Neal Shusterman: UnSouled

Neal Shusterman: UnSouled 2013 Simon & Schuster 404 s.
ostettu uutena

Risa admires herself in a way she's never taken the time to do before. A makeover. That's something this misguided world is long overdue for as well. If only Risa knew how to make that happen. Her mind goes back to Audrey's heartfelt tale about her son. It used to be that medicine was about curing the world's ills. Research money went into finding solutions. Now it seems medical research does nothing but find increasingly bizarre ways to use Unwinds' various and sundry parts. NeuroWeaves instead of education. Muscle refits instead of exercise. And then there's Cam. Could it be true what Roberta said - that Cam is the wave of the future? How soon until people start wanting multiple parts of multiple people because it's the latest thing? Yes, perhaps unwinding is kept alive by parents desperate to save their children, but it's the vanity trade that allows it to thrive with such gusto.
If there were any other option... It's the first time Risa truly begins to wonder why there isn't. 

Starkeyn johtama nuorisojoukko kapinoi purkamisjärjestelmää vastaan, mutta heidän kapinastaan voi seurata enemmän pahaa kuin hyvää. Connor ja Lev ovat jälleen pakomatkalla. Risa on jättänyt taakseen purettujen osista kootun Camin, ja Cam ei voi unohtaa Risaa. Camilla on myöskin identiteettikriisi. Onko hän varsinaisesti ihminen vai vain eri ihmisten paloista koottu olio? 

Shustermanin dystologian ideana on tiivistettynä se, että pro choice - ja pro life -ihmisten väliset erimielisyydet ovat johtaneet karmivaan ratkaisuun. Abortit ovat kiellettyjä, mutta nuoret ovat 13 ja 18 ikävuoden välisenä aikana (tosin ikäraja on alennettu 17 vuoteen ensimmäisen kirjan jälkeen) vapaata riistaa. Jos he käyttäytyvät huonosti, joutuvat huoltajuuskiistojen välikappaleiksi tai ovat muuten vain epätoivottuja, huoltajat saavat ilmoittaa jälkikasvunsa purettaviksi. Purkamisen kannattajat eivät pidä purkamiseksi joutumista edes kuolemana vaan heidän mukaansa nuori jatkaa olemassaoloaan vain hieman eri muodossa. Puretun nuoren osat siirretään muille ihmisille, jotka niitä tarvitsevat. 

Unwind-dystologiasta on vielä yksi kirja lukematta, mutta voin jo nyt sanoa ilman epäilystä, että Shusterman on onnistunut kirjoittamaan parhaan koskaan lukemani YA-dystopiasarjan. Sarjan kaikki kirjat ovat olleet äärimmäisen koukuttavia, mutta samalla ne ovat tarjonneet ajattelun aihetta. Joistakin ahmittavista kirjoista jää jälkeen hieman tyhjä olo. Lukiessa on aika kivaa, mutta lukemisen ja pienoisen pohdinnan jälkeen tajuaa, että kirja ei periaatteessa tuonut elämääni mitään kovin merkittävää. Shustermanin dystopiasarja on sitä vastoin älykästä nuorten aikuisten kirjallisuutta eikä vain kertakäyttötavaraa. Voisin kuvitella lukevani kirjat uudelleen ja nauttivani niistä toisellakin lukukerralla paljon.

Vaikka pidin sarjan kolmannestakin osasta, se ei aivan yllä ensimmäisen ja toisen tasolle. Yksi minua häirinnyt asia on näkökulman vaihtelut. Samaa metodia on käytetty aiemmissakin osissa, mutta tässä taitaa olla vieläkin enemmän näkökulmia, sillä ensimmäistä kertaa asia häiritsi. Välillä olin jo melkein unohtanut, mihin tilanteeseen jokin henkilö oli viimeksi jäänyt, koska sen jälkeen oli kuvattu vaikka kuinka monelle muulle henkilölle tapahtuneita asioita. Kirja ei tarjoa myöskään niin paljon ravisuttavia uusia juttuja kuin aiemmat. On tässäkin osassa kuitenkin juonen mullistava lopetus. Kiinnostavaa on myös se, miten purkamisen keksimistä avataan. Nuorten purkamisen takana olevat asiat ovat varsin kiinnostavia.

Shusterman on myös onnistunut asiassa, jota kaikissa kirjoissa ei edes yritetä. Hän saa lukijan ymmärtämään syyt myös vastapuolen toiminnalle, vaikka toiminta hirveältä tuntuukin. Purkamisen hyväksymiselle on syynsä, ja niiden uskottava selittäminen tekee kirjasta realistisemman.   

Jos mahdollista, kolmannen osan lopetus tekee sarjan maailmasta vieläkin karmivamman. En malttaisi odottaa lokakuuta ja viimeistä kirjaa. Luulen, että Shusterman onnistuu jälleen yllättämään minut täysin ja uskon rakastavani viimeistä kirjaa. IMDb:n mukaan Unwind-elokuva olisi tulossa ensi vuonna, mutta en vielä uskalla luottaa tähän uutiseen. Kirjailija itse oli julkaissut tällaisen päivityksen elokuvan tilasta muutama päivä sitten.

Tämä sarja on yksi niistä, joille toivoisin suomennosta. Jos elokuva toteutuu ja tulee Suomen elokuvateattereihin, ehkäpä on jonkinlaista toivoa. Suosittelen kirjaa kaikille YA-dystopian ystäville. En oikein usko, että kukaan kyseisestä genrestä pitävä voisi pettyä. Varoitan kuitenkin, että tämä sarja on astetta karmivampi kuin muut YA-dystopiat. Nälkäpelit ovat aikamoisia lasten satuja tähän verrattuna.

♥♥♥♥½

Unwind-sarja
Unwind (2007)
UnWholly (2012)
UnSouled (2013)
UnDivided (lokakuu 2014) 

UnSouled sopii kirjabingon ruutuun Ostettu kirja.

Vuosisatojen pölyttämää? Jules Verne: Maailman ympäri 80 päivässä

Kansi: Päivi Veijalainen / Huhtikuu

Jules Verne: Maailman ympäri 80 päivässä 2008 (Le tour du monde en 80 jours 1872) Minerva 237 s. suom. Kristina Haataja
lainattu kirjastosta

"Maailman ympäri kahdeksassakymmenessä päivässä?"
"Niin."
"Hyvä on, minä näytän."
"Milloin?"
"Heti."
"Sehän on sulaa hulluutta!" huusi Andrew Stuart, jota vastaväittäjän itsepintaisuus alkoi jo ärsyttää. "Eiköhän pelata mieluummin?"
"Jakakaa sitten kortit uudestaan", sanoi Phileas Fogg,"sillä jaoitte ne väärin."
Andrew Stuart tarttui kuumeisin käsin kortteihin mutta laski ne sitten yhtäkkiä pöydälle.
"Kyllä vain, herra Fogg, minä lyön vetoa neljätuhatta puntaa."
"Rauhoittukaa, Stuart hyvä", lausahti Fallentin, "tämähän on vain leikkiä."
"Olen tosissani joka kerta kun sanon lyöväni vetoa", huomautti Andrew Stuart.
"Hyvä on", virkkoi Phileas Fogg ja kääntyi muiden puoleen:
"Minulla on kaksikymmentätuhatta puntaa talletettuna Baring-veljesten pankissa. Panen ne mielelläni likoon..."
"Kaksikymmentätuhatta puntaa", huudahti John Sullivan. "Sellainen summa, ja riskeeraatte sen, vaikka jokin pieni ja mitätön seikka voi aiheuttaa viivytyksen ja tuhota koko hankkeen!"
"Ei ole mitään viivytyksiä", vastasi Phileas Fogg tyynesti.
"Mutta herra Fogg, kahdeksankymmentä päivää on lyhin mahdollinen aika!"
"Lyhin mahdolllinen aika hyvin käytettynä riittää mainiosti."
"Mutta jottei aika ylittyisi, on laivasta hypättävä suoraan junaan ja junasta taas suoraan laivaan!"
"Minä hyppään matemaattisesti."
"Älkää laskeko leikkiä!"
"Kunnon englantilainen ei koskaan laske leikkiä, kun kysymyksessä on kunnon vedonlyönti", vastasi Phileas Fogg.

