Laatu ja maku

Usein sekoitetaan keskenään kaksi asiaa, joilla on harvoin tekemistä keskenään: nimittäin laatu ja maku. (Vertaisin näitä itse asiassa mielipiteeseen ja faktaan, jotka myös usein sekoitetaan iloisesti keskenään.)

Ja kun käsitteet menevät sekaisin, muuttuu keskustelukin sekavaksi. Aina ei ole helppo erottaa, onko tuomio "täyspaska" tai "parasta ikinä" makuun perustuva vai osoitus laadusta. Laatu ei nimittäin ole mielipideasia. Ei minun mielestäni. (Sori, oli pakko.) Mielipiteen ja makuasian tunnistaakin yleensä siitä, että sitä ei kykene perustelemaan järkevästi. Se perustuu tunteeseen.

Mistä sitten tunnistaa laadun?

Laatu on jotain, mikä on todistettavissa jollain tavalla objektiivisesti, eikö vain? Laatutuote kestää käyttöä pidempään, on kaikin puolin hyvä ja toimiva. Mutta entä jos puhutaan taiteesta? Elokuvista, kirjoista, tarinoista, jotka koetaan subjektiivisesti? Avainasemassa on silloin perehtyneisyys, jota monissa yhteyksissä myös ammattitaidoksi kutsutaan. Todellinen asiantuntijuus, joka tavoitetaan ankaralla työllä. Kriitikoilta tulisi mielestäni edellyttää tätä, jotta esimerkiksi kirja-arvio ei jäisi pelkästään lukukokemuksen tasolle. (Lukukokemuskirjaamisessa ei itsessään ole mitään vikaa, mutta kriitikon pitäisi pystyä syvempään ja yleisempään tulkintaan.)

Kirjassa selkeästi todennettavia laadun merkkejä ovat muun muassa paino- ja toimitustyö. Sisällön kanssa vaaditaankin sitten tarkempaa syynäystä.

***

Toisinaan puhutaan sellaisista käsitteistä kuin laaja lukumaku tai laatukirjallisuus. Laatukirjallisuudesta tulee ensimmäisenä mieleen käännetty maailmankirjallisuus, klassikot ja kotimainen pienilevikkinen nykyproosa. Mutta voiko genrekirjallisuuskin olla laadukasta? Totta hemmetissä. Tunnistaako genrekirjallisuuteen perehtymätön laadukkaan genrekirjan? Entä ymmärtääkö genrelukija laatukirjallisuutta? Tässä mennään alueelle, jossa jokaisen lukijan perehtyneisyys (tai sen puute) alkaa näkyä.

Kirjallisuuskin on niin laaja kenttä, että pelkkä laaja lukumaku ei välttämättä takaa asiantuntijuutta kuin muutamalla osa-alueella.

Miksi oikein pohdin tätä?

Archipelaconin kirjablogipaneelissa me panelistit mietimme, millä tavalla bloggaaminen on muuttanut tapaamme kirjoittaa ja lukea. Itse olen kirjoittanut kirja-arvioita pienimuotoisesti lähinnä Goodreadsiin. Sellaisen kirja-arvion, johon itse olisi tyytyväinen, kirjoittaminen on todella vaikeaa. Se on vaikeampaa kuin minkään muun kirjoittaminen, mukaan lukien romaanin. On helppo laittaa ruksi "pidin"/"en pitänyt", mutta kirjoitapa sanallinen arvio, joka hyödyttäisi muita ja olisi vielä uskollinen kirjalle ja omalle lukukokemukselle... Tsiisus, haastetta kerrakseen!

Silti olen jatkanut arvioiden kirjoittamista. Ne ovat lyhyitä yllä mainitusta syystä (perkeleellisen vaikeaa), mutta juuri niiden haastavuudessa piilee hienous: joudun jatkuvasti erottelemaan, mikä kokemuksistani perustuu makuun ja mikä voisi olla merkki laadusta tai sen puutteesta. Mikä toimii, mikä ei ja ennen kaikkea miksi. Perustelut, ah nuo perustelut, jotka jo alakoulun kokeissa mainittiin, mutta joita ilman on vaikea ulkopuolisen tietää, miksi joku ajattelee niin kuin ajattelee.

