Ursula-viikko

Tänään on Ursula Pohjolan-Pirhosen syntymäpäivä. Hän on ollut minulle täysin tuntematon kirjailija, kunnes pari vuotta sitten Rautamarskin tytär osui käteeni erään antikvariaatin loppuunmyyntikasasta eurolla. Romantiikkaa ja historiallista viihdettä vainuava nenäni alkoi oitis väpättää Aimo Virtasalon tekemästä kannesta. Kirja oli pakko-ostos. Kotona kuuklettelin, mikä tämä tällainen kirjailija mahtaa olla.

Huh huh, mitä löysinkään!

Ursula Pohjolan-Pirhonen oli aivan käsittämättömän tuottelias romaanikirjailija -- etenkin historiallisten tarinoiden kirjoittaja. Wikipedian listojen mukaan hän julkaisi tiheimmillään jopa kolme romaania vuodessa. Kolme! Hänen kirjailijanuransa kesti 20 vuotta, minkä aikana kirjoja putkahteli pihalle lähes viisikymmentä. Pohjolan-Pirhosen ura ja elämä päättyivät äkillisesti auto-onnettomuudessa niihin aikoihin, kun itse totuttelin syömään kiinteää ruokaa syöttötuolissa.

Rautamarskin tytär julkaistiin vuonna 1968. Se osoittautui erittäin oivaksi historiallisen viihteen edustajaksi. Kerrontatyyli oli hyvin omintakeinen nykylukijan näkökulmasta, ja muistutti minua jonkin verran Mika Waltarista. Kirja on yhä hyllyssäni, mutta en muista siitä juuri muuta kuin helppolukuisuuden ja sen, että sivuja tuli käännettyä tasaiseen tahtiin. (Olen ihan hirveän huono muistamaan mitään lukemaani pitkään, joten unohdettavuus ei välttämättä kerro mitään tekstin laadusta.)

(c) J.S. Meresmaa

Muutama viikko sitten huomasin kirpparilla lisää Pohjolan-Pirhosen kirjoja: Keisari rakastaa (1976) ja Soturin sydän (1982). Kummatkin maksoivat euron. Kiikutin ne kotiini. Mietin, miksi en ole ennen kiinnittänyt hänen kirjoihinsa huomiota; luulisi että tämän kokoisesta tuotannosta riittäisi antikvariaatteihin ja kirpputoreille niteitä pilvin pimein -- ja minä tunnetusti konttailen ja tongin perähyllytkin. Hänen on täytynyt olla yksi genrensä suosituimpia kirjailijoita aikanaan. Ovatko hänen kirjansa päätyneet kotirouvien kirjahyllyistä suoraan kaatopaikalle?

Entä olenko ainoa, joka on ollut täysin pimennossa? Historiallinen viihde on kuitenkin erittäin paljon makuuni. Silmäni ovat uurtaneet Utrion romaanien sivuja uutteraan. Miten UPP on voinut jäädä minulta näin pitkäksi aikaa täysin huomaamatta?

***

Tulevan viikon omistan Ursula Pohjolan-Pirhoselle. Tutkin hieman tarkemmin hänen uraansa ja sitä, miten aikalaiskriitikot suhtautuivat hänen teoksiinsa. Kirjoittelen löydöksistäni sitten tänne blogiin. Hauskana sattumuksena kolme hyllyssäni odottavaa kirjaa ovat kukin eri vuosikymmeniltä, joten tätä voitaneen katsoa jonkinlaiseksi poiminnaksi eri tuotantokausilta. Romaanit tosin edustavat historiallista viihdettä, vaikka UPP kirjoitti myös 1900-luvulle sijoittuvia tarinoita.

Miten on teidän laitanne, armaat lukijat? Onko Ursula Pohjolan-Pirhonen tuttu kirjailija?

Tuota tuota!

Aina silloin tällöin kirjailijoista puhuttaessa esille jossain vaiheessa nousee sana tuotteliaisuus.

Grafomanian puolella tätä pohdittiin ansiokkaasti Kirsti Kurosen ja Markku Karpion keskustelevassa bloggauksessa Kirja kolmessa vuodessa vs. kaksi kirjaa kuukaudessa.

