liitteinä löytyvät Joycen itsensä laatimat tulkintakaaviot (ns. Gilbert-kaavio ja Linati-kaavio), joita kieltämättä tulee aina silloin tällöin vilkuiltua ja ovathan ne aika kiintoisia, vaikka totta puhuakseni onkin sanottava, etten minä nyt niistäkään ihan kauheasti älyä. Minkälainen tyyppi ylipäänsä rustaa tulkintakaavioita omasta kirjastaan?

Onhan tuossa vielä jokunen sivu tahkottavaa.

Käännöksestä: Kirjan käännöksestä ja käännöksistä ylipäänsä on tullut puhetta myös tuolla lukupiirissä. Itse voin jo tässä vaiheessa todeta, että lukukokemuksena tämän kirjan ja erityisesti vieläpä tämän uuden käännöksen lukeminen on kyllä aika omalaatuinen. Jo kirjan kerronta vuorottelee mukaansatempaavan, pikkutarkan kuvauksen ja lukijaa vieraannuttavien viritelmien välillä. Käännösratkaisut lisäävät (ainakin minun kohdallani) ehkä vielä yhden kerroksen tähän vieraannuttamiseen, erityisesti alaviitteiden muodossa. Toisaalta osaltaan myös tuo paljon puitu hen-pronomini on aiheuttanut minussa tiettyä tekstin maailmasta etääntymistä: joka kerran toistuessaan se on onnistunut palauttamaan minut paperille, vetämään pois 1900-luvun alun Dublinista. Sinänsä pronominiratkaisu on tällaisessa kirjassa varmasti perusteltu (tai siis Lehdon perusteluihin perehtyneenä en voi sanoa vastustavanikaan), mutta saa nähdä, totunko siihen kirjan edetessä vai en. Ainakin se tekee käännöksen erittäin näkyväksi muistuttamalla kieli- ja kulttuurieroista. Tähän asiaan palaan varmaan vielä myöhemminkin.

Viiteapparaatin mukana puolestaan tulee omituinen halu tehdä syrjähyppyjä erinäisiin muihin kirjassa tavalla tai toisella esiin tuleviin teoksiin. Olenkin Ulysseksen sivussa lueskellut aiempaa Saarikosken käännöstä, jonkun verran hyllystämme löytyvää Joycen Dublinersia, ja kaivoinpa Hamletinkin esiin. Vähän on alkanut houkutella myös Saarikosken Odysseia-käännös, paitsi tämän Ulysses-yhteyden takia, niin myös tämänpäiväisen Saarikoski-iltapäivän innoittamana. Saarikoskesta lisää myöhemmin, Ulysseksesta seuraavaksi puinen luvut 4–8, joissa pääsemme itse Leopold Bloomin matkaan. Huh. Tulipahan hommaan ryhdyttyä.

Kuinka vältellä gradua eli kirjallinen iltapäivä keskustakampuksella

Tulin vaihteeksi yo:n hienoon Kaisa-taloon gradunteon varjolla. Unohdin tietysti kotiin ne materiaalit, joita ajattelin lukevani, mutta onneksi laukku pullistelee muuta luettavaa. Saska Saarikosken isästään Pentistä kirjoittama Sanojen alamainen liittyy tietysti kiinteästi pian päärakennuksella alkavaan Saarikoski-iltapäivään, jonne ajattelin hipsiä kuuntelemaan.

Kanniskelen tänään mukanani myös järkälemäistä Ulyssesta, kokoontuuhan iltapäivällä Ulysses-lukupiiri Gaudeamuksen kirja&kahvilassa. Suomentaja Leevi Lehdon luotsaama piiri kokoontuu nyt toisen kerran, ja tällä kertaa olenkin jo vähän varautunut ennakolta, siis jopa lukenut käsiteltävät luvut (toisin kuin viimeksi). Lähipäivinä luvassa onkin postaus Joycen möhkäleen ensimmäisistä luvuista!

