Kaupunkielämän kirvoittamana

Eilen jäi joutoaikaa cityn pinnassa ja minähän innostuin, että lähden viettämään cityelämää.  Siihen into sitten tyssäsikin, sillä kun olin kiertänyt erään osto- ja myyntiliikkeen, kaupungilla oleilun intoni oli lopahtanut.

Mitä kaupungissa oikeastaan puuhataan? Melkein kaikkeen tarvitaan rahaa. Vai suunnitteletko elämäsi niin, että astelet taidemuseoon ilmaisena päivänä? Saatko esteettisiä elämyksiä tuijotellessasi loputtomia tankoriviä pöliseviä rättejä ilman ostoaikeita?

Onneksi on kesä tulossa. Selviää ehkä jäätelöllä, potkulaudoillaan temppuilevat pojat vievät huomion.

En selvinnyt kaupungin vilinässä pitkään. Mitään nautintoa en siitä saanut. Päätin lähteä ja jättää mahdollisuudet sikseen. Hypättyäni pyörän selkään olin taas hyvällä mielellä. Sulat tiet, kesärenkaat alla, sopivasti vaatetta. Pyöräilyn itsenäisyydestä nauttii taas kevään koitettua, kohta päästään katupölystäkin.

Sitten vastaan tuli mainos: taskunpohjillasi tekee ihmeitä. Kyseessä oli yksi hyväntekeväisyysjärjestöistä ja epäilemättä taskunpohjilla viitataan reiluun pariinkymppiin kuussa.  Tulinpa muistutetuksi yhteiskuntakelvottomuudestani siinäkin mielessä: järjestö, jolle itse olen lahjoittanut rahaa jo vuosia, lähetti karhukirjeen. Tililläsi ei ollut katetta. Ja sitten tämä toinen järjestö puhuu taskunpohjista? Kenen säännöillä näistä taskunpohjista puhutaan. Jostain kelkasta olen selvästi tipahtanut.

Kyllähän minä lopulta shoppailemaankin lähdin, päivärahat kun olivat saapuneet. Siihen saksalaiseen, nimittäin. Ruoasta on tullut niin tunteetonta, kun sitä kuskaa koko porukalle. En saa tunne-elämyksiä avokadoa likistellessäni. Hyvänä päivänä ostan edullisimpia kasviksia ja hedelmiä, huonompana välttelen kauppaa tai ostan vain tomaattimurskaa, voita, leipää, ruokakermaa, maitoa.

Luin vasta akkainlehdestä erään tunnetun mallimamman aamiaisesta, joka koostui tarkkaan mietityistä proteiinin ja kasvisten suhteista. Hiilihydraattien osuus oli mietitty tarkoin ja (haastatellulle kunniaksi) herkuttelukin oli toisinaan sallittu.

Minua on tämä ylenmääräinen ruoalla kikkailu ruvennut silti ärsyttämään. Pysäytetään liikenne niin ei sekään mamma tuorepirtelöitään aamulla ryystä.

Tämä elämäntilanne terävöittää pihiksi. Sitä ikään kuin synnyttää ihan oman yhteiskuntaluokkansa: varattoman intelligentsijan, keskiluokan peräsimessä kauhovan reppanan. Oma rahasta sössöttäminen hävettää. Samalla harmittaa: sain kustannettua tyttären ystävänsä kanssa HopLopiin, mutta siinä menivät ensi viikon lounas- ja kahvirahani, oikeastaan kaikki käteinen. Hyvän ystävän karonkkaillalliseen menee kolmasosa tämän kuun ruokarahoista. Hömppäsuunnitelma käydä elokuvissa tyttökaverin kanssa katsomassa Twilightin viimeinen meni jo joulukuussa.

Mutta silti, eihän tämä narina sopivaa ole. Velkarahallako pitäisi mennä eteenpäin? Pitäisikö vain väistyä kaikesta, ettei kukaan vain huomaisi kysyä minnekään? Ja kuinka opin valikoimaan ne asiat, joilla on eniten merkitystä? Ulkoapäin on helppo arvostella toisten rahankäyttöä, mutta onko vaakunapulloon tarttuminen kerran viikossa sittenkään niin suhteetonta, jos se saa hetkeksi unohtamaan jokapäiväisen onnettoman sätkyttelyn?

Tässä minun tulevia valintojani: kesähäät, housukangas, omenapuu. Itse asiassa taidan käydä pian etsimässä, löytäisinkö vielä narsisseja pihalle laitettavaksi. Turhakkeitahan ne sinänsä ovat, mutta kun katson kirkkaita värejä ja mietin samalla, mitä muuta mullan alta kohta nouseekaan, kohoaa mielialani ainakin kymmenen senttiä, pään yllä leijuvan tumman pilven yläpuolelle.

Mainokset ovat kaikkialla

Eräs ystäväni, joka käy lukemassa blogia silloin tällöin, totesi vasta, että sussa on vielä aika paljon hippiä jäljellä (hän on tuntenut minut 6-vuotiaasta). Tällä hän viittasi siihen, kun toistuvasti palaan kulutusteemaan.

Musta taas tuntuu, että blogi on se paikka, jonne tulen tunnustamaan oman kuluttamiseni häpeäpilkkuja. Tänä vuonna varmaan kohtuuttomia kangashankintoja, aiemmin rahaa kului remontoimiseen. Mutta no joo. Olin teininä hyvin tiedostava ja olen oikeastaan iloinen, että jaksan vieläkin miettiä näitä juttuja. Se ei tarkoita, että paheksuisin heitä, jotka eivät. Meillä jokaisella on omat kiinnostuksenkohteemme (esimerkiksi itse olisin huonompi auttamaan ihmisiä, ja monelle se on jo työn puolesta aivan arkipäivää).