Jostain syystä joidenkin on todella vaikea hyväksyä sitä, että oma maku saattaa erota jonkun toisen mausta, tai että vaikka itse ei pitäisi jostakin, se ei välttämättä ole huonon laadun osoitus. Ja että jokin, mikä aivan selvästi on huonolaatuista, onkin suuressa suosiossa.

Maku ja laatu, taiteen ikuinen kummastus?

Sanotaan, että makuasioista ei kannata kiistellä, mutta minusta juuri niistä ilman muuta kannattaa. Ei ehkä kiistellä, mutta keskustella. Faktat ovat faktoja, joten niistä on hyödytöntä vääntää loputtomiin. Laatu on laatua. Mutta maut, mielipiteet, ne mitkä tekevät meistä niin erilaisia, kysymykset joihin ei ole vain yhtä vastausta... Juuri niistähän on kivointa haastella. Parhaassa tapauksessa se avartaa näkemyksiä puolin ja toisin.

***

Miten on teidän laitanne, armaat lukijat? Oletteko kiinnittäneet huomiota maun ja laadun sekoittamisen hassuuksiin? Ajatteletteko paljon mielipiteidenne perustuksia, luotatteko makuun ja kokemukseen enemmän kuin todisteisiin laadusta tai tosiasioista? Onko mielipide-eroista helppoa keskustella?

Pienkustantamot ovat ikuisia

Kirjailija Saara Henriksson tarttui kiinnostavaan aiheeseen blogikirjoituksessaan Pienkustantamot polkevat laatua?

Kuuntelin itsekin Kultakuumeen jakson, jossa Tanssiva karhu -runopalkinnon raadin puheenjohtaja Merja Virolainen tylytti nykyrunouden tasoa. Nykyrunouteen minulla ei ole kompetenssia puuttua, mutta tämänkaltainen jysäyttely ei liene tavatonta muunkaan kirjallisuuden piirissä. Wanhojen Konkareiden huokauksista päätellen samat keskustelut käydään suurin piirtein joka vuosikymmen. (Ei siitä kovin kauan ole, kun suomalainen nykyromaani julistettiin sairaaksi.) Tällaiseen hämärärajaiseen, yleistävään ja päättymättömään "mikä ansaitsee tulla julkaistuksi ja mikä ei" -keskusteluunkaan minulla ei ole halua, mutta pienkustantamisesta haluan sanoa sanasen.

Miksi pienkustantamoita on?

Pienkustantamoita on, koska on ihmisiä, jotka haluavat julkaista kirjoja. Ei välttämättä aina niin, että kirjoittaisivat itse, vaan koska haluavat julkaista mieleistään kirjallisuutta. Sellaista kirjallisuutta, jonka katsovat ansaitsevan tulla julkaistuksi. Isoille kustantajille eivät kaikki mahdu. Kaikkia hyviä käsikirjoituksia hekään eivät voi ottaa, sillä voimavarat ovat rajalliset.

Se on myös hyvä toisinaan muistaa, että isotkin ovat joskus olleet pieniä. Jotkin pysyvät pieninä aina, toisista kasvaa keskisuuria. Oman kokemukseni mukaan niin pieniä kuin suuria yhdistää melko lailla sama asia: rakkaus kirjallisuuteen. Vaikka kustannustoimintaan liittyy aina jossain määrin raha, lähestulkoon jokaisessa puljussa varmaankin myös pidetään siitä, mitä kustannetaan. Ollaan ylpeitä aikaansaannoksista ja saavutuksista.

Toisin sanoen eri kustantamoilla on eri yleisöjä.

***

Minusta tuli tänä keväänä Osuuskumma-kustannuksen hallituksen puheenjohtaja, joten minulla on aika lailla eturivin näkemys pienkustantamiseen, siihen mitä se tällä hetkellä on.

