Jotkut jäävät kisasta jo kalkkiviivoilla (eli palkinnot, joita ei jaeta)

Kirjavuoden loppu on pullollaan palkintopöhinää. Vaikka kirjallisuuspalkintoja on Suomessa tolkuttomaltakin tuntuva määrä, reilu 60 Wikipedian mukaan, minua on jo jonkin aikaa hiertänyt yhden palkinnon puute: vuoden paras viihdekirja.

Meillä kirjoitetaan muun muassa hienoja historiallisia romaaneja, chick litiä, jännäreitä, spekulatiivista fiktiota ja nuortenkirjoja, jotka eivät pärjää perinteisissä kilpailuissa liiallisen viihteellisyytensä vuoksi. (Tämä on oma arvioni, älähtäkää jos olette tyystin eri mieltä.) Se on mielestäni ymmärrettävää, sillä viihde painii omassa kategoriassaan, sen tarkoitusperät ovat osittain eroavaiset vakavampaan kirjallisuuteen. Vähän sama kuin jälkiruoka yrittäisi osallistua suolaisen pääruoan kilpailuun eikä pärjäisi, koska on liian makea.

Joku saattaa nyt ajatella, että eihän viihdekirjallisuus mitään palkintoja tarvitse -- sen laatua mittaa kirjan myynti. Jos on onnistunut viihdekirja, se kyllä palkitsee kirjailijan ja kustantajan myyntiluvuilla. Väärin. Kotimainen viihde kisaa ulkomaisen käännösviihteen kanssa (siis sama tilanne kuin fantasialla), joten esimerkiksi suomalainen chick lit -romaani räpsyttelee glitter-ripsiään Helen Fieldingin, Candace Bushnellin ja Sophie Kinsellan vieressä. Yritä siinä tulla huomatuksi.

Toiseksi, palkinnottomuus heijastaa myös arvostuksen puutetta. Uskallan nimittäin väittää, että onnistuneen viihderomaanin kirjoittaminen on ihan yhtä työlästä, haastavaa, luovaa ja taitoa vaativaa kuin vakavamman romaanin.

Mutta mikä olisi se taho, joka Vuoden parhaan viihdekirjan valitsisi? (Hei, te kaikki suuret, keskisuuret ja vähän pienemmätkin kustantamot: olisiko ihan tyhmä ajatus, että viihde, jolla kuitenkin kassakirstuun kilisee yritystoiminnalle niin välttämättömiä roposia, saisi julkisen tunnustuksen?)

Entä kuuluisiko Vuoden parhaalla viihdekirjalla olla alakategorioita, koska niitä tosiaan on niin hyvin erilaisissa lajityypeissä?

Tulipa tässä mieleeni yksi toinenkin kirjallisuuspalkintovaje, nimittäin antologiat! Tämä koskisi tosin enemmän spekulatiivisen fiktion lajia, sillä realismin puolella antologiat taitavat olla harvinaisempia.

Entä miten olisi pienkustantamon tai mikrokustantamon julkaiseman teoksen kilpailu?

***

Hyvät lukijat, olisi mielenkiintoista kuulla ajatuksianne! Pitäisikö viihdettä palkita? Mikä olisi sopiva taho? Unohdinko tyystin jotakin olennaista?

Kunnianhimo ja kilpailu

Jostain syystä minun on ollut vaikea yhdistää kunnianhimoa ja kilpailua kirjoittamiseen --  vapaan mielipiteen ja luovuuden ilmaisuun. Kouluissa ja työelämässä nämä kaksi kovaa koota ovat valloillaan. Tuntuu epämukavalta ajatukselta, että jossakin niin henkilökohtaisessa ja lähtökohtaisesti puhdistavassa ja rentouttavassa asiassa kuin kirjoittamisessa samat arvot pätisivät.

Ehkä asia ei kuitenkaan ole niin mustavalkoinen.

Kunnianhimoa nimittäin vaaditaan siihen, että käsikirjoituksensa kanssa jaksaa tehdä töitä ja sitä ylipäätään tarjoaa julkaistavaksi. Sitkeästi ja aina uudelleen. Kunnianhimoton tyytyy rustaamaan pöytälaatikkopinoonsa, ei löydä koskaan kylliksi aikaa eikä halua viedä itseään epämukavuusalueelle, joka on välttämätöntä tekstin kehittymiselle ja kirjoittajan kasvamiselle.

Entä kilpailu sitten? Muistan, kun nurisin läheiselleni, että minähän en hitto vieköön osallistu enää yhteenkään kirjoituskilpailuun, kun en niissä koskaan sijoitu. Läheiseni katsoi minua hetken ja sanoi: "Juurihan sinä osallistuit kilpailuista julmimpaan: lähetit romaanikässärisi kustantamoihin."

Näin todellakin tein.

Kustantamokierroksessa ja kilpailuun kirjoittamisessa oli kuitenkin vissi ero: olen sen verran myöhäisherännäinen kirjoittajana, ettei minulla ollut pöytälaatikon aarteita mistä ammentaa kilpailuihin, vaan jouduin aina varta vasten kirjoittamaan niihin uutta tekstiä. Romaanikäsikirjoitusta ei tehty kustantamoa varten vaan lukijaa (joista minä olin ensimmäinen). Se hiottiin vasta loppuvaiheessa kustantamokiiltoon. (Sivuhuomautus: jos olisin alkanut kirjoittamaan varta vasten kustannuskelpoista romaania, Mifongin perintöä ei olisi koskaan syntynyt. Kotimaisen aikuisten fantasian sijaan olisi kannattanut kirjoittaa dekkari tai historiallista viihdettä.)

Kirjoittamisen lähtökohdat olivat erilaiset.


Kunnianhimo on siis pääasiassa hyvä asia. Voima, joka vie eteenpäin ja kannustaa kehittymään. Varjopuoliakin löytyy, kuten ajoittainen suuriluuloisuus omista kyvyistä ja pitkä pudotus, kun realiteetit iskevät, mutta toisaalta nämä ominaisuudet taitavat kuulua kirjoittamisen vuoristorataan muutenkin. Ehkä kunnianhimoon voi liittyä myös muita piirteitä, kuten häikäilemättömyys, oman edun tavoittelu ja kyynärpäätaktiikat, mutta en käsittele niitä tässä.

***

Kirjoituskilpailut ovat hämmästyttävä ja kummastuttava asia. Ne ansaitsevat oman postauksensa. Kilpailu ylipäätään taiteissa on käsite, joka ei sovi suuhun, mutta toteutuu käytännössä. Urheilukisoissa on helppo jakaa palkintoja, kun mittanauha ja sekuntikello tuomarin kourassa kertovat, kuka hyppäsi korkeimmalle tai juoksi nopeimmin, mutta kun puhutaan luovista aloista, palkinnon sijaan jaetaan tunnustuksia.

Se on hemmetin vaikeaa, sillä jokaisesta julkaisusta joku löytää ansioita, jotka ansaitsevat tunnustuksen.

Vähintään kirjoittaja itse.