Nimeämättömille tähdille

Hei sinä, jonka kirja julkaistiin tänä vuonna!

Sinä, jonka teos ei ole saanut näkyvyyttä
kritiikkien
mainosten
messujen
kirjalistausten
palkintoehdokkuuksien
tai edes kirjakauppaketjujen myyntiin ottamisen muodossa.

Kirjasi on olemasssa.

Sinä teit sen. Kirjoitit valmiiksi kaikesta huolimata. Kiroilit, hikoilit, kestit.
Sait kirjasi julki.
Avasit uuden ikkunan maailmaan.
Loit taivaalle tähden, ihmeen jonkun löydettäväksi.

Ja vaikka kaikilla tähdillä ei ole nimeä,
eivätkä kaikki tähdet näy valosaasteen takaa,
ei yöllinen tähtitaivas olisi sama ilman niitä.
Sinun tarinasi on siellä. Ikuisesti.
Sillä on merkitystä.

Valokuvassa: kirjailija valokuvassa

Valo-liite 28.2.2014. Lehden artikkeli on Nina Lehtisen kirjoittama,
valokuvan on ottanut Ella Kiviniemi.  (c) J.S. Meresmaa

Ennen kuin minulta julkaistiin kirja, en ollut koskaan ollut valokuvattavana. Tiedättehän, sillä tavalla kunnolla ja tarkoituksella, ammattilaisen tekemänä. Pari pakollista lapsipotrettia alle kouluikäisenä samettimekossa (itkusilmäisenä, koska minua pelotti) ja koulukuvat, joille nauraa vieläkin (etenkin se mummon kutoma hieman suuri vaaleanpunainen villapaita, jonka rintamuksessa oli My Little Ponyn kuva. Voi morjens! Ja ne hiustyylit ja puuttuvat hampaat!).

Kuitenkin, en oikein koskaan pitänyt kuvattavana olemisesta. Ei ollut nykyistä meitsie-kulttuuria, jonka sosiaalinen media on ryöpsäyttänyt kunnolla valloilleen. Ensimmäiset kirjan kirjoittamisen kirvoittamat kuvaussessiot olivat melko kivuttomat, koska ne otti valokuvausta aktiivisesti harrastava ja taitava puoliso, niin kuin on ottanut tähän asti. Tässä blogissa julkaisin ensi kerran kuvia itsestäni. Se oli hassua.

Mutta lehtikuvat sitten... Siinäpä jännittävä ja uusi maailma!

Lehden toimituksesta otetaan yhteyttä, kuvaushetki sovitaan ensin päätoimittajan, lopulta kahdestaan hommaan valikoituneen valokuvaajan kanssa. Heillä on yleensä kiire. Mietitään, mikä voisi olla otollinen paikka kuvata. Pohditaan, mikä tunnelma sopii artikkelin yhteyteen. Usein kuvaajilla on jo jonkinlainen ohjeistus -- kuvan täytyy olla esimerkiksi neliömäinen tai se tulee etusivulle pienenä ruutuna.

Sitten käpsytellään kuvauspaikkavaihtoehdolta toiselle: yleensä sataa räntää tai vettä, tai vähintään tuulee niin, että kampauksesta ei ole jäljellä kuin kolo lompakossa. Talviaikaan juostaan katoavan valon kanssa kilpaa, kesällä kontrastit ovat liian jyrkkiä (ainakin normaalin työajan puitteissa). Paikat ovat tietenkin julkisia ja ohikulkijat tuijottavat. Joskus täytyy taivuttaa polvia, ettei takana näkyvän elementin poikkiraita leikkaa kuvassa päätä. Pidä asento! Vielä hetki, vielä toinen kuva! Entä jos kiipeäisitkin tuon patsaan päälle? Tai mönkisit tuohon koloon?

Onhan se hauskaa. Erilaista. Utelias ja leikkisä mieli on valmis kokeilemaan kaikenlaista. Kuvaajat ovat ammattilaisia ja toimivat ripeästi ja tehokkaasti. Ihan samanlailla kuin hovikuvaajan kohdalla ei kehtaa lehtikuvaajilta kysellä, joko tuulesta vuotavat silmäkulmat ovat valuttaneet silmämeikin tai onko huulipunasta mitään jäljellä.

Ja se suurin ero: itse ei voi vaikuttaa siihen, mikä kuva lehdessä lopulta julkaistaan. Se voi olla vaikka se, jossa oli juuri aivastamassa.

***

Tuntuu hienolta, kun ensimmäisen kirjan julkaisemisen jälkeen halutaan tehdä lehtijuttu. Kirjasta ollaan kiinnostuneita! Ihmiset saavat tietää! Se on helppo nähdä mahdollisuutena tiedottaa kirjan olemassaolosta. Kyllähän me tiedämme, kuinka suureen massaan kirjat tänä päivänä tahtovat hukkua. Kirjailijana sitä haluaa mahdollisimman monen lukevan kirjan: siksihän se on kirjoitettu, luettavaksi, nautittavaksi.

Olen laittanut merkille, että joitakin ihmisiä saattaa alkaa pänniä, jos lehtiin pääsee kuvan kera useampaan otteeseen. "Taas sillä on lärvi lehdessä!" "Aina se on tunkemassa itseään joka paikkaan!" (Leijonanosa palautteesta on kyllä positiivista.)

Olen laittanut merkille myös, että esimerkiksi pop- ja rock-tähdille sekä näyttelijöille on sallitumpaa esiintyä naamallaan lehdissä. Se ärsyttää vähemmän -- ehkä siksi, että kirjailijan ei tarvitse näkyä lukijalle; kirja voi edustaa itseään vallan onnistuneesti kaupan hyllyllä tai kirjastossa. Näyttelijän on kuitenkin pakko olla lavalla tai kameran edessä, ja musiikkitähdet keikkailevat.

Kenties helposti ajatellaan, että kirjailijan ei ole pakko esiintyä omilla kasvoillaan; että se on kirjailijan oma valinta, suorastaan halu, jos päättää suostua haastateltavaksi ja kuvattavaksi. Totta kai egolla on siinä osuutensa. Kyllä se tuntuu hyvältä, kun toisia ihmisiä kiinnostaa tekemäsi työ. Tunnustuksen saaminen työstä on tärkeää, sen ymmärtää jokainen.

