Harva kirjailijaksi haluava tulee ajatelleeksi työnsä julkista puolta muuten kuin teoksen osalta. Kirja on julkinen, sen saa lukea kuka tahansa ja kuka tahansa saa sanoa siitä mitä tahansa. Selvä se!
Mutta samalla, kun kirja julkaistaan ja työstä tulee julkinen, muuttuu jokin muukin: kirjoittaja muuttuu yksityishenkilöstä julkiseksi henkilöksi eli kirjailijaksi. Kirjailijan nimi painetaan kirjaan ja kansiliepeessä tai takakannessa hymyilee oma pärstä. Hyvässä lykyssä tulee mainoksia, haastatteluja ja esiintymisiä.
Julkisuutta on montaa eri tasoa: kirjailija voi käyttää salanimeä, olla ottamatta kirjailijakuvaa ja kieltäytyä haastatteluista ja esiintymisistä, jolloin yksityisyys lienee tarkimmin varjeltua. Suuri salaperäisyys voi kyllä toimia myös markkinointikikkana ja herättää mediassa uteliaisuutta, jos kirjasta tulee hitti. Useimmin salanimen hyötyjä etsivät kuuluisat kirjailijat, kuten J. K. Rowling, halutessaan kokeilla jotain uutta ja erilaista, ilman nimensä tuomaa myyntiarvoa. (Ja jos myynti paljastuu heikoksi, oikean henkilöllisyyden paljastamalla voi saada ne kätevästi nousuun.)
Mutta täyden tuntemattomuuden ja Sofi Oksasen kaltaisen kuuluisuuden välillä on monta julkisuuspienaa, joilla kirjailijat keikuttelevat.
Ihan ensimmäiseksi on hyvä tehdä selväksi yksi asia: toisin kuin joskus kuulee väitettävän, ani harva kirjoittaja, joka onnistuu saamaan käsikirjoituksensa kustannetuksi, pyrkii sillä julkisuuteen. En tunne yhtäkään kirjailijaa, joka nauttisi siitä, että on julkisuuden henkilö. Suurimmalle osalle se tuntuu kirjailijan työn pakolliselta osalta, epätoivoisena keinona saada teoksilleen lukijoita, vaikka sitten yksi tai kaksi kerrallaan. Kiertueet, esiintymiset ja vaikkapa koulukeikat ovat myös palkitseva, joskin raskas tapa tavata lukijoita kasvotusten. Kirjailijoissakin on niitä, joille ihmisten kohtaaminen on mieluisampaa kuin toisille kirjailijoille. Kirjailijan työ on kuitenkin melko yksinäistä puurtamista ja tuulettuminen tekee välillä hyvää. (Toisaalta reissaaminen on aina myös pois itse kirjoittamiselta, mikä ei aina ole ihanteellista.)
No niin. Nyt on selvillä, että pelkkä kirja ei astu julkaisemisen jälkeen julkisuuteen. Kirjailija omana persoonanaan astuu myös -- tuodakseen kirjansa mahdollisimman monen lukijan tietoisuuteen. (Kukaan ei voi lukea kirjaa, jota ei tiedä olevan olemassa.)
Ja tästä seuraakin jotain mielenkiintoista: kirjailijan on mietittävä suhteensa julkisuuteen. Mielellään jo ennen ennen kuin sitä julkisuutta saa. Miksi? Koska kerran julkisesti kerrotut asiat ovat julkisia aina. Internet ei unohda.
Tämä blogi esimerkiksi on julkinen, joten minun on oltava tietoinen siitä, että kirjoitan ja kommentoin tänne mitä tahansa, se voi tulla joskus tulevaisuudessa vastaan asiayhteydestä irrotettuna. Jos minulla olisi julkinen Facebook-tili tai olisin Twitterissä, kaikki mitä siellä kirjoittaisin olisi julkista. Kun annan haastatteluja, minun pitää varautua siihen, että artikkelissa käytetään kutsumanimeäni kirjailijanimen sijaan. (Tämä ei tunnu muuttuvan, vaikka siitä huomauttaisi.) Minulla ei ole nimikaimoja, joten minut on aika helppo löytää, jos haluaa. Eli eipä suojaa saa kirjailijanimestäkään.
