Amerikkalainen tyttö - Monika Fagerholm (2004)

Den amerikanska flickan
491 s.

Musiikki alkaa tästä.  Yksinkertaista.  On 1960-luvun loppu, paikkana New Yorkin Coney Island, missä on uimarantoja, piknikpaikkoja, pieni tivoli, pari ravintolaa, hauskoja peliautomaatteja ja sellaista.

  Täällä on paljon väkeä.  Hän ei erotu joukosta.  Hän on nuori, viisi-kuusitoistavuotias, yllään vaalea ohut leninki, tukka on vaalea ja hapsottava, hän ei ole pessyt sitä pariin päivään.  Hän tulee San Franciscosta, ja sitä ennen jostain muualta.  Hänellä on kaikki tavaransa olkalaukussa, se on sininen, kyljessä lukee "Pan Am".

  Hän laahustelee ympäriinsä, vaihtaa sanan siellä täällä, vastaa puhutteluihin, näyttää vähän hippitytöltä, mikä hän ei ole.  Hän ei ole oikeastaan mikään.  Hän on kulkusalla.  Elää kädestä suuhun.  Tapailee ihmisiä.  - -  Tyttö on Eddie de Wire.  Se amerikkalainen tyttö joka muutamaa vuotta myöhemmin löytyy hukkuneena Bule-lammesta, Seudulta, maapallon toiselta puolelta.

En tiedä miten tämän juonta muuten kuvailisi, kuin että tarina kietoutuu amerikkalaisen Eddie de Wiren kuoleman ympärille.  Tapahtumista ja henkilöistä muotoutuu palapeli, jossa osaset välillä näyttävät sopivan yhteen, mutta kuvio ei olekaan yhteneväinen.  Vaikea tämä ei mielestäni ollut, mutta teksti vaatii silti keskittymistä ja tarinaan uppoutumista.  Aluksi en millään saanut otetta mistään, en tekstistä, en henkilöistä, en juonesta, mutta sitten annoin vain vetää itseäni hihasta ja kuljin spiraalia pitkin seuraten erilaisia välähdyksiä.

Fagerholmin tyyli ei välttämättä ole kaikille, sillä tapahtumat liikkuvat koko ajan edestakaisin, ympäri ja ylösalaisin.  Hienot kielikuvat luovat tunnelmallisen ilmapiirin, jossa Eddien punatakkinen henki puhaltaa.  Tuntuu kuin olisi veden alla, jonka läpi näkee tapahtumista vain osan, ja vain vääristyneinä muotoina ja väreinä.  Selkeys ei sopisi tähän tarinaan ollenkaan, ja jos yrittää pysyä kärryillä aikatasojen kanssa voi huomata hyvin äkkiä uppoavansa suohon.

Luin kirjan loppuun aika nopealla tahdilla, mutta en silti minäkään varauksetta ihastunut.  Sen lisäksi etten saanut aina tekstistä otetta, kirjan pituus ja toisteisuus jäivät vähän häiritsemään.  Varsinkin jo heti ensimmäisellä sivulla huokaisin alistuneesti, koska teksti vaikutti kovin töksähtelevältä ja muutenkin sellaiselta, josta en yleensä pidä.  Kieli oli kuitenkin suurimmaksi osaksi erikoisen kaunista ja unenomaista, mutta pieni tiivistys olisi ollut paikallaan jotta tunnelma olisi riittänyt jokaiseen kohtaukseen.  Joskus tietyt lauseetkin olivat vähän irrallisia ja orvon näköisiä, kun ne eivät tuntuneet kuuluvan mihinkään, kaikkein vähiten siihen kohtaan mihin ne oli laitettu.  Fagerholmin tapa käsitellä tarinaa ja henkilöiden elämää oli kuitenkin sen verran erikoinen ja raikas, että voisin lukea häneltä vielä jotain.  Pidän siitä, että teksti haastaa ja yrittää houkutella lukijan väsytystaisteluun.

* * *

Suomentaja:  Liisa Ryömä

North and South - Elizabeth Gaskell (1855)

452 s.