Mutta kirjan vuoksi siellä ollaan, ei oman egon pönkittämiseksi. Julkisuus ei ole koskaan kiinnostanut minua. (Tästä revittäisiin muuten se klassinen naistenlehtiotsikko! "J.S. Meresmaa: Julkisuus ei ole koskaan kiinnostanut minua."  Eikö kuulostakin ylimieliseltä ja mahtipontiselta? Anteeksi. Oli pakko.) En ole halunnut julkkikseksi, sillä minulla ei ole ollut mitään sellaista annettavaa, jonka olisin kokenut kiinnostavan laajaa yleisöä -- tai pikemmin jonka toimittajat olisivat kokeneet kiinnostavan muita. (Harvemminhan se aloite kirjailijalta tulee: toimittajat tekevät juttuja asioista, jotka niitä kiinnostavat.)

Kunnes menin kirjoittamaan kirjan.

Jäävuoren huippu: menestys ja julkisuuden harha

Menestymisen takana on aina paljon työtä, mutta ahkerakaan työnteko ei takaa menestystä.

Tarkoitan nyt sellaista ammatillista, julkista menestymistä, tunnustusta yhteisöltä. (Myös muunlaista menestymistä on olemassa.)

Mikään ei valehtele niin kuin julkinen kuva. Sosiaaliseen mediaan voi jokainen rakentaa juuri sellaisen mielikuvan itsestään kuin haluaa. Lehtiartikkelit antavat vain osan totuudesta -- ja senkin usein vääristyneenä. Televisiokaan ei kerro ihmisestä kaikkea: haastattelut ovat otantoja, tosi-tv käsikirjoittajien muokkaamaa tarinaa.

Julkisuudessa näkyvä henkilö on heijastuma; hän on kiiltokuva, jonka taustalla on oikea ihminen. Ja lähes poikkeuksetta se ihminen on tehnyt helvetisti töitä. Siksi hän on julkisuudessa, eli toisin sanoen hänen työnsä on ollut jollain tavalla yhteisöllisesti merkittävää.

Nykyään on yhä vaikeampi erottaa minkä vuoksi joku on julkisuudessa: netissä kuka tahansa saa julkista näkyvyyttä, oli se sitten pientä tai suurta. Ehkä se aiheuttaa äärireaktioita. Ilkeämieliset pääsevät herjaamaan, haukkumaan tyrkyksi tai vielä pahemmaksi. Kateus ilmenee moninaisin tavoin.

Ennen kuin alkaa haukkua ketään sen vuoksi, ettei pidä hänen tekemästään julkisesta työstä (oli se sitten muusikon, elokuvaohjaajan, toimittajan, kuvataiteilijan tai vaikkapa kirjailijan työtä), voisi pysähtyä miettimään, miksi tekee niin. Onko julkisuus lupa lyödä toista ihmistä? Onko se lupa kiusata, haukkua, mollata, haavoittaa? Kyllä työtä ja teosta saa kritisoida -- sehän on julkinen -- mutta henkilökohtaisuuksiin meneminen on sikamaista.

Kateudesta ja katkeruudestako se kumpuaa?

Haluan sanoa jokaiselle, joka kokee olevansa sorrettu ja jotain vähemmän sen vuoksi, että jossain joku on julkisesti menestyneempi kuin hän itse on: suhteellisuudentajua, kiitos! Kielteiset tuntemukset ovat inhimillisiä, mutta ellei niitä kykene kääntämään kannustavaksi, eteenpäin vieväksi energiaksi, ne muuttuvat tuhoisiksi.

Menestys ei ole yhtä kuin onnellisuus, vaikka onnellisuus onkin poikkeuksetta menestymistä: ihmisenä onnistumista.

Julkisuuden henkilöön on helppo projisoida kaikenlaisia tunteita: on helppo unohtaa, että kyseessä on ihminen -- ei niin kovin erilainen kuin itse on. Ehkä se, että ero yksilöiden välillä voi olla olematon, on juurikin vaikein pala nieltäväksi. Miksi tuo toinen saa huomiota ja tunnustusta, miksi en minä? Olen yhtä hyvä, ellen parempi!

Aikuinen tiedostaa, että reiluus ja oikeudenmukaisuus ovat ajatuksina kauniita, mutta käytännössä mahdottomia toteuttaa.

***

Mistä tämä pohdinta?

Minun piti alunperin kirjoittaa siitä, miten pitkällä aikajänteellä asiat kirjallisuusmaailmassa tapahtuvat; miten paljon kirjoittajalta vaaditaan kärsivällisyyttä ja sitkeyttä. Ensimmäinen käsikirjoitus ei ole välttämättä se, josta tulee esikoinen. Moni kirjailija kirjoittaa useita käsikirjoituksia ennen kuin yksi menee läpi. Polut kirjailijaksi ovat varsin yksilöllisiä. Minun esikoisteokseni odotti käytännössä valmiina kolme vuotta ennen kuin se julkaistiin.

Aloin ajatella kaikkea sitä työtä, mikä on piilossa julkisen teoksen takana. Jäävuori-vertaus tulee mieleen. Lopputuloksesta, eli teoksesta, ei näy mitä kirjailija on läpikäynyt käsikirjoituksen aikana. Siellä voi piillä vaikka mitä: avioero, läheisen kuolema, oma sairaus, erimielisyydet kustantajan kanssa, mielenterveysongelmat, rahavaikeudet. Varmasti siellä on kuitenkin yksi asia: sitkeä työnteko.

Halusin sanoa, että menestyminen ei tule kenellekään helpolla -- jos se näyttää siltä, voi ainakin olla varma, että menestymisen mukanaan tuomat asiat eivät ole helppoja.

Turha siis kadehtia toisten saavutuksia ylenmäärin. Ne eivät ole muilta pois. Harva tunnustuksia aivan ansiotta edes saa.

Jokaisella meistä on mahdollisuus menestyä sillä tärkeimmällä tavalla: ihmisenä. Siihen ei ulkoisia ansioita tarvita.

Riittääkö, että oma kaiku vastaa?