Englantilainen herrasmies Phileas Fogg ei ole innokas matkustaja, ja tämän piirteen vuoksi ranskalainen Jokapaikanhöylä haluaa Foggin palkolliseksi. Jokapaikanhöylä ei kuitenkaan osaa aavistaa, että heti hänen ensimmäisenä työpäivänään uusi isäntä lyö vedon, joka vie isännän ja palvelijan matkalle maailman ympäri. Tavoitteena on matkustaa maailman ympäri lyhyimmässä mahdollisessa ajassa 80 päivässä. Jollei Fogg onnistu tavoitteessaan, hän joutuu maksamaan 20 000 puntaa. Juuri ennen Foggin lähtöä on tapahtunut suuri pankkiryöstö ja poliisivoimat pitävät Foggin vedonlyöntiä vain verukkeena paeta tekonsa seuraamuksia. Wilbur Fix -salapoliisi lähteekin jahtaamaan herrasmiesrosvoksi epäilemäänsä Foggia.

En tiedä, onko kukaan ehtinyt ihmetellä, mitä kävi alkuvuonna keksimälleni idealle lukea ennen 1900-lukua ilmestyneitä kirjoja parin kuukauden välein. Aloitin Grimmin satuja helmikuun alussa ja olen edelleen noin sivulla 50. Minulle on käynyt valitettavasti niin, että ymmärrän hyvin, miksi kuuluisat sadut ovat niitä kuuluisia ja vähemmän kuuluisat ovat jääneet tuntemattomammiksi. Odotin saduilta paljon enemmän ja ajattelin lukevani kirjan muutamassa viikossa, mutta kirja vain pölyttyy sohvan viereisessä hyllyssä eikä lukeminen edisty. En halunnut ideani täysin lakastuvan, joten vajaa neljä kuukautta ensimmäisen vanhan kirjan lukemisen jälkeen aloitin kolmannen. Tällä kertaa valitsin kirjan, joka sopii myös Vive la France! -haasteeseeni. Sekään ei ole oikein edistynyt, sillä kaksi ensimmäistä haastekirjaa eivät olleet minun kirjojani. Kolmannen ehdin jo keskeyttääkin, joten ajattelin tällä kertaa kokeilla jotakin muuta kuin modernia ranskalaista kirjallisuutta.

Vernen klassikkoteos olikin ratkaisu kaikkiin ongelmiini (tai haasteongelmiin nyt ainakin). Aloin lukea kirjaa eräänä toukokuisena aamuna ja minun oli pakko lukea kirja loppuun saman päivän aikana.

En lapsena pystynyt seuraamaan kirjaan pohjautuvaa piirrettyä, sillä vietin viikonloppuni yleensä isäni luona, jolla ei ollut telkkaria. Muistan kuitenkin katsoneeni piirrettyä silloin harvoin, kun siihen oli mahdollisuus, mutta kirja tuntui kuitenkin melko tuoreelta, sillä en ollut tietoinen koko juonesta ja olin unohtanut paljon siitäkin vähästä, jonka olin jo nähnyt sarjassa.

Eri kulttuurien kanssa kohtaamiset jäivät melko vähäisiksi, koska Fogg ja Jokapaikanhöylä matkustavat niin kiireesti, mutta esimerkiksi neidon pelastaminen polttouhriksi joutumiselta viestitti kulttuurieroista. Jotkin Foggin matkaa sulavoittaneet sattumukset tuntuivat hieman liiankin otollisilta, mutta toisaalta Fogg ja Jokapaikanhöylä eivät täysin vaikeuksiltakaan välttyneet. Kirja on aika vauhdikas ja huomasin välillä jännittäväni, mitä Foggille ja Jokapaikanhöylälle käy, vaikka osasinkin arvata loppuratkaisun.

Aiemmissa suomennoksissa on käsittääkseni käytetty Jokapaikanhöylästä alkuperäistä nimeä Passepartout. Koska Foggin uskollinen palvelija on tullut Suomessakin tutuksi Passepartoutina myös piirretyn televisiosarjan ansiosta, en ymmärtänyt, miksi nimi on yhtäkkiä pitänyt suomentaa. Suomennoksessa oli myös toinen minua häirinnyt piirre, sillä pari kertaa kerronnassa käytettiin sanaa dorka. Internet ei tehnyt minua viisaammaksi siitä, miten vanha sana on, mutta minusta tuntuu, ettei sitä 1800-luvulla ole käytetty. Ainakin minun korviini se kuulostaa enemmän modernilta sanalta, vaikka tosin voin olla täysin väärässäkin.

Tietenkin esimerkiksi väkilukuun liittyvät ja matkustusiaikoihin liittyvät tiedot ovat vanhentuneita, mutta kirja tarjosi vallan ihastuttavan aikamatkan 1800-luvun loppupuolelle. Tarinassa on myös vanhanaikaisia käytössääntöjä ja kielessä käytöstä poistuneita sanoja, mutta tarina tuntui edelleen hyvin mielenkiintoiselta. Vanhan ajan seikkailukertomukset viehättivät minua lapsena ja niin näköjään viehättävät nykyäänkin. Aion ehdottomasti lukea Verneä myös lisää ja todennäköisesti seuraavaksi tutustun Vernelle ominaisempiin tieteiskirjoihin. Sukelluslaivalla maapallon ympäri ja Matka maan keskipisteeseen kuulostavat ainakin hyvin potentiaalisilta ehdokkailta seuraavaksi tutustumisretkeksi Vernen kirjojen maailmaan.

♥♥♥♥½

Reta ihastui kieleen ja kaikkitietävään kertojaan, joka esittää hahmot hieman pilke silmäkulmassa.
Titanian mielestä kirja on mahtava ja vauhdikas lukukokemus.
Suvin mielestä matkanteko on analyyttista ja kiireistä, eikä paikantuntua ole lähes laisinkaan maiden ja kaupunkien kuvailuista huolimatta.
Alienin suosikkihahmoksi nousi Passepartout, kun taas Fogg jäi hienoisen värittömäksi.
Nannalle kirja tuotti pienoisia pettymyksiä suomennosratkaisuiden ja löyhemmän jännitteen myötä.

Chris Columbus & Ned Vizzini: Hurjien tarinoiden talo

Kannen kuva: Greg Call

Chris Columbus & Ned Vizzini: Hurjien tarinoiden talo 2014 (House of Secrets 2013) Otava 500 s. suom. Ilkka Rekiaro kuv. Greg Call
lainattu kirjastosta

Sea Cliff oli kukkuloille rakennettujen isojen omakotitalojen alue. Suurin osa taloista oli aurinkoisen kadun varrella, missä riviin istutettujen nuorten puiden latvukset oli saksittu täydellisiksi ympyröiksi. Mutta talo, jota Walkerit katselivat, oli hieman kauempana alueelle nimen antaneen rantajyrkänteen reunalla, niin kaukana kadusta, että Brendan mietti, lepäsikö puolet talosta paalujen varassa. Smaragdinvihreä nurmikko erotti talon kadusta, ja ruohoa varjosti kolme muhkeaa honkaa. Talossa oli kullanväriset ja vaaleanruskeat ikkunanpokat ja räystäät - ne korostivat syvänsinisiä lautaseiniä. Moitteettoman siisti sorapolku pujotteli puiden välistä etuovelle.
"Olen ajanut tästä pyörällä ohi vaikka miten monta kertaa, mutta en ole ennen huomannut taloa", Cordelia sanoi.
"Koska sinulla on aina nokka typerissä kirjoissa", sanoi Brendan.
"Mitenkähän minä luen samalla kun ajan pyörällä, älyvälkky?"
"Kuuntelet äänikirjoja." 

Brendan, Cordelia ja Eleanor Walker ovat joutuneet tottumaan elintason huononemiseen lääkäri-isänsä tekemän kohtalokkaan virheen vuoksi. Walkerin perhe etsii uutta kotia, mutta huonon rahatilanteen vuoksi heille esitellään aikamoisia murjuja. On hieman epäilyttävää, kun yhtäkkiä löytyykin linnamainen vanha talo, jonka myyntihinta on heille juuri sopiva. Talo on ollut aiemmin kirjailija Denver Kristoffin omistuksessa, ja Kristoffin tyttären Tuulinoidan tahdosta lapset tempautuvat osaksi Kristoffin luomien tarinoiden maailmaa. He joutuvat kohtaamaan seikkailunsa aikana niin hyväntahtoisen jättiläisen kuin pahantahtoisia merirosvoja. Onko Kristoffin kirjojen maailmasta mitään muuta pakokeinoa kuin mahtavan Tuhon ja tahdon kirjan luovuttaminen Tuulinoidalle? 