Toinen asia, mikä kannattaa huomioida, on lähipiiri: kaverit, tuttavat, kaukaiset sukulaiset. Heillä ei välttämättä ole käsitystä siitä, että kirjailija ei ehkä halua paljastaa kaikkia asioitaan julkisesti. Hän ei ole enää yksityishenkilö, joka ei kiinnosta mediaa pätkän vertaa. (Kuinka moni on lukenut otsikoita kirjailijan veromätkyistä? Miten se voi mitenkään kiinnostaa ketään?) Jos siis tunnette läheisesti kirjailijan, älkää huudelko netin palstoilla tai kommenttikentissä sellaisia asioita, joita hän ei ole jo jakanut julkisesti kaikille. Älkää kertoko puolison nimeä, jos hän ei ole julkisuudenhenkilö, älkää lähettäkö terveisiä lapsille tai kertoko kotiosoitetta. Olkaa huomaavaisia.
Tämä ei ole diivailua eikä kuvasta sitä, että "nyt se kuvittelee olevansa isokin julkkis". Ei. Varovaisuus on viisautta ja suhdetta julkisuuteen kannattaa miettiä tarkkaan ennen kuin siihen lähtee, sillä jos joskus alkaa iso kivi vieriä ja käännösoikeuksia tai palkintoja ropista, median valokiila voi osua omalle kohdalle. Silloin kannattaa olla omat rajat selvillä ja pitää niistä tiukasti kiinni.
Kirjailijalla ei ole velvollisuutta esitellä perhettään ja kotiaan ja lakanoidensa väriä. Hänen velvollisuutensa on kirjoittaa rehellisesti ja tinkimättömästi. Sitä pitäisi jokaisen kunnioittaa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste julkkis. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste julkkis. Näytä kaikki tekstit
30.3.2013
Julkkikseksi julkaisemisen kautta?
Helsingin Uutisissa julkaistiin eilen mielenkiintoinen haastattelu Touko Siltalasta otsikolla "Miten kirjansa saa julkaistua -- Kustantaja vastaa".
Vaikka artikkeli ei suoranaisesti vastaa otsikon kysymykseen, muutama vihje siellä ripotellaan: kustantaja etsii kirjailijoita, jotka haluavat luoda uran, eivät yhtä tai kahta kirjaa. Lisäksi juuri nyt kysyntää olisi maahanmuuttajasukupolven kirjoittamille käsikirjoituksille.
Kiinnostava yhteensattuma oli artikkelin kainalojutussa, jossa Touko Siltala ihmettelee joitakin käsikirjoitustaan tarjoavien julkisuudenkipeyttä -- kenties samasta ilmiöstä puhui Kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis Jyväskylän kirjamessuilla, joilta raportoivat muun muassa blogistit Dee ja Susi.
Itse olen hyvin hämmentynyt näistä kirjailijaksi haluavien julkisuudentavoittelu-havainnoista: miten jokin niin pintapuolinen ja tyhjä asia kuin julkisuus (mitä se sitten kunkin mielessä tarkoittaa) voisi koskaan toimia onnistuneesti moottorina romaanin kirjoittamiselle? Jos joku tosissaan onnistuu julkaisemaan kaupalliselta kustantamolta tällaisen ajatteluketjun kautta "Mä kirjoitan kirjan ja sit musta tulee julkkis", niin olen äimän käkenä. Uhoa löytyy maailmasta jos jonkinlaista ja motiivit ovat kirjavia kuin perulaisten paidat, mutta kyllä kunnianhimoista kirjoittajaa ajaa ihan muu palo kuin julkkikseksi pääseminen.
Olisikin mielenkiintoista kuulla, tunteeko kukaan sellaista henkilöä, joka olisi kirjoittanut ja julkaissut kirjan, koska haluaa julkisuutta. Minä en tunne, enkä ole kirjoittajapiireissä koskaan tällaiseen motiiviin törmännyt.
Jos haluaa lehtien palstoille ja uutisten otsikoihin, helpompiakin keinoja löytyy.
