Sitten minusta tulee kirjailija, kun kustantamo julkaisee käsikirjoitukseni.
Sitten minusta tulee kirjailija, kun on kuva aamulehden etusivulla. Kun on aukeaman artikkeli ja sen kyljessä kritiikki.
Sitten minusta tulee kirjailija, kun minusta on otettu kirjailijakuva. Sitten minusta tulee kirjailija, kun kuvani on kustantamon katalogissa kirjan esittelyn yhteydessä. Sitten minusta tulee kirjailija, kun olen sanomalehden kevään tai syksyn listoilla. Sitten minusta tulee kirjailija, kun minut pyydetään messuille esiintymään. Sitten minusta tulee kirjailija, kun minut mainitaan kirjailijamatrikkeleissa. Sitten minusta tulee kirjailija, kun pääsen radiohaastatteluun. Sitten minusta tulee kirjailija, kun nimeni tunnistetaan satunnaisissa yhteyksissä. Sitten minusta tulee kirjailija, kun saan apurahan. Ensimmäisen. Toisen.
Valtiolta.
Säätiöltä.
Kulttuurirahastolta.
Kirjailijaliitolta.
Sitten minusta tulee kirjailija, kun saan ensimmäiset myyntitilitykset kotiini postissa. Sitten minusta tulee kirjailija, kun pääsen Aamun Kirjaan. Sitten minusta tulee kirjailija, kun olen ehdokkaana esikoiskirjapalkinnon saajaksi. Sitten minusta tulee kirjailija, kun olen ehdokkaana Finlandia-palkinnon saajaksi.
Runeberg-palkinnon.
Tiiliskiven.
Kuvastajan.
Anni Polvan.
Kirjavan Ketun.
Tulenkantajan.
LukuVarkauden.
Laivakellon.
Tähtivaeltajan.
Topeliuksen.
Arvid Lydeckenin.
Atoroxin.
Finlandia Juniorin.
Kalevi Jäntin.
Sitten minusta tulee kirjailija, kun saan kirjallisuuspalkinnon.
(ks. edellinen lista)
Sitten minusta tulee kirjailija, kun minulta tilataan kesäjatkis naistenlehteen. Mihin tahansa lehteen. Edes kolumni. Sitten minusta tulee kirjailija, kun arvostettu kollega ilmaisee julkisesti lukeneensa teokseni. Sitten minusta tulee kirjailija, kun pääsen Kirjailijaliiton jäseneksi. Sitten minusta tulee kirjailija, kun kustantamo tarjoaa illallisen. Sitten minusta tulee kirjailija, kun pystyn elättämään itseni kirjojeni myyntituloilla. Sitten minusta tulee kirjailija, kun romaanistani sovitetaan näytelmä. Sitten minusta tulee kirjailija, kun minulta pyydetään lupa käyttää lainausta teoksestani oppikirjassa. Sitten minusta tulee kirjailija, kun minut pyydetään kirjailijavierailulle. Sitten minusta tulee kirjailija, kun saan signeerata jonossa odottaville kirjojani. Sitten minusta tulee kirjailija, kun pääsen puhumaan paneeliin, jossa on myös aikaisempi idolini. Sitten minusta tulee kirjailija, kun opetan kesäkurssilla uusia, tulevia kirjailijoita. Sitten minusta tulee kirjailija, kun kustantamo tarjoaa kustannussopimuksia useista teoksista kerralla.
Sitten minusta tulee kirjailija, kun kirjani käännösoikeudet myydään Saksaan.
Ruotsiin.
Britteihin.
Ranskaan.
Tsekkeihin.
Kiinaan.
Kolumbiaan.
Australiaan.
Japaniin.
Italiaan.
Islantiin.
Kreikkaan.
Turkkiin.
Tadzikistaniin.
Intiaan.
Iraniin.
Viroon.
Serbiaan.
Kroatiaan.
Sitten minusta tulee kirjailija, kun ulkomaisilla messuilla vieressäni kulkee tulkki. Sitten minusta tulee kirjailija, kun koululaiset haluavat tehdä minusta esitelmän. Sitten minusta tulee kirjailija, kun he kysyvät, mihin sijoittaudun Suomen kirjallisuuden historiassa. Sitten minusta tulee kirjailija, kun kirjoilleni on oma pahviständi kirjamyymälöissä. Sitten minusta tulee kirjailija, kun olen Mitä Suomi lukee -listan kärkikymmenikössä. Sitten minusta tulee kirjailija, kun The NY Times Book Review mainitsee minut kirjallisuussivuillaan. Sitten minusta tulee kirjailija, kun minulla on kirjamessuilla oma assistentti ja henkivartijoita. Sitten minusta tulee kirjailija, kun voitan ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon, Sitten minusta tulee kirjailija, kun olen julkaissut kolme teosta.