Myönnän, että minulla oli hieman ennakkoluuloja kirjaa kohtaan. Idea kuulosti kiinnostavalta, mutta Chris Columbuksen, joka on minulle tuttu Harry Potter -elokuvien ohjaajana, ryhtyminen kirjailijaksi hieman arvelutti siitäkin huolimatta, että hän oli ottanut kirjailijakumppanikseen nuortenkirjailijan Ned Vizzinin (1981-2013).

Aluksi kirja ei tuntunutkaan yhtään minun kirjaltani. Cliffhangereihin päättyvät lyhyet luvut tekevät kerronnasta töksähtelevää, ja kirjan maailmaan uppoutuminen ei onnistunut, sillä jotenkin tunnelma ei vain tuntunut riittävän maagiselta, vaikka kirjassa vilisikin fantasiaelementtejä. Sata sivua luettuani mietin jopa keskeyttämistä. En pitänyt kirjaa täysin surkeana, mutta ajattelin, että voisin käyttää lukuaikani johonkin parempaan teokseen.

Alun jälkeen kirja kuitenkin alkoi ottaa minusta otettaan. Loppujen lopuksi kirja oli todella nopealukuinen ja ajoittain myös jännittävä. Olisin pitänyt kirjasta varmaankin 10-13-vuotiaana enemmän, vaikka tuskin silloinkaan olisin kirjaan täysin rakastunut. Nyt kirja jäi ihan hyväksi kirjaksi, jossa oli muutama hauska ja älykäs oivallus.

Kirjassa viljellään populaarikulttuuriviittauksia. Ne kuitenkin saivat minut miettimään, miten tuttuja esimerkiksi Buffy, vampyyrintappaja ja Mick Jagger ovat nykyajan lapsille. Tosin en tietysti voi tietää, näytetäänkö Buffya ahkerasti uusintoina Yhdysvalloissa, mutta silti minulle jäi tunne, että viittauksia ei ollut mietitty aivan loppuun asti. Mielestäni kirjailijoiden täytyisi muistaa kohderyhmänsä ja heidän elinpiirinsä.

Columbus on kertonut, että Pottereiden suosio ja vaikutus nuoriin lukijoihin inspiroi häntä kirjoittamaan. Huomasinkin useita samantyyppisiä aineksia kuin Pottereissa, vaikka Hurjien tarinoiden taloa ei onneksi voi mitenkään moittia Potter-kopioksi. Kuitenkin esimerkiksi kirjan keskeinen miljöö Kristoffin talo meren äärellä muistutti minua Tylypahkasta. Tähän suuntaan ajatuksiani tosin ohjasi takakannen Rowling-sitaatti ja Columbuksen tausta, joten ehkäpä en olisi verrannut kirjan aineksia Potteriin niin helposti muuten.

Kristoffin talo on mielikuvitusta kutkuttava luomus. Lapsilukija voi varmasti hyvin kuvitella fysiikan lakeja uhmaavan linnamaisen talon, jossa on salahuoneita ja luurangot eläviksi muuttava ullakko. Talo ja idea seikkailusta kirjojen maailmassa ovatkin kirjan parasta antia. Kukapa ei olisi haaveillut pääsevänsä osaksi lempikirjojensa maailmaa?

On aivan mahdollista, että luen trilogian muutkin osat, mutta en ole aivan varma, mikä on sarjan kohtalo, sillä toinen kirjoittajista Ned Vizzini kuoli viime vuonna. En sitten tiedä, aikooko Chris Columbus jatkaa sarjan parissa yksin tai ottaa jonkun muun kirjailijakumppanikseen. Trilogiasta suunnitellaan myös elokuvaversiota.
Edit. Asiaa tarkemmin tutkiessani huomasin, että toinen osa onkin jo julkaistu. Kaipa viimeinenkin sitten joskus ilmestyy.

Uskon, että kirja voi miellyttää yhtä lailla sekä poikia että tyttöjä, mutta en suosittele kirjaa alle kymmenvuotiaille, sillä kirjassa on joitakin melko karmivia tapahtumia.

♥♥♥¼

Hurjien tarinoiden talo -trilogia
Hurjien tarinoiden talo 2014 (House of Secrets 2013)
Battle of the Beasts 2014

Blogien lastenkirjaviikko: Tove Jansson: Taikurin hattu & Muumikirjat ja minä -haaste

Tove Jansson: Taikurin hattu 2010 tarkistettu suomennos (Trollkarlens hatt 1948) WSOY 140 s. suom. Laila Järvinen ja suomennoksen tarkistanut Päivi Kivelä
lainattu kirjastosta

Oli heinäkuun loppupuoli ja Muumilaaksossa oli hirveän kuuma. Eivät edes kärpäset jaksaneet surista. Puut näyttivät väsyneiltä ja tomuisilta, joki kuivui ja juoksi kapeana ja ruskeana läpi nuokkuvien niittyjen. Vesi ei enää kelvannut Taikurin hatussa valmistettavaksi mehuksi (hattu oli jälleen otettu armoihin ja se oli lipastolla peilin alapuolella).
Aurinko hellitti päivästä toiseen kukkuloiden välissä olevaan laaksoon. Kaikki pikku mönkijät ryömivät viileihin maanalaisiin käytäviinsä, linnut olivat vaiti. Mutta Muumipeikon ystävät hermostuivat kuumuudesta ja kuljeskelivat ympäriinsä riidellen keskenään.
- Äiti, sanoi Muumipeikko, - keiksi meille jotakin tekemistä! Me vain riitelemme, ja on niin kuuma!
- Niin, rakas lapsi, sanoi Muumimamma. - Minä olen huomannut sen ja tuntuisi hyvältä, jos olisitte jonkin aikaa poissa näkyvistä. Ettekö voisi muuttaa pariksi päiväksi luolaan? Siellä on vilpoisampaa, ja voitte lekotella meressä rauhoittumassa vaikka koko päivän jos haluatte.
- Saammeko nukkuakin luolassa? Muumipeikko kysyi ihastuneena.
- Tietenkin! sanoi Muumimamma. - Älkääkä tulko kotiin ennen kuin olette taas iloisia!

Muumipeikko, Nuuskamuikkunen ja Nipsu löytävät silinterihatun, joka ei ole kuitenkaan ihan tavallinen hattu. Eipä aikaakaan, kun se on käyttänyt taikavoimiaan muun muassa munankuoriin. Kirjan aikana ehditään myös matkustaa Hattivattien saarelle ja kohdata Tiuhti, Viuhti, Mörkö ja Taikuri. 

Olin jälleen melko hyvin selvillä, mitä tuleman pitää, koska olin juuri katsonut Muumi-piirrettyjen Taikurin hatun tapahtumiin keskittyvät jaksot. Kirja on siirretty melko tarkasti piirretyksi, vaikka joitakin pieniä poikkeamia juonessa huomasinkin. Esimerkiksi kirjassa Mörkö halusi itselleen Taikurin hatun, mutta sarjassa hän kelpuutti näkinkengän. Muumipeikossa ja pyrstötähdessä keskityttiin yhteen seikkailuun, mutta Taikurin hatussa tapahtumia on niin paljon, että televisiosarjassa kirjan tapahtumista on monta jaksoa. 

Tiuhti ja Viuhti -kieli oli ihastuttava pieni yksityiskohta ja minua ihmetytti ja harmitutti, että suomenkielisessä televisiosarjassa Tiuhti ja Viuhti puhuvat tavallisesti (toisin on esimerkiksi ruotsinkielisessä). Puhuimmeti sitäti hetkenti, mutta palasimmeti pianti tavalliseenti puhetapaanti.

Muumipeikon ja pyrstötähden tavoin kirjassa on läsnä sekä materialismi että materialismin vastaisuus. Maallisen ominaisuuden kerääminen on Nipsulle tärkeää ja hän joutuu kirjan aikana pulmaisaan tilanteeseen, kun hänen pitäisi päättää, vaihtaako korkkivyön talvitalismaaniin. Nipsu ei osaa tehdä päätöstä ja lopulta Nipsu pitää korkkivyön ja jakaa talvitalismaanin Muumipeikon kanssa. Nuuskamuikkunen ei välitä omistamisesta, sillä ainoastaan huuliharppu on esine, jota ilman hän ei voi elää. Myös lopussa paljastuu, mikä on kenellekin tärkeää: Niiskuneidille kauneus (ja Muumipeikon osoittama ihailu) ja Muumimammalle lastensa hyvä mieli. 

