Opi ottamaan vastaan palautetta.
Tässä neuvo, joka löytyy jokaisesta haluatkokirjailijaksi-ohjeistuksesta. Sitä painotetaan, sillä vain palautteesta oppiva kirjoittaja voi kehittyä hyväksi ja siitäkin paremmaksi kirjoittajaksi. Ani harva pääsee kirjailijaksi ilman, että joutuu muokkaamaan tekstiä saamansa palautteen pohjilta -- viimeistään kustannustoimittajan kanssa pääsee kyseenalaistamaan erinomaisuutensa ja tappamaan lempilauseitaan, jotka eivät avaudu kuin itselle.
Yllämainitussa on kuitenkin kyse keskeneräisestä käsikirjoituksesta, tekstistä, jolla on lupa olla hajallaan ja epätäydellinen.
Kun sitten tulee julkaisun hetki, jotain oleellista muuttuu. Kirjoittajasta tulee auktoritäärinen kirjailija, käsikirjoituksesta romaani, novelli tai runo, taideteos jonka saa hyvillä mielin olettaa olevan harkittu viimeistä pilkkua myöten.
Mutta palaute, se voi olla mitä tahansa. Ohimennen heitetty huolimaton kommentti, tapahtumaesittely, tutkiva essee, pelkkään tunteeseen perustuva kokemus, kolme tähteä viidestä. Julkinen tarkoittaa tässä tapauksessa toisten omaisuutta.
Miten ottaa tämä palaute vastaan?
***
Olen kirjoittanut nyt puoliammattilaisesti pari vuotta. Yksi hankalimmista ja ristiriitaisimmista asioista, joiden kanssa olen joutunut painimaan, on juurikin tämä romaanin tai novellin julkinen elämä. Siihen kirjailijalla ei ole mitään sanomista, ei kerta kaikkiaan mitään.
Vanhemmat ja kokeneemmat kirjailijat ovat saavuttaneet ihailtavan zen-tilan: kun kirja on kaupoissa, siitä on päästettävä irti. Katse kohdistetaan seuraavaan käsikirjoitukseen. Lapsi on maailmalla, se on itsenäistynyt, sen on pärjättävä omillaan. Sitä voidaan haukkua, lyödä, syyttää aiheetta, ylistää. Kirjailijan osa on olla vaatimattomasti ylpeä, jos menestystä suodaan, ja vaiettava tyystin mikäli vastaanotto on jotain muuta. Avustuspakettien lähettäminen ja puolustuspuheiden pitäminen on turhaa, peräti haitallista.
Minusta on kuitenkin luonnollista olla kiinnostunut siitä, mitä tehdylle työlle tapahtuu sen jälkeen kun sen päästää käsistään. Koen, että kehittymiseni kannalta minun on luettava arviot, esittelyt, kritiikit: kaikki mielipiteet mitä kirjoittamani toisissa herättää. Hämmentyneenä kuitenkin kuuntelen, kun kriitikot sanovat, että kritiikki ei ole koskaan suunnattu kirjailijalle vaan lukijalle. Kirjabloggaajat painottavat kirjaavansa ylös omia subjektiivisia lukukokemuksiaan. Usein tuntuu, että kaikki mitä kirjasta julkisesti sanotaan, ajatellaan irrallisena sen tekijästä. Itsenäistymisen mysteeri on siinä, että kirja kerää kehuja, joita kirjailijan on lupa lunastaa, mutta väärinymmärryksiin, huolimattomuuteen, suhteettomiin haukkuihin ja lukijan epäkypsyyteen ei kirjailijan ole lupa vastata. Kirjan on kannateltava ne yksin. Mutta kirjan oma puolustuspuhe on kovin hiljainen: se olisi ensin luettava. Kaksi tähteä viidestä ei välttämättä houkuta kuitenkaan tarttumaan kirjaan.
En oleta että kritiikin olisi tarkoitus olla vain kirjailijalle tai kirjabloggaajan lukupäiväkirjan antaa minkäänlaista ohjeistusta, mutta totuus on, että valtaosa kirjailijoista kuitenkin lukee niitä. Kuinka paljon ne sitten todellisuudessa vaikuttavat kirjailijaan lienee vaikeasti arvioitavissa, mutta olisi melko naiivia uskoa, etteivätkö ne jollain tasolla vaikuttaisi. Kirjailija on ihminen, yhtä lailla altis mielipahalle ja mielihyvälle kuin kuka tahansa. Ehkä enemmänkin, sillä kirjoittaminen on aina henkilökohtaista. Vaikka kuinka nahka paksuuntuisi kokemuksen karttuessa.
***
Mitä yritän kirjoituksellani sanoa?
