Hetken kestää elämä ja sekin synkkä ja ikävä

Pidin tänään joulusiivoilupäivän. Siis siivoilu, ei siivous. Siivoilu tarkoittaa sitä, että paikkoja laittaa vähän järjestykseen, mutta ei esimerkiksi sorru sellaiseen hullutteluun, kuten pölyjen pyyhkiminen.

Yleensä kun minä siivoan/siivoilen/tiskaan, soitan myös musiikkia Spotifysta. Musiikin täytyy olla sellaista, että pystyn laulamaan mukana, koska kuunneltua musiikkia parempaa on ainoastaan itse laulettu musiikki (siis tekee omalle sisimmälle parempaa, vaikkei välttämättä kuulosta paremmalta...). No, koska tänään kyseessä oli joulusiivoilu, laitoin taustalle soimaan uusimman Raskasta Joulua levyn, Tulkoon joulu akustisesti. Kävi vaan jotenkin niin hassusti, että kun Tulkoon Joulu alkoi ja rupesin loilottamaan poikien mukana, niin rupesin myös itkemään. Heti kun avasin kultakurkkuni, niin myös kyynelkanavat aukesi. Pystyin olemaan normaalisti niin kauan kuin olin hiljaa, mutta suuni avaaminen aiheutti vain jotain outoa ulinaa kurkustani. Olin vähän silleen, että mitäs tämä nyt on? Arvannette varmaan, että siinä vaiheessa kun levyltä kajahti Konstan (Jylhän) joululaulu, käynnissä oli jo kunnon pärskintä. Tuota kappaletta en kyllä pystynyt edes kuuntelemaan loppuun.

Vasta Jarkko Aholan ääni sai meikäläisen rauhoittumaan siinä määrin, että pystyin jatkamaan siivoamista niin kuin normaalijärkinen ihminen. Rakastan muuten tuota Jarkon omaa Mielenrauhaa-joululaulua. Olen ikään kuin kasvanut siihen kiinni ja se on minulle jotenkin ah niin kovin omakohtainen. Asiaa tietysti auttaa myös se, että biisin laulaa juuri Jarkko.

Ja kyllä: minulla on se aika kuukaudesta. Selittänee paljon? Hormonit, hormonit...

Ja joululauluista puheen ollen: minua harmittaa aivan hirveästi, etten eilen "päässyt" katsomaan Raskasta Joulua -kiertuetta, kun olivat Tampereella. Päässyt lainausmerkeissä, koska kukas aikuista ihmistä estää, mutta... Olen parina vuonna käynyt kyseisessä tilaisuudessa Tampere-talossa ja se on ollut parasta ikinä, mutta tänä vuonna keikka siirtyi Tampereen keskustasta jonnekin susirajalle eli Pirkkalan rajalle Tähti-areenalle. Ja koska sieltä käytännössä lähti kymmeneltä illalla viimeinen bussi takaisin sivistyksen pariin (ellei halunnut kävellä areenalta kilometriä johonkin suuntaan ja eksyä, kuten minulle olisi melko varmasti käynyt), koin sen autottomalle ihmiselle täysin mahdottomaksi yhtälöksi. Lisäksi esiintyjäkaarti ei ollut niin kiinnostava tänä vuonna, että olisin ihan mahdottomiin sankaritekoihin sen vuoksi. Vaikka Leppäluotoa rakastankin, niin JP ei yksin saanut minua siirtymään jonnekin korpikuusenkannonalle. Sori, JP. Harmittaa, mutta katsellaan ensi vuonna uudestaan. Josko tulisivat järkiinsä ja palaisivat ihmisasutuksen läheisyyteen. Ainakaan konsertti ei ollut loppuunmyyty tänä vuonna, kuten edellisten vuosien KAKSI konserttia Tampere-talossa...

Yksi parhaita joulunalushetkiä tänä vuonna muuten oli se, kun Jarkko Ahola lauloi Tampereen Tuomiokirkossa Oi Jouluyön! Viime vuonna toivoin kädet kyynärpäitä myöten ristissä, että Jarkko olisi vetäissyt sen livenä, mutta silloin hän ei sitä tehnyt. Tänä vuonna Tampereen keikka oli joulukiertueen ensimmäinen ja Jarkko sanoi vähän jännittävänsä, kun laulaa seuraavan kappaleen ensimmäistä kertaa elävälle yleisölle ja kyllä, kyseessä oli tosiaan Oi Jouluyö! Voi että rakastin. Ja rakastan. Tuo joululaulu oli Jussi Björlingin esittämänä äitini lempijoululaulu ja tuskin äiti olisi Jarkko Aholan versiostakaan mieltään pahoittanut.

Yksi kaikkien aikojen lempparijoululaulujani on Sylvian joululaulu, joka on varmaan aika monen muunkin suosikki, joten en sinällään pyri nyt olemaan mitenkään uniikki tässä. Mutta se vain on niin kaunis. Ja nyt kun Aholasta olen tässä jauhanut, niin mainittakoon, että Sylvian joululaulustakin lempiversioni nykyään on — yllätys yllätys — Jarkko Aholan versio. Toinen "kaikkien suomalaisten lempijoululaulu" Varpunen jouluaamuna taas ei uppoa minuun kenenkään versiona. Aivan liian ahdistava kappale.

Voi näitä suomalaisia joululauluja. Ranteet auki ja hankeen.

Ps. Tämä kannattaa katsoa jo pelkästään noiden nahkahousujen takia...

Pidä mieli kirkkaana ja paita puhtaana

Viime viikkopa olikin melkoista tunteiden vuoristorataa.

Viikko alkoi melko tasaisissa merkeissä, mutta laskujohteisesti. Siinä torstain kohdalla alkoivat suupielet viimeistään mutristua alaspäin ja perjantaina olin jo tanakasti jonkinlaisen syysmasennuksen kourissa. Mikään ei sujunut eikä mistään oikein tullut mitään. Lauantai kuitenkin muutti kurssin suunnan ylöspäin ja sunnuntaina kävin jo niin kierroksilla (silleen hyvällä tavalla), että viime yönä en oikeasti saanut nukuttua juuri ollenkaan, koska en pystynyt rauhoittamaan pääkoppaani. Tältäköhän bipolaarisista ihmisistä tuntuu koko elämänsä?

Lauantai alkoi kivasti yhdellä sähköpostilla. Pikkujuttu, mutta se tsemppasi ja ilahdutti, että joku välittää juuri minusta. Olkoonkin, että maksan siitä välittämisestä, aitoa se on silti. Hyvän treenin jälkeen päivä jatkui hyvällä ruoalla Bistro LePotissa. Ja voi pojat, että ruoka voi ollakin hyvää! Että minä sitten rakastan syömistä. Varsinkin hyvän ruoan syömistä. (Ja hyvän viinin juomista).