Me olemme pieni kustantamo, jäsentemme tarpeisiin perustettu, mutta meitä ajaa eteenpäin halu julkaista tinkimättömästi sellaista spekulatiivista fiktiota, joka isommilta kustantamoilta on hankala (nykytilanteessa jopa mahdoton) saada läpi.

Miksi on vaikea saada läpi? Siksikö, että tarjotut käsikirjoitukset ovat niin huonoja, etteivät kelpaa isommille?

Jos asia olisi näin, tuskin olisi noussut tarvetta perustaa uusi kirjakustantamo. Laadusta ei nimittäin kannata tinkiä, jos aikoo kerryttää hyvän maineen kustantamona ja tarjota omille kirjailijoille mehevän kasvualustan.

Ei, syy olikin juuri päinvastainen: kun hyvätkään käsikirjoitukset eivät välttämättä mene läpi. Kun aikuisille kirjoitettu pitäisikin muuttaa nuorille suunnatuksi. Kun julkaisuohjelmaan ei mahdu, jos yksi samankaltainen on jo saanut hyväksynnän. Kun isostakaan kustantamosta ei välttämättä löydy kustannustoimittajaa, joka ymmärtäisi genren päälle. Kun ei vähän myyvänä marginaalikirjailijana välttämättä saa isommilta kustantajilta sellaista tukea kuin toivoisi.

Syitä käsikirjoituksen saamaan hylkäämiseen on lukuisia, eikä yksikään niistä välttämättä tarkoita huonoa laatua.

Karu fakta kuitenkin on, ettei jokainen tarina ole kirjan arvoinen. Tämä on totuus. Osuuskummassa pidämme kunnia-asiana seulontaa, josta vastaa toimitusneuvosto. Lisäksi kustannustoimitamme kaikki jäsentemme tarjoamat käsikirjoitukset parhaalla taidolla, mitä meiltä löytyy. Meillä on paljon asiantuntemusta spekulatiivisen fiktion saralla ihan jo pelkästä harrastuneisuudestakin johtuen, joten tietyssä mielessä olemme etulyöntiasemassa moneen isompaan kustantamoon verrattaessa.

Uskon siihen, että uudet tekijät uudistavat kenttää -- eivät ainoastaan syydä sinne saastaa, jossa kaikki muut joutuvat talsimaan helmensä löytääkseen. Mitään päähäntaputtelukerhoja ei kaivata, ei niissä synny kuin kaljuja kohtia, joissa soisi kasvavan tukkaa.

Hieman kulunutta vertausta käyttääkseni: Hiilestä syntyy timantteja kovassa puristuksessa.

Pienestäkin kustantamosta voi löytyä se nyrkki, joka timantit puristaa.

Tuota tuota!

Aina silloin tällöin kirjailijoista puhuttaessa esille jossain vaiheessa nousee sana tuotteliaisuus.

Grafomanian puolella tätä pohdittiin ansiokkaasti Kirsti Kurosen ja Markku Karpion keskustelevassa bloggauksessa Kirja kolmessa vuodessa vs. kaksi kirjaa kuukaudessa.

Aihe nousi mieleeni uudestaan, kun myös NY Timesin samaa aihetta käsittelevä artikkeli In E-Reader Age of Writer's Cramp, a Book a Year is Slacking sattui silmiini. Rapakon takana monet kirjailijat ovat jo vuosia kokeneet paineita julkaista romaanien väleissä novelleja, pienoisromaaneja -- mitä vain maistiaisia, jotka pitäisivät heidät lukijoiden mielissä. Kustantamot laskevat tarkasti, milloin on paras hetki julkaista kirjailijan novelli (kun sen tekee kuusi tai kahdeksan viikkoa ennen kovakantisen romaanin julkaisua, romaanin myynnissä näkyy selvä piikki). Yksi kirja vuodessa ei enää riitä, kun lukulaitteisiin voi hankkia lempikirjojaan mielin määrin, halvalla ja helposti. Ja tietäähän sen omalta kohdaltaankin: lempikirjailijoidensa tuotantoa lukisi mieluusti vaikka kuinka paljon.