Jatketaan nyt sitten kulutusteemalla. Ennen tämän kirjoitukseni aloittamista selailin blogeja, ja olen nyt nähnyt ihan riittävästi blogiyhteistyötä tähän saumaan. Enemmän ja enemmän inhottaa se, kun saman firman tuunatut kuvat näkyvät kaikissa niissä vähän enemmän kuvallisesti laadukkaissa blogeissa. Rehelliset mainokset kestän paremmin, sisältöön upotettua en. Risoo.

Tästähän oli vasta kirjoitteluakin, kun kauneusalan firmat ohjailevat muotilehtiä. Työkentälläkin on vasta ollut oma kuohunsa, "gate". Täytyy siis sanoa suuri kiitokseni kaikille riippumattomille bloggareille! Ja ennen kaikkea, jos haluaa täyttää ansiosyistä blogiaan myös kaupallisella sisällöllä, selvät merkinnät kunniaan. Läpinäkyvyys on arvostettavaa.

Eilen illalla katsoin jatkuvan flunssani kunniaksi The Greatest Movie Ever Made -dokumentin (tekijänä Supersize Me -leffan Spurlock), jossa käsiteltiin mainosten kokonaisvaltaista vaikutusta elämään. Ei se mitään maailman eeppisintä ollut, mutta hyödyllinen katsoa. Olisi tarpeellista tiedostaa aktiivisemmin, millainen vaikutus mainoksilla on omaan elämään ja millaisia kompromisseja tekee esimerkiksi työelämässä.

En osaa tehdä kollaaseja tai yhteenvetoja tästä vuodesta, vaikka viimeinen päivä onkin. Ensi vuodesta on tulossa monella tavalla tiukka. Siinä on mukana monenlaista epävarmuutta ja rahaa ei ole liiaksi. Olen tehnyt loman aikana monenlaisia laskelmia ja yrittänyt miettiä, mitä kaikkea jätetään pois. Yksi hetken hermolomalle jäävä perheenjäsen on vanha Volvo, joka on jo kohta kahden vuoden ajan toiminut käytännön apuna. Vanha herrasmies on melkoinen juoppo ja vakuuttaakin se pitää, joten se saa vähän levähtää tallissa. Arjessamme emme sitä käytä muutenkaan, lähinnä se on toiminut mummolareissujen kyytimiehenä. Vähän sitä jää ikävä, mutta ilmankin pärjätään. Muutenkin on auton omistaminen hieman vaivannut.

Muuten joutuu tutkailemaan omia halujaan. Tarvitsenko, vai pelkästään haluanko, ja milloin palkitsen itseäni. Olen siitä postmoderni nykyajan olento, että kyllästyn helposti ja virikkeiden täytyy vaihdella. Kita ammollaan olen aina jotain haluamassa.

Yhden uudenvuodenlupauksen voin loppuun pinnistää: yritän syödä vuonna 2013 vähemmän juustoa.

Vyön kiristämistä

Niin, tarkoitus ei ole otsikolla leuhottaa keskivartalon kutistumisesta vaan siitä, että vakuutuslasku, rusentuneet rillit ja talouden toisen tienaajan tulojen tippuminen ovat aiheuttaneet pakollisen säästötoimiin ryhtymisen.

Eli vinkkejä otetaan vastaan. Mistä kaikesta voi pihistää?

Olen ollut eloni aikana monenlaisissa taloudellisissa tilanteissa. On ollut opiskelijaelämää, minimiäitiysrahaa, viemäriremonttia ja toisaalta lisätöitä, vakituinen työpaikka ja silviisiin. En ole siis profiloitunut tarkasti mihinkään kuluttajagenreen; välillä säästellään, välillä päästellään.

Eilen kävin kaupassa ja tili on jo heti palkan jälkeen nollilla, joten lapsilisiin asti mennään eilisillä ostoksilla ja käteispurkin varannoilla.

Ehkä nää hedelmät riittää loppuviikkoon.

Köyhyydestä

Kun vihjaisin reissueväitä koskevassa postauksessani syyllisyyden tunteista, joita koin matkalla olosta, tarkoitin osittain näitä tunteita, mitä heräsi uudelleen mieleen, kun luin tämän Suomen Kuvalehden artikkelin köyhyydestä.
Ihan siis vaan suomalaisesta köyhyydestä.

Kun olin matkalla, tunsin ajoittain oloni elostelevaksi irstailijaksi, joka syytää huolettomana ja aivottomana rahaa sinne tänne (enhän minä sinänsä mitään irstaillut enkä syytänyt, mutta nyt puhutaankin tunteesta). Kun kävin viimeisenä iltana ostamasta viereisestä ravintolasta ruokaa, juttelin kevyesti tarjoilijan kanssa. Hän on Kreikasta, minä Suomesta. Pohdin, onko hän tullut Kreikasta sikäläisen toivottoman tilanteen vuoksi. Ja tietääkö hän, mitä me suomalaiset Kreikasta ajattelemme.

Välillä haaveilen, että minulla olisi vara luksustuotteisiin. Välillä säästän niihin. Kuten olen aiemmin kirjoittanut, olen joissakin asioissa perso luksukselle, kuitenkin kai aika viattomalla tavalla.

Taloudellisessa marginaalissa on helpompi olla syyllistymättä ja hengittää kevyemmin. Kun kävin Tanskassa, sain kaveriksi pistävän omatunnon. Ehkä se on ihan terveellistä. 

Kangaslakko

Ompeluelämää-naamaryhmässä ryhdyttiin helmikuun kestoiseen kangaslakkoon, joten lähdin mukaan. Olen ollut klassinen esimerkki mammashoppailijalle: surffaan netissä, kun on tylsää. Tulee mieliteko. Saan mielihyvää, kun klikkaan tuotetta, hivelen sen pintaa kursorin nuolenkärjellä.

En osta siksi, että mulla ei olisi muuta elämää. Ostan siksi, kun mun elämä on niin täynnä elämää, etenkin muiden elämää.