Haluan tuoda esille tämän puolen, sen ristiriidan ja avuttomuuden tunteen, jota ainakin itse silloin tällöin koen. Onko se sitten ego, joka ulisee, en tiedä, mutta luulen että kirjallisuuskeskustelulle voisi olla hedelmällistäkin, jos kirjailijan itsensä osallistuminen keskusteluun olisi sallitumpaa. Kyllähän vastavuoroisuutta jonkin verran netissä on, ja on ollut aikaisemmin lehtienkin palstoilla, mutta sävy on usein värittynyt. Kitkerät puolustuspuheet ja avautumiset kirjailijalta eivät kuitenkaan ole se, mitä ajan takaa. Osoittelun, nokittelun ja henkilökohtaisuuksiin menon sijaan kirjailijalta voitaisiin kuulla hänen oma kiihkoton näkemyksensä. Tässä vain tulee se ongelma vastaan, että selittely on aina selittelyä. Jos jonkin voi ymmärtää väärin, onko se väärin luettu vai väärin kirjoitettu? Jos kirjailija oikaisee selvän asiavirheen arviossa, onko se saivartelua ja pikkumaisuutta? Tehdäänkö se oman erinomaisuutensa pönkittämiseksi, toisen erehtyväisyyden osoittamiseksi vai kirjan itsensä hyväksi?
Kirjailijan osallistuminen teoksensa julkiseen elämään on kiusaannuttavaa. Ja silti jollain tavalla hyvin ymmärrettävää ja inhimillistä. Paineet kirjailijalla nimittäin ovat kovat: hyvän kirjan kirjoittaakseen täytyy olla hyvä, mestariteoksen kirjoittaakseen täytyy olla mestari. Ei saa hapuilla, ei saa kompastella. Lukijalle on luotava niin uskottava maailma, että edes typo tai kaksi ei sitä kaada.
***
Ketä sitten edes kiinnostaa, mitä kirjailija ajattelee tai miltä hänestä tuntuu?
Siinäpä se. Ei minua lukijana ihan hirveästi kiinnosta tietää, johtuiko lukukokemukseni laimeus omasta huolimattomuudestani vai kirjailijan lipsahduksesta. Olen siirtynyt jo seuraavaan kirjaan.
Kirjailijalle -- ainakin tällaiselle aloittelevalle, hapuilevalle ja zenistä vain haaveilevalle -- pelastus löytyy kollegojen tarjoamasta vertaistuesta. Mikä olisi parempi paikka itkeä maailman epäoikeudenmukaisuutta ja lukijoiden ymmärtämättömyyttä kuin kollegan olkapää? Toisten tarjoama sympatia auttaa pitkälle. Aika viimeistelee loput.
Ehkä kymmenen vuoden päästä olen löytänyt tyyneyden ytimen ja nahkani on niin paksu, että valashaikin jää toiseksi.
Vertaus vaatesuunnitteluun: ei kai muotisuunnittelijakaan loukkaannu siitä, jos hänen suunnittelemansa vaate ei sovi jollekin? Ihmiset ovat erikokoisia ja -mallisia ja se mikä sopii yhden ylle, näyttää kamalalta toisen päällä.
VastaaPoistaUskoisin, että sama logiikka pätee myös kirjoihin. Se, minkä toinen ymmärtää ja mistä nauttii ei uppoa toiseen ollenkaan. Ei kyse välttämättä ole lukijan "huolimattomuudesta" vaan kyse on monen eri tekijän summasta, jos joku kirja ei kolahda.
Ja onhan sekin rehellisyyden nimissä myönnettävä, että kaikki kirjat eivät ole kovin tasokkaita.
En tiedä, onko kyse loukkaantumisesta. Kyllähän jokainen edes jotain julkaissut järjellä ymmärtää, että kaikkia ei voi miellyttää eikä kyse olekaan tästä. Ei kirjailija sen perässä ole, että hänen tekstinsä miellyttäisi kaikkia. Ei toki.
PoistaKyse on ehkä enemmän turhautuneisuudesta, siitä että kokee tekstinsä tulleen epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi. Ja koska kyse on taiteesta, oikeudenmukaisuuden vaade on subjektiivisessa kokemuksessa hankala.
Kirjoituksessani ei siis missään nimessä ole kyse siitä, etteikö kirjoittamastani saisi olla pitämättä. Kyllä saa. Ehdottomasti. Ja sen saa sanoa julkisesti. Mutta mitä ja miten kirjoittamastani kirjoitetaan, onkin toinen juttu.
Koska kyse on fiktiosta (eikä esimerkiksi muotivaatteesta, joka joko istuu tai ei), kokemus perustuu mielikuvitukseen. Kun ihminen lukee, hän kuvittelee ja kun ihminen kuvittelee, hän kuvittelee itselleen ominaisella tavalla. On siis täysin mahdollista, että lukija lukee kirjasta sellaista mitä kirjailija ei ole tiennyt sinne kirjoittaneensa (eikä sitä sieltä itse edes etsimällä löydä), ja perustaa julkisenmielipiteensä kirjasta tälle kuvittelemalleen seikalle. Se on osa kirjan itsenäistymisen mysteeriä, mutta joskus jos jokin teilaava tai kärkevä kritiikki perustuu tälle kuvitelmalle, kirjailija ymmärrettävästi tuntee olonsa avuttomaksi.
