Katja Bargum & Hanna Kokko: Kutistuva turska

Olen viime aikoina epähuomiossa lukenut kirjoja melkein teemoittain: ainakin jossain määrin mentaalisesti yhdistän Heart of Darknessin ja Bury the Chainsin samanlaiseen Afrikka/orjuus/1800-luku-teemaan kuuluvaksi, ja näiden jälkeen siirryinkin evoluution pariin: luin perätysten Katja Bargumin ja Hanna Kokon tietokirjan Kutistuvan turska (josta pian) ja Rebecca Stottin "historiallisen thrillerin" Korallivaras (josta sitten seuraavaksi). Kummassakin käsitellään evoluutioteorian syntyä ja tieteiden mullistusta 1800-luvulla, vaikka toki ensinmainittu on huomattavasti informatiivisempi opus.

Lainasin Kutistuvan turskan päädyttyäni taas kerran palloilemaan Kallion kirjaston toisen kerroksen tietokirjahyllyjen väliin. Kirjassa Bargum (muurahaisten genetiikasta väitellyt tiedetoimittaja) ja Kokko (tällä hetkellä Canberran yliopiston evoluutiobiologian professori) kertovat hauskoin ja valaisevin esimerkein luonnonvalinnan perusperiaatteista ja toimivuudesta sekä myös toimimattomuudesta (esim. kuinka sisiliskokoiraat saattavat typerillä lisääntymisponnistuksillaan aiheuttaa populaation tuhoutumisen). Toisinaan kirjassa käsitellään myös tieteenhistoriaa ja luonnonvalinnan parissa puuhastelleiden tiedemiesten huikeita oivelluksia ja noloja erehdyksiä. Kritiikkiä saa osakseen erityisesti ihmislaji, joka silkkaa typeryyttään, ahneuttaan, välinpitämättömyyttään ja levinneisyyttään aiheuttaa parhaillaan kuudetta lajien massasukupuuttoa.

Eräissä kohdin kirja ottaa myös kantaa Yhdysvalloissa ilmeistä suosiota saavuttaneeseen ns. älykkääseen suunnitteluun esimerkiksi toteamalla, kuinka päällisin puolin perusteellisen suunnitelluilta vaikuttavat ominaisuuden ovat itseasiassa paitsi luonnonvalinnan loputtoman yrityksen ja erehdyksen tuotosta, myös usein lähemmin tarkasteltuna aika huonoa suunnittelua. Tieto on mielenkiintoista, mutta mielestäni koko ID:n käsitteen mainitseminen kirjassa oli melko turhaa: Suomessa ajatus ei käsittääkseni ole saanut järin suurta jalansijaa (onneksi, sanon minä pakana), ja etenkin minua turhauttaa, että tieteilijät tuntuvat kirjoissaan yrittävän käydä jonkinlaista tieteellistä vuoropuhelua asialliseen tieteelliseen vuoropuheluun todistetusti kykenemättömän, marginaalisen porukan kanssa. Ajanhaaskuuta, sanon.

Noin muuten Kutistuva turska oli mielenkiintoinen ja nopealukuinen kirja. Se on jaettu temaattisiin lukuihin ja on erittäin kansantajuinen. Pidin kirjan lukemisesta, osittain varmaankin siksi, että tunnustan tuntevani jonkinlaista vetoa luonnontieteitä kohtaan: jos vaan yläpäässä riittäisi holtti, olisi älyttömän mielenkiintoista olla vaikka fyysikko.

Adam Hochschild: Bury the Chains - The British Struggle to Abolish Slavery

Sainpas vihdoin luettua jo parissa aiemmassa postauksessa mainitsemani Bury the Chainsin (no oikeasti sain sen vieläpä luettua jo muutama päivä sitten, en vaan ole ehtinyt kirjoitushommiin). Kuten jo ehdinkin kertoa, kirja tosiaan kertoo brittiläisen orjakaupanvastaisen liikkeen historian (kuten nyt alaotsikostakin voi ehkä päätellä henkilö). Kyseinen liike sai alkunsa 1780-luvulla ja Iso-Britannia lakkautti orjuuden kaikissa siirtomaissaan 1833: kirja keskittyy pääasiassa tämän ajanjakson tapahtumiin. Bury the Chains on myös eri mielenkiintoinen opus. Hankin sen Lontoosta ehkä jo keväällä 2008 (?), osittain siksi, että olin niin vaikuttunut Hochschildin aiemmasta teoksesta, osaksi taas erään luennoitsijan suosituksesta. Hetki nähtävästi meni, että sain luetuksi, mutta niin siinä aina joskus käy.

