Anni Polva: Me tytöt

Anni Polva: Me tytöt 1963 (1946) Karisto 153 s.
lainattu kirjastosta

Koululle päästyä tytöt pesivät naarmuiset kämmenensä, yrittivät paikata hakaneuloilla Maijan hametta ja hiipivät sitten yläkertaan. Luokkien ovet olivat jo auki, mutta koko koulu oli siirtynyt juhlasaliin ottamaan alkavan lukukauden juhlallisesti vastaan. Joku ensiluokan pianotaiteilijoista esitti Merikantoa, ja myöhästyneet pääsivät huomaamatta hiipimään paikoilleen. He tajusivat soitosta tuskin mitään, vielä vähemmän johtajan puheesta, sillä ajatukset palasivat tahtomatta surullisen lystikkääseen kadunylittämiseen, lyseon poikien naurunremakkaan ja revenneeseen hameeseen.
- Tämä oli minun paras hameeni, mistä minä saan nyt uuden? En suinkaan voi vetää talvipakkasella ylleni hihatonta kesäunelmaa? Maija tuskitteli, mutta sai kipeän nipistyksen vastaukseksi, sillä johtaja katseli juuri heitä.

Me tytöt kertoo ystävysten Maijan ja Anjan viimeisestä kauppaopistovuodesta. Vuoteen mahtuu monenmoista: koulun sääntöjen kiertämistä, opintoja, hauskanpitoa ja romantiikkaa.

Luin tämän kirjan osana kirjabloggaajien Anni Polva -tempausta. Aiemmin tänään blogissani ilmestyi teksti Tiina aloittaa oppikoulun -kirjasta samasta syystä. Me tytöt on Polvan hyvin varhaista tuotantoa, sillä se ilmestyi vuoden kirjailijan esikoisteoksen Rakasta minua hiukan jälkeen. Arja ja Syringa ovat muuten bloganneet Polvan esikoiskirjasta tämän päivän kunniaksi. En ollut aiemmin lukenut Anni Polvalta muita kirjoja kuin Tiinoja, ja Me tytöistä pidin ainakin näin aikuisena vielä enemmän kuin Tiinoista. Valitsin kirjan samalla perusteella kuin ensin lukemani Tiinankin. Menneeseen sijoittuvat koulukuvaukset ovat varsin kiehtovia.

Humoristisuus ja päähenkilöiden nokkeluus toivat hieman mieleeni Hilja Valtosen kirjat. Sekä Polvan että Valtosen kirjat ovat varsin lämminhenkisiä, ja lukija voi olla varma siitä, että päähenkilöt pääsevät aina pinteestä onnellisesti. Pidän vanhoista viihdekirjoista enemmän kuin nykyisistä ja luen melkein varmasti Polvan muitakin kirjoja. Me tytöt oli varsin nopea luettava ja viihdyin sen parissa erinomaisesti.

Minusta oli myös varsin mukava lukea ainakin tämän painoksen takakannesta löytyneitä aikalaisarvioita. Esimerkiksi E. J. Ellilä on virkkanut Uusimaa-lehdessä kirjasta näin: "Juttu on hyvä! Se on alusta loppuun elävää elämää, sillä huomaa selvästi, että kirjoittaja tuntee kaikki kertomansa asiat ja ihmiset. Tekisipä mieli sanoa, että hän on ollut samassa kauppaoppilaitoksessa kuin Maija ja Anja ja kenties asunutkin touhukkaan Johanssonskan täyshoidossa. Meillä ei ole montakaan iloista nuorisokirjaa, joten nyt saatu lisä otetaan kiitollisesti vastaan."

Aikoinaan Me tytöt on siis luokiteltu nuortenkirjaksi, vaikka nykyään kirjan voisi ajatella olevan myös aikuiseen makuun. Uskon, että olisin pitänyt kirjasta jo teininä, mutta tykkäsin siitä näin aikuisenakin, vaikka nuoruuteni on ollut aika erilaista kuin kirjassa. Tai ehkäpä se onkin yksi syistä, miksi pidin kirjasta niin paljon. Kirjat voivat siepata lukijan mukaansa ja viedä hänet arkisesta todellisuudesta poikkeavaan maailmaan. Tällaiset pakoretket kirjojen sivuilla ovat olleet aina minulle mieleisiä.

Kirjasta ilmestyy uusi painos tänä vuonna. Ilmestymispäivän pitäisi ilmeisesti olla jo tässä kuussa. Lukemani kirjaston kappale oli kolmatta painosta vuodelta 1964, ja tänä vuonna ilmestyvä painos on neljäs. Kolmannen ja neljännen painoksen välissä on siis ollut yli 50 vuotta. Onneksi Karisto on päättänyt ottaa Me tytöistä ja joistakin muistakin Polvan kirjoista uuden painoksen juhlavuoden kunniaksi.

Muualla: Saran kirjat

Daniel Handler: Why We Broke Up

Daniel Handler: Why We Broke Up 2011 Little, Brown and Company 354 s. kuvittanut Maira Kalman (ilmestynyt suomeksi nimellä Ja sen takia me erosimme)
lainattu kirjastosta

I looked sadly out at the wet traffic. It had been raining, my Jewish hair a hideous cloud of pollution, and it was going to rain some more. I felt unshielded there outside Green Mountain, sensitive as a match flame, a lost baby something in the streets, without a mother or a collar or a cardboard box to call home. "I worry about everyone," I said, why not let out the honest answer. "Different, everyone keeps saying different. He's mine now but you're right, someone could take him. I'm like an outsider to everyone else he knows."

Min Greenin ja Ed Slatertonin välillä oli kiihkeä mutta lyhyeksi jäänyt seurustelusuhde. Eron jälkeen Min lähettää Edille laatikollisen tavaroita, joiden avulla Min selittää, miten tuleva ero oli nähtävissä jo suhteen aikana. 

Kiinnostuin kirjasta, kun minulle selvisi, että Daniel Handlerin pseudonyymi on Lemony Snicket, jonka nimisenä hän on kirjoittanut Surkeiden sattumusten sarjan. Rakastin kyseistä ylitraagista ja mustalla huumorilla kuorrutettua kirjasarjaa kymmenisen vuotta sitten. Lisäksi kirjan kuvaus kuulosti ihan mielenkiintoiselta ja varsinkin perinteisestä poikkeava rakenne herätti kiinnostukseni. En ollut kuitenkaan metsästänyt kirjaa luettavakseni ennen kuin kuljin viime viikolla kirjaston hyllyjen välissä etsimässä jotakin luettavaa. Luin takakannen ja muistin kirjan saamat kehut, joten kirja lähti kotiin mukanani.

Olen lukenut perinteisesti kerrottuja kirjoja niin paljon, että siitä poikkeavat kirjat tuntuvat ainakin alkuun piristäviltä poikkeuksilta. Daniel Handler rikkoi jo Surkeiden sattumusten sarjassa perinteisen kirjan rakennetta ja omaperäinen kertoja jäi mieleeni positiivisesti erottuvana. En ole lukenut sarjan jälkeen mitään, jonka voisin sanoa tuovan mieleen kyseiset kirjat. Tässä kerrontaratkaisu toimii ihan hyvin, mutta silti jäin miettimään, tuoko se kovinkaan paljon lisää tarinaan. Idean olisi voinut mielestäni toteuttaa perinteisemminkin, sillä koin esineiden jäävän välillä hieman turhiksi.

Parasta tarinassa on se, että Minin ja Edin suhteen loppu on heti tiedossa. Syyt tosin ovat alussa vielä hämärän peitossa. Joskus minua häiritsee lopun kertominen ennen viimeisiä sivuja, mutta Why We Broke Up -kirjassa ratkaisu on onnistunut. Kaikkea ei paljasteta heti ja lukijan mielenkiinto säilyy loppuun asti. Jollei suhteen olisi heti aluksi kerrottu päättyneen eroon, kirja olisi sisältänyt paljon perinteisemmän rakkaustarinan ja teoksen lopussa olisi paljastunut, ettei tarinalla ollutkaan onnellista loppua. Tällaisena tarina on perinteistä romantiikkaa nurin kurin. Rakkaustarinan alun sijaan olennaisinta on, miten ja miksi se päättyy. Vaikka minä-kertoja Min kertoo tarinan alusta loppuun, loppu häämöttää jo alussa. Ediin rakastuessaan Min luulee voivansa tehdä muiden epäilemästä suhteesta toimivan, mutta kaikki ei menekään niin kuin piti.

Suhteen loppumisesta on kulunut vain muutama viikko, joten Minin tuntema tuska on vielä pinnalla. Hän on katkera ja mielestäni sortuu hieman ylianalysoimaankin sitä, miksi hän ei sopinut yhteen Edin kanssa. Vaikka tarinassa on koko ajan lopun kaiku, siitä on aistittavissa myös suhteen aikana ollut vahva usko yhteiseen tulevaisuuteen alkutaipaleen kuoppaisuudesta huolimatta.

Kirja oli ihan hyvä lukukokemus, mutta en usko sen jättävän kovinkaan pysyvää jälkeä mieleeni. Mielestäni Handler on parhaimmillaan synkässä huumorissa, joten taidan seuraavaksi lukea häneltä Surkeiden sattumusten sarjan tapahtumia edeltävät All the Wrong Questions -kirjat.

Muualla: Kirjavinkit, Notko, se lukeva peikko, Kirjaneidon tornihuone, Lukisinkohan ja Lastenkirjahylly.

Neal Shusterman: UnSouled

Neal Shusterman: UnSouled 2013 Simon & Schuster 404 s.
ostettu uutena

Risa admires herself in a way she's never taken the time to do before. A makeover. That's something this misguided world is long overdue for as well. If only Risa knew how to make that happen. Her mind goes back to Audrey's heartfelt tale about her son. It used to be that medicine was about curing the world's ills. Research money went into finding solutions. Now it seems medical research does nothing but find increasingly bizarre ways to use Unwinds' various and sundry parts. NeuroWeaves instead of education. Muscle refits instead of exercise. And then there's Cam. Could it be true what Roberta said - that Cam is the wave of the future? How soon until people start wanting multiple parts of multiple people because it's the latest thing? Yes, perhaps unwinding is kept alive by parents desperate to save their children, but it's the vanity trade that allows it to thrive with such gusto.
If there were any other option... It's the first time Risa truly begins to wonder why there isn't. 

Starkeyn johtama nuorisojoukko kapinoi purkamisjärjestelmää vastaan, mutta heidän kapinastaan voi seurata enemmän pahaa kuin hyvää. Connor ja Lev ovat jälleen pakomatkalla. Risa on jättänyt taakseen purettujen osista kootun Camin, ja Cam ei voi unohtaa Risaa. Camilla on myöskin identiteettikriisi. Onko hän varsinaisesti ihminen vai vain eri ihmisten paloista koottu olio? 

Shustermanin dystologian ideana on tiivistettynä se, että pro choice - ja pro life -ihmisten väliset erimielisyydet ovat johtaneet karmivaan ratkaisuun. Abortit ovat kiellettyjä, mutta nuoret ovat 13 ja 18 ikävuoden välisenä aikana (tosin ikäraja on alennettu 17 vuoteen ensimmäisen kirjan jälkeen) vapaata riistaa. Jos he käyttäytyvät huonosti, joutuvat huoltajuuskiistojen välikappaleiksi tai ovat muuten vain epätoivottuja, huoltajat saavat ilmoittaa jälkikasvunsa purettaviksi. Purkamisen kannattajat eivät pidä purkamiseksi joutumista edes kuolemana vaan heidän mukaansa nuori jatkaa olemassaoloaan vain hieman eri muodossa. Puretun nuoren osat siirretään muille ihmisille, jotka niitä tarvitsevat. 