Samaa vanhaa, sanotte, mutta kirjailijan mielessä nämä pyörivät tasaisin väliajoin -- joko itsestä tai kollegoista lähtöisin.

Nimittäin kysymys miksi kirjoitan. Pääkopan udusta nousee tämän tyyppisiä ajatuksia:

Miksi kirjoitan, kun tuntuu ettei ketään kiinnosta? 

Miksi kirjoitan, kun kirjastani ei julkaista kritiikkejä? 

Miksi kirjoitan, kun en saa lukijapalautetta, en fanipostia? 

Miksi kirjoitan, kun kustantamolle olen E-luokan kirjailija, joka saa itse maksaa lounaansa messuilla? 

Miksi kirjoitan, kun se tarkoittaa, ettei minulla ole kesälomia eikä vapaita viikonloppuja?

Miksi kirjoitan, kun tuntuu ettei kukaan ymmärrä mitä kirjoitan?

Miksi kirjoitan, kun esiintyessäni puhun tyhjille penkkiriveille? 

Miksi kirjoitan, kun kukaan ei mainosta kirjojani eikä niitä löydä kirjakaupasta kuin tilaamalla? 

Miksi kirjoitan, kun kirjan myyntituotoista ei maksa edes kahden kuukauden sähkölaskua?

Listalta unohtui varmasti jotakin, sillä ei työnsä mielekkyyden kyseenalaistaminen tähän lopu. Kirjailijat kun tunnetusti ovat aika luovaa väkeä.

Kaiken ydin lienee se, että ihminen kaipaa työlleen arvostusta. Olen miettinyt, että kenties julkaisevalle kirjailijalle on ulkoinen, näkyvä arvostus painokkaammin tärkeää, sillä hänen työnsä (kirjan kirjoittaminen) on sisäistä, yksinäistä dialogia, jota kustannustoimittajakaan ei kykene keventämään -- ja työn lopputulos on kuitenkin julkinen. Riittävän julkisen arvostuksen määrä ja laatu vaihtelevat kunkin kirjailijan kohdalla, sillä kyse on yksilöistä. Monissa tapauksissa riittäisi, että kirjasta ilmestyy kaksi kritiikkiä (ei liikaa painoarvoa yhdelle), sen näkee kirjakaupassa oikeasti myynnissä sattumalta ohi kulkiessaan (onpas kiva ja kovakantinen!), siitä saa yhden lukijapalautteen (Tosi Ihku!) ja myynti kulkee siihen malliin, että sopii olettaa seuraavienkin kirjojen julkaisemisessa olevan järkeä kustantamon näkökulmasta.

Nämä nyt ovat vain spekulaatioita, joita ei tule ottaa liian vakavasti. Ehkä on kirjailijoita, joille riittää, että kirja on kirjoitettu ja julkaistaan. Ehkä on kirjailijoita, joille ei riitä vähempi kuin se, että kirja voittaa palkintoja, siitä tehdään näytelmä ja elokuva, se käännetään kuudellekymmenelle kielelle ja myydään miljoonille ihmisille.

Taiteilen itse jatkuvasti kysymysten kanssa "miksi teen mitä teen", "mitä odotan tältä asialta" ja "mikä on riittävästi". Riittääkö kirjailijalle se, että vain oma kaiku vastaa?

Näihin kysymyksiin on jokaisen kirjailijan itse etsittävä vastaus -- monta kertaa elämässään.

Pari sanaa julkisuuden hallinnasta

Harva kirjailijaksi haluava tulee ajatelleeksi työnsä julkista puolta muuten kuin teoksen osalta. Kirja on julkinen, sen saa lukea kuka tahansa ja kuka tahansa saa sanoa siitä mitä tahansa. Selvä se!

Mutta samalla, kun kirja julkaistaan ja työstä tulee julkinen, muuttuu jokin muukin: kirjoittaja muuttuu yksityishenkilöstä julkiseksi henkilöksi eli kirjailijaksi. Kirjailijan nimi painetaan kirjaan ja kansiliepeessä tai takakannessa hymyilee oma pärstä. Hyvässä lykyssä tulee mainoksia, haastatteluja ja esiintymisiä.

Julkisuutta on montaa eri tasoa: kirjailija voi käyttää salanimeä, olla ottamatta kirjailijakuvaa ja kieltäytyä haastatteluista ja esiintymisistä, jolloin yksityisyys lienee tarkimmin varjeltua. Suuri salaperäisyys voi kyllä toimia myös markkinointikikkana ja herättää mediassa uteliaisuutta, jos kirjasta tulee hitti. Useimmin salanimen hyötyjä etsivät kuuluisat kirjailijat, kuten J. K. Rowling, halutessaan kokeilla jotain uutta ja erilaista, ilman nimensä tuomaa myyntiarvoa. (Ja jos myynti paljastuu heikoksi, oikean henkilöllisyyden paljastamalla voi saada ne kätevästi nousuun.)

Mutta täyden tuntemattomuuden ja Sofi Oksasen kaltaisen kuuluisuuden välillä on monta julkisuuspienaa, joilla kirjailijat keikuttelevat.

Ihan ensimmäiseksi on hyvä tehdä selväksi yksi asia: toisin kuin joskus kuulee väitettävän, ani harva kirjoittaja, joka onnistuu saamaan käsikirjoituksensa kustannetuksi, pyrkii sillä julkisuuteen. En tunne yhtäkään kirjailijaa, joka nauttisi siitä, että on julkisuuden henkilö. Suurimmalle osalle se tuntuu kirjailijan työn pakolliselta osalta, epätoivoisena keinona saada teoksilleen lukijoita, vaikka sitten yksi tai kaksi kerrallaan. Kiertueet, esiintymiset ja vaikkapa koulukeikat ovat myös palkitseva, joskin raskas tapa tavata lukijoita kasvotusten. Kirjailijoissakin on niitä, joille ihmisten kohtaaminen on mieluisampaa kuin toisille kirjailijoille. Kirjailijan työ on kuitenkin melko yksinäistä puurtamista ja tuulettuminen tekee välillä hyvää. (Toisaalta reissaaminen on aina myös pois itse kirjoittamiselta, mikä ei aina ole ihanteellista.)