Ruoan jälkeen jatkoimme Tampere-taloon kuuntelemaan Jarkko Aholan My Way -konserttia. Pari tuntia meni kuin siivillä, helposti olisin voinut kuunnella toisenkin mokoman. Tampere-talosta jatkoimme irkkupubi Ruby & Fellasiin, jossa oli myöhemmin samana iltana JP Leppäluodon akustinen keikka. Jarkkoa olen hehkuttanut ihan riittämiin (ainakin Facebookissa, jos en blogin puolella?), joten kaikki tietänevät palavan rakkauteni häneen, mutta tuo JP... Voi hyvän tähden! Keikka oli niin täydellinen miestä, ääntä ja biisivalintoja myöten, että sanat eivät riitä kuvailemaan. JP:llekin soisi loppuunmyydyn Tampere-talon! (Tosin itse olen aina vähän enemmän klubikeikkojen ystävä, koska tunnelma vaan on tiiviimpi, kun kaikki eivät istu hygieenisesti omissa penkeissään kaukana artistista). En voi sanoa, että Leppäluoto on aliarvostettu, koska varmasti on arvostettu niiden keskuudessa jotka hänet tuntevat, mutta silti. Tyypin pitäisi olla paljon paljon enemmän esillä!

No, sunnuntaina sitten oli lepopäivä (lue: ei treenejä) ja aikaa toipua lauantain kaikesta ihanuudesta ja elämyksistä (en ole toipunut vieläkään). Matkalla kaupasta kotiin, joku täysin tuntematon hiippari pysäytti minut. Tyyppi oli siis sen verran epäilyttävän näköinen, että odotin sen vähintään ryöstävän minut, jos ei mitään muuta. No ei nyt sentään. Hiippari kysyi minulta neuvoa paikkaan X. En osannut auttaa, mutta pysähdyin kuitenkin esittämään tarkentavia lisäkysymyksiä, joiden avulla saatoin ohjastaa häntä edes hieman oikealle suunnalle. Siinä seistessäni huomasin, että aiempien kesien kesäpoikani käveli suoraan minua kohti, kuitenkaan huomaamatta minua. Lähinnä taisi yrittää kiertää kaukaa sen vieressäni seisovan hiipparin vuoksi. Huikkasin häntä nimeltä, hän tunnisti minut ja jäimme juttelemaan hiipparin vielä kysellessä ärsyttäviä lisäkysymyksiä (osoitin jo oikean kadun, ei, minä en tiedä missä kohtaa katua se numero on, kävele itse katsomaan). Mutta olipas aivan älyttömän kiva nähdä kesäpoika ja jutella oikein hyväkin tovi. Aika tarkkaan vuoteen emme olleet nähneetkään. En edelleenkään pysty ymmärtämään miten joku, jolla on niin täydellisen erilainen maailmankatsomus kuin minulla, voi silti olla niin kiva ja ihana ihminen. Ainakin omaa ajatusmaailmaani tyyppi on avartanut aika paljon. Ja ilman tuota satunnaista hiipparia en olisi pysähtynyt siihen kadulle enkä olisi huomannut lähestyvää kesäpoikaa, vaan olisin jatkanut matkaa suoraan kotiin täysin tietämättömänä mistään.

Siinä perjantaina mököttäessäni kyselin universumilta että eikö oikeasti muka koskaan voi tapahtua mitään hyvää minulle? Ja sitten alkoi tapahtua. Toki nuo kaikki olivat semmoisia pieniä hyviä asioita eikä mitään isoja, kuten työpaikka, parisuhde ja kaikkien murheiden poistuminen, mutta noilla pienillä hyvillä asioillakin jaksaa taas hetken aikaa pimenevässä syksyssä. Jos olisin yhtään taipuvainen uskomaan mihinkään uskonnollisiin tai spirituaalisiin juttuihin, niin saattaisin ajatella, että joku lähetti minulle jotain terveisiä jostain ylemmältä taholta. Mutta koska en ole, niin uskon vain sattumaan (osa noista viikonlopun hyvistä asioista oli toki aivan itse aikataulutettua) ja perhosvaikutuksiin ja sen sellaisiin.

Hakuna matata.

I'm a social butterfly

Voi ristus, että sitä osaakin ihminen olla urpo. Jaksan aina vaan ihmetellä, miten tämä ihmiskunta on koskaan pystynyt lisääntymään tähän nykyiseen laajuuteensa, kun pelkkä parinmuodostus tuntuu olevan täysin mahdoton tehtävä. Tai sitten se vaan on toisille helpompaa kuin toisille...

Minähän olen melko normaali ja ihan kiva ja hymyileväinen ihminen. Tai olen niin kauan, kunnes alan kaavailla jostain parempaa puoliskoa itselleni. Annas olla, kun nuo epämääräiset ajatukset tunkeutuvat tajuntaani, niin muutun sen jälkeen perunaksi. Kyllä, perunaksi. Semmoiseksi omituiseksi möykyksi, joka ei uskalla katsoa kohti saatika sitten hymyillä.

Miten luonto on voinut järjestää asiat niin typerästi, että siinä vaiheessa kun täytyisi yrittää tehdä positiivinen vaikutus ja antaa itsestään fiksu sekä filmaattinen kuva, niin ihmisraukka meneekin aivan sekaisin ja alkaa käyttäytyä juuri päinvastaisesti? Että antaa itsestään oikein urpon ja könkön ja jopa tosikkomaisen kuvan? Miksi? MIKSI??? Voi kerpele.

No ei tässä mitään. Tänään suoritin jopa aloitteellisen katsekontaktin. Sain vastaukseksi moikkauksen. Vastasin. Sentään. Ensi kerralla yritän sitä, mitä normaalit ihmiset kutsuvat hymyilemiseksi. Ei kannata ihan henkeään pidätellen odottaa, että mitään tapahtuisi.

Niin että jos joku ikiparisuhteellinen siellä ihmettelee, miksi me sinkut ollaan sinkkuja, niin... Joo ei ole kyse kranttuudesta, vaan täydellisestä kyvyttömyydestä ottaa kontaktia kiinnostavaan vastakappaleeseen. Morjens.

Excuse me while I kill myself

Mutta päästyäni kehumasta ruotsalaisia, on pakko mainita myös, että on jotain, missä suomalaiset ovat paljon heitä parempia. Nimittäin metallimusiikissa.




Tein pienen musiikkimatkan tässä sunnuntaipäiväni ratoksi. Lähdin Sentencedistä, poikkesin Poisonblackissa ja sen kautta syöksähdin Charoniin. Ei nuo ruotsalaiset ilopillerit vaan ikinä pystyisi tavoittamaan sitä synkkää ranteet auki ja avantoon -meininkiä kuin suomalaiset metallimiehet. Eikä Ruotsista ikinä löydy niin ihania pitkätukkia kuin Suomesta.




Yritin epätoivon vimmalla googlettaa, missä JP Leppäluodon ääntä voisi kuulla ja lavakarismaa nähdä livenä, mutta tulokset olivat laihanlaiset. Pakko. Saada. Mullehetitännenyt! Jos joku tietää, niin kertoo! (Kai se Harmajakin voisi ensihätään käydä, vaikka aika kaukana metallista onkin).




Suutari siis pysyköön lestissään?

Flunssaista hourintaa

Miksi Ruotsissa on niin paljon tuommoisia kuumia (pitkiä viikinkejä) ja tylyllä tavalla ihania miesnäyttelijöitä? Niin kuin itsestäänselvästi Alexander Skarsgård ja nyt sitten myöskin tuo Joel Kinnaman?

