Ray Bradbury: Fahrenheit 451 2008 (1953) HarperCollins 211 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Fahrenheit 451)
lainattu kirjastosta
The magic is only in what books say, how they stitched the patches of the universe together into one garment for us.
'Luckily, queer ones like her don't happen, often. We know how to nip most of them in the bud, early. You can't build a house without nails and wood. If you don't want a house built, hide the nails and wood. If you don't want a man unhappy politically, don't give him two sides to a question to worry him; give him one. Better yet, give him none. Let him forget there is such as thing as war. If the Government is inefficient, top-heavy, and tax-mad, better it be all those than that people worry over it. Peace, Montag. Give the people contests they win by remembering the words to more popular songs or the names of state capitals or how much corn Iowa grew last year. Cram them full of non-combustible data, chock them so damned full of "facts" they feel stuffed, but absolutely "brilliant" with information. Then they'll feel they're thinking, they'll get a sense of motion without moving. And they'll be happy, because facts of that sort don't change. Don't give them any slippery stuff like philosophy or sociology to tie things up with. That way lies melancholy. Any man who can take a TV wall apart and put it back together again, and most men can nowadays, is happier than any man who tries to slide-rule, measure, and equate the universe, which just won't be measured or equated without making man feel bestial and lonely. I know, I've tried it; to hell with it. So bring on your clubs and parties, your acrobats and magicians, your dare-devils, jet cars, motorcycle helicopters, your sex and heroin, more of everything to do with automatic reflex. If the drama is bad, if the film says nothing, if the play is hollow, sting me with the theremin, loudly. I'll think I'm responding to the play, when it's only a tactile reaction to vibration. But I don't care. I just like solid entertainment.'
Guy Montag on palomies, jonka tehtävänä on sytyttää tulipaloja niiden sammuttamisen sijaan. Palomiehet polttavat kirjoja, joiden hallussapito on ehdottomasti kielletty, sillä ne estävät ihmisten onnellisuuden. Kuitenkin kun Guy tapaa naapurinsa Clarissen, Clarissen kanssa keskusteleminen saa Guyn miettimään uudelleen elämäänsä. Guy toteaa, ettei hän ole onnellinen eikä taida edes rakastaa vaimoaan, vaikka hän elää yhteiskunnassa, joka keskittyy tarjoamaan ihmisille nautintoa.
Ray Bradburyn Fahrenheit 451 kuuluu dystopiakirjallisuuden klassikoihin, ja olen siksi halunnut jo kauan sen lukea. Lainasin kirjan keväällä, koska harkitsin osallistuvani lukupiiritapaamiseen, jossa kirjaa käsiteltiin. Aika ei sitten sopinutkaan ja kirjakin jäi odottamaan vuoroaan. En voinut kirjaa enää uusia, joten minun oli pakko lukea se tai palauttaa lukemattomana kirjastoon. On ilmiselvää, että valitsin lukemisen.
Onnistuneimmat dystopiakirjat saavat ensin huoahtamaan helpotuksesta, ettei yhteiskuntamme onneksi ole aivan tällä mallilla. Tämän ajatuksen jälkeen mieleen alkaa hiipiä ajatuksia siitä, millaista todellisuuspohjaa kirjan tapahtumilla on. Maailmassa on maita, joissa sananvapautta rajoitetaan ja joistakin asioista ei vain saa puhua tai kirjoittaa. Länsimaissa taas kulutetaan paljon aivot narikkaan -viihdettä. Saippuasarjat ja tositv-ohjelmat on luotu kevyeksi viihdykkeeksi. Niiden olemassaolo ei ole mielestäni huono juttu. Tunnen ihmisen, joka sanoo tarvitsevansa saippuasarjoja jaksaakseen elämäänsä kuuluvia vaikeita asioita. Minusta niitä pitäisi kuitenkin pääasiassa kuluttaa tasapainona enemmän älyllisiä virikkeitä tarjoavalle toiminnalle.
Ajatteleminen ja tieto lisäävät välillä tuskaa, sillä varmasti moni mieluummin ummistaisi silmänsä epäkohdilta, mutta epäkohdat eivät myöskään parane, jollei niitä huomata ja yritetä parantaa. Pelkästään hedonismiin perustuva kulttuuri jättäisi ihmiset aika tyhjiksi. Nozickin mielihyväkone on ajatuskoe, jonka pyrkimyksenä on todistaa eettinen hedonismi virheelliseksi. Tuskinpa moni olisi kytkemässä itseään mielihyväkoneeseen, sillä ihmiset mieluummin kokevat asioita oikeasti kuin nauttivat koneen heille keinotekoisesti tuottamista kokemuksista.
Propaganda tekee ihmisistä helpommin hallittavia. Jos kansa saadaan olemaan kyseenalaistamatta hallituksen sanomaa, se ei kapinoi. Kirjassa lapset otetaan vanhempien vaikutuksen alaisuudesta pois ennen kuin vanhemmat ovat ehtineet kylvää vaarallisten ajatusten siemenen jälkikasvunsa mieleen. Kun keskustellaan presidenttiehdokkaista, tärkein arviointikriteeri on ulkonäkö.
Välillä lukeminen hieman takkusi, ja melko pian tajusin, että kirjaa ei kannata lainkaan lukea väsyneenä. Bradburyn ajoittain omintakeinen kirjoitustyyli sai minut tipahtamaan kärryiltä, jos ajatukseni harhautuivat hetkeksi muualle. Tavallaan minua huvitti se, että näin kävi juuri kirjan kanssa, jossa puhutaan siitä, miten kirjat lyhenivät ensin lyhenemistään, koska ihmisten keskittymiskyky huonontui. Onneksi yleensä pystyn keskittymään kirjoihin melko hyvin, mutta iltalukeminen juuri ennen nukahtamista ei sopinut tälle kirjalle.
Kirjassa oli joitakin vaikuttavia kohtia. Yksi suosikeistani on bloggauksen alkuun valitsemani lainaus. Jo hetki lukemisen jälkeen minusta alkoi tuntua, että pidän kirjasta enemmän kuin juuri viimeisen sivun luettuani. Kirjan sanoma kypsyy sisälläni, ja todennäköisesti teos tuntuu yhä vaikuttavammalta kuukauden, puolen vuoden ja vuoden päästä. Kuitenkaan Fahrenheit 451 ei kuulu dystopiaklassikkosuosikkeihini, enkä usko, että se kuuluu niihin vuodenkaan päästä. Orwellin 1984 ja Atwoodin The Handmaid's Tale vain ovat mullistaneet ajatusmaailmaani enemmän. Tästä huolimatta Fahrenheit 451 kuuluu varmasti niihin kirjoihin, jotka jättävät jonkinlaisen pysyvän jäljen.
♥♥♥♥
Muualla: Hurja hassu lukija, Kuuttaren lukupäiväkirja, Nulla dies sine legendo, Olgan lukupäiväkirja, Luen, mutta en kirjoita, Yöpöydän kirjat ja Taikakirjaimet
Fahrenheit 451 on voittanut ilmestymisensä jälkeen lukuisia palkintoja, muun muassa yhden harvoista jaetuista Retro Hugo -palkinnoista. Tämän vuoksi kirja sopiikin kirjabingon Palkittu kirja -ruutuun. Kirjan lukemisen myötä saan myös toisen bingon. Kannen perusteella valitsin Lotta-Liisa Joelssonin Vivikan, Susanna Kaysenin Girl, Interrupted perustuu tositarinaan, James Bowenin Katukatti Bobin kannessa komeilee kissa, ja Charlaine Harrisin Real Murders on dekkari.
Kirja on myös kolmas luettu teos TBR100-listaltani.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste klassikko. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste klassikko. Näytä kaikki tekstit
lauantai 5. heinäkuuta 2014
Ray Bradbury: Fahrenheit 451
Tunnisteet:
1900-luvun kirjallisuus,
1953,
Bradbury Ray,
dystopia,
HarperCollins,
kirjabingo,
kirjastosta,
kirjoista kertovat kirjat,
klassikko,
mieskirjailijat,
scifi,
spefi
torstai 22. toukokuuta 2014
Tove Jansson: Taikatalvi
Tove Jansson: Taikatalvi 2010 tarkistettu suomennos (Trollvinter 1957) WSOY 121 s. suom. Laila Järvinen ja suomennoksen tarkistanut Päivi Kivelä
lainattu kirjastosta
Kellot kävivät taas. Tunteakseen itsensä vähemmän yksinäiseksi Muumipeikko oli vetänyt talossa jokaisen kellon. Koska aika oli joka tapauksessa mennyt sekaisin, hän oli pannut ne näyttämään eri tunteja - ehkäpä jokin niistä sattuisi oikeaan.
Ne löivät silloin tällöin, välistä soi herätyskellokin, ja se tuntui hyvin lohdulliselta. Silti Muumipeikko ei saanut mielestään kauheaa havaintoaan: aurinko ei noussut enää. Se oli totista totta; aamu toisensa jälkeen valkeni jonkinlaisena harmaana hämäränä ja painui taas vähitellen pitkäksi talviyöksi - mutta aurinko ei näyttäytynyt koskaan. Se oli kerta kaikkiaan kadonnut - ehkä se oli pyörähtänyt ulos avaruuteen. Aluksi Muumipeikko ei tahtonut uskoa sitä. Hän odotti kauan.
Joka päivä hän meni merenrantaan ja asettui odottamaan kuono itään päin. Mutta mitään ei tapahtunut. Silloin hän palasi kotiin, sulki kattoluukun jälkeensä ja sytytti rivin kynttilöitä kaakeliuunin reunustalle. Se joka asui tiskipöydän alla ei ollut vieläkään tullut piilostaan syömään, mutta eli varmaan itsekseen hyvin salaista ja merkittävää elämää.
Muumit nukkuvat marraskuusta huhtikuuhun, mutta yllättäen Muumipeikko havahtaakin hereille kesken talviuniensa. Muu perhe jatkaa uniaan ja muistakin tutuista olennoista vain pikku Myy on valveilla. Muumipeikko kaipaa perhettään ja kevättä mutta tutustuu talven aikana muun muassa uimahuoneessa asuvaan Tuu-tikkiin.
Olen tänä vuonna lukenut toisen ja kolmannen romaanimuotoisen Muumi-kirjan, mutta nyt hyppäsin neljännen ja viidennen yli ja uppouduin kuudenteen ja kehuttuun Taikatalveen. Pidin ensimmäisistäkin Muumi-kirjoista, mutta Taikatalvi jätti minut vielä ihastuneemmaksi. Voi kunpa olisin lukenut tämän jo jouluaattona, kun vesisade latisti joulutunnelman. Kirja olisi saanut varmasti jouluun kaipaamaani talven tuntua. Tosin kirja sopi mielentilaani varsin hyvin, vaikka kirjaa lukiessani kevät olikin jo pitkällä.
Taikatalvessa on aiemmin lukemistani Muumi-kirjoista poikkeava henkilökavalkadi. Vihdoinkin sain lukea pikku Myyn edesottamuksista, ja Tuu-tikki oli myös varsin kiehtova hahmo. Jotkin aiemmista kirjoista tutut hahmot ovat läsnä vain nukkuvina ja Muumipeikon ajatuksissa. Myöskään talveen sijoittuvat Muumi-kirjat eivät ole yleisiä, sillä muumithan nukkuvat talviunta. Jansson taitaa talvitunnelman luomisen, ja vaikka ulkona ei ollut lunta eikä pakkasta, pystyin tuntemaan ihollani purevan kylmyyden ja aistimaan talvisuuden.
Taikatalvi on ilmestynyt kymmenen vuotta Taikurin hatun jälkeen ja mielestäni Jansson on kehittynyt kirjailijana sinä aikana. Kaikki aiemmissakin Muumi-kirjoissa ihastuttaneet piirteet tuntuivat vielä jotenkin korostuneemmilta ja paremmin onnistuneilta. Aiemmin lukemani Muumi-kirjat olivat hyvin vauhdikkaita, mutta Taikatalvessa oli enemmän kuvailua, vaikka ei tapahtumistakaan ollut puutetta. Taikurin hatussa tapahtui mielestäni liikaakin, mutta Taikatalvessa nautin ennen kaikkea maagisesta talvitunnelmasta.
Taikatalvesta tuli ehdottomasti suosikkini tähän mennessä lukemistani Muumi-kirjoista. Saa nähdä, onko kirja suosikkieni joukossa vielä luettuani lukemattomat Muumit.
♥♥♥♥½
Kaisa Reetta kuvailee kirjaa ennen kaikkea kertomukseksi nuoren Muumipeikon itsenäistymisestä, siirtymisestä lapsuuden turvallisista ympyröistä kohti nuoruutta.
Joken mukaan kirjan teho on tunnelman luomisessa, Muumipeikon tunteissa kylmässä autiossa lumimaailmassa ja talvisen autiuden kuvauksessa.
Amma kuunteli Taikatalven äänikirjana ja hänellä oli aluksi huomattavia vaikeuksia päästä tarinaan sisälle.
Saran mielestä Muumi-romaaneihin sopii sanonta "Hyvä kirja ei katso ikää".
Villasukka kirjahyllyssä mainitsee, että Tove Janssonin tekemää kuvitusta on pysähdyttävä ihailemaan.
Taikatalvi on ollut aina yksi Elma Ilonan suosikeista Muumi-kirjojen joukossa ja talvinen tarina oli aikuisena yhtä lumoava kuin ennenkin.
lainattu kirjastosta
Kellot kävivät taas. Tunteakseen itsensä vähemmän yksinäiseksi Muumipeikko oli vetänyt talossa jokaisen kellon. Koska aika oli joka tapauksessa mennyt sekaisin, hän oli pannut ne näyttämään eri tunteja - ehkäpä jokin niistä sattuisi oikeaan.
Ne löivät silloin tällöin, välistä soi herätyskellokin, ja se tuntui hyvin lohdulliselta. Silti Muumipeikko ei saanut mielestään kauheaa havaintoaan: aurinko ei noussut enää. Se oli totista totta; aamu toisensa jälkeen valkeni jonkinlaisena harmaana hämäränä ja painui taas vähitellen pitkäksi talviyöksi - mutta aurinko ei näyttäytynyt koskaan. Se oli kerta kaikkiaan kadonnut - ehkä se oli pyörähtänyt ulos avaruuteen. Aluksi Muumipeikko ei tahtonut uskoa sitä. Hän odotti kauan.
Joka päivä hän meni merenrantaan ja asettui odottamaan kuono itään päin. Mutta mitään ei tapahtunut. Silloin hän palasi kotiin, sulki kattoluukun jälkeensä ja sytytti rivin kynttilöitä kaakeliuunin reunustalle. Se joka asui tiskipöydän alla ei ollut vieläkään tullut piilostaan syömään, mutta eli varmaan itsekseen hyvin salaista ja merkittävää elämää.
Muumit nukkuvat marraskuusta huhtikuuhun, mutta yllättäen Muumipeikko havahtaakin hereille kesken talviuniensa. Muu perhe jatkaa uniaan ja muistakin tutuista olennoista vain pikku Myy on valveilla. Muumipeikko kaipaa perhettään ja kevättä mutta tutustuu talven aikana muun muassa uimahuoneessa asuvaan Tuu-tikkiin.