For several miles before they reached Milton, they saw a deep lead-coloured cloud hanging over the horizon in the direction in which it lay.  It was all the darker from contrast with the pale grey-blue of the wintry sky; for in Heston there had been the earliest signs of frost.  Nearer to the town, the air had a faint taste and smell of smoke; perhaps, after all, more a loss of the fragrance of grass and herbage than any positive taste or smell. Quick they were whirled over long, straight, hopeless streets of regularly-built houses, all small and brick.  - -  Margaret had now and then been into the city in her drives with her aunt.  But there the heavy lumbering vehicles seemed various in their purposes and intent; here every van, every wagon and truck, bore cotton, either in the raw shape in bags, or the woven shape in bales of calico.

North and South on yksi Gaskellin kuudesta täyspitkästä romaanista, ja myös yksi tunnetuimmista.  Tästä sekä Cranfordista (1853) tehdyt sarjat on näytetty joskus aikoinaan Ylen TV1:ssä, joista olen nähnyt juuri tähän perustuvan Richard Armitagen tähdittämän sarjan.  Se oli aikoinaan yksi ensimmäisiä näkemiäni Masterpiece Theatren tuotantoja, ja rakastuin siihen syvästi tunnusmusiikkia myöten.  En ole tosin nähnyt sitä muutamaan vuoteen, koska olen pelännyt lumouksen särkyvän, mutta tämän luettuani aion taas joskus pitää Rich - siis North and South -maratonin.

Romaanin nimi (joka muuten oli Dickensin suosittelema) korostaa erilaisista taustoista tulevien ihmisten kohtaamista.  Kun Margaret Halen isä ilmoittaa jättävänsä papin viran ja vievänsä perheensä etelän idyllisestä maaseutukylästä pohjoisen ankeaan teollisuuskaupunkiin, kukaan ei ilahdu uutisesta.  Milton on savuinen loukko täynnä köyhyyttä, ja jossa kaiken lisäksi kytee lakon alku.  Margaretin isä ryhtyy yksityisopettajaksi, ja yksi oppilaista on tehtaanjohtaja John Thornton.  Margaretin ja Johnin vastakohtaisuus erityisesti mielipiteissä on osa romaanin dynamiikkaa.

Thornton vaikuttaa kovaluonteiselta mieheltä, jolla on hillitty ulkokuori ja joka ei näytä tunteitaan, mutta silloin kun paksuun muuriin tulee rako ja tunteet purkautuvat, se on koskettavaa.  Margaret taas viihtyy enemmän henkevässä keskustelussa kuin seurapiirinaisten pinnallisessa seurassa, ihailee hillittyä käyttäytymistä, ja jonka luonne ymmärretään helposti ylimielisyydeksi.  Molemmat ovat suoraselkäisiä ja itsepäisiä, ja huolimatta väärinkäsityksistä, ennakkoluuloista sekä jäätävästä käytöksestä molemmat ymmärtävät myös tietyllä tavalla toisiaan ja näkevät teeskennellyn ilmeen taakse.  Tunteiden pilkahtaessa esiin päivänvaloon Gaskell kuvaa hienosti niitä myrskyjä ja aallokkoja, joita tästä seuraa.

Vaikka en ole lukenut Austenin romaania Ylpeys ja ennakkoluulo (1813), niin sen perusteella mitä olen päätellyt siitä lukemieni arvioiden ja katsomani minisarjan perusteella, Thorntonin ja Margaretin suhde vaikuttaa hyvin samanlaiselta kuin Darcyn ja Elizabethin.  North and South ei kuitenkaan ole pelkästään rakkaudessa ja ihmissuhteissa vellomista (ovat ehkä jopa sivuosassa), vaan myös kertomus menetyksestä ja oikeudenmukaisuudesta, ja jossa kuoleman merkitys on suuri henkilöiden kehityksessä.  Synkkä tämä ei silti ole, sillä taustalla piilee aina  toivo ja uudet mahdollisuudet.