Aiemmin jo kuulin muutaman kaverin hehkuttavan The Killing -sarjaa ja nimenomaan kyseistä heppua siinä, mutta koska olen Netflixitön, niin sarjakin jäi minulle vieraaksi. Nyt olen muutaman kerran katsellut lauantain myöhäisillan Johan Falk -sarjaa Maikkarilta ja voi hyvä tavaton... Tuo Frank Wagnerin liimaletti ärsytti aluksi, mutta melko nopeasti se ärsytys vaihtui toisiin tunteisiin. Tyypissä vaan on sitä jotakin. Uuh. Mielettömän karismaattinen jäbä.

Satuin saamaan ilmaiskuukauden Netflixiin juuri nyt, kun olisi tärkeämpääkin tekemistä, mutta... The Killing it is.


Ps. Ruotsalaiset on muutenkin ihan omaa luokkaansa kaikenlaisten rikoselokuvien ja -sarjojen tekemisessä. Kotimaiset Robat ja Varekset jäävät kauas taakse.

Ever fallen in love with someone you shouldn't have fallen in love with?

Tulin vaan tänne sanomaan, että...

gnaaaaaaaaaaaaaaahhhh!!!

Miten paljon se sattuukaan sydämeen viettää ilta tyypin kanssa, josta tykkää ehkä maailman eniten, vaikka elämänkatsomukset eroaakin toisistaan kuin yö ja päivä, ja kun on ihan satavarma että se tyyppikin tykkää takaisin, mutta ei ehkä samalla tavalla, ja kun se ilta on maailman hauskin ja nauretaan ja katsotaan silmiin ja illan päätteeksi halataan ja itse sanoo, että "nähdään ehkä joskus" ja se toinen sanoo, että "toivottavasti" ja sitten bussi vie sen toisen pois ja... sitten se on siinä.

Miksi mun elämä on aina siinä? Miksei koskaan mitään muuta ja vähän enemmän?

Olen hirveän onnellinen tuosta tyypistä elämässäni ja silti nyt jo on niin ikävä, että tekisi mieli itkeä.

Laskuhumala.

Don't you know that you're nothing more than a one night stand

Liityin tuossa Tinderiin aikana kuluksi. Se olikin hauskempaa kuin osasin arvatakaan.

Tinderhän siis on (jos joku ei vielä tiedä) deittisovellus, jossa nähdään tyyppien naamoja (toivottavasti, eikä muita ruumiinosia) ja mahdollisesti jotain lisätietoakin tyypeistä, mikäli he sellaista ovat antaneet. Sitten jos tykkää tyypistä, niin pyyhkäistään oikealle, ja jos ei tykkää, niin pyyhkäistään vasemmalle.

Aluksi otin sen pyyhkäisemisen aivan liian vakavasti. Siis nimenomaan oikealle pyyhkäisemisen. Ensimmäinen oikealle pyyhkäiseminen oli jännittävää ja pitkällisen harkinnan tulos. Sitten tajusin vähän relata, koska arvelin, että on aika harvinaista saada mätsääviä pyyhkäisyjä. Siis että joku sama tyyppi pyyhkäisisi oikealle minun kuvaani, jonka kuvaa minä olen pyyhkäissyt oikealle. Varsinkin, kun itse olen kranttu.

Jos miehellä oli kuvassa lapsi, pyyhkäisy vasemmalle oli melko taattu. Ei sillä, että lapsissa mitään vikaa olisi, mutta... nääh. Myös liian kaukana (vaikka itse määritinkin haluamani alueen) olevat tyypit saivat melko varmasti pyyhkäisyn vasemmalle. Ja vaikka ikähaarukankin sai itse määrittää, määritin sen aika laajaksi. Alle 30-vuotiaat saivat aika nopeasti pyyhkäisyn vasemmalle. (Paitsi yhdestä kaksivitosesta tykkäsin, kun se oli niiiin söötti! Ja mahkut vastatykkäykseen melko minimaaliset.) Ja erityisesti: jos tyypillä oli yhteisiä kavereita kanssani, niin pyyhkäisy vasemmalle tapahtui aika nopeasti! Niitäkin nimittäin löytyi heti ensimetreillä.

Oikealle pyyhkäisyn sai, jos oli kivan näköinen. Ei tarvinnut olla mikään Mr Finland (sen näköiset muutenkin saavat minulta vasemman pyyhkäisyn), vaan semmoinen symppis. Parta tai lippis oli melko varmasti nou nou, eli pyyhkäisy vasemmalle. Valtavan paljon vaikutusta tuntui olevan kuitenkin yhteisillä mielenkiinnon kohteilla. Ne kertovat tyypistä niin paljon enemmän kuitenkin kuin pelkkä naamakuva. Jos musiikkimaku mätsäsi ratkaisevalla tavalla, oli pyyhkäisy oikealle melko varma.

Jos tyyppi oli palomies (törmäsin yllättävän moneen palomieheen), mietin ainakin kahdesti ennen kuin pyyhkäisin vasemmalle. Jos miehellä oli kuvassa koira, pyyhkäisy oli melko varmasti vasemmalle. Jos taas kuvassa oli kissa, pyyhkäisy tapahtui hyvin suurella todennäköisyydellä oikealle. Ainakin, jos muut planeetat olivat oikeassa asennossa tapahtumahetkellä.

Onhan se kyllä aika raakaa peliä. Mutta kuten meillä Tinderissä sanotaan: YOSO! Eli you only swipe once. Jos harkitsemattomasti pyyhkäisee vasemmalle, ei tyyppiä koskaan enää saa takaisin. Oh well...

***

Se on kyllä aina yhtä kuumottava hetki, kun sitten tuleekin pari jonkun tyypin kanssa. Joudun aina hetkeksi sulkemaan koko Tinderin ja laittamaan puhelimen jonnekin tosi kauaksi. Minulla on tällä hetkellä seitsemän ihan oikeasti varteenotettavaa tyyppiä parinani siellä. Ongelma vain on se, että kukaan ei ota yhteyttä. Ja meitsi on nyt vähän sillä asenteella liikkeellä, että mies saa tehdä aloitteen. Sitä paitsi miten paniikkiin menisin yhteydenotosta, kun pelkkään parin löytymiseenkin suhtaudun... köh... melko voimakkaasti.


Ps. Voisinkin tehdä oikein listaukset ominaisuuksista, jotka saavat minut pyyhkäisemään vasemmalle ja ominaisuuksista, jotka saavat minut pyyhkäisemään oikealle. Ihan vaan huvin vuoksi ja urheilun kannalta, koska kuten Samuli Edelman jo muinoin sanoi: se on pienestä kii.

Rakatung ketung ketuketuke tungtung! (*

Täytyy varmaan kirjoittaa nyt siitä lupaamastani järkiavioliitosta ja metrisistä haloista, vai miten se meni, ennen kuin itse(kin) kyllästyn tähän aiheeseen. Koska tunnen sen olevan tulossa. Kyllästymisen siis.

Niin. Järjellä ajateltunahan me olemme sen kesäpojan kanssa täysin toisilta planeetoilta. Tai ei täysin, hyvisten puolella olemme molemmat, mutta elämänkatsomuksemme eroavat toisistaan niin radikaalilla tavalla, että en vaan näe, miten sellainen parisuhde voisi koskaan toimia.