Olen tänä vuonna lukenut toisen ja kolmannen romaanimuotoisen Muumi-kirjan, mutta nyt hyppäsin neljännen ja viidennen yli ja uppouduin kuudenteen ja kehuttuun Taikatalveen. Pidin ensimmäisistäkin Muumi-kirjoista, mutta Taikatalvi jätti minut vielä ihastuneemmaksi. Voi kunpa olisin lukenut tämän jo jouluaattona, kun vesisade latisti joulutunnelman. Kirja olisi saanut varmasti jouluun kaipaamaani talven tuntua. Tosin kirja sopi mielentilaani varsin hyvin, vaikka kirjaa lukiessani kevät olikin jo pitkällä.
Taikatalvessa on aiemmin lukemistani Muumi-kirjoista poikkeava henkilökavalkadi. Vihdoinkin sain lukea pikku Myyn edesottamuksista, ja Tuu-tikki oli myös varsin kiehtova hahmo. Jotkin aiemmista kirjoista tutut hahmot ovat läsnä vain nukkuvina ja Muumipeikon ajatuksissa. Myöskään talveen sijoittuvat Muumi-kirjat eivät ole yleisiä, sillä muumithan nukkuvat talviunta. Jansson taitaa talvitunnelman luomisen, ja vaikka ulkona ei ollut lunta eikä pakkasta, pystyin tuntemaan ihollani purevan kylmyyden ja aistimaan talvisuuden.
Taikatalvi on ilmestynyt kymmenen vuotta Taikurin hatun jälkeen ja mielestäni Jansson on kehittynyt kirjailijana sinä aikana. Kaikki aiemmissakin Muumi-kirjoissa ihastuttaneet piirteet tuntuivat vielä jotenkin korostuneemmilta ja paremmin onnistuneilta. Aiemmin lukemani Muumi-kirjat olivat hyvin vauhdikkaita, mutta Taikatalvessa oli enemmän kuvailua, vaikka ei tapahtumistakaan ollut puutetta. Taikurin hatussa tapahtui mielestäni liikaakin, mutta Taikatalvessa nautin ennen kaikkea maagisesta talvitunnelmasta.
Taikatalvesta tuli ehdottomasti suosikkini tähän mennessä lukemistani Muumi-kirjoista. Saa nähdä, onko kirja suosikkieni joukossa vielä luettuani lukemattomat Muumit.
♥♥♥♥½
Kaisa Reetta kuvailee kirjaa ennen kaikkea kertomukseksi nuoren Muumipeikon itsenäistymisestä, siirtymisestä lapsuuden turvallisista ympyröistä kohti nuoruutta.
Joken mukaan kirjan teho on tunnelman luomisessa, Muumipeikon tunteissa kylmässä autiossa lumimaailmassa ja talvisen autiuden kuvauksessa.
Amma kuunteli Taikatalven äänikirjana ja hänellä oli aluksi huomattavia vaikeuksia päästä tarinaan sisälle.
Saran mielestä Muumi-romaaneihin sopii sanonta "Hyvä kirja ei katso ikää".
Villasukka kirjahyllyssä mainitsee, että Tove Janssonin tekemää kuvitusta on pysähdyttävä ihailemaan.
Taikatalvi on ollut aina yksi Elma Ilonan suosikeista Muumi-kirjojen joukossa ja talvinen tarina oli aikuisena yhtä lumoava kuin ennenkin.
Tunnisteet:
1900-luvun kirjallisuus,
1957,
2010,
fantasia,
Jansson Tove,
kirjastosta,
klassikko,
kotimainen kirjallisuus,
lastenkirjallisuus,
naiskirjailijat,
spefi,
Tove Jansson -juhlavuosi,
WSOY
sunnuntai 30. maaliskuuta 2014
Blogien lastenkirjaviikko: Tove Jansson: Taikurin hattu & Muumikirjat ja minä -haaste
Tove Jansson: Taikurin hattu 2010 tarkistettu suomennos (Trollkarlens hatt 1948) WSOY 140 s. suom. Laila Järvinen ja suomennoksen tarkistanut Päivi Kivelä
lainattu kirjastosta
Oli heinäkuun loppupuoli ja Muumilaaksossa oli hirveän kuuma. Eivät edes kärpäset jaksaneet surista. Puut näyttivät väsyneiltä ja tomuisilta, joki kuivui ja juoksi kapeana ja ruskeana läpi nuokkuvien niittyjen. Vesi ei enää kelvannut Taikurin hatussa valmistettavaksi mehuksi (hattu oli jälleen otettu armoihin ja se oli lipastolla peilin alapuolella).
Aurinko hellitti päivästä toiseen kukkuloiden välissä olevaan laaksoon. Kaikki pikku mönkijät ryömivät viileihin maanalaisiin käytäviinsä, linnut olivat vaiti. Mutta Muumipeikon ystävät hermostuivat kuumuudesta ja kuljeskelivat ympäriinsä riidellen keskenään.
- Äiti, sanoi Muumipeikko, - keiksi meille jotakin tekemistä! Me vain riitelemme, ja on niin kuuma!
- Niin, rakas lapsi, sanoi Muumimamma. - Minä olen huomannut sen ja tuntuisi hyvältä, jos olisitte jonkin aikaa poissa näkyvistä. Ettekö voisi muuttaa pariksi päiväksi luolaan? Siellä on vilpoisampaa, ja voitte lekotella meressä rauhoittumassa vaikka koko päivän jos haluatte.
- Saammeko nukkuakin luolassa? Muumipeikko kysyi ihastuneena.
- Tietenkin! sanoi Muumimamma. - Älkääkä tulko kotiin ennen kuin olette taas iloisia!
Muumipeikko, Nuuskamuikkunen ja Nipsu löytävät silinterihatun, joka ei ole kuitenkaan ihan tavallinen hattu. Eipä aikaakaan, kun se on käyttänyt taikavoimiaan muun muassa munankuoriin. Kirjan aikana ehditään myös matkustaa Hattivattien saarelle ja kohdata Tiuhti, Viuhti, Mörkö ja Taikuri.
Olin jälleen melko hyvin selvillä, mitä tuleman pitää, koska olin juuri katsonut Muumi-piirrettyjen Taikurin hatun tapahtumiin keskittyvät jaksot. Kirja on siirretty melko tarkasti piirretyksi, vaikka joitakin pieniä poikkeamia juonessa huomasinkin. Esimerkiksi kirjassa Mörkö halusi itselleen Taikurin hatun, mutta sarjassa hän kelpuutti näkinkengän. Muumipeikossa ja pyrstötähdessä keskityttiin yhteen seikkailuun, mutta Taikurin hatussa tapahtumia on niin paljon, että televisiosarjassa kirjan tapahtumista on monta jaksoa.
Tiuhti ja Viuhti -kieli oli ihastuttava pieni yksityiskohta ja minua ihmetytti ja harmitutti, että suomenkielisessä televisiosarjassa Tiuhti ja Viuhti puhuvat tavallisesti (toisin on esimerkiksi ruotsinkielisessä). Puhuimmeti sitäti hetkenti, mutta palasimmeti pianti tavalliseenti puhetapaanti.
Muumipeikon ja pyrstötähden tavoin kirjassa on läsnä sekä materialismi että materialismin vastaisuus. Maallisen ominaisuuden kerääminen on Nipsulle tärkeää ja hän joutuu kirjan aikana pulmaisaan tilanteeseen, kun hänen pitäisi päättää, vaihtaako korkkivyön talvitalismaaniin. Nipsu ei osaa tehdä päätöstä ja lopulta Nipsu pitää korkkivyön ja jakaa talvitalismaanin Muumipeikon kanssa. Nuuskamuikkunen ei välitä omistamisesta, sillä ainoastaan huuliharppu on esine, jota ilman hän ei voi elää. Myös lopussa paljastuu, mikä on kenellekin tärkeää: Niiskuneidille kauneus (ja Muumipeikon osoittama ihailu) ja Muumimammalle lastensa hyvä mieli.
♥♥♥♥¼
Muissa blogeissa: Jokken kirjanurkka, Lukuisa, Ei vain mustaa valkoisella, Sallan lukupäiväkirja, Kirjakaapin kummitus, NONO, Olgan lukupäiväkirja, Kristiinan lukupäiväkirja, Kaleidoscope, Kirjakaapin avain, Lukutoukan kulttuuriblogi, Maailman ääreen ja Kaisa Reetta T.
Blogeissa on pyörinyt Opuscolo - kirjasta kirjaan -blogista lähtöisin oleva Muumikirjat ja minä -haaste. Haaste heitettiin minullekin peräti kolmelta suunnalta (kiitos Kirjaneito, Minna Siikilä ja Marjaana!) ennen kuin ennätin ottaa siitä kopin.
Haasteen säännöt:
- Kirjoita Tove Janssonin Muumi-kirjoista ja siitä, miten ja missä vaiheessa ne ovat kuuluneet elämääsi. Tee omaelämäkerrallinen teksti aiheesta ja julkaise se blogissasi.
- Lähetä haaste kolmelle sellaiselle kirjabloggaajalle, joita aihe voisi kiinnostaa.
- Mainitse haasteen alkuperä tekstissäsi.
Vaikka olin jo lapsena innokas lukija, en jostakin syystä tullut lukeneeksi Muumeja. Sarjaa katsoin satunnaisesti ja Muumi-tarinat ovatkin sen vuoksi hyvin tuttuja, mutta kirjat kiinnostivat vain varovaisesti. Muistelisin kerran aloitelleeni yhtä äitini hyllystä löytynyttä Muumikirjaa (epäilisin kyseessä olleen Muumipappa ja meri), mutta syystä tai toisesta en päässyt alkua pidemmälle.
Tove Jansson -juhlavuoden innoittamana päätin, että nyt on oiva tilaisuus korjata aukko sivistyksessäni ja tutustua Muumeihin kirjamuodossa. Luin kuukausi sitten Muumipeikko ja pyrstötähti -kirjan ja sen jälkeen olen kantanut kirjastosta kotiin sekä Taikurin hatun että Taikatalven, joista jälkimmäinen odottaa vielä lukemattomana. Muumi-innostus on tarttuvaa laatua, sillä kuten jo aiemmin mainitsin Muumipeikko ja pyrstötähti vietiin melkein käsistäni ja nyt poikaystäväni lukee jo Taikurin hattua. Olemme myös katselleet yhdessä Muumi-piirrettyjä.
Muumi-kirjat ovat kestäneet todella hyvin ajan, enkä ole yhtään ihmeissäni, että ne ovat saaneet klassikkoaseman. Kaksi lukemaani Muumi-kirjaa ovat saaneet minut sen verran ihastuneeksi, että todennäköisesti luen kaikki Janssonin kirjoittamat ja kuvittamat Muumi-seikkailut juhlavuoden aikana. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
Lennätän haasteen eteenpäin Kristalle, Annikalle ja noreenielle.
lainattu kirjastosta
Oli heinäkuun loppupuoli ja Muumilaaksossa oli hirveän kuuma. Eivät edes kärpäset jaksaneet surista. Puut näyttivät väsyneiltä ja tomuisilta, joki kuivui ja juoksi kapeana ja ruskeana läpi nuokkuvien niittyjen. Vesi ei enää kelvannut Taikurin hatussa valmistettavaksi mehuksi (hattu oli jälleen otettu armoihin ja se oli lipastolla peilin alapuolella).
Aurinko hellitti päivästä toiseen kukkuloiden välissä olevaan laaksoon. Kaikki pikku mönkijät ryömivät viileihin maanalaisiin käytäviinsä, linnut olivat vaiti. Mutta Muumipeikon ystävät hermostuivat kuumuudesta ja kuljeskelivat ympäriinsä riidellen keskenään.
- Äiti, sanoi Muumipeikko, - keiksi meille jotakin tekemistä! Me vain riitelemme, ja on niin kuuma!
- Niin, rakas lapsi, sanoi Muumimamma. - Minä olen huomannut sen ja tuntuisi hyvältä, jos olisitte jonkin aikaa poissa näkyvistä. Ettekö voisi muuttaa pariksi päiväksi luolaan? Siellä on vilpoisampaa, ja voitte lekotella meressä rauhoittumassa vaikka koko päivän jos haluatte.
- Saammeko nukkuakin luolassa? Muumipeikko kysyi ihastuneena.
- Tietenkin! sanoi Muumimamma. - Älkääkä tulko kotiin ennen kuin olette taas iloisia!
Muumipeikko, Nuuskamuikkunen ja Nipsu löytävät silinterihatun, joka ei ole kuitenkaan ihan tavallinen hattu. Eipä aikaakaan, kun se on käyttänyt taikavoimiaan muun muassa munankuoriin. Kirjan aikana ehditään myös matkustaa Hattivattien saarelle ja kohdata Tiuhti, Viuhti, Mörkö ja Taikuri.
Olin jälleen melko hyvin selvillä, mitä tuleman pitää, koska olin juuri katsonut Muumi-piirrettyjen Taikurin hatun tapahtumiin keskittyvät jaksot. Kirja on siirretty melko tarkasti piirretyksi, vaikka joitakin pieniä poikkeamia juonessa huomasinkin. Esimerkiksi kirjassa Mörkö halusi itselleen Taikurin hatun, mutta sarjassa hän kelpuutti näkinkengän. Muumipeikossa ja pyrstötähdessä keskityttiin yhteen seikkailuun, mutta Taikurin hatussa tapahtumia on niin paljon, että televisiosarjassa kirjan tapahtumista on monta jaksoa.
Tiuhti ja Viuhti -kieli oli ihastuttava pieni yksityiskohta ja minua ihmetytti ja harmitutti, että suomenkielisessä televisiosarjassa Tiuhti ja Viuhti puhuvat tavallisesti (toisin on esimerkiksi ruotsinkielisessä). Puhuimmeti sitäti hetkenti, mutta palasimmeti pianti tavalliseenti puhetapaanti.
Muumipeikon ja pyrstötähden tavoin kirjassa on läsnä sekä materialismi että materialismin vastaisuus. Maallisen ominaisuuden kerääminen on Nipsulle tärkeää ja hän joutuu kirjan aikana pulmaisaan tilanteeseen, kun hänen pitäisi päättää, vaihtaako korkkivyön talvitalismaaniin. Nipsu ei osaa tehdä päätöstä ja lopulta Nipsu pitää korkkivyön ja jakaa talvitalismaanin Muumipeikon kanssa. Nuuskamuikkunen ei välitä omistamisesta, sillä ainoastaan huuliharppu on esine, jota ilman hän ei voi elää. Myös lopussa paljastuu, mikä on kenellekin tärkeää: Niiskuneidille kauneus (ja Muumipeikon osoittama ihailu) ja Muumimammalle lastensa hyvä mieli.
♥♥♥♥¼
Muissa blogeissa: Jokken kirjanurkka, Lukuisa, Ei vain mustaa valkoisella, Sallan lukupäiväkirja, Kirjakaapin kummitus, NONO, Olgan lukupäiväkirja, Kristiinan lukupäiväkirja, Kaleidoscope, Kirjakaapin avain, Lukutoukan kulttuuriblogi, Maailman ääreen ja Kaisa Reetta T.
Blogeissa on pyörinyt Opuscolo - kirjasta kirjaan -blogista lähtöisin oleva Muumikirjat ja minä -haaste. Haaste heitettiin minullekin peräti kolmelta suunnalta (kiitos Kirjaneito, Minna Siikilä ja Marjaana!) ennen kuin ennätin ottaa siitä kopin.
Haasteen säännöt:
- Kirjoita Tove Janssonin Muumi-kirjoista ja siitä, miten ja missä vaiheessa ne ovat kuuluneet elämääsi. Tee omaelämäkerrallinen teksti aiheesta ja julkaise se blogissasi.
- Lähetä haaste kolmelle sellaiselle kirjabloggaajalle, joita aihe voisi kiinnostaa.