Se, että kirja alkaa lukijan mielessä elää omaa elämäänsä, on minusta osa kirjallisuuden luonnetta. Joskus hankala osa minullekin, myönnettäkööt - mutta minusta ei ole kirjoittajan tehtävä kertoa lukijoille, miten tekstiä pitäisi tulkita oikein ja minkälaisia mielikuvia se saa herättää.
PoistaMinusta on siis ratkaisevaa huomata ero sen välillä, onko arvioissa aitoja virheitä ja väärinkäsityksiä, vai perustuvatko ne lukijan tulkintaan, joka on erilainen, kuin kirjoittaja olisi toivonut. Olkoonkin, että kirjoittaja voi sen vuoksi tuntea itsensä väärinymmärretyksi, kyse ei silti ole virheellisestä lukemisesta. Jokainen lukija kun tekee tulkintoja omasta elämästään käsin, jolloin konteksti voi olla täysin erilainen kuin kirjoittajalla. Tätä vaikutusta ei voi kokonaan pyyhkiä pois, ja tavallaan se on myös osa kirjallisuuden hienoutta. :)
Mary, en tarkoita sitäkään kirjailijan sallimisella kommentoida kirjoittamisiaan, että hänen oma tulkintansa olisi paras, ainoa ja muita poissulkeva. Mitä itua kirjallisuudessa sitten olisi, ellei lukijalla olisi tulkinnanvapaus?
PoistaTurhautunut huutoni kohdistuu siihen, että kaikki mitä kirjailija kirjoittamastaan sanoo, katsotaan lukuohjeeksi. Miksi? Onko tosiaan niin, että hän on se ainoa ihminen maailmassa, jonka ajatuksia oman kirjansa suhteen ei pidetä hyväksyttävinä tuoda esille? (Kärjistin nyt hieman, koettakaa kestää.)
Minusta on varsin ymmärrettävää, että kirjoittajan sanomiset tulkitaan usein "oikeaksi tavaksi lukea tekstiä". Itselleni onkin hyvin usein jäänyt vähän outo olo tilanteista, joissa kirjailija on todennut jotakin hyvin perustavanlaatuista teoksistaan, ja joiden jälkeen minun on ollut vaikeaa lukea niitä muutoin kuin tämän tiedon valossa. Tokikin voi aina väittää, että lukijoitten pitäisi jotenkin pystyä käsittämään kirjailijan sanomiset vain yhtenä tapana tulkita teosta, mutta psykologisesti minusta on aivan ymmärrettävää, että kirjailijaa pidetään helposti oman teoksensa ylimpänä asiantuntijana, ja niistä on vaikea päästä enää yli.
PoistaEn kuitenkaan aivan allekirjoita sitä, ettäkö kirjailijat kokonaan suljettaisiin pois omia teoksiaan koskevasta keskustelusta. Lisäksi minusta on tilanteita, joissa kirjailijan suorastaan pitäisi osallistua kirjojaan koskevaan keskusteluun sen sijaan, että he sanoutuisivat siitä irti tulkinnanvapauteen vetoamalla. Tulee nyt mieleeni eräs varsin menestynyt nykykirjailija, joka kysyttäessä kirjansa jostain varsin monitulkintaisista ja hankalista yhteiskunnallisista/moraalisista elementeistä vastaa aina niiden nyt vain tulleen jostain päästään, sen sijaan, että suostuisi mitenkään avaamaan ajatuksiaan niiden taustalla.
Erottaisin tässä kaksi asiaa: ammattikriitikon ja tavallisen lukijan palautteen. Jokaisella lukijalla on oikeus mielipiteeseensä ja se kirjailijan on vain kestettävä. Me olemme kaikki erilaisia, tulemme eri lähtökohdista ja pidämme erilaisista asioista. Näin myös lukukokemus on jokaiselle omanlaisensa.
VastaaPoistaMutta entä jos ns. ammattikriitikko antaa kritiikin, jossa paljastaa selvästi, ettei ole lukenut arvioimaansa kirjaa edes niin hyvin, että osaisi lainata siitä kohtauksia oikein kritiikkiinsä? Ja sitten tämä kritiikki kopoituu useampaan lehteen sellaisenaan ja äkkiä kirjalla onkin monta ns. negatiivistä kritiikkiä ja jos oikein pahasti käy, kirjaa ei arvioida muissa lehdissä lainkaan.
