Anni Polva: Me tytöt

Anni Polva: Me tytöt 1963 (1946) Karisto 153 s.
lainattu kirjastosta

Koululle päästyä tytöt pesivät naarmuiset kämmenensä, yrittivät paikata hakaneuloilla Maijan hametta ja hiipivät sitten yläkertaan. Luokkien ovet olivat jo auki, mutta koko koulu oli siirtynyt juhlasaliin ottamaan alkavan lukukauden juhlallisesti vastaan. Joku ensiluokan pianotaiteilijoista esitti Merikantoa, ja myöhästyneet pääsivät huomaamatta hiipimään paikoilleen. He tajusivat soitosta tuskin mitään, vielä vähemmän johtajan puheesta, sillä ajatukset palasivat tahtomatta surullisen lystikkääseen kadunylittämiseen, lyseon poikien naurunremakkaan ja revenneeseen hameeseen.
- Tämä oli minun paras hameeni, mistä minä saan nyt uuden? En suinkaan voi vetää talvipakkasella ylleni hihatonta kesäunelmaa? Maija tuskitteli, mutta sai kipeän nipistyksen vastaukseksi, sillä johtaja katseli juuri heitä.

Me tytöt kertoo ystävysten Maijan ja Anjan viimeisestä kauppaopistovuodesta. Vuoteen mahtuu monenmoista: koulun sääntöjen kiertämistä, opintoja, hauskanpitoa ja romantiikkaa.

Luin tämän kirjan osana kirjabloggaajien Anni Polva -tempausta. Aiemmin tänään blogissani ilmestyi teksti Tiina aloittaa oppikoulun -kirjasta samasta syystä. Me tytöt on Polvan hyvin varhaista tuotantoa, sillä se ilmestyi vuoden kirjailijan esikoisteoksen Rakasta minua hiukan jälkeen. Arja ja Syringa ovat muuten bloganneet Polvan esikoiskirjasta tämän päivän kunniaksi. En ollut aiemmin lukenut Anni Polvalta muita kirjoja kuin Tiinoja, ja Me tytöistä pidin ainakin näin aikuisena vielä enemmän kuin Tiinoista. Valitsin kirjan samalla perusteella kuin ensin lukemani Tiinankin. Menneeseen sijoittuvat koulukuvaukset ovat varsin kiehtovia.

Humoristisuus ja päähenkilöiden nokkeluus toivat hieman mieleeni Hilja Valtosen kirjat. Sekä Polvan että Valtosen kirjat ovat varsin lämminhenkisiä, ja lukija voi olla varma siitä, että päähenkilöt pääsevät aina pinteestä onnellisesti. Pidän vanhoista viihdekirjoista enemmän kuin nykyisistä ja luen melkein varmasti Polvan muitakin kirjoja. Me tytöt oli varsin nopea luettava ja viihdyin sen parissa erinomaisesti.

Minusta oli myös varsin mukava lukea ainakin tämän painoksen takakannesta löytyneitä aikalaisarvioita. Esimerkiksi E. J. Ellilä on virkkanut Uusimaa-lehdessä kirjasta näin: "Juttu on hyvä! Se on alusta loppuun elävää elämää, sillä huomaa selvästi, että kirjoittaja tuntee kaikki kertomansa asiat ja ihmiset. Tekisipä mieli sanoa, että hän on ollut samassa kauppaoppilaitoksessa kuin Maija ja Anja ja kenties asunutkin touhukkaan Johanssonskan täyshoidossa. Meillä ei ole montakaan iloista nuorisokirjaa, joten nyt saatu lisä otetaan kiitollisesti vastaan."

Aikoinaan Me tytöt on siis luokiteltu nuortenkirjaksi, vaikka nykyään kirjan voisi ajatella olevan myös aikuiseen makuun. Uskon, että olisin pitänyt kirjasta jo teininä, mutta tykkäsin siitä näin aikuisenakin, vaikka nuoruuteni on ollut aika erilaista kuin kirjassa. Tai ehkäpä se onkin yksi syistä, miksi pidin kirjasta niin paljon. Kirjat voivat siepata lukijan mukaansa ja viedä hänet arkisesta todellisuudesta poikkeavaan maailmaan. Tällaiset pakoretket kirjojen sivuilla ovat olleet aina minulle mieleisiä.

Kirjasta ilmestyy uusi painos tänä vuonna. Ilmestymispäivän pitäisi ilmeisesti olla jo tässä kuussa. Lukemani kirjaston kappale oli kolmatta painosta vuodelta 1964, ja tänä vuonna ilmestyvä painos on neljäs. Kolmannen ja neljännen painoksen välissä on siis ollut yli 50 vuotta. Onneksi Karisto on päättänyt ottaa Me tytöistä ja joistakin muistakin Polvan kirjoista uuden painoksen juhlavuoden kunniaksi.

Muualla: Saran kirjat

Anni Polva: Tiina aloittaa oppikoulun

Kansikuva: Maija Karma

Anni Polva: Tiina aloittaa oppikoulun 1989 (16. painos, 1. painos ilmestyi 1957) Karisto 140 s.
lainattu kirjastosta

- Minne sinä muka pääsit? Leila tuhahti. Hän oli kaksi vuotta Tiinaa vanhempi ja tunsi arvonsa. - Sinä hosut ja touhuat niin mahdottomasti, että sinusta ei saa mitään selkoa.
- Oppikouluun. Yhteislyseoon. Kävin juuri kuulemassa. Tiina oli iloa ja ylpeyttä tulvillaan.
-Kyllä ne raukat sinusta riesan saavat. Toivottavasti et joudu meidän luokalle. Leila kävi itsekin yhteislyseota. Hän oli aloittanut sen edellisenä vuonna, mutta jäänyt keväällä luokalleen. Häntä harmitti, että Tiina oli korotettu oppikoululaiseksi, niin että hän oli menettänyt erikoisasemansa pihapiirissä. Edellisenä vuonna hän oli ollut pihan ainoa tyttö, joka oli käynyt oppikoulua ja jokaisessa sopivassa tilaisuudessa hän oli muistuttanut siitä toisille. Aina kun oli tullut riita tai mielipide-eroavaisuuksia, hän oli huomauttanut ylimielisen arvokkaasti, ettei hänen kannattanut seurustella tyhmempien kanssa.
- Ne eivät ymmärrä yhtään mitään.