Mutta kun näen hänet, järkeni sumenee aivan täysin. En tiedä onko se biologiaa, fysiikkaa vai kemiaa (vai jotain muuta yläasteen oppiainetta), mutta pääni sekoaa, polveni menevät veteläksi ja ^*)sydämeni lyö kuin viidakkorumpu. Ehkä jonain päivänä haastattelen häntä tästä aiheesta (tai ehkä en), mutta voisin olla melko varma, että tuo tunne ei voi olla täysin yksipuolinen. Kukaan ei katso ketään sillä tavalla, jos se ei tunnu edes jossain. Katsekontaktimme ovat... jotain aivan muuta. En edes muista, koska viimeksi olisin tuntenut jotain tämmöistä. (Paitsi että muistan, ja sillä oli sama etunimikin kuin tällä).

No mutta. Sitten on toinen tyyppi. Tämän tyypin kanssa asiat etenevät todella hitaasti (jos ollenkaan, riippuen hänestä tietysti). Se ei ole järjetöntä salamointia, mutta järkenikin tajuaa, että tykkään tyypistä tosi paljon. Ajatusmaailmamme, huumorimme, mieltymyksemme jne. ovat kovin samanlaisia. Viihdyn tyypin seurassa hirmu hyvin eikä hänen vuokseen tule koskaan tarvetta lyödä päätä seinään tai muuta epämukavaa. Jos tyyppi kosisi vaikka tänään, niin voisin melko epäröimättä suostua (niin kyllä kesäpojan kosintaankin, mutta siinä vaiheessa järkeni olisi sumentunut ja hommasta saattaisi seurata katastrofi). Pystyn helposti kuvittelemaan meidät elämään tasaista elämää onnellisina yhdessä elämämme loppuun saakka.

Vastauksena kysymykseen, miksi en tee uutta peliliikettä kesäpojan suhteen: Ensinnäkin koska se olisi tyhmää. Hullu saa olla, mutta ei tyhmä. Ja toisennakin tuon toisen tyypin takia. Vaihtoehtoja on oikeastaan tasan kaksi: joko saisin toiset pakit (tämä on se todennäköisempi vaihtoehto enkä missään tapauksessa halua olla se tyttö, joka ei tajua kerrasta. Haluan on olla se tyttö, jonka kanssa voi olla kivaa pakeista huolimatta, ja pitää silmäpeliä koko kesän, koska olihan se ihan hemmetin hauskaa ja kuumottavaa) tai sitten tekisin isoimman virheen elämässäni ja lähtisin polulle, joka ei oikeasti johdattaisi minnekään kovin järkevään paikkaan (jos molemmat tuntevat hyvin vahvasti samasta asiasta, mutta näkemykset ovat täysin vastakkaiset, niin... ei. Enkä halua muuttaa häntä, koska se, mitä hän on, on tehnyt hänestä täydellisen).

Ja, loppujen viimeksi, kun asiaa oikein ajattelen, on nämä kaksi tyyppiä hirveän samanlaisia. Kumpikin on niin kaunis ihminen, sekä sisäisesti että ulkoisesti. Kumpikaan ei tahallaan tekisi pahaa härkäsellekään. Kumpikin on hirveän korrekteja. Pukeutuvat siististi, hyvin ja juuri sillä tavalla, että meikäläisen munaskuita kutkuttaa. Ja kumpikin on niin herrasmiehiä, että heidän kanssaan on toooodella vaikea päästä katsekontaktia pidemmälle.

Jos kesäpoika ja tämä toinen tyyppi nyt seisoisivat vierekkäin ja molemmat kutsuisivat minua luokseen, en osaa sanoa kumman luokse menisin. Toivoisin, että menisin sen toisen tyypin luokse, mutta hetken huuma voisi olla niin voimakas, että menisin kesäpojan luokse. Mieltäni huojentaa kovasti paljon se, että tämä ajatusleikki on täysin hypoteettinen, koska näin ei koskaan oikeasti tulisi tapahtumaan. Onneksi!

Kuten olen ennenkin sanonut, elämäni on kuin Jane Austenin romaanista (tai ainakin sen nimestä): järki ja tunteet. Koko setti taistelee yhden ihmisen pään sisällä.

Your mama don't dance and your daddy don't rock n' roll

Eilen oli aika kuumottava tilanne töissä hetken aikaa, kun joku kolmas osapuoli kommentoi tätä minun ja kesäpojan "tilannetta". Tuosta noin vaan, puskista. Itsehän menin täysin sanattomaksi ja ilmastoinnista huolimatta tuli yllättävällä tavalla kuuma yhtäkkiä. Onneksi edes toinen meistä sai suunsa auki ja heitti jutun vähän niin kuin vitsiksi, että tilanne ikään kuin laukesi.

Nyt, noin vuorokautta myöhemmin, olen keksinyt vähintäänkin kymmenen aivan loistavaa palautusta sen kolmannen työkaverin heittoon. Voi miten paljon harmittaakaan, kun ei leikkaa riittävän nopeasti ja kun ei voi palata ajassa enää taaksepäin pistelemään nasevia vastauksia takaisin. Parempia kuin "mutsis oli, kun sua teki", vaikka tuo onkin yksi lempparivastauksiani.

Eipä siinä, kolmannen työkaverin kommentti, tai oikeastaan neuvo, oli mielestäni oikein loistava ja olisin lähtenyt sitä toteuttamaan heti, mutta sattuneista syistä se ei nyt taida onnistua. Koska jostain syystä siltä toiseltakin, kesäpojalta, pitää kysyä näistä asioista. Valitettavasti.

Jätin tämän nyt vain nopeasti tähän (ilman oikolukua), koska täytyy rientää. Palaan kesänpäättymistunnelmiini vielä varmasti, halusitte tai ette. Pääosin tunnelmani ovat kyllä hyvät. Helei.

The story of my life

Krhm. Kuulin tänään jotain, mikä ei ollut ehkä tarkoitettu minun korvilleni. Tai mitä en ehkä olisi halunnut kuulla. Eikä ilmeestä päätellen joku muukaan olisi halunnut minun kuulevan. Tai en oikeastaan edes tiedä mitä kuulin, mutta kun aukkoja pääsee itse täyttelemään, niin lopputuloshan on aina taatusti paskempi.

Iski siis semmoinen äkkivitutus tai... niin, sanotaan nyt ihan suomeksi, että mustasukkaisuus. Parastahan tässä on se, että koska olin niin vähän kärryillä mistä puhuttiin, en voi mitenkään tietää ettei puhe olisi ollut juuri minusta. Jossa tapauksessa olisin mustasukkainen itselleni. Mutta tuskin sellaista meikäläisen elämässä tapahtuisi.

Ihmeellisiä reaktioita asioihin, joista en edes loppujen lopuksi tiedä mistä on kyse ja vaikka tietäisinkin, niin mitä sitten. Mitä se minulle kuuluu. Silti olen nyt muutaman tunnin vääntänyt ja kääntänyt ja vatvonut, mutta ei ne sanat lisäänny, parane tai muutu yhtään sen järkevämmäksi kokonaisuudeksi päässäni.