Kiinnostavat tapahtumat tekevät ison g: n välttelyn liiankin helpoksi. Aikaa saa kivasti kulumaan myös postauksen laatimiseen kännykällä. Hoo!

EDIT: Illalla kotona. Käytin myös hämmästyttävän pitkän ajan ratkaistakseni, kuinka saisin ladattua puhelimesta kuvan blogiin sillä samaisella puhelimella. Flickrit, picasawebalbumit yms. olivat ihan yhtä tyhjän kanssa, enkä vieläkään tiedä, miten operaatio parhaiten onnistuisi. Nokialainen meinasi lentää seinään ja käpyi paloi moderniin teknologiaan.

Chris Cleave: Incendiary

Viime kesänä luin kirjablogistaniassa kovasti luetun ja tykätynkin Chris Cleaven Little Been tarinan, joka on siis Incendiaryn jälkeen ilmestynyt romaani (Incendiaryä ei tietääkseni ole suomennettu). En kauheasti lämmennyt Little Beelle, mutta siitä huolimatta tänä kesänä levottomat käteni kirjastossa kuitenkin  poimivat palautuskärrystä tämän esikoisromaanin vuodelta 2005.

Tarinasta lyhyesti (lievä spoiler alert): kirjan minäkertoja on nuori itälontoolaisnainen, joka mies ja nelivuotias poika menehtyvät Lontoossa suuressa itsemurhaiskussa. Samanaikaisesti nainen itse harrastaa seksiä naapurinsa kanssa sohvalla. Nainen itsekin loukkaantuu terrori-iskun jälkimainingeissa, mutta selviää hengissä. Naisen elämä on kuitenkin palasina, ja niitä palasia sitten keräillään, enemmän tai vähemmän huonolla menestyksellä. Kuvioissa on menestynyt naapuri Jasper Black tyttöystävänsä Petran kanssa, poliisipomo Terrence Butcher ja menehtynyt poika. Kaikenlaista tapahtuu, eikä kellään mene kovin hyvin. Päinvastoin, useimmat henkilöt tuntuvat iskun jälkimainingeissa syöksyvän yhä syvemmälle pimeyteen, ei vähiten Jasper, jonka menestynyt julkisivu rapistuu ärhäkämmin kuin kertojamme huojuva mielenterveys. Toiset taas nousevat tuhkasta voittajina ja karistavat menneisyyden rikokset harteiltaan. Lukija pääsee myös miettimään, kuka sitten lopulta onkaan suurin vihollinen.

Kirjan kerrontaratkaisu on mielenkiintoinen, joskaan ei täysin omaperäinen: kirja on nimittäin kirjoitettu kirjeen muotoon, päähenkilömme kun kirjoittaa kirjettä Osama bin Ladenille (koko teos alkaakin sanoilla Dear Osama). (Hippasen paremmin toteutettu kirjemuotoinen romaani on muuten Aravind Adigan The White Tiger, jossa päähenkilö kirjoittaa Kiinan pääministerille).

Incendiary oli minusta jotenkin läpikotaisin ihan hyvä kirja. Koska kirjan minäkertoja on kouluttamaton, kirjailija on päättänyt heijastella tätä siten, että hän käyttää kirjoittaessaan välimerkkejä melko luovalla tavalla, ja englannin kielioppi on muutenkin vähän epätotunnaisempaa. Aluksi ratkaisu häiritsi (luultavasti minua enemmän kuin mitä äidinkielistä puhujaa häiritsisi) ja lukeminen meinasikin pariin otteeseen tyssätä siihen, mutta sitten tyyliin tottui. Karmivasta aiheestaan huolimatta Incendiary oli minusta myös varsin humoristinen teos (huumori toki on vähän sieltä mustemmasta päästä, mutta huumoria yhtä kaikki). Alussa kirjan juoni kestää varsin hyvin hanskassa, mutta loppua kohti se kieltämättä lähtee vähän ns. lapasesta ja uskottavuus karisee.