Puhutaanko tuotteliaisuudesta sitten hyvässä sävyssä vai ei? Tuotteliaisuus voi olla kirjailijalle luontaista, hänen kirjoittamansa kirjallisuuden lajiin soveltuvaa tai se voi olla pakko, ahdistus ja lopputulosta heikentävä tekijä. Ei ole mitään yhtä sääntöä tai kaavaa, joka pätisi kaikkiin.

Minua sanotaan tuotteliaaksi, ja ehkä sitä olenkin. Olen julkaissut kirjoituksiani nyt vajaan kaksi vuotta. Ajanjakso sisältää kaksi artikkelia, kahdeksan novellia (sekä muutamia julkaisemattomia), kolme romaania (joista yksi on editointivaiheessa) ja yhden pienoisromaanin, joka on tulossa elokuussa. Joku voisi sanoa, että vähempikin riittäisi, keskittyisit laadun varmistamiseen. Mutta jos tekstiä syntyy ja riippumaton julkaisijataho katsoo tekstit julkaisukelpoisiksi, miksi pitäisi himmailla?

Kirjan kirjoittaminen on luova prosessi. Jos jotain olen siitä oppinut, niin sen, että se on hyvin oikukas, yksilöllinen ja ennustettavuudessaankin ennustamaton prosessi. Jokainen luomiskerta on erilainen ja toisaalta samanlainen. Tämä sisäsyntyinen ristiriitaisuus näkyy jokaisen kirjoittajan psyykessä: vainoharhaisuus, epäilys, epätoivo, hurmos kisailevat keskenään pääkopan sisällä. Niinpä on luonnollista, että tuotteliaat joskus epäilevät työnsä laatua ja pelkäävät tuotteliaisuutensa ehtymistä, ja vähemmän tuotteliaat miettivät, saavatko oikeastaan mitään aikaan jos julkaisevat kerran vuodessa tai kahdessa.

 On kuitenkin hyvä muistaa, että lopputuloksen laatua ei välttämättä määritä työhön käytetty aika. Ja että kirjallisuudessa on tilaa niin hitaille kuin nopeillekin kirjoittajille ja heidän tuotoksilleen.

Miten on sinun laitasi, hyvä lukija? Pohditko joskus kirjoittajien tuotteliaisuutta? Oletko huomannut muutosta julkaisujen määrässä tai laadussa? Onko yksi kirja vuodessa liian vähän? Entä te kirjoittavaiset: luetteko itsenne tuotteliaiksi vai kypsyttelijöiksi? Mitä myönteisiä tai kielteisiä seikkoja löydätte näistä kahdesta ääripäästä?

Kirjoittajan pulmia, osa 18. Saanko julkaista muuta kuin parasta?

Jokaisessa ammatissa tarkkaillaan ja arvioidaan työn laatua. Monien kohdalla paine tuottavuuden ja laadun huippulukemissa pitämiseksi tulee ylhäältä ja ulkopuolelta, mutta kirjoittajan suurin paine tulee sisäpuolelta, hänestä itsestään.

Kun iloisesta ja huolettomasta harrastelukirjoittamisesta siirtyy ammattimaisempaan ajatteluun ja alkaa asetella itselleen uratavoitteita, kirjailija huomaa olevansa paineistetussa tilassa. On olemassa sanonta, että olet yhtä hyvä kuin viimeisin työsi. Voiko tämä pitää paikkansa myös taiteessa, jossa kokemus on suurelta osin subjektiivinen?

Viime aikoina olen miettinyt paljon sitä, onko sillä merkitystä kirjailijan uralle mitä ja missä julkaisee. Genrekirjailijana minulla on jo lähtökohtaisesti kyseenalaisempi maine kuin esimerkiksi realistisen proosan kirjoittajalla, joten jos julkaisen kuraa, olen jo muutenkin lähellä maanpintaa. En putoa korkealta.

Mutta miten määritellä kura?

