Kolmen sääntö

Oli tosi kiva viikonloppu. Kävin sienessä (elämäni ensimmäistä kertaa poimin leppärouskuja ja heti yli puoli ämpärillistä, herkullinen sieni!) ja ompelin. Olen nyt kokeillut ompelua ompelukerhotyyppisesti eli yksi kiva poika käy mun luona ompelemassa. Tuntuu, että sillä tavalla saa vähennettyä paineita vaikka jonkin vähän tylsemmän ompelemisesta, ja samalla saa olla sosiaalinen mun suosikkitavalla eli parina. Rakastan keskusteluja, mutta en viihdy isoissa porukoissa. Kahden kesken on huippua, vaikka neljän ryhmäkin vielä menettelee.

Mutta kertaanpa aktiivisista ompeluvuosistani oppimani kolmen säännön, joka on mielestäni ensinnäkin erittäin motivoiva sääntö kelle hyvänsä ompelijalle, mutta ehkäpä sovellettavissa myös muihin harrasteluihin. Eli kannattaa ommella ja hankkia uusia ompelutarvikkeita kolmen säännöllä: joka kolmas kierrätysompelu tai rikkinäisen korjaus tai lahkeenlyhennys tai vastaava, joka kolmas vanhan keskeneräisen edistäminen, joka kolmas uusi. Mitenkähän tätä voisi soveltaa muuhun elämässä?

Nimittäin elämässä ei aina voi olla uuden hankkimista niin, että uudet kasautuvat hiljalleen vanhoiksi ja menettävät uutuudenviehätyksensä. Mutta itse ainakin olen tyytyväisempi harrastaja, kun saan välillä rakastua johonkin uuteen ideaan, ja kokemus tuo kriittistä arviointikykyä siihen, onko kyseessä tarpeellinen tai iloa tuottava juttu vai hetken huuma. Jatkossakin ihmiset tarvitsevat jonkin vaatteita, joten kolmasosa uutta on perusteltua. Mutta uusikin tuntuu paremmalta, kun saa korjattua vanhoja rikkinäisiä tai harrastettua upcyclingia. Suosittelenkin pienen kokoelman keräämistä anti-Konmari -henkisesti: kannattaa olla jonkinlainen collection hyvälaatuista materiaalia. Esimerkiksi minulla on typerät keinonahkaleggingsit, jotka ratkesivat kerran. Olen tehnyt sittemmin niistä mekkoon tehostekoristeen, ja nyt ne ovat pääsemässä taskuksi ompelukaverini aika kinkyyn t-paitaan. Sen sijaan jotain huonolaatuista rutaletta ei kannata säästää vaan kierrättää soveltuvalla tavalla. Ja sitten vanhan valmiiksi saattaminen tai ainakin edistäminen – on niitäkin ihmemiehiä ja -naisia, joilla ei ole keskeneräisten (ns. ufojen) lootaa, mutta en kuulu tähän yli-ihmisten lajiin. Mieli ei parane sillä, että läjä isonee. Eli kolmen tasapaino, siinä on tasapainoisen ompeluharrastuksen mainio peruskallio.

Tällä periaatteella viikonlopun ompelukset, jotka eivät herättäneet suuria tunteita mutta vähensivät läjiä.

Yöpuvut lapsille. Nuo ironiselle hispterille soveltuvat lainausmerkit ovat yli vuosi sitten hankkimastani Pehemiän yllätyspaketista, joten olikin aika saada kankaat käyttöön. Musta interlock joku ikivanha kankaanrepale.

Tässä vielä tyttärelle toinen pyjama. Paitakangas Pehemiältä, pöksykangas seitsentoistavuotista ostamastani mekosta leikattu.

Tässä vielä koululaisen oikeasti koululaiselle soveltuva paita, mutta en kyllä jaksanut käskyttää koulukkaan ylle. Laskeutuu eri tavalla päällä ollessa, mutta niin peruskamaa, että ei tätä erityisemmin mainostaa tartte. Tämä kangas on palalaarista vuosikausia sitten hankittu sinänsä laadukkaan oloinen impulssiostos. Tulee varmasti käyttöön ja sain tämänkin hetken huuman mieltäni painamasta. Mullapa ei muuten olekaan nykyisin kovin isoja kangasläjiä. Vapauden tunne!

Vaihteeksi vailla päätä ja häntää

Kaivelin tänään trulleille virpomiskamppeita eikä ollut ongelmaa löytää kaikenlaista värikästä kampetta noidille. Tulin hieman silmäilleeksi, mitä kaikkea mulla on vieläkin tallessa, 15-vuotiaan äitini neulomaa pitkää punaista villatakkia ja kirpputorilta parikymmentä vuotta sitten löydettyä islantilaisneuletta.

Selkeästi konmari-henkeen mun pitäisi vapautua kamasta ja raivata itselleni parempi tulevaisuus. Tai jotain. Valaistuneet voinevat kertoa kokemuksensa. Todettakoon jo moneen kertaan todettu: olen hamsteri.