♥♥♥♥¼

Muissa blogeissa: Jokken kirjanurkka, Lukuisa, Ei vain mustaa valkoisella, Sallan lukupäiväkirja, Kirjakaapin kummitus, NONO, Olgan lukupäiväkirja, Kristiinan lukupäiväkirja, Kaleidoscope, Kirjakaapin avain, Lukutoukan kulttuuriblogi, Maailman ääreen ja Kaisa Reetta T.

Blogeissa on pyörinyt Opuscolo - kirjasta kirjaan -blogista lähtöisin oleva Muumikirjat ja minä -haaste. Haaste heitettiin minullekin peräti kolmelta suunnalta (kiitos Kirjaneito, Minna Siikilä ja Marjaana!) ennen kuin ennätin ottaa siitä kopin. 

Haasteen säännöt:

- Kirjoita Tove Janssonin Muumi-kirjoista ja siitä, miten ja missä vaiheessa ne ovat kuuluneet elämääsi. Tee omaelämäkerrallinen teksti aiheesta ja julkaise se blogissasi.
- Lähetä haaste kolmelle sellaiselle kirjabloggaajalle, joita aihe voisi kiinnostaa.
- Mainitse haasteen alkuperä tekstissäsi.

Vaikka olin jo lapsena innokas lukija, en jostakin syystä tullut lukeneeksi Muumeja. Sarjaa katsoin satunnaisesti ja Muumi-tarinat ovatkin sen vuoksi hyvin tuttuja, mutta kirjat kiinnostivat vain varovaisesti. Muistelisin kerran aloitelleeni yhtä äitini hyllystä löytynyttä Muumikirjaa (epäilisin kyseessä olleen Muumipappa ja meri), mutta syystä tai toisesta en päässyt alkua pidemmälle.

Tove Jansson -juhlavuoden innoittamana päätin, että nyt on oiva tilaisuus korjata aukko sivistyksessäni ja tutustua Muumeihin kirjamuodossa. Luin kuukausi sitten Muumipeikko ja pyrstötähti -kirjan ja sen jälkeen olen kantanut kirjastosta kotiin sekä Taikurin hatun että Taikatalven, joista jälkimmäinen odottaa vielä lukemattomana. Muumi-innostus on tarttuvaa laatua, sillä kuten jo aiemmin mainitsin Muumipeikko ja pyrstötähti vietiin melkein käsistäni ja nyt poikaystäväni lukee jo Taikurin hattua. Olemme myös katselleet yhdessä Muumi-piirrettyjä.

Muumi-kirjat ovat kestäneet todella hyvin ajan, enkä ole yhtään ihmeissäni, että ne ovat saaneet klassikkoaseman. Kaksi lukemaani Muumi-kirjaa ovat saaneet minut sen verran ihastuneeksi, että todennäköisesti luen kaikki Janssonin kirjoittamat ja kuvittamat Muumi-seikkailut juhlavuoden aikana. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.  

Lennätän haasteen eteenpäin Kristalle, Annikalle ja noreenielle.

Kuvan on taiteillut Eucco.

Blogien lastenkirjaviikko: C. S. Lewis: The Magician's Nephew

C. S. Lewis: The Magician's Nephew 2007 (1955) HarperCollins 220 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Taikurin sisarenpoika)
lainattu kirjastosta

This is a story about something that happened long ago when your grandfather was a child. It is a very important story because it shows how all the comings and goings between our own world and the land of Narnia first began.
In those days Mr Sherlock Holmes was still living in Baker Street and the Bastables were looking for treasure in the Lewisham Road. In those days, if you were a boy you had to wear a stiff Eton every day, and schools were usually nastier than now. But meals were nicer; and as for sweets, I won't tell you how cheap and good they were, because it would only make your mouth water in vain. And in those days there lived in London a girl called Polly Plummer.



Digoryn taikurieno huijaa Digoryn ja Pollyn koekaniineikseen. Digory ja Polly päätyvät metsään, josta voi kulkea eri maailmoihin. Digoryn uteliaisuuden vuoksi heidän mukaansa tarttuu Jadis, ilkeä kuningatar, joka haluaa valloittaa maailman. Kun lapset yrittävät päästä eroon Jadiksesta, he pääsevät vahingossa näkemään lumoavan Narnian luomisen.

Ajattelin ensin lukea lastenkirjaviikon vuoksi vain minulle uusia lastenkirjoja, mutta sitten muistinkin, että kirjastosta on lainassa The Magician's Nephew, koska jokin aika sitten minulle tuli vastustamaton halu sukeltaa Narnian maailmaan vuosien tauon jälkeen. Muistan, että äiti on lukenut minulle Narnioita ääneen. Lukemaan opittuani luin sarjan ainakin kerran itsekseni ja teini-iässä näin myös kaksi ensimmäistä elokuvaa. Minusta tuntuu, että kolmatta en ole katsonut (pitäisikin katsoa!) ja neljäs on ilmeisesti tällä hetkellä suunnitteilla. 

Vaikka The Magician's Nephew on kuudes Lewisin kirjoittama Narnia-kirja, sen tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen ensimmäisenä ilmestynyttä The Lion, the Witch and the Wardrobe -teosta. Narnia-kirjojen lukemisessa kannattaa todellakin noudattaa kronologista järjestystä ilmestymisjärjestyksen  sijaan, sillä The Magician's Nephew pohjustaa tulevien kirjojen tapahtumia. Koska olen muutkin kirjat lukenut, osasin yhdistää monia kirjan juttuja tuleviin tapahtumiin. Kirjassa selviää, miten Narnia luodaan, miten Velhon ja leijonan Valkea velho päätyy Narniaan ja miksi  Velhon ja leijonan päähenkilöt pääsevät vaatekaapin kautta Narniaan.

Tiedän, että joitakin lukijoita häiritsee Narnia-sarjan selvät uskonnolliset viittaukset. Lapsena en niihin edes kiinnittänyt huomiota, mutta eivät ne erityisesti häiritse nykyäänkään, vaikka ne aika selviä ovatkin. Narnia-sarja on rakas osa lapsuuttani ja lähinnä minulle tulee kirjojen lukemisesta nostalginen ja lämmin olo. Lapsuudessani haaveilin enemmän Tylypahkaan kuin Narniaan pääsystä, mutta pidin Narniaakin hyvin hurmaavana satumaana. Maa on kuin lasten päiväunista. Kun Narnia luodaan, toffeenkin voi istuttaa ja siitä kasvaa puu. Narnia on täynnä eläimiä ja taruolentoja, jotka osaavat puhua. Seuraavissa osissa Narniaan eivät enää pääse aikuiset, sillä heillä ei ole enää lapsen uskoa ja mielikuvitusta. Narnian seikkailuissa lapset ovat tärkeässä osassa ja heistä voi kasvaa jopa kuninkaallisia.

The Magician's Nephew ei ole suosikkini Narnia-kirjoista, sillä pidän seuraavien osien tapahtumia ja henkilöitä kiehtovampina, mutta kirja oli silti hyvä tapa palata Narniaan. Haluan lukea muutkin osat jossakin vaiheessa, vaikka tiedän, että tuskin ihan heti ehdin niitä uusintalukea.

Taikurin sisarenpojasta on kirjoitettu ainakin näissä blogeissa: Luettua elämää, Kaleidoscope, sheferijm, Yksi luku vielä... ja Sonjan lukuhetket.

♥♥♥♥

Kuvan on taiteillut Eucco.

Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti

Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti 2010 (Kometen kommer 1946 ja Kometjakten 1968) WSOY 144 s. suom. Laila Järvinen ja Päivi Kivelä
lainattu kirjastosta

- No ehkä pieni, sanoi Piisamirotta. - Kiitos, kiitos. Nyt tuntuu paremmalta. Ei suuri tuho minua paljonkaan huoleta, mutta ei sitä kuitenkaan halua, että vatsaa viluttaa kun tuho tulee.
- Eipä tietenkään, sanoi äiti. - Mutta tuskin tästä sateesta tuhotulvaa tulee.
Piisamirotta tuhahti.
- Rouva ei tiedä mistä minä puhun, hän sanoi. - Ettekö ole tunteneet jotain outoa ilmassa viime aikoina? Eikö teillä ole ollut aavistuksia? Eikö teidän niskaanne ole joskus kihelmöinyt?
- Eei, sanoi Muumimamma hämmästyneenä.
- Onko se jotain vaarallista? kuiskasi Nipsu tuijottaen Piisamirottaa.
- Ei sitä koskaan tiedä, mumisi Piisamirotta. - Maailmankaikkeus on niin suuri ja maapallo niin hirveän pieni ja surkea...
- Eiköhän nyt ole parasta mennä nukkumaan, sanoi äiti kiireesti. - Kauhutarinat eivät ole hyväksi myöhään yöllä.
Hetken kuluttua kaikki valot olivat sammuneet ja koko talo nukkui. Mutta sade ja myrsky jatkuivat aamuun asti.

