Pienkustantamot ovat ikuisia

Kirjailija Saara Henriksson tarttui kiinnostavaan aiheeseen blogikirjoituksessaan Pienkustantamot polkevat laatua?

Kuuntelin itsekin Kultakuumeen jakson, jossa Tanssiva karhu -runopalkinnon raadin puheenjohtaja Merja Virolainen tylytti nykyrunouden tasoa. Nykyrunouteen minulla ei ole kompetenssia puuttua, mutta tämänkaltainen jysäyttely ei liene tavatonta muunkaan kirjallisuuden piirissä. Wanhojen Konkareiden huokauksista päätellen samat keskustelut käydään suurin piirtein joka vuosikymmen. (Ei siitä kovin kauan ole, kun suomalainen nykyromaani julistettiin sairaaksi.) Tällaiseen hämärärajaiseen, yleistävään ja päättymättömään "mikä ansaitsee tulla julkaistuksi ja mikä ei" -keskusteluunkaan minulla ei ole halua, mutta pienkustantamisesta haluan sanoa sanasen.

Miksi pienkustantamoita on?

Pienkustantamoita on, koska on ihmisiä, jotka haluavat julkaista kirjoja. Ei välttämättä aina niin, että kirjoittaisivat itse, vaan koska haluavat julkaista mieleistään kirjallisuutta. Sellaista kirjallisuutta, jonka katsovat ansaitsevan tulla julkaistuksi. Isoille kustantajille eivät kaikki mahdu. Kaikkia hyviä käsikirjoituksia hekään eivät voi ottaa, sillä voimavarat ovat rajalliset.

Se on myös hyvä toisinaan muistaa, että isotkin ovat joskus olleet pieniä. Jotkin pysyvät pieninä aina, toisista kasvaa keskisuuria. Oman kokemukseni mukaan niin pieniä kuin suuria yhdistää melko lailla sama asia: rakkaus kirjallisuuteen. Vaikka kustannustoimintaan liittyy aina jossain määrin raha, lähestulkoon jokaisessa puljussa varmaankin myös pidetään siitä, mitä kustannetaan. Ollaan ylpeitä aikaansaannoksista ja saavutuksista.

Toisin sanoen eri kustantamoilla on eri yleisöjä.

***

Minusta tuli tänä keväänä Osuuskumma-kustannuksen hallituksen puheenjohtaja, joten minulla on aika lailla eturivin näkemys pienkustantamiseen, siihen mitä se tällä hetkellä on.

Me olemme pieni kustantamo, jäsentemme tarpeisiin perustettu, mutta meitä ajaa eteenpäin halu julkaista tinkimättömästi sellaista spekulatiivista fiktiota, joka isommilta kustantamoilta on hankala (nykytilanteessa jopa mahdoton) saada läpi.

Miksi on vaikea saada läpi? Siksikö, että tarjotut käsikirjoitukset ovat niin huonoja, etteivät kelpaa isommille?

Jos asia olisi näin, tuskin olisi noussut tarvetta perustaa uusi kirjakustantamo. Laadusta ei nimittäin kannata tinkiä, jos aikoo kerryttää hyvän maineen kustantamona ja tarjota omille kirjailijoille mehevän kasvualustan.

Ei, syy olikin juuri päinvastainen: kun hyvätkään käsikirjoitukset eivät välttämättä mene läpi. Kun aikuisille kirjoitettu pitäisikin muuttaa nuorille suunnatuksi. Kun julkaisuohjelmaan ei mahdu, jos yksi samankaltainen on jo saanut hyväksynnän. Kun isostakaan kustantamosta ei välttämättä löydy kustannustoimittajaa, joka ymmärtäisi genren päälle. Kun ei vähän myyvänä marginaalikirjailijana välttämättä saa isommilta kustantajilta sellaista tukea kuin toivoisi.

Syitä käsikirjoituksen saamaan hylkäämiseen on lukuisia, eikä yksikään niistä välttämättä tarkoita huonoa laatua.