No niin. Nyt on selvillä, että pelkkä kirja ei astu julkaisemisen jälkeen julkisuuteen. Kirjailija omana persoonanaan astuu myös -- tuodakseen kirjansa mahdollisimman monen lukijan tietoisuuteen. (Kukaan ei voi lukea kirjaa, jota ei tiedä olevan olemassa.)

Ja tästä seuraakin jotain mielenkiintoista: kirjailijan on mietittävä suhteensa julkisuuteen. Mielellään jo ennen ennen kuin sitä julkisuutta saa. Miksi? Koska kerran julkisesti kerrotut asiat ovat julkisia aina. Internet ei unohda.

Tämä blogi esimerkiksi on julkinen, joten minun on oltava tietoinen siitä, että kirjoitan ja kommentoin tänne mitä tahansa, se voi tulla joskus tulevaisuudessa vastaan asiayhteydestä irrotettuna. Jos minulla olisi julkinen Facebook-tili tai olisin Twitterissä, kaikki mitä siellä kirjoittaisin olisi julkista. Kun annan haastatteluja, minun pitää varautua siihen, että artikkelissa käytetään kutsumanimeäni kirjailijanimen sijaan. (Tämä ei tunnu muuttuvan, vaikka siitä huomauttaisi.) Minulla ei ole nimikaimoja, joten minut on aika helppo löytää, jos haluaa. Eli eipä suojaa saa kirjailijanimestäkään.

Toinen asia, mikä kannattaa huomioida, on lähipiiri: kaverit, tuttavat, kaukaiset sukulaiset. Heillä ei välttämättä ole käsitystä siitä, että kirjailija ei ehkä halua paljastaa kaikkia asioitaan julkisesti. Hän ei ole enää yksityishenkilö, joka ei kiinnosta mediaa pätkän vertaa. (Kuinka moni on lukenut otsikoita kirjailijan veromätkyistä? Miten se voi mitenkään kiinnostaa ketään?) Jos siis tunnette läheisesti kirjailijan, älkää huudelko netin palstoilla tai kommenttikentissä sellaisia asioita, joita hän ei ole jo jakanut julkisesti kaikille. Älkää kertoko puolison nimeä, jos hän ei ole julkisuudenhenkilö, älkää lähettäkö terveisiä lapsille tai kertoko kotiosoitetta. Olkaa huomaavaisia.

Tämä ei ole diivailua eikä kuvasta sitä, että "nyt se kuvittelee olevansa isokin julkkis". Ei. Varovaisuus on viisautta ja suhdetta julkisuuteen kannattaa miettiä tarkkaan ennen kuin siihen lähtee, sillä jos joskus alkaa iso kivi vieriä ja käännösoikeuksia tai palkintoja ropista, median valokiila voi osua omalle kohdalle. Silloin kannattaa olla omat rajat selvillä ja pitää niistä tiukasti kiinni.

Kirjailijalla ei ole velvollisuutta esitellä perhettään ja kotiaan ja lakanoidensa väriä. Hänen velvollisuutensa on kirjoittaa rehellisesti ja tinkimättömästi. Sitä pitäisi jokaisen kunnioittaa.

Luit väärin, ketään ei kiinnosta

Opi ottamaan vastaan palautetta.

Tässä neuvo, joka löytyy jokaisesta haluatkokirjailijaksi-ohjeistuksesta. Sitä painotetaan, sillä vain palautteesta oppiva kirjoittaja voi kehittyä hyväksi ja siitäkin paremmaksi kirjoittajaksi. Ani harva pääsee kirjailijaksi ilman, että joutuu muokkaamaan tekstiä saamansa palautteen pohjilta -- viimeistään kustannustoimittajan kanssa pääsee kyseenalaistamaan erinomaisuutensa ja tappamaan lempilauseitaan, jotka eivät avaudu kuin itselle.

Yllämainitussa on kuitenkin kyse keskeneräisestä käsikirjoituksesta, tekstistä, jolla on lupa olla hajallaan ja epätäydellinen.

Kun sitten tulee julkaisun hetki, jotain oleellista muuttuu. Kirjoittajasta tulee auktoritäärinen kirjailija, käsikirjoituksesta romaani, novelli tai runo, taideteos jonka saa hyvillä mielin olettaa olevan harkittu viimeistä pilkkua myöten.

Mutta palaute, se voi olla mitä tahansa. Ohimennen heitetty huolimaton kommentti, tapahtumaesittely, tutkiva essee, pelkkään tunteeseen perustuva kokemus, kolme tähteä viidestä. Julkinen tarkoittaa tässä tapauksessa toisten omaisuutta.

Miten ottaa tämä palaute vastaan?

***

Olen kirjoittanut nyt puoliammattilaisesti pari vuotta. Yksi hankalimmista ja ristiriitaisimmista asioista, joiden kanssa olen joutunut painimaan, on juurikin tämä romaanin tai novellin julkinen elämä. Siihen kirjailijalla ei ole mitään sanomista, ei kerta kaikkiaan mitään.

Vanhemmat ja kokeneemmat kirjailijat ovat saavuttaneet ihailtavan zen-tilan: kun kirja on kaupoissa, siitä on päästettävä irti. Katse kohdistetaan seuraavaan käsikirjoitukseen. Lapsi on maailmalla, se on itsenäistynyt, sen on pärjättävä omillaan. Sitä voidaan haukkua, lyödä, syyttää aiheetta, ylistää. Kirjailijan osa on olla vaatimattomasti ylpeä, jos menestystä suodaan, ja vaiettava tyystin mikäli vastaanotto on jotain muuta. Avustuspakettien lähettäminen ja puolustuspuheiden pitäminen on turhaa, peräti haitallista.