Tiina on vallan innoissaan oppikouluun pääsystä. Oppikoulun alkutaipale ei kuitenkaan suju kommelluksitta, sillä onhan kyseessä Tiina, jolle aina sattuu ja tapahtuu. 

Anni Polvan (1915-2003) syntymästä tulee tänään kuluneeksi 100 vuotta. Sen vuoksi tänään kirjablogeissa ilmestyy tiuhaan tahtiin bloggauksia Polvan kirjoista. Listan tänään ilmestyvistä Polva-bloggauksista voi käydä katsomassa Kulttuuri kukoistaa -blogista. Anni Polva oli varsin tuottelias kirjailija, jonka kirjoja on Wikipedian mukaan myyty lähes kolme miljoonaa kappaletta. Minulle Anni Polva oli ennen tätä haastetta tuttu vain Tiina-kirjoistaan. Tiesin, että hän on kirjoittanut muutakin, mutta en ollut tutustunut muuhun Polvan tuotantoon. Vaikka tämä bloggaus käsittelee Tiina-kirjaa, luin tempausta varten toisenkin Polvan kirjan, josta kirjoittamani bloggaus ilmestyy tänään yhdeksän aikaan illalla.

Luin ainakin suurimman osan Tiina-kirjoista ala-asteikäisenä. Ne eivät olleet minulle aivan yhtä tärkeitä kuin esimerkiksi Neiti Etsivät, mutta pidin siitä, että pääsin uppoamaan entisaikojen nuorten elämään. Olen aina tykännyt lukea erilaisista koulujärjestelmistä. Äitini kävi oppikoulun ja piti lapsuudessaan Tiina-kirjoista. Nämä syyt innostivat minua myöskin Tiina-kirjojen pariin ala-asteella. Valitsin tämän kirjan Anni Polva -haasteeseen juuri siksi, että nimen perusteella päättelin kirjan keskittyvän juuri Tiinan koulunkäyntiin. Vaikka kirjassa tapahtuu paljon koulun ulkopuolisiakin asioita, koulukuvausta oli mukavan paljon. Sain siis sitä, mitä odotinkin.

Tiina on hyvin oikeamielinen, hyväsydäminen ja nokkela tyttö. Välillä kirjaa lukiessa tuntui, että näitä piirteitä korostettiin liikaakin. Tiina tuntui jo liiankin täydelliseltä. Hän ei vain voinut tehdä mitään kovinkaan väärin.

Erästä tapahtumaa pohjustettiin kirjassa yllättävän paljon siihen nähden, miten nopeasti tapahtuma lopulta sivuutettiin. Muutenkin luvut tuntuivat osittain melko irrallisilta. Edellisen luvun tapahtumiin ei enää viitattu lainkaan, ja ne tuntuivat jo melkein unohtuneen.

Menneiden vuosikymmenten tyttökirjoihin on aina mukava palata. Tiina aloittaa oppikoulun täytyi pyytää kirjaston varastosta. Toivon, että uudetkin lukijat löytäisivät Tiinat, vaikka niitä ei enää olekaan niin helppo saada käsiinsä kuin lapsuudessani, jolloin ne olivat kirjaston hyllyssä esillä. Ehkäpä Anni Polvan juhlavuosi saa kirjastot noutamaan Polvan kirjoja varsinaisen kirjaston puolelle. Joistakin Polvan kirjoista ilmestyy tänä vuonna myös uusia painoksia, joten tänä vuonna Polva saa toivottavasti monia uusiakin lukijoita.

Muualla: Sheferijm, Kirjan pauloissa, Luetaanko tämä?

Tiina-sarja

Tiina, 1956
Tiina aloittaa oppikoulun, 1957
Tiina kesälaitumilla, 1958
Tiina toimii, 1959
Tiina ei pelkää, 1960
Tiinalla on hyvä sydän, 1961
Tiina epäilee Juhaa, 1962
Tiina seikkailee, 1963
Tiina on aina Tiina, 1964
Tiinan uusi ystävä, 1965
Tiina saa ehdot, 1966
Tiinastako näyttelijä, 1967
Tiinaa harmittaa, 1968
Tiinalla on hauskaa, 1969
Tiinaa ei ymmärretä, 1970
Tiinan ampiaiskesä, 1971
Tiinaa tarvitaan, 1972
Tiina joutuu sairaalaan, 1973
Tiinakin ratsastaa, 1974
Tiina ottaa vastuun, 1976
Tiinalle otetaan pikkusisko, 1978
Tiina ei löydä Tinttamaria, 1979
Tiina saa suukon, 1980
Tiina eksyy, 1981
Tiina etsii juuriaan, 1982
Älä itke, Tiina, 1983
Tiina ja vieras poika, 1984
Tiina vauhdissa, 1985
Taitaa olla rakkautta, Tiina, 1986

Sarah Lotz: Kolme & arvonta

Kannen kuvat: plainpicture/Bildhuset,
Masterfile

Sarah Lotz: Kolme (The Three 2014) 2014 Karisto 491 s. suom. J. Pekka Mäkelä
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Jotenkin olin palannut takaisin saapumisaulaan. En muista miten minä olin sinne kulkeutunut tai oliko joku yrittänyt pidätellä minua siinä kammottavassa salissa. Ajelehdin joukon mukana ja vaistosin, että minua tuijotettiin, mutta sillä hetkellä he eivät olleet sen tärkeämpiä kuin elokuvan avustajat. Ilmassa tuntui jotakin samankaltaista raskautta kuin juuri ennen myrskyn puhkeamista. Ajattelin: Ja hitot, nyt tarvitaan drinkki. Se ei ollut lainkaan minun kaltaistani, koska minähän olin ollut kuivilla jo kymmenen vuotta. Unissakävelin alueen toisessa laidassa olevaa irlantilaishenkistä pubia kohti. Pukupöljien porukka oli keräytynyt baaritiskin ääreen tuijottamaan televisiota. Heidän joukossaan punakka ääliö puhui muka-cockneymurteella aivan liian kovaa, paasasi WTC-iskuista ja toisteli kaikille, että hänen piti päästä Zürichiin puoli kuudeksi tai "päitä putoilisi". Paasaus päättyi kesken lauseen minun lähestyessäni ja minulle tehtiin tilaa kuin tartuntatautipotilaalle. Tietenkin olen sittemmin oppinut, että murhe ja kauhu ovat tarttuvia. 
Television ääni oli täysillä ja uutisankkuri - sellainen amerikkalainen botox-hirvitys, jolla oli Tom Cruise -hampaat ja liikaa meikkiä - jaaritteli suoraan kameraa kohti. Hänen takanaan näkyi kuva jonkinlaisesta suosta ja sen yllä leijuvasta helikopterista. Ja sitten luin alareunan otsikon: Maiden Airlinesin kone pudonnut Evergladesiin.
He ovat väärässä, ajattelin. Stephen ja tytöt olivat Go!Go!:n koneessa, eivät tuolla.
Ja sitten minä tajusin. Jokin toinenkin kone oli pudonnut.

