Menin eilen kehumaan kroppaani hyväksi treenikaveriksi, mutta heti se sitten ylpistyi eikä ansaitse kehuja enää yhtään. Ei se urheiluvammautunut välittömästi kehujen jälkeen (koska en ole edes urheillut tässä välissä), mutta näköjään se ei myöskään halua millään luopua näistä viimeisistä ylimääräisistä kiloista. Harmittaa niin, ettei veri kierrä.
Pt:n tämänviikkoisen ripityksen jälkeen olisin tarvinnut todella kipeästi hyvää tulosta, mutta ei. Eipä tietenkään. Välillä tuntuu, että tämä on täysin arpapeliä enkä juurikaan itse voi vaikuttaa siihen putoaako paino vai ei. Näinhän se ei tietenkään ole, vaikka naisen kroppa on aina naisen kroppa. Eli hormoonit vaikuttavat meikäläisten elopainoon huomattavasti enemmän kuin miesten.
Miten epäreilua se on, että tällä liikuntamäärällä ja kohtuullisen asiallisella syömisellä tämä on minulle näin vaikeata, kun taas toisaalla on olemassa ihmisiä, jotka eivät juurikaan liiku eivätkä mieti syömisiään eivätkä kärsi myöskään paino-ongelmista? Tiedän kyllä, että omassa syömisessäni on vieläkin paljon parannettavaa, mutta kyllä pitäisi saada joku välitön palkinto siitä, jos käy neljäkin kertaa viikossa salilla rempomassa rautaa!
Mullehetikaikkitännenyt!!!
Enkä tiedä kumpi tässä harmittaa enemmän: se, että pt turhautuu (oletan, vaikka ei se niin koskaan sano), vai se, että olen itse aivan helvetin turhautunut tähän tilanteeseen tällä hetkellä. Jos joku noiden aiempien läskikirjoitusten perusteella sai semmoisen käsityksen, että olen joku supernainen ja tämä projekti on ollut minulle aivan satumaisen helppoa, niin imekää vaikka parsaa. (Onkohan tuo joku Putous-hokema, joita dissasin vähän aiemmin?) Sitä paitsi tuntuu siltä, että mitä enemmän stressaan asiaa, niin sitä huonommin se etenee.
Ääh. No, eipä tässä kai muuta kuin uutta matoa koukkuun, valoa kohti, leuka pystyyn jne. Oli vaan pakko vähän purkaa tätä angstia, etten ryve siinä koko viikonloppua. (Ryven silti).