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 100 vuotta Tove Janssonin syntymästä. Tämän juhlavuoden kunniaksi sekä Les! Lue! -blogin Reeta että Opuscolon Valkoinen kirahvi ovat haastaneet lukemaan Tove Janssonia ja Jansson-aiheisia kirjoja. 

Vaikka katsoin lapsena monen monta jaksoa Muumi-piirrettyjä, en ole ikinä lukenut Janssonin kirjoja. Päätin korjata tämän vääryyden juhlavuoden aikana, mutta en ollut aivan varma, mistä Muumi-kirjasta olisi hyvä aloittaa. Ensimmäinen Muumi-kirja ei taida olla pidetyin, joten kronologinen järjestys ei tällä kertaa houkuttanut. Mietiskelin valinnan vaikeutta myös Valkoiselle kirahville, joka antoikin monta suositusta. Helmikuiseen mielentilaani tuntui parhaiten sopivan seikkailullinen ja toisaalta sodan ajan perspektiivi, joten päädyin lainaamaan ensimmäisenä Muumipeikko ja pyrstötähden.

Katsoin viime kesänä samannimisen elokuvan, joten kirjan tarina ei ollut minulle enää uusi. Kirjassa Muumitalon oven taakse ilmestyy Piisamirotta, jonka oma koti on sortunut. Piisamirotta ennustaa tuhoa, ja Piisamirotan uhkaavat sanat saavat Nipsun ja Muumipeikon pelästymään. He lähtevät matkalle kohti tähtitornia ja matkan aikana heille paljastuu, että Muumilaaksoa uhkaa todellakin pyrstötähti. 

Mikään kirja ei ole vähään aikaan saanut minua nauramaan niin paljon kuin Muumipeikko ja pyrstötähti. Hahmojen väliset dialogit ovat vallan mainioita ja välillä jopa hyvällä tavalla hämmentäviä, poikaystäväni kuvaili niitä jopa absurdeiksi. Tove Janssonin kuvitus tuo kirjaan oman viehätyksensä ja olen aiemmin ihastellut Tove Janssonin töitä ainakin J.R.R. Tolkienin Hobitti-suomennoksessa. 

Olen katsonut Muumeja sen verran, että Muumi-hahmot kuulostivat päässäni aivan piirrettyjen hahmojen suomenkielisiltä ääninäyttelijöiltä. Jäin hieman kaipaamaan Pikku Myytä, joka on suosikkini. Tosin Nuuskamuikkusen materialismin vastaisuus ja luonne ovat tehneet hänestä toisen suosikkihahmoni, joten Pikku Myyn puuttuminen harmitti vain hetkittäin. Myös Piisamirotta viehättää minua pessimismistään huolimatta tai ehkäpä juuri sen vuoksi.  

Muumipeikko ja pyrstötähti oli varsin mainio valinta ensimmäiseksi Muumi-kirjaksi. Olisin nauttinut kirjasta ehkä vielä enemmän, jollei tarina olisi ollut niin tuttu, mutta kirja tempasi mukaansa, vaikka ei suuria yllätyksiä tarjoillutkaan. Aion ehdottomasti lukea lisää Muumi-kirjoja.

Poikaystäväni ei ole kaltaiseni himolukija, vaikka hänellä onkin aina jokin kirja kesken (kirjat vain yleensä ovat kesken monia kuukausia). Hän kuitenkin pyysi minua lukemaan Muumipeikkoa ja pyrstötähteä ääneen, mutta olen melko tottumaton ääneen lukemiseen, joten en jaksanut lukea kauan. Kuitenkin kun olin saanut luettua kirjan itsekseni loppuun, poikaystävä kävi sieppaamassa kirjan itselleen. Tämä kirja ei siis vielä palaudukaan kirjastoon.

Muualla:
Luettua, Lukutoukan kulttuuriblogi, Luen, mutta en kirjoita, Ilselä, Vauhkon kirjat ja kirjaimet, Kirjaurakka, Jokken kirjanurkka, Lukuisa, Käännä jo sivua, Kirjaston kummitus, Kaleidoscope, Kalaksikukko, Kirjamaa, Kirjojen keskellä ja Satua.
 

♥♥♥♥¼

J. S. Meresmaa: Mifongin aika

J.S. Meresmaa: Mifongin aika 2013 Karisto 494 s.
lainattu kirjastosta

Hän katsoi sisälehteä. "Tämä on ensipainos. Arran nylkisi sinut jos tietäisi miten sinä käsittelet hänen arvotavaroitaan."
Murhe häivähti heidän välillään.
Heidän isoveljensä oli ollut kuolleena yli neljä vuotta, mutta tuska tuntui yhä. Arran ei ollut lakannut vierailemasta heidän keskusteluissaan. Kaikki Sudhaerissa muistutti hänestä, joten se olisi ollut mahdotontakin. Perheen antikvariaatti oli ollut Arranin ylpeys ja intohimo, ja Dante oli jäänyt auttamaan Roania sen ja heidän vanhan isänsä hoitamisessa. Järjestelyn oli pitänyt olla vain väliaikainen, mutta kun Fata oli kuollut vuosi hänen kotiinpaluunsa jälkeen, Dante oli ymmärtänyt, ettei Roanista ollut yksin liiketointa hoitamaan. Jos maalauskausi alkoi, veli ei kiinnittänyt mitään huomiota sellaisiin seikkoihin kuin vuorokauden aika tai peseytyminen, toimeksiannoista ja asiakkaista puhumattakaan. Roan saattoi myös unohtua valloitustensa lakanoihin ja palata vasta kun intohimon liekki himmeni. Dante oli kaukana kauppiaasta, mutta hänellä oli sentään sotilaan kuri ja järjestelmällisyys.
"Jos se minusta olisi kiinni, ne kaikki saisi polttaa", Roan mutisi.
Dante tunnisti katkeruuden särmän lauseen takana. Ilman rakkautta kirjoihin Arran ei olisi kuollut, mutta juuri Arranin muiston vuoksi he jatkoivat antikvariaatin pitoa.

Belonen kuningas Landis Duverney on kuolemaisillaan ja käskee Bran Capimontia etsimään Landisin pojan Ciaranin, jolla on oikeus kruunuun Landisin kuoltua. Ciaranin äiti Ardis on joutunut olemaan erossa pojastaan, mutta lähtee noutamaan häntä luokseen, kun hänelle selviää, että Ciaranin kaksoissisko Fewrynn tarvitsee veljeään. Mifongeista kaksi, Dargrún Punainen ja Haldor Sininen, on nyt hereillä. Jostakin syystä Haldor Sininen on kuitenkin alkanut kylvää tuhoa ympärilleen, ja hänet on saatava aisoihin.

Luin Mifonki-sarjan aloitusosan Mifongin perinnön vajaa puoli vuotta sitten. Pidin kirjasta kovasti, mutta syksyn kiireiden lomassa en ehtinyt etsiä Mifongin aikaa käsiini ennen kuin vasta nyt. Koska tämä bloggaus käsittelee Mifonki-sarjan toista osaa, tätä ei kannata lukea, jos ensimmäinen osan lukeminen on vasta aikomuksen tasolla. Onneksi ensimmäisen osan tapahtumat alkoivat vähitellen palautua mieleen, mutta jotkin juonenkäänteet olivat jo päässeet unohtumaan. Tämä ehkä ajoittain häiritsi hieman lukemista. Alun henkilölista oli tarpeen, ja siitä muutaman kerran kurkin, kuka oli kukakin.

Mifongin aika alkaa hieman hitaasti, mutta pikkuhiljaa vauhti kiihtyy juuri sopivaksi ja alun jälkeen kirja oli hyvinkin mukaansatempaava ja nopealukuinen. Meresmaa on onnistunut punomaan juoneen koukkuja, joita ainakaan minä en osannut aavistella ja viimeisen sivun luettuani jäin miettimään, mitäköhän seuraavassa kirjassa tapahtuu. Toinen osa täytti odotukseni. Sivumäärästään huolimatta kirjan luki yhdessä hujauksessa, sillä alkukankeuden jälkeen juoni sai otteeseensa.