Välillä on tänään ollut niin epätoivoinen olo koko tämän jutun suhteen, että jonkinlainen huonovointisuuden aalto vyörähtää lävitseni. Ja välillä sitten tekisi mieli ihan vaan itkeä (toteutukseen en ole vielä ryhtynyt). Mutta suurimman osan ajasta on ihan hyvä olo ja jopa hymyilyttää, kun muistelen kaikkia kivoja hetkiä, joita tuli tänä kesänä lähes päivittäisellä tasolla. Voi kun ne olisi saanut säilöttyä purkkiin. Vaikka sydän huutaa kovasti vastaan, niin taitaa olla ihan hyvä, että tämä ilo loppuu ihan kohta, sillä pääni ei varmaan enää kovin pitkään pysyisi kasassa. (En jaksa enää tällaista vuoristorataa. Haluan järkiavioliiton. Nyt.)

Kaikki kunnia kyllä kesäpojalle siitä, että mikäli puhe oli minusta, niin hän on pitänyt henkilöllisyyteni omana tietonaan. Välillä nimittäin mietin, onko tämä koko juttu kaikkien muidenkin tiedossa. Mutta luultavasti ei, meillä on yhteinen salaisuus.

En olisi kyllä uskonut edes itsestäni, että tämä kesä menee taas näin. En tajua, miten joku osuu minuun noin täysillä kuin metrinen halko, johon iskee salama samalla hetkellä. Vastapuoli on kyllä aivan yhtä syyllinen tähän jälleentilanteeseen, mitäs on niin hirveän ihana ja kiva minua kohtaan. (Missään tapauksessa en kyllä toivo, että olisi nuiva ja tyly).

Ja sitten, kun kävelin bussipysäkiltä kotia kohti kuulokkeet korvissa, mp3-soittimeni puski ilmoille tämän kappaleen. Niin, the story of my life...


Peter von Poehl - The story of the impossible

We have the story of the impossible
A tale passed on so frail
One of make-belief
Maybe impossible to achieve
And really close...

Ps. Minulla olisi tuosta järkiavioliitosta ja metrisistä haloista vielä lisää sanottavaa, mutta palaan siihen ensi numerossa. En rupea ymppäämään enää tähän samaan kirjoitukseen sitäkin aihetta.

Ollaanko tämä kesä näin

Joku ihana anonyymi tuossa sanoi, että tämä minun blogini on — and I quote — "nykyään Suomen parhaita saliblogeja". Olen hurjan imarreltu ja samalla vähän tuli paha mieli, että tätä tulee päivitettyä niin harvoin nykyään. Salijuttujakaan ei tule usein kirjoiteltua, koska harvoinpa siellä tapahtuu mitään mainitsemisen arvoista. No mutta nyt voin kertoa, mitä salilla tänään "tapahtui" (eli eipä juuri mitään, ja samalla anonyymikin voi ottaa sanansa takaisin).

No. Siinä minä olin aloittelemassa jalkatreeniä ja selasin erilaisia jännittäviä vaihtoehtoja maailman sekavimmasta treenivihostani. Seisoin jalkaprässin vieressä, mutta en ollut vielä latonut siihen painoja, joten joku mieshenkilö kävi tiedustelemassa satunko olemaan tekemässä treeniäni siinä prässissä. Sanoin, että olen juuri aloittamassa ja tyyppi hyväksyi sen mukisematta jatkaen omaa treeniään jossain muualla.

Siinä sitten jumppailin ja punnersin ja maastavedin ja kyykkäilin. Aina välillä satunnaisesti vahingossa vilkaisin sitä aiempaa kysymyksen esittänyttä tyyppiä. Ja joka kerta huomasin, että se vahingossa vilkaisi minua. Aluksi tietysti mietin, että se kyttää sitä prässiä, mutta satunnaiset vilkaisut jatkuivat senkin jälkeen. Ihan vahingossa. Ja sitten ihan treenin loppusuoralla se käveli takaani niin läheltä, että jos se olisi ollut kuuma (siis kirjaimellisesti, muutenhan hänessä ei ollut mitään vikaa), niin sihinä olisi kuulunut nahastani.

Että herranjestas! Oliko tämä nyt sutinaa?! Meikäläisen asteikolla (sillä koskaan-ei-tapahdu-mitään) tätä voisi jo sanoa sellaiseksi! Mitään sen kummempaa sitten ei tapahtunutkaan. Mietinkin nyt, että teinkö sen virheen, että väistin vähäsen, kun tyyppi käveli lähes ihoani koskettaen? Olisiko oikeat soidinmenot jatkuneet niin, että minun olisi pitänyt seistä paikallani, jotta olisin osoittanut olevani mahdollisesti avoin jollekin muullekin? Ja nyt se tyyppi tulkitsi väistöliikkeeni väärin, tai siis silleen, että ei mitään tsänssejä? Apua, en osaa!

Tiedän vain sen, että tein itse saman tänään "yhdelle tyypille" töissä, ja se oli taatusti laskelmoitu läheltäpitihipaisu. Ja se "yksi tyyppi" ei muuten väistänyt milliäkään. Voi tietysti olla, ettei se tajunnut olevansa niin keskellä kulkureittiäni kuin oli. Mutta tämä kuntosalihemmo olisi varmasti pystynyt kulkemaan vähän kauempaakin, ei meidän salilla sentään ihan niin ahdasta ole (eikä minun hartiani niin massiiviset).

No, ehkä tapaamme vielä. Tai sitten emme. Ja mitä siihen "yhteen tyyppiin" tulee, niin vaikka tykkäänkin hänestä oikeasti ihan todella paljon, en mitenkään ajattele, että hän olisi ainoa kala tässä lammikossa. En usko mihinkään "se ainoa oikea" -juttuihin tai että elämäni päättyisi ilman häntä. Siksi en aio enää tehdä mitään peliliikettä, vaikka selvästi saan vastakaikua viime kesää enemmän. Tulee jos tulee. Luultavasti ei tule. Paitsi ihan järkky ikävä kyllä tulee, taas, varsinkin ensialkuun, mutta kyllä se siitä ja uutta matoa koukkuun. Taas.

Tänään oli kyllä sillä tavalla merkittävä päivä töissä, että hän, edellä mainittu, the kesäpoika, puhutteli minua ensimmäistä kertaa ikinä omalla nimelläni. Tiedättehän, miten ihminen tykkää kuulla oman nimensä, kun sen joku ihana tyyppi ääneen sanoon? Se on kuin hunajaa korville. Ääh, kun voitais olla aina näin...

Lisäksi sain tänään tuplasilmäniskun (sellaisen, joka tapahtuu molemmilla silmillä yhtäaikaa) yhdeltä melko viehättävältä, joskin hyvin varatulta tyypiltä. Tässähän on ollut yhtenä päivänä melkein enemmän äksöniä kuin koko vuonna yhteensä!

Kysymys universumille:

Miksi minun pitää aina ihastua juuri niihin miehiin, jotka eivät ajattele vehkeillään?


Kyllä olisi elämä paljon helpompaa, jos tykkäisi pelimiehistä. Ainakin saisi sen minkä haluaa, vaikka lopputulos saattaisikin olla rumempi.


Ps. Perjantai ei voi kai alkaa kovin huonosti, jos ensimmäiset sanat ihanalta mieheltä aamulla on, että "ihanaa, kiitos". Ei tosin viittaa siihen, mihin toivoisimme.