Kirja on myös ennen kaikkea tutkimus ihmisen luonteesta, sekä teollistumisen aikakauden ristiriitaisuuksista ja yhteiskunnallisista ongelmista kuten luokkajaosta.  Missään vaiheessa ei kuitenkaan lipsuta tendenssiromaanin puolelle, vaan tämä on ehdottomasti humaani kertomus kaupungista, jossa erilaisten ihmisten yhteentörmäys aiheuttaa jopa vaaratilanteita.  Lukijalle jää paljon itsenäistä pohdintaa, kun aina asioita ei väännetä rautalangasta, ja molemmat vastapuolet perustelevat toimiaan.  Sekä tehtaiden johtajilla että työntekijöillä on järkeviä ajatuksia.  Gaskell ei tee johtajista tunteettomia hirviöitä, kun taas työntekijätkin tekevät virheitä esimerkiksi lakon aikana.

Muutamassa kohdassa oli hankalaa päätellä kulloinenkin puhuja, koska siitä ei annettu minkäänlaisia viitteitä, mutta ei se useimmiten hirveästi häirinnyt.  Haluan vain yleensä kuvitella mielessäni repliikit kulloisenkin henkilön omalla äänellä, joten dialogin selkeys olisi aika hyvä juttu.  Selkeydestä puheenollen, aluksi työläisten puhe tuntui kryptiseltä, mutta siihenkin totuin kun älysin vihdoin puuttuvien kirjainten logiikan.  Ääneen lukeminen auttoi, vaikka puheeni kuulosti lähinnä irlantilaiselta.  Loppua jotkut voivat pitää liian töksähtävänä, mutta minua se ei haitannut lainkaan.  Gaskell sanookin alkusanoissaan, että sarjajulkaisun formaatti tuli lopulta vastaan pakottaen tämän kirjoittamaan vähemmän lukuja, mutta kun tarina julkaistiin kirjana siihen lisättiin lukuja.  Jos olisin voinut, olisin pidättänyt hengitystä koko lukemisen ajan.  Lopussa pystyin vihdoin hengähtämään helpotuksesta (kyyneliä en myönnä), vaikka mehän tiedämme kaikki miten nämä kirjat loppuvat.

* * * *

Osallistuu haasteisiin:  Klassikot ja 1800-luvun kirjat

Naisen iholla: 32 tarinaa tatuoinneista - Jenny Belitz-Henriksson, Laura Oja ja Raisa Kyllikki Ranta (2013)

190 s.

En kadu kuviani.  Jos sille tielle lähtisin, saisin katua joka päivä jotain asiaa ja elämä valuisi hukkaan.  On hienoa, että olen minä, tässä ja nyt.  On riipaisevaa katsoa, kun ihmiset toivoisivat olevansa toisenlaisia tai vaikka eri-ikäisiä.  Hetkestä nauttiminen on elämän salaisuus.  - Petra Innanen, 42  (Bettie Blackheart)

Kaupan kassajonossa usein vain tunnen, että pian joku alkaa avautua ja kysellä.  Se pitää vain kestää, sillä olenhan itse valinnut tämän tien.  Silti välillä tuntuu epäreilulta.  Enhän itsekään kulje uimahallissa arvostelemassa ihmisiä, joilla on vaikkapa liikakiloja.  Moni tuntuu kuvittelevan, että koska tatuoinnit ovat oma valinta eivatkä esimerkiksi onnettomuus tai vahinko, niitä saa kritisoida vapaasti.  - Gunilla Holmberg, 35

Olen silloin tällöin selaillut kirjakaupoissa tatuointikirjoja, mutta niistä on aina puuttunut "se jokin".  Nyt tiedän, mikä se on ollut.  Naisen iholla ei ole pelkästään galleria kauniita kuvia, vaan se sukeltaa myös kuvien kantajien persoonallisuuksiin, sekä näiden ajatuksiin tatuoinneista yleisesti.  Kirjassa on myös feministisiä sävyjä.  Ei pelkästään siksi, että haastateltavat ovat naisia, vaan kaikista huokuu enemmän tai vähemmän vahvuus ja eri tavoin äärettömän kaunis naiseus.  Kaikki ainakin tuntuvat viihtyvän omissa musteisissa nahoissaan:  "Jotkut sanovat, etteivät tatuoinnit sovi naiseuden kanssa yhteen, mutta mielestäni naisellisuus on juurikin oman kehon haltuun ottamista vaikka sitten tatuointien keinoin.  Myös naisellisuus on juuri sitä, mitä siltä itse haluaa ja odottaa, ei sitä, mitä miehet siltä haluavat.  - Riikka Vainonen, 35".

