Afganistan nousi tietoisuuteeni kymmenisen vuotta sitten. Tietoni tästä maasta ja kulttuurista ovat kuitenkin todella vähäiset. Tämän lukukokemuksen jälkeen minulla on jo parempi kuva maasta, josta ei aikaisemmin tullut mieleen muuta kuin Taleban ja terrorismi. Kirja ei ole katsaus Afganistanin lähihistoriaan, mutta tarinan ohessa saa lyhyen tiivistelmän 60-luvun ja 2000-luvun alun välisistä tapahtumista.
Tarinan päähenkilö on Amir, poika joka tekee kaikkensa ollakseen isänsä odotusten mukainen ja saadakseen isältä huomiota ja rakkautta. Isän rakkauden kaipuun asettaminen kaiken muun edelle ajaa Amirin lapsena tekoihin, joita hän joutuu sovittelemaan aikuisena saadakseen mielenrauhan ja ollakseen vihdoin isänsä odotusten mittainen mies.
Tarinan henkilöt ovat koskettavia ja heidän kohtaloistaan ei voi olla välittämättä. Lukeminen vaatii kuitenkin välillä kovia hermoja, sillä osa tapahtumista on julmia, raakoja ja vatsaavääntäviä. Kokonaisuutena kirjasta jää kuitenkin positiivinen ja välittävä, lämmin tunne.
Kerrontatavaltaan tarinassa on todella hienosti yhteen punoutuvia juttuja, joita en voi paljastaa, sillä niitten löytäminen itse on osa lukuelämystä. Aikaisempia tapahtumia muistellaan, mikä sitoo useiden vuosien pituiselle ajanjaksolle levittyvää tarinaa yhteen. Monesti minusta tuntuu kirjojen kanssa, että alku ja loppu ovat jo ihan eri teosta, koska kirjassa elettyjen vuosien aikana on edetty kauas alkuperäisistä lähtökohdista. Leijapoika oli tästä poikkeus. Tarina pysyi hienosti kasassa kannesta kanteen.
Lukunautintoani ei vähentänyt edes se seikka, että muutamat kirjan tapahtumat olivat vähän ennalta arvattavia. Tulevaa toki pedattiin koko ajan, että on hyvinkin mahdollista kirjailijan jopa halunneen lukijan arvavan mitä tuleman pitää.
Eikä unohdeta niitä leijoja:
Kerran muuan räkänokkainen hindikakara, jonka perhe oli hiljattain muuttanut kaupunginosaan, selitti että hänen kotikaupungissaan leijataisteluissa noudatettiin tiukkoja sääntöjä ja määräyksiä. "Leijaa on lennätettävä aidatulla alueella ja seistävä suorassa kulmassa tuuleen nähden", hän sanoi kopeana. "Eikä lasinarun valmistuksessa saa käyttää alumiinia."
Hassan ja minä katsoimme toisiamme ja purskahdimme hillittömään nauruun. Hindikakara saisi oppia saman läksyn, jonka britit oppivat viime vuosisadan alussa ja venäläiset 1980-luvun lopulla: afgaanit ovat itsenäistä kansaa. He vaalivat perinteitä, mutta kammoavat sääntöjä. Niin myös leijanlennätyksessä. Säännöt olivat yksinkertaiset: ei sääntöjä. Lennätä leijaa. Pudota vastustajat. Niin, ja lykkyä tykö.
Tämä on yksi suosikkikirjojani vaika onkin rankka ja surullinen. Mutta hieno kirja!:)
VastaaPoistaSivusit muuten tässä yhtä munkin ikuisuusongelmistani: Kirja vai elokuva ensin? Vai täytyykö toinen jättää kokonaan lukematta/katsomatta?
VastaaPoistaMoni leffa on ollut kirjan jälkeen pettymys ja toisaalta ensin nähty elokuva kahlitsee mielikuvitusta ja jotenkin latistaa kirjanautintoa sekin.
Olen tullut siihen tulokseen, että ehkä paras järjestys on ensin kirja ja leffa vasta pienen tai isommankin hetken päästä.
(Ja Leijapoika oli minusta hyvä elokuvanakin, mutta ehkä tosiaan parempi katsoa vasta sitten, kun kirja ei enää ole ihan tuoreena muistissa.)
Itse en ole vielä lukenut tätä kirjaa, mutta nähnyt elokuvan ja elokuva oli mielestäni jopa todella hyvä, vaikka olenkin aika kriittinen elokuvien(kin) suhteen. Itse mietin vain, että pystynkö lukemaan kirjaa lainkaan, koska jo elokuva tuli niin iholle.
VastaaPoistaElokuva katsomatta, kirja lukematta, vaikka ollut jo pitkään luettavien listalla. Mutta uskallanko, jos siinä on noita elementtejä. "Julmia, raakoja, vatsaavääntäviä." Niitä maailmassa riittää, mutta onko minun pakko alistua niille, jotta maailma paranisi? Ja paraneeko, vaikka luen niistä mieleni pahoittaen. Ikuisuuskysymyksiä, tiedän.
VastaaPoistaKyllä minä suosittelen tätä kirjaa. Ehkäpä katsoisin elokuvankin tässä jonkin ajan päästä.
VastaaPoistaKaarina. Julmuus, raakuus ja vatsaavääntävyys ovat toki vähän riippuvaisia oman mielikuvituksen rikkaudesta. Varsinkaan sympaattisille hahmoille ei soisi mitään pahaa tapahtuvan, joten tämän kirjan kanssa myötäelin täysillä.
Tuhat loistavaa aurinkoa olen tältä tekijältä lukenut, ja se tuntuu olevan aika samankaltainen: kauheita, julmia kohtauksia, raivostuttavaa naisten ja lasten alistamista, sotaa jne. Sitten kuitenkin merkillisen sadunomainen käänne ja ratkaisu lopussa.
VastaaPoistaLeijapoika on ollut hyllyssä odottamassa jo pitkään, kyllä sen vielä luen, mutta onko minusta katsomaan elokuvaa, onkin jo toinen kysymys...