Kirjoittajalla on jonkinlainen mielipide jokaisesta työstään. Toiset ovat hänelle merkityksellisempiä kuin toiset. Jotkin tekstit voivat olla helppoja, jotkin erityisen vaikeita ja raskaita työstää. Jotkin voivat unohtua pian valmistumisensa jälkeen, jotkin pysyä erityisen rakkaina pitkän aikaa. Mutta mitä ikinä kirjoittaja ajatteleekaan tuotoksistaan, ei kerro mitään siitä miten lukijat ne kokevat, mitä kriitikot niistä sanovat.

Siksi on vaikea arvioida oman työnsä laatua: koska jokaiselle tekstille löytyy tykkääjä, jokaiselle löytyy se, jonka teksti jättää kylmäksi.

Erityisen vaikeaksi oman työnsä laadun arvioimisen tekee myös se, että käsikirjoitus joka ei kelpaa yhteen paikkaan, kelpaakin toiseen. Niin kustantamoiden kuin lehtien toimitustenkin laatuseula perustuu jonkinasteiseen subjektiivisuuteen.

Huomioitavaa on myös se, että kirjoittajan on seistävä työnsä takana. Aina. Vaikka itsestä tuntuisi jälkeenpäin siltä, että vähän hätäisestihän tuo tuli rykäistyä ja pieni kypsyttely olisi tehnyt tekstille eetvarttia, ei sitä ole järkevää kuuluttaa. Virallisesti kirjailija ei tee maanantaikappaleita, vaikka joskus kyllä kuulee puhuttavan ymmärtäväisesti "välitöistä".

Totuus on kuitenkin se, että kirjoittaessa -- kun luomisen noste ja hurmos kohottavat kirjoittajan aallon korkeimmalle harjalle -- oma teksti tuntuu aina hyvältä, aina julkaisemisen arvoiselta. Jos se pääsee julkaisuseulan läpi, joku toinenkin taho on kokenut sen riittävän hyväksi.

Onko riittävän hyvä siis riittävän hyvä? Vai täytyykö olla häikäisevä?

***

Kirjoittajana katseeni on aina tulevaisuudessa. Paras työni on aina edessäpäin. Miksi edes kirjoittaisin ellen tuntisi, että kykenen vielä parempaan?

Tarinan luominen on humalluttavaa. Erityisen juovuttavaa on se, kun teksti alkaa elää toisissa, kun se resonoi ja saavuttaa ikuisuuden. Julkaiseminen on erittäin voimakas kannustin. Ei siksi, että näkisi oman nimensä lehdissä tai kirjakaupoissa tai saisi julkisuutta henkilölleen vaan siksi, että tarina, joka ei tavoita toisia on kuin lapsi, jonka joutuu kasvattamaan pimeydessä muilta piilossa. Se ei koskaan kasva täyteen loistoonsa.

***

Laadusta puhuttaessa tulee usein sivuttua tuottavuutta.

Jos on tuottelias kirjoittaja, kärsiikö laatu? Entä jos julkaisee harvoin, tuleeko ulos vain timanttisia teoksia?

Tämähän on se oletus, mistä lähdetään. Tietäen kuitenkin kirjoitusprosessien kummallisuudet (kuten sen, että jokainen teksti syntyy uniikilla tavalla, oman aikataulunsa määräten), minusta on hedelmätöntä, vahingollistakin, takertua liian tiukasti tähän oletukseen.

Tällä hetkellä tyydyn siihen, että tarinan kertomisen tarve määrittelee sen, mitä ja kuinka paljon kirjoitan. Kaiken, mitä joku ulkopuolinen taho kokee julkaisemisen arvoiseksi, annan julkaista.

Jääköön yksilöiden osaksi määritellä laatu tai sen puute.

Mikä on laadukasta proosaa?

Tämän kysymyksen ääreen olen palannut viime aikoina usein. Kun kirjoitan ja otan vastaan palautetta, luen, arvioin ja annan palautetta, tätä väistämättä joutuu ajattelemaan. Mikä on hyvää kieltä, mikä hyvin kirjoitettu? Jos jonkin tekstin parissa viihtyy, onko se silloin hyvää tai laadukasta? Entä jos jostain lukemastaan ei pidä, onko se huonoa ja laadutonta?