Tuntuu aina kurjalta, jos omaa ulkonäköä kritisoidaan, enkä näe miten tatuoinnitkaan siihen oikeuttaisivat.  Joskus voi vaikuttaa siltä, että tatuoidulla ihmisellä olisi kova panssari tai olisi muuten kovasydäminen ihminen, mutta näin ei todellakaan ole.  Joskus joku voi pahoittaa mielensä myös muista syistä:  "En siksi, että olisin herkkänahkainen, vaan sen vuoksi, että tyttäreni ovat olleet paikalla ja kuulleet, kun äitiä solvataan hänen ulkonäkönsä vuoksi.  Itse pyrin kasvattamaan lapseni niin, että he ajattelevat jokaisen olevan arvokas, ulkonäöstä riippumatta.  - Jenny Belitz-Henriksson".

On luonnollista, että nuoret omaksuvat uudet ja erilaiset asiat helpommin kuin vanhemmat, mutta toivoisin ettei se paheksunta saisi aikaan naurettavan lapsellista käytöstä.  En voisi ikinä kunnioittaa sellaista henkilöä, joka lasten kuullen alkaa ladella solvauksia.  En tiedä, mitä itse tekisin sellaisessa tilanteessa.  Ehkä hämmentyisin tai tuijottaisin takaisin.  Ei ole oikeasti niin vaikeaa olla armollinen kanssaihmisiä kohtaan.

Niin, eipä tästä nyt löydy mitään nipotettavaa.  Kuvat ovat kauniita ja kertovat jotain jokaisesta kuvattavasta.  Arvostin myös suuresti eri-ikäisten ja erityyppisten ihmisten ottamista mukaan projektiin.  Suosikkikuvani olivatkin varttuneiden naisten iholla.  Haastatteluissa on luultavasti käytetty samoja kysymyksiä, mutta jokaisella on kuitenkin oma persoonallinen tarina kerrottavanaan, joten ne eivät tunnu toistolta.  Suositeltavaa luettavaa myös niille, jotka eivät jostain syystä pysty tatuointeja hyväksymään, tai joille niiden olemus ja tarkoitus ovat vielä hämärän peitossa.  Kaunis kirja kauniista ja vahvoista ihmisistä.

Mikä oma suhteeni tatuointeihin sitten on?  En välttämättä pidä kaikkien kuvia erityisen hienoina, mutta niinhän se on muunkin taiteen kanssa.  Jonkun mielestä Monet on taitavuuden huipentuma, ja joku rakastaa abstraktia taidetta.  Itselläni on aika hirveä neulakammo, joten olen harkinnut tatuoinnin ottamista jo epäinhimillisen pitkään, mutta joskus se päivä vielä tulee.  Kuvavaihtoehtoja on listattu jo vähän liikaakin, mutta luulen osaavani niistä vielä päättää sen oikean.

* * * * *

Osallistuu haasteeseen:  Kansankynttiläin kokoontumisajot

Auringon asema - Ranya ElRamly (2002)

190 s.

Sillä minun isäni oli niitä, jotka ovat tulesta.  Kun he tulevat huoneeseen, kaikki muuttuu valoksi, kun he tulevat liian lähelle, kaikki muuttuu tuhkaksi, ja kun he lähtevät, ei ole enää mitään.  Minun isäni oli tulesta ja minun äitini oli vedestä ja siksi kaikki oli alussa niin kaunista ja suurta, ja minä ymmärrän, että tuli ei kaipaa lisää kuumuutta rinnalleen, vaan jotakin vilvoittavaa, jotakin aivan muuta, mutta toisaalta on selvä, että tulessa vesi haihtuu ja vedessä tuli sammuu ja minä ja sisareni, me pysymme kuivalla maalla.