Minusta on kuitenkin luonnollista olla kiinnostunut siitä, mitä tehdylle työlle tapahtuu sen jälkeen kun sen päästää käsistään. Koen, että kehittymiseni kannalta minun on luettava arviot, esittelyt, kritiikit: kaikki mielipiteet mitä kirjoittamani toisissa herättää. Hämmentyneenä kuitenkin kuuntelen, kun kriitikot sanovat, että kritiikki ei ole koskaan suunnattu kirjailijalle vaan lukijalle. Kirjabloggaajat painottavat kirjaavansa ylös omia subjektiivisia lukukokemuksiaan. Usein tuntuu, että kaikki mitä kirjasta julkisesti sanotaan, ajatellaan irrallisena sen tekijästä. Itsenäistymisen mysteeri on siinä, että kirja kerää kehuja, joita kirjailijan on lupa lunastaa, mutta väärinymmärryksiin, huolimattomuuteen, suhteettomiin haukkuihin ja lukijan epäkypsyyteen ei kirjailijan ole lupa vastata. Kirjan on kannateltava ne yksin. Mutta kirjan oma puolustuspuhe on kovin hiljainen: se olisi ensin luettava. Kaksi tähteä viidestä ei välttämättä houkuta kuitenkaan tarttumaan kirjaan.

En oleta että kritiikin olisi tarkoitus olla vain kirjailijalle tai kirjabloggaajan lukupäiväkirjan antaa minkäänlaista ohjeistusta, mutta totuus on, että valtaosa kirjailijoista kuitenkin lukee niitä. Kuinka paljon ne sitten todellisuudessa vaikuttavat kirjailijaan lienee vaikeasti arvioitavissa, mutta olisi melko naiivia uskoa, etteivätkö ne jollain tasolla vaikuttaisi. Kirjailija on ihminen, yhtä lailla altis mielipahalle ja mielihyvälle kuin kuka tahansa. Ehkä enemmänkin, sillä kirjoittaminen on aina henkilökohtaista. Vaikka kuinka nahka paksuuntuisi kokemuksen karttuessa.

***

Mitä yritän kirjoituksellani sanoa?

Haluan tuoda esille tämän puolen, sen ristiriidan ja avuttomuuden tunteen, jota ainakin itse silloin tällöin koen. Onko se sitten ego, joka ulisee, en tiedä, mutta luulen että kirjallisuuskeskustelulle voisi olla hedelmällistäkin, jos kirjailijan itsensä osallistuminen keskusteluun olisi sallitumpaa. Kyllähän vastavuoroisuutta jonkin verran netissä on, ja on ollut aikaisemmin lehtienkin palstoilla, mutta sävy on usein värittynyt. Kitkerät puolustuspuheet ja avautumiset kirjailijalta eivät kuitenkaan ole se, mitä ajan takaa. Osoittelun, nokittelun ja henkilökohtaisuuksiin menon sijaan kirjailijalta voitaisiin kuulla hänen oma kiihkoton näkemyksensä. Tässä vain tulee se ongelma vastaan, että selittely on aina selittelyä. Jos jonkin voi ymmärtää väärin, onko se väärin luettu vai väärin kirjoitettu? Jos kirjailija oikaisee selvän asiavirheen arviossa, onko se saivartelua ja pikkumaisuutta? Tehdäänkö se oman erinomaisuutensa pönkittämiseksi, toisen erehtyväisyyden osoittamiseksi vai kirjan itsensä hyväksi?

Kirjailijan osallistuminen teoksensa julkiseen elämään on kiusaannuttavaa. Ja silti jollain tavalla hyvin ymmärrettävää ja inhimillistä. Paineet kirjailijalla nimittäin ovat kovat: hyvän kirjan kirjoittaakseen täytyy olla hyvä, mestariteoksen kirjoittaakseen täytyy olla mestari. Ei saa hapuilla, ei saa kompastella. Lukijalle on luotava niin uskottava maailma, että edes typo tai kaksi ei sitä kaada.

***

Ketä sitten edes kiinnostaa, mitä kirjailija ajattelee tai miltä hänestä tuntuu?

Siinäpä se. Ei minua lukijana ihan hirveästi kiinnosta tietää, johtuiko lukukokemukseni laimeus omasta huolimattomuudestani vai kirjailijan lipsahduksesta. Olen siirtynyt jo seuraavaan kirjaan.

Kirjailijalle -- ainakin tällaiselle aloittelevalle, hapuilevalle ja zenistä vain haaveilevalle -- pelastus löytyy kollegojen tarjoamasta vertaistuesta. Mikä olisi parempi paikka itkeä maailman epäoikeudenmukaisuutta ja lukijoiden ymmärtämättömyyttä kuin kollegan olkapää? Toisten tarjoama sympatia auttaa pitkälle. Aika viimeistelee loput.

Ehkä kymmenen vuoden päästä olen löytänyt tyyneyden ytimen ja nahkani on niin paksu, että valashaikin jää toiseksi.

Julkkikseksi julkaisemisen kautta?

Helsingin Uutisissa julkaistiin eilen mielenkiintoinen haastattelu Touko Siltalasta otsikolla "Miten kirjansa saa julkaistua -- Kustantaja vastaa".

Vaikka artikkeli ei suoranaisesti vastaa otsikon kysymykseen, muutama vihje siellä ripotellaan: kustantaja etsii kirjailijoita, jotka haluavat luoda uran, eivät yhtä tai kahta kirjaa. Lisäksi juuri nyt kysyntää olisi maahanmuuttajasukupolven kirjoittamille käsikirjoituksille.

Kiinnostava yhteensattuma oli artikkelin kainalojutussa, jossa Touko Siltala ihmettelee joitakin käsikirjoitustaan tarjoavien julkisuudenkipeyttä -- kenties samasta ilmiöstä puhui Kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis Jyväskylän kirjamessuilla, joilta raportoivat muun muassa blogistit Dee ja Susi.

Itse olen hyvin hämmentynyt näistä kirjailijaksi haluavien julkisuudentavoittelu-havainnoista: miten jokin niin pintapuolinen ja tyhjä asia kuin julkisuus (mitä se sitten kunkin mielessä tarkoittaa) voisi koskaan toimia onnistuneesti moottorina romaanin kirjoittamiselle? Jos joku tosissaan onnistuu julkaisemaan kaupalliselta kustantamolta tällaisen ajatteluketjun kautta "Mä kirjoitan kirjan ja sit musta tulee julkkis", niin olen äimän käkenä. Uhoa löytyy maailmasta jos jonkinlaista ja motiivit ovat kirjavia kuin perulaisten paidat, mutta kyllä kunnianhimoista kirjoittajaa ajaa ihan muu palo kuin julkkikseksi pääseminen.

