Ursula-viikko

Tänään on Ursula Pohjolan-Pirhosen syntymäpäivä. Hän on ollut minulle täysin tuntematon kirjailija, kunnes pari vuotta sitten Rautamarskin tytär osui käteeni erään antikvariaatin loppuunmyyntikasasta eurolla. Romantiikkaa ja historiallista viihdettä vainuava nenäni alkoi oitis väpättää Aimo Virtasalon tekemästä kannesta. Kirja oli pakko-ostos. Kotona kuuklettelin, mikä tämä tällainen kirjailija mahtaa olla.

Huh huh, mitä löysinkään!

Ursula Pohjolan-Pirhonen oli aivan käsittämättömän tuottelias romaanikirjailija -- etenkin historiallisten tarinoiden kirjoittaja. Wikipedian listojen mukaan hän julkaisi tiheimmillään jopa kolme romaania vuodessa. Kolme! Hänen kirjailijanuransa kesti 20 vuotta, minkä aikana kirjoja putkahteli pihalle lähes viisikymmentä. Pohjolan-Pirhosen ura ja elämä päättyivät äkillisesti auto-onnettomuudessa niihin aikoihin, kun itse totuttelin syömään kiinteää ruokaa syöttötuolissa.

Rautamarskin tytär julkaistiin vuonna 1968. Se osoittautui erittäin oivaksi historiallisen viihteen edustajaksi. Kerrontatyyli oli hyvin omintakeinen nykylukijan näkökulmasta, ja muistutti minua jonkin verran Mika Waltarista. Kirja on yhä hyllyssäni, mutta en muista siitä juuri muuta kuin helppolukuisuuden ja sen, että sivuja tuli käännettyä tasaiseen tahtiin. (Olen ihan hirveän huono muistamaan mitään lukemaani pitkään, joten unohdettavuus ei välttämättä kerro mitään tekstin laadusta.)

(c) J.S. Meresmaa

Muutama viikko sitten huomasin kirpparilla lisää Pohjolan-Pirhosen kirjoja: Keisari rakastaa (1976) ja Soturin sydän (1982). Kummatkin maksoivat euron. Kiikutin ne kotiini. Mietin, miksi en ole ennen kiinnittänyt hänen kirjoihinsa huomiota; luulisi että tämän kokoisesta tuotannosta riittäisi antikvariaatteihin ja kirpputoreille niteitä pilvin pimein -- ja minä tunnetusti konttailen ja tongin perähyllytkin. Hänen on täytynyt olla yksi genrensä suosituimpia kirjailijoita aikanaan. Ovatko hänen kirjansa päätyneet kotirouvien kirjahyllyistä suoraan kaatopaikalle?

Entä olenko ainoa, joka on ollut täysin pimennossa? Historiallinen viihde on kuitenkin erittäin paljon makuuni. Silmäni ovat uurtaneet Utrion romaanien sivuja uutteraan. Miten UPP on voinut jäädä minulta näin pitkäksi aikaa täysin huomaamatta?

***

Tulevan viikon omistan Ursula Pohjolan-Pirhoselle. Tutkin hieman tarkemmin hänen uraansa ja sitä, miten aikalaiskriitikot suhtautuivat hänen teoksiinsa. Kirjoittelen löydöksistäni sitten tänne blogiin. Hauskana sattumuksena kolme hyllyssäni odottavaa kirjaa ovat kukin eri vuosikymmeniltä, joten tätä voitaneen katsoa jonkinlaiseksi poiminnaksi eri tuotantokausilta. Romaanit tosin edustavat historiallista viihdettä, vaikka UPP kirjoitti myös 1900-luvulle sijoittuvia tarinoita.

Miten on teidän laitanne, armaat lukijat? Onko Ursula Pohjolan-Pirhonen tuttu kirjailija?

Kyllä kirjahiiri tietää

Hiiret ovat pieniä veikeitä otuksia, jotka rapistelevat nurkissa, järsivät reikiä tapettiin ja pipanoivat pölyn sekaan.

Kirjahiiri puolestaan on hieman suurempi olento, joka rapistelee kirjahyllyillä, tutkiskelee vanhojen kirjojen sekalaisia pinoryppäitä antikvariaateissa, tonkii alelaareja kirjakaupoissa ja konttaa kirpputoripöytien alahyllyjen edessä. Hänestä on ihan mahdottoman kivaa varastoida kirjoja kotiin: pahan päivän varalle, tietenkin. Ympärillä olevat kirjat luovat turvallisen olon.

Olen kirjahiiri.

Editoin parhaillaan Ritarin ansiota, ja saan urakan näillä näkymin huomenna päätökseen. Tähän mennessä olen kirjoittanut kokonaan uusiksi useita osioita, joista ehkä kaikkein merkittävimpänä alun. Eilen illalla mieli mylläsi tarinaa, ja pieniä tiedonhippuja alkaa kerääntyä sarjan päätösosaakin varten. Myös kolmannen osan työnimi kirkastui. Siitä on hieno lähteä.

Muokkailuihin ja editointiin keskittyneen työpäivän päätteeksi päätin lähteä lähikirppikselle nuuhkimaan pöytiä. Kirjoja on maailmassa kamalasti. Kyllä, kamalasti. Kirjahiirtä ahdistaa, koska ikinäeimilloinkaan voi lukea kaikkia niitä, jotka kiinnostaisivat. Ikinäeimilloinkaan saa edes tietää kaikista niistä kirjoista, joita varmasti rakastaisi. Niin monta rakkautta jää rakastumatta. Viettelyä viettelemättä.

Peltirasiat ja kirjat. Kummankin sisältä voi löytää aarteita.
(c) J.S. Meresmaa

Sitten on niitä kertoja, kun sattumalta löytää juuri sen, mitä ei vielä hetki sitten tiennyt tarvitsevansa. Yllätyksiä, oivalluksia, loksahduksia.

Olen puolisentoista vuotta kypsytellyt erästä romaanikäsikirjoitusideaa taimmaisella liedellä (etuliedet ovat penteles käytössä koko ajan), mutta pataan ropisee tavaraa kaiken aikaa. Idea on kasvanut kajastuksesta kolmiulotteiseksi, hahmot huokailevat nimiensä perään ja alkulause on kirjoitettu. Kirjapino taustatutkimusta varten kasvaa. Tänään pinoon tupsahti tärkeä osanen, aivan yllättäen.

Näin ne tarinat rakentuvat, käsikkäin, limitysten, toisiaan kyynärpäillä kylkiin tuuppaillen. Joskus mietin, onko siitä enemmän hyötyä vai enemmän haittaa: alkaako huomaamattaan toistaa jotakin, kuljettaako junansa aina samoja raiteita pitkin. Ehtiikö sisäistää, syventyä, oppia, eläytyä. Osaako kertoa tarinan oikein.

Turha jäädä kuitenkaan liikaa jossittelemaan. Jos tekee kaiken aina niin hyvin kuin osaa, enempään ei pysty. Sen tietää kirjahiiri.

***

P.S. Mitkä esineet tai asiat teitä vetävät puoleensa kirpputoreilla? Minulla tarttuu helposti mukaan peltirasioita (tosin ylihinnoiteltuihin en koske), vanhoja kaunisselkämyksisiä tietokirjoja (etenkin eläin-) sekä vaatteita. Tänään löysin kirjojen lisäksi söpön kravatin:

(c) J.S. Meresmaa