Neljä lentokonetta tippuu saman päivän aikana, ja vain kolme ihmistä jää henkiin. Kaikki kolme eloonjäänyttä ovat lapsia. Ensin lasten selviytymistä pidetään ihmeenä, mutta sitten salaliittoteoreetikot ja uskonnolliset piirit alkavat muodostaa omia teorioitaan. Onko neljänneltäkin lennolta jäänyt henkiin lapsi ja ovatko lapset tuhoa mukanaan tuovia Ilmestyskirjan ratsastajia? Saattaisiko kenties avaruusolioilla olla osansa onnettomuuksissa?

Onnettomuuksista selviytyneet lapset eivät ole enää samanlaisia kuin ennen traagisia tapahtumia. Tietenkin lento-onnettomuus ja läheisten menettäminen ovat niin suuria asioita, ettei ole lapsien muuttuminen ole ihmekään. He eivät kuitenkaan tunnu surevan menetettyjä perheenjäseniään, ja heidän lähettyvillään sattuu selittämättömiä asioita. Jotkut ihmiset vakuuttuvat siitä, että pelastuneet lapset ovat pahoja.

Sarah Lotzin Kolme kuului kirjoihin, joita odotin todella malttamattomana. Kolmen piti ilmestyä jo heinäkuun puolessavälissä, mutta heinäkuu meni ilman Kolmea. Eilisaamuna vihdoinkin ovikello soi ja postinkantaja ojensi minulle odotettua pakettia. Vaikka liian monikin kirja odottaa keskeneräisenä, en voinut olla aloittamatta Kolmea heti, kun sain sen käsiini. Yöllä olin saanut luettua viimeisetkin sivut.

Kolme ei tarjonnut minulle aivan niin huikeaa lukuelämystä kuin odotin, mutta kirja on vetävä ja nopealukuinen. Janosin lisää tietoa lapsista ja odotin, mitä loppu tuo tullessaan. Pelkäsin ennalta arvattavampaa lopetusta, mutta onneksi kirjailija ei sellaiseen sortunut. Nautin kirjan poikkeuksellisesta rakenteesta, ja odottamaton lopetus saa kirjan jäämään pyörimään mielessä.

Kirjassa ei ole vain yhtä kertojaa, ja Kolme sisältää Mustasta perjantaista kirjoitetun teoksen. Elspeth Martinsin koostama kohukirja sisältää onnettomuuden uhrien äänittämiä viimeisiä viestejä, chat-keskusteluja, lehtiartikkeleita, sähköpostiviestejä ja haastatteluja. Minusta perinteisestä kaunokirjan rakenteesta poikkeaminen on aina varsin piristävää. Tähänkin tarinaan eri näkökulmat ja fiktiiviset dokumentit tuovat todellisuuden tuntua. Tosin en aivan unohtanut tarinan olevan keksitty, vaikka kannessa muuta väitettiinkin.

Dokumentaarinen rakenne toi mieleeni Max Brooksin World War Z -teoksen. Pidin Brooksin kirjan rakenteesta paljon, mutta loppua kohden aloin kuitenkin kaivata parempaa kontaktia henkilöhahmoihin. Vaikka Kolmessa tarina kerrottiin myös monesta näkökulmasta, tietyt kertojat toistuivat monta kertaa ja heihin sai kirjan edetessä otteen. Mielestäni Kolmessa rakenne on onnistuneempi ja koukuttavampi kuin Brooksin zombikirjassa.

Odotin, että kirja olisi vielä kauhistuttavampi. Jotkin kohdat tuntuivat hieman hyytäviltä, mutta en kuitenkaan pelännyt missään vaiheessa kunnolla. Vaikka Kolmesta ei tullutkaan yhtä suosikkiani toisin kuin odotin, kirja oli varsin mukaansatempaava enkä eilen malttanut paljon muuta tehdä kuin lukea. Kirjan kotisivu on myös ihan mielenkiintoinen.

♥♥♥♥¼

Arvon kerran luetun kappaleen Sarah Lotzin Kolmea. Kirjan arvontaan voi osallistua laittamalla kommentin, jossa mainitsee osallistuvansa arvontaan. Jos haluat osallistua mutta sinulla ei ole omaa blogia, laita kommenttiin myös sähköpostiosoite. Arvontaan voi osallistua elokuun 13. päivään (keskiviikko) kello 18.00 mennessä.
ARVONTA ON PÄÄTTYNYT!

Johan Harstad: Darlah - 172 tuntia kuussa

Johan Harstad: Darlah - 172 tuntia kuussa 2012 (Darlah - 172 timer på månen 2008) Karisto 438 s. suom. Elina Uotila
lainattu kirjastosta

"Ajatelkaapa tätä: me lähetämme sinne kolme nuorta, ja he saavat kukin oman kameran, omat tehtävänsä, joita heidän tulee suorittaa Kuussa. Koko maailma haluaa tietenkin seurata tapahtumia, kiinnostuneita televisiokanavia riittää varmasti jonoksi asti ja koko tutkimusretki rahoittaa käytännössä itse itsensä."
Miehet nyökyttelivät nyt jo ponnekkaammin.
"Mutta miten me oikein päätämme, keitä sinne lähtee?"
Lewis hymyili taas, entistä viekkaamman näköisenä.
"Me järjestämme arvonnan."
Se oli viimeinen asia, joka keskustelussa sanottiin. Sen jälkeen miehet järjestivät aiheesta äänestyksen ja kaikki nostivat kätensä ilmaan. He olivat kuulennon puolesta. Sen jälkeen heille jaettiin paksut kirjekuoret, joissa tilanne oli kuvattu yksityiskohtaisesti. Kuorissa oli kaksi raporttia vuodelta 1974, jotka kertoivat Kuussa tehdyistä löydöistä, sekä lukuisia valokuvia - useimmat niistä erittäin tummia ja epätarkkoja - jotka osoittivat että siellä oli todellakin jotain, mitä siellä ei olisi pitänyt olla.