Kävin eilen kangaskaupassa, koska oon aivan mykistynyt Yoshiko Tsukiorin mekkomalleista. Enimmäkseen silmäilin ja olin oikeastaan tyytyväinen, kun en löytänyt mitään. Tarkoituksena olikin vain käydä tuulettumassa (ja ostaa vanua, mutta unohdin). Jäin kuitenkin miettimään palalaareja. Oonko hyvis vai pahis, jos löydän jotain palalaareista? Ovatko ne vaatetehtaiden jämäkamaa, josta otetaan loput käyttöön? Ostin yhden 12 euron palan Yoshiko Tsukiori -himossani. Mekkojen kohdalla mun prosessori sumenee ja unohdan, montako mulla on. Voihan huokaus.

Vastapainona olen lakannut hommaamasta lastenvaatekankaita, elleivät lapset erikseen tarvitse tai toivo jotain tiettyä, niin kuin nyt vaikka sitä taannoin toivottua merinovillatuubihuivia, jonka viimein sain aikaiseksi. Sain tänään ommeltua pari paitaa loppuun. Olin ostanut kankaat kesälomareissulta Rovaniemen Ottobreltä.

Tämä eka on Noshia. Vaikuttaa laadukkaalta.

Tokaa en muista mutta tosi laadukkaan tuntuista digiprinttiä. Malli ei kauheasti ehtinyt poseerata, kun hänellä oli kiire pelaamaan jäkistä.

Ompelin valmiiksi myös yhden A-linjaisen t-paidan tyttärelle. Samasta kankaasta olen aiemmin tehnyt tunikan lähisukulaiselle. Pala on peräisin Pehemiän "possupussista". Säästöpusseja en aio enää ostaa, koska lapsekkaita kuoseja menee varmuudella enää yövaatteisiin. Paljon ompeleville ja ei niin krantuille tyypeille yllätyspussit ovat mun mielestä edelleen ihan hyvä materiaalinhankintatapa.

Aikuisten ylläreitä en halua.

Ja voih, tuossa kuvassa on auki toinen niistä mun kirjastosta lainaamistani Yoshiko Tsukiori -kirjoista, joita kuolailen.

Juttelinpa myös puhelimessa tänään pidemmästi, nuoruudenystävän kanssa. Hän suhtautui kriittisesti omaan somepresenssiinsä. Kerroin someväylät, joissa olen jollakin tapaa läsnä, myös perustelut, miksi ja miten.

Kerroin sitten, että mulla on ollut blogikin jo viisi vuotta. Että tuuttaan sinne kaikenlaista käsitöistä kukkiin ja silleen. Kaveri oli ihan että hohhoi, ketä kiinnostaa, nauroi koko ajatukselle.

Oon käyttänyt tässä jokusen minuutin siihen, että selostelen eri kankaita ja niiden käyttökohteita. Olo on jotenkin rentoutuneempi ja kokonaisempi kuin ilman. Ei tullut samanlainen olo, kun luin kaffea ryystäessä Timestä raiskauksista sodankäynnin muotona. Eikä sillä, että ompelu kumoaisi mainitun aiheen tärkeyden. Mutta kyllä tämä on minulle sitä laadukkainta somepresenssiä. Ilman mitään pointtia harhailen vailla päätä häntää. Yhtään en häpeä älyä. Että repikääpä siitä.

Tuubihuivien taikaa

En tiedä kovin paljon parempia konsteja samalla hävittää ylimääräisiä kangassoiroja ja toisaalta saada aikaiseksi jotain hyödyllistä ja tarpeellista kuin tuubihuivien ompelu. Perheen miespuoliset saivat varastoihinsa tuubihuiveja jo syksyllä, mutta tytär halusi myös tuubihuiveja. En saanut aikaiseksi tilailla merinovillaa, joka lienee the tuubihuivikangas, kun ei kutise mutta lämmittää. No, tämän villan tilasin lopulta Majapuulta ja on tämäkin saaga selätetty.

Toivon, että kankaan puolesta menee vielä seuraavinakin vuosina, kun ei ole kovin lapsellinen kuosi eikä tuo sydänkään ole niin selkeä.

Tässä vielä Neenuskan rusetticollegesta somistehuivi eli jämäpalan käyttöä. Kyllä tätäkin voi asetella sitten hieman lämpimämmällä kaulalle, jos palelee, mutta jousto on eri luokkaa kuin merinovillassa ja tätä riitti vain yksinkertaiseen siinä missä merinovillainen on kaksinkertainen.

Tässäpä kuumat kuulumiset sairastuvalta tällä kertaa. Kävely on so last season. Eilen oli treenaamisessa kova jalkapäivä eli 8 min tuntumaa kuntopyörällä, se riittikin muutaman päivän liikkumistarpeiksi. Pötköllään tässä nyt siis vähän lepuutellaan, hilirimpsis heijaa!

Sairastuvalla

Sairastuvallapa täällä. Ompelin keskeneräisen pyjaman valmiiksi nuorelle herralle, joka tykkää mustasta ja punaisesta (valitsi itse resorivalikoimasta suosikkinsa).

Kangas on Pehemiän possupussista ja sopii kissanystävälle.

Tässäpä punaiset komiat resorit.