Kaikkihan lähti ideologisista syistä: hellu sanoi, ettei halua ostaa riistotuotettuja vaatteita. No okei, opettelen ompelemaan vähän. Sitten siirryin tekemään lapsille tulevia kokoja. Nyt olen (pian) siinä pisteessä, että ostelen vain mielihalusta. Ei mitään järkeä. (Etenkään, kun katsoo, mitä mulla on tilillä, ja kun säästääkin pitäisi.) Ja joo, voisihan sitä löytää jostain kierrätyslakanan ja ommella siitä ihanuuksia, mutta ei ole käytännössä vielä tapahtunut. Huokaus.

Helmikuu on jo hankittujen kankaiden tuhoamiskuukausi. Maaliskuu onkin hyvä aika aloittaa kasvukauden pohdinnat!

Taloudellista ruokaa

Nyt tulee pitkä ruokaan liittyvä lätinä reseptin kera. Tähän kirvoittaa tämänpäiväisen kaupassakäynnin mukanaan tuomat aatokset sekä uusimmasta (1/2012) Kodin Kuivalehdestä lukemani juttu taloudellisesta ruoan ostamisesta.

Oli nimittäin sen verran turha juttu, että tuntui siltä kuin toimitus olisi keskenään miettinyt, että hei Tuija, Ansku ja Eevertti, dedis lähestyy, joten heittäkäähän meitsille pari kaupassakäyntivinkkiänne, niin saan pieraistua tän jutun kasaan. Tai no, ehkä mää olen harjoittanut tätä ruokaostosten salatiedettä niin pieteetillä, ettei artikkeli vain anna mulle sitä, mitä siltä lähdin hakemaan...

No, oli KK:ssa oikeasti sinänsä asiallisia vinkkejä, mutta ehkä ne pätevät sellaisille, joilla on myös vara tilata lehteä. Minua kiinnostaisi todellinen luovuus. Siis todella edulliset ruoat ja taidokas kikkailu. Lehdessä kehotetaan esimerkiksi välttämään muovikassien ostoa, koska niistä tulee lisäkuluja. Siis ostaako joku tänä päivänä vaikka viisi muovikassillista viikossa, niin kuin lehdessä esimerkinomaisesti kirjoitetaan? KK:n ehdottama kokkauksen kolmevarttinen (vähentää puolivalmisteiden käyttöä, kun tekee itse) puolestaan lienee heille, jotka muutenkin pystyvät keskittymään ruoanlaittoon. Lähdin hakemaan tosi halpaa ja tosi nopeaa, mutta sain keskivertoa.

Suuri Totuushan on se, että suunnittelu tiellä pitää. Se osattiin mainita jutussakin.

Mun mielestä olennaista on pitää kaapissa aina jemmassa muutamaa keskeistä ruoka-ainetta, kuten tomaattimurskaa, ruokakermaa ja kananmunia. Niillä tekee melkein mitä vaan. Lueskelin ihan hyvältä vaikuttavaa joulupukin tuomaa kirjaa The Vegetarian Family Cookbook (Nava Atlas), jossa oli järkeviä ohjeita kiireisille kokkaajille, joiden samalla pitäisi säästää. Listassa oli muun muassa nopeasti keitettäviä viljoja (kuskus tai bulgur), peruna, pasta, valmiskastikkeet, salsa, pitaleivät, tortillat, peruspakastevihannekset eli maissi, herne, vihreä papu, pinaatti.

Halpaketjuilla on omat tuotteensa, mutta Cookbookista sain vastauksen myös mielessä monesti pyörineeseen kysymykseen: mitä erityisesti kannattaisi ostaa luomuna. Koska en asu metropolissa, saattaa luomuosastolta löytyä kolme nahistunutta omenaa ja palsternakka. Hinta on kiitettävä. Ihan kaikkea en siis sieltä tule hankkineeksi...Tässä eniten torjunta-aineita sisältävät kasvikset (Jenkeissä): mansikka, paprika, pinaatti, kirsikka, persikka, cantaloupe, selleri, omena, aprikoosi, vihreä papu, rypäle, kurkku.

Olen ottanut tavakseni ostaa pelkästään EU:ssa tuotettuja vihanneksia, koska EU:n torjunta-ainemääräykset ovat luotettavasti (?) kontrolloituja.

Ja tykkään kyllä, kuluneesti sanottuna, lähiruoasta. Se on paitsi äärettömän taloudellista myös kukkaron sisältöä säästävää. Lähinnä sitten höystän ruokia jollain "kansainvälisemmällä" jutulla, niin kuin vaikka kookosmaidolla.

No, se siitä. Ruoka on mulle niin kiihottava aihe, että se alkaa näköjään kirjoittaessa rönsyillä temaattisesti joka suuntaan. Musta on ihanaa toisaalta pihistellä ja toisaalta joskus mennä överiksi ruoan suhteen. Olen pitänyt malttini karppauskeskustelussa, mutta pidän kyllä omassa elämässäni kiinni perunasta. Toisaalta en koskaan ole ollut pottua ja lihakastiketta -tyttöjä, joten perunoita tulee keiteltyä lähinnä sienikastikkeen kaveriksi tai pataruokiin. Mutta sanotaan nyt kiihkottomasti tässä ja nyt: selvää on, että ihmiset syövät liikaa lihaa ja maailma olisi parempi paikka, jos lihansyöntiä vähennettäisiin. Mutta jätetään tämä tähän.

Tässä vielä uusin arjenhelpotuskokeiluni, joka myös säästää:

Teen kerran viikossa kunnon muhevan pataruoan (tässä päivityksessäni mukana resepti!), johon heitän mukaan kaikkea mahdollista, joka sitten pitkin viikkoa ravitsee syömäreitä. Helpottaa kiireessä ja motivaatiopulassa.

Seuraava resepti on The Irish Times -lehden ruokaosiosta ja sen on kehitellyt Paul Kavanagh itsa4-ravintolasta Sandymouthissa. Tästä tuli itselläni tosi tulista, joten lasten annokset harkintaan tai malttia, jos yleensä mausteet hikoiluttavat liikaa. Itselläni makumuistot veivät Afrikan mantereelle...