Les! Lue! -blogin Reeta kirjoitti muutama viikko sitten norjalaisesta nuortenkirjasta, jonka idea kuulosti varsin erikoiselta. NASA järjestää arvonnan, jonka voittavat kolme nuorta pääsevät mukaan kuulennolle. Arpaonni suosii japanilaista Midoria, ranskalaista Antoinea ja norjalaista Miaa. Kuussa heitä kuitenkin odottavat kauhut, jollaisia he eivät osanneet aavistaa.

Kirjan nuoria kuvattiin melko stereotyyppisesti. Antoine kituu sydänsurujen vuoksi ja uskoo rakkautensa olevan kuolematonta. Midori on sopeutumaton ja kaipaa uudenlaista alkua. Mialla kärsii ymmärtämättömistä vanhemmista ja haaveilee kuuluisan muusikon urasta. Henkilöt olivat melko ohuita ja olisin toivonut, että he olisivat olleet hieman monipuolisempia ja siten uskottavampia. Päähenkilöiden syyt avaruuteen lähtöön olivat myös hieman outoja. Olisin odottanut, että joku henkilöistä olisi todella haaveillut avaruuteen pääsystä, mutta kaikille avaruus tuntui olevan välietappi tai pakokeino.

Kirjan loppupuoli oli todella puistattava. Loppuratkaisu oli myös yllättävä, koska olen tottunut tietynlaiseen nuortenkirjojen noudattamaan kaavaan. Harstad oli kuitenkin välittämättä mistään normeista ja kirjoitti omanlaisensa lopun. En ensin oikein osannut päättää, pidinkö loppuratkaisusta vai enkö, mutta nyt olen sitä mieltä, että se oli aika huikea. Se jäi kummittelemaan mieleeni. 

Annoin juonen ja etenkin loppuratkaisun takia kirjalle joitakin epäkohtia anteeksi. Alussa esimerkiksi henkilöiden pinnallinen kuvaus häiritsi, koska kirjailija keskittyi kuvaamaan henkilöiden päätöksen takana olevia syitä ja elämäntilannetta. Ensimmäiset 200 sivua odotin lähinnä pääsyä Kuuhun. Kun nuoret pääsivät Kuuhun, en enää paljoa välittänyt siitä, millaisia henkilöt olivat. Tosin en heihin kovin suuresti kiintynyt, ja välinpitämättömyyteni henkilöitä kohtaan vaikutti kyllä siihen, millaisia tunteita kirjan tapahtumat saivat aikaan.

Ainakin Wow! signaali ja Emilie Sageen tapaus eivät ole Harstadin mielikuvituksen tuotetta. Niiden selityksistä ja Emilien tapauksen totuudenmukaisuudesta voi tietenkin jokainen tehdä omat johtopäätöksensä. Pidän siitä, että kirjailija ottaa selvää todellisista tai huhutuista asioista ja yhdistää niitä kirjansa juoneen. Tämä tekee kirjasta vielä karmivamman. 

♥♥♥♥

Muissa blogeissa: Mustemaailmani, Alas taikavirtaa, Lopunajan lauseet, Notko, se lukeva peikko, Diutun kirjaimia, Kirjaston kummitus, Jos vaikka lukisi..., Kansien välissä, Operaatio-E, Tulin Luin Bloggasin, Books and pictures, Sivullinen Stooreja ja Olipa kerran kirjablogi. 

Theo Lawrence: Salatun voiman kaupunki

kansi: Tex Hänninen

Theo Lawrence: Salatun voiman kaupunki 2013 (Mystic City 2012) Karisto 403 s. suom. Kirsi Ohrankämmen
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Vasta silloin huomaan pidättäneeni hengitystäni. Puhallan ilmat ulos ja täytän sitten keuhkoni uudelleen. Suuntaan katseeni mystikkoon, jonka lähettämät säteet ovat kadonneet. Poika seisoo keskellä katua kädet rennosti syvällä taskuissaan.
Aivan kuin hän olisi kuka tahansa nuori. Aivan kuin hän olisi normaali.
Kapinalliset mystikot ovat lainsuojattomia. He ovat vaarallisia, ja heistä pitää tehdä ilmoitus välittömästi. Tiedän sen tuhansien elämäni aikana näkemieni viranomaisilmoitusten perusteella. Mutta...
Tämä mystikko pelasti henkeni. 

Aria Rose on 16-vuotias Ylhästöön kuuluva tyttö, joka on menettänyt muistinsa hileyliannostuksen seurauksena. Hänelle kerrotaan, että hän on rakastunut perheensä vihamiessuvun vesaan Thomasiin ja Thomasin ja Arian rakkaustarina on saanut suvut hautaamaan sotakirveensä. Thomas ei tunnu kuitenkaan lainkaan tutulta ja Aria alkaa epäillä tulevaa avioliittoaan. 

Luin Salatun voiman kaupungin syksyllä niihin aikoihin, jolloin bloginpitoni oli hieman retuperällä. Kirja ei herättänyt minussa kovin vahvoja tuntemuksia puolesta tai vastaan, joten siksikään kirjasta bloggaaminen jäi. Nyt kuitenkin kaduttaa, koska huomaan muistikuvieni olevan hyvin hämäriä.

Kirjaan on tuotu mukaan vakavia aiheita. Teoksen ihmiset on kirjaimellisesti jaettu kahteen luokkaan. Ylhästössä asustavat korkea-arvoiset ja Syvästössä majailevat yhteiskunnan pohjasakka. Syvästön asukkaisiin kuuluvat myös syrjityt ja vaarallisiksi väitetyt mystikot, joiden energiaa käytetään Ylhästön tarpeiden tyydyttämiseen. Mystikkoihin kohdistuu vakavaa syrjintää ja ennakkoluuloja. Mystikkoja vältellään ja heitä mustamaalataan. Jotkut jopa toivovat, että he menettäisivät äänioikeutensa. 