- Mainitse haasteen alkuperä tekstissäsi.
Vaikka olin jo lapsena innokas lukija, en jostakin syystä tullut lukeneeksi Muumeja. Sarjaa katsoin satunnaisesti ja Muumi-tarinat ovatkin sen vuoksi hyvin tuttuja, mutta kirjat kiinnostivat vain varovaisesti. Muistelisin kerran aloitelleeni yhtä äitini hyllystä löytynyttä Muumikirjaa (epäilisin kyseessä olleen Muumipappa ja meri), mutta syystä tai toisesta en päässyt alkua pidemmälle.
Tove Jansson -juhlavuoden innoittamana päätin, että nyt on oiva tilaisuus korjata aukko sivistyksessäni ja tutustua Muumeihin kirjamuodossa. Luin kuukausi sitten Muumipeikko ja pyrstötähti -kirjan ja sen jälkeen olen kantanut kirjastosta kotiin sekä Taikurin hatun että Taikatalven, joista jälkimmäinen odottaa vielä lukemattomana. Muumi-innostus on tarttuvaa laatua, sillä kuten jo aiemmin mainitsin Muumipeikko ja pyrstötähti vietiin melkein käsistäni ja nyt poikaystäväni lukee jo Taikurin hattua. Olemme myös katselleet yhdessä Muumi-piirrettyjä.
Muumi-kirjat ovat kestäneet todella hyvin ajan, enkä ole yhtään ihmeissäni, että ne ovat saaneet klassikkoaseman. Kaksi lukemaani Muumi-kirjaa ovat saaneet minut sen verran ihastuneeksi, että todennäköisesti luen kaikki Janssonin kirjoittamat ja kuvittamat Muumi-seikkailut juhlavuoden aikana. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
Lennätän haasteen eteenpäin Kristalle, Annikalle ja noreenielle.
Kuvan on taiteillut Eucco. |
Tunnisteet:
1900-luvun kirjallisuus,
1948,
2010,
fantasia,
Jansson Tove,
kirjastosta,
klassikko,
kotimainen kirjallisuus,
lastenkirjallisuus,
naiskirjailijat,
seikkailu,
spefi,
Tove Jansson -juhlavuosi,
WSOY
Blogien lastenkirjaviikko: C. S. Lewis: The Magician's Nephew
C. S. Lewis: The Magician's Nephew 2007 (1955) HarperCollins 220 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Taikurin sisarenpoika)
lainattu kirjastosta
This is a story about something that happened long ago when your grandfather was a child. It is a very important story because it shows how all the comings and goings between our own world and the land of Narnia first began.
In those days Mr Sherlock Holmes was still living in Baker Street and the Bastables were looking for treasure in the Lewisham Road. In those days, if you were a boy you had to wear a stiff Eton every day, and schools were usually nastier than now. But meals were nicer; and as for sweets, I won't tell you how cheap and good they were, because it would only make your mouth water in vain. And in those days there lived in London a girl called Polly Plummer.
Digoryn taikurieno huijaa Digoryn ja Pollyn koekaniineikseen. Digory ja Polly päätyvät metsään, josta voi kulkea eri maailmoihin. Digoryn uteliaisuuden vuoksi heidän mukaansa tarttuu Jadis, ilkeä kuningatar, joka haluaa valloittaa maailman. Kun lapset yrittävät päästä eroon Jadiksesta, he pääsevät vahingossa näkemään lumoavan Narnian luomisen.
Ajattelin ensin lukea lastenkirjaviikon vuoksi vain minulle uusia lastenkirjoja, mutta sitten muistinkin, että kirjastosta on lainassa The Magician's Nephew, koska jokin aika sitten minulle tuli vastustamaton halu sukeltaa Narnian maailmaan vuosien tauon jälkeen. Muistan, että äiti on lukenut minulle Narnioita ääneen. Lukemaan opittuani luin sarjan ainakin kerran itsekseni ja teini-iässä näin myös kaksi ensimmäistä elokuvaa. Minusta tuntuu, että kolmatta en ole katsonut (pitäisikin katsoa!) ja neljäs on ilmeisesti tällä hetkellä suunnitteilla.
Vaikka The Magician's Nephew on kuudes Lewisin kirjoittama Narnia-kirja, sen tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen ensimmäisenä ilmestynyttä The Lion, the Witch and the Wardrobe -teosta. Narnia-kirjojen lukemisessa kannattaa todellakin noudattaa kronologista järjestystä ilmestymisjärjestyksen sijaan, sillä The Magician's Nephew pohjustaa tulevien kirjojen tapahtumia. Koska olen muutkin kirjat lukenut, osasin yhdistää monia kirjan juttuja tuleviin tapahtumiin. Kirjassa selviää, miten Narnia luodaan, miten Velhon ja leijonan Valkea velho päätyy Narniaan ja miksi Velhon ja leijonan päähenkilöt pääsevät vaatekaapin kautta Narniaan.
Tiedän, että joitakin lukijoita häiritsee Narnia-sarjan selvät uskonnolliset viittaukset. Lapsena en niihin edes kiinnittänyt huomiota, mutta eivät ne erityisesti häiritse nykyäänkään, vaikka ne aika selviä ovatkin. Narnia-sarja on rakas osa lapsuuttani ja lähinnä minulle tulee kirjojen lukemisesta nostalginen ja lämmin olo. Lapsuudessani haaveilin enemmän Tylypahkaan kuin Narniaan pääsystä, mutta pidin Narniaakin hyvin hurmaavana satumaana. Maa on kuin lasten päiväunista. Kun Narnia luodaan, toffeenkin voi istuttaa ja siitä kasvaa puu. Narnia on täynnä eläimiä ja taruolentoja, jotka osaavat puhua. Seuraavissa osissa Narniaan eivät enää pääse aikuiset, sillä heillä ei ole enää lapsen uskoa ja mielikuvitusta. Narnian seikkailuissa lapset ovat tärkeässä osassa ja heistä voi kasvaa jopa kuninkaallisia.
The Magician's Nephew ei ole suosikkini Narnia-kirjoista, sillä pidän seuraavien osien tapahtumia ja henkilöitä kiehtovampina, mutta kirja oli silti hyvä tapa palata Narniaan. Haluan lukea muutkin osat jossakin vaiheessa, vaikka tiedän, että tuskin ihan heti ehdin niitä uusintalukea.
Taikurin sisarenpojasta on kirjoitettu ainakin näissä blogeissa: Luettua elämää, Kaleidoscope, sheferijm, Yksi luku vielä... ja Sonjan lukuhetket.
♥♥♥♥
lainattu kirjastosta
This is a story about something that happened long ago when your grandfather was a child. It is a very important story because it shows how all the comings and goings between our own world and the land of Narnia first began.
In those days Mr Sherlock Holmes was still living in Baker Street and the Bastables were looking for treasure in the Lewisham Road. In those days, if you were a boy you had to wear a stiff Eton every day, and schools were usually nastier than now. But meals were nicer; and as for sweets, I won't tell you how cheap and good they were, because it would only make your mouth water in vain. And in those days there lived in London a girl called Polly Plummer.
Digoryn taikurieno huijaa Digoryn ja Pollyn koekaniineikseen. Digory ja Polly päätyvät metsään, josta voi kulkea eri maailmoihin. Digoryn uteliaisuuden vuoksi heidän mukaansa tarttuu Jadis, ilkeä kuningatar, joka haluaa valloittaa maailman. Kun lapset yrittävät päästä eroon Jadiksesta, he pääsevät vahingossa näkemään lumoavan Narnian luomisen.
Ajattelin ensin lukea lastenkirjaviikon vuoksi vain minulle uusia lastenkirjoja, mutta sitten muistinkin, että kirjastosta on lainassa The Magician's Nephew, koska jokin aika sitten minulle tuli vastustamaton halu sukeltaa Narnian maailmaan vuosien tauon jälkeen. Muistan, että äiti on lukenut minulle Narnioita ääneen. Lukemaan opittuani luin sarjan ainakin kerran itsekseni ja teini-iässä näin myös kaksi ensimmäistä elokuvaa. Minusta tuntuu, että kolmatta en ole katsonut (pitäisikin katsoa!) ja neljäs on ilmeisesti tällä hetkellä suunnitteilla.
Vaikka The Magician's Nephew on kuudes Lewisin kirjoittama Narnia-kirja, sen tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen ensimmäisenä ilmestynyttä The Lion, the Witch and the Wardrobe -teosta. Narnia-kirjojen lukemisessa kannattaa todellakin noudattaa kronologista järjestystä ilmestymisjärjestyksen sijaan, sillä The Magician's Nephew pohjustaa tulevien kirjojen tapahtumia. Koska olen muutkin kirjat lukenut, osasin yhdistää monia kirjan juttuja tuleviin tapahtumiin. Kirjassa selviää, miten Narnia luodaan, miten Velhon ja leijonan Valkea velho päätyy Narniaan ja miksi Velhon ja leijonan päähenkilöt pääsevät vaatekaapin kautta Narniaan.
Tiedän, että joitakin lukijoita häiritsee Narnia-sarjan selvät uskonnolliset viittaukset. Lapsena en niihin edes kiinnittänyt huomiota, mutta eivät ne erityisesti häiritse nykyäänkään, vaikka ne aika selviä ovatkin. Narnia-sarja on rakas osa lapsuuttani ja lähinnä minulle tulee kirjojen lukemisesta nostalginen ja lämmin olo. Lapsuudessani haaveilin enemmän Tylypahkaan kuin Narniaan pääsystä, mutta pidin Narniaakin hyvin hurmaavana satumaana. Maa on kuin lasten päiväunista. Kun Narnia luodaan, toffeenkin voi istuttaa ja siitä kasvaa puu. Narnia on täynnä eläimiä ja taruolentoja, jotka osaavat puhua. Seuraavissa osissa Narniaan eivät enää pääse aikuiset, sillä heillä ei ole enää lapsen uskoa ja mielikuvitusta. Narnian seikkailuissa lapset ovat tärkeässä osassa ja heistä voi kasvaa jopa kuninkaallisia.
The Magician's Nephew ei ole suosikkini Narnia-kirjoista, sillä pidän seuraavien osien tapahtumia ja henkilöitä kiehtovampina, mutta kirja oli silti hyvä tapa palata Narniaan. Haluan lukea muutkin osat jossakin vaiheessa, vaikka tiedän, että tuskin ihan heti ehdin niitä uusintalukea.
Taikurin sisarenpojasta on kirjoitettu ainakin näissä blogeissa: Luettua elämää, Kaleidoscope, sheferijm, Yksi luku vielä... ja Sonjan lukuhetket.
♥♥♥♥
Kuvan on taiteillut Eucco. |
Tunnisteet:
1900-luvun kirjallisuus,
1955,
fantasia,
HarperCollins,
kirjastosta,
klassikko,
lastenkirjallisuus,
Lewis C. S.,
mieskirjailijat,
seikkailu,
spefi,
taikuus,
uudelleen luetut
lauantai 1. maaliskuuta 2014
Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti
Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti 2010 (Kometen kommer 1946 ja Kometjakten 1968) WSOY 144 s. suom. Laila Järvinen ja Päivi Kivelä
lainattu kirjastosta
- No ehkä pieni, sanoi Piisamirotta. - Kiitos, kiitos. Nyt tuntuu paremmalta. Ei suuri tuho minua paljonkaan huoleta, mutta ei sitä kuitenkaan halua, että vatsaa viluttaa kun tuho tulee.
- Eipä tietenkään, sanoi äiti. - Mutta tuskin tästä sateesta tuhotulvaa tulee.
Piisamirotta tuhahti.
- Rouva ei tiedä mistä minä puhun, hän sanoi. - Ettekö ole tunteneet jotain outoa ilmassa viime aikoina? Eikö teillä ole ollut aavistuksia? Eikö teidän niskaanne ole joskus kihelmöinyt?
- Eei, sanoi Muumimamma hämmästyneenä.
- Onko se jotain vaarallista? kuiskasi Nipsu tuijottaen Piisamirottaa.
- Ei sitä koskaan tiedä, mumisi Piisamirotta. - Maailmankaikkeus on niin suuri ja maapallo niin hirveän pieni ja surkea...
- Eiköhän nyt ole parasta mennä nukkumaan, sanoi äiti kiireesti. - Kauhutarinat eivät ole hyväksi myöhään yöllä.
Hetken kuluttua kaikki valot olivat sammuneet ja koko talo nukkui. Mutta sade ja myrsky jatkuivat aamuun asti.
Tänä vuonna tulee kuluneeksi 100 vuotta Tove Janssonin syntymästä. Tämän juhlavuoden kunniaksi sekä Les! Lue! -blogin Reeta että Opuscolon Valkoinen kirahvi ovat haastaneet lukemaan Tove Janssonia ja Jansson-aiheisia kirjoja.
Vaikka katsoin lapsena monen monta jaksoa Muumi-piirrettyjä, en ole ikinä lukenut Janssonin kirjoja. Päätin korjata tämän vääryyden juhlavuoden aikana, mutta en ollut aivan varma, mistä Muumi-kirjasta olisi hyvä aloittaa. Ensimmäinen Muumi-kirja ei taida olla pidetyin, joten kronologinen järjestys ei tällä kertaa houkuttanut. Mietiskelin valinnan vaikeutta myös Valkoiselle kirahville, joka antoikin monta suositusta. Helmikuiseen mielentilaani tuntui parhaiten sopivan seikkailullinen ja toisaalta sodan ajan perspektiivi, joten päädyin lainaamaan ensimmäisenä Muumipeikko ja pyrstötähden.
Katsoin viime kesänä samannimisen elokuvan, joten kirjan tarina ei ollut minulle enää uusi. Kirjassa Muumitalon oven taakse ilmestyy Piisamirotta, jonka oma koti on sortunut. Piisamirotta ennustaa tuhoa, ja Piisamirotan uhkaavat sanat saavat Nipsun ja Muumipeikon pelästymään. He lähtevät matkalle kohti tähtitornia ja matkan aikana heille paljastuu, että Muumilaaksoa uhkaa todellakin pyrstötähti.
Mikään kirja ei ole vähään aikaan saanut minua nauramaan niin paljon kuin Muumipeikko ja pyrstötähti. Hahmojen väliset dialogit ovat vallan mainioita ja välillä jopa hyvällä tavalla hämmentäviä, poikaystäväni kuvaili niitä jopa absurdeiksi. Tove Janssonin kuvitus tuo kirjaan oman viehätyksensä ja olen aiemmin ihastellut Tove Janssonin töitä ainakin J.R.R. Tolkienin Hobitti-suomennoksessa.
Olen katsonut Muumeja sen verran, että Muumi-hahmot kuulostivat päässäni aivan piirrettyjen hahmojen suomenkielisiltä ääninäyttelijöiltä. Jäin hieman kaipaamaan Pikku Myytä, joka on suosikkini. Tosin Nuuskamuikkusen materialismin vastaisuus ja luonne ovat tehneet hänestä toisen suosikkihahmoni, joten Pikku Myyn puuttuminen harmitti vain hetkittäin. Myös Piisamirotta viehättää minua pessimismistään huolimatta tai ehkäpä juuri sen vuoksi.
Muumipeikko ja pyrstötähti oli varsin mainio valinta ensimmäiseksi Muumi-kirjaksi. Olisin nauttinut kirjasta ehkä vielä enemmän, jollei tarina olisi ollut niin tuttu, mutta kirja tempasi mukaansa, vaikka ei suuria yllätyksiä tarjoillutkaan. Aion ehdottomasti lukea lisää Muumi-kirjoja.