Marokkolainen papupata

2 dl öljyä
3 isoa sipulia (sanoisin viisi suomalaista)
suolaa ja pippuria
1 iso inkivääripala
1 valkosipuli
1 ruokalusikallinen kanelia
1 ruokalusikallinen korianteria
2 ruokalusikallista jeeraa
3 ruokalusikallista mietoa currya
1 teelusikallinen chililastuja (oho, mulla tuli ruokalusikallinen, ehkä se selittää?)
4 purkkia tomaatteja (käytin kaksi 500 ml tomaattimurskaa)
4 ruokalusikallista hunajaa
1 appelsiini, kuorittuna ja pilkottuna
3 laakerinlehteä
1 purkki kikherneitä
1 purkki kidneypapuja
1 purkki cannellinipapuja (käytin perus valkoisia papuja)

Syödään luonnonjogurtin ja tuoreen korianterisilpun kanssa.

Ensin öljy pataan, perään sipuli. Annetaan hautua oikein hyväksi suolan ja pippurin kanssa (varo polttamasta) ja lisätään sitten tehosekoittimella soosattu inkivääri ja valkosipuli (itse vain pilkoin) kera desin vettä. Jokusen minuutin kuluttua mukaan mausteet. Varo taas polttamasta ja anna ässehtiä kymmenisen minuuttia, jos meno padassa rauhallinen (ettei pala kiinni). Sitten tomaatti, hunaja, appelsiini ja laakerinlehdet.

Anna olla tunti padassa kannen alla ja odotellessasi valuta pavut. Lisää lopuksi mukaan kymmeneksi minuutiksi.

Makua voi viilata sitruunalla ja Tabascolla.

Satsista riittää useammalle aterialle. Ja on hyvää.

Kuluta, kuluta

Meinasin olla ahdistunut kuluttamisesta, kun valtiovarainministeri hoki televisiossa että kuluta, kuluta! ja joulukin tulee, mutta mulla oli niin kiva ilta, ettei enää huvita tilittää.

Olen tutkaillut jenkkiläistä minimalismikirjoittelua. Otan mielelläni vastaan ajatuksia siitä, mistä kaikesta voisinkaan luopua ja ehkä tulla onnellisemmaksi sillä tavoin, mutta mua nyt ei vielä aivan vakuuta, jos joku kertoo suurena paljastuksena, ettei uusimpien muotivaatteiden ostaminen tee onnelliseksi.

Minähän olen keräilijä. Mulla on sinänsä paljon tavaraa ja kiinnyn siihen. En tiedä noin muuten, mutta oikeastaan puuhastelu, joka sitten toisaalta vie pois konsumerismin turhimmilta aalloilta (ostan kasvin, en vaatteen jne), myös lisää kaman määrää. On haraa, lapiota, hallaharsoa, on ompelukonetta, saumuria ja kankaita, on askartelutarvikkeita ja rempparytöläjiä...En tiedä, olisinko parempi ihminen, jos en puuhastelisi. Olisiko mulla jalommat elintavat. Yksi kaverini on hylännyt maallisen omaisuuden, mutta matkustelee mannerten välillä. Vertaa siinä sitten, kumpi on pahempi, akvaario vai travellerien pendelöinti. No, en oikeasti tiedä.

Kun elämä tasoittuu, siinä on niin monta sudenkuoppaa, mihin pudota. Onko omistusasuminen synti numero yksi? Se tuo turvallisuushakuisuutta. Milloin ahneus kehittyy? Tuosta työstä saa parempaa palkkaa kuin toisesta...Lapset lisäävät romukarnevaalia, vaikka tavara kiertääkin omistajalta toiselle ja puhtaimmat vaatteet pääsevät pesun jälkeen toiselle kasvajalle. Onko pikkusormi annettu, jos hankitaan auto. Se laiskistaa monin tavoin, aktivoi kuluttamiseen ("lähdetäänö käymään cityssä?")...Onko kuluttaminen helppo tapa viihtyä?

Olen taas valvonut näiden asioiden parissa, ja asuinkumppanini ärisi, että jos tulee taantuma niin tulee taantuma, hän ei halua tukea yhteiskuntaa, jonka toimivuus perustuu kuluttamiselle. Jo Marx on muotoillut kapitalismin kiroista, mutta silti kukaan ei länsimaissa tunnu olevan tästä skitsofreenisestä toitotuksesta vapaa.

Nyt niitä karsimisvinkkejä tulemaan. Tapoja eritellä todellisia ja kuviteltuja tarpeita.

Itse laitan näin alkuun kymmenen kohtaa, monet varmaan tuttuja:

1. Siivoa vaatekaappi ja vie huomenna osa joulupatakeräykseen.
2. Tee joululomalla inventaario ja myy osa tavarastasi huutikseen.
3. Lahjoita kirjoja, joita et enää aio lukea.
4. Myy tai anna pois levyjä, joita et kuuntele.
5. Anna pois kenkiä, joita et enää tarvitse.
6. Korjaa rikkinäisiä tavaroita, jotka ovat korjattavissa.
7. Tee itse jotain, jonka voisit ostaa.
8. Vältä kaupungilla kuljeskelua.
9. Kun käyt kaupassa, tee kauppalista etukäteen.
10. Vaihda kuluttamisesta saamasi hyvänolontunne johonkin muuhun hyvänolontunteeseen. Liiku, harrasta enemmän seksiä tai laita hyvää ruokaa.

Etenkin tämä viimeinen kohta on mun helmasynti. Haaveilen muutoksista (remontti, piha, ompelukset) eivätkä ne pysähdy koskaan. Minne olen menossa?

Krääsätön joulu

Jotenkin on tunne, että pitää saada vielä aukoa hieman ajatusvyyhtiä, joka mielessäni pyörii kuluttamiseen liittyen. Kaverini loi Facebook-tapahtuman, jossa julistettiin krääsäjoulun vastaista sanomaa. Mahdolliset hankinnat kehotettiin tekemään hyväntekeväisyyteen, ja aineettomia lahjoja korostettiin.