Egypti, Libya ja Suomi.  Kertojan vanhemmat, egyptiläinen Ismael ja suomalainen Anu, rakastuvat ja myöhemmin perhe liikkuu kolmessa maassa tasapainotellen kahden erilaisen kulttuurin myllerryksessä.  Pitkiä ja kylmiä talvia, kaupan muoviin pakattuja elintarvikkeita, puheenkin hiljentävä kuuma aurinko, katkeilevat sähköt.  Hetket sekoittuvat toisiinsa, muistot kietoutuvat kehäksi, henkilöistä saadut vaikutelmat pyörivät ympyrää.

Joissain kirjoissa toisteisuus ärsyttää liian kikkailevana tyylikeinona, mutta tässä sitä on käytetty harkiten.  Aina palataan sinne, mistä kaikki alkoi.  Hämyiseen junavaunuun, jossa istuu enkeli, ja jossa tuli ja vesi ensimmäistä kertaa kohtaavat.  ElRamlyn (nyk. Paasonen) proosa on täynnä hienoja kielikuvia, ja sanojen virta vie mukanaan jos vain malttaa keskittyä.  Tunnelma on surumielinen ja viipyilevä, mutta joukkoon mahtuu myös hiukan iloa ja toiveikkuutta.  Yksi niistä harvoista suomalaisista romaaneista, joista jaksan kiinnostua aihepiirin puolesta, ja jotka ovat vieläpä kaiken lisäksi todella hyviä ja taidokkaita.

* * * *

Vincent van Gogh: hän rakasti elämää - Irving Stone (1934)

Lust for Life
489 s.

"Voi, Theo, kaikkien näiden katkerien kuukausien aikana olen työskennellyt pyrkien johonkin, koettaen kätkeä elämäni todellisen tarkoituksen, ymmärtämättä mitä tein!  Mutta nyt, kun asia on valjennut minulle, en enää koskaan menetä rohkeuttani.  Theo, voitko käsittää, mitä se merkitsee?  Näiden monien hukkaan menneiden vuosien jälkeen OLEN VIHDOINKIN LÖYTÄNYT ITSENI!  Minusta tulee taiteilija.  Tietysti minusta tulee taiteilija.  Minusta täytyy tulla.  Epäonnistuin kaikissa muissa yrityksissä, koska minua ei ollut luotu niitä varten.  Nyt vasta olen löytänyt tehtävän, jossa en voi epäonnistua.  Voi, Theo, vankilani on vihdoinkin avoinna, ja sinä aukaisit salvat!"

Sanon nyt heti suoraan, että en pitänyt tästä ollenkaan.  Pidin aikoinaan Pierre la Muren elämäkertaromaanista Punainen mylly (1950), jossa käsiteltiin koskettavasti taiteilija Henri de Toulouse-Lautrecin kamppailuja.  En silti ymmärrä elämäkertaromaanien tarkoitusta, koska itse luen mieluummin kunnollisen elämäkerran, jossa on objektiivisesti ja tarkasti käsitelty yksi elämä.  Ongelmani on sama historiallisten romaanien kanssa: missä määrin voi luottaa siihen, ettei kirjailija ole vääristänyt tapahtumia vaan on tehnyt taustatyönsä huolella?  Pitääkö lukijalla olla sokea usko siihen, ettei kirjasta opi vahingossa aivan vääriä tietoja?  Ehkä pitäisi vain opetella lukemaan romaaneja sellaisenaan, eli fiktiona.

Mikä tässä sitten mätti?  Luulen, että Stonen kertomus lipsahti tyylillisesti liian elämäkertamaiseksi.  Vaikka romaani perustuisikin tositapahtumiin tai todellisen ihmisen elämään, odotan silti kieleltä jotain.  Ei mitään väritöntä ja yksioikoista tapahtumien kertaamista, vaan oikeasti kunnollista romaania elävillä henkilöhahmoilla.  Van Goghin elämä kuitenkin oli erittäin mielenkiintoinen ja traaginen, koska tämä ei elinaikanaan saanut oikeastaan minkäänlaista arvostusta.