Vaikka artikkeli ei suoranaisesti vastaa otsikon kysymykseen, muutama vihje siellä ripotellaan: kustantaja etsii kirjailijoita, jotka haluavat luoda uran, eivät yhtä tai kahta kirjaa. Lisäksi juuri nyt kysyntää olisi maahanmuuttajasukupolven kirjoittamille käsikirjoituksille.
Kiinnostava yhteensattuma oli artikkelin kainalojutussa, jossa Touko Siltala ihmettelee joitakin käsikirjoitustaan tarjoavien julkisuudenkipeyttä -- kenties samasta ilmiöstä puhui Kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis Jyväskylän kirjamessuilla, joilta raportoivat muun muassa blogistit Dee ja Susi.
Itse olen hyvin hämmentynyt näistä kirjailijaksi haluavien julkisuudentavoittelu-havainnoista: miten jokin niin pintapuolinen ja tyhjä asia kuin julkisuus (mitä se sitten kunkin mielessä tarkoittaa) voisi koskaan toimia onnistuneesti moottorina romaanin kirjoittamiselle? Jos joku tosissaan onnistuu julkaisemaan kaupalliselta kustantamolta tällaisen ajatteluketjun kautta "Mä kirjoitan kirjan ja sit musta tulee julkkis", niin olen äimän käkenä. Uhoa löytyy maailmasta jos jonkinlaista ja motiivit ovat kirjavia kuin perulaisten paidat, mutta kyllä kunnianhimoista kirjoittajaa ajaa ihan muu palo kuin julkkikseksi pääseminen.
Olisikin mielenkiintoista kuulla, tunteeko kukaan sellaista henkilöä, joka olisi kirjoittanut ja julkaissut kirjan, koska haluaa julkisuutta. Minä en tunne, enkä ole kirjoittajapiireissä koskaan tällaiseen motiiviin törmännyt.
Jos haluaa lehtien palstoille ja uutisten otsikoihin, helpompiakin keinoja löytyy.
5.6.2012
Kirjan (ja kirjailijan) julkisuudesta
Vaikka kirjailijan on mahdollista kirjoittaa salanimellä, olla antamatta haastatteluja ja tietoa yksityiselämästään, kirjailijuus on silti julkinen ammatti, koska kirjailijan luovuuden tulos, kirja, on julkinen ja kenen tahansa luettavissa.
Mielestäni jokaisen esikoiskirjailijan on hyvä miettiä oma suhteensa julkisuuteen. Olla selvillä siitä, kuinka paljon itsestään haluaa kertoa ja kenelle.
Kirjoittaminen itsessään ei ole sosiaalista tai kovin ulospäin näkyvää toimintaa siinä vaiheessa, kun se on vasta pöytälaatikkokirjoittamista ilman tavoitteita julkaisusta. Tai silloinkaan, kun käsikirjoitus on valmis ja sitä tarjoaa luettavaksi joukolle, jonka kirjoittaja itse on päässyt valitsemaan. On itse asiassa todella hurjaa minkälaisen muodonmuutoksen kirjoittajan omasta pienestä tarinanidusta syntynyt käsikirjoitus käy läpi, kun siitä tulee kustannettu kirja toimittajineen, kuvittajineen ja ISBN-numeroineen. En tiedä onko se yleistä esikoiskirjailijoiden parissa, mutta joskus silmäilen Mifongin perintöä pelonsekaisella kunnioituksella. Niin paljon muutakin on kansien välissä kuin sanoiksi painettu tarina: vuosien työtä ja hiomista ja leikkaamista, muualla tapahtuneen elämän suruja ja iloja, matkustamista, keskusteluja, epätoivoa ja uupumusta. Rivien väliin ovat jääneet näkymättömällä musteella kirjoittajan haaveet, sitkeys, pelot ja kunnianhimo. Ne eivät näy lukijalle. Lukija, pelottava Kuka Tahansa, voi repiä kirjan sivut takan sytykkeiksi, antaa lemmikkikaninsa nakertaa kannen pilalle, tuhahdella ja hymähdellä eikä yhtään ymmärtää -- tai edes haluta ymmärtää -- kuinka pienestä kaikki on lähtenyt ja kuinka suurella vaivalla ja onnella loppuun saatettu. Heidän ei tarvitse nähdä ihmettä, sillä kirjakin on vain kirja. Esine, unohdettavissa, myytävissä, lahjoitettavissa. Jollekin se voi muodostua tärkeäksi, mutta siitä kirjailija ei välttämättä koskaan kuule.