Karu fakta kuitenkin on, ettei jokainen tarina ole kirjan arvoinen. Tämä on totuus. Osuuskummassa pidämme kunnia-asiana seulontaa, josta vastaa toimitusneuvosto. Lisäksi kustannustoimitamme kaikki jäsentemme tarjoamat käsikirjoitukset parhaalla taidolla, mitä meiltä löytyy. Meillä on paljon asiantuntemusta spekulatiivisen fiktion saralla ihan jo pelkästä harrastuneisuudestakin johtuen, joten tietyssä mielessä olemme etulyöntiasemassa moneen isompaan kustantamoon verrattaessa.

Uskon siihen, että uudet tekijät uudistavat kenttää -- eivät ainoastaan syydä sinne saastaa, jossa kaikki muut joutuvat talsimaan helmensä löytääkseen. Mitään päähäntaputtelukerhoja ei kaivata, ei niissä synny kuin kaljuja kohtia, joissa soisi kasvavan tukkaa.

Hieman kulunutta vertausta käyttääkseni: Hiilestä syntyy timantteja kovassa puristuksessa.

Pienestäkin kustantamosta voi löytyä se nyrkki, joka timantit puristaa.

Kirjoittajan pulmia, osa 20. Hylsy tuli. Mitäs nyt?

Kaikilla julkaisemiseen pyrkivillä kirjoittajilla se on edessä, ennemmin tai myöhemmin. Hylsy, eli hylkäyspäätös. Kielteinen kustannus- tai julkaisupäätös ei ole vain aloittelevan kirjoittajan ongelma. Hylsyt täplittävät polkua jokaisen kirjailijan takana, eikä niiltä välttämättä välty, vaikka vyön alla olisi minkälaisia meriittejä kirjailijana.

Syitä tekstin hylkäämiseen on monia.

1) tekstin lajityyppi eli genre ei vastaa odotettua tai sovittua

Toisin sanoen romaanikäsikirjoituksella ei menesty novellikilpailussa eikä scifiantologiaan kannata tarjota fantasianovellia. Jos pyydetään artikkeli, älä kirjoita kolumnia. Pysy annetuissa merkki- tai liuskamäärissä. Kirjoita annetusta aiheesta.

2) teksti on liian keskeneräinen tai suurta työstämistä vaativa, jotta kustantaja katsoisi taloudellisesti järkeväksi ottaa sitä ohjelmaan

Jokainen teksti on raakile ennen kuin se on kypsä. Kannattaa siis tarkistaa, onko tullut lähettäneeksi eteenpäin käsikirjoituksen, jolla on housut vielä nilkoissa. Sitä sattuu paremmissakin piireissä. Usein asiantilan huomaa vasta jälkikäteen. (Tästä syystä ei kannata jättää kirjoittamista välttämättä deadlineä edeltävään iltaan. Jotkut saavat timantteja aikaan puristuksessa, mutta riski pökäleeseen on kyllä suuri.)

Hyvää kirjoitustaitoa, eli jonkinlaista käsitystä oikeinkirjoituksesta, ei kannata myöskään väheksyä. Jos kustannustoimittaja joutuu valitsemaan kahden muutoin tasavertaisen käsikirjoituksen välillä, voi olla kiusaus valita vähemmän kielioppivirheitä sisältävä kässäri.

3) aihe/tarina ei puhuttele, käsikirjoituksesta puuttuu omaperäisyys tai omaäänisyys, se jokin

Nyt alamme siirtyä konkretiasta henkimaailman puolelle. Monessa suhteessa kaunokirjallisuudessa on kyse subjektiivisuudesta. Sen vuoksi osa on sitä mieltä, että Suomessa julkaistaan vain paskoja teoksia ja osan mielestä taas hienoja teoksia. Mene ja tiedä. Kirjoituskilpailujenkin parhaimmistot ovat yksilöiden mieltymysten mukaan valittuja, ja ne vertautuvat vain kisaan osallistuneiden tekstien tasoon, eivät yleisesti maailmankirjallisuuteen.