Mielenkiintoinen ja hyytävä yksityiskohta on se, että kirjassa viittaillaan säännöllisesti Lontoon suureen paloon ja sen muistoksi pystytettyyn monumenttiin. Sen sijaan Lontoossa oikeasti tapahtuneeseen islamistien pommi-iskuun kirjassa ei viitata, ihan siitä syystä että kirjan alkuperäinen julkaisupäivä sattui olemaan 7. heinäkuuta 2005, siis sama päivä, minä al Qaida iski Lontoossa. Hämmästyttävä yhteensattuma, joka ymmärrettävästi pisti esimerkiksi kirjan mainoskampanjoinnin matalaksi.

Kirjasta on muuten tehty myös elokuva vuonna 2008. En ole nähnyt, mutta ajattelin, että voisin sen ehkä jonain päivänä katsoa.

LISÄYS: Kirja ilmestyykin juuri sopivasti suomeksi tänä syksynä Gummeruksen kustantamana, nimellä Poikani ääni.

Chris Cleave: Incendiary. Vintage, 2005.

Elämäkertoja satunnaisotannalla: Ayaan Hirsi Ali: Pakomatkalla

Somaliassyntyisen Ayaan Hirsi Alin omaelämäkerta Pakomatkalla ajautui luettavakseni ihan sattumalla. Etsin Kallion kirjaston toisesta kerroksesta valokuvauskirjoja, ja jotenkin käteeni sattui myös tämä kirja. Selailin hetken, kiinnostuin, lainasin ja luin. Henkilönä Ayaan Hirsi Ali toki oli tuttu jo ennestään: Kenian kautta Somaliasta sotaa ja pakkoavioliittoa Hollantiin paennut sittemmin Hollannin entinen liberaalipuolueen kansanedustaja ja kiihkoilijan surmaaman elokuvantekijä Theo van Goghin yhteistyökumppani. Mielenkiintoinen henkilö monellakin tapaa.

Ayaan Hirsi Ali aloittaa elämäkertansa raflaavahkosti kertomalla päivästä, jona Theo van Gogh julmasti surmattiin Amsterdamissa. Tästä palaamme kuitenkin pian tarinan eräänlaiseen lähtöpisteeseen, Ayaanin lapsuuden Mogadishuun. Kirja on rakenteeltaan erittäin kronologinen ja elämäkertamainen, mutta myös sujuvasti kirjoitettu ja kieltämättä mielenkiintoinen teos. Kirjan ensimmäinen puolikas kertoo Ayaanin lapsuudesta ja nuoruudesta. Ayaanin diktaattori Siad Barren hallitusta vastustanut isä Hirsi Magan Isse joutuu lähtemään vankilasta paon myötä maanpakoon tyttärensä ollessa vasta lapsi, ja pian perhe seuraa mukana ulkomaille, ensin Saudi-Arabiaan ja sitten Keniaan. Perheen lapset, kaksi tytärtä ja poika, joutuvat ensin sopeutumaan äärimmäistä islamintulkintaa harjoittavaan maahan, ja sitten pääasiassa kristittyyn Keniaan. Perheen mukana kulkee myös Ayaanin äidinäiti, ja isän ollessa poissa kuviosta (kapinallisuuden lisäksi mm. uuden vaimon kanssa perhettä perustamassa), perheen muodostavatkin kaksi voimakastahtoista, perinteitä kunnioittavaa naista. Taloudellisen pärjäämisen edellytyksenä taas on omalta klaanilta saatu apu. Ayaan vanhimpana tyttärenä kärsii äitinsä mielivallasta, eikä ole luonteeltaan yhtä omapäinen ja fiksu kuin nuorempi sisarensa, joka Nairobissa ja vielä Mogadishussakin pitää pintansa tiukkoja rooliodotuksia vastaan. Ennen pitkää Ayaan hakeekin tukea Saudi-Arabiasta leviävästä islamismista, salafilaisuudesta tiukkoine sääntöineen ja "alkuperäisen islamin" noudattamisineen. Teini-iän lopulla perhe palaa joksikin aikaa Somaliaan, kunnes kiihtyvä sisällissodan pakottamina he palaavat Keniaan, jonne paluuta helpottaa lasten sujuva swahilin taito ja oleskelulupa maahan. 1990-luvun alussa Ayaanin isä on tässä vaiheessa jo vuosikausia asunut erossa aiemmasta perheestään. Kanadasta saapuu kuitenkin nuori somalimies Keniaan, ja Ayaanin isä onnistuu järjestämään omasta mielestään oivallisen naimakaupan tämän miehen ja Ayaanin välille (jälkimmäisen mielipiteellä asiaan ei luonnollisestikaan ole suurta väliä). Liitto solmitaan, ja Ayaan jää hetkeksi maahan odottamaan, että voi matkustaa miehen perään Kanadaan.