Olen hullaantunut Meresmaan kehittelemään fantasiamaailmaan. Mielestäni on ihanaa, että Suomessa julkaistaan tällaista fantasiaa. Suomessa on tietysti omat myyttinsä, joiden perustalle voi rakentaa hyviä tarinoita, mutta tällaista kotimaisesta kynästä tullutta yleismaailmallisempaa fantasiaakin on todella mukava lukea.

Ensimmäisen Mifonki-kirjan tavoin Mifongin aika jätti minulle janon fantasiaan. Haluaisin lukea pian - tai oikeastaan heti nyt - George R.R. Martinin A Game of Thronesin ja Patrick Rothfussin The Name of the Windin. Aloin jo lukea erästä lempikirjoistani J.R.R. Tolkienin The Lord of the Ringsiä ensimmäistä kertaa englanniksi. Suomeksi se kun on tullut muutamaan kertaan luettua ja sain vihdoinkin hankittua sen myös alkuperäiskielellä omaan hyllyyni.

Meresmaan blogista löysin tiedon, että Mifonki-sarjan kolmas osa Mifongin mahti ilmestyy elokuussa Myllylahden kustantamana.

Muita arvioita kirjasta löytää täältä.

Katherine Neville: The Eight

Katherine Neville: The Eight 1988 Ballantine Books 598 s. (ilmestynyt suomeksi nimillä Kahdeksan ja Musta kuningatar)
lainattu kirjastosta

"Do not speak," the fortune-teller suddenly whispered to me. It took asecond before I realized that her lips were moving, that she was the one who'd spoken. Harry leaned farther forward so he could hear her, and Llewellyn drew up as well.
"You are in great danger," she said. "I feel danger all around me. Right now."
"Danger?" said Harry sternly. Just then a waitress arrived with an icer of champagne. Harry waved irritably for her to leave it and depart. "What are you talking about? Is this some kind of joke?"
The fortune-teller was looking at her clipboard now, tapping her pencil against the metal frame as if uncertain whether to proceed. I was becoming annoyed. Why was this cocktail lounge soothsayer trying to frighten me? Suddenly she looked up. She must have seen the anger in my face, for she became very businesslike.
"You are right-handed," she said. "Therefore it is your left hand that describes the destiny you were born with. The right tells the direction you are moving. Give me your left hand first." 

Kirjassa kuljetetaan kahta toisiinsa kietoutuvaa tarinaa. Sekä 1700-luvun lopulla että 1970-luvulla rajatonta valtaa himoitsevat ihmiset haluavat saada käsiinsä Montglanen shakkilaudan. Catherine huomaa olevansa osa peliä, joka on kestänyt vuosisatoja ja jonka viimeistä siirtoa on harkittava tarkkaan. 1700-luvulla Mireillen ja hänen Valentine-serkkunsa on estettävä shakkinappuloiden joutuminen vääriin ja vallanhimoisiin käsiin.

Pidän kirjoista, joissa kerrotaan tarinaa kahdella eri aikatasolla. The Eight on yksi niistä. Neville on myös punonut taitavasti historiallisia faktoja ja fiktiota yhteen, ja tarinaan eläytyneen lukijan on välillä vaikea muistaa, mikä on totta ja mikä tarua. 

Kirja ei täysin onnistunut pitämään minua otteessaan melkein 600 sivunsa ajan. Noihin sivuihin mahtui ajoittaisia hitaita ja jopa tylsähköjä kohtia. Silti välillä kirja vangitsi minut ja en olisi mitenkään malttanut laskea kirjaa käsistäni. The Eight on täynnä pahaenteisiä viittauksia, ja tunnelma on välillä jopa piinaavan jännittävä.

The Eight -romaanissa henkilöitä on aika paljon ja myönnänkin välillä menneeni sekaisin, kuka oli kukakin. En olisi saanut pitää välillä taukoa ja lukea muita kirjoja, vaikka kirjan kaikki osat eivät onnistuneet olemaan kovin vetäviä. Teoksen jännittävyysaste vaihtelee suuresti tarinan edetessä. Ajoittain minun oli pakko saada heti tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu, mutta joskus kirjan lukeminen hieman jumittui.

Kirjaa mainostetaan kannessa sanoilla national bestseller. The Eight on julkaistu paria vuotta ennen syntymääni, joten minä kuulin kirjasta sattumalta vasta tänä vuonna. Onneksi kuulin, sillä mielestäni Neville on vallan hyvä tarinankertoja, joka onnistuu välillä juonenkäänteillään yllättämäänkin. The Eight on saanut muutama vuosi sitten jatko-osankin nimeltään Fire, jonka ehdottomasti haluan myös lukea, vaikka sitä ei moni tunnu pitäneen yhtä hyvänä kuin aloitusosaa. Näiden kahden teoksen ilmestymisen välillä ehti kulua kaksikymmentä vuotta, joten arvelisin Katherine Nevillen alunperin suunnitelleen The Eightin itsenäiseksi teokseksi.

The Eight -romaania on verrattu Umberto Econ Ruusun nimeen. En ole Econ kirjaa lukenut, joten en osaa sanoa, pitääkö vertaus paikkansa. Mielestäni Nevillen kirjassa on hengähdys samankaltaista tunnelmaa kuin Elizabeth Kostovan Historiantutkijassa, josta tosin pidin vielä enemmän kuin The Eight -kirjasta.

En ole ikinä aiemmin valittanut lukemani teoksen painoasusta. Tämän kirjan kohdalla en kuitenkaan voi olla huomauttamatta, että lukemani pokkarin fonttikoko ja riviväli ovat todella pieniä ja sisämarginaalitkin olisivat voineet olla leveämpiä. Pikkuruisen tekstin lukeminen ei ole se kaikkein mukavin kokemus, ja olin aluksi jo kauhuissani, miten jaksan lukea tällaista pränttiä monta sataa sivua. Kirjan juoni on kuitenkin sen verran jännittävä, että oli kirja loppuun luettava, mutta onhan tällaisen tekstin lukeminen melko rasittavaa.

Muissa blogeissa: Todella vaiheessa ja Moment for books.

J. S. Meresmaa: Mifongin perintö

kansi: Susan Fox / Trevillion Images

J. S. Meresmaa: Mifongin perintö 2012 Karisto 470 s.
lainattu kirjastosta

Keskustelu oli kevyttä ja yleisluontoista pääruokaan asti, ja Ardis jännitti leukojaan ettei haukottelisi. Hän leikkasi lohipiirakasta palan ja oli ajatuksiinsa vaipuneena tipahtanut keskustelun kärryiltä, mutta havahtui, kun hän erotti oman nimensä runsaasti viiniä nauttineen belonelaismiehen puheesta.
"...toki nuori, mutta kuningas on varma siitä, että saa hänet viihtymään Boergessa. Ja onhan Hänen Majesteettinsa melko nuorekas ikäisekseen, ei tällainen vanha käppyrä kuten minä."
Boerge oli Belonen pääkaupunki ja kuninkaanlinna. 
"Enkä usko, että hän kasaisi liikaa paineita lastenkaan suhteen. On kuitenkin ihan luonnollista olettaa, että perijöitä tulee, kun tyttö on nuori ja terve.
"Anteeksi, mutta kuka mahtaa olla kyseessä? Ardis kysyi uteliaana.
Belonen asiamies katsoi Ardisista Amargoon ja takaisin suu hieman raollaan. Ardis erotti hänen suupielessään tillin lehden ja kiemursi halusta huomauttaa asiasta. "Ettekö te sitten tiedä?"
Ardisin katse siirtyi hänen isäänsä.
Amargo nosti kyynärpäänsä pöydälle, risti sormensa löyhästi kasvojen eteen ja puhui äänellä, joka osoitetaan tavallisesti lapsille. "Ardis, kyllähän me olemme puhuneet tästä. Olet ollut tietoinen siitä, että näin tulee käymään, ja mitä pikemmin sen parempi, eikö niin? Olen ylpeä voidessani ilmoittaa, että Landis Duverney, Belonen kahdeksas kuningas, on eilen allekirjoittanut avioliittopaperit, jotka vapauttavat sinut alaisuudestani."