Olisikin mielenkiintoista kuulla, tunteeko kukaan sellaista henkilöä, joka olisi kirjoittanut ja julkaissut kirjan, koska haluaa julkisuutta. Minä en tunne, enkä ole kirjoittajapiireissä koskaan tällaiseen motiiviin törmännyt.

Jos haluaa lehtien palstoille ja uutisten otsikoihin, helpompiakin keinoja löytyy.

Vuoden ensimmäisiä

Kevään kirjalistoja on alkanut vähitellen ilmestyä verkkolehtiin. Savon Sanomat on julkaissut listauksensa myös nuortenkirjapuolelta. (Lasten- ja nuortenkirjat listataan lehdissä yleensä viimeisinä.) Mifongin aika löytyy listalta, mikä on hienoa. Jotkut teistä ehkä muistavatkin viime keväisen avoimen kirjeen Helsingin Sanomien kulttuuritoimitukselle. Oman esikoiskirjan puuttuminen valtakunnan päälehden kattavaksi luullulta listalta todella pahoitti mielen. Kävi ilmi, että kulttuuritoimitus ajattelee listaa poimintana kevään kirjavalikoimasta, vaikka otsikko lupaa toisin ja lukijatkin ovat olleet muussa luulossa.

Kiinnostuneena seuraan miten tänä vuonna käy Helsingin Sanomien ja Aamulehden kanssa. Miten he otsikoivat, kertovatko, että kyse on poiminnoista? (Aamulehden kaunokirjallisuuslistauksen lopussa on maininta, että uutuuslistoja täydennetään tarpeen mukaan. Eli heillä on ainakin pyrkimys mahdollisimman hyvään kattavuuteen.) Hyvä on myös muistaa, että nettilehden listaukset ovat huomattavasti laajempia kuin paperiversioiden.

Joku ehkä miettii, että kylläpä se nyt jaksaa itkeä pienestä. Mitä väliä on, puuttuuko joltain sanomalehden listalta? Elämä on epäreilua, get over it.

Niin, onhan elämässä toki suurempiakin asioita murehdittavaksi, mutta kirja voi menettää potentiaalisen lukijansa niin helposti. Näkyvyydestä taistelussa ei ole kyse kirjailijan halusta tyrkyttää itseään tai edes työtään julkisuuteen (julkaisun jälkeen teos on julkinen väistämättä), vaan siinä on kyse lukijan ja kirjan kohtaamisen mahdollisuuksien parantamisesta. Jos kirja ei ole uutuuslistoilla, ei löydy kaupan hyllystä kuin mahdollisesti näytevarastokappaleena jos sitäkään, eikä saa arvioita lehdissä, näkyvyydestä on lohkaistu jo aimo pala.

Kirja, joka ei näy missään on kirja, jota ei myydä. Niin se vain on. Lukijan löytäminen nykyajan informaatiotulvan keskellä on kirjan suurin haaste. Siksi mahdollisuuksien kaventaminen korpeaa.

***

Mifongin perintöä on luettu kirjablogeissa runsaasti tämänkin vuoden puolella. Miten ilahduttavaa! Lukukokemuksista voi lukea Normandiani-blogista, Nenä kirjassa -blogista ja Kirjojen keskellä -blogista.

On käynyt myös niin, että olen kirjoittanut tämän vuoden ensimmäisen novellini, joka julkaistaan huhtikuussa Osuuskumman ekoscifiantologiassa. Ja niinkin on päässyt käymään, että olen kirjoittanut artikkelin aikakauslehteen ensimmäistä kertaa elämässäni. Lehti julkaistaan helmikuussa ja kerron siitä myöhemmin lisää.

Pohdintaa kirjailijan esilläolosta ja egosta

Mihin suostuisit kirjailijana?

Kävin eilen elokuvissa. Alkumainoksena pyöri Riikka Pulkkisen Vieras-romaani -- ja toden puhuen myös Pulkkinen itse. Tanssiasennoissa, jättimäisen suurena ja kauriinsilmäisenä. "Maailmanluokan tähti", mainos julisti. Ystävä kysyi leikillään: kohtako sinäkin tuolla valkokankaalla tanssahtelet? Ja minä pudistelin päätäni, sillä en kai nyt minä, vaikka kotimaisessa fantasiassa sellaiseen ihmeelliseen rinnakkaismaailmaan astuttaisiinkin joskus, niin en minä kirjani mainoksiin haluaisi pyörähtelemään. En minä halua sellaiseksi julkisuudenhenkilöksi.

Mutta entä jos sellaiseen rinnakkaismaailmaan astuttaisiin, että Mifongeista tehtäisiin Iso Juttu? Markkinointiin lapioitaisiin euroja kuin Kreikkaan, toimittajat soittelisivat alinomaa ja ulkomaan messut täyttäisivät kalenterin. Pyydettäisiin televisioon, mainoskasvoksi, kirjatilaisuuksiin. Tekeillä olisi elokuva ja näytelmä ja piirretty. Painettaisiin pyyhkeitä ja penaaleja, joissa koreilisi mifonki.

Mihin vetäisin rajan?

On kirjailijoita ja kirjailijoita. Ja kirjailijoita. Suurin osa meistä on tuntematon suurelle yleisölle, eli jos viideltäkymmeneltä ihmiseltä kysyttäisiin, kukaan ei olisi kuullut meistä. On heitä, jotka hiemankin lukeneet tunnistavat. Heitä, joiden nimi muistetaan, koska he ovat voittaneet jonkin palkinnon. Ja heitä, jotka kaikki tunnistavat. Maailmanluokan tähtiä. Waltari. Kunnas. Oksanen.

Kovin on katoavainen kirjailijan gloria. Hyvä niin. Kirjojeni minä toivoisinkin jäävän elämään, en oman nimeni, naamani tai julkisuudessa rakentuneen kuvajaisen. Mutta kuinka onnistuneesti nykyaikana voi kirjaansa markkinoida ilman, että laittaa itseään peliin? Ei kirja ihmisten luo itsekseen kävele. Jos oma persoona on sellainen, että sillä myy kirjojaan, voiko se olla väärin? Jos haluaa tienata työllään, onko se tyrkyttämistä?