Lawrencen moderni Romeo ja Julia -tarina ei onnistunut saamaan minua kunnolla otteeseensa. Ehkä olen lukenut liikaa nuorten aikuisten kirjoja kolmiodraamoilla höystettynä. Vaikka kirjassa oli muutakin kuin rakkausjuoni, jäin kaipaamaan lisää jännittävyyttä. Lawrencen luoma dystooppinen maailma oli kuitenkin kiehtova ja se saikin minut lukemaan kirjan. Kirjan maailma ja loppuratkaisu olivat sen verran kiehtovia, että todennäköisesti myös jatkan sarjan parissa.

Juoni ei ollut kovinkaan yllättävä. Pystyin suht helposti arvaamaan monet tärkeistä juonenkäänteistä. Olen huomannut, että monet nuorille aikuisille suunnatuista dystopiakirjoista kerrotaan preesensissä. En ole enää niin allerginen nykyhetken aikamuodolle, mutta koen sen silti useimmiten melko turhaksi kerrontaratkaisuksi.

Tänä keväänä pitäisi ilmestyä sarjan toinen osa Toxic Heart englanniksi. Voisin olettaa, että jossakin vaiheessa sarjan seuraavakin osa ilmestyy suomennoksena.

Muissa blogeissa: Kirjavinkit, Tarinoiden syvyydet, Lukuholistin maistiaiset, Kirjaneidon tornihuone, Hulluna kirjoihin, Yöpöydän kirjat ja Hallanhenki. 

J. S. Meresmaa: Mifongin aika

J.S. Meresmaa: Mifongin aika 2013 Karisto 494 s.
lainattu kirjastosta

Hän katsoi sisälehteä. "Tämä on ensipainos. Arran nylkisi sinut jos tietäisi miten sinä käsittelet hänen arvotavaroitaan."
Murhe häivähti heidän välillään.
Heidän isoveljensä oli ollut kuolleena yli neljä vuotta, mutta tuska tuntui yhä. Arran ei ollut lakannut vierailemasta heidän keskusteluissaan. Kaikki Sudhaerissa muistutti hänestä, joten se olisi ollut mahdotontakin. Perheen antikvariaatti oli ollut Arranin ylpeys ja intohimo, ja Dante oli jäänyt auttamaan Roania sen ja heidän vanhan isänsä hoitamisessa. Järjestelyn oli pitänyt olla vain väliaikainen, mutta kun Fata oli kuollut vuosi hänen kotiinpaluunsa jälkeen, Dante oli ymmärtänyt, ettei Roanista ollut yksin liiketointa hoitamaan. Jos maalauskausi alkoi, veli ei kiinnittänyt mitään huomiota sellaisiin seikkoihin kuin vuorokauden aika tai peseytyminen, toimeksiannoista ja asiakkaista puhumattakaan. Roan saattoi myös unohtua valloitustensa lakanoihin ja palata vasta kun intohimon liekki himmeni. Dante oli kaukana kauppiaasta, mutta hänellä oli sentään sotilaan kuri ja järjestelmällisyys.
"Jos se minusta olisi kiinni, ne kaikki saisi polttaa", Roan mutisi.
Dante tunnisti katkeruuden särmän lauseen takana. Ilman rakkautta kirjoihin Arran ei olisi kuollut, mutta juuri Arranin muiston vuoksi he jatkoivat antikvariaatin pitoa.

Belonen kuningas Landis Duverney on kuolemaisillaan ja käskee Bran Capimontia etsimään Landisin pojan Ciaranin, jolla on oikeus kruunuun Landisin kuoltua. Ciaranin äiti Ardis on joutunut olemaan erossa pojastaan, mutta lähtee noutamaan häntä luokseen, kun hänelle selviää, että Ciaranin kaksoissisko Fewrynn tarvitsee veljeään. Mifongeista kaksi, Dargrún Punainen ja Haldor Sininen, on nyt hereillä. Jostakin syystä Haldor Sininen on kuitenkin alkanut kylvää tuhoa ympärilleen, ja hänet on saatava aisoihin.

Luin Mifonki-sarjan aloitusosan Mifongin perinnön vajaa puoli vuotta sitten. Pidin kirjasta kovasti, mutta syksyn kiireiden lomassa en ehtinyt etsiä Mifongin aikaa käsiini ennen kuin vasta nyt. Koska tämä bloggaus käsittelee Mifonki-sarjan toista osaa, tätä ei kannata lukea, jos ensimmäinen osan lukeminen on vasta aikomuksen tasolla. Onneksi ensimmäisen osan tapahtumat alkoivat vähitellen palautua mieleen, mutta jotkin juonenkäänteet olivat jo päässeet unohtumaan. Tämä ehkä ajoittain häiritsi hieman lukemista. Alun henkilölista oli tarpeen, ja siitä muutaman kerran kurkin, kuka oli kukakin.

Mifongin aika alkaa hieman hitaasti, mutta pikkuhiljaa vauhti kiihtyy juuri sopivaksi ja alun jälkeen kirja oli hyvinkin mukaansatempaava ja nopealukuinen. Meresmaa on onnistunut punomaan juoneen koukkuja, joita ainakaan minä en osannut aavistella ja viimeisen sivun luettuani jäin miettimään, mitäköhän seuraavassa kirjassa tapahtuu. Toinen osa täytti odotukseni. Sivumäärästään huolimatta kirjan luki yhdessä hujauksessa, sillä alkukankeuden jälkeen juoni sai otteeseensa.

Olen hullaantunut Meresmaan kehittelemään fantasiamaailmaan. Mielestäni on ihanaa, että Suomessa julkaistaan tällaista fantasiaa. Suomessa on tietysti omat myyttinsä, joiden perustalle voi rakentaa hyviä tarinoita, mutta tällaista kotimaisesta kynästä tullutta yleismaailmallisempaa fantasiaakin on todella mukava lukea.

Ensimmäisen Mifonki-kirjan tavoin Mifongin aika jätti minulle janon fantasiaan. Haluaisin lukea pian - tai oikeastaan heti nyt - George R.R. Martinin A Game of Thronesin ja Patrick Rothfussin The Name of the Windin. Aloin jo lukea erästä lempikirjoistani J.R.R. Tolkienin The Lord of the Ringsiä ensimmäistä kertaa englanniksi. Suomeksi se kun on tullut muutamaan kertaan luettua ja sain vihdoinkin hankittua sen myös alkuperäiskielellä omaan hyllyyni.

