Loppukevään dekkarikatsaus: Adler-Olsen, Hill, Nesbø

Löin taas varmaan jonkinlaisen henkilökohtaisen blogilaiskuruusennätyksen ja olin nähtävästi reippaasti yli kuukauden poissa blogistani erityisesti, ja kirjablogimaailmasta yleisesti. Huh. Vaikka en ole erityisesti ehtinyt lukemaankaan, on luettuja sivupalkkiin annostunut nyt sen verran paljon, että päätin nyt laatia jutun kolmesta aika lailla perätysten lukemastani dekkarista. Arvioon pääsevät nyt Jussi Adler-Olsenin Vanki, Antonio Hillin Kuolleiden lelujen kesä sekä Jo Nesbøn Aave, kaikki tämän kevään uutuussuomennoksia.

VANKI

Ensimmäisenä käsiini tarttui ennakkokappaleena saatu tanskalaisen Jussi Adler-Olsenin Vanki. Romaani aloittaa Osasto Q -nimisen, kotimaassaan ilmeisen suositun poliisijännärisarjan, jossa äkäinen murhaetsivä Carl Mørck ratkoo visaisia juttuja sidekickinaan erikoislaatuinen Hafez al-Assad. Ensimmäisessä romaanissa Mørckin työpöydälle päätyy salaperäisesti kadonneen kauniin ja ihaillun naispoliitikon tapaus. Tapaus on jo hautautunut ratkaisemattomana poliisin arkistoihin, kun näiden sairaslomalta palaava Mørck passitetaan toivottomien tapausten kimppuun.

Adler-Olsen annostelee romaaniin ihan mukavasti vauhtia ja vaarallisia tilanteita, yhteiskuntakritiikkiä (tosin Tanskan sisäpolitiikan kritiikki meni kyllä aihetta tuntemattomalta minulta vähän ohi, enkä olisi jaksanut lukea luennointia maan puoluesysteemistä) ja vähän tilannekomiikkaakin. Totaaliselta tusinadekkariudelta kirjan pelastaa se, että lukijalle paljastetaan kadonneen naispoliitikon kohtalo hyvin varhaisessa vaiheessa, jolloin lukiessa pääsee jännittämään, missä vaiheessa tapahtumat valkenevat poliisille. Myös teon motiivin paljastaminen jätetään loppuun. Ratkaisu on - jos nyt ei ihan mahdottoman omaperäinen niin kuitenkin sen verran toimiva, että jännitys ja kiinnostus kantaa melkein loppuun asti.

Kiitämme: Ihan pätevä juonikuvio.
Moitimme: Pintapuoliset ja turhan runsaat henkilöt (menin sekaisin poliisiaseman tyypeissä, joilla ei ollut tarinassa juuri virkaa).

KUOLLEIDEN LELUJEN KESÄ

Seuraavaksi tartuin sitten espanjalaisen Antonio Hillin hittidekkariin Kuolleiden lelujen kesä. Kirjan aihe ei etukäteen hirveästi kiinnostanut. Se kuitenkin sijoittuu lempikaupunkiini Barcelonaan, jossa tapahtuvat kirjat vetävät minua puoleensa (toistuvista pettymyksistä huolimatta). Kuten edellisen Carl Mørck, myös Hillin dekkarin pääpoliisi, argentiinalainen Héctor Salgado muistuttaa hahmona dekkarien vakiotyyppiä, hieman sopeutumatonta, omapäistä ja sitkeää heppua, joka ratkaisee juttuja ylivertaisella älyllään/intuitiollaan/silkkaa itsepäisyyttään (myös kolmannessa dekkarissa tapaamme tällaisen hahmon, rakastettavan norjalaisen Harry Holen).

 Kuolleiden lelujen kesä on juonenkulultaan ja hahmoiltaan vielä Vankia perinteisempi poliisiromaani. Typeryyksissäni luin melkein samaan aikaan vielä toistakin Barcelonaan sijoittuvaa dekkaria (Alicia Gimenez Bartlettiin Mensajeros de la oscuridad, joka jäi kuitenkin loppumetreillä vaiheeseen, joten siitä ehkä lisää myöhemmin), ja olen onnistunut päässäni sekoittamaan näiden teosten tapahtumat keskenään. Joudun siis lunttaamaan netistä!