Kloriittikokeilu ja muuta polvivamma-ajanvietettä

Pengoin joskus Löytö-Palan laarista tällaista hailakansinistä lirutrikoota aikeenani tehdä kloriitilla värjätty kesämekko. Olin nähnyt makean mallin työreissulla Berliinissä, mekossa oli pidempi takaosa ja lyhyempi etuosa, ja sen väri oli tuollainen vaalea ja kaikki reunat olivat raakareunoilla. Mutta se mekko oli kesämekko ja niitä tulee niin vähän pidettyä (varsinkin viime kesänä!), joten päätin kokeilla jotain muuta.

Maanantaina kokeilin elämäni eka kertaa kaunista pitsistä peplumhelmaista puseroa. En ollut sitä tuolloin ostamassa, mutta ajattelin tekaista arkipaidan. Kotoa löytyi yksi ohje, joka ei näyttänyt optimaaliselta, mutta ajoi asiansa. (Kotilieden käsityölehti kirjastosta– en muista suorilta kaavaa, mutta koska muokkasin tätä ja esittäisin lisäksi omia ehdotuksia parempaan toteutukseen, liekö sillä niin väliä). Mitään simppeliä kangasta vaan ei ollut kotona – paitsi tämä.

Roiskin hieman kloriittia kankaalle ja sain siihen elävän pinnan. Itse asiassa tykkään elävästä pinnasta niin paljon, että taidan kokeilla toistekin! Ja tässä onkin hyvä vinkki sellaisille, jotka pitävät jotain yksiväristä kankaanrutalettaan ankeana. Eipä ole ankea enää käsittelyn jälkeen.

Tämän valkaisun tein suihkepullolla. Suojaukset ovat tietenkin paikallaan.

Tässä hieman mallia. Mielestäni jää peplumiksi aavistuksen laatikkomalliseksi, ja siksi suosisin kaavoitusta enemmän Ottobre-lehden lasten kaavan mukaisesti eli että helmaosio olisi pyöreämpi ja reunaa kohti levenevä. Tämä on rypytetty suorakulmio.

Mutta kuten tästä kuvasta näkee, liikkeessä malli muuttuu edukseen ja tekee vartalonmuotoja.

Viime aikojen kestoaiheeseeni yllätyspusseihin; tämä kuosikaksikko ei todellakaan ole mitään lemppareimpiani, mutta tästä tuli oikein hyvä pyjama. Ja pyjamanhan tulee olla laadukas ja miellyttävä, sillä siinä hengaillaan iso osa vuorokaudesta! Tyttö oli oikein tyytyväinen ja minä myös, eli pisteet yllätyspussille.

Voi hyvänen aika, miten ne venähtävät.

Ja toinen mielestäni sangen onnistunut ompelu samaisesta Pehemiän possupussista, tässä tunika Ottobren Bohemian-kaavalla äidilleni. En kyllä yhtään kysynyt, haluaisiko tällaista, mutta antaapa sitten eteenpäin, jos ei kelpaa. Minusta sopii hyvin villatakin kanssa pidettäväksi vaikka mustan housun kanssa.

Lopuksi vielä ikivanha Eurokankaan viskoosiliruinen palalaaririepu tehty Bohemian-kaavaa pidentämällä yöpaidaksi äidille. Veikkaisin, että viskoosi on ihana yöpaitamateriaali.

Ja minä sain jälleen riepuja vähemmäksi.

Toivottavasti tulevat käyttöön.

Voin kertoa kuluttaneeni polvivammaisena aikaa Tosi-TV:n parissa, sillä olen aivan koukuttunut Paratiisihotelliin. Musta on valtavan hienoa, niin viihteellistettyä kuin ohjelma onkin ja ehkä juuri siksi sillä oikea elämä on vähemmän viihteellistä, kuinka ihmismieli alkaa koodata ihan omaa sisältöään. Paratiisihotellissa näkee, kuinka suurin osa elää ihmeellisissä todellisuusvääristymissä – ja sitten ne harvat ottavat kaiken irti muista. Toki ihmisten tyhmyyskin on viihteellistetty leikkaamalla juuri ne ala-arvoisimmat klipit, mutta silti myös tyhmyyden ihastelu on hyvin viihdyttävää, siis mulle. Vaikka ei tyhmyys sinänsä ole mitenkään iloinen asia.

Oon yrittänyt tykätä Hottiksistakin, mutta äh, liikaa samojen inserttien toistoa ja niin vähän tapahtuu. Häiriintyneiltä kuulostavat kaverit jauhavat samaa ja hinkkaavat karvoja vartaloistaan. Jäänkin odottelemaan 70-luvun paluuta myös karvamuodissa. Oikeen että hottiksillakin tursuaisi korvatupsuja myöten.

Päätän raporttini.

Vaateblogi haaveeksi jäi

Tänään haaveilin nanosekunnin ajan vaateblogista, jossa hehkuttaisin rakkauttani vaatteisiin. Innostukseni lerpahti oitis, kun tajusin, että ne kauniit kuvat, joita blogini pullistelisi – neva gonna happen. Kerrottakoon kuitenkin, että näkökulmani olisi ollut vaatteiden rakastamisessa mukaan lukien niiden huolto, vanhat löydöt ja yhdistelmät, ehkä myös superhyvien tuotteiden kehuminen (viittaus Wolfordin sukkahousuihin).