Meresmaan blogista löysin tiedon, että Mifonki-sarjan kolmas osa Mifongin mahti ilmestyy elokuussa Myllylahden kustantamana.

Muita arvioita kirjasta löytää täältä.

Vuosisatojen pölyttämää? Emily Brontë: Humiseva harju

kansi: Eden Upton Eddisin Maria Louisa, Lady Penrhyn -teos

Emily Brontë: Humiseva harju 2012 (1. painos 1976) (Wuthering Heights 1847) Karisto 451 s. suom. Kaarina Ruohtula
lainattu kirjastosta

- Eikä ole! hän tiuskasi. - Se ei ole huonoin vaan paras syy! Toiset syyt merkitsivät vain omien oikkujeni tyydyttämistä ja Edgarin toiveiden täyttämistä. Mutta tämä syy tarkoittaa sen ihmisen parasta, jonka vallassa ovat myös kaikki tunteeni Edgaria ja omaa itseäni kohtaan. En osaa oikein ilmaista asiaa, mutta varmaan sinulla ja jokaisella ihmisellä on sellainen tunne, että oman olemuksensa ulkopuolella ihmisellä on, tai hänellä pitäisi olla, jokin toinen olemassaolon muoto. Mitä hyötyä siitä on, että minut on luotu, jos koko minuuteni olisi tässä? Elämäni suurimmat kärsimykset ovat olleet Heathcliffin kärsimykset - jokaisen niistä olen myötäelänyt; hän on minun elämäni tärkein sisällys. Jos kaikki muu tuhoutuisi, mutta hän jäisi, jatkuisi elämäni; mutta jos kaikki muu jäisi ja hän tuhoutuisi, muuttuisi koko maailma minulle aivan vieraaksi. En tuntisi enää kuuluvani siihen, olevani osa siitä. Lintonia kohtaan tuntemani rakkaus on kuin puiden lehvistö. Tiedän, että aika muuttaa sen niin kuin talvi muuttaa metsän toisen näköiseksi. Rakkauteni Heathcliffia kohtaan on kuin ikuinen peruskallio - siitä on vähän silmän iloa, mutta se on välttämätön. Nelly, minä olen Heathcliff - hän on aina, aina mielessäni - ei ilona, sen enempää kuin itsekään olen itselleni aina iloksi - vaan osana ominta itseäni - älä siis enää puhu meidän erostamme, sellainen on mahdoton, ja -

Keksin aloittaa blogissani sarjan, jossa kirjoitan ennen vuotta 1900 ilmestyneistä teoksista. Ne saavat olla tai olla olematta klassikkoja, mutta kirjojen on oltava sellaisia, joita en aiemmin ole lukenut. Haluaisin nimittäin lukea esimerkiksi The Picture of Dorian Grayn ja Draculan jälleen uudelleen, mutta uudelleenluetut kirjat eivät kuulu Vuosisatojen pölyttämää? -sarjaan. Aikomuksenani on tutustua vanhaan kirjaan ainakin joka toinen kuukausi, mutta tietenkin saan tehdä tutkimusretkiä useammankin, jos minulla riittää innostusta ja aikaa. Koska Vuosisatojen pölyttämää? ei ole varsinainen haaste, aion jatkaa sarjaa niin kauan kuin itselläni kiinnostusta riittää. Sarja on siis toivottavasti pitkäikäinen. Sarjan nimi Vuosisatojen pölyttämää? tulee siitä, että aion miettiä, ovatko lukemani teokset kestäneet aikaa vai tuntuvatko ne jo niin pölyisiltä, että niitä ei voi lukea yskimättä.

Olin onnistunut pitämään itseni melko tietämättömänä Humisevan harjun juonesta, ja hyvä niin. Jos et ole vielä lukenut Humisevaa harjua etkä halua kirjasta tietää liikoja, en suosittele lukemaan tekstiäni.

Herra Lockwood vuokraa Heathcliffilta Rastaslaakson kartanon ja kiinnostuu Humisevan harjun asukkaiden menneisyydestä. Hän saa taloudenhoitajansa Nelly Deanin palaamaan ajassa 30 vuotta taaksepäin, jolloin Catherine Earnshaw'n isä palaa eräältä kaupunkireissultaan mukanaan koditon poika, jota hän ei hellennyt jättää orpona kadulle. Catherine toivottaa isänsä ottopojan tervetulleeksi sylkäisemällä häntä päin, mutta pian Heathcliffista ja Cathysta tulee erottamaton ja rasavilli parivaljakko. Cathyn veli Hindley sen sijaan on kateellinen isänsä Heathcliffille antamasta huomiosta ja alentaa Heathcliffin aseman palvelijaksi heti isänsä kuoleman jälkeen. Cathy ja Heathcliff rakastuvat, mutta Cathy päätyy järkiavioliittoon Edgar Lintonin kanssa. Heathcliff lähtee Humisevasta harjusta hyvästejä jättämättä, koska hän ei kestä tietoa Edgarin ja Cathyn tulevasta avioliitosta. Heathcliff palaa Cathyn avioitumisen jälkeen, ja Edgarin Isabella-sisko hullaantuu Heathcliffiin. Heathcliff janoaa kostoa. Hän alkaa toteuttaa kostoaan vastaamalla Isabellan liehittelyyn ja tekemällä hänestä vaimonsa ja hyvin onnettoman naisen.

Emily Brontë (1818-1848) oli Brontën kirjailijasisaruksista keskimmäinen. Paha vilustuminen johti ensin tuberkuloosiin ja lopulta kuolemaan, kun Emily oli vain 30-vuotias. Vuotta ennen Emilyn kuolemaa ilmestynyt Humiseva harju jäi hänen ainoaksi romaanikseen, mutta se on saavuttanut klassikon aseman.

Yritin ensin lukea Brontën kirjaa alkuperäiskielellä englanniksi, mutta luovutin melko pian. Humisevan harjun palvelija Joseph käytti niin vahvaa murretta, että arvelin pystyväni nauttimaan kirjasta paremmin suomennettuna. Kyllähän vaikka alla olevasta kohdasta ymmärtää osan Josephin sanomasta, mutta ainakin minun lukemistani näin vahva murre hidasti ja vaikeutti niin paljon, että päätin lukea kirjan englanniksi vasta sitten, kun tiedän tarinan kunnolla. Ehkä hieman ihmettelin, että Kaarina Ruohtula oli suomentanut Josephin puheen enimmäkseen lähes kirjakielellä (tosin mm. esimerkkilainauksen kakarat ei ole kirjakielinen sana). Mielestäni olisi ollut ihan mukava kääntämisratkaisu, jos Joseph olisi käyttänyt jotakin suomen kielen monesta murteesta. Tosin jos suomentaja olisi näin tehnyt, suomennoksessa käytetyn murteen puhujat olisivat voineet kokea suomennoksen lukemisen oudoksi, sillä kirja ei kuitenkaan sijoitu heidän kotinurkilleen. Silti jäin toivomaan, että Josephin puhe olisi suomennettu hieman eri tavalla.