Ihminen on siinä mielessä koko lailla perverssi, että jonkinasteinen kuluttaminen tuo nautintoa, ja hankkiminen on ihanaa. Nykypäivänä siihen on toki kietoutunut syyllisyys, joka matona kalvaa kuluttajaparkaa.

No, sitten tulee Naamarissa kehotus krääsän välttämiseen. Ensireaktioni on ärsyyntyminen: minuako holhoat? Yritän järkiperäistää sanoman: se on oikea, ja enhän ole itse asiassa hankkinut yhtään joululahjaa, ja suunnittelemani ovat aineettomia (paitsi haaveilen kankaisen teltan ompelusta lapsilleni, mutta en ehdi kuitenkaan, joten jäänee sekin antamatta). Samalla mielessä myllertää syyllisyys. Rakastan tavaraa. Ostaminen on ihanaa.

Ikäisteni keskiluokkaisten tallaajien on helppo hymistellä aineettomalla joululla, sillä olemme kieriskelleet tavarassa koko ikämme emmekä todellakaan elä puutteessa. Mielenkiintoista on, että krääsän hankkimista vastustaessa olen törmännyt usein tähän ilmiöön: krääsä on se, mitä muilla on. Oma tavara ei ole krääsää, vaan rakasta ja tarpeellista.

Krääsä on siis jonkinlainen hongkong-peikko, joka glittereineen kimmeltää, pattereineen ujeltaa ja kertakäyttöisenä hajoaa parin käyttökerran jälkeen. Mutta sellaistahan, ehkä vähemmän kitschiä, on jokapäiväinen tavaramme.

Se malka omassa silmässä on niin vaikea hävittää.

Näen huomenna kaveria, joka oli liittynyt krääsättömään jouluun. Hetken aikaa mietin tekeväni pipon joululahjaksi hänen tyttärelleen. Mutta sitten aloin pohtia asiaa uudelleen. Jos hän todella haluaa krääsättömän joulun, ei ole minun asiani tyrkyttää tyttärelle söpöstelyvaatekappaletta. Se tuskin tulee kesäpipona näin talvella suoranaiseen tarpeeseen, eikä kangaskaan ole mitään jämäkangasta, vaan amerikkalaista cotton knitiä, tuskinpa luomuakaan. Piponi päätyisi pisaraksi lahjamereen. Hylkäsin jo pestyn kankaan ja vien sen sijaan perkattavaksi kasan tyttäreni vanhoja vaatteita. Niistä sentään voi valita tarvitsemansa.

Ja miten kävi oman krääsättömän jouluni suhteen? Pyrin pitämään sen krääsättömänä. En osaa silti liittyä lippukulkueisiin, joten ryhmään liittyminen jäänee hiljaisesti. Ehkä lapseni paheksuvat jonain päivänä niitäkin paketteja, joita kummeilta, mummeilta ja tutuilta kuusen alle kerääntyy. Voin itse vain toivoa, että muutos asuu heissä.

Kierrättämisen haasteista, ja mitä siihen liittyy

Suuressa Lukijapaneelissani (toistaiseksi yksi vastaaja) ehdotettiin kierrätysaiheisia kirjoituksia, ja sopivasti mulla onkin aiheeseen liittyen avauduttavaa.

Onpa siinä jo riittävästi, kun elää päänsisäisessä halujen kakofoniassa ja yrittää sitten selvittää itselleen, mikä on tarpeellista ja mikä ei. Vaikka kuinka olisi ekoa tai Ökoa, samanlaista halujen tyydytystä hankkiminen noin yleensä on.

Oikeastaan omien kamojen lajittelussa kirpparia varten selkenee erityisen tuskallisesti omien hankintojen turhuus. Mietin, minkä verran olen mihinkin vaateostokseen aikoinani käyttänyt ja kuinka paljon saan niistä, jos myyn eteenpäin. JOS KUKAAN OSTAA. Maailma on sillä tavoin perverssi paikka, että ostetaan sitä sun tätä, jonka laatu ei kestä, ja uuden saa kuitenkin paljon halvemmalla. Saati jos korjata pitää.

Ja mulle ei oikeastaan nykyisin enää sovi käytettyjen vaatteiden ostaminen, koska tuolloin hankin määrällisesti enemmän enkä laadullisesti sitä mitä tarvitsisin, eli toisin sanoen oikeastaan vain tyydytän haluviettiäni ja lisään romun/kaman/lumppujen määrää asunnossani.

Olen jo pidemmän aikaa hautonut mielessäni pitkäaikaista projektia (kunhan alan lähennellä entisiä mittojani raskausrupeaman jälkeen), eli 10 vaatekappaleen hankintaa. Naisten mediassa puhutaan usein 10 vaatekappaleesta, jotka jokaisella naisella tulisi olla (tai siis "tulisi olla"). Ajattelin hankkia nämä 10 vaatekappaletta ja hankkia ne todella laadukkaina. Siis joskus. Ja kun jotain tuossa katselin, niin aika monia hyviä mulla onkin.

Olen laittanut lastenvaatteita huutikseen myyntiin ja tarkoituksena on mahdollisesti laittaa kirppispöytä kohta, mikä on raivostuttavaa, koska joutuu maksamaan viikkovuokraa ja tuloksena on todennäköisesti lähinnä pöllittyjen vaatteiden häviö.

Astiakauppaa olen tehnyt jo yli kuukauden päivät ja vaikka jotain on mennyt kaupaksikin, ketuttaa kaikki ne itkijät, joiden mielestä tuotteella ei saisi olla mitään hintaa, koska kaikki pitäisi niin halvalla saada, jos se on _käytettyä_ (ja maagisestihan tuote muuttuu käytetyksi, kun se lähtee kaupasta). Mutta ilmaiseksi en ole myynyt, jotta saisin korvattua astiastoa toisella (joita taas ei tunnu olevan myynnissä käytettynä...).