Viisi.
Kymmenen.
Kaksikymmentä.
Viisikymmentä.
Sitten minusta tulee kirjailija, kun se ensimmäisen lyttäyksen kirjoittanut kriitikko kirjoittaa kiittävän kritiikin. Sitten minusta tulee kirjailija, kun suosikkikirjablogistini arvioi kirjani. Sitten minusta tulee kirjailija, kun kotikaupungissani järjestetään nimelläni kulkevia turistikierroksia. Sitten minusta tulee kirjailija, kun kirjani on kirjastojen varatuimpia. Sitten minusta tulee kirjailija, kun nimissäni perustetaan tunnustus. Sitten minusta tulee kirjailija, kun olen voittanut edes yhden avoimen kirjoituskilpailun. Sitten minusta tulee kirjailija, kun saan viikoittain fanipostia. Sitten minusta tulee kirjailija, kun kirjastani tehdään televisiomainos.
Elokuvateatterimainos.
Mainosjuliste.
Mainoslakana teatterin seinään.
Tarramainos bussiin.
Mainoskortti.
Sitten minusta tulee kirjailija, kun kirjani on kirjakauppojen mainoslehtisissä. Sitten minusta tulee kirjailija, kun kustantamo sijoittaa kirjojeni markkinointiin rahaa. Sitten minusta tulee kirjailija, kun edustan kasvoillani uutta kirjahyllymallistoa. Sitten minusta tulee kirjailija, kun kirjoistani tehdään tv-sarja. Sitten minusta tulee kirjailija, kun kirjastani otetaan toinen painos.
Kolmas.
Neljäs.
Viides.
Kymmenes.
Kahdeskymmeneskahdeksas.
Juhlaversio.
Deluxe Edition.
Sitten minusta tulee kirjailija, kun joku kirjoittaa minusta elämäkerran. Sitten minusta tulee kirjailija, kun kivijalkakaupassa kirjani on näyteikkunassa. Tyrkkypöydällä. Korkeimpana pinona. Sitten minusta tulee kirjailija, kun kirjastani tehdään pokkariversio. Sitten minusta tulee kirjailija, kun kirjastani tehdään kokopitkä animaatio. Studio Ghiblillä. Sitten minusta tulee kirjailija, kun kirjastani tehdään lyhytanimaatio. Kirjatraileri. Tiiseri.
Sitten minusta tulee kirjailija, kun kirjani oikeudet myydään Hollywoodiin.
Sitten, ei yhtään sitä ennen, olen kirjailija.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kunnianhimo. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kunnianhimo. Näytä kaikki tekstit
22.5.2015
10.8.2014
Keskeneräisyyksien keskellä, kohti eheyttä
Kirjoittaminen on keskeneräisyyden sietämistä.
On ideoita ja ajatuksia kohtauksista; kuvia, ääniä, paloja henkilöhahmoista, juonesta, tunnelmista. Niitä törmäytellessä tarina syntyy vähä vähältä. Mutta ei riitä, että sen kirjoittaa kerran. Ei riitä, että sen ajattelee kerran. On kirjoitettava epätäydellisiä virkkeitä, uudelleen ja uudelleen. On siedettävä, että kovankin työn tulos voi olla puutteellinen. Koko ajan on kasvotusten oman epätäydellisyytensä kanssa.
Kunnianhimo on aluksi ohjattava eteenpäin vieväksi voimaksi, ei sisäänpäin suuntautuvaksi kritiikiksi. Sen on oltava höyrykone, josta hiilet eivät lopu; sydän joka pumppaa sittenkin, kun jalat eivät enää tunnu kantavan.
Kompuroidenkin pääsee maaliin. Usein sinne on tultu konttaamalla. Tyylipisteitä ei jaeta, vain valmis teos merkitsee.
Pelkoja on niin monenlaisia. Jokaiselle kirjoitusvaiheelle omansa. Onko luovuutta ilman pelkoa? Lapsille se tulee kuin hengitys, kuin leikki. Luominen. Maailman ja minän välissä on silloin niin ohuet seinät. Aikuisella on muureja, joita murtaa.