Ardis Isvergal järkyttyy saadessaan kuulla, että hänen isänsä aikoo naittaa hänet ikälopulle Landis Duverney -kuninkaalle komean nuoren prinssin sijasta. Amargo Isvergalilla, Merontesin kuninkaalla ja Ardisin isällä, onkin ollut enemmän mielessä vahvan liittolaisen saaminen kuin tyttärensä onnellisuus. Merontesiin sattuu saapumaan Dante Rondestani, joka matkustaa kaupunkiin hankkiakseen arvokkaan kirjan. Dante päätyy kohtalon oikun kautta Ardisin henkivartijaksi ja huomaa kuninkaan tyttären olevan houkuttelevan kielletty. Ardisista tulee kuitenkin Landisin vaimo isänsä allekirjoittaman naimasopimuksen mukaan, mutta Ardis pitää tuoretta aviomiestään ennemmin ystävänä kuin rakastettuna. Landis haluaisi perillistä vaimoltaan, ja Ardisin raskautta odottavat muutkin kuin Landis. Ardis ei osaa arvatakaan, miten tärkeä osa hänellä on erään suunnitelman täyttymisessä, johon liittyvät myös tarujen olennot, mifongit.

Luin ala-asteen viimeisinä vuosina todella paljon fantasiaa. Silloisessa lähikirjastossani oli fantasiahylly tai oikeastaan se oli vain kirjahyllyn pääty, joka oli sopivasti melkein kirjaston sisäänkäynnin vieressä. Se hylly minun oli käytävä katsomassa aina ensimmäisenä, kun vierailin kirjastossa, ja suuren osan sen sisällöstä luinkin noiden vuosien aikana. Viime vuosina olen lukenut harmittavan vähän fantasiaa ja olenkin ajatellut, että minulle tuli pienoinen yliannostus noista vuosista, jolloin pakenin säännöllisesti fantasiamaailmoihin. Tänä kesänä päädyin kuitenkin kirjaston fantasiahyllylle, ja J.S. Meresmaan Mifongin perintö veti minua puoleensa. Ajattelin rakastaneeni fantasiaa niin monen vuoden ajan. Kyllähän minulla oli vielä oltava sisälläni halu upota toisenlaiseen maailmaan ja unohtaa kaikki muu. Olin oikeassa. Fantasian pariin palaaminen tuntui niin uskomattoman hyvältä, että kirjaston fantasiahylly taitaa saada minusta uuden ahkeran vierailijan. 

Mifongin perintö on aika perinteistä fantasiaa, mutta todella koukuttavaa sellaista. Ardis Isvergal on vahva naishahmo, joka ei alistu kiltisti aviomiehensä vallan alle. Myötätuntoni oli täysin Ardisin puolella, sillä hänen Landis-aviomiehensä paljastuu melko sovinistiseksi ja epämiellyttäväksi henkilöksi. Pidin siitä, miten tärkeän ja rohkean henkilöhahmon Meresmaa on Ardisista luonut. Joissakin fantasiakirjoissa naiset ovat liian passiivisia ja miesten varjoon jääviä, jotta he voisivat herättää lukijassa ihailua. Ainakin minä ihailin ja kiinnyin Ardisiin, ja niin uskoisin monelle muullekin lukijalle käyvän. Ardis ei suostu jäämään seikkailuista pois ainakaan, jos hänellä on jotakin hänelle rakasta puolustettavana. Hän on kuitenkin inhimillisen epätäydellinen, mikä tekee Ardisista osittain jopa samaistuttavan henkilöhahmon.

Meresmaa kuvailee tarkasti henkilöitä ja paikkoja. Tämä kerronnan piirre oli minulle mieleinen, sillä näin maisemat ja henkilöt maalautuivat selvästi mieleeni. Vaikka en ole enää niin hyvä kirjoihin eläytyjä kuin lapsena, Mifongin perintö sai minut unohtamaan oman elämäni ja imemään kirjan sivuilta Ardisin, Danten ja muiden elämiä. Pidän muutenkin Meresmaan tyylistä kirjoittaa. Siinä on jotakin ylevää mutta kuitenkin helposti lähestyttävää, mikä mielestäni sopii erinomaisesti fantasiakirjallisuuteen.

Mifongin perinnössä on juuri sopiva ripaus romantiikkaa, ja kirjan seikkailu takaa, ettei juoni muutu missään vaiheessa puuduttavaksi. Olen valittanut, miten joissakin nuortenkirjoissa rakkauskuviot ovat se pääasiallinen ja tärkein juonikuvio. Meresmaan kirjassa ei onneksi näin todellakaan ollut. Kariston sivuilla Mifongin perintö kutsutaan historiallista seikkailuromaania läheneväksi varttuneiden nuorten fantasiatarinaksi. En oikein keksi syytä sille, miksi Mifongin perintö olisi erityisesti nuortenkirjallisuutta, ja takakannesta päätellen kirjalla taitaakin olla kaksoisluokitus (84.2 ja N84.2). Vaikka minun innokkain fantasiakauteni sijoittui lapsuuteni ja nuoruuteni vaihteeseen, monet aikuiset taitavat olla ainakin yhtä innokkaita fantasian lukijoita kuin nuoret.

Mifonki-sarjasta on ilmestynyt tänä vuonna toinen osa Mifongin aika, jonka haluaisin saada luettavakseni pian. 

Käy myös kurkkaamassa J.S. Meresmaan kirjailijan elämästä kertovaa blogia. Sieltä näet, ketkä muut ovat Mifongin perinnöstä kirjoittaneet.

Dan Brown: Inferno

Dan Brown: Inferno 2013 463 s. (ilmestynyt myös suomeksi nimellä Inferno)
lainattu kirjastosta

The bearded doctor rushed in as well, apparently hearing the call button. He checked Langdon's heart monitor as the young doctor spoke to him in rapid, fluent Italian - something about how Langdon was "agitato" to learn he was in Italy.
Agitated? Langdon thought angrily. More like stupefied! The adrenaline surging through his system was now doing battle with the sedatives. "What happened to me?" he demanded. "What day is it?!"
"Everything is fine," she said. "It's early morning. Monday, March eighteenth." 
Monday. Langdon forced his aching mind to reel back to the last images he could recall - cold and dark - walking alone across the Harvard campus to a Saturday-night lecture series. That was two days ago?! A sharper panic now gripped him as he tried to recall anything at all from the lecture or afterward. Nothing. The ping of his heart monitor accelerated. 

Robert Langdon herää firenzeläisessä sairaalassa ja hänen kahta edeltävää vuorokautta koskevat muistonsa ovat kadonneet Langdonin rakkaan Mikki Hiiri -kellon kera. Pian havahtumisena jälkeen Langdon joutuu nuoren lääkärin Sienna Brooksin kanssa pakomatkalle, jossa on kyse elämästä ja kuolemasta. Danten Inferno johdattaa heidät kauhistuttavan mysteerin jäljille, ja kohta Langdonin ja Brooksin käsissä onkin koko ihmiskunnan tulevaisuus...

Kuulun niihin, jotka viihtyivät Da Vinci -koodin ja Enkeleiden ja demoneiden parissa mainiosti, mutta pettyivät kolmanteen Robert Langdon -kirjoista eli Kadonneeseen symboliin. Dan Brown sijoitti onneksi Infernon Eurooppaan. Olin innoissani, kun moni sanoi Infernon olevan selvä parannus sarjan edelliseen osaan. Kyllä, minunkin mielestäni Inferno on parempi kuin Kadonnut symboli, mutta petyin silti, sillä kahden ensimmäisen osan viehätystä Inferno ei läheskään tarjonnut. Ehkä minä sitten alan kyllästyä Brownin tyyliin tai sitten kirja ei vain ollut niin hyvä kuin kaksi ensimmäistä osaa.

Robert Langdon -kirjat ovat melko kaavamaisia jopa kyllästyttävyyteen saakka. Langdon raahataan melkein väkisin arkielämästään seikkalun keskelle, ja hän joutuu taistelemaan kelloa vastaan yleensä melko vetävän ja älykkään naishenkilön kanssa. Kun soppaan heitetään vielä mukaan hieman symbolien tulkintaa, historiallisia viittauksia ja melkein ärsyttävän monta juonikoukkua, Brownin seuraava menestysteos on aika lailla valmis.