Tästä sitten alkaa kirjan toinen osa. Ayaan ei luonnollisestikaan koskaan päädy Kanadaan kuuliaiseksi somalivaimoksi, vaan jää ensin Saksaan ja matkustaa sieltä omin nokkineen Hollantiin (koska somalien oli helpompi saada sieltä turvapaikka, ja siellä olikin jo eräs hänen tuntemansa somalinainen). Hänelle myönnetään pakolaisstatus (joskin kirjassaan hän myöntää sepittäneensä tarinaansa runsaasti täytettä turvapaikan saadakseen), ja Ayaan jää Hollantiin, haluaa päästä opiskelemaan ja ottaa selvää siitä, miten "vääräuskoisten" yhteiskunta tuntuu menestyvän niin paljon paremmin ja olevan niin paljon sopuisampi kuin hartaasti uskovaisten somalien kotikonnot (tai monet muutkaan Afrikan tai Lähi-idän maat). Hän oppiikin kielen, saa ennenpitkää valtiotieteen opiskelupaikan Leidenin yliopistosta ja toimii tulkkina maahanmuuttajien parissa. Vuosien ajan hän on etääntynyt yhä kauemmas islamista ja alkanut kyseenalaistaa monia siihen kuuluvia periaatteita. 2000-luvun alussa hän ymmärtää olevansa ateisti, ja sanoutuu irti aiemmasta uskonnostaan. Pian tämän jälkeen Ayaan päätyy politiikkaan, ja koska hän ei arastele kertoa mielipiteitään islaminuskosta, maahanmuuttajien sopeutumisesta ja maahanmuuttopolitiikasta, hän saa kosolti kiihkeitä vihamiehiä, enimmäkseen islamistista ajattelua tunnustavista maahanmuuttajista. Sittemmin hän päätyy asumaan Yhdysvaltoihin, jossa hän käsittääkseni edelleen asuu.

Pakomatkalla on monellakin tapaa mielenkiintoinen kirja, sillä se tarjoaa tällaiselle lukijalle kurkistuksen paikkoihin ja ajattelutapoihin, joihin ei muuten ehkä pääse kurkistamaan. Kirjan alussa lukija pääsee tutustumaan Somalian alueen perinnäisiin tapoihin, kun Ayaanin isoäiti opettaa lapsenlapsilleen selviytymiskonsteja. Koko kirjan mitalla lukija tutustuu myös somalien klaanijärjestelmään, joka on edelleen (tai uudestaan, sillä Siad Barre epäonnistuneesti yritti kitkeä klaanien merkitystä) maassa yhteiskunnan perusta, samoin kuin naisen ja yksilön asemaan niin perinteisessä somalikulttuurissa kuin jyrkän islamintulkinnan piirissäkin (kuten siellä Saudi-Arabiassa). Pieniä valonpilkahduksia lukuunottamatta Ayaan Hirsi Alilla ei ole näistä kovin positiivista sanottavaa.