Unwind-dystologiasta on vielä yksi kirja lukematta, mutta voin jo nyt sanoa ilman epäilystä, että Shusterman on onnistunut kirjoittamaan parhaan koskaan lukemani YA-dystopiasarjan. Sarjan kaikki kirjat ovat olleet äärimmäisen koukuttavia, mutta samalla ne ovat tarjonneet ajattelun aihetta. Joistakin ahmittavista kirjoista jää jälkeen hieman tyhjä olo. Lukiessa on aika kivaa, mutta lukemisen ja pienoisen pohdinnan jälkeen tajuaa, että kirja ei periaatteessa tuonut elämääni mitään kovin merkittävää. Shustermanin dystopiasarja on sitä vastoin älykästä nuorten aikuisten kirjallisuutta eikä vain kertakäyttötavaraa. Voisin kuvitella lukevani kirjat uudelleen ja nauttivani niistä toisellakin lukukerralla paljon.

Vaikka pidin sarjan kolmannestakin osasta, se ei aivan yllä ensimmäisen ja toisen tasolle. Yksi minua häirinnyt asia on näkökulman vaihtelut. Samaa metodia on käytetty aiemmissakin osissa, mutta tässä taitaa olla vieläkin enemmän näkökulmia, sillä ensimmäistä kertaa asia häiritsi. Välillä olin jo melkein unohtanut, mihin tilanteeseen jokin henkilö oli viimeksi jäänyt, koska sen jälkeen oli kuvattu vaikka kuinka monelle muulle henkilölle tapahtuneita asioita. Kirja ei tarjoa myöskään niin paljon ravisuttavia uusia juttuja kuin aiemmat. On tässäkin osassa kuitenkin juonen mullistava lopetus. Kiinnostavaa on myös se, miten purkamisen keksimistä avataan. Nuorten purkamisen takana olevat asiat ovat varsin kiinnostavia.

Shusterman on myös onnistunut asiassa, jota kaikissa kirjoissa ei edes yritetä. Hän saa lukijan ymmärtämään syyt myös vastapuolen toiminnalle, vaikka toiminta hirveältä tuntuukin. Purkamisen hyväksymiselle on syynsä, ja niiden uskottava selittäminen tekee kirjasta realistisemman.   

Jos mahdollista, kolmannen osan lopetus tekee sarjan maailmasta vieläkin karmivamman. En malttaisi odottaa lokakuuta ja viimeistä kirjaa. Luulen, että Shusterman onnistuu jälleen yllättämään minut täysin ja uskon rakastavani viimeistä kirjaa. IMDb:n mukaan Unwind-elokuva olisi tulossa ensi vuonna, mutta en vielä uskalla luottaa tähän uutiseen. Kirjailija itse oli julkaissut tällaisen päivityksen elokuvan tilasta muutama päivä sitten.

Tämä sarja on yksi niistä, joille toivoisin suomennosta. Jos elokuva toteutuu ja tulee Suomen elokuvateattereihin, ehkäpä on jonkinlaista toivoa. Suosittelen kirjaa kaikille YA-dystopian ystäville. En oikein usko, että kukaan kyseisestä genrestä pitävä voisi pettyä. Varoitan kuitenkin, että tämä sarja on astetta karmivampi kuin muut YA-dystopiat. Nälkäpelit ovat aikamoisia lasten satuja tähän verrattuna.

♥♥♥♥½

Unwind-sarja
Unwind (2007)
UnWholly (2012)
UnSouled (2013)
UnDivided (lokakuu 2014) 

UnSouled sopii kirjabingon ruutuun Ostettu kirja.

Hilja Valtonen: Hätävara & Jean Webster: Setä Pitkäsääri

Ylemmän kannen piirros:
Alexander Lindeberg
Alemman kannen kuva: Leena Puranen

Hilja Valtonen: Hätävara 1975 (1938) Otava 156 s. 
ostettu käytettynä

"Ja naisten tapaan haavoitit kielellä."
"Naisten tapaan! Yhtä hyvin miesten tapaan. Kielellään hänkin minua loukkasi."
Maailma on kiero. Pojat ovat siinä aina oikeassa ja tytöt väärässä. Jos tyttö uskaltaa puolustautua, on hän vähintään porsas, äkäsäkki, joka ei ymmärrä leikkiä.
Olen minä kotonakin huomannut, miten isä monesti moittii äitiä samoista virheistä, joita hän itse tekee paljon törkeämmin. "Kultaseni", saattaa isä sanoa äidille lauantaina, "elä puhu pahaa lähimmäisestäsi!" Sunnuntaina hän itse selostaa saman jutun juurtajaksain saarnatuolissa.
Voi, kun minusta kasvaisi viisas nainen, jolle ei jokainen miehen käppyrä voi sanoa: "Millainen porsas olet! Niin naisten tapaista?"

Vappu Kankare huomaa Jali Kinnusen, kun Jali ehdottaa sanavalmista Vappua toverikunnan uudeksi puheenjohtajaksi. Vappu uskoo tunteidensa olevan vihaa, mutta tunteiden ääripääthän ovat yllättävän lähellä toisiaan. Jali ja Vappu päätyvät naimisiin, mutta Vapusta tuntuu, ettei hän ole Jalille kuin hätävara, jonka sai paremman puutteessa.

Hilja Valtonen (1897-1988) oli kansakoulunopettajanakin toiminut kirjailija. Hänen viihderomaaninsa olivat niin suosittuja, että niistä otetut uusintapainokset toivat hänelle kutsumanimen Painosten herratar. Wikipedian mukaan suomalaisen kirjallisuuden on kiitettävä Valtosta modernista, itsenäisestä naistyypistä.

Olen lukenut Hilja Valtoselta aiemmin vain yhden kirjan: Nuoren opettajattaren varaventtiilin. Luin sen toistamiseen viime kesänä ja Valtosesta innostuneena en voinut olla hankkimatta kirjamessuilta löytämääni Hätävaraa. 

Muistan jonkun luonnehtineen Valtosta osuvasti oman aikansa chick litiksi. Allekirjoitan kuvauksen täysin, vaikka nykyisestä chick litistä en niin paljon välitäkään. 1930-luvun valtosmaisesta chick litistä nautin kuitenkin suunnattomasti.

Vaikka kirjassa on selvimmin näkyvissä romanttinen juoni ja kaipaan yleensä kirjalta muutakin, Valtonen taitaa romanttisen kirjallisuuden. Tarinassa on nokkeluutta ja teräviä huomautuksia esimerkiksi sukupuolten eriarvoisesta kohtelusta. Valtosen kieli on usein hulvattoman hauskaa ja omanlaistaan.

Pidin Valtosen esikoisteoksestakin, mutta Hätävara esitteli entisestään terävöityneen ja sukkeloituneen Valtosen. Muistan pitäneeni Valtosen esikoisromaanin päähenkilöstä suunnattomasti, ja niin pidin Vapustakin. Tosin kirjojen naispäähenkilöt muistuttivat hieman toisiaan, mutta he olivat kumpikin juuri sellaisia oman päänsä pitäviä ja sisukkaita naishahmoja, joita ihailen. Vaikka voin aavistaa, että Valtosen muissakin kirjoissa on samantyyppisiä henkilöitä, saatan ihan rehellisesti sanoa, että se ei haittaa yhtään. Onneksi minulla on vielä monta Valtosta lukematta, ja kaksi lukematonta (Vaimoke ja Neiti talonmies) odottaa omassa hyllyssä. 

♥♥♥♥¼

Valtosen Hätävara sopii mainiosti kirjabingon Kotimainen kirja -ruutuun.

Jean Webster: Setä Pitkäsääri 1994 (1918, Daddy-Long-Legs 1912) WSOY 176 s. suom. Tyyni Haapanen-Tallgren
ostettu käytettynä 

Minulla on uusi, järkähtämätön laki: en koskaan, en koskaan lue läksyjä illalla, oli sitten miten monet kirjalliset kokeet tahansa aamulla. Sen sijaan luen ihan tavallisia kirjoja - minun täytyy, ymmärräthän, kun takanani on kahdeksantoista tyhjää vuotta. Sinä et usko, Setä, minkälainen tietämättömyyden kuilu minun sieluni on, itsekin vasta rupean toteamaan sen syvyyksiä. Tytöt, joilla on kunniallinen perhe ja koti ja ystäviä ja kirjasto, tietävät kuin itsestään asioita, joista minä en ole koskaan kuullut puhuttavan. Esimerkiksi:
En ole lukenut Hanhiäitiä enkä David Copperfieldiä enkä Ivanhoeta enkä Tuhkimoa enkä Sinipartaa enkä Robinson Crusoeta enkä Kotiopettajattaren romaania enkä Liisan seikkailuja ihmemaassa enkä sanaakaan Rudyard Kiplingiltä. En tietänyt että Henrik VIII oli naimisissa useammin kuin kerran ja että Shelley oli runoilija. En tietänyt että ihmiset ennen vanhaan olivat apinoita ja että Eedenin puutarha on kaunis taru. En tietänyt että R. L. S. oli Robert Louis Stevenson ja että George Elliot oli nainen. En ollut koskaan nähnyt Mona Lisan kuvaa enkä (se on totta, mutta sinä et usko sitä) ollut koskaan kuullut puhuttavan Sherlock Holmesista.

Jerusha Abbot on 18-vuotias orvoksi jäänyt tyttö, joka asuu orpokodissa ja auttaa muista orvoista huolehtimisessa. Jerusha, joka mieluummin käyttää itsestään nimeä Judy, ei voi uskoa hyvää onneaan, kun rikas tuntematon mies lupautuu rahoittamaan Judyn korkeakouluopinnot. Vastineeksi tukija haluaa Judyn kirjoittavan hänelle kirjeen kuukaudessa.

Jean Webster (1876-1916) oli yhdysvaltalainen kirjailija, joka kannatti romaaneissaan naisten koulutusta. Setä Pitkäsääri on kirjeromaani, joka koostuu Judyn setä Pitkäsäärelle osoittamista kirjeistä. Setä Pitkäsäärelle on ilmestynyt myös jatko-osa nimeltään Paras vihollinen.

Judyn kirjeistä huokuu innostuneisuus opiskelua ja uusia asioita kohtaan. Välillä Judy haluaa osoittaa setä Pitkäsäärelle, että Judyn opintojen rahoittaja saa rahoilleen vastinetta ja siksi kirjoittaa yhden kirjeistä melkein kokonaan ranskaksi. Sisäoppilaitoselämä on täysin erilaista kuin Judyn aiempi elämä, ja varsinkin ensimmäisenä opiskeluvuotenaan Judy saa monia uudenlaisia kokemuksia.