Pelko, luovuus ja vapaus. Kolmen pyörteen kurimuksessa tanssii helposti jalkansa rakoille. Kohti eheyttä -- kivuitta se ei käy.
On ideoita ja ajatuksia kohtauksista; kuvia, ääniä, paloja henkilöhahmoista, juonesta, tunnelmista. Niitä törmäytellessä tarina syntyy vähä vähältä. Mutta ei riitä, että sen kirjoittaa kerran. Ei riitä, että sen ajattelee kerran. On kirjoitettava epätäydellisiä virkkeitä, uudelleen ja uudelleen. On siedettävä, että kovankin työn tulos voi olla puutteellinen. Koko ajan on kasvotusten oman epätäydellisyytensä kanssa.
Kunnianhimo on aluksi ohjattava eteenpäin vieväksi voimaksi, ei sisäänpäin suuntautuvaksi kritiikiksi. Sen on oltava höyrykone, josta hiilet eivät lopu; sydän joka pumppaa sittenkin, kun jalat eivät enää tunnu kantavan.
Kompuroidenkin pääsee maaliin. Usein sinne on tultu konttaamalla. Tyylipisteitä ei jaeta, vain valmis teos merkitsee.
Pelkoja on niin monenlaisia. Jokaiselle kirjoitusvaiheelle omansa. Onko luovuutta ilman pelkoa? Lapsille se tulee kuin hengitys, kuin leikki. Luominen. Maailman ja minän välissä on silloin niin ohuet seinät. Aikuisella on muureja, joita murtaa.
Pelko, luovuus ja vapaus. Kolmen pyörteen kurimuksessa tanssii helposti jalkansa rakoille. Kohti eheyttä -- kivuitta se ei käy.
30.3.2013
Julkkikseksi julkaisemisen kautta?
Helsingin Uutisissa julkaistiin eilen mielenkiintoinen haastattelu Touko Siltalasta otsikolla "Miten kirjansa saa julkaistua -- Kustantaja vastaa".
Vaikka artikkeli ei suoranaisesti vastaa otsikon kysymykseen, muutama vihje siellä ripotellaan: kustantaja etsii kirjailijoita, jotka haluavat luoda uran, eivät yhtä tai kahta kirjaa. Lisäksi juuri nyt kysyntää olisi maahanmuuttajasukupolven kirjoittamille käsikirjoituksille.
Kiinnostava yhteensattuma oli artikkelin kainalojutussa, jossa Touko Siltala ihmettelee joitakin käsikirjoitustaan tarjoavien julkisuudenkipeyttä -- kenties samasta ilmiöstä puhui Kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis Jyväskylän kirjamessuilla, joilta raportoivat muun muassa blogistit Dee ja Susi.
Itse olen hyvin hämmentynyt näistä kirjailijaksi haluavien julkisuudentavoittelu-havainnoista: miten jokin niin pintapuolinen ja tyhjä asia kuin julkisuus (mitä se sitten kunkin mielessä tarkoittaa) voisi koskaan toimia onnistuneesti moottorina romaanin kirjoittamiselle? Jos joku tosissaan onnistuu julkaisemaan kaupalliselta kustantamolta tällaisen ajatteluketjun kautta "Mä kirjoitan kirjan ja sit musta tulee julkkis", niin olen äimän käkenä. Uhoa löytyy maailmasta jos jonkinlaista ja motiivit ovat kirjavia kuin perulaisten paidat, mutta kyllä kunnianhimoista kirjoittajaa ajaa ihan muu palo kuin julkkikseksi pääseminen.
Olisikin mielenkiintoista kuulla, tunteeko kukaan sellaista henkilöä, joka olisi kirjoittanut ja julkaissut kirjan, koska haluaa julkisuutta. Minä en tunne, enkä ole kirjoittajapiireissä koskaan tällaiseen motiiviin törmännyt.
Jos haluaa lehtien palstoille ja uutisten otsikoihin, helpompiakin keinoja löytyy.
Vaikka artikkeli ei suoranaisesti vastaa otsikon kysymykseen, muutama vihje siellä ripotellaan: kustantaja etsii kirjailijoita, jotka haluavat luoda uran, eivät yhtä tai kahta kirjaa. Lisäksi juuri nyt kysyntää olisi maahanmuuttajasukupolven kirjoittamille käsikirjoituksille.
Kiinnostava yhteensattuma oli artikkelin kainalojutussa, jossa Touko Siltala ihmettelee joitakin käsikirjoitustaan tarjoavien julkisuudenkipeyttä -- kenties samasta ilmiöstä puhui Kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis Jyväskylän kirjamessuilla, joilta raportoivat muun muassa blogistit Dee ja Susi.