En osaa sanoa, onko vaatteiden rakastamisessa jotain häpeällistä vai ei. Olen mennyt niin sekaisin yleisestä normistosta, etten enää tiedä, mitä oikeana pidetään. Kuvittelen, että oikein on seurata aikaansa ja kasata sirpaleisesta tiedosta varmoja kannanottoja.  Tämä näkökantahan korostuu, koska olen turo juntti, joka mieluummin harrastaa kirjallisuutta ja kielten opiskelua. Sellaista ei enää samalla tapaa tunnuta sivistykseksi miellettävän. Enkä minä halua kuulostaa menneisyyden muumiona snobbaavalta von aristokraatilta, vaikka nyt sitten havaitsisin jossain nykykulttuurimme tuotoksessa alluusion Sturm und Drang -epookin klassikkoon. Totuus on, että olen juntti eikä siitä mihinkään pääse. En minä tuohon pakolaissotkuunkaan osaa sanoa juuta enkä jaata, ja ilmastonmuutosta töllötän suu selällään. On myönnettävä, että olen kangistunut puuhaamaan omaa juttuani samalla, kun maailma ympärillä lespaa sukkelasti erilaisissa someissa.

No mutta otteeni herpaantui nyt pahanpäiväisesti. Se taitaa olla kirjoituksissani melko leimallista: pinnistän kaikkeen päivällä tehtyyn kaiken koherenssin ja illalla sitä ei ole jäljellä vaan hyppelehdin ja harhailen kuin hipsteri erämaassa. Tarkoitus oli palata vaatteisiin. Niin (ohops kirjoitukseni keskeytyi, kun kissa yrjösi sohvalla olevan Soiva Siili -levyn päälle ja hetikohta havaitsin, että akvaarioon virtaava vesi oli muuttunut kuumaksi ja kalakeitto oli niin sanotusti tulella), kun minä varsin häpeämättömästi pidän vaatteista. Lisäksi sellaiset valtavan mahtavat klassikot kuin Rinna Saramäen Hyvän mielen vaatekaappi ovat herättäneet uusia ajatuksia. Olen esimerkiksi alkanut kiinnittää huomiota huoltamiseen.

Tästä esimerkkinä villakangastakki, jonka isäni osti minulle vuonna 2001. Jossain vaiheessa takista pingahti nappi ja se hukkui autotalliin. Kaivelin sen vuosi pari sitten sieltä pois ja takki pääsi liinavaatekaappiini, joka vastaa jotakuinkin valtavaa anusaukkoa. Sinne hukkuu artikkeli jos toinenkin. Noh. Tänäänpä reippaana tyttönä ompelin puuttuneen napin! Sehän olikin tosi vaikeaa varsinkin kun takissa oli varanappikin siististi kiinnitettynä sisävuoreen.

Vaateharrastamiseni ei ole niin paljon ostamista kuin haaveilua, tekemistä, korjailua ja materiaalien ja istuvuuden mietiskelyä. Siitähän on tullut suorastaan – herranen aika sentään – hyve! (No, ei nyt sentään. Aukottomasti ihailen ihmisiä, jotka roikuttavat kaapissaan kahta tyylikästä kolttua ja niitä vaihtelemalla tyydyttävät huvittelunhalunsa.)

Aiemmin kerroin saaneeni mummoni vanhoja vaatteita. Tässä nyt sitten harmaa villakangashame. Kuvassa näkyvä takki ei ole sankaritarinan takki.

Onpas kiva tällainen villakangashame kelien hieman kylmennyttyä. Kuva on oivallinen esimerkki siitä, kuinka huonosti itse voi ottaa itsestään kuvaa, varsinkin jos arkea kuvaa parhaiten yhtaikainen kissan sohvayrjö ja akvaariokalakeitto. Tässä kuvassa tosin oli kiire ottamaan kantaa Pet Shopien makoilupatjojen tekemiseen, pyöräilykypärän lattialle lojumaan jättämiseen – ja samalla mietin, mitä laittaisin päivälliseksi.

Tarkkasilmäinen voi havaita Iso Karelia -merinovillasta tehdyn tuubihuivin oikeassa käytössä. Aah kun se on pehmoinen.

No kuvahan on vahinko mutta tässä näkyy melkein hameen kuviointi – ja vähän huiviakin! Kyllä nyt kannattaisi alkaa omaa domainia varailemaan, kun seuraajat jo odottelevat, että pääsevät ihailemaan mun vaateblogia. Instatilihän se pitäis kans paukauttaa. Peilissä pitäiskin harjoitella hyviä viileitä ilmeitä.

Fail-osastoa mummolan vintiltä: kokeilin yhden päivän töissä tätä mekkoa mutta ei. Mietin, olisiko synti lyhentää. Sinänsähän tässä on villiä ja hengittävää ysäriviskoosiunelmaa. Näytän jotakuinkin siltä, minkä tovi sitten siivosin Soiva Siili -levyn päältä.