Poikaystäväni ei ole kaltaiseni himolukija, vaikka hänellä onkin aina jokin kirja kesken (kirjat vain yleensä ovat kesken monia kuukausia). Hän kuitenkin pyysi minua lukemaan Muumipeikkoa ja pyrstötähteä ääneen, mutta olen melko tottumaton ääneen lukemiseen, joten en jaksanut lukea kauan. Kuitenkin kun olin saanut luettua kirjan itsekseni loppuun, poikaystävä kävi sieppaamassa kirjan itselleen. Tämä kirja ei siis vielä palaudukaan kirjastoon.
Muualla:
Luettua, Lukutoukan kulttuuriblogi, Luen, mutta en kirjoita, Ilselä, Vauhkon kirjat ja kirjaimet, Kirjaurakka, Jokken kirjanurkka, Lukuisa, Käännä jo sivua, Kirjaston kummitus, Kaleidoscope, Kalaksikukko, Kirjamaa, Kirjojen keskellä ja Satua.
lainattu kirjastosta
- No ehkä pieni, sanoi Piisamirotta. - Kiitos, kiitos. Nyt tuntuu paremmalta. Ei suuri tuho minua paljonkaan huoleta, mutta ei sitä kuitenkaan halua, että vatsaa viluttaa kun tuho tulee.
- Eipä tietenkään, sanoi äiti. - Mutta tuskin tästä sateesta tuhotulvaa tulee.
Piisamirotta tuhahti.
- Rouva ei tiedä mistä minä puhun, hän sanoi. - Ettekö ole tunteneet jotain outoa ilmassa viime aikoina? Eikö teillä ole ollut aavistuksia? Eikö teidän niskaanne ole joskus kihelmöinyt?
- Eei, sanoi Muumimamma hämmästyneenä.
- Onko se jotain vaarallista? kuiskasi Nipsu tuijottaen Piisamirottaa.
- Ei sitä koskaan tiedä, mumisi Piisamirotta. - Maailmankaikkeus on niin suuri ja maapallo niin hirveän pieni ja surkea...
- Eiköhän nyt ole parasta mennä nukkumaan, sanoi äiti kiireesti. - Kauhutarinat eivät ole hyväksi myöhään yöllä.
Hetken kuluttua kaikki valot olivat sammuneet ja koko talo nukkui. Mutta sade ja myrsky jatkuivat aamuun asti.
Tänä vuonna tulee kuluneeksi 100 vuotta Tove Janssonin syntymästä. Tämän juhlavuoden kunniaksi sekä Les! Lue! -blogin Reeta että Opuscolon Valkoinen kirahvi ovat haastaneet lukemaan Tove Janssonia ja Jansson-aiheisia kirjoja.
Vaikka katsoin lapsena monen monta jaksoa Muumi-piirrettyjä, en ole ikinä lukenut Janssonin kirjoja. Päätin korjata tämän vääryyden juhlavuoden aikana, mutta en ollut aivan varma, mistä Muumi-kirjasta olisi hyvä aloittaa. Ensimmäinen Muumi-kirja ei taida olla pidetyin, joten kronologinen järjestys ei tällä kertaa houkuttanut. Mietiskelin valinnan vaikeutta myös Valkoiselle kirahville, joka antoikin monta suositusta. Helmikuiseen mielentilaani tuntui parhaiten sopivan seikkailullinen ja toisaalta sodan ajan perspektiivi, joten päädyin lainaamaan ensimmäisenä Muumipeikko ja pyrstötähden.
Katsoin viime kesänä samannimisen elokuvan, joten kirjan tarina ei ollut minulle enää uusi. Kirjassa Muumitalon oven taakse ilmestyy Piisamirotta, jonka oma koti on sortunut. Piisamirotta ennustaa tuhoa, ja Piisamirotan uhkaavat sanat saavat Nipsun ja Muumipeikon pelästymään. He lähtevät matkalle kohti tähtitornia ja matkan aikana heille paljastuu, että Muumilaaksoa uhkaa todellakin pyrstötähti.
Mikään kirja ei ole vähään aikaan saanut minua nauramaan niin paljon kuin Muumipeikko ja pyrstötähti. Hahmojen väliset dialogit ovat vallan mainioita ja välillä jopa hyvällä tavalla hämmentäviä, poikaystäväni kuvaili niitä jopa absurdeiksi. Tove Janssonin kuvitus tuo kirjaan oman viehätyksensä ja olen aiemmin ihastellut Tove Janssonin töitä ainakin J.R.R. Tolkienin Hobitti-suomennoksessa.
Olen katsonut Muumeja sen verran, että Muumi-hahmot kuulostivat päässäni aivan piirrettyjen hahmojen suomenkielisiltä ääninäyttelijöiltä. Jäin hieman kaipaamaan Pikku Myytä, joka on suosikkini. Tosin Nuuskamuikkusen materialismin vastaisuus ja luonne ovat tehneet hänestä toisen suosikkihahmoni, joten Pikku Myyn puuttuminen harmitti vain hetkittäin. Myös Piisamirotta viehättää minua pessimismistään huolimatta tai ehkäpä juuri sen vuoksi.
Muumipeikko ja pyrstötähti oli varsin mainio valinta ensimmäiseksi Muumi-kirjaksi. Olisin nauttinut kirjasta ehkä vielä enemmän, jollei tarina olisi ollut niin tuttu, mutta kirja tempasi mukaansa, vaikka ei suuria yllätyksiä tarjoillutkaan. Aion ehdottomasti lukea lisää Muumi-kirjoja.
Poikaystäväni ei ole kaltaiseni himolukija, vaikka hänellä onkin aina jokin kirja kesken (kirjat vain yleensä ovat kesken monia kuukausia). Hän kuitenkin pyysi minua lukemaan Muumipeikkoa ja pyrstötähteä ääneen, mutta olen melko tottumaton ääneen lukemiseen, joten en jaksanut lukea kauan. Kuitenkin kun olin saanut luettua kirjan itsekseni loppuun, poikaystävä kävi sieppaamassa kirjan itselleen. Tämä kirja ei siis vielä palaudukaan kirjastoon.
Muualla:
Luettua, Lukutoukan kulttuuriblogi, Luen, mutta en kirjoita, Ilselä, Vauhkon kirjat ja kirjaimet, Kirjaurakka, Jokken kirjanurkka, Lukuisa, Käännä jo sivua, Kirjaston kummitus, Kaleidoscope, Kalaksikukko, Kirjamaa, Kirjojen keskellä ja Satua.
♥♥♥♥¼
Tunnisteet:
1900-luvun kirjallisuus,
1946,
2010,
fantasia,
Jansson Tove,
kirjastosta,
klassikko,
kotimainen kirjallisuus,
lastenkirjallisuus,
naiskirjailijat,
seikkailu,
spefi,
Tove Jansson -juhlavuosi,
WSOY
keskiviikko 12. helmikuuta 2014
L. M. Montgomery: Runotyttö - Uuden Kuun Emilian tarina
L. M. Montgomery: Runotyttö - Uuden Kuun Emilian tarina 2005 WSOY 473 s.
oma ostos käytettynä
Runotyttö - Uuden Kuun Emilian tarina on yhteislaitos Emilian tarinan kertovista kolmesta kirjasta.
L. M. Montgomery: Pieni runotyttö 1961 uudistettu suomennos (Emily of New Moon 1923) suom. I.K. Inha
- Sinä olet kauhean ruma, sanoi lihava ja jäntterä pikku neiti, joka oli melkein yhtä leveä kuin pitkä. - Korvasi ovat kuin kissan.
- Suotta sinä olet ylpeä, sanoi mustasilmä. - Keittiönne laipio ei ole edes rapattu.
- Ja Jimmy-serkkusi on idiootti, sanoi kastanjakiharainen.
- Eikä ole! huudahti Emilia. - Hänellä on enemmän järkeä kuin kenelläkään teistä. Minusta voitte sanoa mitä tahdotte, mutta uskaltakaapa häpäistä sukuani! Jos sanotte heistä vielä yhdenkään sanan, katson teitä kaikki pahalla silmällä.
Ei kukaan ymmärtänyt mitä tämä uhkaus tarkoitti, mutta se teki sen kahta tehokkaammaksi. Seurasi lyhyt hiljaisuus. Sitten kiusoittelu alkoi uudelleen toisella tavoin.
- Osaatko sinä laulaa? kysyi laiha pisamainen tyttö, joka tästä huolimatta luuli olevansa hyvin sievä.
- En, sanoi Emilia.
- Osaatko tanssia?
- En.
- Osaatko laittaa ruokaa?
- En.
- Osaatko virkata pitsiä?
- En.
- Osaatko ristipistoja?
- En.
- Mitä sinä sitten osaat? kysyi pisamainen halveksivasti.
- Minä osaan kirjoittaa runoja, sanoi Emilia, vaikkei hänellä ollut aikomustakaan sanoa sellaista. Ja samassa silmänräpäyksessä hän tiesi, että todella osasi kirjoittaa runoja. Tämän omituisen, aiheettoman vakaumuksen mukana - tuli leimahdus. Ympäröivästä vihamielisyydestä ja epäluulosta huolimatta hänen sielunsa tuntui vapautuvan ja kohoavan tähtiin. Emilian kasvojen haltioitunut ilme hämmästytti ja suututti hänen kiusaajiaan.
L. M. Montgomery: Runotyttö maineen polulla 1948 (Emily Climbs 1925) suom. I.K. Inha
Emilia sytytti kynttilänsä, veti sukat jalkaansa, otti ylleen paksun nutun ja kaivoi esiin toisen, puoleksi täytetyn Jimmy-kirjan. Hän ryhtyi kirjoittamaan ainoan kynttilänsä valossa, joka loi huoneen varjoihin kapean valokeitaan. Tässä keitaassa Emilia kirjoitti tumma pää kirjan yli kumartuneena, kun yön hetket hiipivät ohi ja Uuden kuun muut asukkaat nukkuivat rauhallisesti. Emiliaa alkoi viluttaa, hänen jäsenensä tuntuivat jäykiltä, mutta hän ei huomannut sitä. Hänen silmänsä paloivat, posket hehkuivat, sanat tulivat kuin tottelevaiset henkijoukot hänen kynänsä kutsusta.
Kun kynttilä vihdoin räiskyen ja pihisten sammui pieneen talilätäkköönsä, hän havahtui todellisuuteen huoahtaen ja väristen. Kello oli kaksi ja häntä väsytti ja vilutti kovasti. Mutta kertomuksena hän oli saanut valmiiksi, ja se oli paras, jonka hän milloinkaan oli kirjoittanut.
Hän hiipi kylmään pesäänsä tuntien voittajan tyydytystä ja nukahti vaimenevan myrskyn kehtolauluun.
L. M. Montgomery: Runotyttö etsii tähteään 1949 (Emily's Quest 1927) suom. Laine Järventaus-Aav
- Tähti, mitä ne sitten ovat? Mitä sinä itse luulet niiden olevan? Olen iloinen, että voit huvittaa itseäsi kirjoittamalla. Hienoa kun on sellainen pieni harrastus. Ja jos vielä voit napata kirjoituksillasi muutamia pennosia - no niin, sekin on paikallaan tällaisessa maailmassa. Mutta olisin vihainen, jos uneksisit olevasi joku Brontë tai Austen ja heräisitkin huomaamaan, että olet tuhlannut nuoruutesi haaveiluun.
- En kuvittelekaan olevani Brontë tai Austen. Mutta aikaisemmin et puhunut tuolla tavoin, Dean. Ennen sanoit, että minä voisin tehdä kerran jotakin.
- Lapsen sieviä kuvitelmia ei murskata. Mutta on typerää elättää lapsen unelmia aikuisenakin. Parempi katsoa totuutta silmiin. Sinä kirjoitat omalla tavallaan viehättäviä juttuja, Emilia. Mutta tyydy siihen, älä tuhlaa parhaita vuosiasi pyrkimällä saavuttamattomiin, ponnistelemalla sellaisiin korkeuksiin, joihin kätesi ei yllä.
Lokakuussa Turun kirjamessuilla silmiini osui Runotytön tarina yhtenä niteenä, joka veti minua puoleensa erään antikvariaatin pöydällä. Minun ei ollut tarkoitus enää erityisesti ostostella, mutta hetken emmittyäni totesin, että minua kaduttaisi liikaa, jos jättäisin Montgomeryn kirjan hankkimatta. Kirja odotti muutaman kuukauden hyllyssäni, kunnes päädyin tarttumaan siihen hetkellisestä mielihalusta.
Ahmin Montgomeryn kirjoja lapsuudessani niin kuin moni muukin. Luin Annat, Runotytöt ja Jane Victoriat. Olin kovin ihastunut Montgomeryn tyttökirjojen tunnelmaan ja henkilöihin, mutta uudelleenluku oli jäänyt viime kuuhun asti aikomuksen tasolle. Kirjablogien seuraamisen myötä halu palata uudelleen Montgomeryn kirjoihin oli kuitenkin kasvanut ja etenkin Matkalla Mikä-Mikä-Maahan -blogin ansiosta olen kaihonnut Annan ja Emilian tarinoiden pariin. Olen todella iloinen, että uusintaluin Runotytöt ja Annat lainaan varmasti jossakin vaiheessa luettavikseni. Annat tosin voisin lukea englanniksi, sillä suomennoksia on kuulemma lyhennetty ja alkuperäiskielellä lukiessa tavoittaa parhaiten sen, millaisen teoksen kirjailija on itse halunnut luoda. Runotytötkin päätyvät ehkä vielä jossakin vaiheessa luettavikseni alkuperäiskielisinä teoksina, mutta koska en voinut vastustaa suomenkielisen yhteispainoksen vetovoimaa, halusin lukea kirjat ensin suomennettuina. Lapsena pidin suuresti sekä Annasta että Emiliasta, mutta Emilia oli näistä kahdesta henkilöstä lähempänä sydäntäni. Osittain samaistuin Emilian luonteeseen, mutta varsinkin Emilian haave kirjailijuudesta sai minut rakastamaan Emiliaa.
Emilia Byrd Starr on orvoksi jäävä tyttö, joka pitää oman päänsä mutta on hyvin oikeudentuntoinen. Isänsä kuoltua Emilia päätyy äitinsä sukulaisten kasvatettavaksi. Emilian tädit ovat välillä järkyttyneitä, koska Emilia ei aina mukaudu aikansa käyttäytymissääntöihin. Ensimmäinen kirja kertoo rakkaan isänsä menettäneen Emilian vaiheista 10-13-vuotiaana, toisessa osassa kerrotaan Emilian tarina lähes 14-vuotiaasta 17-vuotiaaksi ja viimeisen kirjan aikana Emilia varttuu nuoreksi naiseksi.
Teoksissa näkyy hyvin Emilian kasvu. Ensimmäisessä kirjassa Emilia on kuollutta isäänsä haikaileva lapsi, joka kirjoittaa isälleen kirjeitä elämänsä tapahtumista. Hän kiintyy Laura-tätiinsä ja Jimmy-serkkuunsa ja hänen on välillä vaikea elää Elizabet-tädin sääntöjen mukaan. Toisessa osassa Emilia elää nuoruuttaan. Emilia myös lähettelee sinnikkäästi tekstejään lehtiin ja kuten jo kirjan nimestäkin Runotyttö maineen polulla voi päätellä Emilia alkaa saada tekstejään välillä julki. Viimeisessä osassa Emilia tuskailee, koska hänen ei enää annetakaan viettää aikaa kaksin vastakkaisen sukupuolen kanssa ja muutenkin ystävyyssuhteet miesten kanssa tuntuvat monimutkaistuneen. Emilia joutuu myös kohtaamaan uudelleen läheisen ihmisen kuoleman. Pelkäsin jo hetken, että Emilian tarina saa päätöksen, joka olisi tuntunut minusta niin väärältä, mutta onneksi pelkoni ei toteutunut.