Mieltymyksiä on erilaisia ja lukemisen kokemus on subjektiivinen, mutta luulisi, että joitain yhteisiä ominaisuuksia laadukkaiksi miellettävistä teksteistä löytyy. Tällaisia voisivat olla:

1) Tyyli ja kielellinen ulkoasu (oikeakielinen tai ainakin looginen, jos poikkeaa kieliopillisesti)
2) Ajatus/idea tekstin takana (lajityypin uudistavuus, omaperäisyys)
3) Kerronnan sujuvuus (säilyykö lukijan kiinnostus lukea eteenpäin, tekstin ymmärrettävyys)
4) Aihe (sijoittuminen edustamansa lajityypin kaanoniin)

Kiinnostavaa on miettiä, kuinka paljon lukijan kokemukseen laadukkuudesta vaikuttaa kustantamon profiloituminen. Suomesta löytyy kaikenkokoisia kustantamoita, mutta koko ei välttämättä kerro laadusta. Monesti pieni voi tehdä laadukkaampaa työtä kuin iso, joka saattaa tuutata ulos löysempääkin tavaraa. Markkinointi- ja levitysmahdollisuudet ovat pienellä kustantamolla tyystin erilaiset kuin isolla, joten laatu ei valitettavasti takaa myyntiä.

Taikakirjaimien Raija pohti juuri blogikirjoituksessaan omakustanteita. Omakustanteita leimaa yhä epäily siitä, että voiko mikään, mikä ei ole ylittänyt kustannuskynnystä kaupallisissa kustantamoissa, olla oikeasti hyvää kirjallisuutta. Kieltämättä monet omakustanteet olisivat kaivanneet kustannustoimittajan punakynää ja vielä muutaman purkillisen verta ja hikeä. Harrastelijamaisuuden haistaa. Kun julkaisuja ilmestyy vuodessa tuhoton määrä, moni lukija pelaa varman päälle ja ostaa vain kaupallisten kustantamojen julkaisemia kirjoja. Jos kirjailija on uusi, voi hyväksi havaittu kustantamo madaltaa kynnystä tutustua teokseen.

Tai estää sen. Kuinka moni antaa toisen tilaisuuden kustantamolle, jolta tuli lukeneeksi huonosti toimitetun teoksen? Kuinka moni tarttuu omakustanteisiin turvautuneen kirjailijan toiseen teokseen, jos ei vakuuttunut ensimmäisestä?

***

Kuka määrittelee laadun?

Joskus tulee lukeneeksi kirjan, jonka aihe ei ole järin kiinnostava, henkilöhahmoihin ei samaistu ja tyylikin saattaa tökkiä. Silti voi hyvin olla, että pitää teosta laadukkaana. "Ihan hyvä, mutta ei minun juttuni."

Toisinaan kriitikoiden kehuma, mainoksissa räiskyvä tai muutaman lukutoukkatuttavan ylistämä kirja saattaa tuntua jonninjoutavalta höpinältä, jonka kustannusperusteita ei vain kykene ymmärtämään.

Laatu tunnutaan määrittelevän aina ulkopuolelta: sen tekevät kustantamo, kriitikot, asiantuntijat, toiset kirjailijat, tutkijat, toimittajat. Lukijoilla, eli kuluttajilla, ei sen sijaan vaikuttaisi olevan suurta auktoriteettia määritellä minkälainen kirjallisuus on laadukasta: roskaksi ja turhaksi ja hömppäviihteeksi miellettäviä kirjoja kustannetaan, koska niitä myydään. Suuret myyntiluvut eivät käänny merkiksi laadusta, usein melkein päinvastoin.

Proosa on taidetta eikä taiteen laadunvalvonta onnistu samalla tavalla kuin huonekalutehtaalla.

Jatkan aiheen pohtimista.