Viihdekirjallisuudella on paikkansa, ja myönnän usein vapaa-ajallani hakevani kirjoista tapaa irrottautua arjesta ja sen huolista. Luen siksi välillä fantasiaa, dekkareita ja jopa chick litiä, vaikka viimeisen pariin melko harvoin haluan. Brownin kirjat eivät tietenkään ole kaunokirjallisia mestariteoksia, mutta yleensä ne onnistuvat tavoitteessaan. Ne tempaisevat lukijan mukaansa sellaisella voimalla, että kirjan ulkoinen todellisuus unohtuu. Infernon parissa minulle ei valitettavasti käynyt niin. En vain kunnolla koukkuuntunut kirjaan. Brown kirjoittaa juonenkoukkuja toisensa perään, mutta silti helposti pystyin laskemaan kirjan käsistäni. Huomasin usein tekeväni mieluummin jotakin aivan muuta kuin lukevani Infernoa, ja kirjan lukemisessa kestikin poikkeuksellisen monta päivää. Vasta viimeisten sadan sivun aikana huomasin kunnolla uponneeni kirjan maailmaan ja odottavani malttamattomana, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Oli Infernossa positiivisiakin seikkoja. Tiedän lukemisen jälkeen enemmän Dantesta ja varsinkin hänen teoksestaan Jumalaisesta näytelmästä, ja räjähdysmäisen väestönkasvun mukanaan tuomat ongelmat olivat toimiva osa juonta. Sienna Brooks oli myös ehkä parhaiten mieleenjäävä Brownin kirjojen henkilöistä tietenkin Robert Langdonin jälkeen. Muistan, että aiemmissakin Langdon-kirjoissa on ollut Langdonin rinnalla toimiva nainen, mutta en saa heistä kenenkään nimeäkään mieleen. Luulisin Siennan säilyvän muistissani pitkään. Loppuratkaisu onnistui yllättämään kunnolla, joten onneksi luin kirjan loppuun asti kangertelusta huolimatta.

Silmäilin kirjan lukemisen aikana Bokbabbelin bloggauksen Infernosta. Ehkä siksi kiinnitinkin huomiota asiaan, josta bloggauksen kirjoittaja huomauttaa. Infernossa ei mitenkään viitata aiempien kirjojen tapahtumiin. Eräässä vaiheessa Robert Langdon miettii, miten hän on kuluneen vuorokauden aikana oppinut, ettei kehenkään kannata luottaa. Luulisi hänen oppineen tuon läksyn jo edeltävien kirjojen tapahtumien aikana, sillä kyllähän hänen niissäkin olisi pitänyt miettiä tarkkaan, kehen on syytä luottaa ja kehen ei.

En jää henkeäni pidättäen odottamaan seuraavaa Robert Langdon -kirjaa, mikä taitaa olla ihan hyvä juttu, sillä todennäköisesti viidennen osan ilmestymiseen on vielä monta vuotta, mutta kyllä minä senkin luen sitten joskus. Toivon, että seuraava Brownin kirja olisi positiivinen yllätys, koska kolmas ja neljäs osa ovat olleet minulle pienoisia pettymyksiä. Vaikka Inferno miellytti minua enemmän kuin Kadonnut symboli, toivon, että Brown kirjoittaisi vielä joskus Enkeleihin ja demoneihin verrattavissa olevan romaanin tai sitten minun täytyy vain tyytyä lukemaan ensimmäinen osa jälleen uudelleen.

Inferno muissa blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Olipa kerran kirjablogi, Lillin kirjataivas, Kaleidoscope, There's no such thing as too many books, Kirjaimellista ja Kingiä, kahvia ja empatiaa.

Patricia C. Wrede: Dealing with Dragons

Patricia C. Wrede: Dealing with Dragons 2002 (1990) 212 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Lohikäärmeen prinsessa)
omassa kirjahyllyssä

"Aren't you a little slow?" she asked irritably. "There've been eight knights here before you."
"Eight?" the prince said, frowning. "I thought by now there'd have been at least twelve. Perhaps I'd better come back later."
Cimorene stared at him in surprise. "Why?"
"Well, it would look better," Therandil explained seriously. "There's not much glory in defeating a dragon that hasn't already beaten ten or fifteen people at least. Sir Gorolax of Mirstwold won't even consider going after a dragon whose score is less than forty-five. I don't think I want to risk waiting that long, but eight just doesn't seem like enough."
"You're going to go away and wait until Kazul has defeated fifteen knights before you come back to rescue me?" Cimorene said. She found Therandil's smug confidence very annoying, but she didn't like to say so straight out.
"Not if you'd rather be rescued now, of course," Therandil said hastily. "Though you ought to consider the advantages, and I expect it won't be so very long..." His voice trailed off, and he looked at her hopefully.

Luin Lumotun metsän kronikat -sarjan ollessani hieman yli kymmenvuotias. Olin innoissani, kun uusi osa saapui kirjastoon ja taisin ihailla päähenkilöä prinsessa Cimorenea aika lailla. Alkuvuodesta muistin, miten innoissani tästä sarjasta olin lapsena ja päätin, että voisin lukea kirjat uudelleen. Suomalaisen verkkokaupassa ei joutunut maksamaan alkuperäiskielisestä sarjan aloitusosasta montaa euroa, joten päätin hankkia kirjan omaan hyllyyn. Kirjastosta lainatut kirjat valitettavasti usein päihittävät omat kirjat, koska kirjaston kirjoja ei voi pitää ikuisesti luonaan, joten kului useampi kuukausi, ennen kuin ehdin lukea Dealing with Dragonsin.

Prinsessa Cimorene on prinsessa, joka haluaisi tehdä arvolleen sopimattomia asioita. Hänen isänsä kieltää kuitenkin miekkailutunnit, taikuuden opettelun, latinan opiskelun ja kaiken muunkin mielenkiintoisen. Lopulta Cimorene joutuu karkaamaan kotoaan, sillä muuten hänet naitettaisiin prinssille, joka ei ole myöskään kovin kiinnostava. Cimorenesta tulee ensimmäinen vapaaehtoinen lohikäärmeen prinsessa, mutta hänen vaikeutensa eivät lopu tähänkään päätökseen. Prinssit yrittävät nimittäin ahkerasti pelastaa hänet, ja Cimorenen täytyy selittää prinssille prinssin perään, miten hän viihtyy oikein hyvin Kazulin prinsessana.

Prinsessa Cimorene on todella piristävän erilainen prinsessa. Hän ei kaipaa pelastavaa prinssiä vaan toimii itsenäisesti ja ajattelee omilla aivoillaan. Mielestäni tällaista henkilöä kaipaisivat myös lapsille luettavat sadut, sillä satujen prinsessat ovat usein ärsyttävän avuttomia. Kunhan he vain ovat riittävän kauniita ja avun tarpeessa, prinssi jo rientää pelastamaan heidät ja hän saa prinsessan ohella puoli valtakuntaa. En pidä tällaisia prinsessoja kovin hyvinä samaistumisen kohteina nuorille tytöille. Prinsessa Cimorenessa on särmää, nokkeluutta ja älyä, jollaista olisi hyvä olla muillakin satujen prinsessoilla.

Viittaukset kaikille tuttuihin satuihin ovat kiehtovia. Prinsessa Cimorene ei välitä siitä, miten kunnollinen prinsessa yleensä toimii, mutta hän tiedostaa sen, kuinka hänen toimintansa on kohahduttavaa. Dealing with Dragonsin puhuva sammakkokaan ei ole lumottu prinssi vaan sammakko, joka on oppinut puhetaidon monilta tapaamiltaan sammakkoprinsseiltä. 

Kirjan varsinainen juoni ei ollut kovin jännittävä. Oli melko selvää, millainen loppuratkaisu on ja siihen johtaneet tapahtumat olivat melko turvallisia. Nautinkin enemmän Cimorene-prinsessan ja Kazul-lohikäärmeen arjesta kuin varsinaisesta seikkailusta. 

Pidin lukujen otsikoista. Niissä kuvataan hauskasti ja sopivan salaperäisesti, mitä luvussa ainakin tapahtuu. Esimerkiksi ensimmäisen luvun nimi on In Which Cimorene Refuses to Be Proper and Has a Conversation with a Frog.

Dealing with Dragons on hauska ja viihdyttävä sadunomainen romaani lapsille ja lapsenmielisille. Juoni on ehkä hieman liian heppoinen aikuiseen makuun, mutta kirjan muut elementit korvaavat tarinassa olevat puutteet. Noin kymmenvuotiaille lukijoille kirja voi olla erittäin mieleistä luettavaa. Kyllä sarja uusintaluvunkin kestää, joten aion vielä tarttua sarjan muihinkin osiin.

Prinsessa Cimorenen seikkailuista ovat kirjoittaneet ainakin Emilie ja Titania.