Jos ei ole luonteeltaan minimalisti, en oikein tiedä, miten tavaramäärää saisi kohtuullistettua järkevästi. Siis niin, ettei sitä nakkaa kaatopaikalle ja jopa niin, että saa jotain takaisinkin. Eteenpäin myyminen eli sopivan ostajan löytäminen on melko vaivalloista! Nyt olen käymässä kiinni vaatekaappiini (saa tulla katsomaan) ja sen jälkeen vilkaisen, irtoaisiko keittiöstä jotain kiertoon laitettavaa. Mutta aina on muistettava myös tämä: ei ole mikään enkeliteko hankkia uutta, KUNHAN kierrättää. Hankittuun tavaraan on paras olla aivan rakastunut, niin luopua ei tarvitse.

Rahasta, kulutuksesta, elämän tarkoituksesta

Olen ollut viime päivinä melko turhautunut ja keskittynyt vääriin asioihin. Pienet asiat saavat mut alakuloon, kuten vaikka pieleen mennyt astiakauppa (olen yrittänyt saada yhtä astiastoa kaupaksi ja korvata ne valkoisilla astioille -- no, ei ole onnistunut, kun yksi piti astiastoani liian kalliina ja valkoisen astiaston luovuttajia ei ole löytynyt).

Nyt siivoan samalla akvaariota ja mietin voimainponnistusta, jotta saisin hiukset pestyksi.

Kahden pienen lapsen vanhempana mulla on pakonomainen tarve keksiä jotain tyydyttävää tekemistä kotiin, kun kotona tulee vietettyä niin paljon aikaa. Jotain aikaansaamista sen pitäisi olla. Neuloin pienen villatakin, joka onkin kuvassa, mutta seuraavaan projektiini eli tyttären söpöstelysukkiin mun hermo ei riittänyt, kun tajusin että varresta tulee liian löysä. Nyt kootaan voimia.

Mulla on myös tasainen shoppailuvimma, jolla yritän taltuttaa monotoniaa. Vihaan sitä. Olen ajatellut, josko saisin ommeltua teepaitoja, ja saankin isoäidin vanhan Singerin (matkalaukkumallin). Olen haaveillut myös liivimekoista kummitytöille ja kevättakista pojalleni, mutta tiedän vielä tässä vaiheessa tämän kaiken utopiaksi. Mutta sen tiedän, että kankaat voi antaa ommeltavaksi taitavammalle, jos (kun) oma hermo palaa.

Ja sitten jollakin tasolla suomin itseäni, kun elämäni liikkuu näissä pienissä ympyröissä; miksi en mieti jotain suurempaa, keksi seuraavaa luovan talouden vientituotetta tai ala kirjoittaa kirjaa (!). Ja sitten taas, jos liikkuisin suuremmissa ympyröissä, kuluttaisin ja piiskaisin vain enemmän. En ole aivan varma, mitä kaiken älyllistämällä ja kehittämällä saavutetaan. Enemmän muovia ja teknologiaa, enemmän sijaistoimintoja ehkä. Vaikka elämä on tässä ja nyt, askelissa, hengittämisessä, syömisessä, nukkumisessa, lisääntymisessä, tuntemisessa.

Mikä se on se elämän tarkoitus?

Elämän tarkoituksesta

No niin, nyt siirrytään perimmäisten kysymysten äärelle eli samalla myös blogini aihepiiriin, heh.

Jos riisutaan elämä kaikesta välttämättömästä, eli riittävästä rahan/muun vaihdantavälineen hankinnasta (käytännössä useimmiten työstä) sekä ravinnosta ja unesta, jos siis pohditaan ihmisen vapaa-aikaa eli täyttä vapaaehtoisuutta, millaista ajankäyttöä tuosta merkittävimmästä ajasta löytyy?

Tavallaanhan sitä on olemassa vapaa-aikaansa varten, jolloin voi toteuttaa itseään ja omia tarpeitaan. Jos nyt ei lähdetä pohdiskelemaan, että olemme täällä lisääntyäksemme tai tahdottomasti osa ravintoketjua. Jos lähdemme liikkeelle itsestämme ja minuudestamme.

Nämä ovat osaltani vielä aivan raakoja, eivät vielä puolikypsiäkään ajatuksia, mutta sopivat hyvin elämäntilanteeseeni: kuinka aika tulisi käyttää, jotta elämän nautinnot ja omat tarpeeni olisi maksimoitu? Olisi hurjan mielenkiintoista kuulla, mitä muut ajattelevat mieluisimmaksi vapaa-ajan käytöksi. Löytyykö suuria kunnianhimoja ja unelmia, jotka lakastuvat liiallisen tv:n katselun tai feispuukin töllötyksen alle? Kuinka paljon elämässä on sijaistoimintoja, ja sitten toisaalta, kuinka raa'asti omaa ajankäyttöään saa miettiä? Liian riisutuksi se muuttunee, jos pohtii tuhlanneensa aikaansa, jos ei ollutkaan vaikka niin kivaa jossain kuin olisi pitänyt olla. Jotain rajanvetoa siihenkin voi tehdä. Ei ole pakko elämässään katsella ikäviä ihmisiä.

Mun on vielä hieman hankala eritellä todellisia haaveitani ja unelmiani, mutta joitakin viimeaikaisia sijaistoimintoja tulee tässä: huuto.net, Facebook, vaatekaapin viikkailu. Ei taida paljoa yllättää. Sen sijaan ihan aitoa nautintoa saan Taran monta elämää -sarjasta sekä Mad Menistä, jonka ykköskausi on kesken. Mietin itsekin, mitä haluan tällä horinallani sanoa. Palaan asiaan...(Tai ehkäpä joku tavoittaakin tästä jonkin langanpätkän? Elämämme ei ole täysin ohjelmoitua vaan teemme usein hyödyttömiä tai vasta myöhemmin oivalliseksi osoittautuneita ratkaisuja, mutta milloin turhaudumme sijaistoiminnoiksi kokemastamme, milloin taas koemme menevämme jonnekin, löytäneemme suunnan...?)