Judy on vuorotellen katkera ja kiitollinen tukijalleen. Setä Pitkäsääri on ehdottanut, että Judy kutsuisi häntä nimellä herra Smith, mutta Judysta nimitys kuulostaa persoonattomalta, joten Judy osoittaa kirjeensä setä Pitkäsäärelle. Judy teeskentelee välillä kirjoittavansa perheelleen, kun hän oikeasti kirjoittaa setä Pitkäsäärelle. Setä Pitkäsäärestä tulee hänelle puuttuvien sukulaisten korvike, ja Judy on välillä suutuksissa ja ymmällään siitä, miksei setä Pitkäsääri vastaa hänen kirjeisiinsä. Katkeruuskohtauksia seuraa katumus, sillä kaikesta huolimatta setä Pitkäsääri on muuttanut Judyn elämää suuresti. 

Minulle tuli Jerusha Abbottista mieleen Montgomeryn Uudenkuun Emilia. Molemmat ovat jääneet nuorina orvoiksi ja kumpikin tähtää kirjailijan uraan. Tosin Judyn kirjailijahaaveisiin vaikuttaa setä Pitkäsäären toiveet, kun taas Emilian unelmia lähipiiri vastustaa. Runotytöissä on myös päähenkilön kirjoittamia kirjeitä, sillä Emilia kirjoittaa ensin kirjeitä kuolleelle isälleen.

♥♥♥♥½

Muualla: Kirjan viemää, Saran kirjat, Lukisinkohan, Lumiomena ja Lurun luvut.

Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka

Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka 2011 (La Mécanique du cœur 2007) Gummerus 221 s. suom. Lotta Toivanen
lainattu kirjastosta

"Hänellä on eloisat hymykuopat, hänen hymynsä korostaa ilmeitä, ja niinpä häntä tekee mieli tutkailla pitkään ja hartaasti."
"Sinä et nyt ymmärrä, pidät tätä jonkinlaisena leikkinä. Mutta se on leikkiä tulella, vaarallista leikkiä, varsinkin kun sydämesi on puusta tehty. Sinuahan sattuu rattaistoon kun yskit, vai mitä?"
"Niin sattuu."
"Se on mitätöntä verrattuna rakkauden aiheuttamaan kipuun. Kaikesta rakkauden tuomasta ilosta ja nautinnosta joutuu jonain päivänä maksamaan tuskalla. Ja mitä kovemmin rakastat, sitä suurempi tuska on. Joudut kokemaan kaipuun, sitten mustasukkaisuuden ja ymmärtämättömyyden syöverit, hylätyksi tulemisen ja katkeruuden. Sinua kylmää luita ja ytimiä myöten, ja veresi muuttuu ihon alla uiviksi jääpaloiksi. Sydämesi mekanismi paukahtaa rikki. Kiinnitin itse käkikellon sinuun, tiedän siis hyvin sen toimintakyvyn rajat. Se saattaa kestää syvää nautintoa, tuskin sitäkään. Mutta niin vahva se ei ole, että se kestäisi sydänsuruja."
Madeleine hymyilee surullisesti - aina tuo sama oikosulku, mutta tällä kertaa vailla suuttumusta.

Vastasyntyneen Jackin sydämen lyöntejä tukemaan asennetaan käkikello. Käkikellosydämessä on vain huonona puolena se, että se ei kestä liian vahvoja tunteita kuten rakkautta tai vihaa. Jack tietenkin rakastuu, kun hän kymmenentenä syntymäpäivänään kohtaa torilla laulajattaren. Jack aloittaa koulunkäynnin, jotta hän tapaisi laulajattaren uudelleen, mutta laulajatar ei käykään enää koulua. Löytääkö Jack enää hänen käkikellosydämensä vaarallisesti sekoittavaa tyttöä?

Mathias Malzieu on kirjailijuuden lisäksi tunnettu Dionysos-bändin laulajana. Löysin Youtubesta tällaisen kappaleen, jonka video muistuttaa minua kirjasta. Dionysos on Wikipedian mukaan levyttänyt konseptialbumin, joka perustuu kirjan tarinaan. Tarina on siirretty myös valkokankaalle.

Kirjan idea kuulosti niin kiinnostavalta, että halusin lukea kirjan, vaikka olin lukenut siitä lähinnä haukkuvia arvioita. Minäkään en menettänyt kirjalle sydäntäni, mutta pienoista ihastusta oli ilmassa. Tosin orastavat tunteeni eivät olleet mitään verrattuna tarinan elämää suuremmalle rakkaudelle, joka oli välillä ehkä jo liiankin traagista ja voimakasta.

Minua ihmetyttää, miksi kirjassa mainitaan sen sijoittuvan 1800-luvulle, sillä kirjan ajankuvaus on todella heikkoa tai oikeastaan melkeinpä olematonta. Kirja olisi ollut aivan samanlainen, vaikka 1800-lukua ei olisi mainittu. Tartun usein 1800-luvulle sijoittuviin kirjoihin juuri aikakauden vuoksi, mutta onneksi tällä kertaa en ollut niin tehnyt. Muut bloggaajat ovat bongailleet tarinasta aikaan sopimattomia kielikuvia, mutta minä en niitä ehtinyt huomaamaan. Silti olen sitä mieltä, että jos tarinan sijoittaa 1800-luvulle, aikakaudesta pitäisi ottaa enemmän irti. Ei historiallista fiktiota ole tarkoitus kirjoittaa näin vähäisellä historiallisella tarkkuudella.

Jotkin Malzieun käyttämistä kielikuvista olivat hieman haparoivia, mutta pääasiassa nautin kirjailijan kirjoitustyylistä. Erityisesti mieleeni olivat tämän kaltaiset lausahdukset: "Sinun pitäisi katsoa peiliin, kun puhut viime yöstä; silloin näkisit silmistäsi, että sydämesi ilmapuntari näyttää poutasäätä". Tunnelma oli tummanpuhuvan romanttinen. Huomasin useammassa arviossa kirjan tunnelmaa verrattavan Tim Burtonin elokuviin. Ymmärrän hyvin vertauksen, vaikka Burtonin elokuvat voittavat kuitenkin Malzieun teoksen.

Myönnän kuitenkin, että odotin idean perusteella vielä enemmän. Olin valmis hullaantumaan ja aluksi jopa tuntui siltä, että kirja olisi rakkauden arvoinen, mutta ei se sitten ihan ollut. Ideasta olisi ollut aineksia parempaankin. Puolivälissä alkoi oikeastaan hieman kyllästyttää, mutta sitten taas tarina tempaisi mukaansa. Välillä kirja oli jopa hersyvä, sillä esimerkiksi Viiltäjä-Jackin kohtaaminen junassa kuvataan makaaberin hauskasti.  

Olen iloinen, että luin kirjan pienoisista ennakkoluuloistani huolimatta ja lukisin mielelläni myös muita Malzieun kirjoja, jos ne ovat näin ihastuttavan uniikkeja.

Lopuksi täytyy vielä mainita, että kirja on aivan ihastuttavan näköinen. Kannen värimaailma sointuu loistavasti kirjan tunnelmaan ja kannessa on pieni aukko, josta voi nähdä Jackin käkikellosydämeen. Kirjan sivujen reunat ovat mustia. Kirjan graafinen suunnittelija Jenni Noponen on tehnyt loistavaa työtä, ja näin kaunista kirjaa on ilo lukea.

Osallistun kirjalla Vive la France! -haasteeseen.

♥♥♥¾

Kun olin saanut oman tekstini kirjoitettua ja menin lukemaan muiden bloggauksia, huomasin, että kirjasta olikin kirjoitettu monessa blogissa ihan positiiviseen sävyyn. En ollut osa kirjablogimaailmaa kirjan ilmestyessä, joten en ollut lukenut kirjasta kovinkaan montaa bloggausta, mutta niiden muistan olleen melkein poikkeuksetta negatiivisia. Nyt huomaan kirjan olevan oikea mielipiteiden jakaja. Jotkut ovat inhonneet sitä sydämensä pohjasta ja jotkut ovat jopa varovaisesti ihastuneet.

Katjan mukaan Malzieu hallitsee kyllä tarinankuljetuksen ja tunnelmanluomisen, mutta kertojana, kaunokirjallisuuden kirjoittajana, hän on vielä aavistuksen raakilemainen.
Emilien mielestä asioiden selittämättömyys jätti olon positiivisesti hassun irtaantuneeksi ja leijuvaksi.
Tessan kirja jätti hämmennyksen valtaan.
Anna mietiskelee, onko sydänsuruja vaarallisempaa olla antamatta rakkaudelle mahdollisuutta ja olla elämättä oikeaa elämää.
Irene toteaa idean olevan hyvä ja hauska mutta toteutuksen jäävän naiiviksi ja elottomaksi.
Sara on löytänyt kirjasta monia 1800-luvulle sopimattomia ilmauksia.
Sonja ei ollut mukavuusalueellaan kirjaa lukiessaan, mutta hän nautti silti kirjasta yllättävän paljon.

Kiera Cass: The Selection

kansikuva: Gustavo Marx/Mergeleft Reps, inc.
kannen suunnittelu: Sarah Hoy

Kiera Cass: The Selection 2012 HarperTeen 327 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Valinta)
ostettu uutena

"'Our beloved prince, Maxon Schreave,' " Mom continued, "'is coming of age this month. As he ventures into this new part of his life, he hopes to move forward with a partner, to marry a true Daughter of Illéa. If your eligible daughter, sister, or charge is interested in possibly becoming the bride of Prince Maxon and the adored princess of Illéa, please fill out the enclosed form and return it to your local Province Services Office. One woman from each province will be drawn at random to meet the prince.
"'Participants will be housed at the lovely Illéa Palace in Angeles for the duration of their stay. The families of each participant will be generously compensated'" - she drew out the words for effect - "'for their service to the royal family.'"
I rolled my eyes as she went on. This was the way they did it with sons. Princesses born into the royal family were sold off into marriage in an attempt to solidify our young relations with other countries. I understood why it was done - we needed allies. But I didn't like it. I hadn't had to see such a thing, and I hoped I never would. The royal family hadn't produced a princess in three generations. Princes, however, married women of the people to keep up the morale of our sometimes volatile nation. I think the Selection was meant to draw us together and remind everyone that Illéa itself was born out of next to nothing.

America Singer kuuluu viidenteen säätyyn, joka koostuu taiteilijoista. American perhe on tottunut puutteeseen ja jopa nälkään, joten American äidin mielestä mahdollisuus päästä kilpailemaan prinssi Maxonin sydämestä on kuin taivaan lahja. America ei kuitenkaan ole samaa mieltä. Häntä ei kiinnosta taistella tuntemattoman ihmisen rakkaudesta 34 muun tytön kanssa, ja hänellä on jo oma sydämen valittu. Ongelmana on vain se, että Aspen on alempaa säätyä kuin America ja avioliitto Aspenin kanssa tarkoittaisi myös Americalle säädyn ja elinolojen huononemista. Lopulta America suostuu kuitenkin hakemaan, mutta hän kokee elämänsä järkytyksen, kun hänet todellakin valitaan yhdeksi palatsiin muuttavista 35 tytöstä.

En ihan muista, miksi kirjasta kiinnostuin viime vuonna niin paljon, että tulin hankkineeksi sen itselleni. Olen kuullut kirjasta paljon ristiriitaista palautetta. Osan mielestä sarja on ollut aivan ihana ja koukuttava, mutta osa on pitänyt kirjoja vain keskivertoina eikä erityisen suosittelun arvoisina. Minulle kirjan ideasta tuli vahvasti mieleen Unelmien poikamies -televisiosarja eivätkä mielleyhtymät todellakaan kadonneet lukemisen aikana. Tulevan prinsessan valikointiin liittyvät säännöt ovat kuitenkin paljon kyseistä tosi-tv-ohjelmaa rajummat. Jos valikointiin osallistuja jää kiinni muista rakkaussuhteista, hän menettää henkensä. Ei ole kovin vaikea arvata, että tämä sääntö tekee American palatsielämästä aikamoista uhkapeliä, sillä Americalla on tunteita myös Aspenia kohtaan.