Missä tosiaan on kriitikon vastuu? Vastuu edes siitä, että hän on oikeasti lukenut arvioimansa kirjan kannesta kanteen ja vieläpä siten, että ajatus on ollut lukemisessa mukana? Ei ilmeisesti missään.
Kirjailijan on valitettavasti kehitettävä itselleen panssari, sillä mikään ei muuta sitä tosiasiaa, että oman kirjan kritiikin ottaa aina henkilökohtaisesti. Toinen vaihtoehto on jättää kritiikit lukematta, joka sinänsä taas tuntuisi hassulta, sillä joskus joistakin palautteista löytyy jopa totuuden siemen, joka voi olla hyvä istuttaa ja kasvattaa täyteen kukoistukseensa seuraavaa kirjaa varten. Paras kritiikki onkin juuri sellaista: se avaa myös kirjailijalle uusia näkökulmia omaan tekstiinsä.
Kristiina V. kirjautumatta
Niin, missä kriitikon vastuu?
PoistaTänä päivänä on mielenkiintoinen kysymys myös se, missä nettikirjoittelijan vastuu: kuka tahansa voi kirjoittaa foorumille tai blogiin tai someen vaikka minkälaista perustelematonta mielipidettä kirjasta tai kirjailijasta, eikä hänellä välttämättä ole käynyt ajatuksissa, että siellä se kirjoitus sitten on ja pysyy ja parhaassa (tai pahimmassa) tapauksessa pompsahtaa hakukoneessa ensimmäisenä esille, kun joku tekee haun kirjan nimellä.
Netissä kaikki vastuu ylipäätään tuntuu siirtyvän vastaanottajalle. Ei auta muu kuin toivoa, että vastaanottajilla on kyky suodattaa kirjoittelut, jotka usein ovat kärkeviä. Nettiin on myös helppo pullauttaa mielipide, joka olisi ollut parempi pitää yksityisenä.
Yksityisen ja julkisen rajat hämärtyvät. Se on yksi internetin varjopuolista.
Tekstiä on helppo lukea "väärin" tai ainakin huolimattomasti. Ja sinänsähän jopa nettikirjoittelijalla on oikeus sanoa, jos ei pidä jostakin. (Joskin itse ainakin jätän sanomatta, jos ei ole mitään hyvää sanottavaa.)
PoistaJulkisen ja yksityisen raja kirjakeskustelussa menee omasta mielestäni siinä, jos ruvetaan ruotimaan kirjailijan persoonaa. "Millainen ihminen kirjoittaa tällaisen kirjan?" silloin ei olla enää luetun tulkinnassa, vaan viedään se hyvän maun tuolle puolen.
Kiitos tekstistäsi!
VastaaPoistaTäytyy näin kirjabloggaajan ominaisuudessa myöntää, että ensiajatukselta se että kirjailija tulisi kertomaan minulle lukeneeni väärin tuntuu hassulta. Siis siltä että enkö minä nyt vain tajunnut ja olenko tyhmä.
Sitten ajattelin eteenpäin ja mietin että miksi ei. Etenkin, jos tekstissä on selkeä asiavirhe, on vaikka lukenut kirjaa vaikka pitkällä aikavälillä ja onnistunut unohtamaan jotain olennaista. Kyllä minä haluaisin, että joku tulisi kertomaan että hei, muistitko tämän. Siis nimenomaan kiihkottomasti, suoranainen "hyökkäys" tuntuisi pahalta.
Itse asiassa näin kävikin jokin aika sitten, tosin teatteri- eikä kirjatekstissä. Kirjoitin juttua myöhään illalla, totesin sen olevan ihan hyvä ja julkaisin. Seuraavana päivänä näytelmässä esiintyvä tuttuni laittoi palautetta, että kiva juttu mutta huomasitko että. Vähän nolotti, mutta oli mukava että korjattiin.
Kiitos keskustelunavauksesta.
Aihe on arka. Siitä on vaikea kirjoittaa kiihkottomasti, etenkin jos on tällainen innostuja kuin minä. ;)
PoistaKristiinan kommenttiin vastatessani aloin miettiä, voisiko osa tätä aiheen hankaluutta piillä siinä, että yksityisestä tehdään julkista? Jos joku kirjoittaa arvion kirjasta, hän auttamatta paljastaa jotain itsestään lukijana: jotain yksityistä, sillä sitähän lukukokemus on. Ja jos tämä arvio tai lukukokemus teilataan julkisesti jollain tavalla epäkelvoksi itse kirjailijan taholta, se ei todellakaan tunnu mukavalta. Se nolaa kirjoittajan.
Sen sijaan yksityisessä tilanteessa, kuten vaikkapa kasvotusten keskustellessa tai sähköpostissa, tilanne voi olla toinen. Kumpikin osapuoli voi saada jotain ilman että menettää kasvojaan.