Huutamisen haasteista

Mulla on ollut jokin ihme mania päällä. Tää nyt liittyy lastenvaatteisiin, mutta voisi olla mitä tahansa muutakin materiaa.

Mulla ei ole tapana hankkia uutena lastenvaatteita, joten hamstrailen käytettyjä kirpputoreilta ja huuto.netistä. Tässä viime viikkoina muhun on iskenyt jonkinmoinen täydennyshulluus ja olen halunnut saada lapsille setit kuosiin, siis riittävästi monenlaista kampetta ja rompetta.

Se vaan, että tulin huutaneeksi puolivahingossa kaksi hillitöntä paketillista vaatetta tytölle, toinen aivan huippulaatuinen ja toisenkin pitäisi olla, mutta sitä vielä odotellaan...ja sitten tuntui siltä, että pitää tasapainottaa pojan kaapin antimia, joten olen metsästänyt täydennyksiä jopa siten, että tutut ovat luvanneet ommella, heh.

Olen havainnut huuto.netissä erilaisia taktiikoita. Rakas lukijani, jakaisitko omasi? Oon hoksannut muun muassa korotusautomaatin hyödyllisyyden suosituissa huudoissa. Jos mitään haisua on siitä, että jotakuta muuta kiinnostaa sama pläjäys, mitä itse väijyy, pitää olla haukkana huudon viime sekunteihin asti. Yks huuto meni ohi, kun toinen ehti ohi 24 sekuntia ennen huudon loppumista. Onneksi, tosin. Ei olis nyt tarvettakaan...

Kannattaa myös tarkkaan miettiä, paljonko on itse valmis maksamaan, ja sitten laittaa summa suoraan korotusautomaattiin. Summa ei tule maksettavaksi kuin siihen asti, mitä kilpahuutaja on huutanut.

On kyllä maailman perse, että olen notkunut näinkin paljon huutiksessa. Mun pitää keksiä uutta sisältöä elämälleni! Mun käsityöhaasteeseen osallistumiseni on jotenkin pelottavaa enkä oo päässyt rauhassa askartelukauppoihin, joten ehkä mietin kutomista...Jotain kutomismalleja voiskin tässä kattoa. Huonona puolena vaan se, että mun hermoja alkaa heti kiristää kudontaohjeet. Mutta mikäpäs mukavampaa talviaikaan...Syksy tuloo, oletko valmis?

von Schönburg: Tyylikkään köyhäilyn taito

Olen lukenut inspiroivaa kirjaa, luonnehtisinko esseekokoelmaksi, nimeltään Tyylikkään köyhäilyn taito (Alexander von Schönburg, mainio suomennos). Pisteliään raikkaalla tyylillään von Schönburg käy läpi niin ruokaa, matkailua, autoilua kuin työtäkin.

Mikään täysin vettäpitävä manifesti ei teos ole, mutta hupaisa ja ajatuksia herättävä kylläkin. Sen tyylikin puhuttelee mua ja anekdootit aristokraattisukulaisista tekevät mahanpohjaan hassun tunteen, kun niin tykkään kepeän ja vakavan yhdistelmästä.

Ruokapuolella teilataan kaikki "uudet kokeilut", jotka on aina höystetty rucolalla, heh. Siksi mistään ei von Schönburgin mukaan saa enää oikeasti hyvää ruokaa. Matkailu on stressaava ja banaali pahe, josta toipumiseen tarvitsisi toisen loman. Työstä pitäisi nauttia (menee ehkä slow-ajattelun puolelle?). Hienostunut pukeutuminen ei ole kiinni rahasta eikä hyve muutenkaan. Asumisessa raha ei tee kotoisuutta vaan ystävät, joita tulisi kutsua kylään ja pitää tervetulleina. Tarjottavan syötävän ei tarvitse olla hienoa, kunhan ei koko ajan selittele, miksei kohokas onnistunut täydellisesti -- eikä vietä koko iltaa keittiössä (ravintoloita von Schönburg pitää huonona ajatuksena, kun kylässä on niin paljon kivempaa). Kuntosalijäsenyydet ovat kirjoittajalle aneita, joita hyvinvointihaaveesta maksetaan. Vapautuminen materiasta vapauttaa ihmisen. Epäonni, kuten köyhtyminen, voi johtaa onneen (esimerkkeinä omia sukulaisia ja esimerkiksi Nabokov, joka tuskin pöhöttyneenä venäläisenä olisi saanut aikaan kaunokirjallista tuotantoa siinä missä emigroituminen terävöitti aistit).

Noin muuten musta olisi kiva kuulla teidän lukijain köyhäilyvinkkejä. Onkos niitä? (Toisaalta, jos ei ole monta lukijaakaan, miten sitten vinkkejäkään. Tai Bloggerin tilastojen mukaan lukijoitakin on, mutta ette halua näyttäytyä lukijoideni joukossa. Sopiihan se sekin.)

Elämä on kallista

Kirjoittelin tämän tekstin jo perjantaina ja nyt on paljon muuta mielessä. Kirjoitan siksi uuden päivityksen tämän perään!

On se elämä kallista. Mitä sanoisinkaan sille opiskelijaneitoselle, joka leuhkasti ihmettelee, ettei elämiseen paljon rahaa tarvita. Mitä on tapahtunut tässä välissä, kun minusta on tullut rahasta kitisijä. Nuoruus, noita vuosia en koskaan takaisin saa...Ehkäpä tässä taas jossain vaiheessa villiintyy nuoruuden hehkuvaan kukkaan. Kyllä Suomen Idols-kisoja katsellessa tuntui vanhalta, kun esityksessään sex appealia viestivät nuorukaiset jotenkin nolottivat, "no niin pieni, tuuhan pois lavalta, jo hävettää". Voi ei! Ehkä tämä on joku ohimenevä vaihe.