Bury the Chains on ennenkaikkea hieno kuvaus ehkäpä historian ensimmäisestä massamobilisaatiosta: mahdollisesti ensimmäistä kertaa koskaan ihmiset yhtäällä (eli tavan pulliaiset Britanniassa) alkoivat olla suurissa joukoin kiinnostuneita aivan toisennäköisten, yleisesti alempiarvoisina pidettyjen ihmisten elinoloista aivan toisaalla (siis afrikkaisperäisten orjien Britannian siirtomaissa, etenkin Karibianmeren plantaasisaarilla).  Ja tämä vielä maailmassa, missä orjuus oli tuikitavallista lähes kaikkialla minne "sivistys" ulottui: orjuutta harjoittivat tietenkin jo esikuvallisen demokraattisena porukkana pidetyt antiikin aikain kreikkalaiset, Raamatun populasta puhumattakaan. Suurin osa koko Venäjän väestöstä eli maaorjuudessa, ja samoin vallitsi orjuus niin arabikansojen, Afrikan heimojen kuin Amerikan siirtokuntienkin keskuudessa. Orjuus tuntui siis aikalaisista vallan luontevalta tavalta harjoittaa taloudellista toimeliaisuutta. Kirjassa Hochschild tarjoaa monia selityksiä ja osatekijöitä, jotka yhdessä loivat "momentumin", joka mahdollisti abolitionistisen liikkeen synnyn, kasvun, suosion ja lopulta koko orjuuden lakkauttamisen

Hochschild tuppaa korostamaan etenkin poliittista tahtoa ja järjestäytymistä, valistuksen aatteiden, Ison-Britannian verrattain vapaan yhteiskunnan ja tavallisten kansalaisten olojen yhteisvaikutusta. Ymmärtääkseni aiemmin kai selityksiksi on tarjottu etenkin uskonnon voimaa ja taloudellisia tekijöitä. Hochschildkaan ei sinänsä näitä kiistä, mutta hän osoittaa, että muutakin kuin vakaumuksellista kristillisyyttä tarvittiin: esimerkiksi Englannin kirkon omisti suuria orjaplantaaseja aivan hyvillä mielin. Toisaalta taas kveekarit olivat mitä vakaumuksellisimpia orjuuden vastustajia, mutta konservatiivisessa ja anglikaanista uskoa painottavassa 1700-luvun lopun Isossa-Britanniassa heidän julkinen painoarvonsa oli mitätön (muut kuin anglikaanit eivät esimerkiksi voineet päästä julkisiin virkoihin, reilu kerho). Taloudellisesti taas etenkin Karibian plantaasisaarten tuhoisat orjakapinat yhdistettynä rutiininomaiseen sotimiseen heikensivät ajoittain orjatalouden kannattavuutta, mutta Hochschild osoittaa, että ne eivät juurikaan saaneet orjuuden suosiota laskemaan hallitsevan porukan piirissä. Toisaalta taas tavallisen, äänioikeudettoman väestön paraneva koulutus ja kasvava yhteiskunnallinen painoarvo (ks. Ranskan vallankumous), kohentuva julkinen infrastruktuuri ja brittien epämieluisat kokemukset pakkosolttuina laivastossa lisäsivät orjakaupan vastustajien symppaamista.

Edellä mainiskellun lisäksi abolitionismiliike myös otti ensimmäistä kertaa käyttöön välineitä, joita nykyajan kansalaisliikkeet pitävät itsestäänselvyyksinä: esimerkiksi poliitikkojen lobbaaminen, pamflettien julkaisu, poliittisen kirjakiertueet, adressien kerääminen ja kuluttajaboikotit jos nyt eivät aivan tulleet keksityksi niin vähintäänkin pääsivät ensimmäistä kertaa tosissaan käyttöön liikkeen parissa. Vastustajien, siis lähinnö orjakaupausta ja orjuudesta hyötyvien laivojen ja plantaasien omistajien ja sijoittajien vastaus taas muistuttaa kovasti sitä, mihin huonoa mainetta osakseen saaneet ovelat kapitalistit nykyäänkin turvautuvat: poliitikkojen lobbaus ja voitelu, "ystävällismielisten" juttujen ostaminen lehdistöön ja silkka mustan selittäminen valkoiseksi (pun not intended) olivat ns. kovaa valuuttaa.

Tämän lisäksi ja ohessa Bury the Chains kertoo etenkin yksittäisten abolionistiliikkeen keulakuvien tarinat (esim. William Wilberforce, Olaudah Equiano, John Newton ja Granville Sharp), mutta antaa myös kunniaa heille, joille sitä ei aikanaan tavattu suoda, esimerkiksi naisten roolille varhaisten kuluttajaboikottien ja muiden tempausten masinoimisessa. Hochschild myös yhdistää taitavasti erilaisia suuria linjoja ja tapahtumia etsiessään selitystä sille, miten ihmeessä abolitionistit oikein onnistuivat siinä, mitä he tekivät.