Arjen ompeluksia olen tehnyt tyttärelle. Molemmat kankaat ovat Pehemiän ylläripaketista ja mielestäni hyvä esimerkki siitä, kuinka ylläreistä saa "ihan kivaa" ja enempää ei kannata lähteä hakemaan. Järkytyksekseni havaitsin vasta, että esikoiseni on siirtynyt teiniritsakokoon, ja hänelle tarjolla olevia vaatteita (kaupoissa) ovat piukat glitterunelmat ja seksistiset tekstit painettuna nuhruiseen polyesteriin. Jotenkin en ole valmis tähän harppaukseen. Olen siis iloinen, että tytär halusi itse näistä kankaista vaatteen ja saan vielä pitää iänmukaisen lapsuuden yllä.

Kaava on Peplum Ottobre-lehdestä ja hame samasta numerosta, jos joku kaipaa niin kaivan esiin. En osaa sanoa, ovatko kaksi samansävyistä kangasta yhdessä liikaa. Voi olla ihan mageekin jollain vastavärileggareilla. Katsotaan.

Tämä kangas on esikoisen itsensä valitsema ja ostin tämän kesällä Ottobren myymälästä lomaillessamme Rovaniemellä. Hän tykkää nyt käyttää farkkusortseja sukkahousujen kanssa, joten leikkasin pois polvista puhki kuluneista farkkuleggareista lahkeet ja ompelin uudet käänteet.

Jos sattuu harrastamaan ompelua ja haluaa hieman kriittisesti tarkastella kulutustaan ja ylipäänsä vaatteiden elinkaarta, minusta 1-1-1 -malli on kerrassaan mainio, siis jo mainitsemani uusi kangas - vanha kangas - kierrätetty kangas. Yksinkertainen kierrätysidea on tehdä juurikin sortsit puhki kuluneista housuista. Osaavillehan löytyy vaikka mitä ideoita kierrätystuunaajien blogeista. Minä olen vaatimaton diletantti, joka lähinnä haluaa hieman hallintaan kaikenlaista haaskausta.

No ei mulla nyt muuta heippa.

Yllätuspusseista

Silmäilin puolella silmällä Facebookin Kankaiden yö -tapahtumassa käytyä keskustelua yllätyspussukoista eli sika säkissä -meiningillä ostetuista kankaista, joita saa metrihintana tavallista edullisemmin. Osa jengistä oli rikki siksi, että pussukan sisältö ei vastannut värimieltymyksiä ja oli muutenkin koostettu huonommin kaupaksi menevistä kankaista.

Koska ostan joskus yllätyspusseja edelleen, erittelenpä tässä mielestäni niihin liittyvät hyvät ja huonot puolet ja ehkä annan omasta puolestani vinkkejä ostopäätökseen liittyen. 

1. Ensinnäkin, on hyvin selvää, että mukaan tulee huonommin kaupaksi menneitä kankaita, pakanloppuja, pikkuvirheellisiä paloja jne. Kannattaa silmäillä kyseessä olevan putiikin valikoimat ja mikäli niissä on suuri osa vähemmän mieluisia kankaita, kannattaa jättää väliin. Reality check on etsiä kaupan ällöttävin kangas ja miettiä, mitä kankaalle tekisi, jos se putkahtaisi omasta pussukasta.

2. Pussia ei kannata hankkia, mikäli tarpeet ovat rajoitetut. Jos lapsi on jo iso (ja kaupassa pikkulapsikankaita), jos ompelee vain itselle, tai jos on vain jompaakumpaa sukupuolta ja haluaa kankaiden olevan väri- tai teemakoodattu vain toiselle sukupuolelle, ei riskiä kannata ottaa. Paras tilanne on, jos ompelee monipuolisesti eri tarpeisiin.

3. Mahtaako putiikissa olla pari kangasta, jotka erityisesti miellyttäisivät, ja joita erityisesti haluaisi pussista löytyvän? Tällöin on selkeästi paras hankkia noita kankaita ja jättää pussi sikseen. Näin välttyy epämieluisilta yllätyksiltä ja saa taatusti mieleiset kankaat.

4. Jos haluaa riskeerata vain pienesti, kannattaa ottaa pieni yllätyspussi, ei isoa.

5. Onko kankaita jo valmiiksi mielettömät pinot? Kannattaa jättää yllätyspussi väliin.

6. Mutta. Jos tykkää arkivaatteiden ompelusta ja vaatteille on käyttäjiä, yllätyspusseissa saattaa olla iloisia yllätyksiä. Olen joskus riemastunut Käpysen paketista, ja Pehemiältäkin olen saanut laadukkaan paketin – vaikka lemppareimpia kankaita ei ollutkaan mukana. Metrihinta todella on huomattavasti edullisempi, joten mikäli on tarvetta esimerkiksi yövaatteille, kannattaa yllätyspussia totisesti harkita. 

Itselläni yllätyspusseista on muodostunut tarkan markan strategia: todella säästän niiden avulla lastenvaatekuluissa. Esikoiseni on jo iso rötkäle, jonka vaatteet vievät paljon kangasta ja jotka kaupasta ostettuina maksaisivat jo mansikoita. Pehemiän pussista löytyi vielä mieluisia, joten vaatekaapin täydennystä on tekeillä. Kuopuksellakin on kasvupyrähdys, joten monenlaisille vaatteille on tilausta.