Siinä on oma viehätyksensä, että pääsee esiintymään. Kertomaan ihmisille rakastamastaan asiasta: kirjoittamisesta. Ego ratkeilee liitoksista, kun joku on kiinnostunut kirjailijan sisäisestä maailmasta. Napanöyhdästä, josta on jalostettu hengenravintoa. Jokainen kirjoittaja, joka on kokenut vastavuoroisuuden, palautteen ja keskustelun omasta tekstistään, tietää miten voimaannuttava kokemus on. Sitä tuntee itsensä elävämmäksi, olemassaolonsa merkityksellisemmäksi.

En kuitenkaan usko, että ilman nöyryyttä kukaan voisi olla kirjailija. Ego saa annoksensa esilläolosta, mutta kirjailijan varsinainen työ on sisäistä eikä ego ole siinä kuin tiellä.

Suuruudenhulluus on osa tautia, joka johtaa kirjoittamiseen. Kirjailija uskoo, että hänestä on rakentamaan maailma ja ihmiset; hänellä on jotain niin tärkeää sanottavaa, ettei sitä voi olla kirjoittamatta. Usein tunne sanottavasta ei ole näin tiedostava. Usein tuntuu enemmän kuin olisi vain kynän jatke, jonkin itseään suuremman väline. Vasta myöhemmin selviää, miksi.

Ja tämän vuoksi minusta tuntuu ristiriitaiselta esiintyä sanomalehtien kuvissa. Tässä syy, miksi ajatuskin siitä, että kirjani henkilöityisivät vahvasti  ulkonäkööni tai persoonaani, on epämiellyttävä. Jos tarkoitus on kertoa kirjasta, miksi näytetään kuvia kynästä?

Ymmärrän toki, että ihmiset kiinnostavat ihmisiä. Kirjaa on vaikea haastatella lehtijuttuun. Ja tällä hetkellä rakastan kirjoittamisesta puhumisesta. Olen omien kirjojeni paras asiantuntija, joskin melko puolueellinen. On ihan järkevää, että olen teosteni puhemies. Ja jos tällä alalla käy niin hyvä munkki, että saa panostusta enemmän kuin joku toinen, kuka hullu siitä kieltäytyisi.

Etukäteen ei tiedä, elääkö (julkisuudessa) päivän vai kaksi.

Kirjan (ja kirjailijan) julkisuudesta

Vaikka kirjailijan on mahdollista kirjoittaa salanimellä, olla antamatta haastatteluja ja tietoa yksityiselämästään, kirjailijuus on silti julkinen ammatti, koska kirjailijan luovuuden tulos, kirja, on julkinen ja kenen tahansa luettavissa.

Mielestäni jokaisen esikoiskirjailijan on hyvä miettiä oma suhteensa julkisuuteen. Olla selvillä siitä, kuinka paljon itsestään haluaa kertoa ja kenelle.

Kirjoittaminen itsessään ei ole sosiaalista tai kovin ulospäin näkyvää toimintaa siinä vaiheessa, kun se on vasta pöytälaatikkokirjoittamista ilman tavoitteita julkaisusta. Tai silloinkaan, kun käsikirjoitus on valmis ja sitä tarjoaa luettavaksi joukolle, jonka kirjoittaja itse on päässyt valitsemaan. On itse asiassa todella hurjaa minkälaisen muodonmuutoksen kirjoittajan omasta pienestä tarinanidusta syntynyt käsikirjoitus käy läpi, kun siitä tulee kustannettu kirja toimittajineen, kuvittajineen ja ISBN-numeroineen. En tiedä onko se yleistä esikoiskirjailijoiden parissa, mutta joskus silmäilen Mifongin perintöä pelonsekaisella kunnioituksella. Niin paljon muutakin on kansien välissä kuin sanoiksi painettu tarina: vuosien työtä ja hiomista ja leikkaamista, muualla tapahtuneen elämän suruja ja iloja, matkustamista, keskusteluja, epätoivoa ja uupumusta. Rivien väliin ovat jääneet näkymättömällä musteella kirjoittajan haaveet, sitkeys, pelot ja kunnianhimo. Ne eivät näy lukijalle. Lukija, pelottava Kuka Tahansa, voi repiä kirjan sivut takan sytykkeiksi, antaa lemmikkikaninsa nakertaa kannen pilalle, tuhahdella ja hymähdellä eikä yhtään ymmärtää -- tai edes haluta ymmärtää -- kuinka pienestä kaikki on lähtenyt ja kuinka suurella vaivalla ja onnella loppuun saatettu. Heidän ei tarvitse nähdä ihmettä, sillä kirjakin on vain kirja. Esine, unohdettavissa, myytävissä, lahjoitettavissa. Jollekin se voi muodostua tärkeäksi, mutta siitä kirjailija ei välttämättä koskaan kuule.

Kirjailijuus on edelleen ihmisten mielestä jotain erityisen hienoa, vaikka kirjailijoita on niin runsaasti, että niihin kompastelee eri medioissa tavan takaa siitä huolimatta, että heistä esiintyy siellä vain jäävuoren huippu. Siitä ei pääse mihinkään, että julkisuus lisää näkyvyyttä. Se, kuinka paljon näkyvyys vaikuttaa myyntiin, on minulle arvoitus eikä suurin kiinnostuksen kohde, mutta kirjan tekijänä koen velvollisuutta ilmoittaa maailmalle, että esikoinen on olemassa, lukekaa te, joita se saattaisi ilahduttaa.

En tiedä onko se suomalainen erityispiirre, mutta joskus kuulee kirjailijasta sanottavan pahansuopaan sävyyn, että se on julkisuustyrkky, aina tunkemassa itseään joka paikkaan. Tämä ärsyttää minua suunnattomasti. Arvaatteko miksi? Koska minulle tulee tunne, että kirjailijaa arvostellaan sellaisesta ammattiin liittyvästä asiasta, joka monella ei tule koskaan omassa ammatissaan esille. Kirjailija on kirjansa airut. Miksi olisi häneltä väärin kertoa maailmalle kirjansa olemassaolosta? Tutteja ja vessapaperia saa mainostaa, mutta kirjailijan naama kirjansa vieressä voi joitakin ärsyttää suunnattomasti. Tietysti katkeruuttakin voi olla lausahduksen taustalla, jos joku, joka olisi näkyvyyttä työlleen halunnut, ei ole sitä saanut.