Kaikenkaikkiaan mielenkiintoinen ajankuva, taitavasti kirjoitettu historiikki ja opettavainen kirja. Jos aihe kiinnostaa ja englanti sujuu (kirjaa ei ikävä kyllä ole tietääkseni suomennettu), suosittelen.

Minähän se täällä tässä silloin tällöin

Siellä täällä kirjablogeissa on viimepäivinä pyörinyt MitäMissäMilloin-henkinen meemi (käyttääkö kukaan enää tuota sanaa?). Jokunen on laittanut haasteen kaikille lukijoilleen, joten minäkin nyt nappaan sen ilmasta iltani ratoksi. En ole tavannut kertoilla itsestäni täällä sen kummemmin, sillä ennen muinoin kirjoitin blogia lähinnä ystäville ja kylänmiehille. Tiedän kuitenkin, että nykyisellään täällä ramppaa kaikenlaista sakkia (ja hyvä vaan, että ramppaa! Tervetuloa!), joita en ollenkaan henkilökohtaisesti tunne. Jännää! Joten pääsenpäs puhumaan hetken maailman mielenkiintoisimmasta aiheesta, siis itsestäni.

Kuka?
Miia, 27 vuotta ja pikkasen päällekin, ruudun tällä puolella. Toistaiseksi päätoiminen opiskelija (Helsingin yliopisto, maailman kulttuurien laitos), sivutoiminen kirjakaupantäti ja vielä sivutoimisempi kustannusalan hanslankari (erikoisosaamisalueena hakemistojen laadinta, krhm). Asiani ovat verrattain kunnossa; minä nimittäin rakastan opiskelua, eikä suhteeni kirjoihinkaan ole mitenkään viileä. Kirjallisuuden ja kirjabloggauksen lisäksi harrastan kielten opiskelua huvikseen (juuri nyt: venäjä) ja olen pakottanut itseni pitämään urheilustakin (joskin lähinnä sen harrastamisesta). Kuvassa (ja Lissabonissa).

Mitä?
Lähinnä lukemistani kirjoista. Tykkään jaaritella, yritän kirjoittaa lyhyesti. Periaatteessa voisin kirjoittaa enemmän muistakin kirjallisuusaiheista, mutta tämän laitoksen pääsisältönä tulevat kyllä vastaisuudessakin olemaan hyvin lukupäiväkirjamaiset merkinnät.

Missä?
Yleensä täällä Kolmannella linjalla. Lähes aina omalla läppärillä, joka on joko työpöydällä tai sohvapöydällä (tällä hetkellä jälkimmäisellä, ja kirjoitusasento ei tosiaan ole kovin mukava). Joskus harvoin yliopiston kirjastossa. Kommentteja saatan joskus laittaa vaikka metrossa puhelimella.

Milloin?
Yleensä silloin, kun olen lukenut kirjan (yritän kirjoittaa edes vähän niistä kaikista, onneksi lukuvauhtini on maltillinen), joskus (esim. nyt) kun olen tylsistynyt tai välttelen gradun kirjoittamista. Jalona tavoitteena on pitää merkintöjen välit maltillisena, mutta joskus asiaa tuntuu vaan olevan enemmän kuin toisinaan ei.

Mitä mielessä nyt?
No mikä se nyt tässä viimeiset pari kuukautta on mieltä rassannut, se perhanan gradu. Myös äsken tekemäni bookdepositoryn kirjatilaus (hups), kauppaan unohtamani pankkikortti (alan tulla vanhaksi ja hajamieliseksi) sekä se, voiko iltapalaksi syödä pelkkää pistaasijäätelöä? (voi!)

Lisäksi haluaisin huomauttaa, että tästä kyselystä puuttui tärkeä kysymys, nimittäin MIKSI? Vastaan siis siihenkin, hahaa. Ja vastaushan kuuluu, että alun alkaen siksi, että halusin pitää lukupäiväkirjaa, koska huomasin, etten meinaa enää muistaa, olenko lukenut jonkun kirjan vai en. Perinteistä paperista lukupäiväkirjaa en ole koskaan osannut kirjoittaa (lähimmäksi pääsin, kun muistin vuoden ajan listata kalenterin takasivulle lukemani kirjat), mutta onneksi minulla sattui olemaan valmiina yksi lähes toimeton blogi, jonka valjastin hyötykäyttöön tuossa viime kesänä, kun ajatuksen sain. Nyttemmin oleellisesti myös siksi, että kirjabloggaaminen on kiva harraste, kollegat tuntuvat järjestään tolkun ihmisiltä, ja omiin jaarituksiin on mukava saada kommentteja.

En minäkään nyt sitten sen tarkemmin tutki, kuka tämän on jo tehnyt, joten tästä ottakoon haasteen, se ken mielii.