Teemallisten antologioiden kohdalla voi hyvin olla, että kirjoittaja on tullut käsitelleeksi aihetta kliseisesti tai muutoin tarjottujen käsikirjoitusten kokonaisuuteen sopimattomalla tavalla. On hyvä muistaa, että novellikokoelmien ja antologioiden toimittajien täytyy pitää mielessä myös suurempia linjoja kuin yksittäiset novellit. Joskus kokonaisuuden eheyden vuoksi hyväkin teksti saattaa saada hylsyn.

4) muu syy

Muihin syihin voi lukeutua mitä hyvänsä rahoituksen kaatumisesta sopimuskiistoihin ja henkilöiden välirikkoihin tai hukkuneeseen sähköpostiin.

***

Valitettavasti tarjoamanne käsikirjoitus ei sovi kustannusohjelmaan.

Näyttääkö tutulta?

Perusteluiltaan avoimeksi jäävä hylsy hiertää. Kirjoittaja ei voi tietää, mitkä seikat tarkalleen ottaen olivat hylkäyspäätöksen takana. On vaikea korjata tekstiä, jos ei tiedä mistä kohtaa se on rikki. Kustantajilla ei ole kuitenkaan mitään velvollisuutta -- eikä edes mahdollisuutta -- antaa palautetta kaikille käsikirjoituksen tarjoajille. Tilanne on hieman erilainen antologioiden ja kirjallisuuslehtienkin kohdalla, sillä antologioihin usein joko pyydetään tekstejä kutsulla, henkilökohtaisella tai julkisella. Monet hankkeet pyörivät vapaaehtoisvoimin, ja etenkin spefin ollessa kyseessä palautteen antamiseen kirjoittajalle on pitkät perinteet. Itsekin kirjoittavat tunnistavat herkemmin tarpeen saada älyllinen syy tekstin hylkäämiselle.

Kokeneempi kirjoittaja -- kenties jo paljonkin julkaissut -- osaa suhtautua saamiinsa hylsyihin lähinnä välttämättömänä pahana kuin maailmanloppuna. Kyllähän hylsy aina kirpaisee, mutta kenttäkokemus ja itseluottamus saavat aikaan sen, ettei poteroon jää makaamaan.

Hylsy tulisikin nähdä mahdollisuutena kehittyä. Arvioi ja analysoi, miksi tekstisi ei kelvannut. Keskity nimenomaan tarjoamaasi käsikirjoitukseen, äläkä kehittele villejä salaliittoteorioita henkilökaunoista tai suhteiden merkityksestä. Muista, että vaikka tekstisi sai hylkäyspäätöksen, se ei tarkoita, että olisit huono. Kuten yllä luetelluista syistä käy ilmi, se ei välttämättä tarkoita edes sitä, että tekstisi olisi huono. Voi hyvin olla, että muokkaamalla tai pitempään kypsyttämällä käsikirjoituksesta kehittyy vielä jotain, mikä löytää julkaisupaikan toisaalta. Jos ei mitään muuta, ainakin tekemäsi työ käy harjoituksesta ja hylsypäätöksen analysointi läksystä.

Paksu nahka on kirjailijalle eduksi. Herkkyys säilyy parhaiten sen suojissa. Liialliselle kyynisyydelle ei kannata antautua, sillä se jäädyttää luovuuden, mutta realiteetit kirjallisen kentän ja omien kykyjensä suhteen on hyvä tiedostaa. Joskus kyse voi olla vain huonosta tuurista. Sitä jos mitä on vaikea sulattaa. Epäreiluus on kuitenkin pelin henki. Ellei sitä kestä, ei pärjää. Pettymyksiä tulee, niiden kanssa on vain opittava elämään.

Hylsyn jälkeen on loppujen lopuksi vain kaksi vaihtoehtoa: jatkaa tai luovuttaa.

***

Minkälaisia kokemuksia teillä on hylkäyskirjeistä tai -päätöksistä? Onko se lannistanut vai sisuunnuttanut? Miten toivoisitte saavanne myönteisen hylkäyspäätöksen (pun intended)? Ovatko hylsyt opettaneet jotain? Oletteko joutuneet antamaan hylsyjä?