Kesäisessä Barcelonassa hemmoteltu nuorukainen Marc Castells on menehtynyt pudottuaan ikkunasta epäselvissä olosuhteissa. Tapausta alkaa selvittää herra Salgado apunaan nuori naispoliisi Leire Castro. Alun perin onnettomuudelta näyttänyttä tapausta alkavat pian mutkistaa omituiset perhesuhteet, menneisyyden kaunat ja saadaanpa vielä toinen kuolemantapauskin. Sivujuonena tarinassa kulkee Salgadon syyllistyminen epäillyn pahoinpitelyyn aiemman tapauksen yhteydessä ja siiden liittyvät selvittelyt. Lopussa vielä annetaan osviittaa siitä, mistä seuraava kirja kertoo.

Kiitämme: sijoittumista Barcelonaan. Fiilistelin huolella aina kun tunnistin kirjassa jonkun paikan tai kaupunginosan. Verratttain kiinnostavia hahmoja.
Moitimme: tavanomaisuutta, typerää nimeä.

AAVE

Hillin jälkeen olikin sitten vanhan kunnon Jo Nesbøn vuoro. Vaikka muuten luen dekkareita aika satunnaisesti ja päämäärättömästi, viimeisimmät Harry Hole -dekkarit olen ottanut lukuun miltei heti niiden ilmestyttyä. Aave onkin jo yhdeksäs Harry Hole -kirja. Nyt Harry ei enää ole poliisin leivissä, vaan työskentelee uhkaavan ulkomuotonsa turvin kaukoidässä velkojen perijänä. Hän kuitenkin palaa Osloon kun Harryn suuren rakkauden Rakelin poikaa, Olegia, epäillään toisen narkkarin murhaamisesta. Samaan aikaan Oslon markkinoille valuu jostain ennennäkemättömän koukuttavaa opiaattia ja kaupungin huumebisnes näyttää muutenkin kokeneen mullistuksia. Poliisit ovat kaikesta aikalailla kujalla ja kaupungin päättäjätkin näyttävät korruptoituneen, joten Harry päättää yksityisyrittäjämäisesti ja henkensä kaupalla sotkeutua kuvioon. Aivan päivänvaloa kestäviä eivät tosin ole Harrynkaan tutkimusmetodit.

Tarinana Aave on aika melankolinen ja lohduton. Varsinaisen kertomuksen sivussa tapahtumia taustoittaa kuolleen Guston aavemainen kertomus itsestään, Olegista, huumekaupasta, rikkaan Norjan nurjista puolista (Oslossa on muuten käsittääkseni oikeasti hämmentävän suuri huumeongelma ihan Euroopankin mittakaavassa). Kirjan tyyli lähestyy perinteistä kovaksikeitetyn dekkarin tyyliä sateisine katuineen, yksinäisine susineen ja räkäisine kapakoineen. En itse perustanut juurikaan edellisestä Hole-dekkarista (Panssarisydän vuodelta 2010), mutta tuntuu, että Aaveessa palataan taas parhaiden Holejen maailmaan. Tarinallisestikin Aave melkeinpä jatkaa siitä, mihin Lumiukko jäi. Yhteiskuntakritiikki, vastenmielinen ääriväkivalta, tapahtumien nopea vyörytys, lakonisehko kerronta, Harryn supersankarimaiset pelastukset, populaarikulttuuriviittaukset ja Porthanian pyöröoven lailla kasvoille pamahtava loppu muodostavat kertakaikkisen vetävän kokonaisuuden. Mahtavaa!

Kiitämme: Juonta, Harry Holea (olen ehkä vähän ihastunut fiktiiviseen norjalaisheppuun!), tyyliä.
Moitimme: Eei, se loppui!

Olen tietysti vanhana Nesbøn lukijana puolueellinen, mutta tämän dekkarikatsauksen ykkönen tuli kyllä Norjasta, ja selvällä marginaalilla. Hilliin tai Adler-Olseniin saatan vielä joskus tilaisuuden tullen tarttua, seuraava Nesbøa odotan jo nyt.

Tällaista tällä kertaa. Hankin muuten uuden puhelimen, joten blogin kuvalinja hakee toistaiseksi hieman linjaansa (minulla kun vieläkään ei ole muuta kameraa), puhelimen merkin ja käyttöjärjestelmän vaihtuessa joudun nimittäin luopumaan tärähtäneistä hipstamatic-otoksista (tässä postauksessa niitä on vielä pari, kuva kun napsin jos joskus silloin kirjat luettuani).

Jussi Adler-Olsen: Vanki (Kvinden i buret). Suom. Katriina Huttunen. Gummerus 2012.
Antonio Hill: Kuolleiden lelujen kesä (El verano de los juguetes muertos). Suom. Taina Helkamo. Otava 2012.
Jo Nesbø: Aave (Genferd). Suom. Outi Menna. WSOY 2012.