Kauneus sekoittaa mun pään

Tämä on kyllä paras kesä ikinä! Jos nyt muutenkin on ollut kivaa ja sää suosinut, niin oman työhyvinvointini kannalta erittäin hyvä kesä.

Töissä on siis ollut kivaa. Ilmeisesti töissä ei välttämättä tarvitsisi olla aivan näin kivaa, mutta onhan se aina plussaa. Hommat tulee kuitenkin hoidettua. (Asialliset hommat hoidetaan ja muuten ollaan kuin ellun kanat, kuten vanha viidakon sanonta kuuluu). Suurin kunnia kivuudesta kuuluu työkavereilleni, eikä vähiten sille kesäpojalle.

Joo, oletan että viime kesän pakit ovat yhä voimassa (että näsäviisaat "anonyymit" voivat siellä pyyhkiä tietävän virneen pois naamoiltaan), mutta aijai, miten armotonta flirttiä. Ja — jos saan lisätä — se on kyllä molemminpuolista.

En edes tajua, miten joku tyyppi vaikuttaa minuun näin voimalla. Munasarjani menevät käppyrään pelkästään tyypin näkemisestä. Se on niin suloinen ja samaan aikaan niin kuuma. (Ja oikeasti ihan tosi tavis, mutta siinä vaan on sitä je ne sais quoi). Jos se ei olisi myös niin siveellinen (ainakin luulen olevan), niin raahaisin sen kotiini ja tekisin sille melko tuhmia asioita.

En siis aio ottaa toista kertaa samoja pakkeja, niin tyhmä en ole, mutta helpolla en sitä aio päästää. Viehätysvoimastani on pelissä tällä hetkellä noin 150 %. Olenpahan sitten ainakin kiusaus hänen elonsa polulla, jos en muuta.

Itkuhan tästä pitkästä ilosta tulee, mutta en murehdi sitä vielä. Scarlett O'Haramaisella tyylillä mennään: I can't think about that right now. If I do, I'll go crazy. I'll think about that tomorrow!

There ain't no cure for the summertime blues

Päivää. Vai pitäisikö sanoa iltaa? Kohta jo yötä. Mitäpä tänne kuuluu?

Itsellenihän kuuluu sellaista, että olen palannut työelämään ainakin hetkeksi. Muistatteko sen viime kesän kesäpojan? Niin. Sekin on palannut. Mmmmm...

No eikä kun. Kaikki on aivan hyvin. Vähän kyllä tekee heikkoa, kun se yhä näyttää niin hyvältä ja on vieläpä niin miellyttäväkin ja kiva. Lähettää hyviä viboja suuntaani, varmasti aivan tietoisesti. Ja kaiken lisäksi törmäillään paljon useammin kuin viime kesänä. Mutta toisaalta tämä kaikki on puhtaasti positiivista, koska minulla ei ole enää suuria odotuksia (lue: mitään odotuksia) tyypin suhteen. Vaikka ihana onkin, olen keskenänikin tullut siihen tulokseen, että olisimme ns. mismatch. (En tosin lupaisi pistää hanttiin, jos vastapuoli jotain yrittäisi, koska järki ja tunteet eivät viihdy meikäläisen kuupassa yhtä aikaa. Mutta enköhän voi luottaa siihen, ettei se yritä.)

Hauskalla tavalla olen myös huomannut tämän kuntoremonttini vaikuttaneen muutamaan miespuoliseen työkaveriini melko positiivisella tavalla. Lähinnä niihin nuorimpiin työkavereihin (tuolla firmassa nuorimmatkin ovat jo päälle kolmekymppisiä, kesäpoikia lukuunottamatta). Tyypithän ovat alkaneet suhtautua minuun yhtäkkiä suuremmalla lämmöllä. Voisin jopa sanoa niiden flirttailevan kanssani! Pitäisi kai varmaan loukkaantua, kun en pullukampana ole ollut kovin kiinnostava kohde, mutta en jaksa. Olen lähinnä imarreltu.

Mutta ei ketään potentiaalista sulhasta eikä mitään semmoista muutenkaan. Aion tänä kesänä keskittyä työntekoon ja jättää kaiken haihattelun. Ei vanha pää (tai sydän) enää kestä semmoista. No paitsi ehkä ihan vähän aion hymyillä kesäpojille.

Leijonaa mä metsästän, aion saada suuren

Miesten jääkiekossa voitettiin olympiapronssia eilen, mutta se tärkein kysymyshän on aina: kuka jellonista on ihanin elikäs parhaimman näköinen?

Huutoäänestin jo tuolla Nolliksen nurkissa, mutta kysyn teiltä ja vastaan myös itse myös täällä omalla tontillani. Luntata voi vaikkapa tuolta, jos ei muuten muista taikka tiedä minkä näköisiä tyyppejä siellä jäällä pyöri.

Ykkönenhän on ihan selkeä ja tätä en vaihda enkä ole vaihtanut varmaan 31 (no okei, ehkä noin kymmeneen) vuoteen:

Tuomo Ruutu ♥

Kattokaa ny miten ihana! Tuomon haastattelutkin on aina ihan parhaita, kun se kikattelee (videolla Aku Hirviniemi esittää Tuomoa). Tuomo on myös jellonien onnenmaskotti, koska Tuomo ei ole lähtenyt yksistäkään maajoukkuearvokisoista ilman mitalia jostain junioriajoistaan alkaen (olen kuullut). Tai jos Tuomo on loukkaantunut eikä pääse osallistumaan maajoukkuekisoihin, niin sitten se on kisastudiossa parantamassa katselukokemusta.

Jos nyt jostain mystisestä syystä en kuitenkaan saisi Tuomoa, niin minulla on myös varajellona:

Sami Lepistö

Sami ei ole läheskään yhtä ihana kuin Tuamo, mutta minuun vetoaa tuommoiset selkeä- ja isopiirteiset (ei suurpiirteiset) miehet. Sami on kyllä siinä rajoilla, onko hän jo vähän "liian" hyvännäköinen ja menee jo sellaisen itsetietoisen puolelle.

Perintöprinssisijoille pääsevät Juhamatti Aaltonen ja Leo Komarov. He eivät ole niinkään nättejä poikia, mutta jotenkin vaan tykkään heistä.

Teemu Selänne on kyllä parantunut vanhetessaan, mutta hän ei silti pääse listalleni. Teinityttönä en voinut sietää Teemua ollenkaan, kun kaikki muut tytöt olivat häneen ihan rakastuneita. Vuodet ovat tuoneet Teemuun kuitenkin sellaista charmia ja onhan ne makuukamarisilmät... Kaikki muut Leijonat taitavat sitten ollakin ihan liian babyfaceja minun makuuni. Tai ainakin ne, joita näiden kisojen jälkeen on tapana hehkuttaa.

Eilen illalla mietittiin tyttöjen kesken miesmakujamme. Väitin, ettei minulla varsinaisesti ole sellaista ulkoista miesmakua, mutta kyllähän tässä punaviinin hälvettyä päästä voisin kuitenkin sanoa, että tykkään tummista miehistä, joilla on iso hymy ja mielellään myös vähän kihartuvat hiukset.