Goodreadsissa joku arvioija syytti kirjaa seksismistä. Minuakin miesten ylivertaisuuden korostaminen ärsytti aluksi, mutta sitten onneksi tajusin, että seksismi ei todellakaan aina tarkoita sitä, että kirjailija pitäisi sukupuolten välistä epätasa-arvoa hyvänä asiana. The Selection pitää lukea aika huolimattomasti, jos ei huomaa, että Cass on soluttanut mukaan kritiikkiä sääty-yhteiskuntaa ja miesten yliarvoisuutta kohtaan. Cass on luonut dystopisen yhteiskuntansa siinä mielessä onnistuneesti, että se saa lukijan ainakin hieman miettimään todellisen yhteiskunnan epäkohtia. Cass on kärjistänyt epäkohdat äärimmilleen, mutta kärjistäminen onkin tyypillinen dystopian keino saada ihmiset avaamaan silmänsä. Kuitenkin dystopiset ainekset peittyvät kolmiodraaman alle, joten yhteiskuntakritiikki jäi loppujen lopuksi melko laimeaksi.

En ole kovin innokas lukemaan kirjoja, joiden pääjuoni keskittyy romanssin ympärille. The Selection oli loppujen lopuksi hieman keskivertoa parempi, mutta arvelen vahvasti, etten lue muita osia, sillä niitä ei ole saatavissa kirjastosta. Toivon American valitsevan Maximin, koska Aspen oli minusta jotenkin ärsyttävä. Muuten kyllä säätyrajoista huolimatta onnistuva rakkaustarina kiinnostaisi enemmän kuin rääsyistä prinsessaksi. Americaa moni on haukkunut todella ärsyttäväksi. Minä en häntä kovin ärsyttävänä pitänyt, vaikka olihan hän hieman liian täydellinen.

Koin juonen ajoittain hieman tylsänä, ja suhteiden kehittyminen oli myöskin välillä epäuskottavaa. Onneksi kirjassa oli kuitenkin muutakin kuin romantiikkaa, sillä dystopiset elementit saivat minun mielenkiintoni säilymään suurimman osan ajasta.

Voin kuitenkin suositella kirjaa lukijoille, jotka kaipaavat romantiikkaa hienoisilla dystopisilla vivahteilla.

Kirjaa lukiessani aloin myös miettiä, kirjoittavatko miehet romanttista kirjallisuutta. Tarkoitan siis, onko olemassa mieskirjailijoita, jotka keskittyisivät kirjoissaan rakkaustarinoihin ja muut elementit olisivat vain sivuosassa. Minulle ei tule mieleen yhtäkään, mutta miesnäkökulma voisi tuoda mielenkiintoista vaihtelua romanttiseen kirjallisuuteen. Varmasti on myös miehiä, joita romantiikka kiinnostaa, vaikka sitä yleensä pidetäänkin enemmän naisten juttuna.

♥♥♥¼

The Selection -trilogia
The Selection 2012
The Elite 2013
The One 2014

Muualla: Katinkan kirjasto ja Elina Rouhiainen.

The Selection sopii mainiosti kirjabingon romantiikka-lokeroon, joten rastitan jälleen yhden ruudun.

Graeme Simsion: Vaimotesti

alkuperäisen kannen suunnittelu: Lee Motley

Graeme Simsion: Vaimotesti 2013 (The Rosie Project 2013) Otava 330 s. suom. Inka Parpola
lainattu kirjastosta

Gene ja Claudia yrittivät jonkin aikaa avustaa minua Vaimo-ongelmassa. Valitettavasti heidän lähestymistapansa perustui perinteiseen deittailuparadigmaan, jonka olin jo hylännyt siitä syystä, että onnistumismahdollisuudet eivät olleet vaivannäön eivätkä negatiivisten kokemusten arvoisia. Olen kolmekymmentäyhdeksänvuotias, pitkä, älykäs ja hyväkuntoinen. Tämän lisäksi minulla on suhteellisen korkea asema sekä keskivertoa paremmat tulot apulaisprofessorina. Loogisesti ajatellen minun pitäisi kiinnostaa lukuisia naisia. Eläinkunnassa onnistuisin lisääntymään. 
Minussa on kuitenkin jotakin sellaista, mikä ei vetoa naisiin. Minun ei ole koskaan ollut helppoa löytää ystäviä, ja vaikuttaa siltä, että tämän ongelman syynä olevat vajavaisuudet ovat myös vaikuttaneet yrityksiini saavuttaa romanttinen ihmissuhde. Aprikoosijäätelökatastrofi on hyvä esimerkki tästä.

Don Tillman on genetiikan apulaisprofessori, joka menestyy työssään mutta ei ihmissuhteissa. Sosiaalisiin tilanteisiin liittyvät käyttäytymissäännöt ovat Donille täyttä hepreaa. Tästä syystä hän ei myöskään ole löytänyt kaipaamaansa elämänkumppania. Sitten hän keksii keinon, jota ei ole vielä koettanut. Hän laatii kyselylomakkeen, jonka potentiaaliset vaimokokelaat voivat täyttää ja jonka vastausten perusteella on helppoa valita sopiva kumppani. Don kohtaa kuitenkin Rosien, joka on täysin sopimaton kumppaniksi, mutta jonka kanssa Donilla on hauskempaa kuin aikoihin.

Luin kirjan todella nopeasti, sillä huolimatta ystävän kanssa vietetystä ajasta olin lukenut kirjan vajaa vuorokausi aloittamisen jälkeen. Junamatkat kuluivatkin enimmäkseen Vaimotestin parissa, vaikka aikomuksenani oli lukea tenttiin. Krhm, minun ei pitäisi aloittaa hyviä kirjoja, kun tentti lähestyy. Milloinkohan tämän opin?

Kirjaa mainostettiin sopivaksi älykkäiden romanttisten komedioiden ystäville. En ole sellaisia paljonkaan katsonut, sillä oikeasti älykkäitä ja hauskoja romanttisia komedioita ei kohdalleni ole montaakaan osunut. Kirja oli kuitenkin juuri sopiva minulle. Huumori ei tuntunut pakotetulta vaan se oli juuri sellaista lämmintä tilannekomiikkaa, joka saa minut nauramaan. Romanttinen virekin oli juuri sopivalla tasolla.

Kuitenkin kirjan lukemisen jälkeen jäin miettimään, miten sopivaa on nauraa sille, ettei joku osaa käyttäytymissääntöjä. Tosin ymmärsin usein myös Donin ajattelutavan ja lähinnä nauroin sille, miten yhteiskunnassa ja sosiaalisessa kanssakäymisessä on tietyt säännöt, joiden mukaan kaikkien oletetaan toimivan. Jos niitä ei opi ja niiden mukaan ei toimi, ihmistä pidetään hieman outona. Miksi kaikkien pitäisi toimia samoin? Loppujen lopuksi Donin toimintatavat olivat hyvinkin järkeenkäypiä ja aikaa säästäviä. Ehkä en itse haluaisi elää niin rutiininomaista elämää, mutta ymmärrän kyllä, jos jollekulle ihmiselle rutiinit tuovat turvaa. Tarina kerrotaan onneksi Donin näkökulmasta, minkä vuoksi kirja ei tunnu pilkkaavalta vaan ymmärtävältä.

Kirjassa on kyse myös vanhasta mutta paikkansa pitävästä sananlaskusta: Rakkaus on sokea. Sananlasku tosin taidetaan usein lausua hieman negatiiviseen sävyyn, mutta kirjassa sen ajatus kääntyy positiiviseksi. Rosie ei täytä Donin vaatimuksia, vaikka Don ajatteli, että hän on keksinyt täydelliset kriteerit täydellisen kumppanin löytämiseen. Toisaalta täydellisen kumppanin etsiminen taitaa usein olla aika tuhoon tuomittu yritys, ja epäilen, ettei näennäisesti täydellinen kumppani olisikaan elämänkumppaniksi täydellinen. Romanttinen kemia ei kysy, täyttääkö potentiaalinen kumppani joitakin ehtoja kuten Donkin saa huomata.

Joissakin lukemissani bloggauksissa Donia on verrattu Rillit huurussa -sarjan Sheldoniin. En Rillit huurussa -ohjelmaa seuraa, mutta kirja sai minut arvelemaan, että voisin tykätä myös kyseisestä TV-sarjasta.

♥♥♥♥¼

Susa kuvailee kirjan olevan nautinnollista, koomista, hyväntahtoista ja varmasti sydämelle hyvää tekevää.
Paulan mukaan kirja on jännittävä matka kaikkeen järjellisesti suhtautuvan pääkopan sisälle.
Annin mielestä Vaimotesti on kerrassaan ratkiriemukas kirja.
Minna epäili ensin, kantaako näin omalaatuinen idea läpi kokonaisen romaanin. Pelko oli kuitenkin turha.
Linnea olisi kaivannut kirjalta jotakin enemmän, ehkäpä vähemmän ennalta-arvattavuutta.
Marian mukaan kirja pursuaa lämpöä ja hyväntuulista huumoria.

K. M. Peyton: Christina - Kartanon varjoissa

Päällys: Matti Kota

K. M. Peyton: Christina - Kartanon varjoissa 1982 (Flambards 1967) WSOY 224 s. suom. Sirkka Salonen
lainattu kirjastosta

"Kaikki täällä ovat hulluja omalla tavallaan", hän tuumi. Mark joka saattoi olla joskus niin miellyttävä, mutta kuitenkin niin kovin töykeä, oli kaksi vuotta vanhempi kuin hän mutta tuntui kokonaista sukupolvea vanhemmalta. "Hän sopii tänne", Christina tuumi. "Mutta William..." William ei tulisi mukautumaan koskaan. William oli tuomittu taistelemaan vastaan, Christina ajatteli. Hän arveli että William menettäisi pelin, hän oli niin herkkä. William ei itkenyt enää, mutta hänen huoneestaan kuului jysäys ja sitten laahustavaa ääntä. "Mitä hän oikein tekee?" Christina ihmetteli korviaan heristäen. Hiljaisuus. William oli kolmentoista mutta pelkkä lapsi Markin rinnalla. "Ja mikä minä sitten olen?" Christina mietti ja näki itsensä olentona, joka oli oppinut sopeutumaan valittamatta mihin hänet sitten pantiinkin, koska hänen oli pakko mukautua. Hän oli tehnyt aina kuten käskettiin, sillä hänet oli uhattu toimittaa useammin kuin kerran orpokotiin, mikäli hän olisi hankala (ei tosin Grace-täti joka oli kiltti). Jäisikö hän tosiaan Flambardsiin ja menisi naimisiin Markin kanssa? Grace-täti oli kirjoittanut mutta ei ollut maininnut mitään hänen paluustaan. Christina makasi kuuta katsellen ja ajatteli edessään olevia pitkiä vuosia Flambardsin ahdistavassa ilmapiirissä. "Parempi täällä on kuin orpokodissa", hän tuumi. Ja Markista hän saisi erittäin komean aviomiehen. Ja sitten, yhtäkkiä, hän muisti Dickin, kultaisen ja hellän Dickin, joka oli aina kiltti hänelle, ja hän ajatteli: "Mikä vahinko etten voi mennä naimisiin Dickin kanssa." Hän nukahti eikä kuullut jysähtelyä ja laahustusta, joka jatkui edelleen Williamin huoneessa, eikä tukahtuneita, tuskaisia nyyhkytyksiä.