10 klassikkoa: Heart of Darkness

Kauan siinä meni, mutta sainpas vihdoin klassikkohaasteen korkatuksi. Tuumiskelin puolalaissyntyisen Joseph Conradin alle satasivuisen pienoisromaanin olevan sopivan leppoisa aloitus klassikkosarjalle, mutta siinä kyllä taas ihminen todisti erehtyväisyytensä: jumitin yli kuukauden ensimmäisessä 30 sivussa, niissä ei nimittäin tunnu tapahtuvan juuri mitään. Pari päivää sitten päätin ryhdistäytyä, ja kirjan loppu menikin varsin sujuvasti.

Otaksun, että sangen sivistyneet lukijani jo jossain määrin tuntevat tarinan, mutta kerrataan nyt kuitenkin hieman: Pimeyden sydämen kertoja on merimies Marlow, joka kertoo tarinan siitä, kun pestautui hyörylaivan kapteeniksi Kongoon. Marlowin tie vie ylös Kongo-jokea ja lopulta kaukaiselle kauppa-asemalle, pimeyden sydämeen ja ihmisyyden alkulähteille salaperäisen Mr. Kurtzin luo. Ilmiömäisenä norsunluukauppiaana tunnetulle Mr. Kurtzille ounastellaan aiemmin kirjassa lupaavaa uraa kauppakomppanian leivissä. Mr. Kurtz on kuitenkin tuijottanut pimeyden sydämeen niin kauan, että pimeys on tuijottanut takaisin. Järkensä valon ja eurooppalaisen sivistyksen verhon kadottanut Kurtz pitää kuolemansairaanakin paikallisia asukkaita ja uskollista apuriaan otteessaan. Marlow joutuu kauhun valtaan, mutta samalla hänkin lumoutuu Mr. Kurtzista.

Kirja perustuu ilmeisen suurissa määrin Conradiin omiin kokemuksiin Belgian Kongossa, eivätkä ne kokemukset olleet kovin mieltäylentäviä: eurooppalaiset tuovat pimeään Afrikkaan "sivistystä", jonka merkkinä paikallinen väestö nääntyy pakkotyössä ja norsunluuta ja muita rikkauksia laivataan tonnikaupalla Belgiaan (Brysselin monumentaalikeskusta on tosiaan rakennettu afrikkalaisten verellä ja hiellä). Tämä käy ilmi Pimeyden sydämestäkin. Toisaalta Afrikka on rankka paikka valkoisillekin, ja porukka lakoaa sairauksiin tai menettää järkensä valon (kuten nyt vaikka herra Kurtz). Conradin romaanin ihmiskuva ei ole kovin ruusuinen: eurooppalaiset näyttäytyvät rikkauksille ahneina julmureina, jotka norsunluunhimoissaan alistavat paikalliset julmasti valtaansa "sivistämisen" ja "kristillistämisen" varjolla. Mustat afrikkalaiset taas esitetään jonkinlaisina alkuperäisinä ihmisinä, joihin sivistys ja koulutus ei ole vielä vaikuttanut: hurjina, sotaisina ja lapsellisen taikauskoisina.

Luin Pimeyden sydämen englanniksi, ja se oli lyhyydestään huolimatta pikkaisen haastavaa kielen vanhahtavuuden ja kuvailevuuden takia. Onneksi olin aikoinani hankkinut laitoksen, jossa on kattava selitysosio sekä merenkäynnin sanasto, joten pysyin kuitenkin koko ajan kärryillä. Tähän tosin auttoi se, että tarina oli ennestään jokseenkin tuttu.

Vaan mitäkö mieltä olin itse kirjasta? Kyllä se klassikonmaineensa ansainnut: ajoittaisesta jaarittelusta suosittelen kirjaa likimain jokaiselle, en vähiten sen todistusvoimaisuuden vuoksi. Lisälukemistoksi taas suosittelen Adam Hochschildin kirjaa Kuningas Leopoldin haamu. Kirja lienee parhaita koskaan lukemiani tietokirjoja, ja puistattavuudessaakin tärkeä teos.

Kathy Reichs: Luita myöten

Puolittainen, ilmeisen jokakeväinen lukujumitus katkesi, kun törmäsin lainakirjakasassa kirjastosta ohimennen nappaamaani Kathy Reichsin romaaniin (taas kerran) ja ajattelin sen lukea, kun nyt kerran olin lainannutkin. Kaipasin myös jotain verrattain tyhjänpäiväistä luettavaa tieteellisten artikkeli- ja kirjapinojen vastapainoksi, ja sitähän Reichs tarjoaa aivan kelvollisessa muodossa.