Se on varmasti ihan totta. Kuulun itse myös innostujiin ja jos joku kirja pääsee ihon alle tavalla tai toisella tulee myös blogitekstiin tuotua paljon itseään, vahingossa tai tahallaan.
PoistaItse toivotan joka tapauksessa, jopa oman mielipahan uhalla vaikken sitä pelätem, kirjailijat tervetulleeksi keskustelemaan. Henkilökohtaisemmin sähköpostilla tai kommenteissa, toivottavasti hyvillä fiiliksillä puolin ja toisin. :)
Kiinnostavaa lukea näitä mietteitäsi.
VastaaPoistaKirjabloggarina kyllä useinkin kotimaisista kirjoista kirjoittaessani ajattelen sitä, mahtaako kirjailija itse osua lukemaan juttuani. Ja vähän olen ihmetellytkin kun niin harvat kirjailijat kommentoivat blogeissa, luulisi sen olevan kiva tapa kommunikoida lukijoiden kanssa ja helposti hyvää mainostakin.
Sen verran mitä blogistaniaa kirjablogien osalta tunnen, uskon että kirjailijoiden kommentit otettaisiin ilolla vastaan! Tai no tietysti, jos joku on jo lukenut kirjan väärin, niin voihan sen kommentinkin kanssa jotain ongelmaa tulla ;)
Mutta oikeasti, kiitos mielenkiintoisesta ja rohkeasta pohdinnastasi!
Kiva, jos aihe herättää ajatuksia!
PoistaKommunikointi lukijoiden kanssa on sekin omalla tavallaan ongelmallista (niin hassulta kuin se ehkä kuulostaakin, kun pidän tätä blogia ja keskustelen mielelläni ihmisten kanssa). Omista teoksistaan on vaikea keskustella lukijoiden kanssa ilman, että asetelma voitaisiin tulkita juuri tuolla "auktoriteetti vs. tavis" -tavalla. Että kirjailija jotenkin sanelisi, miten hänen kirjaansa tulee lukea.
Ajatuskin siitä, että joku kirjailija tällaista vaatisi, on hassu, sillä suurin osa kirjailijoista on ennen kirjailijaksi tulemistaan ollut intohimoinen lukija. Uskoisin heidän ymmärtävän melko hyvin fiktion tulkinnanvapauden ja sen ihanuuden. (Kirjailija saa tuta sitten sen kirotkin, hehe.)
Ehkä ajat muuttuvat ja kirjailijat osallistuvat enemmän keskusteluun ilman, että heidän oletetaan joko a)valittavan jostakin epäoikeudenmukaisuudesta tai b) sanelevan lukijoille miten heidän kuuluisi ymmärtää lukemaansa.
Voi toki olla, että isoa osaa kirjailijoista ei moinen kanssakäyminen viehätä pätkän vertaa.
Kyllähän tämä mietityttää. Niin kirjoittavana ihmisenä kuin kirjabloggaajana. Ja lukijana.
VastaaPoistaAsiavirheiden korjaaminen ei ole mielestäni koskaan väärin tai nolostuttavaa. Lehtikritiikkiä on kaiketi hankalampi korjata paitsi oikaisupyynnöllä. Omassa blogissani muistan kirjailijan kerran korjanneen teoksen ilmestymisvuosiluvun. Tämä oli ilman muuta ok ja kiitin oikaisusta (ja korjasin sen tekstiin).
Mutta kun mennään tulkintaan, ollaan jo hiukan vaarallisimmilla vesillä. Onko kirjailija myös teoksensa tulkinta-auktoriteetti? Minusta ei ole. Niin karulta kuin se ehkä kuulostaakin. Lukija on se, joka on silloin auktoriteetti – ja hänkin vain omalta osaltaan.
Missä menee tulkinnan ja asiavirheen raja? Ääripäät on näissä helppo erottaa (esim. väärä ilmestymisvuosiluku on selkeä asiavirhe). Mutta onhan se nyt selkeästi väärin, jos joku kritisoi vaikkapa Mifonki-sarjaa siitä, kuinka se vääristelee 1800-luvun Euroopan historiaa oudoilla mailla, kansalaisuuksilla, tapahtumilla ja ilmiöillä. Mutta muistaakseni Mifonki-sarjassa ei suoraankaan sanota missään että "Tämä on fantasiamaailma, jolla ei ole tekemistä meidän maailmamme kanssa.". Se vain yleisesti ottaen tulkitaan sellaiseksi.
Kenellä oikeastaan on viimeinen sana siitä, kuka tulkitsee kirjan oikein? Onko sillä mitään väliä? Voiko kirjan tulkita väärin? Vai tarkoitetaanko väärällä tässä sitä, että se tulkitaan päinvastoin kuin kirjailija oli sen ajatellut?