Kuvat on kylmänviileästi varastettu intternetistä.

Veni, vidi, vici

Niin. Mitä tässä nyt sitten sanoisi? Edellinen jännitysnäytelmä päättyi sillä tavalla, että annoin tunteen päättää ja menin paikalle. Tai lähinnä koska en saanut peruttuakaan, niin menin sitten. Ensin meinasin antaa sääennusteen päättää: sateella en mene, aurinkoisella menen, mutta perjantain ennusteessa ei ollut kumpaakaan, joten en saanut luontoäidiltäkään tukea päätöksentekoon. Lopulta kyllä satoi, mutta ei se haitannut. Ja tiedän kyllä ketkä siellä nyt myhäilevät voitonriemuisina, mutta kyllä kannatti mennä. Oli nimittäin aivan törkeän hauska ilta. Ja ihana. Ja kaikkea. Minä ja mun pojat.

Aluksi oli aika kuumottavaa, kun kumpikaan ei tiennyt miten päin olla, mutta muutaman varovaisen katseen ja hymyn sekä vähemmän varovaisen alkoholijuoman jälkeen olimme ihan bff (best friends forever). Paikalla oli onneksi yksi tyyppi, joka toimi (varmaan tietämättään) jonkinlaisena turvatyynynä välillämme kunnes homma lähti rullaamaan. Loppuillasta vuorovaikutimme hetkittäin jopa telepaattiselta tuntuvalla tasolla. Merkitsevä katse, jonka jälkeen jompi kumpi (yleensä minä) sanoi ääneen sen mitä molemmat ajatteli ja sitten naurettiin. Ja iltaan kuului paljon naurua.

Eihän tämä nyt ehkä järkevää ollut, sillä olin jo melkein oikeasti päässyt ylitse tyypistä ja nyt taas olen täysin rakkaudessa häneen. Mutta hei... kerranhan täällä vaan eletään. Ei voi jättää kivoja asioita kokematta sen takia, että voi vähän sattua. Eikä nyt edes satu, ainakaan vielä. Jotenkin koko ilta oli niin mahtava, ettei kai tästä voi tulla paha mieli. Ilta olisi ollut täydellinen, jos se olisi päättynyt pussailuun, mutta ei. Päättyi se kuitenkin halaukseen. Tyhjää parempi, vai mitä?

Edelleenkään en ymmärrä, että miten niin se nyt ei muka ole rakastunut minuun? Ne katseet ja hymyt ja kaikki se sanaton viestintä. Anteeksi vulgääri ilmaisuni, mutta pelkkä katsekontakti tuon tyypin kanssa tuntuu paremmalta kuin seksi jonkun vähäpätöisemmän tyypin kanssa. Mutta ei kai sitten. Ei väkisin. Sain illan aikana käsityksen, että tässä on the man with the plan. Hänellä on kai aika selvä kuvio mitä tulevaisuudeltaan tahtoo enkä minä sovi siihen kuvioon. Ne "ylitsepääsemättömät esteet" jne. Lisäksi olemme nyt fb-kavereitakin. Teinkö kaiken juuri päinvastoin, kuin järki (ja osa kommentoijista) sanoi? No tein. Kaduttaako? Ei. Kaikki on ihan fine. Toiset meistä seilaa tunteella, toiset meloo määrätietoisesti järjellä. (On kai tarpeetonta mainita kumpaan ryhmään itse kuulun).

Olen yhtä hymyä, vaikka varmaan siellä joku jo ajatteleekin, että kohta se hymy hyytyy. Voi olla. En välitä.

Ps. Aika suuri merkitys oli Ilkan kommentilla: Menin tai en, sillä ei kauheasti ole väliä vuoden päästä. Ei niin. Kiikkustuolissakin sitä kai katuu enemmän elämätöntä elämää ja tekemättömiä tekoja kuin sitä että meni ja yritti. Vaikka sitten pää edellä tiiliseinään.

Pps. Jotenkin tämä sarjakuva sopii tähän kohtaan. Tsekatkaa, se on aika ihana. Ainakin jos olette yhtään samanlaisia kuin minä.

I threw a wish in the well

En ole vieläkään päättänyt mitä teen (kts. edellinen kirjoitus). Pikkuhiljaa pitäisi päättää, sillä olisi ihan aiheellista ilmoittaa, jos en ole tulossa.

Päätöksen tekemisen sijaan katselen ihania miehiä YouTubesta. Katselkaa tekin:




Ja jotta elämäni ei olisi riittävän sekavaa ja sydämentykytyksiä aiheuttavaa, niin se muutaman vuoden takainen ihana ihana mies on palannut. Ei mitenkään palannut kuvioihin, vaan palannut. Sieltä minne se lähti kolme vuotta sitten. Valtamerten takaa. Vatsa meni sekaisin just.

If you don't eat yer meat, you can't have any pudding!

Ääh. Nyt on ongelma enkä tiedä mikä olisi oikea tapa toimia.

Olen lupautunut menemään paikalle yhteen juttuun, jonne 99 %:n todennäköisyydellä on tulossa myös tuo "kesäpoikani". Niin. Pari viikkoa sitten olin voimieni tunnossa ja fiiliksellä, että totta kai lähden mukaan, mutta nyt... en enää tiedä.

Tavallaan olisi hurjan ihana nähdä sitä yhtä ja niitä muitakin, mutta tavallaan... Olen nyt kuitenkin ehkä päässyt niin sanotusti ylitse siitä koko sotkusta, joten pelottaa aika tavalla miten kovaa se todellisuus sitten taas iskee, kun (tai jos) jälleen nähdään. Vielä enemmän pelottaa se, miten vastapuoli suhtautuu minuun, koska sen viimeisen päivän jälkeen ei taatusti olla enää niin kuin aiemmin. En vaan tiedä onko se hyvä vai huono asia. Parhaassa tapauksessa olisi ihan huippua, pahimmassa aivan itkettävän surullista. Jos se ei enää puhuessaan katsokaan minua silmiin eikä hymyile? Jos se vaikka ei ole näkevinäänkään?

Tilaisuus on sen luonteinen, että se kestää muutaman tunnin eikä sieltä taatusti pääse pois kesken kaiken vaikka kuinka ahdistaisi. Viime viikonloppuna olin jo aivan varma siitä, että perun osallistumiseni, koska en vaan voi tehdä sitä itselleni. Nyt taas epäröin. Entä jos siellä olisikin kivaa? Kumpi harmittaa enemmän, kököttää yksin kotona kun jossain muualla joillain toisilla on luultavasti kivaa, vai mennä ja mahdollisesti katua sitä sitten jälkeenpäin (tai välittömästi)? Onko parempi repäistä se laastari irti rivakalla otteella ja katsoa mitä tapahtuu, vai pysytellä täällä pehmoisessa pumpulissa?