Itse kirjasta sanottavaa on taas aika vähän: oikeusantropologimme Temperance Brennan tuttuun tapaan taas sekaantuu asioihin, joihin hänen ei pitäisi sekaantua ja samalla, jälleen kerran, vaarantaa oman henkensä. Kirjassa käsitellään tällä kertaa mm. uhanalaisilla eläimillä ja niiden ruumiinosilla tehtävää salakähmäistä bisnestä, kirjailija sortuu taas silloin tällöin luennoimaan lukijalle (kyllä minä tiedän, mikä CITES on!) ja juoni on vähän heppoisa. Tuttuun tapaan pisteitä huolellisesta pohjatyöstä (Reichs lienee ainoa dekkaristi, jonka kirjoissa en ole huomannut mitään ärsyttäviä asiavirheitä). Jossain määrin huomionarvoista myös se, että järjestyksessään kuudennessa Brennan-kirjassa päähenkilömme jahkailevassa rakkauselämässä tapahtuu muutoksia. Loppuratkaisu on aivan liian nopea ja simppeli.

Stay tuned (mikäli siellä nyt ketään on), lähiaikoina on tulossa ensimmäinen klassikkohaasteen (!) arvio.

Tiedoks'anto ja keväthuumausta

Nythän on nimittäin niin, että olen taas kerran jäänyt kiireen jalkoihin: tahkoan tutkimussuunnitelmia, esitelmiä ja analyysejä. Lukemisetkin rajoittuvat lähinnä tieteellisiin artikkeleihin. Asianlaita tietysti vähän jurppii, sillä mieluustihan istuisin vapaavalintaiseen kirjallisuuteen uppoutuneena ja sitten vielä raportoisinkin niistä tänne. No, tällä erää ruuhkaa kestänee vain pari viikkoa, siis yhden intensiivikurssin verran.

Toisaalta muistaakseni kaikkina keväinä, jolloin olen lukemiani kirjoja listannut (tämä nykyinen mukaanlukien viimeiset kolme kevättä ja muistaakseni vuonna 2003), olen huomannut lukevani keväällä kirjoja huomattavasti vähemmän kuin muina vuodenaikoina. Ehkä keskittymiskykyni hapertuu auringonvalon lisääntyessä, tai sitten keväisin on aina niin paljon muuta puuhaa, ettei oikein malta tai ehdi lukea?

Olen tässä kuitenkin vähän kerrassaan lueskellut edellisessä postauksessa mainitsemaani Bury the Chains -kirjaa. Se on edelleen hyvä, joten eiköhän se tule tässä luetuksi. Muuten en vielä tiedäkään mihin seuraavaksi tarttuisin. Siellä ja täällä blogimaailmassa on alkanut näkyä kevään uutuuksia, joista minua kiinnostavat ainakin Ulitskajan Naisten valheista ja ehkä Leikaksen Melominen, sekä Avaimen jostain syystä ilmeisesti yhtä aikaa (?) julkaisemat Jenny Erpenbeckin romaanit Kodin ikävä ja Vanhan lapsen tarina. Toisaalta minulla on vielä lukematta ihan kauhea kasa viime syksyn kiinnostavia kirjojakin, hyllyssä tönöttävät niin Nenäpäivät, Piiat kuin Harjukaupungin salakäytävätkin. Ei tietenkään ole mitään tolkkua alkaa ottaa kauheaa ressiä lukemisesta (paitsi tenttiin-, mutta jos olen oikein laskeskellut, minun ei tähän tutkintoon tarvitse lukea enää yhteenkään tenttiin, jei), mutta joskus niin vaan käy, ja siinä sitä sitten ollaan, ahdistuneena kirjahyllyä tuijottamassa, että kaikki nuo! Aika loppuu!

Ai mutta olihan sitä ilonaihettakin kyllä tässä, matkustamme nimittäin vapuksi Berliiniin! Ilokseni huomasin myös, että Sammakko oli julkaissut pokkarina Kaminerin Berliinin matkaoppaan uteliaalle matkailijalle, se täytyy siis ensi tilassa hankkia! Olin viimeksi Berliinissä reilireissulla joskus sata vuotta sitten (eli olikohan se sitten kesällä 2001) ja siitä asti olen sinne uudestaan mielinyt. Harmi, että saksantaitoni ovat noista sadanvuodentakaisista ajoista huomattavasti rapistuneet.

Laitan tähän vielä "piristykseksi" kuvan viime kevään ulkomaanmatkalta. Käytiin vähän Sintran (se on Portugalissa, lähellä Lissabonia) kukkulalta katselemassa kauniita kumpuilevia laaksomaisemia. Ei mennyt ihan putkeen sekään reissu:

Kristof & WuDunn: Half the Sky

Intialaisen taloustieteilijän Amartya Senin laskelmien mukaan maailmasta puuttuu jopa 100 miljoonaa naista. Koska naiset yleensä elävät pitempään, luonnollisen väestökehityksen salliessa naisia on hieman miehiä enemmän, myös köyhissä maissa. Kuitenkin maissa, joissa naisten asema on kehnoin, miehiä on hämmentävän runsaasti suhteessa naisiin: esimerkiksi Kiinassa 107 miestä 100 naista kohden, Pakistanissa jopa 111. Naiset "katoavat", koska heitä ei arvosteta, he eivät saa lapsena hoitoa sairauksiin tai heidät abortoidaan jo sikiöinä. Sukukypsiksi ehtineillä naisilla riski kuolla synnytykseen tai raskauden aiheuttamiin, sinänsä hoidettavissa oleviin komplikaatioihin, on suuri.