Koska kirja on omalla tavallaan hyvin tyypillinen elämäkerta, sitä luki aika nopeasti ja eläytyenkin, vaikka paikka paikoin kirjoittaja syyllistyykin aikamoiseen paasamiseen ja toistoon. Toisaalta kuitenkin aina toisinaan minut valtasi omituinen vierauden tunne, niin kertakaikkisen käsittämättömiltä ja kivikautisilta monet Ayaanin elämän henkilöiden ratkaisut ja mielipiteet tuntuivat. Näiden valossa Ayaanin omat ratkaisut taas tuntuvat järkeviltä ja kannatettavilta (kuten nyt varmasti voi odottaakin itsenikaltaiselta uskonnottomalta liberaalilta feministiltä), tosin hänen kiihkonsa islamia ja sen ongelmia kohtaan tuntui välillä hiukan ylitsevuotavalta. Osittain syynä on varmastikin hänen omat kokemuksensa (ja eihän päätön tappouhkailu ja muu yletön kouhotus kyllä oikein minullekaan myy islamia minään rauhan uskontona, myönnettäköön), mutta mieleen tulee, että kenties kyseessä on myös jonkunlainen vastareaktio tai puhdistautuminen, jollainen ehkä tulee tarpeeseen, kun irrottautuu jostain  elämää voimakkaasti määrittäneestä tekijästä kuin uskonnosta.Vaikea sanoa, kun ei ole kokemusta. Joka tapauksessa mielenkiintoinen ja sitkeä tyyppi, kiinnostava kirja ja paljon pohdittavaa.

Lainaisin eilen kirjastosta Kari Enqvistin tuoreimman kirjan Uskomaton matka uskovien maailmaan, ja nyt kun olen vähän palautellut mieleeni tätä Ayaan Hirsi Alin kirjaa, tuo Enqvistin lukeminen on ehkä vielä hippasen kiinnostavampaa (vaikka hän kai käsittääkseni enimmäkseen seikkaileekin kristityn uskon parissa).

Myös ainakin Katri on lukenut Pakomatkalla.

Ayaan Hirsi Ali: Pakomatkalla (Infidel, 2007). Suom. Pia Monte. Tammi, 2008.

Leppoisa harrastus vai vakavaa aivosärkyä, sekä tunnustushommia

Päivän aihe selviää otsikosta. Mietin tässä nimittäin, onko kirjallisuuden paikka maailmassani olla leppoisa nojatuoliharrastus, vai saako se aiheuttaa aivosärkyä? Tekstin inspiraationa toimi eräs puolittain harkitsematon kirjaostos, josta lisää tuonnempana. Jonkinlaiseksi innoittajaksi aiheeseen osoittautui myös maanantaina oluttuopin ääressä käymäni keskustelu kirjoista ja lukemisesta, lukemisen tavoista ja siihen liittyvistä valinnoista. Tuolloin ystäväni totesi nykyään lukevansa lähinnä kirjallisuutta, joka herättää hänessä jollakin tavalla äärimmäisiä tunteita: turhautumista, innostusta tai ehkä jopa raivoa. Sen enempää nyt tähän tuota keskustelua referoimatta (saatan nimittäin siteerata väärinkin), tämä oli mielestäni kiinnostava juttu! Itselleni kun lukeminen on enemmänkin jokapäiväistä puuhaa, jotenkin melkeinpä syömiseen ja nukkumiseen vertautuva välttämättömyys. Osittain kyse on varmasti siitäkin, että joka tapauksessa luen paljon työnkin puolesta, mutta olen kyllä aina lukenut vähän samaan tapaan. Siis melko lailla mitä sattuu, epäjärjestelmällisesti, ilman tavoitteita, hetken mielitekoja noudattaen ja määrällisesti aika paljon (ainakin paljon paljon enemmän kuin tuo em. ystäväni).