***

Lopuksi olisi hauska kuulla: millä tavalla sinä määrittelet, mikä on laadukasta kirjallisuutta? Mistä tunnistaa harrastelijamaisuuden? Vaikuttaako kustantamon tunnettuus/maine siihen, mihin kirjoihin tulet tarttuneeksi?

Ajatuksia antologioista

Antologia, joka alun perin on tarkoittanut runokokoelmaa, ja Wikipedian mukaan juontuu kreikan kukkaseppelettä merkitsevästä sanasta, on spefin kirjoittajien keskuudessa yleinen julkaisualusta teksteille.

Niin kuin yleinen trendi tuntuu olevan, romaanit vetävät puoleensa enemmän lukijoita kuin lyhyet novellit tai useiden kirjoittajien novellikokoelmat. Kustantajat toistavat niin usein mantraa "novellit eivät myy", että uskottava se kai on. Silti novelleja kummasti julkaistaan ja luetaan, ja se on erittäin hyvä. Niin moni tunnelma, oivallus, ajatus ja idea on novellimittaisena ja -muodossa täydellinen.

Spefigenressä antologioita julkaistaan ja -- uskaltaisinko väittää -- myös luetaan ahkerasti. Aihepiirejä löytyy joka lähtöön, ja yleisteemoja pystyy käsittelemään lukemattomasti varioiden. Antologiat ovat fantasian ja scifin puolella sekä jonkinlainen perinne että keino löytää uusia, mielenkiintoisia kirjoittajia. Antologioista kirjoittaja voi hakea itselleen nimeä, kokemusta ja lukijoita helpommin kuin osallistumalla oikukkaisiin kirjoituskilpailuihin. Myös lukijalle on antoisaa tutustua itseään kiinnostavan aihepiirin erilaisiin tulkintoihin keskitetysti.

Moniäänisyydessä ja hyvin pitkälle erikoistuneessa aihepiirissä piilee myös sudenkuoppia: satunnainen lukija voi etsiä jotain genreuskollista omaperäisyyden sijaan ja saada lautaselleen kampasimpukoita kun olisi toivonut lasagnea. Samaan aikaan aihepiiriin perehtyneet toivovat kokoelmalta jotain uutta ja ennennäkemätöntä!

Antologioita kuulee toisinaan kuvailtavan epätasaisiksi, mutta mielestäni tämä ei ole kovin yllättävää. Jos kansien väliin mahtuu kymmenen kirjoittajaa, on heillä jokaisella oma ääni, oma tyyli; jokaisen tekstillä on erilainen rytmi ja tarkoitus. Toimituksellisen laadun on oltava tasavahvaa, mutta täysin tasaiseksi koettu antologia on harvinaisuus. Jo lukijan henkilökohtaiset mieltymykset asettavat tällaiselle tavoitteelle haasteita, ja minun näkemykseni on, että alkuperäisen kukkaseppele-ideologian mukaisesti antologiaan mahtuu tunnelmaltaan ja tarkoitukseltaan erilaisia tekstejä. Osa palvelkoon lukijoita, jotka haluavat lasagnea, ja osa heitä, jotka kaipaavat kampasimpukoita. Novelleista tulee yhdessä kiehtova ja monipuolinen kattaus.

***

Syy, miksi pohdin antologioita, löytyy läheltä: Osuuskumman viimevuotinen steampunk-antologia saa jatkoa ensi syksynä, ja olemme toimittajakollegani Markuksen kanssa jännän äärellä (jos sallitte ilmaisun). Kovia kirjoittajia on jo ilmoittautunut mukaan, mutta on meidän tehtävämme varmistaa, että seuraava antologia on tarpeeksi erilainen edelliseen verrattuna -- en sano "parempi", sillä Koneita ja korsetteja -julkaisusta on vaikea lähteä suoranaisesti parantamaan, kun kyse pohjimmiltaan on subjektiivisesta kokemuksesta.

Sen verran saanee mainostaa, että Koneita ja korsetteja on yltänyt lisäpainokseen!