Yhdysvaltalaiset, Pulitzer-palkitut toimittajat Sheryl WuDunn ja Nicholas D. Kristof puuttuvat kirjassaan Half the Sky naisiin kohdistuvaan epätasa-arvoon ja etenkin sen räikeimpiin muotoihin: väkivaltaan, ihmiskauppaan, seksiorjuuteen sekä naisia tappavaan lapsivuodekuolleisuuteen ja muihin terveydenhuollollisiin epäkohtiin. Pääasiassa kirjassa keskitytään alueisiin, joissa ongelmat ovat polttavimpia, Aasiaan ja Afrikkaan, mutta länsimaidenkin historiaa tasa-arvoasioissa kerrataan.

Alkuperäinen suunnitelmani oli kirjoittaa tästä kirjasta ovelasti naistenpäivänä. No, naistenpäivä oli ja meni työnteon ja gradun parissa, enkä jaksanut paneutua bloggaamiseen. No, nyt kirjoitan, ja totean, että kirja on taidokkaasti kirjoittava, tunteisiin vetoava manifesti naisten ihmisoikeuksien puolesta. Kirjan rakenne on ongelmanratkaisukeskeinen ja siitä käy selväksi, että jos vain naisille annetaan mahdollisuuksia, he eivät ole kuluerä, vaan merkittävä inhimillisen kapasiteetin reservi, jonka käyttämättä jättäminen on silkkaa haaskausta. Näin ollen lukijallekaan ei tule täysin toivoton olo  niiden olosuhteiden edessä, johon merkittävä enemmistö maailman naisista syntyy ja joita he paitsi joutuvat kestämään, he myös siirtävät eteenpäin seuraaville sukupolville.

Annan kirjalle plussaa ainakin seuraavista: kirja on tunteisiinvetoava, mutta tinkimätön kuvaus käytännöistä, joihin verrattuna teollistuneiden maiden sinänsä ihan validit tasa-arvo-ongelmat tuntuvat ruusuilla tanssimiselta. Ongelmia, ja myös niiden potentiaalisia ratkaisuja havainnollistetaan esimerkein oikeista naisista, jotka ovat jakaneet tarinansa kirjoittajien kanssa eri puolilla maailmaa.

Kirja on myös rehellisenoloinen kahdestakin syystä: ensinnäkin kirjoittajat suoraan toteavat, että heidän päämääränään itseasiassa on eräänlainen "call to arms", jonka tarkoituksena on saada lukija tekemään jotain. Kirjoittajat eivät myöskään karta "epämiellyttäviäkään totuuksia", esimerkiksi sitä, että monet naisia alistavat ja halventavat käytännöt ovat syvästi sidoksissa kulttuuriin, joten naiset paitsi sietävät näitä käytäntöjä, myös usein edistävät niitä: äidit pitävät esimerkiksi Intian maaseudulla poikia suuremmassa arvossa, joten lapsen sairastuesssa poika saa huomattavasti todennäköisemmin hoitoa kuin tyttö. He eivät siis syytä naisten ongelmista niinkään miehiä kuin sekä naisia ja miehiä koskevia kulttuurisia käytäntöjä ja asenteita.Vaikka suurimman läksytyksen saavat osakseen Afrikan ja Aasian maat (koska noissa maissa naisten ja tyttöjen asema nyt on melko kiistattomasti huonoin), myös Eurooppaa ja Yhdysvaltoja sivutaan, etenkin silloin, kun muutoksen mahdollisuutta korostetaan: esimerkiksi Yhdysvalloissa naisten lapsivuodekuolleisuus alkoi laskea merkittävästi vasta naisten saatua äänioikeuden ja tultua näin poliittisesti merkittäväksi kansanosaksi.