Kirosana nimeltä kirjailijabrändi

Brändi. Ruma sana suuhun, mutta olen kuullut, että lasista nautittuna se voi olla varsin hyvää.

Brändi-sanasta tulee mieleen yritysmaailma, mainonta ja markkinointi, tuotteistaminen, laskelmointi, suunnitelmallisuus, harhaanjohtaminen, voiton maksimointi, konsultit. Massatuotanto. Ulkokultaisuus. Epäaitous.

Mutta voiko hyvä ja kestävä brändi kummuta mistään muusta kuin aitoudesta?

Niskakarvani nousevat pystyyn, kun puhutaan kirjailijabrändeistä -- tai jopa kirjailijoista tuotteena. Silti näen brändin olevan olemassa kirjailijallakin. Brändi muodostunee jokaiselle, joka toimii julkisessa työssä ja yrittää saada osaamistaan tunnetuksi. (Muodostuuko se villisti vai valvottuna, hyväksi vai huonoksi, on eri asia.) Yllä luettelemani mielikuvat brändi-sanasta ovat kuitenkin varsin kaukana siitä, mitä mielikuvia kirjailijuus tai kirjat herättävät minussa. Miten nämä kaksi yhdistyvät?

Esikoiskirjailijan vuotta elävä on tätäkin asiaa joutunut pohtimaan. Taviksesta on yhtäkkiä tehty kirjailijaesittely ja haastattelujakin on päässyt antamaan. Se, minkälaisia kuvia minusta julkisuudessa leviää tai se, minkälaisia juttuja kirjoitetaan, herättävät aina jonkinlaisia mielikuvia lukijoissa. Puhumattakaan siitä, mitä kirjoitan blogissani!

Alkuun iskee ahdistus ja paniikki. Mitään suojakuorta ei ole. On vain minä, paljas minä. Kukaan ei ole näyttämässä kädestä pitäen julkisuuskuvan hallintaa. Kukaan ei valmistele toimittajien kohtaamista varten. (Minulla kävi tässä säkä, kun ensimmäinen toimittaja, joka minuun oli yhteydessä, antoi opastusta ja kertoi oikeuksistani. Lämmin kiitos sinulle! Neuvosi ovat tulleet tarpeeseen.) Jos pelkkä esikoiskirjan julkaiseminen tuntuu siltä kuin pudottaisi housunsa nilkkoihin keskellä toria, kyseessä silti on fiktiivinen teos. Mutta henkilöhaastattelut, niissä on ilman fiktion suojaa, ilman teosta.

Ei ole mitenkään hölmöä kirjoittaa itselleen raamit siitä, kuinka paljon ja mitä asioita itsestään haluaa kertoa. Erakko kirjailija, joka ei anna haastatteluita? Avoin kirjailija, joka esittelee vaatekaappinsa ja kenkäkokoelmansa ja ihmissuhteensa? Tiukasti asiassa pysyttelevä kirjailija, joka puhuu vain ja ainoastaan teoksistaan ja niiden käsittelemistä aiheista? Provosoiva kirjailija, joka nostaa puheenaiheita? Erakko saa varmasti pitää rauhansa esikoisvuoden jälkeen (ellei kirjasta tule hittiä). Avoin kirjailija lienee naistenlehtien suosikki (tosin unohtuu nopeasti, koska joka vuosi tulee uusi avoin kirjailija). Pelkästään asiassa pysyttelevä kirjailija on tavislukijalle tylsä, mutta mikäli hän on saavuttanut mainetta (Oksanen, Isomäki), hän saa kyllä palstatilaa. Provosoiva kirjailija saa otsikoita, mutta herättää myös ärsytystä.

Minkälaisen kirjailijakuvan tekisin itselleni?