Kuvassa myös viihteellistä kirjallisuutta.

Olihan minulla etenkin nuorempana oli klassikkokausi, jolloin kannoin kirjastosta luettavakseni yhtä sun toista Bulgakovista Kamusiin ja Gogolista Brontëihin, mutta on kyllä myönnettävä, ettei tuo viime vuosien luettujen luetteloni ainakaan minuun itseeni tee kummoistakaan vaikutusta. Aika paljon lukukappaledekkareita ja lukuromaaneja, populaaritiedettä, hömppää ja elämäkertoja. Ihan kivoja lukukokemuksia ehkä, mutta kuinka moni noista kirjoista tarjosi minulle muuta kuin hetken viihdykettä? Ja tarvitseeko kirjallisuuden ylipäänsä tarjota muuta (no kai ny)? Haastaa lukijansa ajattelemaan, ehkä välillä turhauttaakin? Kommentoida todellisuutta, luoda uusia mahdollisia maailmoja tai käydä vuoropuhelua edeltäjiensä kanssa? Mikäli nyt kirjallisuus yhtään mitään taiteenlajina merkkaa, niin tietysti tarvitsee (ei tietenkään kaikkien kirjojen, eiväthän hollywoodleffatkaan pääsääntöisesti ole mitään Tarkovskia, mutta kyllä niiden arvostuksessakin sitten syystäkin on eroja).

Aloitin kyllä Proustiakin.

Miksen siis haasta itseäni enemmän kirjoilla? Lue hankalia, melkein mahdottomia kirjoja, ikivanhaa tai jälkipostmodernia kirjallisuutta, tiiliskiviklassikoita, filosofista hourailua tai korkealentoista spekulaatiota? Laiskuuttani varmaan. Ehkä, jos tekisin jotain ns. fyysisesti suorittavaa työtä, kokisin suorastaan tarvetta haastaa aivojani vapaa-ajalla, ja nyt kun pääasiassa teen aivotyötä, haastan vapaa-ajalla mieluummin kehoa. Ehkä kyseessä on haparoiva pyrkimys tasapainoon. Ehkä ei. Ehkä minä oikeasti vain kärsin älyllisestä laiskamatoudesta (kamala, mutta jotenkin totuudenmukaiselta kalskahtava ajatus). Ja sitten kuitenkin muodollisesti piiloudun sen tosiseikan alle, että luen kirjallisuutta, ihan kuin nyt mikä tahansa kansiin pantu keskinkertaisuus olisi automaattisesti hyvä ja yleväksitekevä teos. Tai ainakin parempaa kuin tv. Vaikka tiedän, että ei ole. Itseasiassa voisin jopa väittää, että eräät tv-sarjat ovat yhteiskunnallisesti merkittävämpiä, mielenkiintoisempia ja syvällisempiä kuin suurin osa niin kutsutuista dekkareista tai lukuromaaneista. Vaikka kirjallisuuden lukemisella on jotenkin hienompi kaiku, nyt menen ja väitän, että The Wire on merkityksellisempää taidetta kuin Paulo Coelhon mikä tahansa teos (tai kaikki niistä). Mielipiteeni on tietenkin subjektiivinen (mutta hyvä mielipide, huom.).

Tämän sekavan purkauksen primus motorina oli tietenkin se tosiseikka, että satuin tänään hortoilemaan uudessa Kaisa-talossa, ja jotenkin puolivahingossa tulin siinä sitten ostaneeksi tarjouksesta Ulysseuksen uuden suomennoksen. Hyllystä löytyy kyllä Saarikoskenkin käännös, mutta tämä Lehdon versio houkutteli kattavalla viiteapparaatillaan; en nimittäin hetkeäkään usko, että ainakaan mitenkään kokonaisvaltaisesti pystyisin nauttimaan teoksesta kirjallisuutena. Ei, kyllä minä lähestyn sitä pikemminkin jonkinlaisena länsimaisen kirjallisuuden labyrinttimaisena monumenttina, jossa tarvitsee hyvän kartan, ettei eksy. Haastava se siis ainakin on, mutta toivon, että saan siitä jotain irtikin, jotain, mitä ei ehkä ihan joka dekkarista löydy.