Aihe nousi mieleeni uudestaan, kun myös NY Timesin samaa aihetta käsittelevä artikkeli In E-Reader Age of Writer's Cramp, a Book a Year is Slacking sattui silmiini. Rapakon takana monet kirjailijat ovat jo vuosia kokeneet paineita julkaista romaanien väleissä novelleja, pienoisromaaneja -- mitä vain maistiaisia, jotka pitäisivät heidät lukijoiden mielissä. Kustantamot laskevat tarkasti, milloin on paras hetki julkaista kirjailijan novelli (kun sen tekee kuusi tai kahdeksan viikkoa ennen kovakantisen romaanin julkaisua, romaanin myynnissä näkyy selvä piikki). Yksi kirja vuodessa ei enää riitä, kun lukulaitteisiin voi hankkia lempikirjojaan mielin määrin, halvalla ja helposti. Ja tietäähän sen omalta kohdaltaankin: lempikirjailijoidensa tuotantoa lukisi mieluusti vaikka kuinka paljon.

Puhutaanko tuotteliaisuudesta sitten hyvässä sävyssä vai ei? Tuotteliaisuus voi olla kirjailijalle luontaista, hänen kirjoittamansa kirjallisuuden lajiin soveltuvaa tai se voi olla pakko, ahdistus ja lopputulosta heikentävä tekijä. Ei ole mitään yhtä sääntöä tai kaavaa, joka pätisi kaikkiin.

Minua sanotaan tuotteliaaksi, ja ehkä sitä olenkin. Olen julkaissut kirjoituksiani nyt vajaan kaksi vuotta. Ajanjakso sisältää kaksi artikkelia, kahdeksan novellia (sekä muutamia julkaisemattomia), kolme romaania (joista yksi on editointivaiheessa) ja yhden pienoisromaanin, joka on tulossa elokuussa. Joku voisi sanoa, että vähempikin riittäisi, keskittyisit laadun varmistamiseen. Mutta jos tekstiä syntyy ja riippumaton julkaisijataho katsoo tekstit julkaisukelpoisiksi, miksi pitäisi himmailla?

Kirjan kirjoittaminen on luova prosessi. Jos jotain olen siitä oppinut, niin sen, että se on hyvin oikukas, yksilöllinen ja ennustettavuudessaankin ennustamaton prosessi. Jokainen luomiskerta on erilainen ja toisaalta samanlainen. Tämä sisäsyntyinen ristiriitaisuus näkyy jokaisen kirjoittajan psyykessä: vainoharhaisuus, epäilys, epätoivo, hurmos kisailevat keskenään pääkopan sisällä. Niinpä on luonnollista, että tuotteliaat joskus epäilevät työnsä laatua ja pelkäävät tuotteliaisuutensa ehtymistä, ja vähemmän tuotteliaat miettivät, saavatko oikeastaan mitään aikaan jos julkaisevat kerran vuodessa tai kahdessa.

 On kuitenkin hyvä muistaa, että lopputuloksen laatua ei välttämättä määritä työhön käytetty aika. Ja että kirjallisuudessa on tilaa niin hitaille kuin nopeillekin kirjoittajille ja heidän tuotoksilleen.

Miten on sinun laitasi, hyvä lukija? Pohditko joskus kirjoittajien tuotteliaisuutta? Oletko huomannut muutosta julkaisujen määrässä tai laadussa? Onko yksi kirja vuodessa liian vähän? Entä te kirjoittavaiset: luetteko itsenne tuotteliaiksi vai kypsyttelijöiksi? Mitä myönteisiä tai kielteisiä seikkoja löydätte näistä kahdesta ääripäästä?

Kirjoittajan pulmia, osa 18. Saanko julkaista muuta kuin parasta?

Jokaisessa ammatissa tarkkaillaan ja arvioidaan työn laatua. Monien kohdalla paine tuottavuuden ja laadun huippulukemissa pitämiseksi tulee ylhäältä ja ulkopuolelta, mutta kirjoittajan suurin paine tulee sisäpuolelta, hänestä itsestään.

Kun iloisesta ja huolettomasta harrastelukirjoittamisesta siirtyy ammattimaisempaan ajatteluun ja alkaa asetella itselleen uratavoitteita, kirjailija huomaa olevansa paineistetussa tilassa. On olemassa sanonta, että olet yhtä hyvä kuin viimeisin työsi. Voiko tämä pitää paikkansa myös taiteessa, jossa kokemus on suurelta osin subjektiivinen?