PoistaMenee syvemmän pohdiskelun puolelle. :)
Tulkinnassakin voidaan tehdä mielestäni virheitä, mutta milloin ne sitten ovat merkittäviä kun on kyse kirjallisuudesta, en osaa sanoa. Milloin ne ovat sellaisia, että niihin pitäisi puuttua?
Kun lukija A ja lukija B ovat lukeneet saman teoksen ja tulkinneet sen eri tavalla, he ovat keskustelussa samalla lähtöviivalla. Kiihkeän keskustelun jälkeen he voivat hyvillä mielin päätellä, että heidän lukumakunsa ja -historiansa ovat erilaiset tai että kirjailija on kirjoittanut hyvän teoksen, kun se on niin monitulkintainen.
Mutta jos kirjan kirjoittanut ja kirjan lukenut tulkitsevat tekstiä aivan eri tavalla, mitä siitä pitäisi ajatella? Alkuasetelma on jo lähtökohdiltaan eri.
Äh, päätähän tässä alkaa särkeä, kun liikaa ajattelee. Se voi tosiaan olla paras ratkaisu se zen-tila. No comments. Tulkitkaa miten tykkäätte. ;)
Mä olen ainakin omassa kirjoittajuudessani ajatellut, että en VOI tulkita omaa tekstiäni lainkaan. En, vaikka kuinka haluaisinkin. Olen sokea sille, enkä näe metsää puilta.
PoistaTottakai tietoisestikin laitan sinne juttuja, jotka toivon tulkittavan oikein (vihjaukset, allegoriat ym.), mutta itse en jotenkin katso voivani tulkita tekstiäni lainkaan.
Mun mielestä tulkintaan voi puuttua silloin, jos sitä ei ole perusteltu, se on perusteltu riittämättömästi, se on perusteltu teoksen ulkopuolella esiintyvien tekijöiden tai seikkojen avulla tai haluaa ylipäänsä tietää tulkinnasta lisää. Tällöinkin on todennäköisesti hyvä aloittaa kysymyksellä.
PoistaVaikka kuka tahansa voi tulkita teoksen miten tahansa, niin kyllä tulkintojen pätevyydessä tai paikkansapitävyydessä on aste-eroja. Tulkinta, joka perustellaan tekstin sisäisten seikkojen avulla tai vähintään niihin liittyen on melko varmasti laadukkaampi kuin tulkinta, jota ei perustella mitenkään tai perustellaan tekstin ulkopuolisten seikkojen avulla. (Olettaen, että kahta viimeistä lajia voidaan pitää teoksen tulkintoina lainkaan.)
Jos teoksen kirjoittaja ja lukija tulkitsevat tekstin ihan eri tavoin, ollaan aika tyypillisessä viestintätilanteessa. Kommunikointi on monimutkainen monitasoinen prosessi ja suoranainen ihmehän on, että tulkinnat näyttävät niin usein olevan olennaisilta osiltaan yhteneväisiä. :-D
Morre, ihan totta tuo, että ei sitä kyllä omaa tekstiänsä pysty tulkitsemaan. Valitsin sanani huonosti.
PoistaKirjoittaja luo tekstin, lukijat tulkitsevat.
Tätä vasten voisikin sitten hahmottaa syyn siihen, miksi kirjailijan ajatukset kirjoittamastaan painavat aina enemmän kuin lukijan tulkinnat.
Ajatuksia, liittyen asiaan tai ei.
VastaaPoistaTässä kun luin tätä keskustelua, mieleeni heräsi ihmetys "Miten ihmeessä kirjan voi tulkita niin väärin?" Koen ainakin itseni sellaiseksi kirjoittajaksi, joka kertoo kirjallaan sen tietyn tarinan. Kuin vanhat ukkelit, jotka kuvailevat menneen ajan tapahtumia, myyttejä ja satuja nuorille kuulijoilleen. Niissä ei ole paljoa tulkinnan varaa, tarinassa tapahtuu tasan niin kuin tapahtuu. Miten tarinan kuulija voi tulkita väärin sen kuka koki, mitä koki ja kuinka koki? Entä kuinka siis voi kirjan lukija kokea niin kovin erilailla tarinan, jonka kirjoittaja pyrkii sivuilla kertomaan, kuvailemaan, perustelemaan?
Sitten pidemmälle ajateltuna alkaakin löytyä muutamia mahdollisia risteyskohtia, joissa tarinan tunnelma saa kameleontin tapetikseen. Ja tunnelmahan vaikuttaa lukukokemukseen ratkaisevasti ja laaja-alaisesti. Näitä tulkinnanvaraisia kohtia lienevät maisemakuvaukset, henkilön kuvaus yms. "silminnähtävä", jota kirjoittaja yrittää parhaansa mukaan luonnehtia. Mutta vaikka kuvaus olisi kuinka perusteellinen, lukija tulkitsee maisemat ja hahmot omasta näkövinkkelistään. Luettua muuntelevat aikaisemmat vaikutteet. Itsekin muistan kuvitelleeni jonkun hahmon tummahiuksiseksi ja yleväksi, vaikka kirjassa on selvästi lukenut "vaaleahiuksinen ja rujo".