Emilian kohtelu tuntui välillä hyvin epäoikeudenmukaiselta. Varsinkin Emilian ensimmäisen opettajan neiti Brownellin toiminta ei saanut minulta lainkaan ymmärrystä. Eikö ole aivan luonnollista, että juuri orvoksi jäänyt ja tutusta ympäristöstä temmattu lapsi saattaa itkeä ensimmäisenä koulupäivänään? Ei lapselta silloin penätä kiukkuisesti itkun syytä ja jätetä välitunneiksi sisälle. Olin niin iloinen, kun Emilian opettaja vaihtui, sillä neiti Brownell oli harvinaisen raivostuttava henkilö. Jaoin täysin Emilian tunteet ensimmäistä opettajaansa kohtaan.
Viimeisen kirjan luettuani jäin haikeisiin tunnelmiin. Emilia ei tuntunut vain kirjan sivuille luodulta henkilöhahmolta vaan oloni oli kuin ystävän hyvästelemisen jälkeen. Onneksi näihin kirjoihin on mahdollista vielä palata, sillä Runotytöt eivät todellakaan jääneet minulle vain lapsuuden rakkaudeksi. Seuraavalla lukukerralla todennäköisesti muistan tapahtumat paremmin, sillä reilussa kymmenessä vuodessa olin oikeastaan täysin unohtanut Runotyttöjen juonen. Minulle oli jäänyt vain mieleen trilogian kirjojen tunnelma ja vahva ihastus kirjoja kohtaan.
Runotytöistä on luonnollisesti kirjoitettu monessa blogissa, sillä ovathan Montgomeryn kirjat monen ahkeran lukijan lapsuuden suosikkeja. Linkitän tällä kertaa vain muutaman arvion, sillä haluan päästä jossakin vaiheessa nukkumaankin.
Maailman ääreen
Jokken kirjanurkka
Matkalla Mikä-Mikä Maahan (ensimmäinen osa & toinen ja kolmas osa)
oma ostos käytettynä
Runotyttö - Uuden Kuun Emilian tarina on yhteislaitos Emilian tarinan kertovista kolmesta kirjasta.
L. M. Montgomery: Pieni runotyttö 1961 uudistettu suomennos (Emily of New Moon 1923) suom. I.K. Inha
- Sinä olet kauhean ruma, sanoi lihava ja jäntterä pikku neiti, joka oli melkein yhtä leveä kuin pitkä. - Korvasi ovat kuin kissan.
- Suotta sinä olet ylpeä, sanoi mustasilmä. - Keittiönne laipio ei ole edes rapattu.
- Ja Jimmy-serkkusi on idiootti, sanoi kastanjakiharainen.
- Eikä ole! huudahti Emilia. - Hänellä on enemmän järkeä kuin kenelläkään teistä. Minusta voitte sanoa mitä tahdotte, mutta uskaltakaapa häpäistä sukuani! Jos sanotte heistä vielä yhdenkään sanan, katson teitä kaikki pahalla silmällä.
Ei kukaan ymmärtänyt mitä tämä uhkaus tarkoitti, mutta se teki sen kahta tehokkaammaksi. Seurasi lyhyt hiljaisuus. Sitten kiusoittelu alkoi uudelleen toisella tavoin.
- Osaatko sinä laulaa? kysyi laiha pisamainen tyttö, joka tästä huolimatta luuli olevansa hyvin sievä.
- En, sanoi Emilia.
- Osaatko tanssia?
- En.
- Osaatko laittaa ruokaa?
- En.
- Osaatko virkata pitsiä?
- En.
- Osaatko ristipistoja?
- En.
- Mitä sinä sitten osaat? kysyi pisamainen halveksivasti.
- Minä osaan kirjoittaa runoja, sanoi Emilia, vaikkei hänellä ollut aikomustakaan sanoa sellaista. Ja samassa silmänräpäyksessä hän tiesi, että todella osasi kirjoittaa runoja. Tämän omituisen, aiheettoman vakaumuksen mukana - tuli leimahdus. Ympäröivästä vihamielisyydestä ja epäluulosta huolimatta hänen sielunsa tuntui vapautuvan ja kohoavan tähtiin. Emilian kasvojen haltioitunut ilme hämmästytti ja suututti hänen kiusaajiaan.
L. M. Montgomery: Runotyttö maineen polulla 1948 (Emily Climbs 1925) suom. I.K. Inha
Emilia sytytti kynttilänsä, veti sukat jalkaansa, otti ylleen paksun nutun ja kaivoi esiin toisen, puoleksi täytetyn Jimmy-kirjan. Hän ryhtyi kirjoittamaan ainoan kynttilänsä valossa, joka loi huoneen varjoihin kapean valokeitaan. Tässä keitaassa Emilia kirjoitti tumma pää kirjan yli kumartuneena, kun yön hetket hiipivät ohi ja Uuden kuun muut asukkaat nukkuivat rauhallisesti. Emiliaa alkoi viluttaa, hänen jäsenensä tuntuivat jäykiltä, mutta hän ei huomannut sitä. Hänen silmänsä paloivat, posket hehkuivat, sanat tulivat kuin tottelevaiset henkijoukot hänen kynänsä kutsusta.
Kun kynttilä vihdoin räiskyen ja pihisten sammui pieneen talilätäkköönsä, hän havahtui todellisuuteen huoahtaen ja väristen. Kello oli kaksi ja häntä väsytti ja vilutti kovasti. Mutta kertomuksena hän oli saanut valmiiksi, ja se oli paras, jonka hän milloinkaan oli kirjoittanut.
Hän hiipi kylmään pesäänsä tuntien voittajan tyydytystä ja nukahti vaimenevan myrskyn kehtolauluun.
L. M. Montgomery: Runotyttö etsii tähteään 1949 (Emily's Quest 1927) suom. Laine Järventaus-Aav
- Tähti, mitä ne sitten ovat? Mitä sinä itse luulet niiden olevan? Olen iloinen, että voit huvittaa itseäsi kirjoittamalla. Hienoa kun on sellainen pieni harrastus. Ja jos vielä voit napata kirjoituksillasi muutamia pennosia - no niin, sekin on paikallaan tällaisessa maailmassa. Mutta olisin vihainen, jos uneksisit olevasi joku Brontë tai Austen ja heräisitkin huomaamaan, että olet tuhlannut nuoruutesi haaveiluun.
- En kuvittelekaan olevani Brontë tai Austen. Mutta aikaisemmin et puhunut tuolla tavoin, Dean. Ennen sanoit, että minä voisin tehdä kerran jotakin.
- Lapsen sieviä kuvitelmia ei murskata. Mutta on typerää elättää lapsen unelmia aikuisenakin. Parempi katsoa totuutta silmiin. Sinä kirjoitat omalla tavallaan viehättäviä juttuja, Emilia. Mutta tyydy siihen, älä tuhlaa parhaita vuosiasi pyrkimällä saavuttamattomiin, ponnistelemalla sellaisiin korkeuksiin, joihin kätesi ei yllä.
Lokakuussa Turun kirjamessuilla silmiini osui Runotytön tarina yhtenä niteenä, joka veti minua puoleensa erään antikvariaatin pöydällä. Minun ei ollut tarkoitus enää erityisesti ostostella, mutta hetken emmittyäni totesin, että minua kaduttaisi liikaa, jos jättäisin Montgomeryn kirjan hankkimatta. Kirja odotti muutaman kuukauden hyllyssäni, kunnes päädyin tarttumaan siihen hetkellisestä mielihalusta.
Ahmin Montgomeryn kirjoja lapsuudessani niin kuin moni muukin. Luin Annat, Runotytöt ja Jane Victoriat. Olin kovin ihastunut Montgomeryn tyttökirjojen tunnelmaan ja henkilöihin, mutta uudelleenluku oli jäänyt viime kuuhun asti aikomuksen tasolle. Kirjablogien seuraamisen myötä halu palata uudelleen Montgomeryn kirjoihin oli kuitenkin kasvanut ja etenkin Matkalla Mikä-Mikä-Maahan -blogin ansiosta olen kaihonnut Annan ja Emilian tarinoiden pariin. Olen todella iloinen, että uusintaluin Runotytöt ja Annat lainaan varmasti jossakin vaiheessa luettavikseni. Annat tosin voisin lukea englanniksi, sillä suomennoksia on kuulemma lyhennetty ja alkuperäiskielellä lukiessa tavoittaa parhaiten sen, millaisen teoksen kirjailija on itse halunnut luoda. Runotytötkin päätyvät ehkä vielä jossakin vaiheessa luettavikseni alkuperäiskielisinä teoksina, mutta koska en voinut vastustaa suomenkielisen yhteispainoksen vetovoimaa, halusin lukea kirjat ensin suomennettuina. Lapsena pidin suuresti sekä Annasta että Emiliasta, mutta Emilia oli näistä kahdesta henkilöstä lähempänä sydäntäni. Osittain samaistuin Emilian luonteeseen, mutta varsinkin Emilian haave kirjailijuudesta sai minut rakastamaan Emiliaa.
Emilia Byrd Starr on orvoksi jäävä tyttö, joka pitää oman päänsä mutta on hyvin oikeudentuntoinen. Isänsä kuoltua Emilia päätyy äitinsä sukulaisten kasvatettavaksi. Emilian tädit ovat välillä järkyttyneitä, koska Emilia ei aina mukaudu aikansa käyttäytymissääntöihin. Ensimmäinen kirja kertoo rakkaan isänsä menettäneen Emilian vaiheista 10-13-vuotiaana, toisessa osassa kerrotaan Emilian tarina lähes 14-vuotiaasta 17-vuotiaaksi ja viimeisen kirjan aikana Emilia varttuu nuoreksi naiseksi.
Teoksissa näkyy hyvin Emilian kasvu. Ensimmäisessä kirjassa Emilia on kuollutta isäänsä haikaileva lapsi, joka kirjoittaa isälleen kirjeitä elämänsä tapahtumista. Hän kiintyy Laura-tätiinsä ja Jimmy-serkkuunsa ja hänen on välillä vaikea elää Elizabet-tädin sääntöjen mukaan. Toisessa osassa Emilia elää nuoruuttaan. Emilia myös lähettelee sinnikkäästi tekstejään lehtiin ja kuten jo kirjan nimestäkin Runotyttö maineen polulla voi päätellä Emilia alkaa saada tekstejään välillä julki. Viimeisessä osassa Emilia tuskailee, koska hänen ei enää annetakaan viettää aikaa kaksin vastakkaisen sukupuolen kanssa ja muutenkin ystävyyssuhteet miesten kanssa tuntuvat monimutkaistuneen. Emilia joutuu myös kohtaamaan uudelleen läheisen ihmisen kuoleman. Pelkäsin jo hetken, että Emilian tarina saa päätöksen, joka olisi tuntunut minusta niin väärältä, mutta onneksi pelkoni ei toteutunut.
Emilian kohtelu tuntui välillä hyvin epäoikeudenmukaiselta. Varsinkin Emilian ensimmäisen opettajan neiti Brownellin toiminta ei saanut minulta lainkaan ymmärrystä. Eikö ole aivan luonnollista, että juuri orvoksi jäänyt ja tutusta ympäristöstä temmattu lapsi saattaa itkeä ensimmäisenä koulupäivänään? Ei lapselta silloin penätä kiukkuisesti itkun syytä ja jätetä välitunneiksi sisälle. Olin niin iloinen, kun Emilian opettaja vaihtui, sillä neiti Brownell oli harvinaisen raivostuttava henkilö. Jaoin täysin Emilian tunteet ensimmäistä opettajaansa kohtaan.
Viimeisen kirjan luettuani jäin haikeisiin tunnelmiin. Emilia ei tuntunut vain kirjan sivuille luodulta henkilöhahmolta vaan oloni oli kuin ystävän hyvästelemisen jälkeen. Onneksi näihin kirjoihin on mahdollista vielä palata, sillä Runotytöt eivät todellakaan jääneet minulle vain lapsuuden rakkaudeksi. Seuraavalla lukukerralla todennäköisesti muistan tapahtumat paremmin, sillä reilussa kymmenessä vuodessa olin oikeastaan täysin unohtanut Runotyttöjen juonen. Minulle oli jäänyt vain mieleen trilogian kirjojen tunnelma ja vahva ihastus kirjoja kohtaan.
Runotytöistä on luonnollisesti kirjoitettu monessa blogissa, sillä ovathan Montgomeryn kirjat monen ahkeran lukijan lapsuuden suosikkeja. Linkitän tällä kertaa vain muutaman arvion, sillä haluan päästä jossakin vaiheessa nukkumaankin.
Maailman ääreen
Jokken kirjanurkka
Matkalla Mikä-Mikä Maahan (ensimmäinen osa & toinen ja kolmas osa)
Tunnisteet:
1900-luvun kirjallisuus,
1923,
1925,
1927,
Kanada,
kasvutarina,
klassikko,
lastenkirjallisuus,
Montgomery L. M.,
naiskirjailijat,
nuortenkirjallisuus,
oma ostos käytettynä,
tyttökirjat,
uudelleen luetut,
WSOY
keskiviikko 8. tammikuuta 2014
Vuosisatojen pölyttämää? Emily Brontë: Humiseva harju
kansi: Eden Upton Eddisin Maria Louisa, Lady Penrhyn -teos |
lainattu kirjastosta
- Eikä ole! hän tiuskasi. - Se ei ole huonoin vaan paras syy! Toiset syyt merkitsivät vain omien oikkujeni tyydyttämistä ja Edgarin toiveiden täyttämistä. Mutta tämä syy tarkoittaa sen ihmisen parasta, jonka vallassa ovat myös kaikki tunteeni Edgaria ja omaa itseäni kohtaan. En osaa oikein ilmaista asiaa, mutta varmaan sinulla ja jokaisella ihmisellä on sellainen tunne, että oman olemuksensa ulkopuolella ihmisellä on, tai hänellä pitäisi olla, jokin toinen olemassaolon muoto. Mitä hyötyä siitä on, että minut on luotu, jos koko minuuteni olisi tässä? Elämäni suurimmat kärsimykset ovat olleet Heathcliffin kärsimykset - jokaisen niistä olen myötäelänyt; hän on minun elämäni tärkein sisällys. Jos kaikki muu tuhoutuisi, mutta hän jäisi, jatkuisi elämäni; mutta jos kaikki muu jäisi ja hän tuhoutuisi, muuttuisi koko maailma minulle aivan vieraaksi. En tuntisi enää kuuluvani siihen, olevani osa siitä. Lintonia kohtaan tuntemani rakkaus on kuin puiden lehvistö. Tiedän, että aika muuttaa sen niin kuin talvi muuttaa metsän toisen näköiseksi. Rakkauteni Heathcliffia kohtaan on kuin ikuinen peruskallio - siitä on vähän silmän iloa, mutta se on välttämätön. Nelly, minä olen Heathcliff - hän on aina, aina mielessäni - ei ilona, sen enempää kuin itsekään olen itselleni aina iloksi - vaan osana ominta itseäni - älä siis enää puhu meidän erostamme, sellainen on mahdoton, ja -
Keksin aloittaa blogissani sarjan, jossa kirjoitan ennen vuotta 1900 ilmestyneistä teoksista. Ne saavat olla tai olla olematta klassikkoja, mutta kirjojen on oltava sellaisia, joita en aiemmin ole lukenut. Haluaisin nimittäin lukea esimerkiksi The Picture of Dorian Grayn ja Draculan jälleen uudelleen, mutta uudelleenluetut kirjat eivät kuulu Vuosisatojen pölyttämää? -sarjaan. Aikomuksenani on tutustua vanhaan kirjaan ainakin joka toinen kuukausi, mutta tietenkin saan tehdä tutkimusretkiä useammankin, jos minulla riittää innostusta ja aikaa. Koska Vuosisatojen pölyttämää? ei ole varsinainen haaste, aion jatkaa sarjaa niin kauan kuin itselläni kiinnostusta riittää. Sarja on siis toivottavasti pitkäikäinen. Sarjan nimi Vuosisatojen pölyttämää? tulee siitä, että aion miettiä, ovatko lukemani teokset kestäneet aikaa vai tuntuvatko ne jo niin pölyisiltä, että niitä ei voi lukea yskimättä.