Viime aikoina olen miettinyt paljon sitä, onko sillä merkitystä kirjailijan uralle mitä ja missä julkaisee. Genrekirjailijana minulla on jo lähtökohtaisesti kyseenalaisempi maine kuin esimerkiksi realistisen proosan kirjoittajalla, joten jos julkaisen kuraa, olen jo muutenkin lähellä maanpintaa. En putoa korkealta.

Mutta miten määritellä kura?

Kirjoittajalla on jonkinlainen mielipide jokaisesta työstään. Toiset ovat hänelle merkityksellisempiä kuin toiset. Jotkin tekstit voivat olla helppoja, jotkin erityisen vaikeita ja raskaita työstää. Jotkin voivat unohtua pian valmistumisensa jälkeen, jotkin pysyä erityisen rakkaina pitkän aikaa. Mutta mitä ikinä kirjoittaja ajatteleekaan tuotoksistaan, ei kerro mitään siitä miten lukijat ne kokevat, mitä kriitikot niistä sanovat.

Siksi on vaikea arvioida oman työnsä laatua: koska jokaiselle tekstille löytyy tykkääjä, jokaiselle löytyy se, jonka teksti jättää kylmäksi.

Erityisen vaikeaksi oman työnsä laadun arvioimisen tekee myös se, että käsikirjoitus joka ei kelpaa yhteen paikkaan, kelpaakin toiseen. Niin kustantamoiden kuin lehtien toimitustenkin laatuseula perustuu jonkinasteiseen subjektiivisuuteen.

Huomioitavaa on myös se, että kirjoittajan on seistävä työnsä takana. Aina. Vaikka itsestä tuntuisi jälkeenpäin siltä, että vähän hätäisestihän tuo tuli rykäistyä ja pieni kypsyttely olisi tehnyt tekstille eetvarttia, ei sitä ole järkevää kuuluttaa. Virallisesti kirjailija ei tee maanantaikappaleita, vaikka joskus kyllä kuulee puhuttavan ymmärtäväisesti "välitöistä".

Totuus on kuitenkin se, että kirjoittaessa -- kun luomisen noste ja hurmos kohottavat kirjoittajan aallon korkeimmalle harjalle -- oma teksti tuntuu aina hyvältä, aina julkaisemisen arvoiselta. Jos se pääsee julkaisuseulan läpi, joku toinenkin taho on kokenut sen riittävän hyväksi.

Onko riittävän hyvä siis riittävän hyvä? Vai täytyykö olla häikäisevä?

***

Kirjoittajana katseeni on aina tulevaisuudessa. Paras työni on aina edessäpäin. Miksi edes kirjoittaisin ellen tuntisi, että kykenen vielä parempaan?

Tarinan luominen on humalluttavaa. Erityisen juovuttavaa on se, kun teksti alkaa elää toisissa, kun se resonoi ja saavuttaa ikuisuuden. Julkaiseminen on erittäin voimakas kannustin. Ei siksi, että näkisi oman nimensä lehdissä tai kirjakaupoissa tai saisi julkisuutta henkilölleen vaan siksi, että tarina, joka ei tavoita toisia on kuin lapsi, jonka joutuu kasvattamaan pimeydessä muilta piilossa. Se ei koskaan kasva täyteen loistoonsa.

***

Laadusta puhuttaessa tulee usein sivuttua tuottavuutta.

Jos on tuottelias kirjoittaja, kärsiikö laatu? Entä jos julkaisee harvoin, tuleeko ulos vain timanttisia teoksia?

Tämähän on se oletus, mistä lähdetään. Tietäen kuitenkin kirjoitusprosessien kummallisuudet (kuten sen, että jokainen teksti syntyy uniikilla tavalla, oman aikataulunsa määräten), minusta on hedelmätöntä, vahingollistakin, takertua liian tiukasti tähän oletukseen.

Tällä hetkellä tyydyn siihen, että tarinan kertomisen tarve määrittelee sen, mitä ja kuinka paljon kirjoitan. Kaiken, mitä joku ulkopuolinen taho kokee julkaisemisen arvoiseksi, annan julkaista.

Jääköön yksilöiden osaksi määritellä laatu tai sen puute.