Siinä se nyt on. Älytön möhkäle.

Onnittelut jos jaksoit lukea tänne asti! Lopuksi vielä iloinen tunnustusasia, Oona Lopunajan lauseista (siellä luetaan dystopioita, mahtava konsepti ja hieno nimi blogilla) muisti tunnustuksella (kiitos!). Tällaisella:

Tunnustuksen säännöt menivät näin

1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
2. Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3. Kopioi post it-lappu ja liitä se blogiisi.
4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

Kävin äsken plaraamassa tuota sivupalkin blogilistaa ja totesin, että tämä on kyllä melkein kaikilla lempiblogeillani jo, mutta pistetään nyt vaikka menemään Aamuvirkkuun yksisarviseen, Kirjanurkkaukseen, Pumpuihin ja Taas yhteen kirjablogiin (jossa on muuten luettu tänä kesänä Ulyssesta, fanitan!). Erääseen männäviikonloppuiseen keskusteluun viitaten viidennen laittaisin Tommi Melenderille jos uskaltaisin! Hoo.

Nyt kyllä lopetan tämän jaarittelun ja lähden lenkille. Katsotaan sitä Ulyssesta sitten myöhemmin!

Puolipakolliset kesädekkarit eli Mons Kallentoft: Suvisurmat ja Tove Alsterdal: Kadonneet

Allekirjoittaneenkin mielen tutkimattomiin syövereihin on ilmeisesti ohjelmoitu ajatus, että kesällä pitää lukea dekkareita. Mielellään puun varjossa, riippumatossa, jääteetä siemaillen. Riippumattoon en kyllä ehtinyt, varjossa oli turhan viileä ja jääteetkin jäi juomatta, mutta pari dekkaria lukaisin kuitenkin.

Joululomalla luin jotenkin ajankohtaan sopivasti ruotsalaisen Mons Kallentoftin esikoisdekkarin Sydäntalven uhri, miekkonen kun on keksinyt kirjoittaa vuodenaikoihin teemoittuvan dekkarisarjan. Nyt kirjastosta tarttui sitten käpälään sarjan seuraava osa Suvisurmat, vaikka en erityisesti ihastunut tuohon ensimmäiseenkään osaan. Tutkimaton on ihmismieli ja sen tekemät lukuvalinnat, nähtävästi. Kun ensimmäinen kirja sijoittui jäätävän kylmään talveen, seuraavassa osassa Linköpingin kaupunki taas ryytyy ennennäkemättömän helleaallon kourissa. Helle on ilmeisesti herättänyt itse pahuuden (tätä kirjassa ainakin jatkuvasti toistellaan), sillä ensin löytyy teini-ikäinen tyttö raiskattuna ja muistinsa menettäneenä. Eikä aikaakaan, kun toinen löydetään kuolleena. Joku eli jokin ultimaattinen pahuus siis vainoaa paikallisia teinityttöjä, poliisin työ yhtä helteisessä kärsimyksessä rämpimistä, pääosassa edellisestä osasta tuttuun tapaan semiongelmainen rikostutkija Malin Fors kumppaneineen.