Tosiasiahan on se, että se tyyppi on suurin syy, miksi haluaisin mennä paikalle. Samaan aikaan se on myös suurin syy miksi en halua mennä paikalle. Jos minulle ei olisi kukaan sanonut, että hän on tulossa, tuskin olisin itsekään edes harkinnut meneväni. Mutta nyt kun kerta harkitsin ja lupauduin, niin onko sitten reilua joutua perumaan hänen takiaan? Aiemmin pohdin jopa kysyväni tyypiltä itseltään onko ok jos tulen, mutta ystävän mukaan siitä saisi enemmän hulluuspisteitä kuin vain paikalle menemisestä. Sitä paitsi tietäisin jo valmiiksi vastauksen olevan, että totta kai tulet, herrasmies kun on. Mutta ahdistuuko se siitä? Ahdistunko minä siitä? Ahdistummeko yhdessä?!?

Mitään toiveita en enää elättele, oikeasti. Itse asiassa olen kai jollain tavalla nähnyt jutun mahdottomuuden saatuani etäisyyttä siihen. Olen antanut tyypin olla aivan rauhassa sen jälkeen kun hyvästelimme. En enää käy joka päivä tarkistamassa Facebookista onko hän yhä single (on). En katsele hänen kuvaansa edes joka toinen päivä. Ja silloin kun katselen, ei se sykähdytä enää samalla tavalla kuin kolme viikkoa sitten. En halua tyypin kuvittelevan, että tulen paikalle ainoastaan hänen takiaan (vaikka se saattaakin olla iso osa totuutta). Haluaisin vaan, että meillä olisi kivaa samassa porukassa ja huomaisin, etten kuollutkaan siihen, ja hän huomaisi, etten olekaan täysi friikki, mutta pelkään, että kaikki menee päin mäntyä alusta asti. Se viimeinen päivä oli kuitenkin pakkeineen kaikkineen aika täydellinen, jos minun nyt kerta oli pakko pakit pyytää ja saada. Kannattaako ottaa riski, että kaunis muisto joko vain vahvistuu tai sitten menee täysin pilalle?

Voi hyvät ihmiset, voisiko joku kertoa minulle mitä teen? Mitä minä teen?!

Let me tell ya 'bout the birds and the bees and the flowers and the trees and the moon up above

Argh. Miten kauan kestää unohtaa tyyppi, johon on ihan rakkaudessa, mutta jota ei näe enää? Poissa silmistä, poissa mielestä, mitä, miksei se toimi?!

Muutenkin jotenkin ahdistavaa, kun joutuu harva se päivä hyvästelemään tyyppejä. Joillain loppui työt viime viikolla, toisilla tällä viikolla. Kuten itselläni. Olen nyt viikon sisällä kolmena päivänä sanonut heippoja tyypeille, joihin olen syvästi kiintynyt, ja pahin on vasta huomenna edessä. Mitä tääkin nyt on sitten taas? Mun elämä?

Olen jotenkin ihan huikentelevainen lutka nykyisin, kun nautin niin suunnattomasti mieshuomiosta, jota olen kesän ajan oppinut saamaan. Koska elämäntaparemonttini on ollut toimiva, näytän näiden tyyppien mielestä nykyisin ihan törkeän hyvältä ja ne syövät kädestäni ja kehräävät kuin pienet höpönassut. Jossain uudessa paikassa tämä ei toimisi samalla tavalla, sillä jos ei ole vertailukohtaa, niin näytän varmasti aivan tavalliselta pömppövatsaiselta naiselta. Kuten varmaankin kävi sen kesän ritarini (vähän niin kuin yön ritari, paitsi parempi) ja salamaihastukseni kanssa.

Tuntuu siis tosi ankealta lopettaa työt, koska sitten pitäisi viettää lähinnä laatuaikaa läppärin (gr***n) kanssa eikä ole enää ketään kelle jutella. Eikä varsinkaan ketään kelle flirttailla. On tämä vaan kamalaa ja niin väärin.

Meitsin rakkauden CV sai taas surullisen rivin uuden

Tuntuupa tyhjältä. Jotenkin sitä joutuu hakemaan ihan uudenlaista motivaatiota elämäänsä. Ei huvita nousta aamulla sängystä, ei huvita syödä, ei huvita ylipäänsä hengittää. Nämä ovat niitä päiviä, kun kaupungillakin ylittelen katuja suhteellisen holtittomasti, koska mitä väliä. No mutta treenata huvittaa, joten kai sekin on jotain.

Ei kyse varmaan edes ole siitä, että juuri tämä tyyppi nyt ei halunnut yhteistä elämää kanssani. Niin ihana kuin onkin. Kyse on enemmänkin siitä, miten kaikki haaveet ja unelmat ovat taas kerran murskana. Kaikki on nollapisteessä ja tästä pitäisi lähteä rakentamaan jotain uutta. Tai sitten ei, jos ei enää jaksa. Tai pysty. Kuten gynekin minulle alkukesästä ystävällisesti huomautti, että jos vielä haluan lapsia, niin nyt niitä pitäisi harkita. Olen kai niin vanha, että joutaisin kuolla pois, kun en kenellekään kelpaakaan. Hämähäkit kutovat jo seittiä ympärilleni.

Hiukan kyllä jäi askarruttamaan jotkut asiat tämän tyypin kanssa. Kuten se, että enhän minä nyt voinut kuvitella kaikkea? Mielikuvitus on vilkas ja toiveajattelu vahvaa, mutta en minä nyt oikeasti ole voinut keksiä päästäni niitä pitkiä katseita ja kaikenlaisia siirtoja, joita tyyppi teki kesän aikana. Koska teki se, ihan varmasti teki. Oikeastaan vasta tällä viikolla se rupesi semmoiseksi tyypilliseksi vältteleväksi mieheksi. Jäin miettimään, että tapahtuiko jotain? Kertoiko joku jotain "totuuksia" minusta, joka sai sen tulemaan järkiinsä?

Ehkä, ehkä ei. Turha näitä on vatvoa ja vielä turhempaa olisi kai ollut alkaa inttää siltä eilen vastauksia. Jos ei halua, niin ei halua. Ei se tosin suoraan sanonut etteikö tykkäisi tai olisi kiinnostunut, mutta ihan niin tyhmä minäkään en ole, ettenkö tajuaisi sen olevan se perimmäinen syy.

Olen Riikka-murun innoittamana kuunnellut viime päivinä ripiitillä Juha Pekka Tapani Heikkinen Ja Niin Edelleen -bändiä ja hitsi vie, sieltä löytyykin osuvia sanoituksia tähän hetkeen. Niin osuvia, että sattuu. Kuten nyt vaikka Rakkauden CV: "On kaikki vaan väliaikaista täs mun loppuunpalaneessa maailmassa. Se niistä vitun unelmista, niin lohduttoman surullisista". Just niin mun elämästä.

Tai sitten Hän: "... Mut ei silti niitä silmii pysty unohtaan. Niin sammutti hän sydämeni liekehtivän, unelmani säkenöivän, vaikkei tiennyt edes hän kuka oon..." No paitsi että tiesi, mutta ei tuntenut tarpeeksi hyvin tietääkseen miten ihan minä olen, eikä edes halunnut tuntea.

Onneksi on musiikki. Ja JPTHJNE on oikeasti hyvä, suosittelen, varsinkin livenä.

En minä varmaan tästä enää enempää ruikuta täällä, älkää huoliko. Ollutta ja mennyttä. Paskat.

Ps. Miten säälittävää on mennä lauantai-iltana yksin elokuviin? No juuri niin säälittävä minä ehkä tänään olen.