Jotain kritisoitavaakin kyllä keksin: Eniten minua ehkä häiritsi kirjan paikoin ylitsevuotava amerikkalaisuus: kirjoittajat ovat toki yhdysvaltalaisia, ja kirja on mitä ilmeisemmin suunnattu täkäläiselle, liberaalille keskiluokalle. Toisinaan lukijaston amerikkalaisuusolettama kyllä vähän tympi, lähes kaikki esimerkit avustusprojekteista koskivat lähinnä yhdysvaltalaisvetoisia projekteja (tosin myös Eurooppa ja YK mainittiin, ainakin puhuettessa siitä, miten korkean tason periaatelauselmat eivät välttämättä johda mihinkään konkreettiseen edistykseen). Samoin esim. erilaiset suositukset lähteä vapaaehtoistöihin ennen tai jälkeen valmistumisen tuntuivat suunnatun lähinnä ylemmälle keskiluokalle, jolla on kyllä resursseja, mutta ei tietoa, miten kohdentaa niitä. Yleisestä korkeasta elintasosta huolimatta niin täällä kuin Yhdysvalloissakin, jäin miettimään kuinka monet pystyvät rahoittamaan esimerkiksi valmistumisen jälkeen vuoden oleskelun oleskelun kehitysmaassa opintovelkojen painaessa niskaa? (Ei sillä, ettenkö itse suunnittelisi juuri tätä).

Pidin kuitenkin kirjan loppuosan konkreettisista ehdotuksista "mitä voin tehdä?", jossa näemme mainiota amerikkalaista käytännönläheisyyttä ja kääritään hihat -mentaliteettia. Olen mahdollisesti lukenut hieman liikaa teoreettista sukupuolentutkimusta ja kehitysmaatutkimusta, kun tämä kirjan asenne tuntui niin kertakaikkisen virkistävältä.

Mielenkiintoisena lisähuomautuksena kerrottakoon vielä, että kirjoittajat viittaavat Half the Skyssä yhtenä esikuvanaan ns. abolitionisti-liikkeeseen, siis orjakaupan ja orjuuden lakkauttamiseen tähdänneeseen, Isosta-Britanniasta alkaneeseen maailman ensimmäiseen kansanliikkeeseen. Muistin nimittäin tästä, että minulla on jo pari vuotta möllöttänyt hyllyssä Adam Hochschildin kirja Bury the Chains, joka kertoo juurikin Isosta-Britanniasta 1700-luvun lopulla alkaneen abolitionisti-liikkeen tarinan. Kaivoin viimein kirjan hyllystä ja se on osoittautumassa kerrassaan mainioksi teokseksi sekin. Sitä en tosin epäillytkään, sillä pidin myös saman kirjailijan teoksesta Kuningas Leopoldin haamu: kyseinen teos on käsittääkseni ainoa Hochschildilta suomennettu, erittäin mielenkiintoinen kirja siirtomaahistoriasta, 1800-luvun Euroopasta, Belgian kuningas Leopoldista ja ennenkaikkea Kongosta, Leopoldin henkilökohtaisesta (!) siirtomaasta.

Half the Sky puolestaan on saatavilla suomeksi nimellä Puolikas taivasta. Kustantaja on Like ja käännöskin on ilmeisen pätevä, sillä kääntäjä Kirsi Luoma on ehdolla J. A. Hollon palkinnon saajaksi. En nyt muuta voi kuin suositella. Kyllä tämä melkein on sellainen kirja, joka kaikkien olisi hyvä lukea.

Thomas Müller: Ihmispeto

Vaihteeksi tulikin luettua aikamoista roskaa Thomas Müllerinn kirjan muodossa. Olen täällä muistaakseni aiemminkin avautunut viehtymyksestäni rikospaikkatutkimukseen ja profilointiin viihteen aiheena, tai ehkä oikeastaan kehyksenä. Parhaiten ensinmainitussa mielestäni toimivat ehkä Kathy Reichsin romaanit, jälkimmäisessä taas Criminal Minds, jota en ole tosin viime aikoina juurikaan jaksanut katsella (tähän syynä taas ei varmaankaan ole hillitön yliannostus, jonka sain katseltuani sarjaa yhteen putkeen n. neljä tuotantokautta). Näin ihan toiselta kantilta olen myös kiinnostunut tieteellisestä kirjallisuudesta. Vaikka opintoni ovat olleet humanistis-yhteiskuntatieteellistä sorttia, tykkään tehdä ekskursioita myös muiden tieteenalojen pariin. Joudun toki esim. fysiikan tai kosmologian kohdalla tyytymään ns. populaaritieteeseen, kun ei kertakaikkiaan riitä yläpäässä holtti ymmärtämään aiheeseen liittyvää kansantajuistamatonta kirjallisuutta. Oli miten oli, käyn usein kirjastoreissulla tutkiskelemassa Kallion kirjaston toisen kerroksen antimia.