Suvisurmien tarinankuljetus toimi ihan nokkelasti, juoni on kohtuullisen näppärä ja nopealukuinen, mutta jokin Kallentoftin kirjoitustyylissä ei minua jaksa innostaa. Tai ehkä: olen dekkaririntamalla kuitenkin perinteisen, suoran, ehkä jopa ns. kovaksikeitetyn tyylin ystävä. Kallentoftin tapa sekoittaa kertomukseen kuolleiden hahmojen monologeja, ties mitä sekavia kurkistuksia tappajan mieleen sekä säätilojen ylitsevuotavaa kuvausta ei kertakaikkiaan nappaa (tunnustankin täten, että välillä hypin kaikista pitkästyttävimpien jaarituksien yli). Uskon kyllä, että monien mielestä Kallentoftin hieman omintakeinen tyyli on sangen virkistävä poikkeus toisiaan kovin likeisesti muistuttavien ruotsalaisdekkarien joukossa, mutta minä nyt pidän vähän erilaisesta otteesta.

Kallentoftin jälkeen tulin kuitenkin tarttuneeksi vielä toiseenkin läntisen naapurimaan dekkariin, kun kustantaja sattui postittamaan töihin lukukappaleita Tove Alsterdalin Kadonneista. Kirjan  kannesta käy ilmi, että Alsterdal on kustannusalan ammattilainen, joka on toimittanut mm. Liza Marklundin dekkareita, ja nyt siis innostunut laatimaan itsekin yhden. Kadonneet onkin muodollisesti oikein pätevä dekkari, jossa kolmen naisen kohtalot risteävät Euroopan laidalla. Takakannessa tosin mainostetaan, että kirja kertoo kolmesta naisesta. Todellisuudessa se kertoo pääasiassa yhdestä naisesta, amerikkalaisesta Allystä, jonka mies katoaa jutuntekomatkalla Ranskassa. Kaksi muuta naista, ruotsalainen Teresa ja laiton siirtolainen Mary ovat vain nopeasti ohivilahtavia statisteja, kappaleita Allyn tarinassa.

Kadonneet käsittelee vauhdikkaan trillerin keinoin ihmiskauppaa, sen kansainvälisiä ulottuvuuksia ja siihen osallisten häikäilemättömyyttä, kuten myös rasismia, ennakkoluuloja ja niiden vaikutusta yksilöiden elämään. Kirja on periaatteessa oikein toimiva trilleri, mutta puutteensa silläkin. Vaikka teos on enimmäkseen näppärä page-turner, kärsi se toisinaan omituisesta tyhjäkäynnistä, toisinaan taas päättömästä vauhdista. Henkilöhahmot ja tapahtumat eivät ehkä olleet aivan uskottavimmasta päästä, mutta toisaalta pidin kyllä teoksen loppuratkaisusta. Parasta Kadonneissa oli kuitenkin se, että se tapahtui niin pitkälti paikoissa, joissa olen joskus käynyt, ja niinpä kirja vei minut uudestaan paitsi Pariisiin, myös Lissaboniin Alfaman kaupunginosaan, Marbellaan ja hämmentävän överiin Puerto Banusiin Marbellan vieressä.

Noin muuten ohimennen piti vielä kertoa, että ensimmäinen "vapaa viikonloppu", ts. aikana jälkeen kirjakaupantätiyden, oli kerrassaan mainio. Perjantaina tosin työpalaveerasin ja sumplin asioita, mutta iltapäivästä jo sitten osallistuin ensimmäiseen kirjablogitapaamiseen Innon juhlien yhteydessä, tapasin monia kiinnostavia kanssabloggaajia (harmillisesti kaikkien kanssa en kuitenkaan ehtinyt puheisiin!) ja viihdyin hyvin (ja myöhään!). Eilen tapasin parhausihmisiä burgerien ja saunan merkeissä, tänään kävin Lintsillä ja Cellassa, kohta leivon vielä omenapiirakkaa, että pakastimeen tulee tilaa uusille omenasoseille. Olisivatpa viikonloput aina tällaisia!

Mons Kallentoft: Suvisurmat (Sommardöden). Suom. Mirja Hovila. Schildts 2010.
Tove Alsterdal: Kadonneet (Kvinnorna på stranden). Suom. Katriina Huttunen. Gummerus 2012.