Olen ainakin väliaikaisesti autonomistaja (vaikkei mulla ole ajokorttia) ja ehkä sen vakuutukset ja verot (vaikka kyseessä onkin Volvo 740 vm. 1987, vähäinen ajo, vain välttämättömyyksiin) ovat taas riuduttaneet mua yhdessä muiden vakuutusasioiden kanssa. Kesäkuulle on odotettavissa 1000 euron perusvakuutuslasku, joka ei edes kata koko porukan vakuutuksia. Niin ja tässä eivät olleet mukana ne autovakuutukset. Tai siis pakollinen liikennevakuutus ja autovero.

Olen haaveillut tennareista jo jonkin aikaa, mutta ehkä ne jäävät hankkimatta. Harmi vaan, kun ei ole yksiäkään jalkaan mahtuvia kesäkenkiä. Eikä tästä blogista mikään hankkimisen suunnittelulista pitänyt tulla. Mutta teki vain mieli mainita. Kun tulee kevät ja olo kirjaimellisesti kevenee, saattaa tulla mieleen, että tennarit olis kivat. Sellaista se vain on. Ja aina saa haaveilla. Kyllä musta huopikkaatkin olis kivat, ja omakotitalon piha, mutta en mää niitä ole rynnistänyt hankkimaan.

Kyllä ovat puuhastelut jääneet siis vähemmälle huomiolle. Lukemisen merkeissä on viikko mennyt, jotenkin tyhjää pistettä toljotellessa. Uutta virtaa odotan, voimia kerään.

Remontti on riippa

Pari päivää olen ollut sikamaisen väsynyt, juossut sukulaisasioilla ja miettinyt remonttia. Remontin suhteen olen asettanut viikonlopun tavoitteen (viemäröintiin liittyvien koteloiden hionta ja maalaus) ja samalla vertaillut säilytysjärjestelmiä toisiinsa.

Säilytysjärjestelmät ovat jännittävä juttu ihmiselle (tai perheelle), jonka on käsittämättömän vaikea ylläpitää elämässä arjen järjestystä. Viikonloppuisin on siistiä, mutta jossain vaiheessa alkaa eskaloituminen. Aivoista puuttuvat osaset, jotka luontaisesti mieltäisivät kodin ylläpidon junan lailla tasaisesti eteneväksi asiaksi. Paljon on tultu eteenpäin siitä, kun mun asunnosta ihmeteltiin, että miten täällä voi olla tän näköistä? Paljon on silti vielä matkaa siihen, että lipaston päälle ei kertyisi tavaraköröjä ja etteivät reissukassit odottaisi viikkoja purkamista.

Ei siisteys ole mulle mikään varsinainen tavoite. Uskon täysillä dokumenttiin, jonka mukaan epäjärjestys on terveellistä (liittyy aivojen toimintaan) ja munkin aivot on siroteltu pitkin kämppää. Se vaan, että asunnosta löytyy muitakin aivoja ja jos menee eri osia liikuttelemaan, seuraa lö catastroof. Osa mun siisteyden tavoittelusta liittyy mun tarpeeseen pitää elämässä järjestys. Mun elämäni järjestys on häilyvää, joten se siitä. Loput siisteydentarpeesta liittyy estetiikan hakuun ja häpeään, jota tunnen, jos joku sukulainen pökäsee varoittamatta paikalle. Arvostan spontaania kyläilykulttuuria, olenhan monella tapaa vanhanaikainen, mutta vartin ennalta varoittaminen on silkkaa kohteliaisuutta. Etenkin, jos sitten tullaan mulkoilemaan, että näin ne siat todella elävät.

Mutta säilytysjärjestelmistä. Olen vertaillut Elfaa, Sovellaa ja Ikean vastaavia, ja yrittänyt pohtia käyttötarkoituksia. Toistaiseksi Sovella on vienyt voiton, koska on mitoitukseltaan joustavampi kuin Ikea, kai kotimainen -- mistä helkkarista sen nykyisin tietää --, ja niillä on nettisivuillaan suunnitteluohjelma. Vähän mua pelottaa, kun tulevan järjestelmän tarkoituksena olisi ratkaista kaaaaikkki meidän säilytyspulmat, kuten joka paikkaan torneiksi kertyvät pakasterasiat ja irstaalle haiskahtavat sählykamppeet. Entä jos eivät ratkaise? Viime viikot olen tehnyt huuto.net-kauppaakin, ja tavaran määrä on vähentynyt. Sen kun pitäisi linjana.

On tämä kuluttajan osa niin monimutkainen. Järjestyksenhimon hulluuden iskiessäkään ei pitäisi dumpata kaikkea kaatopaikalle vaan katsoa, josko tuhottava tavara jatkaisi vielä jossain elämäänsä. Uusia hankintoja ei pitäisi perustaa pelkästään sille, että saa vartiksi tyydytystä ostamisesta. Reistailevien kodinkoneiden välillä pitäisi pohtia, saako korjattua, kannattaako korjata, kuinka iso asia on ostaa uusi (meille ostettiin uusi tiskikone!!! siis emme itse ostaneet! kiitollisna siis...). Mitä oikeasti tarvitaan, kuinka paljon vaikka uusiin huonekaluihin satsataan (toisin sanoen kuinka kauan suunnitellaan ja säästetään), kuinka kauan etsitään käytettyä ja juuri sopivaa. Pitääkö olla juuri sopiva vai kelpaisiko jokin korvike. Samojen ristiriitojen parissa kamppailevat ihan sisustuslehdetkin, ja vaikeana tuntuvat olevan tuttavatkin, jotka ovat tehneet hankintoja ja risteilevät ostamisesta saadun nautinnon, uuden tavaran ihanuudesta saatavan ilon ja sen perkeleellisen taustalla piilevän ostovietin keskellä. Suhteessa ostamisen järjettömyyteen. Niiden kanssa kun oppisi elämään sovinnossa.

Onneksi on kasvukausi. Silloin ostaa vain siemeniä ja kasveja. Kasvit neuvottelevat ötököiden, lintujen ja perhosten kanssa. Eivät riitele minkään kanssa. Silloin mullakin on rauha, säilytysjärjestelmistä viis.