En ole enää aikoihin hankkinut päättömästi kankaita vaan tarpeen tullen annan lasten valita kankaita ja harkitsen omat tarpeeni erityisen tarkkaan. Tasapainotan vanhojen kankaiden hilloamista siten, että yritän ommella joka kolmannen vaatteen uudesta, joka kolmannen vanhasta ja joka kolmannen kierrätetystä kankaasta, noin suunnilleen. Lisäksi yritän muistaa korjailla rikki menneitä aina noissa väleissä, vaikka se onkin inhokkipuuhaa. Tällä reseptillä ompelu pysyy minulla mielekkäänä, järkevänä ja taloudellisenakin harrastuksena. 

**

Tämänkertaisissa ompeluksissani olen käyttänyt sekä vanhempaa että uutta, kierrätetty jää odottamaan inspiraatiota...

Täällä tulee ensi viikolla kai kylmä. Tein jämätilkusta kuopukselle pipon sekä aika kauan venyneestä merinovillasta tuubihuivin. Pipon joustocollege on Pehemiältä, olen tehnyt siitä mekon itselleni. Merinovilla taitaa olla Käpyseltä, joskaan en enää aivan varmaksi muista...

Pipo on Ottobren kaavalla. Tykkään tästä lörppäpipokaavasta ja jos joku sattuisi kaipaamaan numeroa, josta kaava löytyy, niin kaivelen kyllä pyydettäessä esille.

Pusero on tehty aiemmin ja se on Marimekon joustocollegea.

Ei voi olettaa, että pieni ihminen pysyy kovin kauaa paikallaan.

Tässä nyt vielä varsinainen "possupussiompelus" eli Pehemiän yllätyspussista saadusta kankaasta ommeltu yöpaita. Oli kiire suppilovahveroreissulle tässä aamusta, joten kuvan laadusta tingittiin. Tein hurjan pitkän, koska minusta pitkät yöpaidat ovat ihania pitää.

Keltainen ei varsinaisesti pue ketään tässä perheessä, mutta minusta yöpaita on sangen kiva ja tuli tarpeeseen. Kuvassa taustalla vilahtaa pieneksi käynyt pyjama, joten ehkä yövaateompelut jatkuvat.

Ihana-sanan pakkokäytöstä

Alkukesästä näytti, ettei parvekkeellekaan kasva yhtään mitään. Nyt loppukesemmällä on sentään vihreää.

Kukkiin liittyen, tein myös omasta epäonnistuneesta ompelusta vielä yhden peplummallisen koulupuseron. Kuvahan siitäkin tuli vaikken jaksanut käskeä koululaista poseeraamaan.

Yhtenä päivänä kommentoin eräälle seniorimmalle sukulaiselle, että jokin asia oli ihana. Tämä heti siihen tarttui, että puhuin Facebook-kieltä (siis somekieltä, varmaan). Hieman hätkähdin että totta juu. Mulle on ollut kauhea opettelu siinä, että kaikenlainen kommunikaatio pitää typistää yksinkertaiseksi kehuksi, ja viestintä tapahtuu näiden eri variaatioiden välillä. Ensin kehu ja sitten vastaus, stimulus --> response.

"Aivan ihana!"
"Kiitos! Itekin tykkään!"

Jos tämä kommunikaatio ei toteudu, muutakaan ei ole tarjolla.

Tietyiltä osin olen varmaan täysin sopeutumaton sosiaaliseen mediaan, koska ollessani aktiivisempi jo mainitussa naamakirjassa olin todella allerginen sille, että mun olis peukutettava jonkun hyviä uutisia. Kutsuin sitä pakkotykkäämiseksi. Varsinkin kun suomalainen vasta opettelee kehaisemaan toista ja sitä sopiikin opetella niin kuulostaahan ajattelutapani herkästi antisosiaaliselta, mutta käännän nyt esiin toisen näkökulman:

Mulle nämä helvetin tykkäämiset ja ihanat ovat joulukortteja. Niitä on kiva saada mutta ne unohtuvat pian. En muista minkänäköinen tonttu oli kenenkin kortissa, johon toivotukset ovat valmiiksi painettuna, mutta varmasti ihana, en epäile. Itsehän kyllä lähettelen joulukortteja (poikkeuksena viime vuosi) sukulaisille, joiden kanssa en muuten ole yhteydessä, vaikka ehkä kannattaisi. Tiedän siis mistä puhun.

Jos en siis vain hehkuta ja kehu niin anteeksi, jo kaikki hehkutettu ja kehuttu on vaatinut punnerrusta ja opettelua. Olen enemmän kahvikuppipohdiskelija, mietiskelijä, vuorovaikuttaja, mielenmaisemien ruoppaaja. Hätäinen tykkääminen ja eteenpäin kaahotus on mulle vuorovaikutuksen typistymistä, ei lisääntymistä.

Samalla tykkäyksien puute alkaa kertoa kelpaamattomuudesta, ihanuuden toistamatta jättäminen suosion laskusta. Jos ei tykkää, äänestää vastaan. Äh, ei vaan pygee.

Kyllä silti varmasti olet ihana! 

Karsimista

Sain tempaistua aamusella läjän ufoja eli keskeneräisiä räpöstyksiä valmiiksi. Keli on aika hämärä, mutta kuvat ovat tällä kertaa tällaisia ja piste.