Aikakausi oli melko julma moderneille taiteen uudistajille, sillä ainoastaan sovinnaista taidetta pidettiin kauniina ja muiden räpellyksiä kauhisteltiin.  Kieltämättä monet perinteiset maalaukset ovat kauniita kaikessa taidokkuudessaan ja yksityiskohtaisuudessaan, mutta tietynlaisten maalaus- ja piirustussääntöjen painottaminen saa oloni epämukavaksi.  Sellaisessa taidekoulussa jollainen kirjassakin esiintyi voidaan ehkä opettaa piirtämään mallista ja tiettyjä perusasioita, mutta oikeaa lahjakkuutta ei niinkään.  Niin kuin kaikki voimme van Goghin maalauksista nähdä, perinteiset aikakauden säännöt muun muassa väreistä eivät paljoa tätä hetkauttaneet.  Maalaukset ovat rohkeine siveltimenvetoineen välittömästi tunnistettavissa van Goghiksi.

Kirjan suurin ongelma oli se, että tiedostin koko ajan lukevani pelkkiä sanoja, niiden takaa ei oikein löytynyt tunnetta.  Jopa kohdat, joissa kuvataan palavaa intohimoa maalaamiseen, kirjailijan kuvaustyyli on toteavaa ja huonolla tavalla vähäeleistä.  Intohimo puuttuu täysin, eikä se synny siitä, että kirjailija kuvaa vähän pensselillä sutimista ja kertoo pilvien olevan valkoisia.  Olisi ollut paljon hedelmällisempää, jos olisi sanottu muutakin kuin taiteilijan tehneen ahkerasti työtä.  Osasyynä tekstin tönkköyteen ja yksitoikkoisuuteen taitaa tosin olla suomennos, johon en oikein ihastunut (outoja sanavalintoja 90-luvun käännökseksi).  Välillä Stone käyttää kolmea pistettä, jotta lukija varmasti tajuaisi asian olevan joko tärkeä tai erikoisen järkyttävä.  Henkilöt jäivät ohuiksi ja persoonattomiksi.  Ulkonäön kuvaus oli kaiken lisäksi juuri sellaista mitä inhoan:  aina kun uusi tyyppi astuu näyttämölle, tarina katkaistaan käymällä läpi muun muassa henkilön kasvonpiirteet ja hiusten väri.  Kamalan irrallista ja kömpelöä.  Sinänsä mielenkiintoiset keskustelut taiteesta taas eivät istuneet henkilöidensä suuhun, vaan ne olisi voitu irrottaa kontekstistaan ja laittaa johonkin tietokirjaan tai esseeseen taiteen teorioista.

Kaiken kaikkiaan vähän harmittaa, että tuhlasin aikaani.  Olin silti elokuun iltoina jotenkin tosi takertunut tähän, koska opus kuitenkin toimi ihan kivana aivojen tyhjentäjänä päivän päätteeksi,.  En jaksanut lukea paljon muutakaan kun mietin liikaa luentojen alkua ja väänsin kurssien kanssa.  Joskus tämä on tällaista:  kirja ärsyttää sitä enemmän mitä pidemmälle lukee, mutta silti se on pakko lukea sinnikkäästi loppuun.

*

Suomentaja:  Raija Mattila

Shakespeare & Company - Sylvia Beach (1956)

Shakespeare and Company
232 s.