Tämä on kerta kaikkiaan väärä kysymys. Kirjailijakuvaa ei voi tehdä pakottaen, brändiä ei voi rakentaa huijaamalla. Se syntyy aitoudesta, siitä minkälainen ihmistyyppi kyseinen kirjailija on, minkälaisia kirjoja hän kirjoittaa (vaikuttaa lukijakuntaan ja kiinnostavuuteen vaikkapa ajankohtaisuudellaan). Minä esimerkiksi kuvittelin etukäteen, että olisin erakkoluontoinen kirjailija. Hyvinpä tiesin...

En tiedä, millainen brändi minulla on tai millaiseksi se on muodostumassa. Sillä se muodostuu muissa ihmisissä, teissä, lukijoissa. Isoissa kustantamoissa kirjailijabrändejä mietitään varmasti. Kirjailijasta poimitaan tietoja, joiden tiedetään tai arvellaan kiinnostavan lukijoita. Yleensä kirjailijaesittelyssä kerrotaan koulutustausta, asuinpaikka, mahdolliset aiemmat julkaisut ja monesti jokin nippelitieto: esimerkiksi Hannu Rajaniemi kertoo "ajattelevansa mielellään tulevaisuutta ja elefantteja"; Helena Waris kirjoittaa mottonsa olevan "järjetöntä elää niin järkevästi, että kaduttaa" ja Laura Gustafsson on "näytelmäkirjailija, vegaani ja glamourblondi". Täkyjä, näennäisiä ristiriitaisuuksia, jotain mikä jäisi mieleen.

Kirjailijaesittely voi saada aikaan sen, että lukija tarttuu kirjaan, koska sen kirjoittajasta kerrotaan jotain, mikä tuo/vie uskottavuutta kirjan aihepiiriltä, mutta en usko että kirjailijabrändi rakentuisi kovinkaan paljon sen varaan. Kirjailijat tapaavat jonkin verran lukijoitaan kasvotusten, jotkut esiintyvät televisiossa, ja tuskin kukaan kirjailija on niin etevä näyttelijä, että pystyisi ylläpitämään roolia, joka ei istu.

Haluan uskoa, että kirjailijabrändiin vaikuttaa voimakkaimmin kirjailijan tuotanto. Minkälaisia kirjoja hän kirjoittaa? Mistä aiheista? Kuvitelkaapa jos Sofi Oksanen kirjoittaisikin chick-littiä tai goottiromanttisia vampyyrikirjoja. Miten hänen brändinsä muuttuisi?

***

Ristiriitaisuudesta. Siitä tässä on osaltaan kyse.

Brändi kuulostaa laskelmoidulta ja kirjailijuudessa on melko vähän laskelmoinnin varaa -- muutenhan hittikirjoja tehtailisi jokainen eikä huolta huomisesta olisi. Jossain määrin ajattelenkin "brändiytymistä" ennemminkin olemassa olevien piirteiden kirkastamisena ja suoraviivaistamisena isolle yleisölle. Kirjailijan sisällä on tavallinen ihminen heikkouksineen ja huonoine päivineen, mutta kirjailijuus on myös ammatti, suojakuori ja rooli, jonka lävitse kirjoja tuodaan maailmalle. Minusta yksityisyys roolin takana on kirjailijallekin suotava, sillä rooli ei ole epäaitoutta -- se on ihmiselle luontainen tapa toimia eri tilanteissa.

Rooli ei ole kuitenkaan sama asia kuin brändi. Rooli on osa ihmisyyttä, brändi on liiketoimintaa. Jos meidän ei tarvitsisi erottua toisista kirjailijoista, saada kirjaamme esille ja luetuksi (ja jopa myydyksi), brändi olisi tarpeeton.

Nenännyrpistely kirjailijoiden brändäämiselle on toisin sanoen turhaa, koska kustantamot ovat liiketoimintaa ja kirjojen kustantaminen edellyttää kirjojen myyntiä.

Mutta yksi asia on varma: kirjailija ei ole tuote. Kirjailija on ihminen eikä ihminen ole koskaan tuote.

***

Minkälaisia ajatuksia teillä on kirjailijabrändeistä ja -brändäämisestä?

Onko kirja, jota myydään, kirja, jota luetaan?