Rupesin tuossa miettimään, että mitähän lähtisi karsimaan, kun tuntuu niin tupella olevan tuo tuleva syyslukukausikin. Olisiko esikoisen harrastus mitä? Juu, hyvä idea, viedään jotain, mihin se on hurahtanut. Ja sen iänikuiset kouluun liittyvät viestit? Jep, turhaa luettavaa. No omat urheilut? Joo, hyvä idea niin kropalle kuin mielellekin. Työ? Jes, raha on yliarvostettua! Kotityöt? Hyvä idea! Unet? Joo! Matkoihin kuluvat siirtymäajat? Ehdottomasti!

Pakko jättää kauhistelu, ei auta. Näytänpä siis nämä huristelemani kamppeet. Nyt ei kyllä ole välittömiä tarpeita lasten kaapeissa, paitsi pojan housupuolella ja ehkä jotain perusosia puuttuu (eli sellaisia, jotka kävisivät monen muun kanssa). Hyvä, sillä karsin ensimmäisenä ompelusta. Okei, heti kotitöiden jälkeen.

Tämä setti on ties monennesko Käpysen mysteeripaketista saaduista kankaista toteutettu. T-paita on trikoota ja kissahame joustocollegea. Ihan päheä setti mielestäni. Piti tehdä jo kesäksi, mutta kelit eivät painostaneet ja on ihan sopivan rento ja mukava kyllä myös koulukäyttöönkin, luulen.

Vaatteiden kuvailu ei kuulu lempipuuhiinsa.

Näistä rulahtaneista leggareista tai siis niiden jatketusta elämästä hän sen sijaan oli niin innoissaan, että halusi kuvassa esitellä. Yksinkertainen ja helppo upcycling-vinkki: kun leggareiden polvet menevät puhki, niistä saa pyöräilysortsit. Kätevät sisäliikuntaan, tadaa! Näissä on joku leopardikuosin tapainen ja ovat ilmeisesti kovinkin kivat.

Rusettipeplumin tein Ottobren 1/2015 kaavalla. En osallistunut taannoiseen Saumanvara-ompeluryhmän veiviin vaan tämä on aiempaa perua, oli virunut kimppatilauksessa ihan eri henkilön kaapissa. Sain viimein henkilökohtaisen lähettini noutamaan kankaan ja ompelin sen. Kuosi on kyllä nätti.

Tässä kuosi vielä lähempää, kangas jo lopettaneesta Neenuskasta. Ja tää Peplum-kaava on kyllä todella kiva, vaikkei muoto tässä kuvassa tuukaan lainkaan...

Vielä yksi upcycling-systeemi, sillä olen yrittänyt kiinnittää huomiota siihen, ettei kotoani virtaisi hallitsemattomasti tekstiilijätettä keskivertosuomalaisen määriä vaan yrittäisin keksiä ratkaisumalleja tekstiilijäteasiaan. Muuhun kelpaamattomat on laitettu räteiksi ja jotain vaatteita on hillottu, pitää nyt miettiä, miten tämä toimii, kun kaikkea itselle sopimatonta ei kannata säilöä uudelleenommeltaviksi. Toki mulla ei paljon ole vaatteita, joista en niin pitäisi.

Tämä tunika on musta ihana mutta rypytys ei todellakaan ollut edessä edukseen. Murehdin asiaa kun kuitenkin tiedostin, ettei mulla tule tätä käytettyä. Sitten välähti: jos kiinnitän parilla pistolla yläosan, miten mahtaisi istua tyttärelle? No aika hyvin! Tunikasta tuli mekko.

Parista jämäpalasta tuli vielä t-paitaa kuopukselle. Tämä kangas Viljamin puodista.

Tämä on vuosia vanhaa Hilcon campania en muista mistä.

Jotenkin olen sitä mieltä, että kissa menettää arvokkuutta pestessään massuaan.
Alla aiemmin ompelemani tilkkupeitto.

Eräänlaista kesän päättelyä

Kesälomani alkaa vedellä loppujaan ja se ihan passaa. Ei tosiaankaan innosta yhdistää jälleen arjen asioita työkiireisiin, varsinkaan kun esikoisella alkaa olla vähän kunnianhimoisempaa harrastamista ja sellaista on itselläkin, mutta no, en tiedä, täysillä vaan sitten.

Tänään oltiin vähän mökkiolosuhteissa ja otin kuvan parista uudesta ompeluksesta. Tyttären collegepuseron kangas on Nuoska Käpyseltä ja se oli mysteerikangaspaketissa, moneskohan vaate tämä on jo kyseisestä ilahduttaneesta salaisesta. Nuoska on erittäin miellyttävää ja laadukkaan oloista lämpöistä collegea.

Tässä hieman lähempää, vaikka ketuttaakin kuvassa kääntynyt helma. Pusero on vielä hieman reilu, tönkömmässä kankaassa reiluus ei ole niin eduksi mutta en viitsinyt tehdä naftikokoakaan, kun tykkään että samaa vaatetta voi pitää vähän pidempään.

En saanut tämän kuvan kokoa niin kohdilleen kun rajasin kännykässä, mutta tämäkin kangas Käpysen samaisesta mysteeristä. T-paidat ovat tarpeen talvellakin lämmittävänä välikerroksena.