Uneksin ranskalaisesta kirjakaupasta, mutta siitä piti tulla Adriennen kirjakaupan sivuliike New Yorkiin.  Halusin auttaa ihailemiani ranskalaisia kirjailijoita ja tehdä heitä tunnetummiksi omassa maassani.  Pian kuitenkin tajusin, että äitini pienet säästöt, jotka hän oli halukas tähän seikkailuun uhraamaan, eivät riittäisi peittämään newyorkilaisliikkeen kuluja.  Masentuneena luovuin tästä kiehtovasta ajatuksesta.
  Luulin, että Adrienne Monnier pettyisi kuullessaan suunnitelmamme - hänen ranskalaisen kirjakauppansa amerikkalaisen sivuhaaran - menneen myttyyn.  Mutta päinvastoin, hän ilahtui.  Ja siinä hetkessä, silmieni edessä, ranskalainen kirjakauppani muuttui amerikkalaiseksi kirjakaupaksi Pariisissa.  Pääomani riittäisi siellä paljon pitemmälle.  Vuokrat olivat alhaisemmat ja samoin olivat elinkustannuksetkin niinä aikoina.

Oli ehkä pienimuotoinen virhe lukea tämä heti Noël Riley Fitchin tyhjentävän kirjan jälkeen, koska Fitch oli selvästi ammentanut paljon Beachin muistelmista, joten monia samoja asioita sain lukea uudelleen.  Ehkä olisi ollut järkevämpää lukea ensin muistelmat ja sen jälkeen tuo aihetta syventävä tietokirja?  Toisaalta, jotkut Beachin muistamat asiat eivät menneet todellisuudessa aivan samalla lailla, joten ehkä oli hyödyllisempää kuulla ensin totuus, jotta saa tapahtumat oikeaan perspektiiviin.

Beach kuvaa eleettömästi ja yksinkertaisesti raskasta mutta antoisaa matkaansa kirjakauppansa parissa, mutta koska naisen linjana oli suojella ystäviensä yksityisyyttä ja pysytellä poissa omista henkilökohtaisista tunteistaan, kovin syvälle tässä ei mennä aikakauteen tai sen ihmisiin.  Joitain mukavia anekdootteja toki tässä on, kuten maininta asiakkaiden hansikkaita pureskelevasta kissasta.  Jotain pientä pilkettä Beachin silmäkulmassa olin myös havaitsevinani, ja kepeä sävy oli kuitenkin pääasiassa ihan mukavaa.  Yllätyin tosin miten helläkätisesti Joycea tässä kohdellaan, mutta enpä olisi pitänyt mistään skandaalinkäryisestä lyttäämisestäkään.  Loppupeleissä siis ihan kiva opus, vaikken varauksetta ihastunutkaan.

* * *

Suomentajat:  Ruth Routa ja Heikki Karjalainen
Osallistuu haasteeseen:  Kansankynttiläin kokoontumisajot

Lukutaitokampanja

Itsestään selviä asioita ei aina tule ajatelleeksi, etenkin jos kaikki perusasiat ovat kunnossa.  Sadat miljoonat ihmiset eivät osaa lukea, ja koska arki perustuu hyvin paljon sanoille ja kirjaimille, huono tai olematon lukutaito vaikeuttaa merkittävästi arkea.  Kaikilla ei myöskään ole mahdollisuutta käydä koulua.

Tänään alkaa kirjabloggaajien Lukutaitokampanja, joka kestää viikon.  Tavoitteena on 6.-13.9 välisenä aikana lukea kirjoja niin paljon kuin pystyy, ja lahjoittaa rahaa Suomen Pakolaisavun lukutaitotyölle.  Monet bloggaajat aikovat lahjoittaa euron jokaisesta luetusta kirjasta.  Koska itselläni ovat opiskelukiireet alkaneet jo toden teolla, en ole varma miten paljon pystyn viikon aikana lukemaan, joten päätin lahjoittaa euron per 50 sivua.

Teidät blogini lukijat sekä tänne sattumalta eksyneet haastan osallistumaan kampanjaan valitsemallanne tavalla.  Voitte levittää sanaa kampanjasta esimerkiksi kirjoittamalla siitä omiin blogeihinne tai linkkaamalla Facebookissa, olla vain mukana kannustamassa tai lahjoittaa keräykseen valitsemanne summan.  Minimilahjoitus on 5 euroa.

Lisätietoa lukutaitotyöstä:  Keräyssivu

PS.  Viimeksi lupaamani postaukset ilmestyvät kampanjan jälkeen, jotta ne eivät sekoitu kampanjan aikana luetuiksi.