Kirjailijuus on edelleen ihmisten mielestä jotain erityisen hienoa, vaikka kirjailijoita on niin runsaasti, että niihin kompastelee eri medioissa tavan takaa siitä huolimatta, että heistä esiintyy siellä vain jäävuoren huippu. Siitä ei pääse mihinkään, että julkisuus lisää näkyvyyttä. Se, kuinka paljon näkyvyys vaikuttaa myyntiin, on minulle arvoitus eikä suurin kiinnostuksen kohde, mutta kirjan tekijänä koen velvollisuutta ilmoittaa maailmalle, että esikoinen on olemassa, lukekaa te, joita se saattaisi ilahduttaa.
En tiedä onko se suomalainen erityispiirre, mutta joskus kuulee kirjailijasta sanottavan pahansuopaan sävyyn, että se on julkisuustyrkky, aina tunkemassa itseään joka paikkaan. Tämä ärsyttää minua suunnattomasti. Arvaatteko miksi? Koska minulle tulee tunne, että kirjailijaa arvostellaan sellaisesta ammattiin liittyvästä asiasta, joka monella ei tule koskaan omassa ammatissaan esille. Kirjailija on kirjansa airut. Miksi olisi häneltä väärin kertoa maailmalle kirjansa olemassaolosta? Tutteja ja vessapaperia saa mainostaa, mutta kirjailijan naama kirjansa vieressä voi joitakin ärsyttää suunnattomasti. Tietysti katkeruuttakin voi olla lausahduksen taustalla, jos joku, joka olisi näkyvyyttä työlleen halunnut, ei ole sitä saanut.
Miten sitten julkisuuteen pitäisi suhtautua?
Joillekin se on joka tapauksessa välttämätön paha, toiset voivat jopa nauttia esilläolosta ja oman työnsä esiintuomisesta. Ihmisten persoonat ovat erilaisia. Tärkeintä lienee pitää jalat maassa ja suhteellisuudentaju pääkopassa. Kannattaa miettiä mitä haluaa julkisesti ihmisten itsestään tietävän. Nykyään facebookien, twittereiden, blogien sun muiden yhteisöpalveluiden maailmassa yksityisyydensuojaamisasiat ovat toivottavasti olleet jo aikaisemminkin mielessä, mutta julkisesti kiinnostava ammatti voi lisätä ei-niin-positiivisten ilmiöiden määrää.
Tämän kaiken keskellä jännää on se, että vaikka kirja on julkinen, lukukokemus on hyvin henkilökohtainen.
Miten on laitanne, hyvät jo julkaisseet lukijat? Oletteko miettineet julkisuutta ja rajojanne vai onko se ihan turhanpäiväistä hommaa?
Entä te muut? Ottaako pannuun se, että aina samat kirjailijat pyörivät naistenlehdissä ja televisiossa, paljastelevatko julkkiskirjailijat liikaa vai onko näillä asioilla loppujen lopuksi mitään merkitystä?
Mielestäni jokaisen esikoiskirjailijan on hyvä miettiä oma suhteensa julkisuuteen. Olla selvillä siitä, kuinka paljon itsestään haluaa kertoa ja kenelle.