Christina Parsons on orvoksi jäänyt tyttö, jota on pompoteltu sukulaisen luota toisen luoksi. Tällä kertaa vuorossa on ärhäkkä eno Russell, jolla on jo kaksi omaa poikaa: Mark ja William. Mark saa osakseen Russellin ihailun, sillä hän jatkaa isänsä jalanjäljissä innokkaana metsästäjänä. William taas on isänsä mielestä aivan vääränlainen, sillä Russell ei osaa arvostaa älykkyyttä ja tulevaisuuden teknologian taitamista.  

Saran kirjat -blogi on oikea aarreaitta, jos kaipaa vinkkejä hyvistä tyttökirjoista. Christina-kirjat löysin aivan sattumalta, kun etsin Saran blogista tietoa jostakin aivan muusta ja pelkkä bloggaus sai minut niin hurmaantuneeksi, että oli pakko pyytää ensimmäistä osaa lainaksi kirjaston varaston uumenista.

Kymmenen ikävuoden molemmin puolin ahmin hevoskirjoja. Luin varmaan kaikki käsiini saamat kirjat, joissa olivat aiheena hevoset tavalla tai toisella. Tutuiksi tulivat niin Jalon sisarusten lukuisat hevoskirjasarjat, hevostietokirjat ja Uma Aaltosen hevosen näkökulmasta kirjoitetut kysy ja vastaa -kirjat. Pahimman hevoshulluuskauteni jälkeen en ole lukenut kai lainkaan hevoskirjoja, vaikka hevosista edelleen pidänkin ja lapsuudenkotini kirjahyllyt pursuavat kaikennäköisiä hevoskirjoja.

Aluksi Christina - Kartanon varjoissa tuntui tyypilliseltä hevoskirjalta, johon toivat genrestä erottuvuutta lähinnä kartanomiljöö ja hevosten kietoutuminen metsästysharrastukseen. Huomasin kuitenkin pian olevani väärässä, sillä Peyton kritisoi hyvinkin vahvasti Christinan äänellä luokkajakoa. Christina ystävystyy tallirenki Dickin kanssa ja hän huomaa pian, että Dickin asema hänen alapuolellaan on epäoikeudenmukainen. Hevosiakin kohdellaan Flambardissa paremmin kuin palvelijoita.

"Meillä kaikilla on oma paikkamme. Sinä väität että on kysymys pelkästä onnesta - "
"No se ei riipu älykkyydestä. Pitäisi riippua mutta ei vain riipu. On pelkkää onnenkauppaa, syntyykö ihminen orjaksi vaiko orjapiiskuriksi."
Christina nauroi. "Sinun jutuissasi ei ole päätä eikä häntää. Kuka tässä, luojan tähden, on orja? Fowlerko? Hänhän on mielellään työssä täällä. Se on hänen koko elämänsä, ei hän muuta haluakaan."
"Niin, Fowlerille kyllä. Hänhän nyt ei halua niin kovin paljon. Mutta ajatellaan nyt vaikka Dickiä. Oletko sinä nähnyt, miltä hän näyttää joskus kun Mark karjuu hänelle? Dick tietää hallitsevansa asiat paremmin kuin Mark, on yhtä hyvä ratsastaja kuin Mark ja saa hevosesta enemmän irti kuin Mark. Mutta Mark saa aina komentaa Dickiä. Miten sitä voi pitää oikeudenmukaisena?"
"Dickhän voi lähteä koska tahansa, jos hän ei pidä siitä, ja hankkia itselleen uuden työpaikan. Ei siinä ole minusta mitään epäoikeudenmukaista."
"Ei olisikaan, jos Dick voisi lähteä ja hankkia uuden työpaikan. Mutta jos Dick tahtoo uuden työpaikan, hänen on saatava hyvät suositukset isältä tai Markilta. Ja mitä hän voi tehdä, jos he eivät suostu antamaan hänelle suosituksia? Miten sinä voit väittää ettei hän ole orja?"
"Sen vuoksi, että hän saa palkkaa ja hän pitää työstään."
"Tiedätkö sinä minkä verran hän saa palkkaa?"
"En."
"Hänen viikkopalkkansa on kymmenen šillinkiä. Siitä hän maksaa vuokran ja elättää sairaan äitinsä. Minun käsitykseni mukaan on varsin laiha lohtu, että hän sattuu pitämään työstään."

Mark edustaa vanhaa maailmaa ja William pyrkii teoillaan osaksi uutta. Christinan on aluksi vaikea uskoa, että lentokoneella pystyy oikeasti lentämään ja että autot voivat jossakin vaiheessa syrjäyttää hevoset. Kirjan loppupuolella tulee selväksi myöskin ilmassa leijuva sodan uhka ja Wikipediasta luinkin, että sarja sijoittuu osittain ensimmäisen maailmansodan aikaan.

Christinan rakkauskuviot olivat melko tärkeä osa kirjaa ja luulisin niillä olevan vielä isompi rooli seuraavissa osissa. Välillä tuntui, että aika kului ehkä hieman liiankin nopeasti, mutta Peyton ei vain ole ilmeisesti halunnut kertoa Christinan varhaisnuoruudesta kovinkaan tarkasti. Christina varttui melko nopeasti 12-vuotiaasta 15-vuotiaaksi.

Ihmettelin kovasti, ettei ainakaan minun lukemani kirjan alkusivuilla ollut kirjan nimeä, julkaisuvuotta tai kääntäjän nimeä. Kirjan ensimmäiset sivut ovat täysin valkoiset ja ennen ensimmäistä lukua ei ole minkäänlaisia julkaisutietoja. Rupesinkin miettimään, onko tämä ollut jonkinlainen virhe vai mikä asiaan on ollut syynä. Olen aiemminkin lukenut WSOY:n kustantamia ja vuosikymmeniä sitten ilmestyneitä kirjoja enkä muista ennen törmänneeni tällaiseen ratkaisuun. Löysin kaipaamani tiedot onneksi Kirjasammon sivuilta, mutta ihmetystä julkaisutietojen puuttuminen minussa aiheutti.

Olisin pitänyt kirjasta varmaankin vielä enemmän, jos olisin lukenut tämän nuorempana, mutta nytkin luettuna Christina - Kartanon varjoissa oli melko valloittava kirja, jossa oli yllättävän paljon syvyyttä.

♥♥♥¾

Muualla: Alas taikavirtaa

Stephanie Perkins: Anna and the French Kiss

Stephanie Perkins: Anna and the French Kiss 2010 Speak 372 s.
lainattu kirjastosta

He's uncomfortable. "Did I say anything odd about ... our friendship?"
And there it is.
"Or my girlfriend?"
And there that is. I take a long look at him. Dark undereye circles. Unwashed hair. Defeated shoulders. He's so unhappy, so unlike himself. I won't be the one to add this misery, no matter how badly I want the truth. I can't ask him. Because if he likes me, he's not in any state to begin a relationship. Or deal with the breakup of an old one. And if he doesn't like me, then I'd probably lose his friendship. Things would be too weird.
And right now St. Clair needs friendship.
I keep my face blank but sincere. "No. We talked about your mom. That's all."
It's the right answer. He looks relieved.  

Anna ei todellakaan haluaisi jättää kotiaan Atlantassa Pariisissa vietettävän vaihto-oppilasvuoden vuoksi. Anna ei osaa ranskaa kiitosta enempää ja hänen ihastuksensa on juuri alkanut osoittaa kiinnostuksen merkkejä. Hänellä ei kuitenkaan ole vaihtoehtoja, sillä hänen isänsä on päättänyt, että maisemanvaihdos tekisi Annalle hyvää. Saavuttuaan Ranskassa sijaitsevaan sisäoppilaitokseen Anna kuitenkin pian saa huomata, että Pariisi onkin varsin mielenkiintoinen paikka. Etenkin sisäoppilaitokset muut opiskelijat, ennen kaikkea ranskalais-englantilais-amerikkalainen St. Clair, ovat varsin tutustumisen arvoisia.

Ennen Stephanie Perkinsin esikoisromaaniin tarttumista osasin varautua romantiikkaan ja lähinnä pelkäsin, että kirja voi mennä liiankin imeläksi. Ajoittain kirja tuntuikin melko sokerikuorrutteiselta, mutta Anna ei ainakaan saanut unelmien prinssiään helpoimman kautta, sillä St. Clairilla on jo pitkäaikainen tyttöystävä. Kirja ei todellakaan ollut romanttisin tai ihanin lukemani, enkä aivan ymmärrä, miksi niin moni on menettänyt sydämensä tarinalle.  

Kirjan loppuratkaisu oli täysin selvä ennen kuin aloin kirjaa edes lukea. Odotin kuitenkin, että tarina on jotenkin erityisen romanttinen ja ihana, koska niin monet ovat rakastuneet kirjaan, mutta kirja jätti jälkeensä lähinnä olon, että en saanut teoksesta irti oikein mitään. Asiat menivät juuri niin kuin oletinkin, enkä välittänyt siitä, päätyvätkö päähenkilöt yhteen vai eivätkö tai ylipäätänsä mistään, mitä heille tapahtui. Sydämeni ei ollut pakahtua romantiikasta eikä kirjassa ollut kaipaamaani ranskalaista tunnelmaa. Satunnaisista nähtävyysvierailuista ja Annan kieliongelmista huolimatta Annan ja St. Clairin käymä sisäoppilaitos olisi voinut olla missä vain.

En lue usein kirjallisuutta, jonka pääjuoni keskittyy rakkauskuvioihin. Kuitenkin ennen Anna and the French Kissin lukemista luulin kaipaavani romanttista kirjallisuutta. Olin juuri lukenut Graeme Simsionin Vaimotestin ja olisinkin ehkä kaivannut lisää sen kaltaista älykästä ja hauskaa romantiikkaa. Minun olisikin pitänyt lukea jokin muu kirja eikä odottaa perusromantiikalta jotakin sellaista, mitä se ei edes yritä lukijalle antaa.

Minua jäi ärsyttämään myös pieni yksityiskohta, joka liittyy Annan haaveammattiin. Hän toteaa alussa: I want to be our nation's greatest female film critic. Ehkäpä sukupuolentutkimuksen tenttiin lukeminen on saanut aivoni tietynlaiselle taajuudelle, mutta minua harmitti niin paljon, että Anna suhteutti haaveensa omaan sukupuoleensa. Miksi hän haluaa olla paras naiselokuvakriitikko eikä vain paras elokuvakriitikko?

Joitakin teistä saattaa kiinnostaa, että Anna and the French Kiss on saanut alkunsa NaNoWriMo:n aikana. Täältä voi käydä lukemassa Stephanie Perkinsin haastattelun, joka käsittelee kyseistä kirjoittamiskuukautta.

♥♥½

Read.Read.Read. -blogista voi käydä lukemassa positiivisemman arvion kirjasta.
Koska Booktubessa rakastetaan Anna and the French Kissiä ja minäkin taisin kirjasta kuulla sitä kautta, linkitän myöskin erään vlogin: Little Book Owl.