Kirjoja julkaistaan myytäviksi. Toimittaminen, ulkoasu, painaminen ja markkinointi aiheuttavat kuluja, jotka helposti haukkaavat isomman summan kuin mitä teoksen kirjoittaja saa korvaukseksi. Kirjoittaja ei ajattele myyntiä tai markkinointia kirjoittaessaan. Ei sellaiseen ole tilaa pään sisällä, tarina vaatii kaiken. Mutta kun vuosien tai vähintään kuukausien työ on tyrkyllä kauppojen hyllyillä, tilaa pään sisälle alkaa muodostua.

Esikoiskirjailijana olen törmännyt kysymykseen "tiedätkö jo, kuinka paljon kirjaasi on myyty?". En tiedä. En ole saanut lukuja enkä vielä pyytänyt niitä. Oletan, että ne toimitetaan minulle sitten, kun on tekijänpalkkiotilitysten aika. Olen kirjailija, en kirjani kustantaja. Loppujen lopuksi tärkeintä minulle on se, että joku lukee kirjani ja pitää siitä. Haluan kirjoittaa hyvän kirjan, kertoa tarinan, joka viihdyttää ihmisiä. Paraneeko kirja tai tarina, jos sitä myydään paljon? En usko. Kustantaja toki taputtaa haltioissaan käsiään ja ehkä seuraavana vuonna kustannusohjelmaan mahtuu enemmän riskinottokirjoja kuin aiemmin, kirjailija saa leipänsä päälle muutakin kuin mielikuvitusmakkaraa ja tulevan käsikirjoituksen läpimeno on melko varmaa.

Menestys on asia, jota hanakasti mitataan kilpailuvoitoilla, -sijoituksilla, myyntiluvuilla ja medianäkyvyyden määrällä. Mutta jos on kirjoittanut kirjan, johon on tyytyväinen ja joka julkaistaan, eikö siinä ole menestystä tarpeeksi? Sillä kirjoittamalla hyvän kirjan voi olla varma siitä, että joku jossakin lukee sen ja hetken yhteys, jota ei muuten olisi, syntyy.

Kaikki muu on lopulta toissijaista.

Saanko esitellä: Osuuskumma!

Tänä keväänä olen ollut mukana perustamassa kustannusosuuskuntaa nimeltä Osuuskumma. Julkaisemme sellaista spekulatiivista fiktiota, jonka päälle perinteiset kaupalliset kustantamot eivät ymmärrä, mutta mitäpä minä enempää siitä höpisemään, voitte lukea täältä sen itsekin!

Ihastuin osuuskunnassa erityisesti siihen ajatukseen, että alkutuottajat saisivat tuotteitaan myytyä ilman lukuisia välikäsiä ja kykenisivät monipuolistamaan kirjamaailman tarjontaa sellaisilla julkaisuilla, joita he itsekin tahtoisivat lukea, mutta joita eivät kotimaan tarjonnasta löydä. Me kirjoitamme ja kuvitamme ja toimitamme ja taitamme itse siihen pisteeseen asti, kuin pystymme. Jos eteen tulee ajanpuute tai taidonpuute, hankimme osaamisen ja ajan osuuskunnan ulkopuolelta. On kaksi asiaa, josta emme tingi: työn laatu ja spefiys.

Niinpä sitä esikoiskirjailija huomasi äkkiä olevansa yhteisöllisessä kustannustoiminnassa mukana. Kaikenlaista mielenkiintoista touhua on tullut tehtyä: myös sellaista, millä ei ole kirjoittamisen kanssa mitään tekemistä. Uusia ihmisiä ja uusia haasteita pulpahtelee koko ajan lisää.

Vaikka kirjoittaminen ja kuvittaminen ovat ytimeltään yksinäistä puuhaa, osuuskunta varmistaa osaltaan sen, että apua ja tukea on saatavilla, kun sitä osaa pyytää. Yhtäkkiä ympärilläni on oikea työyhteisö, joka pistää vauhtia luovuuden roottorilapaan.

Toivon Osuuskummalle pitkää ja ansiokasta tulevaisuutta!