Kirjoittaminen itsessään ei ole sosiaalista tai kovin ulospäin näkyvää toimintaa siinä vaiheessa, kun se on vasta pöytälaatikkokirjoittamista ilman tavoitteita julkaisusta. Tai silloinkaan, kun käsikirjoitus on valmis ja sitä tarjoaa luettavaksi joukolle, jonka kirjoittaja itse on päässyt valitsemaan. On itse asiassa todella hurjaa minkälaisen muodonmuutoksen kirjoittajan omasta pienestä tarinanidusta syntynyt käsikirjoitus käy läpi, kun siitä tulee kustannettu kirja toimittajineen, kuvittajineen ja ISBN-numeroineen. En tiedä onko se yleistä esikoiskirjailijoiden parissa, mutta joskus silmäilen Mifongin perintöä pelonsekaisella kunnioituksella. Niin paljon muutakin on kansien välissä kuin sanoiksi painettu tarina: vuosien työtä ja hiomista ja leikkaamista, muualla tapahtuneen elämän suruja ja iloja, matkustamista, keskusteluja, epätoivoa ja uupumusta. Rivien väliin ovat jääneet näkymättömällä musteella kirjoittajan haaveet, sitkeys, pelot ja kunnianhimo. Ne eivät näy lukijalle. Lukija, pelottava Kuka Tahansa, voi repiä kirjan sivut takan sytykkeiksi, antaa lemmikkikaninsa nakertaa kannen pilalle, tuhahdella ja hymähdellä eikä yhtään ymmärtää -- tai edes haluta ymmärtää -- kuinka pienestä kaikki on lähtenyt ja kuinka suurella vaivalla ja onnella loppuun saatettu. Heidän ei tarvitse nähdä ihmettä, sillä kirjakin on vain kirja. Esine, unohdettavissa, myytävissä, lahjoitettavissa. Jollekin se voi muodostua tärkeäksi, mutta siitä kirjailija ei välttämättä koskaan kuule.
Kirjailijuus on edelleen ihmisten mielestä jotain erityisen hienoa, vaikka kirjailijoita on niin runsaasti, että niihin kompastelee eri medioissa tavan takaa siitä huolimatta, että heistä esiintyy siellä vain jäävuoren huippu. Siitä ei pääse mihinkään, että julkisuus lisää näkyvyyttä. Se, kuinka paljon näkyvyys vaikuttaa myyntiin, on minulle arvoitus eikä suurin kiinnostuksen kohde, mutta kirjan tekijänä koen velvollisuutta ilmoittaa maailmalle, että esikoinen on olemassa, lukekaa te, joita se saattaisi ilahduttaa.
En tiedä onko se suomalainen erityispiirre, mutta joskus kuulee kirjailijasta sanottavan pahansuopaan sävyyn, että se on julkisuustyrkky, aina tunkemassa itseään joka paikkaan. Tämä ärsyttää minua suunnattomasti. Arvaatteko miksi? Koska minulle tulee tunne, että kirjailijaa arvostellaan sellaisesta ammattiin liittyvästä asiasta, joka monella ei tule koskaan omassa ammatissaan esille. Kirjailija on kirjansa airut. Miksi olisi häneltä väärin kertoa maailmalle kirjansa olemassaolosta? Tutteja ja vessapaperia saa mainostaa, mutta kirjailijan naama kirjansa vieressä voi joitakin ärsyttää suunnattomasti. Tietysti katkeruuttakin voi olla lausahduksen taustalla, jos joku, joka olisi näkyvyyttä työlleen halunnut, ei ole sitä saanut.
Miten sitten julkisuuteen pitäisi suhtautua?
Joillekin se on joka tapauksessa välttämätön paha, toiset voivat jopa nauttia esilläolosta ja oman työnsä esiintuomisesta. Ihmisten persoonat ovat erilaisia. Tärkeintä lienee pitää jalat maassa ja suhteellisuudentaju pääkopassa. Kannattaa miettiä mitä haluaa julkisesti ihmisten itsestään tietävän. Nykyään facebookien, twittereiden, blogien sun muiden yhteisöpalveluiden maailmassa yksityisyydensuojaamisasiat ovat toivottavasti olleet jo aikaisemminkin mielessä, mutta julkisesti kiinnostava ammatti voi lisätä ei-niin-positiivisten ilmiöiden määrää.
Tämän kaiken keskellä jännää on se, että vaikka kirja on julkinen, lukukokemus on hyvin henkilökohtainen.
Miten on laitanne, hyvät jo julkaisseet lukijat? Oletteko miettineet julkisuutta ja rajojanne vai onko se ihan turhanpäiväistä hommaa?
Entä te muut? Ottaako pannuun se, että aina samat kirjailijat pyörivät naistenlehdissä ja televisiossa, paljastelevatko julkkiskirjailijat liikaa vai onko näillä asioilla loppujen lopuksi mitään merkitystä?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)