Itse olen hyvin hämmentynyt näistä kirjailijaksi haluavien julkisuudentavoittelu-havainnoista: miten jokin niin pintapuolinen ja tyhjä asia kuin julkisuus (mitä se sitten kunkin mielessä tarkoittaa) voisi koskaan toimia onnistuneesti moottorina romaanin kirjoittamiselle? Jos joku tosissaan onnistuu julkaisemaan kaupalliselta kustantamolta tällaisen ajatteluketjun kautta "Mä kirjoitan kirjan ja sit musta tulee julkkis", niin olen äimän käkenä. Uhoa löytyy maailmasta jos jonkinlaista ja motiivit ovat kirjavia kuin perulaisten paidat, mutta kyllä kunnianhimoista kirjoittajaa ajaa ihan muu palo kuin julkkikseksi pääseminen.
Olisikin mielenkiintoista kuulla, tunteeko kukaan sellaista henkilöä, joka olisi kirjoittanut ja julkaissut kirjan, koska haluaa julkisuutta. Minä en tunne, enkä ole kirjoittajapiireissä koskaan tällaiseen motiiviin törmännyt.
Jos haluaa lehtien palstoille ja uutisten otsikoihin, helpompiakin keinoja löytyy.
15.7.2012
Vertailun vääristymistä
Taipumus vertailemiseen lienee ihmisluonnon rakennuspalikoita.
Meidät opetetaan siihen hyvin varhain: onko palikka pyöreä vai neliskanttinen? Onko talo sininen vai punainen? Onko koira iso vai pieni? Vertaamalla asioita ja esineitä toisiinsa hahmotamme ne mielessämme ja luokittelemme omiin lokeroihinsa. Voisi sanoa, että vertailemalla luomme käsityksen maailmasta ja omasta itsestämme. Tunnistamme erilaisuuden ja alamme arvottaa sitä.
Ongelmia vertailun kanssa tulee, kun siirrytään hyvin subjektiivisiin kokemuksiin, kuten taiteen parissa, tai silloin kun mittatikku, johon itseään vertaa, on väärää kokoluokkaa kaikkinensa. Piirtäjänä vertaan itseäni muihin piirtäjiin. Kirjoittajana muihin kirjoittajiin. Olenko huono, keskitasoa vai hyvä? Kuinka sen muka osaisi hahmottaa, kun ympäriltä löytyy niin taitavia ihmisiä, kirjoittajia ja piirtäjiä -- kaikki erilaisia? Tarvitaan ulkopuolinen taho antamaan kritiikkiä ja näkemystä siitä, missä taitonsa kanssa menee -- ja silti tämäkin näkemys voi olla vain yhden henkilön näkemys asiasta.
Vertailulla voi kannustaa itseään parempaan suoritukseen, mutta siitä voi myös masentua. Totuus on, että kun tallailee keskitason polkuja kuten minä, löytyy aina niitä, jotka ovat parempia, oli ala mikä hyvänsä. Keskinkertaisuudessa on oma vapautensa, mutta kunnianhimoisen ihmisen on joskus vaikea saavuttaa vapaudentuntua. Vertaileminen on hyvästä vain silloin, kun se poikii positiivisia ajatuksia ja motivoi. Muu katkeroittaa.
Olen yrittänyt kasvaa eroon kaikenmaailman vertailusta itseni ja toisten välillä. Esikoiskirjailijana olo ei helpota asiaa, sillä kirjailijuus on epäreiluakin epäreilumpi ammatti. Kaikille ei riitä kakusta samankokoista palaa elämässä muutenkaan ja jos haluaa korostaa vallitsevia eroja entisestään, kannattaa alkaa kirjoittaa ja julkaista.
Kirjoittaminen on henkilökohtaista, josta tehdään julkista, kaikkien omaa. Kova työ ei tarkoita, että saisit kirjasi julkaistua tai että saisit siitä työtuntien mukaista rahallista korvausta. Loistava kirja ei välttämättä myy lainkaan tai saa ansaitsemaansa huomiota. Genre ja ikäluokka, johon kirjoitat vaikuttaa moneen asiaan, kuten siihen mihin voit olla palkintoehdokkaana, kuinka näkyvälle paikalle kirjasi sijoitetaan kirjakaupoissa, miten työtäsi arvotetaan. Asuinpaikkasi vaikuttaa tukien ja apurahojen saamiseen, messumatkojen kalleuteen (kustantamoiden kuuluu maksaa matkarahoja, joten kovin syrjässä asuva, vähänlaisesti myyvä kirjailija voi jäädä ehdotuslistalta pois) ja sitä myöten näkyvyyteen ja esiintymiskokemuksen kartuttamismahdollisuuksiin. Kustantajallasi on vaikutusta myös: onko se iso vai pieni, arvostettu vai ei, ja niin edelleen.