'"T' maister nobbut just buried, and Sabbath nut oe'red, und t' sahnd uh't gospel still i' yer lugs, and yah darr be laiking! shame on ye! sit ye dahn, ill childer! they's good books eneugh if ye'll read 'em: sit ye dahn, and think uh yer sowls!"*

Koin Humisevan harjun aika vahvasti. Romaani piti minua niin hyvin otteessaan, että siirsin parina iltana nukkumaanmenoa siihen, että olen lukenut vielä tämän luvun ja sitä seuraavan ja niin edelleen siihen asti, kunnes en enää jaksanut pitää silmiäni auki. 

Huomasin miettiväni, olisivatko asiat menneet aivan toisin, jos Heathcliffia olisi kohdeltu lapsuudessaan toisin tai jos hän olisi saanut elämänsä rakkauden Cathyn. Vaikka henkilöt ovat olemassa vain kirjan sivuilla, silti toivoin vahvasti heille erilaista kohtaloa. Pyrin myös pitkään selittämään Heathcliffin käytöstä ja luonnetta rankalla lapsuudella, mutta vaikka Heathcliffin persoonaan olisi miten vaikuttanut ympäristö, häntä ei vain jaksa puolustella mielessään koko kirjan aikaa. Minä menetin uskoni Heathcliffiin viimeistään siinä vaiheessa, kun hän tappoi Isabellan koiran.

Brontën Humiseva harju oli minulle todella positiivinen yllätys. Odotin jotakin austenmaista eivätkä Jane Austenin kirjat ole ainakaan vielä saaneet minua lumoutuneeksi, joten Humisevan harjun jopa hienoisia kauhun vivahteita saava romantiikka oli enemmän minun juttuni. Minun on kuitenkin hyvin vaikeaa pitää kirjaa suurena rakkaustarina, sillä päähenkilöt olivat luonteiltaan ja tunteiltaan sen verran kieroutuneita. Naimakaupat tehtiin hyvin laskelmoidusti. Kirjassa näkyy tietysti oma aikansa esimerkiksi vahvana ihmisten jaotteluna luokkiin, mutta kirja ei maistunut ummehtuneelta vaan edelleen raikkaalta kuvaukselta intohimosta ja tapahtuma-ajastaan.

Innostuin myös katsomaan yhden Humisevan harjun elokuvasovituksista. Valikoin monien joukosta versioista uusimman eli vuonna 2011 ilmestyneen. Elokuvassa kehyskertomus oli jätetty kokonaan pois, ja siinä ei kerrota nuoremman Catherinen tarinaa lainkaan. Katsoin elokuvan heti saatuani kirjan päätökseen, ja elokuva tuntui hieman tyngältä, koska minulla oli niin vahvasti muistissa myös kirjan loppuosa Cathyn kuoleman jälkeen. Elokuva keskittyi ehkä kirjaa enemmän Cathyn ja Heathcliffin traagiseen rakkaustarinaan, kun taas kirja esitteli hyvin epämiellyttäviä ja kostonhimoisia piirteitä Heathcliffista. Eipä Heathcliff kovin rakastettava Humisevan harjun alkupuolellakaan ollut, mutta hän vain pahenee kirjan edetessä.

* - Isäntä on vasta hiljan haudattu, sapatti ei ole vielä ohi, teillä on vielä korvissanne evankeliumin sanat ja silti uskallatte leikkiä. Hävetkää! Istukaa paikoillanne, kakarat. Täällä kyllä riittää hyviä kirjoja luettavaksi, istukaa ja ajatelkaa sielujanne.

Tätä Brontën ainoaksi romaaniksi jäänyttä ja klassikoksi muodostunutta teosta on luettu todella monessa kirjablogissa: Valikoiva kirjatoukka, Nipvet, Kirjan viemää, Lumikin luetut, Humisevalla harjulla, Insinöörin kirjahylly, Kirjahullun mietteitä, Varpun kirjakorneri, nadjan kirjasto, Kirjaurakka, Lähiöneidon lokikirja, kujerruksia, Satun luetut, 100 kirjaa, Ruohonkortta, kirjavaa, Sallan lukupäiväkirja, Jokken kirjanurkka, Leena Lumi, Kirjakaapin avain, Turun Tilda, Kirjakammari, Kirjavinkit, Kirjaimellisesti, Book Hunter, Morren maailma ja Maailman ääreen.

Humiseva harju inspiroi myös Kate Bushia ja sen pohjalta syntyi hieno Wuthering Heights -kappale.

J. S. Meresmaa: Mifongin perintö

kansi: Susan Fox / Trevillion Images

J. S. Meresmaa: Mifongin perintö 2012 Karisto 470 s.
lainattu kirjastosta

Keskustelu oli kevyttä ja yleisluontoista pääruokaan asti, ja Ardis jännitti leukojaan ettei haukottelisi. Hän leikkasi lohipiirakasta palan ja oli ajatuksiinsa vaipuneena tipahtanut keskustelun kärryiltä, mutta havahtui, kun hän erotti oman nimensä runsaasti viiniä nauttineen belonelaismiehen puheesta.
"...toki nuori, mutta kuningas on varma siitä, että saa hänet viihtymään Boergessa. Ja onhan Hänen Majesteettinsa melko nuorekas ikäisekseen, ei tällainen vanha käppyrä kuten minä."
Boerge oli Belonen pääkaupunki ja kuninkaanlinna. 
"Enkä usko, että hän kasaisi liikaa paineita lastenkaan suhteen. On kuitenkin ihan luonnollista olettaa, että perijöitä tulee, kun tyttö on nuori ja terve.
"Anteeksi, mutta kuka mahtaa olla kyseessä? Ardis kysyi uteliaana.
Belonen asiamies katsoi Ardisista Amargoon ja takaisin suu hieman raollaan. Ardis erotti hänen suupielessään tillin lehden ja kiemursi halusta huomauttaa asiasta. "Ettekö te sitten tiedä?"
Ardisin katse siirtyi hänen isäänsä.
Amargo nosti kyynärpäänsä pöydälle, risti sormensa löyhästi kasvojen eteen ja puhui äänellä, joka osoitetaan tavallisesti lapsille. "Ardis, kyllähän me olemme puhuneet tästä. Olet ollut tietoinen siitä, että näin tulee käymään, ja mitä pikemmin sen parempi, eikö niin? Olen ylpeä voidessani ilmoittaa, että Landis Duverney, Belonen kahdeksas kuningas, on eilen allekirjoittanut avioliittopaperit, jotka vapauttavat sinut alaisuudestani."