Nyt naapurissa mölistään. Tuntuu ihmeelliseltä, että täällä hiljaisessa peräpersiessä joku kännisesti rämpyttelee kitaraa ja laulaa falskisti kulahtaneita suomihittejä. En tiedä ilahtuisinko vai yrjöäisinkö. Kyllä pitää periaatteesta peukuttaa, kun joku hieman ilakoi. En ala kyttäämään tämän enempää. Vaikka viihdettä se on, kyttääminenkin nääs.

Upcycling

Reilu viikko poissa eetteristä ja heti tekisi mieli hönkäistä kaikki mahdolliset asiat, esimerkiksi mulla on pari hyvää reseptiä mielessä. Mutta ehei, olen suunnitelmallinen bloggari, joka tätäkin postausta on pohtinut etukäteen ainakin minuutin, joten ei liikaa makiaa mahan täydeltä, öhö-öhö.

Otetaan puuhastelut pois alta ja siirrytään sitten muihin jorinoihin.

Otin itseäni niskasta kiinni ja muokkasin parista vanhasta vaatteestani tyttärelle kouluvaatetta Ottobre-lehden Peplum-mallilla (1/15). Olin nähnyt useita toteutuksia kaavasta ja pakko todeta, että tosi näpsäkkä malli: käy juuri hyvin koululaisen tarpeisiin eli niin housujen, hameiden kuin leggareidenkin kanssa. Kaavaa on tosin vain kokoon 134 saakka mutta helpohkosti sitä varmaan muokkaisi, nämä siis kyseisessä koossa.

Ensimmäinen upcycling-kokeilu on raskausvaatteeni kuopuksen odotusajalta lähes viiden vuoden takaa. Kangas on materiaaliltaan varsinaista keinokuitujen sukurutsaa enkä tiedä, miten olen harhautunut tämän tunikan hankkimaan, ehkä huippukivojen yksityiskohtien ja ääriepäviehättävän raskausfiilikseni vuoksi. Nyt on näyttää vain etupuolen yksityiskohdat, kun en sitten tajunnut ottaa takapuolelta kuvaa. Selkäpuolella on nättejä rusetteja ja halkio.

Keinokuitujen äpärälapsessa on se etu, että matsku on pysynyt hyvänä ja varsinkin, kun kaavassa on poikkileikkaus, kangas laskeutuu kauniisti.

Tässä näkyy kaavan malli hieman paremmin (ellei sitten paidan silittämättömyys ole saanut kyynelten partaalle). Tämän kankaan leikoin itselle tehdystä paidasta, joka jäi vähälle käytölle. Tyttö oli kankaasta oikein mielissään, joten nappiin meni.

Pioni on vasta avautumassa.

Rohtosormustinkukka on i-ha-na!

Yritin ottaa kuvan keijunkukassa pörräävästä kimalaisesta, mutta se lähti juuri matkaan!

Etupihalla – jonne huolin keltaista ja oranssia – on pientä kukintaa. Olen unohtanut, mikä kullero kyseessä, ehkäpä kesäkullero.

Tämä kurjenpolvikaunokainen on Savon tyttöjä, kotoisin mummoni vai olikohan pappani kotitilalta.

Alkukesän etupihan tulppaaniöverit ovat muuttuneet vihreäksi massaksi. Pitää vähän miettiä, saisiko tätä varjoisaa luiskaa piristettyä jollain värillä vai olenko tyytyväinen tähän vihreyteen.

Pihaan on ilmaantunut myös potkumopon parkkiruutu.

Sisällä viihtyjiäkin on.

Olen pohdiskellut vuoden kiertoa. Sitä, kuinka vuoden kulumiseen havahtuu mansikoita pakkaseen laittaessa. Kuinka seuraavat mustikat, sienet, kuinka ajatukset alkavat taas aherrella hiljalleen työasioissa.

Kokemus monistuu, eri kodeissa tehdään samaa. Pestään ehkä matot. Sulatetaan pakastin. Järjestellään vaatekaapit, mietitään, mitä tarvitaan tulevan lukukauden alkuun. Monistuu loputtomasti samaa.

Kun sitten elämä on oikeastaan samanlaisuuden sekakuoroa, samantyyppisiä ajatuksia, samankaltaisia ikäkriisejä ja elämänvaiheita, mistä erillisyyden kokemus saa alkunsa? Toisin sanoin, mistä itseys alkaa ja mihin se loppuu, kun kaikki on samantyyppistä toiston virtaa, toistuvia ruokailuja, toistuvia nukkumaanmenoja, toistuvia heräämisiä?

Näiden rakenteiden, näiden lavasteiden lomassa kulkee erillisyyteni kudelma, se jokin ulkopuolisuuden tihentymä, perimmäinen olemus. Se estelee jo olemista blogissa. Se elelee vain pienissä kohtaamisissa joidenkin kanssa, pienissä keskustelunpätkissä, pienissä eleissä ja ilmeissä.

Se on aika huvittava juttu, koska elämä on nämä mansikanlaitot, nämä lavasteet, nämä rakenteet, nämä ruoanlaitot, nämä nukkumaanmenot.  Nämä ihmiset, joiden kanssa asun, ihmiset, joiden kanssa herään. Tämä paketti. Ja silti se pieni perimmäinen olemus, se jokin ihan muu.