Tähän kun lisää vielä tosiasian, että kirjoja julkaistaan käsittämättömiä määriä -- mikä tarkoittaa, että samasta elintilasta ja lukijakunnasta taistelevat kotimaiset ja ulkomaiset, uudet ja vanhat -- voi saada käsitystä siitä, minkälainen vertailukurimus kirjailijaa uhkaa.
Vertaillen elämisessä on se ikävä puoli, että harvoinpa vastaan tulee sellainen mitta-asteikko, jonka ylittää räikät rähisten ja konfetit ilmassa kieppuen. Moni ihminen ei ole koskaan tyytyväinen. Aina voisi olla paremmin ja aina voisi olla parempi. Tässä pyrkimyksessä ei ole mitään vikaa, jos ymmärtää, että paras on silloin kun itsellä on hyvä olla ja kun on itse tekemisiinsä tyytyväinen. Ainoa järkevä mitta-asteikko löytyy ihmisestä sisältä.
Ruoho voi näyttää vihreämmältä aidan toiselta puolelta, mutta kaukaa ei voi erottaa, onko se tekonurmea vai ei.
Meidät opetetaan siihen hyvin varhain: onko palikka pyöreä vai neliskanttinen? Onko talo sininen vai punainen? Onko koira iso vai pieni? Vertaamalla asioita ja esineitä toisiinsa hahmotamme ne mielessämme ja luokittelemme omiin lokeroihinsa. Voisi sanoa, että vertailemalla luomme käsityksen maailmasta ja omasta itsestämme. Tunnistamme erilaisuuden ja alamme arvottaa sitä.
Ongelmia vertailun kanssa tulee, kun siirrytään hyvin subjektiivisiin kokemuksiin, kuten taiteen parissa, tai silloin kun mittatikku, johon itseään vertaa, on väärää kokoluokkaa kaikkinensa. Piirtäjänä vertaan itseäni muihin piirtäjiin. Kirjoittajana muihin kirjoittajiin. Olenko huono, keskitasoa vai hyvä? Kuinka sen muka osaisi hahmottaa, kun ympäriltä löytyy niin taitavia ihmisiä, kirjoittajia ja piirtäjiä -- kaikki erilaisia? Tarvitaan ulkopuolinen taho antamaan kritiikkiä ja näkemystä siitä, missä taitonsa kanssa menee -- ja silti tämäkin näkemys voi olla vain yhden henkilön näkemys asiasta.
Vertailulla voi kannustaa itseään parempaan suoritukseen, mutta siitä voi myös masentua. Totuus on, että kun tallailee keskitason polkuja kuten minä, löytyy aina niitä, jotka ovat parempia, oli ala mikä hyvänsä. Keskinkertaisuudessa on oma vapautensa, mutta kunnianhimoisen ihmisen on joskus vaikea saavuttaa vapaudentuntua. Vertaileminen on hyvästä vain silloin, kun se poikii positiivisia ajatuksia ja motivoi. Muu katkeroittaa.
Olen yrittänyt kasvaa eroon kaikenmaailman vertailusta itseni ja toisten välillä. Esikoiskirjailijana olo ei helpota asiaa, sillä kirjailijuus on epäreiluakin epäreilumpi ammatti. Kaikille ei riitä kakusta samankokoista palaa elämässä muutenkaan ja jos haluaa korostaa vallitsevia eroja entisestään, kannattaa alkaa kirjoittaa ja julkaista.