Miten sitten julkisuuteen pitäisi suhtautua?

Joillekin se on joka tapauksessa välttämätön paha, toiset voivat jopa nauttia esilläolosta ja oman työnsä esiintuomisesta. Ihmisten persoonat ovat erilaisia. Tärkeintä lienee pitää jalat maassa ja suhteellisuudentaju pääkopassa. Kannattaa miettiä mitä haluaa julkisesti ihmisten itsestään tietävän. Nykyään facebookien, twittereiden, blogien sun muiden yhteisöpalveluiden maailmassa yksityisyydensuojaamisasiat ovat toivottavasti olleet jo aikaisemminkin mielessä, mutta julkisesti kiinnostava ammatti voi lisätä ei-niin-positiivisten ilmiöiden määrää.

Tämän kaiken keskellä jännää on se, että vaikka kirja on julkinen, lukukokemus on hyvin henkilökohtainen.

Miten on laitanne, hyvät jo julkaisseet lukijat? Oletteko miettineet julkisuutta ja rajojanne vai onko se ihan turhanpäiväistä hommaa?

Entä te muut? Ottaako pannuun se, että aina samat kirjailijat pyörivät naistenlehdissä ja televisiossa, paljastelevatko julkkiskirjailijat liikaa vai onko näillä asioilla loppujen lopuksi mitään merkitystä?

Kirja julkaistaan, julkaistaanko kirjailija myös?

Yksi asia, jota aloitteleva kirjailija tuskin voi välttyä pohtimasta, on julkisuus ja sen määrä. Jokainen kirjan julkaissut haluaa, että kirjaa myydään, tietenkin mieluiten paljon. Se mahdollistaa seuraavien synnyn ja kannustaa uuden luomiseen. Koska uusia kirjoja tunkee markkinoille niin uusilta kuin vanhoilta tekijöiltä, on esikoiskirjailijan jollain tavalla saatava oma viirinsä näkyviin.

Nähdäkseni kirjailijan julkisia foorumeita hänen kirjansa lisäksi ovat

- messu- ja tapahtumaesiintymiset
- lehtihaastattelut ja kirja-arvostelut
- televisio- ja radiohaastattelut
- kustantamokatalogit ja mainoslehdet
- Internet (blogit, kotisivut, Facebook, Twitter ym.)

Veikkaisin, että valtaosa kirjailijoista ei haikaile omaa persoonaansa julkisuuteen, mutta kirjaa lienee helpompi markkinoida kirjailijabrändin kautta kuin pelkkänä kirjana. Ihminen on kiinnostava ja se, mitä kiinnostava ihminen tekee. Kirjailija edustaa kirjaansa, ja jokainen myyntimaailmaa vähääkään tunteva tietää, ettei messuille tuotetta edustamaan päästetä kuin huoliteltuja, tyylikkäitä ja asiantuntevia henkilöitä.

Entä jos on päätynyt kirjoittamaan siksi, että osaa ilmaista itseään paremmin kirjoittamalla kuin puhumalla tai esiintymällä?

Osa kirjailijaa odottavista foorumeista on sellaisia, joissa mahdollisuus vaikuttaa omaan julkisuuskuvaansa on pieni (kirja-arvostelut, mainoslehdet, lehtijutut) ja osa niitä, joissa se on suurempi (oma blogi, kotisivut, Facebook ym. sekä esiintymiset, joissa ollaan vuorovaikutuksessa yleisön kanssa). Internetin myötä myös ujojen tai esiintymään tottumattomien on ollut helpompi saada lisänäkyvyyttä työlleen.

Suomessa ehkä kuitenkin paras keino lisätä kirjansa myyntiä on kirjoittaa sellainen teos, joka voittaa Finlandia-palkinnon, tai on vähintään ehdolla - jonkin kohun kera.

En heti keksi mikä voisi olla suurempi vastakohta siihen yksinäiseen puurtamiseen, jota käsikirjoituksen valmiiksi saattamiseksi kutsutaan. Kirja on valmis ja kirjailijan pitäisi olla valmis puhumaan jokaisen vähääkään kiinnostuneen tahon kanssa luomuksestaan. Monessa tapauksessa kirjailijan mieli saattaa olla jo kokonaan uudessa käsikirjoituksessa, ja aiempaan tuotokseen, joka vasta nyt julkisuuteen lävähtää, on napanuora katkennut aika päiviä sitten.

Esikoiskirjailijan on siis tehtävä valintoja. Kuinka paljon olen valmis antamaan itsestäni julki? Millaisen etäisyyden haluan pitää lehdistöön, lukijoihin, yleisöön? Kirjoitanko omalla nimelläni vai kirjailijanimellä? Onko minulla ylipäätään mitään kiinnostavaa sanottavaa vai olisiko parempi olla mahdollisimman hiljaa ja antaa kirjan puhua puolestaan?

Paljon on sellaisia lukijoita, jotka eivät edes halua tietää lempikirjojensa kirjoittajasta mitään. Olen yksi heistä. Joskus on käynyt niin, että kirjailijasta on mennyt maku lehtijutun, ylenmääräisen näkyvyyden tai suusta tulleen sammakon takia. En myöskään halua tietää lempikirjailijoitteni lempiruokaa tai muuta arjen napanöyhtää. Harrastukset, lapsiluku ja automerkki jääkööt myös pimentoon.

Julkisille foorumeille kirjailijan ei ole pakko huudella, ellei halua. En tiedä kustantamoa, joka edellyttäisi kirjailijoiltaan julkista näkyvyyttä enempää kuin nämä ovat valmiita antamaan.

Kirja on tärkein, mutta liian paljon loistavia, hiljaisia kirjoja jää äänekkäämpien alle.

Pahinta lienee, jos ketään ei kiinnosta eikä kukaan huomaa. Silloin käy kirjoittajan mielessä, onko kirja edes olemassa.