Ardis Isvergal järkyttyy saadessaan kuulla, että hänen isänsä aikoo naittaa hänet ikälopulle Landis Duverney -kuninkaalle komean nuoren prinssin sijasta. Amargo Isvergalilla, Merontesin kuninkaalla ja Ardisin isällä, onkin ollut enemmän mielessä vahvan liittolaisen saaminen kuin tyttärensä onnellisuus. Merontesiin sattuu saapumaan Dante Rondestani, joka matkustaa kaupunkiin hankkiakseen arvokkaan kirjan. Dante päätyy kohtalon oikun kautta Ardisin henkivartijaksi ja huomaa kuninkaan tyttären olevan houkuttelevan kielletty. Ardisista tulee kuitenkin Landisin vaimo isänsä allekirjoittaman naimasopimuksen mukaan, mutta Ardis pitää tuoretta aviomiestään ennemmin ystävänä kuin rakastettuna. Landis haluaisi perillistä vaimoltaan, ja Ardisin raskautta odottavat muutkin kuin Landis. Ardis ei osaa arvatakaan, miten tärkeä osa hänellä on erään suunnitelman täyttymisessä, johon liittyvät myös tarujen olennot, mifongit.

Luin ala-asteen viimeisinä vuosina todella paljon fantasiaa. Silloisessa lähikirjastossani oli fantasiahylly tai oikeastaan se oli vain kirjahyllyn pääty, joka oli sopivasti melkein kirjaston sisäänkäynnin vieressä. Se hylly minun oli käytävä katsomassa aina ensimmäisenä, kun vierailin kirjastossa, ja suuren osan sen sisällöstä luinkin noiden vuosien aikana. Viime vuosina olen lukenut harmittavan vähän fantasiaa ja olenkin ajatellut, että minulle tuli pienoinen yliannostus noista vuosista, jolloin pakenin säännöllisesti fantasiamaailmoihin. Tänä kesänä päädyin kuitenkin kirjaston fantasiahyllylle, ja J.S. Meresmaan Mifongin perintö veti minua puoleensa. Ajattelin rakastaneeni fantasiaa niin monen vuoden ajan. Kyllähän minulla oli vielä oltava sisälläni halu upota toisenlaiseen maailmaan ja unohtaa kaikki muu. Olin oikeassa. Fantasian pariin palaaminen tuntui niin uskomattoman hyvältä, että kirjaston fantasiahylly taitaa saada minusta uuden ahkeran vierailijan. 

Mifongin perintö on aika perinteistä fantasiaa, mutta todella koukuttavaa sellaista. Ardis Isvergal on vahva naishahmo, joka ei alistu kiltisti aviomiehensä vallan alle. Myötätuntoni oli täysin Ardisin puolella, sillä hänen Landis-aviomiehensä paljastuu melko sovinistiseksi ja epämiellyttäväksi henkilöksi. Pidin siitä, miten tärkeän ja rohkean henkilöhahmon Meresmaa on Ardisista luonut. Joissakin fantasiakirjoissa naiset ovat liian passiivisia ja miesten varjoon jääviä, jotta he voisivat herättää lukijassa ihailua. Ainakin minä ihailin ja kiinnyin Ardisiin, ja niin uskoisin monelle muullekin lukijalle käyvän. Ardis ei suostu jäämään seikkailuista pois ainakaan, jos hänellä on jotakin hänelle rakasta puolustettavana. Hän on kuitenkin inhimillisen epätäydellinen, mikä tekee Ardisista osittain jopa samaistuttavan henkilöhahmon.

Meresmaa kuvailee tarkasti henkilöitä ja paikkoja. Tämä kerronnan piirre oli minulle mieleinen, sillä näin maisemat ja henkilöt maalautuivat selvästi mieleeni. Vaikka en ole enää niin hyvä kirjoihin eläytyjä kuin lapsena, Mifongin perintö sai minut unohtamaan oman elämäni ja imemään kirjan sivuilta Ardisin, Danten ja muiden elämiä. Pidän muutenkin Meresmaan tyylistä kirjoittaa. Siinä on jotakin ylevää mutta kuitenkin helposti lähestyttävää, mikä mielestäni sopii erinomaisesti fantasiakirjallisuuteen.

Mifongin perinnössä on juuri sopiva ripaus romantiikkaa, ja kirjan seikkailu takaa, ettei juoni muutu missään vaiheessa puuduttavaksi. Olen valittanut, miten joissakin nuortenkirjoissa rakkauskuviot ovat se pääasiallinen ja tärkein juonikuvio. Meresmaan kirjassa ei onneksi näin todellakaan ollut. Kariston sivuilla Mifongin perintö kutsutaan historiallista seikkailuromaania läheneväksi varttuneiden nuorten fantasiatarinaksi. En oikein keksi syytä sille, miksi Mifongin perintö olisi erityisesti nuortenkirjallisuutta, ja takakannesta päätellen kirjalla taitaakin olla kaksoisluokitus (84.2 ja N84.2). Vaikka minun innokkain fantasiakauteni sijoittui lapsuuteni ja nuoruuteni vaihteeseen, monet aikuiset taitavat olla ainakin yhtä innokkaita fantasian lukijoita kuin nuoret.

Mifonki-sarjasta on ilmestynyt tänä vuonna toinen osa Mifongin aika, jonka haluaisin saada luettavakseni pian. 

Käy myös kurkkaamassa J.S. Meresmaan kirjailijan elämästä kertovaa blogia. Sieltä näet, ketkä muut ovat Mifongin perinnöstä kirjoittaneet.