Kirjoittaminen on henkilökohtaista, josta tehdään julkista, kaikkien omaa. Kova työ ei tarkoita, että saisit kirjasi julkaistua tai että saisit siitä työtuntien mukaista rahallista korvausta. Loistava kirja ei välttämättä myy lainkaan tai saa ansaitsemaansa huomiota. Genre ja ikäluokka, johon kirjoitat vaikuttaa moneen asiaan, kuten siihen mihin voit olla palkintoehdokkaana, kuinka näkyvälle paikalle kirjasi sijoitetaan kirjakaupoissa, miten työtäsi arvotetaan. Asuinpaikkasi vaikuttaa tukien ja apurahojen saamiseen, messumatkojen kalleuteen (kustantamoiden kuuluu maksaa matkarahoja, joten kovin syrjässä asuva, vähänlaisesti myyvä kirjailija voi jäädä ehdotuslistalta pois) ja sitä myöten näkyvyyteen ja esiintymiskokemuksen kartuttamismahdollisuuksiin. Kustantajallasi on vaikutusta myös: onko se iso vai pieni, arvostettu vai ei, ja niin edelleen.
Tähän kun lisää vielä tosiasian, että kirjoja julkaistaan käsittämättömiä määriä -- mikä tarkoittaa, että samasta elintilasta ja lukijakunnasta taistelevat kotimaiset ja ulkomaiset, uudet ja vanhat -- voi saada käsitystä siitä, minkälainen vertailukurimus kirjailijaa uhkaa.
Vertaillen elämisessä on se ikävä puoli, että harvoinpa vastaan tulee sellainen mitta-asteikko, jonka ylittää räikät rähisten ja konfetit ilmassa kieppuen. Moni ihminen ei ole koskaan tyytyväinen. Aina voisi olla paremmin ja aina voisi olla parempi. Tässä pyrkimyksessä ei ole mitään vikaa, jos ymmärtää, että paras on silloin kun itsellä on hyvä olla ja kun on itse tekemisiinsä tyytyväinen. Ainoa järkevä mitta-asteikko löytyy ihmisestä sisältä.
Ruoho voi näyttää vihreämmältä aidan toiselta puolelta, mutta kaukaa ei voi erottaa, onko se tekonurmea vai ei.
31.1.2012
Ainutlaatuinen keskinkertaisuus
On helpompi ajatella olevansa huono jossain kuin myöntää, että on keskinkertainen. Joko ei osaa ollenkaan tai sitten osaa oikein hyvin. Joko tai. Keskinkertaisuus hirvittää.
Näin on ollut kohdallani pitkään. Miksi? Onko kyse luonteenpiirteestä? Olen miettinyt asiaa paljon, koska kunnianhimo, tuo intohimon ekstrovertti isoveli, ajaa asioita toisten nähtäväksi ja arvioitavaksi, vaikka osa minästä tiedostaa, että jokainen työ (teksti tai piirustus) ei ole tasoltaan huippu.
Totuus taitaa olla, että keskinkertainen on kaikissa niissä asioissa, joissa tietäisi olevansa parempi, jos tahtoisi harjoitella tai opiskella tai perehtyä paremmin. Tai työstää kauemmin. Mutta minun elämänohjeeni on elää tässä hetkessä, juurtuneena, ja unohtaa kaikenlainen asioiden jälkikäteen märehtiminen -- ja etenkin katuminen. Jos tekee kaiken aina sen hetkisen parhaan tietonsa ja taitonsa mukaan, paremmin ei voisi tehdä.
Kun on kyse teksteistä ja piirustuksista, jälkikäteen näkee paljon sellaista, minkä olisi voinut tehdä toisin -- ja omasta mielestään paremmin. Kyse ei ole kuitenkaan katumuksesta, ainoastaan etääntymisestä ja kehittymisestä. On kasvattavaa ja inspiroivaa käydä varhaisia töitään läpi. Tekstien kohdalla minulla on materiaalia valitettavan vähän, mutta piirustuksia löytyy yli kymmenen vuoden ajalta.
Jos ajattelee isommassa mittakaavassa, minä olen keskinkertainen. Se on vain myönnettävä. Joku jossain on aina parempi, kekseliäämpi, menestyneempi, taitavampi, lahjakkaampi. Ja se on oikeastaan ihanteellista. Silloin ei jää koskaan yksin. Yksilötasollakin siitä on etua: en ole niin huono kuin aloittaessani, mutta en ole vielä siellä, mihin minun on mahdollista päästä. Intohimo tekemiseen pitää huolen, että tahto tahkota loputtomia portaita säilyy.
Tavallaan sitä toivoo, että huipulle ei koskaan pääsisi.
Näin on ollut kohdallani pitkään. Miksi? Onko kyse luonteenpiirteestä? Olen miettinyt asiaa paljon, koska kunnianhimo, tuo intohimon ekstrovertti isoveli, ajaa asioita toisten nähtäväksi ja arvioitavaksi, vaikka osa minästä tiedostaa, että jokainen työ (teksti tai piirustus) ei ole tasoltaan huippu.
