Huhtikuu -- hektinen hetkinen?

Huh, joko se huhtikuu hulmahti!

Kirjoittajaelämääni kuuluu suhteellista suuruudenhulluutta, vaikka tämä ensimmäinen päivätöissä vietetty kuukausi on kirjoittamisen osalta jäänyt laihaksi. Alan vähitellen epäillä, ettei hektisyys kenties tule olemaan vain hetkellistä...

Käytin yhden illan kirjoitusaikataulun luomiseen kesän ajaksi, jotta hahmottaisin hieman töiden määrää. Tältä se näyttää:

• Kuninkaan tahto -pienoisromaania pitää kirjoittaa 3 liuskaa per viikko. (Eli 700-800 sanaa.) Silloin eka versio on koossa syksyllä.  

• Uutta Sipi-Salaista Romaania (USSR) olisi kirjoitettava 4 liuskaa per viikko (800-1000 sanaa), jotta se olisi edes jossakin kuosissa syksyllä tulevaa romaanipajaa varten.

Päivätyön ohessa. Hmm. Hieman arveluttaa, vaikka sanamäärätavoitteet eivät ole kovin suuria. Loppusuoralla olevien kässäreiden editointeja en ole laskenut mukaan.

Sinivuokot, sorjat metsänpohjan sisaret ihanaiset!
(c) J.S. Meresmaa

Kuninkaan tahdon raakaversion valmistuttua isken sitten kiinni Linn-novelliin, jonka ensimmäisen version dedis on joulukuussa. Tämän kirjoittaminen johdattaa mukavasti Mifongin kätkemän -käsikirjoituksen loppuun saattamiseen. Senkin määräpäivä osuu vuoden loppuun.

Vaikka en (vielä) elä kirjoittamalla, ainakin näemmä elän kirjoittaen.

***

Jotain sentään valmistuukin: rillumapunk-novellini Pirunkeuhko on hyväksytty antologiaan ja ilmestyy kesällä. Kesäkuussa tulee myös Ritarin ansio, pienoisromaanitrilogian keskimmäinen osa. Syyskuussa päästään puolestaan Mifongin mahdin pariin. Fiktion rinnalla ilmestynee myös hieman faktaa erään romantiikka-artikkelin muodossa.

Notta ehkä se on okei, että huhtikuussa huilahdin kirjoittamisen osalta.

Kunnianhimo ja kilpailu

Jostain syystä minun on ollut vaikea yhdistää kunnianhimoa ja kilpailua kirjoittamiseen --  vapaan mielipiteen ja luovuuden ilmaisuun. Kouluissa ja työelämässä nämä kaksi kovaa koota ovat valloillaan. Tuntuu epämukavalta ajatukselta, että jossakin niin henkilökohtaisessa ja lähtökohtaisesti puhdistavassa ja rentouttavassa asiassa kuin kirjoittamisessa samat arvot pätisivät.

Ehkä asia ei kuitenkaan ole niin mustavalkoinen.

Kunnianhimoa nimittäin vaaditaan siihen, että käsikirjoituksensa kanssa jaksaa tehdä töitä ja sitä ylipäätään tarjoaa julkaistavaksi. Sitkeästi ja aina uudelleen. Kunnianhimoton tyytyy rustaamaan pöytälaatikkopinoonsa, ei löydä koskaan kylliksi aikaa eikä halua viedä itseään epämukavuusalueelle, joka on välttämätöntä tekstin kehittymiselle ja kirjoittajan kasvamiselle.

Entä kilpailu sitten? Muistan, kun nurisin läheiselleni, että minähän en hitto vieköön osallistu enää yhteenkään kirjoituskilpailuun, kun en niissä koskaan sijoitu. Läheiseni katsoi minua hetken ja sanoi: "Juurihan sinä osallistuit kilpailuista julmimpaan: lähetit romaanikässärisi kustantamoihin."

Näin todellakin tein.

Kustantamokierroksessa ja kilpailuun kirjoittamisessa oli kuitenkin vissi ero: olen sen verran myöhäisherännäinen kirjoittajana, ettei minulla ollut pöytälaatikon aarteita mistä ammentaa kilpailuihin, vaan jouduin aina varta vasten kirjoittamaan niihin uutta tekstiä. Romaanikäsikirjoitusta ei tehty kustantamoa varten vaan lukijaa (joista minä olin ensimmäinen). Se hiottiin vasta loppuvaiheessa kustantamokiiltoon. (Sivuhuomautus: jos olisin alkanut kirjoittamaan varta vasten kustannuskelpoista romaania, Mifongin perintöä ei olisi koskaan syntynyt. Kotimaisen aikuisten fantasian sijaan olisi kannattanut kirjoittaa dekkari tai historiallista viihdettä.)

Kirjoittamisen lähtökohdat olivat erilaiset.


Kunnianhimo on siis pääasiassa hyvä asia. Voima, joka vie eteenpäin ja kannustaa kehittymään. Varjopuoliakin löytyy, kuten ajoittainen suuriluuloisuus omista kyvyistä ja pitkä pudotus, kun realiteetit iskevät, mutta toisaalta nämä ominaisuudet taitavat kuulua kirjoittamisen vuoristorataan muutenkin. Ehkä kunnianhimoon voi liittyä myös muita piirteitä, kuten häikäilemättömyys, oman edun tavoittelu ja kyynärpäätaktiikat, mutta en käsittele niitä tässä.

***

Kirjoituskilpailut ovat hämmästyttävä ja kummastuttava asia. Ne ansaitsevat oman postauksensa. Kilpailu ylipäätään taiteissa on käsite, joka ei sovi suuhun, mutta toteutuu käytännössä. Urheilukisoissa on helppo jakaa palkintoja, kun mittanauha ja sekuntikello tuomarin kourassa kertovat, kuka hyppäsi korkeimmalle tai juoksi nopeimmin, mutta kun puhutaan luovista aloista, palkinnon sijaan jaetaan tunnustuksia.

Se on hemmetin vaikeaa, sillä jokaisesta julkaisusta joku löytää ansioita, jotka ansaitsevat tunnustuksen.

Vähintään kirjoittaja itse.