Olin onnistunut pitämään itseni melko tietämättömänä Humisevan harjun juonesta, ja hyvä niin. Jos et ole vielä lukenut Humisevaa harjua etkä halua kirjasta tietää liikoja, en suosittele lukemaan tekstiäni.
Herra Lockwood vuokraa Heathcliffilta Rastaslaakson kartanon ja kiinnostuu Humisevan harjun asukkaiden menneisyydestä. Hän saa taloudenhoitajansa Nelly Deanin palaamaan ajassa 30 vuotta taaksepäin, jolloin Catherine Earnshaw'n isä palaa eräältä kaupunkireissultaan mukanaan koditon poika, jota hän ei hellennyt jättää orpona kadulle. Catherine toivottaa isänsä ottopojan tervetulleeksi sylkäisemällä häntä päin, mutta pian Heathcliffista ja Cathysta tulee erottamaton ja rasavilli parivaljakko. Cathyn veli Hindley sen sijaan on kateellinen isänsä Heathcliffille antamasta huomiosta ja alentaa Heathcliffin aseman palvelijaksi heti isänsä kuoleman jälkeen. Cathy ja Heathcliff rakastuvat, mutta Cathy päätyy järkiavioliittoon Edgar Lintonin kanssa. Heathcliff lähtee Humisevasta harjusta hyvästejä jättämättä, koska hän ei kestä tietoa Edgarin ja Cathyn tulevasta avioliitosta. Heathcliff palaa Cathyn avioitumisen jälkeen, ja Edgarin Isabella-sisko hullaantuu Heathcliffiin. Heathcliff janoaa kostoa. Hän alkaa toteuttaa kostoaan vastaamalla Isabellan liehittelyyn ja tekemällä hänestä vaimonsa ja hyvin onnettoman naisen.
Emily Brontë (1818-1848) oli Brontën kirjailijasisaruksista keskimmäinen. Paha vilustuminen johti ensin tuberkuloosiin ja lopulta kuolemaan, kun Emily oli vain 30-vuotias. Vuotta ennen Emilyn kuolemaa ilmestynyt Humiseva harju jäi hänen ainoaksi romaanikseen, mutta se on saavuttanut klassikon aseman.
Yritin ensin lukea Brontën kirjaa alkuperäiskielellä englanniksi, mutta luovutin melko pian. Humisevan harjun palvelija Joseph käytti niin vahvaa murretta, että arvelin pystyväni nauttimaan kirjasta paremmin suomennettuna. Kyllähän vaikka alla olevasta kohdasta ymmärtää osan Josephin sanomasta, mutta ainakin minun lukemistani näin vahva murre hidasti ja vaikeutti niin paljon, että päätin lukea kirjan englanniksi vasta sitten, kun tiedän tarinan kunnolla. Ehkä hieman ihmettelin, että Kaarina Ruohtula oli suomentanut Josephin puheen enimmäkseen lähes kirjakielellä (tosin mm. esimerkkilainauksen kakarat ei ole kirjakielinen sana). Mielestäni olisi ollut ihan mukava kääntämisratkaisu, jos Joseph olisi käyttänyt jotakin suomen kielen monesta murteesta. Tosin jos suomentaja olisi näin tehnyt, suomennoksessa käytetyn murteen puhujat olisivat voineet kokea suomennoksen lukemisen oudoksi, sillä kirja ei kuitenkaan sijoitu heidän kotinurkilleen. Silti jäin toivomaan, että Josephin puhe olisi suomennettu hieman eri tavalla.
'"T' maister nobbut just buried, and Sabbath nut oe'red, und t' sahnd uh't gospel still i' yer lugs, and yah darr be laiking! shame on ye! sit ye dahn, ill childer! they's good books eneugh if ye'll read 'em: sit ye dahn, and think uh yer sowls!"*
Koin Humisevan harjun aika vahvasti. Romaani piti minua niin hyvin otteessaan, että siirsin parina iltana nukkumaanmenoa siihen, että olen lukenut vielä tämän luvun ja sitä seuraavan ja niin edelleen siihen asti, kunnes en enää jaksanut pitää silmiäni auki.
Huomasin miettiväni, olisivatko asiat menneet aivan toisin, jos Heathcliffia olisi kohdeltu lapsuudessaan toisin tai jos hän olisi saanut elämänsä rakkauden Cathyn. Vaikka henkilöt ovat olemassa vain kirjan sivuilla, silti toivoin vahvasti heille erilaista kohtaloa. Pyrin myös pitkään selittämään Heathcliffin käytöstä ja luonnetta rankalla lapsuudella, mutta vaikka Heathcliffin persoonaan olisi miten vaikuttanut ympäristö, häntä ei vain jaksa puolustella mielessään koko kirjan aikaa. Minä menetin uskoni Heathcliffiin viimeistään siinä vaiheessa, kun hän tappoi Isabellan koiran.
Brontën Humiseva harju oli minulle todella positiivinen yllätys. Odotin jotakin austenmaista eivätkä Jane Austenin kirjat ole ainakaan vielä saaneet minua lumoutuneeksi, joten Humisevan harjun jopa hienoisia kauhun vivahteita saava romantiikka oli enemmän minun juttuni. Minun on kuitenkin hyvin vaikeaa pitää kirjaa suurena rakkaustarina, sillä päähenkilöt olivat luonteiltaan ja tunteiltaan sen verran kieroutuneita. Naimakaupat tehtiin hyvin laskelmoidusti. Kirjassa näkyy tietysti oma aikansa esimerkiksi vahvana ihmisten jaotteluna luokkiin, mutta kirja ei maistunut ummehtuneelta vaan edelleen raikkaalta kuvaukselta intohimosta ja tapahtuma-ajastaan.
Innostuin myös katsomaan yhden Humisevan harjun elokuvasovituksista. Valikoin monien joukosta versioista uusimman eli vuonna 2011 ilmestyneen. Elokuvassa kehyskertomus oli jätetty kokonaan pois, ja siinä ei kerrota nuoremman Catherinen tarinaa lainkaan. Katsoin elokuvan heti saatuani kirjan päätökseen, ja elokuva tuntui hieman tyngältä, koska minulla oli niin vahvasti muistissa myös kirjan loppuosa Cathyn kuoleman jälkeen. Elokuva keskittyi ehkä kirjaa enemmän Cathyn ja Heathcliffin traagiseen rakkaustarinaan, kun taas kirja esitteli hyvin epämiellyttäviä ja kostonhimoisia piirteitä Heathcliffista. Eipä Heathcliff kovin rakastettava Humisevan harjun alkupuolellakaan ollut, mutta hän vain pahenee kirjan edetessä.
* - Isäntä on vasta hiljan haudattu, sapatti ei ole vielä ohi, teillä on vielä korvissanne evankeliumin sanat ja silti uskallatte leikkiä. Hävetkää! Istukaa paikoillanne, kakarat. Täällä kyllä riittää hyviä kirjoja luettavaksi, istukaa ja ajatelkaa sielujanne.
Tätä Brontën ainoaksi romaaniksi jäänyttä ja klassikoksi muodostunutta teosta on luettu todella monessa kirjablogissa: Valikoiva kirjatoukka, Nipvet, Kirjan viemää, Lumikin luetut, Humisevalla harjulla, Insinöörin kirjahylly, Kirjahullun mietteitä, Varpun kirjakorneri, nadjan kirjasto, Kirjaurakka, Lähiöneidon lokikirja, kujerruksia, Satun luetut, 100 kirjaa, Ruohonkortta, kirjavaa, Sallan lukupäiväkirja, Jokken kirjanurkka, Leena Lumi, Kirjakaapin avain, Turun Tilda, Kirjakammari, Kirjavinkit, Kirjaimellisesti, Book Hunter, Morren maailma ja Maailman ääreen.
Humiseva harju inspiroi myös Kate Bushia ja sen pohjalta syntyi hieno Wuthering Heights -kappale.
lauantai 25. toukokuuta 2013
George Orwell: 1984
George Orwell: 1984 2008 (1949) 326 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Vuonna 1984)
lainattu kirjastosta
He picked up the children's history book and looked at the portrait of Big Brother which formed its frontispiece. The hypnotic eyes gazed into his own. It was as though some huge force were pressing down upon you - something that penetrated inside your skull, battering against your brain, frightening you out of your beliefs, persuading you, almost, to deny the evidence of your senses. In the end the Party would announce that two and two made five, and you would have to believe it. It was inevitable that they should make that claim sooner or later: the logic of their position demanded it. Not merely the validity of experience, but the very existence of external reality, was tacitly denied by their philosophy. The heresy of heresies was common sense. And what was terrifying was not that they would kill you for thinking otherwise, but that they might be right. For, after all, how do we know that two and two make four? Or that the force of gravity works? Or that the past is unchangeable? If both the past and the external world exist only in the mind, and if the mind itself is controllable - what then?
Tuskin on ollut kovin vaikeaa huomata, että olen tällä hetkellä todella innoissani dystopia-kirjallisuudesta. Tämä uusin genreinnostukseni on lisännyt halua lukea George Orwellin klassikko 1984, joka on ehkä tunnetuin tai ainakin yksi tunnetuimpia dystopioita kirjallisuuden historiassa. Laitoin kirjan alkuvuodesta tekemälleni TBR10-listalle, ja lopulta lukuhetki valikoitui sen perusteella, että Haruki Murakamin 1Q84:n pitäisi jotenkin liittyä Orwellin klassikkokirjaan. En halunnut lukea 1Q84:ä ennen isoveljeään, joten 1984 lähti kirjastosta matkaani samaan aikaan, kun hain Murakamin tiiliskiven.
Winston Smith elää vuonna 1984 äärimmäisen totalitaristisessa yhteiskunnassa, jossa jo väärä ilme väärällä hetkellä on rangaistava rikkomus. Kansalaisia valvova ja määräävä Isoveli on aina oikeassa, sillä menneitä lehtiartikkeleita ja muita dokumentteja muokataan jälkikäteen Isoveljen sanojen mukaisiksi, jolleivät Isoveljen lausumat ennustukset ole toteutuneet. Winston Smith työskentelee Totuusministeriössä, ja hän on yksi virkamiehistä, jotka päivittäin muokkaavat historiaa halutun kaltaiseksi. Winstonilla on kuitenkin negatiivisia ajatuksia Puoluetta ja Isoveljeä kohtaan, ja hän alkaa pitää päiväkirjaa näistä mielipiteistään, vaikka tietää tällaisten ajatusten ilmaisemisen olevan hengenvaarallista. Winston luulee työtoveriaan Juliaa Isoveljen uskolliseksi tukijaksi, kunnes Julia yhtenä päivänä sujauttaa Winstonin käteen lapun, jossa Julia kertoo rakastavansa Winstonia. Tästä alkaa Winstonin ja Julian tuhoon tuomittu salasuhde. Winstonin ja Julian passiivinen vastarinta järjestelmää vastaan muuttuu aktiiviseksi, kun he liittyvät salaperäiseen Veljeskuntaan. Tästä päätöksestä lähtien on selvää, että heidän päivänsä ovat luetut.
Kirjasta on turha odottaa lohdullisuutta. 1984 on ehdottomasti ankein lukemani tulevaisuudenkuvaus, sillä pelottavana tulevaisuudenkuvana minä tätä Orwellin kirjaa luin, vaikka vuosiluku 1984 oli tietenkin jo lähes 30 vuotta sitten. Monissa dystopia-kirjoissa ei mitään tarkkaa vuosilukua mainita ehkä juuri siksi, etteivät ne muuttuisi huvittaviksi, jos niitä satutaan lukemaan vielä mainitun vuoden koittaessa. Orwellin kirjaa lukiessa on kuitenkin helppo olla vain välittämättä siitä, että vuosi 1984 on jo mennyttä eivätkä olot aivan kirjassa kuvatun kaltaiset silloin olleet. 1984 on tietysti luettavissa toisen maailmansodan jälkeisen maailman kritiikkinä, mutta Orwellin kirjassa on myös jotakin ajatonta, minkä vuoksi kirja herättää paljon ajatuksia myös 2000-luvun lukijassa.
On järkyttävää, miten Puolue ja Isoveli ovat onnistuneet kääntämään jopa lapset vanhempiaan vastaan. Vanhempien on varottava sanojaan lastensa kuuloetäisyydellä, koska yksikin väärä sana voi johtaa siihen, että oma lapsi ilmiantaa vanhempansa. Lapsia rohkaistaan vakoiluun ja yksi lapsen ilmiantamaksi joutunut mies jopa väittää olevansa ylpeä niin kuuliaisesta lapsesta. Olen joskus pohtinut, että minusta ei olisi osallistumaan Orwellin kirjasta nimensä saaneeseen Big Brother -ohjelmaan, sillä en kestäisi jatkuvaa valvontaa. Orwellin kirjan Isoveljen valvontaa ei voi edes verrata tositv-versioon, sillä 1984:ssä valvonta on niin paljon pahempaa kuin missään televisio-ohjelmassa. Oseanian kansalaisilla ei ole valinnanvaraa, vaan heidän on pakko toimia valtion käskyjen mukaisesti tai heille käy huonosti. Totalitaarisia valtioita on tietenkin ollut olemassa, ja niissä valtion valta on ollut äärimmäistä. Orwellin kirjassa totalitarismi on tarkoituksella viety niin pitkälle kuin vain mahdollista, ja kirjan lukemisen jälkeen osaan arvostaa vapautta aivan eri tavalla. Onhan valvontaa tietenkin myös nykymaailmassa, mutta esimerkiksi julkisissa tiloissa olevat valvontakamerat ovat melko pientä verrattuna Orwellin kehittämään kauhunäkymään.
Pidän kielistä ja siitä, miten vapaasti varsinkin omalla äidinkielelläni pystyn itseäni ilmaisemaan. Kirjassa kieltä muokataan vähentämällä sanoja, jotta jossakin vaiheessa ajatusrikos ei enää olisi mahdollista, koska uuskielessä ei ole sanoja väärien ajatusten ilmaisulle. Vaikka kirjassa on todella kauheita asioita, muun muassa julmaa kidutusta, tämä kielen sanaston supistaminen sattui jo ajatuksena. Tietenkin kielet muuttuvat koko ajan, ja se on hyvä asia, mutta tällainen tietoinen sanojen hävittäminen on järkyttävää. Esimerkiksi uuskielen kehittäjien mielestä sana bad adjektiivin good vastakohtana on täysin turha, joten ungood sopisi paremmin, koska silloin good-adjektiiviin pitäisi lisätä vain etuliite ja se olisi suoranaisemmin goodin vastakohta kuin bad. Koska tämä kieliasia kiinnosti suututtamisesta huolimatta, olin ilahtunut siitä, että lopussa on liite, jossa selitetään tarkemmin uuskielestä.