Ja sitten ero voi olla siinäkin, minkä kirjoittaja ajattelee rujoksi. Hän voi tarkoittaa rujolla sellaista, joka on muutoin melko tavallinen tallaaja, mutta sänkeä on enemmän ja tukka huolittelematon. Sitten lukija ajattelee rujon joksikin kyttyräselkäiseksi kammotukseksi, jota hädin tuskin erottaa raadosta. Kun kirjailija sitten sanoo sivulla 200, että tämä rujo tyyppi kampaa tukkansa ja hurmaa ihmiset ryhdikkyydellään, lukija on dilemman edessä.
Ajatteleeko hän tulkinneensa hahmon "väärin" vai onko kirjailija hänen mielestään luonut epäjohdonmukaisuuden?
Edellä mainitussa tilanteessa sanoisin, että kirjailija voi myöhemmin kertoa kuinka hän on hahmonsa kokenut. Hän voi aivan hyvällä mielin osoittaa sivunkin, jolla hän on kuvaillut hahmoaan suoraryhtiseksi, mikäli lukija tivaa epäjohdonmukaisuuden perään.
Haluaisin ajatella, että monissa tällaisissa tilanteissa tulkinnan ristiriita on syntynyt pääosin siitä, että lukija on ollut huolimaton.
(Niin, mikä todennäköisyys, kun kirjoittaja on hionut ja nähnyt tarinansa silmillään jo yli vuoden, ja lukija on ehkä tahkonnut riviltä toiselle ripeässä tahdissa?)
Mutta toki, ehkä jotkut peräänkuuluttavat sitä, että kirjoja täytyy saada tulkita. Ehkä se on oikein, lukijan oikeus. Ja kenties tänä pelkistämisen kultaisena aikana, jona lukija (vai kustantaja?) haluavat helppoa, nopeaa luettavaa, käsikirjoituksistakin tulee pääpiirteisempiä, alttiimpia laajalle tulkinnalle.
Haluaisin kuitenkin ajatella niin, että tarina on luojansa kertoma kuvaelma siitä, mitä tapahtui, ei vain epämääräinen tulkinnanvarainen abstrakti. Kaipa se ukkelikin baarissa korjaa väärinymmärryksen: "Ei, ei se Paavo sitä tukkaa laittanut vaan Eetu, sehän oli kalju. Eikä se Eetukaan tukkansa perään ollut mikään vahnaatikko, mähän sanoin, että sitä ahdisti se homma", niin olisihan se kiva jos kirjailijankin sallittaisiin hieman selventää sanojaan.
Se onkin sitten eri juttu jos joku tulkitsee tekstistä jotain aatteellisuutta, jota kirjailija ei ole tarkoittanut. Sitten mennään hieman erilaiseen tulkintavirheeseen. Mielestäni kirjailijalla on oikeus sanoa tässäkin: "Ei, en ollut ajatellut tätä kohtaa kritiikiksi valtauskontojen vaikutukselle maailmanpolitiikassa. Minä vain näin tämän hahmon pappina, ja sellaiseksi sen kirjoitin..."
Joskus on lukenut kirja-arvioita, joiden perusteella tehdään aika pitkällekin meneviä tulkintoja kirjailijasta. Ne ovat aika pelottavia. "Ai kirjoitit kirjan lesborakkaudesta? Sinulla siis täytyy olla kokemusta lesborakkaudesta, taidat olla itsekin lesbo."
PoistaMelkoisen merkittäviä vaikuttajia lukijan kokemukseen kirjasta on hänen oma elämänkokemuksensa, lukuhistoriansa, mielikuvituksensa ja mielentila, jossa kirjan lukee. Uskoakseni tästä syystä kaksi saman kirjan lukenutta voivat kuvailla täysin erilaisia kirjoja. Siihen ei kirjailijalla ole paljon vaikutusvaltaa. (Ja kuten sanottu, se on yksi kirjallisuuden hienouksista.) :)
Onko mielessäsi jokin konkreettinen tilanne, jolloin olet kokenut ettet ole saanut sanottua mitä olisit halunnut?
VastaaPoistaAntavatko bloggaajat mielestäsi tähtiä ylipäätään liian tiukalla kädellä, vai ajattelitko jotakin tiettyä bloggausta kirjastasi?
Mielenkiintoisia kysymyksiä!
Poista"Onko mielessäsi jokin konkreettinen tilanne, jolloin olet kokenut ettet ole saanut sanottua mitä olisit halunnut?"
