Kirjoittajan pulmia, osa 18. Saanko julkaista muuta kuin parasta?

Jokaisessa ammatissa tarkkaillaan ja arvioidaan työn laatua. Monien kohdalla paine tuottavuuden ja laadun huippulukemissa pitämiseksi tulee ylhäältä ja ulkopuolelta, mutta kirjoittajan suurin paine tulee sisäpuolelta, hänestä itsestään.

Kun iloisesta ja huolettomasta harrastelukirjoittamisesta siirtyy ammattimaisempaan ajatteluun ja alkaa asetella itselleen uratavoitteita, kirjailija huomaa olevansa paineistetussa tilassa. On olemassa sanonta, että olet yhtä hyvä kuin viimeisin työsi. Voiko tämä pitää paikkansa myös taiteessa, jossa kokemus on suurelta osin subjektiivinen?

Viime aikoina olen miettinyt paljon sitä, onko sillä merkitystä kirjailijan uralle mitä ja missä julkaisee. Genrekirjailijana minulla on jo lähtökohtaisesti kyseenalaisempi maine kuin esimerkiksi realistisen proosan kirjoittajalla, joten jos julkaisen kuraa, olen jo muutenkin lähellä maanpintaa. En putoa korkealta.

Mutta miten määritellä kura?

Kirjoittajalla on jonkinlainen mielipide jokaisesta työstään. Toiset ovat hänelle merkityksellisempiä kuin toiset. Jotkin tekstit voivat olla helppoja, jotkin erityisen vaikeita ja raskaita työstää. Jotkin voivat unohtua pian valmistumisensa jälkeen, jotkin pysyä erityisen rakkaina pitkän aikaa. Mutta mitä ikinä kirjoittaja ajatteleekaan tuotoksistaan, ei kerro mitään siitä miten lukijat ne kokevat, mitä kriitikot niistä sanovat.

Siksi on vaikea arvioida oman työnsä laatua: koska jokaiselle tekstille löytyy tykkääjä, jokaiselle löytyy se, jonka teksti jättää kylmäksi.

Erityisen vaikeaksi oman työnsä laadun arvioimisen tekee myös se, että käsikirjoitus joka ei kelpaa yhteen paikkaan, kelpaakin toiseen. Niin kustantamoiden kuin lehtien toimitustenkin laatuseula perustuu jonkinasteiseen subjektiivisuuteen.

Huomioitavaa on myös se, että kirjoittajan on seistävä työnsä takana. Aina. Vaikka itsestä tuntuisi jälkeenpäin siltä, että vähän hätäisestihän tuo tuli rykäistyä ja pieni kypsyttely olisi tehnyt tekstille eetvarttia, ei sitä ole järkevää kuuluttaa. Virallisesti kirjailija ei tee maanantaikappaleita, vaikka joskus kyllä kuulee puhuttavan ymmärtäväisesti "välitöistä".

Totuus on kuitenkin se, että kirjoittaessa -- kun luomisen noste ja hurmos kohottavat kirjoittajan aallon korkeimmalle harjalle -- oma teksti tuntuu aina hyvältä, aina julkaisemisen arvoiselta. Jos se pääsee julkaisuseulan läpi, joku toinenkin taho on kokenut sen riittävän hyväksi.

Onko riittävän hyvä siis riittävän hyvä? Vai täytyykö olla häikäisevä?

***

Kirjoittajana katseeni on aina tulevaisuudessa. Paras työni on aina edessäpäin. Miksi edes kirjoittaisin ellen tuntisi, että kykenen vielä parempaan?

Tarinan luominen on humalluttavaa. Erityisen juovuttavaa on se, kun teksti alkaa elää toisissa, kun se resonoi ja saavuttaa ikuisuuden. Julkaiseminen on erittäin voimakas kannustin. Ei siksi, että näkisi oman nimensä lehdissä tai kirjakaupoissa tai saisi julkisuutta henkilölleen vaan siksi, että tarina, joka ei tavoita toisia on kuin lapsi, jonka joutuu kasvattamaan pimeydessä muilta piilossa. Se ei koskaan kasva täyteen loistoonsa.

***

Laadusta puhuttaessa tulee usein sivuttua tuottavuutta.

Jos on tuottelias kirjoittaja, kärsiikö laatu? Entä jos julkaisee harvoin, tuleeko ulos vain timanttisia teoksia?

Tämähän on se oletus, mistä lähdetään. Tietäen kuitenkin kirjoitusprosessien kummallisuudet (kuten sen, että jokainen teksti syntyy uniikilla tavalla, oman aikataulunsa määräten), minusta on hedelmätöntä, vahingollistakin, takertua liian tiukasti tähän oletukseen.

Tällä hetkellä tyydyn siihen, että tarinan kertomisen tarve määrittelee sen, mitä ja kuinka paljon kirjoitan. Kaiken, mitä joku ulkopuolinen taho kokee julkaisemisen arvoiseksi, annan julkaista.

Jääköön yksilöiden osaksi määritellä laatu tai sen puute.