Näin pääsemme siis siihen, miten tulin tarttuneeksi Thomas Müllerin kirjaan Ihmispeto. Olen siis jollakin puolittain häirityneellä tavalla kiinnostunut rikoksista, sarjamurhaajista, profiloinnista ja rikospaikka-analyysistä. Ennen kävin jopa välillä lueskelemassa legendaarista murhainfoa, kunnes kyllästyin siellä, kuten niin laajalti muuallakin internetissä, vallitsevaan yleiseen typeryyteen, argumentetaatiokyvyttömyyteen ja suoranaiseen idiotismiin. Aarteenani omistin Mikkelin torilta eräänä hämäräperäisenä syysyönä löytämäni Hannes Markkulan kirjan Suomalainen murha (kirja on kyllä sittemmin kadonnut jonnekin, mutta se oli kyllä oivaa vessalukemista). Sitten tässä eräänä iltapäivänä olin ajelehtinut Kallion kirjaston jo edellämainittuun toiseen kerrokseen tutkimaan tieteellisen kirjallisuuden antimia. Olin jo lähdössä pois, kun hetken mielijohteesta kumarruin tutkimaan kriminologian hyllyä ja jostain tutkimattomasta syystä nappasin siitä Müllerin kirjan (sen takakannessa mainitaan Hannibal Lecter, ehkä siksi?). Ja sitten luin sen, tuosta noin vaan.

Itse kirjasta minulla ei sitten olekaan oikein mitään sanottavaa. Kirjan aihe, kriminaalipsykologia ja herra Thomas Müllerin ura sen parissa, on minusta ihan kiinnostava. Huonompi homma, että Mr. Müllerin lahjat ovat tosiaan ilmeisesti suuntautuneet kriminaalipsykologiaan, eivät suinkaan kirjoittamiseen, Ihmispeto on nimittäin aivan luokattoman huonosti kirjoitettu kirja. Kaveri käyttää tehokeinona typerää toistelua, pomppii aiheesta toiseen ja saa lukijansa turhautumaan kerran toisensa jälkeen. Toiveikkaana luin kirjan loppuun, mutta sekavammaksi vaan meni. Aiheesta olisi ehkä voinut saada ihan kelvollisen kirjan, mikäli joku kirjoitustaitoinen toimittaja olisi haastatellut herra Mülleria ja sitten kirjoittanut siitä kirjan. Tällaisenaan tämä oli kyllä valitettavasti aikamoista roskaa, johon tuhlaamaani aikaa en saa ikinä takaisin.

Augusten Burroughs: Maagista ajattelua

Kun tarpeeksi seikkailee kirjablogeissa, tulee usein sellainen tunne, että lukee lähinnä kirjoja, jotka jo joku muu ehti ensin lukea. Toisinaan tulee toki valittua kirjoja juurikin sen perusteella (esim. juuri blogeissa laajalta arvioituun Oatesin Kosto: rakkaustarinaan tartuin siksi), toisinaan yhteys on satunnaisempaa. Olin viime viikolla juuri lainannut kirjastosta Augusten Burroughsin Maagista ajattelua, ja heti kohta jo anni.m julkaisikin oman juttunsa kirjasta. Hauska yhteensattuma, tuumin, ja luin kirjan. En ollut siitä varsinaisesti eri mieltä, mutta koitan nyt sanoa sen omin sanoin.

Luin aikoinaan ystäväni suosituksesta Burroughsin läpimurtoteoksen Running with Scissors ja pidin siitä ihan kohtuullisesti. Ei se mikään vuoden kirjallinen huippukohta ollut, mutta Burroughsin humoristinen, suorasukainen ja kielenkäytöltään mukaansatempaava tyyli miellytti, vaikka en varsinaisesti innostukaan ns. misery litistä (minusta Running with Scissors ei humoristisen otteensa takia erityisesti edes edustanut tuota genreä, mutta luulisin kyllä "tarinan" sopivan juurkin siihen).

No, aiempaan kirjaan verrattuna tämä Maagista ajattelua oli kyllä vieläpä oikea napakymppi! Lyhyehköt episodimaiset tarinat tuntuivat olevan Burroghsin tyyliin oivallisesti soveltuva formaatti, ja vaikka en varsinaisesti jaa kovin paljon yhteistä päälle 30-vuotiaan newyorkilaisen mainosmiehen kanssa, joka harrastaa lyhyitä suhteita, kärsii alkoholismista ja purkaa kammottavaa lapsuuttaan terapiassa, samaistuin Burroughsiin toistuvasti. Tarinat ovat virkistäviä, itseironisia, osuvat ainakin minun huumorintajuuni, enkä millään malttanut lukea niitä vain yhtä kerrallaan. Toisaalta tarinat liittyvät toisiinsa, ja kokonaisuudesta muodostuu eräänlainen elämäntarina.

Pidin kirjasta niin paljon, että ajattelin ostaa sen itselleni englanniksi. Ajattelin myös hankkia käsiini lupaavalta kuulostavat, Maagisen ajattelun jälkeen julkaistut kertomuskokoelmat You Better Not Cry: True Stories for Christmas ja Possible Side Effects. Olen siis valmis liittymään Augusten Burroughsin fan clubiin. Vaikka heti. Jukra.