Totuus taitaa olla, että keskinkertainen on kaikissa niissä asioissa, joissa tietäisi olevansa parempi, jos tahtoisi harjoitella tai opiskella tai perehtyä paremmin. Tai työstää kauemmin. Mutta minun elämänohjeeni on elää tässä hetkessä, juurtuneena, ja unohtaa kaikenlainen asioiden jälkikäteen märehtiminen -- ja etenkin katuminen. Jos tekee kaiken aina sen hetkisen parhaan tietonsa ja taitonsa mukaan, paremmin ei voisi tehdä.
Kun on kyse teksteistä ja piirustuksista, jälkikäteen näkee paljon sellaista, minkä olisi voinut tehdä toisin -- ja omasta mielestään paremmin. Kyse ei ole kuitenkaan katumuksesta, ainoastaan etääntymisestä ja kehittymisestä. On kasvattavaa ja inspiroivaa käydä varhaisia töitään läpi. Tekstien kohdalla minulla on materiaalia valitettavan vähän, mutta piirustuksia löytyy yli kymmenen vuoden ajalta.
Jos ajattelee isommassa mittakaavassa, minä olen keskinkertainen. Se on vain myönnettävä. Joku jossain on aina parempi, kekseliäämpi, menestyneempi, taitavampi, lahjakkaampi. Ja se on oikeastaan ihanteellista. Silloin ei jää koskaan yksin. Yksilötasollakin siitä on etua: en ole niin huono kuin aloittaessani, mutta en ole vielä siellä, mihin minun on mahdollista päästä. Intohimo tekemiseen pitää huolen, että tahto tahkota loputtomia portaita säilyy.
Tavallaan sitä toivoo, että huipulle ei koskaan pääsisi.
19.1.2012
Kunnianhimo ja kilpailu
Jostain syystä minun on ollut vaikea yhdistää kunnianhimoa ja kilpailua kirjoittamiseen -- vapaan mielipiteen ja luovuuden ilmaisuun. Kouluissa ja työelämässä nämä kaksi kovaa koota ovat valloillaan. Tuntuu epämukavalta ajatukselta, että jossakin niin henkilökohtaisessa ja lähtökohtaisesti puhdistavassa ja rentouttavassa asiassa kuin kirjoittamisessa samat arvot pätisivät.
Ehkä asia ei kuitenkaan ole niin mustavalkoinen.
Kunnianhimoa nimittäin vaaditaan siihen, että käsikirjoituksensa kanssa jaksaa tehdä töitä ja sitä ylipäätään tarjoaa julkaistavaksi. Sitkeästi ja aina uudelleen. Kunnianhimoton tyytyy rustaamaan pöytälaatikkopinoonsa, ei löydä koskaan kylliksi aikaa eikä halua viedä itseään epämukavuusalueelle, joka on välttämätöntä tekstin kehittymiselle ja kirjoittajan kasvamiselle.
Entä kilpailu sitten? Muistan, kun nurisin läheiselleni, että minähän en hitto vieköön osallistu enää yhteenkään kirjoituskilpailuun, kun en niissä koskaan sijoitu. Läheiseni katsoi minua hetken ja sanoi: "Juurihan sinä osallistuit kilpailuista julmimpaan: lähetit romaanikässärisi kustantamoihin."
Näin todellakin tein.
Kustantamokierroksessa ja kilpailuun kirjoittamisessa oli kuitenkin vissi ero: olen sen verran myöhäisherännäinen kirjoittajana, ettei minulla ollut pöytälaatikon aarteita mistä ammentaa kilpailuihin, vaan jouduin aina varta vasten kirjoittamaan niihin uutta tekstiä. Romaanikäsikirjoitusta ei tehty kustantamoa varten vaan lukijaa (joista minä olin ensimmäinen). Se hiottiin vasta loppuvaiheessa kustantamokiiltoon. (Sivuhuomautus: jos olisin alkanut kirjoittamaan varta vasten kustannuskelpoista romaania, Mifongin perintöä ei olisi koskaan syntynyt. Kotimaisen aikuisten fantasian sijaan olisi kannattanut kirjoittaa dekkari tai historiallista viihdettä.)
Kirjoittamisen lähtökohdat olivat erilaiset.