Ei minulla ole koskaan ollut julkaistun tekstin kanssa tunnetta, etten olisi saanut sanottua mitä olisin halunnut. Se tuska on yleensä luomisvaiheessa ja korjaantuu julkaisuun mennessä. Kyse ei nimittäin ainakaan kohdallani ole siitä, että turhautuisin siitä, että joku ei ymmärrä sanomaani. Se johtuu siitä, ettei minulla ole mitään yhtä sanomaa, joka pitäisi tavoittaa voidakseen ymmärtää, vaikuttua tai nauttia kirjoittamastani.
Turhautuminen (jota siis esiintyy silloin tällöin ja liittyy varmaankin uravaiheeseeni) juontuu pikemminkin siitä, että koen että itse kirjaa kohtaan ollaan jollain tavalla epäreiluja. Onkohan se verrattavissa johonkin emovaistoon?
Kirja (tai novelli) on julkaisunsa jälkeen jollain tavalla viaton ja viattomuudessaan täydellinen. Ei niin, että sen pitäisi miellyttää kaikkia, vaan että se ansaitsee oikeudenmukaisen kohtelun. Jos tässä nyt on jotain järkeä. ;)
Tähtien antamisesta: itsekin kirjoja tähdittäneenä olen huomannut, että se on aina epäreilua kirjaa kohtaan ja harhaanjohtavaa lukukokemuksenkin kannalta. Jos olen merkinnyt viisitoista kirjaa kolmen tähden kirjoiksi viidestä, se ei lopulta kuvasta sitä, että niistä viidestätoista joku on sykähdyttänyt enemmän kuin jokin toinen.
Kirjoja on vaikea laittaa paremmuusjärjestykseen. Vähän sama kuin pitäisi laittaa omat lapsensa jonoon, jossa ensimmäisenä on kaikkein rakkain ja viimeisenä vähiten rakkain.
Jaa-a, luulen että tämä asia on sellainen, mistä ei välttämättä tule koskaan täyttä selvyyttä. Joku kokee, että kaikki, mitä kirjoittaja kirjastaan, tarinastaan tai novellistaan kirjoittaa, on selittelyä, tavalla tai toisella. Toiset taas lukevat kirjoittajan tekstit puolueettomina, ehkä oikaisuina tai muuten vain.
VastaaPoistaOlisi todellakin kiva, jos enemmänkin kirjailijat keskustelisivat lukijoiden kanssa :3 Henkilökohtaisesti ja yksityisesti, tai keskustelupalstoilla yleisessä chatissa :) Näin varmaan aika moni saisi lisää ajateltavaa ja uusia näkökulmia :)
Kirjabloggarina, tulee tietenkin mietittyä että kuka tekstin lukee, että saattaisiko jopa sen kirjan kirjoittaja lukea tekstin. No, eipä vielä ainakaan kukaan ole tullut sanomaan yhtään mitään, suuntaan taikka toiseen. Ja se on surullista :C Mietin paljon arvosteluita kirjottaessa sitä, etten loukkaisi kenenkään tunteita, ehkä jonkun toisen lukijan, joka on itse rakastunut kirjaan, josta minä en niin pidä, tai sitten kirjailija itse, joka kokee kritiikin jonkinlaisena hyökkäyksenä. No jaa, toisaalta kirjoitan aika paljon arvosteluja vain niistä kirjoista, mistä pidän :D
Kirjoitan itsekin tarinoita mutta en uskalla julkaista suurinta osaa sen pelossa, että joku tulee ja haukkuu minut ja tarinan maanrakoon :I
Kuka tietää, ehkä itsekin joskus tulevaisuudessa rohkaistun ottamaan enemmän osaa keskusteluun blogien kommenttiosastoilla?
PoistaOsittainhan kyse on siitä, että aina ei tiedä mihin blogiin on tervetullut kirjoittamaan omia näkemyksiään. Minusta olisi aika huippua vastata suoriin kysymyksiin, jos niitä esitettäisiin jonkin kirja-arvion tai -esittelyn yhteydessä. Usein jos arviossa jokin kysymys on, on vaikea tietää onko se retorinen vai kaipaisiko lukija oikeasti selvitystä siihen.
Jokainen kirja kaipaa kritiikkiä, mutta ehkä tärkeintä on se, että se annetaan perusteluiden kera ja osataan mahdollisesti yhdistää joko laajempaan kokemukseen tai kokemuksen henkilökohtaisuuteen.
Omia lukukokemuksia ylöskirjatessani olen huomannut, että joskus pääsee melko arkaluontoistenkin asioiden äärelle, kun ruotii omaa reaktiotaan lukemaansa. Miksi jokin asia ällötti, miksi jokin sykähdytti?
Lukija on joskus yhtä paljas kuin kirjailija. Paljaampikin.