Olin osannut ennustaa jo ennen George Orwellin lukemista, että hänen kirjansa ovat tutustumisen arvoisia. 1984:n lisäksi TBR100-listallani on Orwellin Animal Farm. 1984 on siis 17. luettu kirja TBR100-listaltani, ja TBR10-listalla on enää seitsemän kirjaa lukematta, joten sekin itselleni asettama haaste on alkanut edistyä alun tahmeudesta huolimatta. George Orwell on myös yksi kirjailija lisää Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.
George Orwellin 1984 ei ole aiheetta saavuttanut klassikkoasemaansa. Suosittelen kirjaa kaikille, jotka sitä eivät vielä ole lukeneet. Orwellin kirja mietityttää ainakin minua vielä kauan.
George Orwellin dystopia-kirjallisuuden klassikosta ovat kirjoittaneet muun muassa Annika, Hanna, Mikko (Iltaluvut) ja Marile.
*****
lainattu kirjastosta
He picked up the children's history book and looked at the portrait of Big Brother which formed its frontispiece. The hypnotic eyes gazed into his own. It was as though some huge force were pressing down upon you - something that penetrated inside your skull, battering against your brain, frightening you out of your beliefs, persuading you, almost, to deny the evidence of your senses. In the end the Party would announce that two and two made five, and you would have to believe it. It was inevitable that they should make that claim sooner or later: the logic of their position demanded it. Not merely the validity of experience, but the very existence of external reality, was tacitly denied by their philosophy. The heresy of heresies was common sense. And what was terrifying was not that they would kill you for thinking otherwise, but that they might be right. For, after all, how do we know that two and two make four? Or that the force of gravity works? Or that the past is unchangeable? If both the past and the external world exist only in the mind, and if the mind itself is controllable - what then?
Tuskin on ollut kovin vaikeaa huomata, että olen tällä hetkellä todella innoissani dystopia-kirjallisuudesta. Tämä uusin genreinnostukseni on lisännyt halua lukea George Orwellin klassikko 1984, joka on ehkä tunnetuin tai ainakin yksi tunnetuimpia dystopioita kirjallisuuden historiassa. Laitoin kirjan alkuvuodesta tekemälleni TBR10-listalle, ja lopulta lukuhetki valikoitui sen perusteella, että Haruki Murakamin 1Q84:n pitäisi jotenkin liittyä Orwellin klassikkokirjaan. En halunnut lukea 1Q84:ä ennen isoveljeään, joten 1984 lähti kirjastosta matkaani samaan aikaan, kun hain Murakamin tiiliskiven.
Winston Smith elää vuonna 1984 äärimmäisen totalitaristisessa yhteiskunnassa, jossa jo väärä ilme väärällä hetkellä on rangaistava rikkomus. Kansalaisia valvova ja määräävä Isoveli on aina oikeassa, sillä menneitä lehtiartikkeleita ja muita dokumentteja muokataan jälkikäteen Isoveljen sanojen mukaisiksi, jolleivät Isoveljen lausumat ennustukset ole toteutuneet. Winston Smith työskentelee Totuusministeriössä, ja hän on yksi virkamiehistä, jotka päivittäin muokkaavat historiaa halutun kaltaiseksi. Winstonilla on kuitenkin negatiivisia ajatuksia Puoluetta ja Isoveljeä kohtaan, ja hän alkaa pitää päiväkirjaa näistä mielipiteistään, vaikka tietää tällaisten ajatusten ilmaisemisen olevan hengenvaarallista. Winston luulee työtoveriaan Juliaa Isoveljen uskolliseksi tukijaksi, kunnes Julia yhtenä päivänä sujauttaa Winstonin käteen lapun, jossa Julia kertoo rakastavansa Winstonia. Tästä alkaa Winstonin ja Julian tuhoon tuomittu salasuhde. Winstonin ja Julian passiivinen vastarinta järjestelmää vastaan muuttuu aktiiviseksi, kun he liittyvät salaperäiseen Veljeskuntaan. Tästä päätöksestä lähtien on selvää, että heidän päivänsä ovat luetut.
Kirjasta on turha odottaa lohdullisuutta. 1984 on ehdottomasti ankein lukemani tulevaisuudenkuvaus, sillä pelottavana tulevaisuudenkuvana minä tätä Orwellin kirjaa luin, vaikka vuosiluku 1984 oli tietenkin jo lähes 30 vuotta sitten. Monissa dystopia-kirjoissa ei mitään tarkkaa vuosilukua mainita ehkä juuri siksi, etteivät ne muuttuisi huvittaviksi, jos niitä satutaan lukemaan vielä mainitun vuoden koittaessa. Orwellin kirjaa lukiessa on kuitenkin helppo olla vain välittämättä siitä, että vuosi 1984 on jo mennyttä eivätkä olot aivan kirjassa kuvatun kaltaiset silloin olleet. 1984 on tietysti luettavissa toisen maailmansodan jälkeisen maailman kritiikkinä, mutta Orwellin kirjassa on myös jotakin ajatonta, minkä vuoksi kirja herättää paljon ajatuksia myös 2000-luvun lukijassa.
On järkyttävää, miten Puolue ja Isoveli ovat onnistuneet kääntämään jopa lapset vanhempiaan vastaan. Vanhempien on varottava sanojaan lastensa kuuloetäisyydellä, koska yksikin väärä sana voi johtaa siihen, että oma lapsi ilmiantaa vanhempansa. Lapsia rohkaistaan vakoiluun ja yksi lapsen ilmiantamaksi joutunut mies jopa väittää olevansa ylpeä niin kuuliaisesta lapsesta. Olen joskus pohtinut, että minusta ei olisi osallistumaan Orwellin kirjasta nimensä saaneeseen Big Brother -ohjelmaan, sillä en kestäisi jatkuvaa valvontaa. Orwellin kirjan Isoveljen valvontaa ei voi edes verrata tositv-versioon, sillä 1984:ssä valvonta on niin paljon pahempaa kuin missään televisio-ohjelmassa. Oseanian kansalaisilla ei ole valinnanvaraa, vaan heidän on pakko toimia valtion käskyjen mukaisesti tai heille käy huonosti. Totalitaarisia valtioita on tietenkin ollut olemassa, ja niissä valtion valta on ollut äärimmäistä. Orwellin kirjassa totalitarismi on tarkoituksella viety niin pitkälle kuin vain mahdollista, ja kirjan lukemisen jälkeen osaan arvostaa vapautta aivan eri tavalla. Onhan valvontaa tietenkin myös nykymaailmassa, mutta esimerkiksi julkisissa tiloissa olevat valvontakamerat ovat melko pientä verrattuna Orwellin kehittämään kauhunäkymään.
Pidän kielistä ja siitä, miten vapaasti varsinkin omalla äidinkielelläni pystyn itseäni ilmaisemaan. Kirjassa kieltä muokataan vähentämällä sanoja, jotta jossakin vaiheessa ajatusrikos ei enää olisi mahdollista, koska uuskielessä ei ole sanoja väärien ajatusten ilmaisulle. Vaikka kirjassa on todella kauheita asioita, muun muassa julmaa kidutusta, tämä kielen sanaston supistaminen sattui jo ajatuksena. Tietenkin kielet muuttuvat koko ajan, ja se on hyvä asia, mutta tällainen tietoinen sanojen hävittäminen on järkyttävää. Esimerkiksi uuskielen kehittäjien mielestä sana bad adjektiivin good vastakohtana on täysin turha, joten ungood sopisi paremmin, koska silloin good-adjektiiviin pitäisi lisätä vain etuliite ja se olisi suoranaisemmin goodin vastakohta kuin bad. Koska tämä kieliasia kiinnosti suututtamisesta huolimatta, olin ilahtunut siitä, että lopussa on liite, jossa selitetään tarkemmin uuskielestä.
Olin osannut ennustaa jo ennen George Orwellin lukemista, että hänen kirjansa ovat tutustumisen arvoisia. 1984:n lisäksi TBR100-listallani on Orwellin Animal Farm. 1984 on siis 17. luettu kirja TBR100-listaltani, ja TBR10-listalla on enää seitsemän kirjaa lukematta, joten sekin itselleni asettama haaste on alkanut edistyä alun tahmeudesta huolimatta. George Orwell on myös yksi kirjailija lisää Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.
George Orwellin 1984 ei ole aiheetta saavuttanut klassikkoasemaansa. Suosittelen kirjaa kaikille, jotka sitä eivät vielä ole lukeneet. Orwellin kirja mietityttää ainakin minua vielä kauan.
George Orwellin dystopia-kirjallisuuden klassikosta ovat kirjoittaneet muun muassa Annika, Hanna, Mikko (Iltaluvut) ja Marile.
*****
perjantai 22. maaliskuuta 2013
Jane Austen: Sense and Sensibility
Jane Austen: Sense and Sensibility
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1811 Sivumäärä: 405 Suomenkielinen käännös: Järki ja tunteet
Olen tänään melkein juossut Tampereen Stockmannilla etsimässä Anssi Kelan uutta tänään ilmestynyttä levyä. Pelkäsin nimittäin, että myöhästyn Turkuun vievästä junasta, mutta jos en olisi käynyt Stokkalla, en olisi saanut levyä käsiini tänään. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Olen Anssi Kelan uutukaisen onnellinen omistaja ja ehdin junaan. Viimeksi hankin levyhyllyyni uutta sisältöä vajaa vuosi sitten, joten Anssi Kelan levyn osto oli kertomisen arvoinen uutinen. Lisäksi tajusin fanittaneeni kyseistä miestä yli puolet elämästäni. En ole vielä ehtinyt lukea Kelan kirjoittamia kirjoja, mutta ne ovat lukulistallani, joten niistä hyvin todennäköisesti saattaa tulla juttua tänne ehkä piankin.
Kukkaruukusta asiaan eli Anssi Kelan tuoreesta levystä bloggauksen varsinaiseen aiheeseen: Jane Austenin Sense and Sensibility -esikoisromaaniin. Luin tätä kirjaa harvinaisen pitkään, sillä sain luetuksi kirjan vasta tänään melkein kaksi viikkoa lukemisen aloittamisen jälkeen. Ei kirja huono ollut, mutta tämä klassikko ei vain missään vaiheessa temmannut minua mukaani.
Sisarukset Elinor ja Marianne rakastuvat molemmat miehiin, jotka tuottavat heille sydänsuruja. Elinor suhtautuu tunnekuohuihin järkevästi, kun taas Mariannen sydänsurut murtavat täysin. Kirjan naispäähenkilöt eivät onneksi ole näin mustavalkoisia, vaan myös Elinorissa on järjen lisäksi tunnetta ja Mariannessa tunteen lisäksi järkeä.
Epäilen, että minulla saattoi olla väärä fiilis kirjan lukemiseen. Ei missään vaiheessa vain tuntunut siltä, että tämän pariin on pakko palata, vaan luin monta muuta kirjaa loppuun, vaikka tämä odotti keskeneräisenä. Tänään päätin ottaa Sense and Sensibilityn mukaan junamatkaluettavaksi, ja Austenin lukeminen onnistui voittamaan italian tehtävien tekemisen. Kyllä tehtäviäkin hieman sain tehtyä ja sanakokeeseen luettua, mutta nyt Sense and Sensibility on luettu, vihdoin ja viimein. Minulla on hämärä muistikuva, että olisin lukenut Ylpeyden ja ennakkoluulon vuosia sitten. Mitään suurta ihastusta tuskin sekään on minussa herättänyt, kun nyt jälkeenpäin en ole edes täysin varma, olenko sen joskus lukenut. Ehkä Jane Austenin romaanit eivät vain ole minun juttuni, mutta aion kyllä tänä vuonna lukea Austenia lisää. Niin saan luettua 1800-lukuhaasteeseen sopivia kirjoja luettua, ja toivottavasti jossakin vaiheessa Austen kolahtaisi hieman enemmän. Jos päädyn useamman kirjan luettuani siihen, että Austen ei vain iske, niin ainakin voin suosiolla luovuttaa ja myöntää, että minä yritin parhaani, mutta lopputulos ei ollut ihan sitä, mitä olisin halunnut.
Jotkut kirjan käänteistä yllättivät minut. En esimerkiksi olisi osannut arvata loppuratkaisua, ja hieman sen uskottavuus jäi mietityttämään. Mariannen luonteen perusteella en olisi osannut odottaa sitä, mitä hän kirjan lopussa päätyy tekemään.
Kirjan dialogi oli kohteliaisuusfraasein kyllästettyä. Näinhän tietenkin kuului keskustella 1800-luvun alkupuolella. Välillä kuitenkin se, miten mitään ei sanota suoraan, tekee lukemisesta raskasta. Lukijan täytyy jatkuvasti lukea rivien välistä. Kuitenkin kirjassa oli ehkä kiinnostavinta sen miljöö. Minua kiehtoi lukea pitkästä aikaa kuvausta 1800-luvun elämästä kirjailijalta, joka on itse elänyt 1800-luvulla.
Lukemassani painoksessa oli varsinaisen Austenin kirjoittaman romaanin jälkeen vielä Toby Tannerin analysointia kirjasta. Pidin sen lukemisesta. Loppuluvusta sai muun muassa tietää jotakin Austenin romaanin synnystä. Tanner kertoo, että Austenin esikoisromaanin ongelmien syyksi on esitetty sitä, miten kirja on syntynyt. Austen kirjoitti sen ensin kirjeromaanimuotoon 19-vuotiaana vuoden 1795 paikkeilla, ja vasta monta vuotta myöhemmin muokkasi sen lopulliseen muotoon, jossa se myös julkaistiin.
Osallistun kirjalla 1800-luvun kirjat -lukuhaasteeseen.
Jane Austenin esikoiseen ovat tutustuneet muun muassa Jokke, Saraseeeni, Sara / Saran kirjat ja raitasukka.
***
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1811 Sivumäärä: 405 Suomenkielinen käännös: Järki ja tunteet
Olen tänään melkein juossut Tampereen Stockmannilla etsimässä Anssi Kelan uutta tänään ilmestynyttä levyä. Pelkäsin nimittäin, että myöhästyn Turkuun vievästä junasta, mutta jos en olisi käynyt Stokkalla, en olisi saanut levyä käsiini tänään. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Olen Anssi Kelan uutukaisen onnellinen omistaja ja ehdin junaan. Viimeksi hankin levyhyllyyni uutta sisältöä vajaa vuosi sitten, joten Anssi Kelan levyn osto oli kertomisen arvoinen uutinen. Lisäksi tajusin fanittaneeni kyseistä miestä yli puolet elämästäni. En ole vielä ehtinyt lukea Kelan kirjoittamia kirjoja, mutta ne ovat lukulistallani, joten niistä hyvin todennäköisesti saattaa tulla juttua tänne ehkä piankin.
Kukkaruukusta asiaan eli Anssi Kelan tuoreesta levystä bloggauksen varsinaiseen aiheeseen: Jane Austenin Sense and Sensibility -esikoisromaaniin. Luin tätä kirjaa harvinaisen pitkään, sillä sain luetuksi kirjan vasta tänään melkein kaksi viikkoa lukemisen aloittamisen jälkeen. Ei kirja huono ollut, mutta tämä klassikko ei vain missään vaiheessa temmannut minua mukaani.