Kunnianhimo on siis pääasiassa hyvä asia. Voima, joka vie eteenpäin ja kannustaa kehittymään. Varjopuoliakin löytyy, kuten ajoittainen suuriluuloisuus omista kyvyistä ja pitkä pudotus, kun realiteetit iskevät, mutta toisaalta nämä ominaisuudet taitavat kuulua kirjoittamisen vuoristorataan muutenkin. Ehkä kunnianhimoon voi liittyä myös muita piirteitä, kuten häikäilemättömyys, oman edun tavoittelu ja kyynärpäätaktiikat, mutta en käsittele niitä tässä.
***
Kirjoituskilpailut ovat hämmästyttävä ja kummastuttava asia. Ne ansaitsevat oman postauksensa. Kilpailu ylipäätään taiteissa on käsite, joka ei sovi suuhun, mutta toteutuu käytännössä. Urheilukisoissa on helppo jakaa palkintoja, kun mittanauha ja sekuntikello tuomarin kourassa kertovat, kuka hyppäsi korkeimmalle tai juoksi nopeimmin, mutta kun puhutaan luovista aloista, palkinnon sijaan jaetaan tunnustuksia.
Se on hemmetin vaikeaa, sillä jokaisesta julkaisusta joku löytää ansioita, jotka ansaitsevat tunnustuksen.
Vähintään kirjoittaja itse.
Ehkä asia ei kuitenkaan ole niin mustavalkoinen.
Kunnianhimoa nimittäin vaaditaan siihen, että käsikirjoituksensa kanssa jaksaa tehdä töitä ja sitä ylipäätään tarjoaa julkaistavaksi. Sitkeästi ja aina uudelleen. Kunnianhimoton tyytyy rustaamaan pöytälaatikkopinoonsa, ei löydä koskaan kylliksi aikaa eikä halua viedä itseään epämukavuusalueelle, joka on välttämätöntä tekstin kehittymiselle ja kirjoittajan kasvamiselle.
Entä kilpailu sitten? Muistan, kun nurisin läheiselleni, että minähän en hitto vieköön osallistu enää yhteenkään kirjoituskilpailuun, kun en niissä koskaan sijoitu. Läheiseni katsoi minua hetken ja sanoi: "Juurihan sinä osallistuit kilpailuista julmimpaan: lähetit romaanikässärisi kustantamoihin."
Näin todellakin tein.
Kustantamokierroksessa ja kilpailuun kirjoittamisessa oli kuitenkin vissi ero: olen sen verran myöhäisherännäinen kirjoittajana, ettei minulla ollut pöytälaatikon aarteita mistä ammentaa kilpailuihin, vaan jouduin aina varta vasten kirjoittamaan niihin uutta tekstiä. Romaanikäsikirjoitusta ei tehty kustantamoa varten vaan lukijaa (joista minä olin ensimmäinen). Se hiottiin vasta loppuvaiheessa kustantamokiiltoon. (Sivuhuomautus: jos olisin alkanut kirjoittamaan varta vasten kustannuskelpoista romaania, Mifongin perintöä ei olisi koskaan syntynyt. Kotimaisen aikuisten fantasian sijaan olisi kannattanut kirjoittaa dekkari tai historiallista viihdettä.)
Kirjoittamisen lähtökohdat olivat erilaiset.
Kunnianhimo on siis pääasiassa hyvä asia. Voima, joka vie eteenpäin ja kannustaa kehittymään. Varjopuoliakin löytyy, kuten ajoittainen suuriluuloisuus omista kyvyistä ja pitkä pudotus, kun realiteetit iskevät, mutta toisaalta nämä ominaisuudet taitavat kuulua kirjoittamisen vuoristorataan muutenkin. Ehkä kunnianhimoon voi liittyä myös muita piirteitä, kuten häikäilemättömyys, oman edun tavoittelu ja kyynärpäätaktiikat, mutta en käsittele niitä tässä.
***
Kirjoituskilpailut ovat hämmästyttävä ja kummastuttava asia. Ne ansaitsevat oman postauksensa. Kilpailu ylipäätään taiteissa on käsite, joka ei sovi suuhun, mutta toteutuu käytännössä. Urheilukisoissa on helppo jakaa palkintoja, kun mittanauha ja sekuntikello tuomarin kourassa kertovat, kuka hyppäsi korkeimmalle tai juoksi nopeimmin, mutta kun puhutaan luovista aloista, palkinnon sijaan jaetaan tunnustuksia.
Se on hemmetin vaikeaa, sillä jokaisesta julkaisusta joku löytää ansioita, jotka ansaitsevat tunnustuksen.
Vähintään kirjoittaja itse.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)