Veronica Roth: Insurgent

ryhmäsymboli: Rhytm & Hues Design kansi: Joel Tippie

Veronica Roth: Insurgent 2012 Katherine Tegen Books 525 s. (ilmestynee kesäkuussa suomeksi nimellä Kapinallinen)
lainattu kirjastosta

That evening I return to my room and slide my hand beneath my mattress to make sure the gun is still there. My fingers brush over the trigger, and my throat tightens like I am having an allergic reaction. I withdraw my hand and kneel on the edge of the bed, taking hard swallows of air until the feeling subsides. 
What is wrong with you? I shake my head. Pull it together.
And that is what it feels like: pulling the different parts of me up and in like a shoelace. I feel suffocated, but at least I feel strong.

Insurgent on trilogian toinen osa, joten ensimmäistä osaa koskevilta juonipaljastuksilta ei voi välttyä.

Tris koki Divergentin lopussa kaksi traumaattista kokemusta. Hän sekä surmasi ystävänsä itsepuolustukseksi että menetti vanhempansa. Nämä tapahtumat painavat Trisiä ja saavat hänet kammoamaan aseita ja miettimään elämänsä mielekkyyttä. Four kohtaa ihmisen, jota on yleisesti luultu kuolleeksi. Tris ja Four eivät ole missään turvassa, sillä heitä jahdataan heidän poikkeavuutensa vuoksi.

Luin Veronica Rothin Divergentin elokuussa. Vuoden alussahan kirjasta ilmestyi myös odotettu suomennos nimeltään Outolintu, koska kirjaan perustuva elokuva saapuu valkokankaille tänä vuonna. Suomen ensi-ilta on ilmeisesti 11. huhtikuuta. En pitänyt Divergentiä minään dystopiagenren mullistajana, mutta viihdyin nopealukuisen ja mielenkiintoisen kirjan parissa.

Insurgent tuntui välillä hyvinkin väliosamaiselta. Oli selvää, että lukijaa johdatellaan kohti viimeistä kirjaa ja minulle tuli ajoittain tunne, että haluan saada luettua toisen osan alta pois, jotta voin jatkaa viimeiseen osaan ja saada selville loppuratkaisun. Toimintaa oli ensimmäistä kirjaa enemmän eikä Trisin ja Fourin suhde säästynyt karikoilta.

Luin kirjan reilussa vuorokaudessa. Lukuvauhtini kertoo kirjan nopeatempoisuudesta ja vetävyydestä, mutta myös siitä, että jouduin jättämään Hugh Howeyn Woolin kesken, jotta saan Doctor Sleepin ja Insurgentin luettua ja palautettua kirjastoon seuraavaa lukijaa varten. Wool on vaikuttanut jo alun perusteella niin hyvältä, että veikkailen siitä varovasti ehkä yhtä lempikirjoistani. En siis todellakaan mielelläni jättänyt kirjaa hetkeksi tauolle, mutta pakko mikä pakko. Insurgent kärsi tästä hieman, sillä huomasin ajoittain vertailevani Rothin kirjaa kiehtovampaan ja taidokkaammin kirjoitettuun Wooliin. Kirjat kuuluvat samaan genreen, mutta vertailu oli silti epäreilu. Kohderyhmä on eri ja kirjojen ideat hyvin erilaiset.

Insurgent loppui sellaiseen juonikoukkuun, että odotan viimeisen osan lukemista. Olen kuullut Allegiantista ristiriitaista palautetta ja olen ymmärtänyt monen pettyneen trilogian päätökseen, mutta ainahan on mahdollista, että minä yllätyn positiivisesti. Tosin olen pettynyt todella monen sarjan loppuratkaisuun, joten alkuasetelma ei ehkä ole kovin suotuisa Allegiantin lukemiselle.

Divergent -trilogian voisi kuvailla olevan rankkuudessaan Deliriumin ja Nälkäpelin välillä. Kirjoissa on kuolemaa ja väkivaltaa, mutta myös uskottavasti kehittyvä romanssi Trisin ja Fourin välillä. Tosin tätä kirjaa lukiessani koin Trisin ja Fourin väliset kinat välillä ylidramaattisiksi. Ensimmäisen kirjan aikana heidän suhteensa rakentui hiljalleen eikä se ollut onneksi mitään välitöntä rakkautta, mutta Insurgentissa Trisin ja Fourin suhdetta olisi voinut kuvata paremminkin. Saapa nähdä, mitä suhteelle käy viimeisen kirjan aikana.

Olen melko varma, etten Rothin sarjaan palaa ensimmäisen lukukerran jälkeen, mutta ovathan nämä viihdyttävää ja sopivia tyydyttämään nuorille aikuisille suunnatun dystopian nälkää. Silti englanniksi on ilmestynyt huomattavasti parempaakin tavaraa tässä genressä ja jään toivomaan, että jokin kustantamo joskus suomentaisi myös esimerkiksi Neal Shustermanin Unwind-dystologian, josta ollaan muuten tekemässä elokuvaa, joten elättelemäni suomentamistoiveet eivät ole aivan tuulesta temmattuja.

Vinttikamarissa-blogin Ahmun mukaan Insurgent kärsii hieman toisen kirjan ongelmasta, sillä kirjassa selvästi ollaan menossa johonkin, mutta varsinaisesti langanpäitä ei voi vielä solmia yhteen, koska on tulossa vielä kolmaskin osa. (Olen samaa mieltä.)
Notko, se lukeva peikko varoittaa, että toisen osan jälkeen tekisi mieli jatkaa suoraan kolmanteen osaan.
Kirjaneidon tornihuoneessa viehätyttiin erityisesti kirjan nopeatempoisesta juonesta.

♥♥♥½

Grégoire Delacourt: Katseenvangitsijat

Grégoire Delacourt: Katseenvangitsijat 2014 (La première chose qu'on regarde 2013) WSOY 238 s. suom. Leena Leinonen
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Ei ihmistä kouli aika vaan se, mitä hän kokee.

Paljastan kirjasta erään seikan, joka ei aivan heti alussa selviä, mutta mielestäni se ei ollut kovin yllättävä käännekohta.

- Kerran halusin lähteä Yhdysvaltoihin tapaamaan häntä.
Halusin, että hän näkisi itsensä. Että hän voisi kuvitella, mitä minun elämäni on hänen kasvojensa kanssa. Hänen huuliensa, hänen poskipäidensä, hänen rintojensa. Ajattelin että hänestäkin voisi tuntua kammottavalta se, että hän on olemassa kahtena kappaleena. Että hän saisi tietää, ettei hän ole ainutlaatuinen. Eikä harvinainen. Kolme kuukautta sitten Beauté Conseils -sivuston toimitus nimitti hänet maailman kauneimmaksi naiseksi. (Hän hymyili katkerasti.) Minä olen maailman kaunein nainen, Arthur. Maailman kaunein nainen, ja minulla on maailman paskin elämä. Mikä häntä ja minua erottaa? Sekö, että minä synnyin kaksi vuotta häntä myöhemmin? Kaksi vuotta liian myöhään? Sekö, että hän on valo, minä olen varjo? Miksi meidän elämiämme ei voi vaihtaa keskenään?

Arthur Dreyfuss on parikymppinen mies, joka pitää isoista rinnoista. (Kerrottakoon tämä heti ensimmäisenä, sillä niin tehdään myös kirjassa.) Kauniit naiset eivät jää enää vain haaveiden tasolle, kun Arthurin oven taakse ilmestyy Scarlett Johansson.

En olisi varmaan kiinnostunut Katseenvangitsijoista, jollen olisi pitänyt Delacourtin viime vuonna suomennetusta Onnen koukuista. Jo ensimmäinen virke sai minut epäilemään kirjan sopivuutta minulle lukijana. Arthur Dreyfuss piti isoista rinnoista. Alussa kuvattiin Arthurin fantasioita ja menestystä naisrintamalla ja pelkäsin kirjan olevan yhtä miehinen ja epäkiinnostava loppuun saakka. Epäily jatkui lähelle sivua sata, mutta onneksi tarina alkoi saada muitakin ulottuvuuksia. Aika miehiseltä tämä silti kokonaisuudessaankin tuntui. Vaikka en olisi tiennyt Katseenvangitsijoiden olevan mieskirjailijan teos, olisin asian arvannut hyvinkin pian.

Alku oli niin absurdi, että epäilin hetken kyseessä olevan Arthurin fantasia. Kuuluisasta näyttelijästä unelmoiminen olisi tuntunut luonnolliselta jatkolta Arthurin naisihanteen kertomiselle.

Kirjassa keskitytään ajoittain julkisuuden henkilöiden ja ulkonäön palvonnan kritisointiin. Delacourt oli varmasti tietoisesti halunnut tuoda kirjaan mukaan vertauksia tunnettuihin henkilöihin. Arthur Dreyfuss on komeampi versio Ryan Goslingista, ja eri ihmiset vertaavat Jeaninea vaikka kehen. Pinnallisuuden kritisointi tekikin kirjasta hitusen syvällisemmän kuin alku antoi olettaa.

Jeaninella on vahva kaipuu omalle identiteetille. Hän ei halua olla aina halutumpi Scarlett Johanssonina tai muuna julkkiksen ulkoisena kopiona vaan hän haluaa saada arvostusta ja rakkautta omana itsenään. Kauneus on ollut Jeaninen taakka lapsuudesta lähtien ja hänen isoäitinsä totesikin kerran osuvasti, miten pahinta mitä voi tapahtua on olla maailman kaunein tyttö.

Delacourtin tyyli tökki välillä. En muista, että minulla olisi ollut Onnen koukkujen kanssa samaa ongelmaa, vaikka tyylissä jotakin samaa tietenkin oli, koska kirjailija ja myös suomentaja olivat samat. Kävinkin lukemassa bloggaustani Onnen koukuista ja huomasin jopa erityisesti kehuneeni kieltä. Olen hieman hämmentynyt. Tosin kirjassa oli joitakin lauseita, jotka toimivat hyvin mietelauseina kuten tuo bloggauksen alkuun laittamani Ei ihmistä kouli aika vaan se, mitä hän kokee.

Katseenvangitsijat ei jää mieleeni syvällisimpänä mutta ei myöskään pinnallisimpana lukemanani kirjana. Asian painavuus oli mielestäni aika samalla tasolla kuin Onnen koukuissakin, johon tosin ihastuin enemmän.
Ilselän Minna ei tajua, mikä juttu rinnoissa on, mutta kehuu Delacourtin tapaa kuvata ihastumisen ja rakastumisen tunteita.

Katseenvangitsijat on toinen lukemani kirja omaan Vive la France! -haasteeseeni.

♥♥♥

Marissa Meyer: Cinder

Marissa Meyer: Cinder 2012 Puffin Books 387 s.
lainattu kirjastosta

Irritation hardened in Cinder's gut. She might have pointed out that Pearl and Peony could have been given ready-made rather than custom dresses in order to budget for Cinder's as well. She might have pointed out that they would wear their dresses one time too. She might have pointed out that, as she was the one doing the work, the money should have been hers to spend as she saw fit. But all arguments would come to nothing. Legally, Cinder belonged to Adri as much as the household android and so too did her money, her few possessions, even the new foot she'd just attached. Adri loved to remind her of that.