Sisarukset Elinor ja Marianne rakastuvat molemmat miehiin, jotka tuottavat heille sydänsuruja. Elinor suhtautuu tunnekuohuihin järkevästi, kun taas Mariannen sydänsurut murtavat täysin. Kirjan naispäähenkilöt eivät onneksi ole näin mustavalkoisia, vaan myös Elinorissa on järjen lisäksi tunnetta ja Mariannessa tunteen lisäksi järkeä.
Epäilen, että minulla saattoi olla väärä fiilis kirjan lukemiseen. Ei missään vaiheessa vain tuntunut siltä, että tämän pariin on pakko palata, vaan luin monta muuta kirjaa loppuun, vaikka tämä odotti keskeneräisenä. Tänään päätin ottaa Sense and Sensibilityn mukaan junamatkaluettavaksi, ja Austenin lukeminen onnistui voittamaan italian tehtävien tekemisen. Kyllä tehtäviäkin hieman sain tehtyä ja sanakokeeseen luettua, mutta nyt Sense and Sensibility on luettu, vihdoin ja viimein. Minulla on hämärä muistikuva, että olisin lukenut Ylpeyden ja ennakkoluulon vuosia sitten. Mitään suurta ihastusta tuskin sekään on minussa herättänyt, kun nyt jälkeenpäin en ole edes täysin varma, olenko sen joskus lukenut. Ehkä Jane Austenin romaanit eivät vain ole minun juttuni, mutta aion kyllä tänä vuonna lukea Austenia lisää. Niin saan luettua 1800-lukuhaasteeseen sopivia kirjoja luettua, ja toivottavasti jossakin vaiheessa Austen kolahtaisi hieman enemmän. Jos päädyn useamman kirjan luettuani siihen, että Austen ei vain iske, niin ainakin voin suosiolla luovuttaa ja myöntää, että minä yritin parhaani, mutta lopputulos ei ollut ihan sitä, mitä olisin halunnut.
Jotkut kirjan käänteistä yllättivät minut. En esimerkiksi olisi osannut arvata loppuratkaisua, ja hieman sen uskottavuus jäi mietityttämään. Mariannen luonteen perusteella en olisi osannut odottaa sitä, mitä hän kirjan lopussa päätyy tekemään.
Kirjan dialogi oli kohteliaisuusfraasein kyllästettyä. Näinhän tietenkin kuului keskustella 1800-luvun alkupuolella. Välillä kuitenkin se, miten mitään ei sanota suoraan, tekee lukemisesta raskasta. Lukijan täytyy jatkuvasti lukea rivien välistä. Kuitenkin kirjassa oli ehkä kiinnostavinta sen miljöö. Minua kiehtoi lukea pitkästä aikaa kuvausta 1800-luvun elämästä kirjailijalta, joka on itse elänyt 1800-luvulla.
Lukemassani painoksessa oli varsinaisen Austenin kirjoittaman romaanin jälkeen vielä Toby Tannerin analysointia kirjasta. Pidin sen lukemisesta. Loppuluvusta sai muun muassa tietää jotakin Austenin romaanin synnystä. Tanner kertoo, että Austenin esikoisromaanin ongelmien syyksi on esitetty sitä, miten kirja on syntynyt. Austen kirjoitti sen ensin kirjeromaanimuotoon 19-vuotiaana vuoden 1795 paikkeilla, ja vasta monta vuotta myöhemmin muokkasi sen lopulliseen muotoon, jossa se myös julkaistiin.
Osallistun kirjalla 1800-luvun kirjat -lukuhaasteeseen.
Jane Austenin esikoiseen ovat tutustuneet muun muassa Jokke, Saraseeeni, Sara / Saran kirjat ja raitasukka.
***
sunnuntai 3. helmikuuta 2013
Arthur Conan Doyle: The Adventures of Sherlock Holmes
Arthur Conan Doyle: The Adventures of Sherlock Holmes
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1892 Sivumäärä: 365 Suomenkielinen käännös: on ainakin osa Sherlock Holmesin seikkailut I-II -kirjoja
Kaikkihan tuntevat tavalla tai toisella Sherlock Holmesin. Minä olen muistaakseni teini-ikäisenä lukenut äidilleni kuuluvia Sherlock Holmes -kirjoja, vaikka en niistä enää paljon mitään muistakaan, koska siitä on kulunut niin monta vuotta. Tämä kirja osui silmiini Suomalaisen kirjakaupan alennusmyynnissä, ja halpa hinta ja alennusmyyntihulluus houkuttivat minua ottamaan sen mukaani.
Minkäänlaista erityistä juonikuvausta on vaikea, melkein mahdoton, tehdä, sillä tämä kirja koostuu kahdestatoista novellista, joissa Sherlock Holmes ratkoo toistaan oudompia tapauksia. Mikään novelleista ei ollut mielestäni ylitse muiden. Kaikki olivat viihdyttäviä, vaikka paria lukiessa arvasin loppuratkaisun ainakin osittain ennen sen kertomista. Sherlock Holmes on ehdottomasti tutustumisen arvoinen hahmo. Jos hänet kohtaisi, hän kertoisi sinulle yksityiskohtia elämästäsi, jotka ehkä olisit halunnut jättää salaisuudeksi. Kun ihmettelisit, miten hän onnistui, hän saisi sinut näkemään selvästi, mistä ne voi päätellä helposti. Watson on novellien minäkertoja. Hän on Holmesin uskollinen, mutta ei niin tarkkanäköinen apuri. Hän ihailee Holmesia eikä halua jättää tilaisuutta käyttämättä, jos hänellä on mahdollisuus olla osallisena jossakin Holmesin tutkimassa kiehtovassa tapauksessa.
Huono puoli tässä kirjassa on, että ei tätä ihan heti halua lukea uudestaan. Loppuratkaisut ovat jo selvillä ja hyvin muistissa. Tämä on siis ehkä hieman turha kirja olla itsellä, mutta luultavasti tämän voi sitten vuosien päästä kaivaa kirjahyllystä ja lukea seikkailuja uudestaan, kun ei enää muista, mitä tässä sitten kävikään.
Novellit ovat hyviä luettavia, sillä ne lukee nopeasti eikä jää harmittamaan, että joutuu lopettamaan lukemisen jännittävässä kohdassa. En oikein tiedä, miksi minä luen niin vähän novelleja. En edes muista, milloin viimeksi olisin novellikokoelman lukenut. Ehkä pitäisi yrittää lukea niitä enemmän, sillä ainakin tämä kirja oli kiinnostavaa ja joutuisaa luettavaa.
Sherlock Holmesin seikkailut voisi varmaan lukea klassikoksi, joten suosittelen kaikenlaisia lukijoita tutustumaan niihin.
Osallistun tällä kirjalla 1800-luvun kirjat -lukuhaasteeseen.
Sherlock Holmesin kanssa ovat seikkailleet minun lisäkseni ainakin Sara, Jokke ja Katinka.
Seuraavaksi alan lukea minulle ensimmäistä kirjaa Joyce Carol Oatesilta. Jännittävää saada selville, mitä pidän. Tästä kirjasta en ole lukenut yhtään arvosteluakaan, mutta esittelytekstin perusteella vaikuttaa kiinnostavalta.
*** 1/2
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1892 Sivumäärä: 365 Suomenkielinen käännös: on ainakin osa Sherlock Holmesin seikkailut I-II -kirjoja
Kaikkihan tuntevat tavalla tai toisella Sherlock Holmesin. Minä olen muistaakseni teini-ikäisenä lukenut äidilleni kuuluvia Sherlock Holmes -kirjoja, vaikka en niistä enää paljon mitään muistakaan, koska siitä on kulunut niin monta vuotta. Tämä kirja osui silmiini Suomalaisen kirjakaupan alennusmyynnissä, ja halpa hinta ja alennusmyyntihulluus houkuttivat minua ottamaan sen mukaani.
Minkäänlaista erityistä juonikuvausta on vaikea, melkein mahdoton, tehdä, sillä tämä kirja koostuu kahdestatoista novellista, joissa Sherlock Holmes ratkoo toistaan oudompia tapauksia. Mikään novelleista ei ollut mielestäni ylitse muiden. Kaikki olivat viihdyttäviä, vaikka paria lukiessa arvasin loppuratkaisun ainakin osittain ennen sen kertomista. Sherlock Holmes on ehdottomasti tutustumisen arvoinen hahmo. Jos hänet kohtaisi, hän kertoisi sinulle yksityiskohtia elämästäsi, jotka ehkä olisit halunnut jättää salaisuudeksi. Kun ihmettelisit, miten hän onnistui, hän saisi sinut näkemään selvästi, mistä ne voi päätellä helposti. Watson on novellien minäkertoja. Hän on Holmesin uskollinen, mutta ei niin tarkkanäköinen apuri. Hän ihailee Holmesia eikä halua jättää tilaisuutta käyttämättä, jos hänellä on mahdollisuus olla osallisena jossakin Holmesin tutkimassa kiehtovassa tapauksessa.
Huono puoli tässä kirjassa on, että ei tätä ihan heti halua lukea uudestaan. Loppuratkaisut ovat jo selvillä ja hyvin muistissa. Tämä on siis ehkä hieman turha kirja olla itsellä, mutta luultavasti tämän voi sitten vuosien päästä kaivaa kirjahyllystä ja lukea seikkailuja uudestaan, kun ei enää muista, mitä tässä sitten kävikään.
Novellit ovat hyviä luettavia, sillä ne lukee nopeasti eikä jää harmittamaan, että joutuu lopettamaan lukemisen jännittävässä kohdassa. En oikein tiedä, miksi minä luen niin vähän novelleja. En edes muista, milloin viimeksi olisin novellikokoelman lukenut. Ehkä pitäisi yrittää lukea niitä enemmän, sillä ainakin tämä kirja oli kiinnostavaa ja joutuisaa luettavaa.
Sherlock Holmesin seikkailut voisi varmaan lukea klassikoksi, joten suosittelen kaikenlaisia lukijoita tutustumaan niihin.
Osallistun tällä kirjalla 1800-luvun kirjat -lukuhaasteeseen.
Sherlock Holmesin kanssa ovat seikkailleet minun lisäkseni ainakin Sara, Jokke ja Katinka.
Seuraavaksi alan lukea minulle ensimmäistä kirjaa Joyce Carol Oatesilta. Jännittävää saada selville, mitä pidän. Tästä kirjasta en ole lukenut yhtään arvosteluakaan, mutta esittelytekstin perusteella vaikuttaa kiinnostavalta.
*** 1/2
Tunnisteet:
1800-luku,
1800-luvun kirjallisuus,
1892,
Doyle Arthur Conan,
kirjastosta,
klassikko,
mieskirjailijat,
mysteeri,
novellit,
rikos,
salapoliisikirjallisuus,
Sherlock Holmes
lauantai 26. tammikuuta 2013
Anne Rice: Interview with the Vampire
Anne Rice: Interview with the Vampire
Julkaisuvuosi: 1976 Sivumäärä: 342 Suomenkielinen käännös: Veren vangit
"You don't know what human life is like!" he said, on the edge of breaking into tears. "You've forgotten. You don't even understand the meaning of your own story, what it means to a human being like me."
Anne Ricen The Vampire Chronicles -sarja on yksi vampyyrikirjallisuuden klassikkoja, ja olen päättänyt yrittää lukea koko sarjan luultavasti tämän vuoden aikana. Tästä nimenomaisesta kirjasta tehdyn elokuvan olen katsonut noin vuosi sitten, mutta pidin kirjasta enemmän.
Louis-vampyyri päättää kertoa tarinansa häntä haastattelevalle pojalle. Louisin vampyyriksi muuttanut Lestat halusi vain hänen talonsa ja rahansa ja Louisin tunteet Lestatia kohtaan olivat kaukana rakastavista. Lestat muuttaa Claudia-nimisen lapsen myös vampyyriksi, jotta Louis hylkäisi suunnitelmansa jättää Lestat yksin.
Olen lukenut melko monia vampyyrikirjoja, ja on mielenkiintoista vertailla eri kirjojen vampyyrikuvauksia. Joissakin kirjoissa vampyyrit ovat tunteettomia ja jopa sadistisia tappajia. Interview with the Vampire -teoksessa osa vampyyreista ainakin vaikuttaa edellä mainitun kaltaisilta, mutta Louis kamppailee tunteiden ja syyllisyyden kanssa. Vampyyrielämänsä alkuvuodet Louis elää eläinten verellä. Lestat yrittää saada Louisin ymmärtämään, että hänen pitää vampyyrina tappaa ihmisiä, ja lopulta Louis alkaa ruokkia itseään ihmisten verellä. Kuitenkin senkin jälkeen, kun hän alkaa tappaa ihmisiä, hän pitää sitä vääränä. Louis uskoo olevansa paholaisen jälkeläinen.
Pidin tätä moraalista kamppailua kiehtovana. Se teki Louisista inhimillisemmän ja helpommin lähestyttävän henkilöhahmon. Lestatia voi helposti alkaa ensin melkeinpä inhota, mutta loppua kohti Lestatiin kohdistuvat tunteeni muuttuivat melkeinpä sääliksi.
Suosittelen tätä kirjaa kaikille, joita vampyyrit kiehtovat, mutta uskon, että myös muunlaiset lukijat voivat nauttia tästä kirjasta.
****
Julkaisuvuosi: 1976 Sivumäärä: 342 Suomenkielinen käännös: Veren vangit
"You don't know what human life is like!" he said, on the edge of breaking into tears. "You've forgotten. You don't even understand the meaning of your own story, what it means to a human being like me."
Anne Ricen The Vampire Chronicles -sarja on yksi vampyyrikirjallisuuden klassikkoja, ja olen päättänyt yrittää lukea koko sarjan luultavasti tämän vuoden aikana. Tästä nimenomaisesta kirjasta tehdyn elokuvan olen katsonut noin vuosi sitten, mutta pidin kirjasta enemmän.
Louis-vampyyri päättää kertoa tarinansa häntä haastattelevalle pojalle. Louisin vampyyriksi muuttanut Lestat halusi vain hänen talonsa ja rahansa ja Louisin tunteet Lestatia kohtaan olivat kaukana rakastavista. Lestat muuttaa Claudia-nimisen lapsen myös vampyyriksi, jotta Louis hylkäisi suunnitelmansa jättää Lestat yksin.
Olen lukenut melko monia vampyyrikirjoja, ja on mielenkiintoista vertailla eri kirjojen vampyyrikuvauksia. Joissakin kirjoissa vampyyrit ovat tunteettomia ja jopa sadistisia tappajia. Interview with the Vampire -teoksessa osa vampyyreista ainakin vaikuttaa edellä mainitun kaltaisilta, mutta Louis kamppailee tunteiden ja syyllisyyden kanssa. Vampyyrielämänsä alkuvuodet Louis elää eläinten verellä. Lestat yrittää saada Louisin ymmärtämään, että hänen pitää vampyyrina tappaa ihmisiä, ja lopulta Louis alkaa ruokkia itseään ihmisten verellä. Kuitenkin senkin jälkeen, kun hän alkaa tappaa ihmisiä, hän pitää sitä vääränä. Louis uskoo olevansa paholaisen jälkeläinen.
Pidin tätä moraalista kamppailua kiehtovana. Se teki Louisista inhimillisemmän ja helpommin lähestyttävän henkilöhahmon. Lestatia voi helposti alkaa ensin melkeinpä inhota, mutta loppua kohti Lestatiin kohdistuvat tunteeni muuttuivat melkeinpä sääliksi.
Suosittelen tätä kirjaa kaikille, joita vampyyrit kiehtovat, mutta uskon, että myös muunlaiset lukijat voivat nauttia tästä kirjasta.
****
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)