Cinder on orpo tyttö, joka elää ilkeän äitipuolensa ja ilkeän ja kiltin sisarpuolensa kanssa. Vaikka Cinder tuo perheelle rahaa, Adri-äitipuoli ei suo hänelle kiitoksen sanaa vaan syyttää häntä miehensä kuolemasta. Kun Cinderin kiltti sisarpuoli sairastuu ruttoon, Adri ilmoittaa Cinderin olevan vapaaehtoinen kuolettaviin lääkekokeisiin. Laboratoriossa paljastuu kuitenkin jotakin hyvin odottamatonta.

Dystopian ohella satumukaelmat (engl. fairy retellings) tuntuvat olevan tällä hetkellä (ulkomaisen) nuorten aikuisten kirjallisuuden trendi-ilmiö. Niitäkin on ilmestynyt vaikka kuinka, joten kirjavasta joukosta on valittava kirjat, jotka oikeasti vaikuttavat tuoreilta ja kiinnostavilta. Marissa Meyerin The Lunar Chronicles -sarjasta en ole tainnut kuulla mitään muuta kuin ylistyssanoja ja moderni kyborgi-mekaanikko Tuhkimo kuulosti vallan mielenkiintoiselta. Lainasin kirjan jo viime vuonna kirjastosta, mutta silloin se palautui lukemattomana takaisin kirjaston hyllyyn. Luin muutaman sivun alusta ja minusta alkoi tuntua, että kirja ei sopinut luettavaksi juuri silloin. Totesin, että yritän joskus myöhemmin uudelleen ja onneksi yritin.

Wikipediassa todetaan Tuhkimon olevan suosittu kansansatu epäoikeudenmukaisuudesta. Cinderissäkin epäoikeudenmukaisuus on hyvin vahvasti läsnä ja koin syvää raivoa Cinderin kohtelun vuoksi. Adri ei lainkaan huomioi Cinderistä olevaa apua vaan hän syyttää Cinderiä asioista, jotka eivät edes ole Cinderin aiheuttamia. Todennäköisesti miehen äkillisen kuoleman aiheuttama suru on sekoittanut Adrin mielen eikä hän vain osaa antaa Cinderille mahdollisuutta. Vaikka kirjassa annetaan ymmärtää syitä Adrin käytökselle, lukija ei voi olla tuntematta empatiaa Cinderiä kohtaan.

Kyborgeja kohdellaan yleisestikin toisen luokan kansalaisina. Heitä saa käyttää koekaniineina, vaikka tämä tietää melkein väistämätöntä kuolemaa. Mietinkin, miksei jo kuolemassa olevia ihmisiä käytetty antibioottitesteissä. Heillä ei muutenkaan ollut mahdollisuuksia selvitä, joten miksi terveitä kyborgeja piti altistaa rutolle. Lopussa paljastuu tähän syy, mutta silti ihmettelen, miksi kukaan ei alkanut kyseenalaistaa kyborgien kaltoinkohtelua. Kyborgit olivat kuitenkin ihmisiä, joissa on vain osa korvattu mekaanisilla osilla. Cinderille väitetään monesti, ettei hän kykene rakkauteen, minkä väitteen Cinder kiistää, mutta Cinderin vastalauseet kaikuvat kuuroille korville.

Koska kyseessä on satumukaelma, voisi luulla, että juonikuviot ovat melko selvillä alusta lähtien. Meyer on kuitenkin onneksi rakentanut Cinderiin monimutkaisemman ja jännittävämmän juonen kuin alkuperäisessä sadussa. Tosin lopussa paljastettavan käänteen arvasin jo puolessavälissä ja minusta se oli hyvin itsestään selvä, miten muutenkaan asia olisi voinut olla, mutta tämä pieni ennalta-arvattavuus ei lopulta häirinnyt kuin hieman. Cinderissä on tietenkin selviä Tuhkimo-vivahteita, mutta mukana on myös pelkoa herättävä rutto ja kuussa asuvien Lunarien tuoma sodanuhka. Olen iloinen, että kirjassa on muukin idea kuin rakkaustarina eikä Cinder ole kovin satumainen. Teos on selvästi suunnattu nuorille eikä lapsille.

Sarjasta on ilmestynyt jo toinen ja kolmaskin osa Scarlet ja Cress. Aion lukea Scarletin mahdollisimman pian ja toivoa, että Cress hankittaisiin kirjastoon. 

Cinderistä on kirjoitettu myös näissä blogeissa: Espoon fantasia ja Lukuholistin maistiaiset

♥♥♥♥ ½

J. S. Meresmaa: Mifongin aika

J.S. Meresmaa: Mifongin aika 2013 Karisto 494 s.
lainattu kirjastosta

Hän katsoi sisälehteä. "Tämä on ensipainos. Arran nylkisi sinut jos tietäisi miten sinä käsittelet hänen arvotavaroitaan."
Murhe häivähti heidän välillään.
Heidän isoveljensä oli ollut kuolleena yli neljä vuotta, mutta tuska tuntui yhä. Arran ei ollut lakannut vierailemasta heidän keskusteluissaan. Kaikki Sudhaerissa muistutti hänestä, joten se olisi ollut mahdotontakin. Perheen antikvariaatti oli ollut Arranin ylpeys ja intohimo, ja Dante oli jäänyt auttamaan Roania sen ja heidän vanhan isänsä hoitamisessa. Järjestelyn oli pitänyt olla vain väliaikainen, mutta kun Fata oli kuollut vuosi hänen kotiinpaluunsa jälkeen, Dante oli ymmärtänyt, ettei Roanista ollut yksin liiketointa hoitamaan. Jos maalauskausi alkoi, veli ei kiinnittänyt mitään huomiota sellaisiin seikkoihin kuin vuorokauden aika tai peseytyminen, toimeksiannoista ja asiakkaista puhumattakaan. Roan saattoi myös unohtua valloitustensa lakanoihin ja palata vasta kun intohimon liekki himmeni. Dante oli kaukana kauppiaasta, mutta hänellä oli sentään sotilaan kuri ja järjestelmällisyys.
"Jos se minusta olisi kiinni, ne kaikki saisi polttaa", Roan mutisi.
Dante tunnisti katkeruuden särmän lauseen takana. Ilman rakkautta kirjoihin Arran ei olisi kuollut, mutta juuri Arranin muiston vuoksi he jatkoivat antikvariaatin pitoa.

Belonen kuningas Landis Duverney on kuolemaisillaan ja käskee Bran Capimontia etsimään Landisin pojan Ciaranin, jolla on oikeus kruunuun Landisin kuoltua. Ciaranin äiti Ardis on joutunut olemaan erossa pojastaan, mutta lähtee noutamaan häntä luokseen, kun hänelle selviää, että Ciaranin kaksoissisko Fewrynn tarvitsee veljeään. Mifongeista kaksi, Dargrún Punainen ja Haldor Sininen, on nyt hereillä. Jostakin syystä Haldor Sininen on kuitenkin alkanut kylvää tuhoa ympärilleen, ja hänet on saatava aisoihin.

Luin Mifonki-sarjan aloitusosan Mifongin perinnön vajaa puoli vuotta sitten. Pidin kirjasta kovasti, mutta syksyn kiireiden lomassa en ehtinyt etsiä Mifongin aikaa käsiini ennen kuin vasta nyt. Koska tämä bloggaus käsittelee Mifonki-sarjan toista osaa, tätä ei kannata lukea, jos ensimmäinen osan lukeminen on vasta aikomuksen tasolla. Onneksi ensimmäisen osan tapahtumat alkoivat vähitellen palautua mieleen, mutta jotkin juonenkäänteet olivat jo päässeet unohtumaan. Tämä ehkä ajoittain häiritsi hieman lukemista. Alun henkilölista oli tarpeen, ja siitä muutaman kerran kurkin, kuka oli kukakin.

Mifongin aika alkaa hieman hitaasti, mutta pikkuhiljaa vauhti kiihtyy juuri sopivaksi ja alun jälkeen kirja oli hyvinkin mukaansatempaava ja nopealukuinen. Meresmaa on onnistunut punomaan juoneen koukkuja, joita ainakaan minä en osannut aavistella ja viimeisen sivun luettuani jäin miettimään, mitäköhän seuraavassa kirjassa tapahtuu. Toinen osa täytti odotukseni. Sivumäärästään huolimatta kirjan luki yhdessä hujauksessa, sillä alkukankeuden jälkeen juoni sai otteeseensa.

Olen hullaantunut Meresmaan kehittelemään fantasiamaailmaan. Mielestäni on ihanaa, että Suomessa julkaistaan tällaista fantasiaa. Suomessa on tietysti omat myyttinsä, joiden perustalle voi rakentaa hyviä tarinoita, mutta tällaista kotimaisesta kynästä tullutta yleismaailmallisempaa fantasiaakin on todella mukava lukea.

Ensimmäisen Mifonki-kirjan tavoin Mifongin aika jätti minulle janon fantasiaan. Haluaisin lukea pian - tai oikeastaan heti nyt - George R.R. Martinin A Game of Thronesin ja Patrick Rothfussin The Name of the Windin. Aloin jo lukea erästä lempikirjoistani J.R.R. Tolkienin The Lord of the Ringsiä ensimmäistä kertaa englanniksi. Suomeksi se kun on tullut muutamaan kertaan luettua ja sain vihdoinkin hankittua sen myös alkuperäiskielellä omaan hyllyyni.

Meresmaan blogista löysin tiedon, että Mifonki-sarjan kolmas osa Mifongin mahti ilmestyy elokuussa Myllylahden kustantamana.

Muita arvioita kirjasta löytää täältä.

Catherine Sanderson: Petite Anglaise

kansi: Laura Lyytinen kannen kuva: iStockphoto

Catherine Sanderson: Petite Anglaise 2008 (Petite Anglaise 2008) Tammi 326 s. suom. Turun yliopiston suomentajaseminaari
saatu toiselta bloggaajalta

Sain tietää, että Belle de Jour oli tasokas puhelintyttö, joka oli voittanut palkintoja kirjoituksistaan. Jotkut uskoivat tytön todella olevan se, mikä hän väitti olevansa, ja esittivät todisteeksi hänen sisäpiiritietonsa maailman vanhimmasta ammatista, mutta epäilijät olivat puolestaan varmoja, että hän oli aloitteleva kirjailija joka kalasteli rivolla aiheellaan tuottoisaa kustannussopimusta. "Blogien" kuten nettipäiväkirjoja ilmeisesti nimitettiin, olemassaolo oli jäänyt minulta kokonaan huomaamatta, vaikka pidin itseäni taitavana netinkäyttäjänä. Sekä Belle että bloggausilmiö kiehtoivat minua. Sinä päivänä surffasin vaivihkaa blogista blogiin aina, kun pomoni eksyi turvallisen etäisyyden päähän pöydästään ja kun minun ei tarvinnut kirjoittaa saneluita puhtaaksi tai vastata puhelimeen. Call Centre Confidential toi mieleen yhden Konttori-sarjan jaksoista: tyyli erosi Bellestä, mutta huumori oli niin suoraviivaisen nokkelaa, että sain kahvia nenään nauraa tyrskiessäni kirjoituksille. Little Red Boat oli leikittelevä, rönsyilevä ja kerta kaikkiaan hulvaton, ja luettuani muutaman jutun ja lukijoiden hauskoja kommentteja olin koukussa.

Sain Petite Anglaisen Mari A:lta, kiitos!

Catherine on valmis tekemään mitä vain päästäkseen viettämään elämäänsä Ranskassa. Ensin hän pääsee unelmiensa maahan opiskelujen varjolla, ja siitä tulee hänen kotimaansa, kun hänet juurtaa Ranskan maaperään poikaystävä nimeltään Sammakko ja vauva nimeltään Toukka. Sammakko ei kuitenkaan halua vuosien suhteenkaan jälkeen naimisiin, viettää liikaa aikaa töissä eikä yhteinen sävel löydy enää makuukammarin puolellakaan. Catherine saa elämäänsä hetkellistä piristystä perustamalla Petite Anglaise -blogin, joka kertoo brittinaisen elämästä Pariisissa. Blogi tuo hänelle jopa tuhansia seuraajia ja myös muutamia ystäviä. Blogin kautta hän tutustuu myös Jim in Rennesiin, joka vaikuttaa liiankin kiehtovalta.

Ehkä kirjan pohjautuminen tositapahtumiin teki henkilöistä eläväisempiä ja tarinasta uskottavamman ja koskettavamman. Kaipaan ajoittain viihdekirjallisuutta, sillä käytän kirjoja paetakseni arkielämän stressiä ja huolia, mutta silti epäuskottavuus, prinsessasatumaisuus ja pinnallisuus saavat minut usein huokailemaan kyllästyksestä. Catherinen elämä riepottelee häntä. Tosin välillä minulle tuli pienoinen tirkistelyolo, mutta toisaalta tällaisen kirjan lukeminen on eri asia kuin esimerkiksi juorupalstojen lukeminen. Catherine Sanderson on kuitenkin itse saanut päättää, mitä hän kirjassaan elämästään kertoo.

Catherine mietiskelee kirjassa paljonkin blogi- ja arkiminänsä erilaisuutta. Hän pelkää, että muut bloggaajat eivät pidä hänestä tosielämässä ja hän miettii, pitääkö hänen olla tietynlainen bloggaajatapaamisissa. Onko hänen muuntauduttava Petite Anglaiseksi oikeassa elämässäänkin? Catherine on välillä myös huolestunut siitä, että hänen elämässään ei tapahdu tarpeeksi, ja hänen ystävänsä varoittaakin, ettei hän saa alkaa elää blogiaan varten.

Kirjan aihe ei ole mikään uusi. Catherinen parisuhde on väljähtänyt ja nyt häntä ja Sammakkoa pitääkin yhdessä lähinnä heidän yhteinen lapsensa. Jim in Rennes on Sammakon vastakohta ja Catherine tuntee Jim in Rennesiä kohtaan alkukantaista vetovoimaa. Aiheeseen tuo raikkautta lähinnä käsittelytapa. Kyse on oikean ihmisen elämästä eikä keksityistä kohtaloista. Catherinen pitämä blogi saa aikaan sen, että monet ihmiset seurasivat Catherinen suhdetta ja kommentoijat olivat välillä tukevia ja välillä armottomia. Internetissä on se huono puoli, että välillä ihmiset tuntuvat unohtavan, että siellä toisenkin ruudun takana on oikea ihminen, jolla on tunteet. Internet-keskusteluissakin pitäisi ensin miettiä kuin kirjoittaa.

Kirja sai minut myös miettimään omaa blogiminääni. Kirjabloggaan, joten elämäni on blogissa vain sivuosassa, mutta kyllähän blogiani säännöllisesti lukemalla jonkinlaisen - vaikkakin pirstaleisen - kuvan minusta varmaankin saa. Minulle tällaisen blogin pitäminen tosin sopii. Kirjat ovat pääosassa, ja voin kertoa asioita itsestäni juuri sen verran kuin koen tarpeelliseksi. En haluaisi pitää elämääni keskittyvää julkista blogia (enkä edes tiedä, mitä sinne kirjoittaisin), mutta en myöskään yritä salata henkilöllisyyttäni tai elämääni liittyviä perusasioita.

Kirjan luettuani en malttanut olla googlettamatta Petite Anglaisen blogia. Hän on lopettanut bloggaamisen, saanut toisen lapsen ja mennyt naimisiin. Hänelle ei tosin ole tapahtunut vain onnellisia asioita, sillä hän sai potkut työstään sihteerinä bloginsa vuoksi. Tosin Catherine ei hyväksynyt potkujaan ja saikin oikeusteitse työnantajaltaan korvauksia laittomasta irtisanomisesta.

En osallistu tällä kirjalla Vive la France! -haasteeseen, vaikka Catherine Sanderson onkin asunut kauan Ranskassa ja Ranska ja ranskalaisuus ovat vahvasti läsnä kirjassa. Hän on kuitenkin selvästi britti, joka asuu Ranskassa, joten en häntä nyt tämän haasteen tiimoilta halua ranskalaiseksi kirjailijaksi luokitella. Tämä kirja sopii hyvin tämän vuoden epäviralliseen Ranska-teemaani, joten ajankohta oli otollinen Petite Anglaisen lukemiselle.

Muissa blogeissa: Koko lailla kirjallisesti, Curiouser & Curiouser, Lumikin luetut, uppoa hetkeen, Pahaa Puhetta, matka maailmankaikkeuteen, Nenä kirjassa, Saran kirjat ja Jäljen ääni.

John Green: The Fault in Our Stars

John Green: The Fault in Our Stars 2012 Dutton Books 313 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Tähtiin kirjoitettu virhe)
lainattu kirjastosta

But it's not a cancer book, because cancer books suck. Like, in cancer books, the cancer person starts a charity that raises money to fight cancer, right? And this commitment to charity reminds the cancer person of the essential goodness of humanity and makes him/her feel loved and encouraged because s/he will leave a cancer-curing legacy. But in AIA, Anna decides that being a person with cancer who starts a cancer charity is a bit narcissistic, so she starts a charity called The Anna Foundation for People with Cancer Who Want to Cure Cholera.
Also, Anna is honest about all of it in a way no one else really is. Throughout the book, she refers to herself as the side effect, which is just totally correct. Cancer kids are essentially side effects of the relentless mutation that made the diversity of life on earth possible. So as the story goes on, she gets sicker, the treatments and disease racing to kill her, and her mom falls in love with this Dutch tulip trader Anna calls the Dutch Tulip Man. The Dutch Tulip Man has lots of money and very eccentric ideas about how to treat cancer, but Anna thinks this guy might be a con man and possibly not even Dutch, and then just as the possibly Dutch guy and her mom are about to get married and Anna is about to start this crazy new treatment regimen involving wheatgrass and low doses of arsenic, the book ends right in middle of a

Hazel on 16-vuotias tyttö, joka on jo pitkään elänyt kuin viimeistä päivää. Hän on jo kerran luullut kuolevansa ja tietää, että hän ei näe vanhoja päiviä. Hazelin arki saa yllättäviä valonpilkahduksia, kun hän kohtaa Augustuksen syöpää sairastavien lapsien tukiryhmässä. Hazel tutustuttaa Augustuksen lempikirjaansa An Imperial Affliction, joka loppuu ärsyttävällä tavalla kesken viimeisen lauseen. Miksi AIA:n kirjoittanut Peter Van Houten ei vastaa ihailijakirjeisiin eikä ole kirjoittanut mitään esikoisromaaninsa jälkeen?

Alkuvuodesta kirjablogeihin alkoi ilmestyä kirjoituksia John Greenin Tähtiin kirjoitetusta virheestä. Laitoin kirjan varaukseen, mutta sain sen luettavakseni vasta puolen vuoden jonottamisen jälkeen. Joskus minun ehkä kannattaisi joustaa pinttyneestä tavastani lukea englanninkieliset romaanit alkuperäiskielellään, sillä olen aika varma, että suomennoksen olisin saanut käsiini paljon nopeammin. Toisaalta eipä minulla ollut lukemisesta pulaa sen puolen vuoden odotuksenkaan aikana ja maltoin odottaa The Fault in Our Starsia lainaan.

Hazel on minä-kertojana nokkela ja hauska eikä usein pysähdy surkuttelemaan kohtaloaan. Aluksi kirja onkin hyvin viihdyttävä, mutta loppua kohden The Fault in Our Stars saa surullisia sävyjä, enkä pystynyt lukemaan sitä kuivin silmin. Kirja on aiheeltaan surullinen, mutta myös uskottavat ja läheisiksi kokemani henkilöhahmot vaikuttivat liikuttuneisuuteeni. Hazel ja Augustus ovat hurmaavia mutta eivät kuitenkaan niin täydellisiä, että he olisivat tuntuneet paperisilta. Hazel ja Augustus kavereineen elävät melko tavallista teini-ikäisten elämää, johon kuuluu ensimmäisiä ihastumisia ja sydänsuruja. Hazel ei vain moneen vuoteen voinut käydä koulussa, ja sekä Hazelilla että Augustuksella on omat kuolinvaatteensa valittuina ja hankittuina.

Joidenkuiden mielestä on kulunutta tehdä kirjan päähenkilöstä innokas lukija. Ratkaisu saattaa olla kliseinen, mutta minä olin silti aivan innoissani The Fault in Our Starsissa esiintyvästä kirjojen tärkeydestä. Augustus ja Hazel lainaavat toisilleen kirjoja ja keskustelevat niistä keskenään. Mielestäni tällaista toimintaa voisi pitää romantiikan huipentumana. Greenin romaanissa on myös Peter Van Houtenin An Imperial Affliction, joka on tavallaan kirja toisen kirjan sisällä.

Olen lukenut viime aikoina tavallista vähemmän nuortenkirjallisuutta, mutta The Fault in Our Stars sai minut muistamaan, miksi haluan aina välillä lukea nuorisolle suunnattuja romaaneja. Pystyn edelleen samaistumaan yleensä paremmin nuortenkirjojen kuin aikuisille kohdennetun kirjallisuuden henkilöihin, koska he ovat usein kokeneet asioita, joita minäkin olen elämässäni kohdannut. Nyt seurasin kirjan tapahtumia ehkä enemmän sivustakatsojana, mutta silti tunnistin joitakin henkilöiden tuntemuksia ja ajatuksia. Lisäksi nuortenkirjallisuus tuo lisää kirjoja luettavakseni, joten tuskin olen ihan heti tai kenties koskaan siirtymässä vain aikuistenkirjallisuuden pariin.

Muissa blogeissa: Olipa kerran kirjablogi, Rakkaudesta kirjoihin, Kirjavinkit, Koko lailla kirjallisesti, Lukuisa, Saran kirjat, Kirjaneidon tornihuone, Oota, mä luen tän eka loppuun, Lukutoukan kulttuuriblogi, Lukematon maailma, Nenä kirjassa, Notko, se lukeva peikko, Toistaiseksi nimetön neulontablogi, Hyllyjen uumenista nuorille ja naperoille, Kirjahullun päiväkirja, Lukulamppu, Kirjablogi Kirjapeto, pilvien tarkkailuun, Los libros de mi vida, Ihminen välissä, Kaiken ei tarvitse olla totta, Rivien väleissä, Lopunajan lauseet ja Tiikun tuumailut.

P.S. Poistin ainakin kokeiluluontoisesti sanavahvistuksen kommenteista ja laitoin sen sijaan kommenttien valvonnan päälle. Sanavahvistus kuulemma vaikeuttaa kommentointia. Valvon kommentteja siksi, että haluan saada helposti poistetuksi mahdollisesti tulevat roskapostikommentit, jotka kommenttien sanavahvistus on aiemmin estänyt.