Kirjabingon koonti & Kirjakuva päivässä -haaste

kuuluu kirjasarjaan: Marissa Meyer: Scarlet
historiallinen: Anna Godbersen: Splendor
tositarinaan perustuva: Susanna Kaysen: Girl, Interrupted 
dekkari: Charlaine Harris: Real Murders
romantiikka: Kiera Cass: The Selection
kirja & elokuva: J. K. Rowling: Harry Potter and the Prisoner of Azkaban 
fantasia: Merja Mäki: Venesataman Tillinka & Vaaralliset vuoret
lainattu kirja: Veronica Roth: Allegiant
alle 200 sivua: Petri Laine & Anne Leinonen: Kuulen laulun kaukaisen
kotimainen kirja: Hilja Valtonen: Hätävara
kannessa eläinkuva: James Bowen: Katukatti Bob - Kissa joka muutti elämäni
kannen perusteella valittu: Lotta-Liisa Joelsson: Vivika
sarjakuva: Tove Jansson: Muumit - Sarjakuvaklassikot I
pokkari: Robert J. Sawyer: Flashforward
palkittu kirja: Ray Bradbury: Fahrenheit 451
ostettu kirja: Neal Shusterman: UnSouled
tänä vuonna julkaistu: Linnea Parkkonen: 112 - vihaan itseäni
venäläinen kirjailija: Sergei Lukjanenko: Yöpartio
lastenkirja: J. M. Barrie: Peter Pan

Heinäkuuta on reilu puoli tuntia jäljellä, ja heinäkuun myötä loppuu myös kirjabingoilu. Tavoitteenani oli saada koko ruudukko täyteen, mutta loppumetreillä hyydyin. Kolme bingoon sopivaa kirjaa on enää hieman kesken, mutta viikon ajan olen lukenut muuta silloin, kun olen saanut mitään luetuksi, koska lukujumi uhkasi. Tämä oli kerrankin minulle sopivan vapaa haaste, mutta silti ihan lopussa halusin jo lukea bingoon sopimattomia kirjoja. Joistakin bingoon sopineista kirjoista en ole saanut vielä kirjoitettua. Yhtenä syynä on ollut se, että tämä kuumuus uuvuttaa minut niin, etten ole jaksanut tehdä parina viime viikkona paljon mitään. En ole lukenut paljonkaan enkä ole blogannut jo luetuista.

Kesä- ja heinäkuun aikana onnistuin saamaan kolme bingoriviä täyteen, ja pääasiassa bingoilu oli todella hauskaa. Vielä kerran kiitos Emilielle kirjabingoilun tuomisesta suomalaiseen blogimaailmaan. Hän on laittanut alulle myös uuden haasteen. Kirjakuva päivässä kuulostaa sen verran mukavalta ja kevyeltä, että osallistun uuteenkin haasteeseen. Aion laittaa kuvia tänne blogiin, mutta laitan niitä useamman kuvan ryppäissä ehkäpä kolmen-neljän päivän välein.

Hilja Valtonen: Hätävara & Jean Webster: Setä Pitkäsääri

Ylemmän kannen piirros:
Alexander Lindeberg
Alemman kannen kuva: Leena Puranen

Hilja Valtonen: Hätävara 1975 (1938) Otava 156 s. 
ostettu käytettynä

"Ja naisten tapaan haavoitit kielellä."
"Naisten tapaan! Yhtä hyvin miesten tapaan. Kielellään hänkin minua loukkasi."
Maailma on kiero. Pojat ovat siinä aina oikeassa ja tytöt väärässä. Jos tyttö uskaltaa puolustautua, on hän vähintään porsas, äkäsäkki, joka ei ymmärrä leikkiä.
Olen minä kotonakin huomannut, miten isä monesti moittii äitiä samoista virheistä, joita hän itse tekee paljon törkeämmin. "Kultaseni", saattaa isä sanoa äidille lauantaina, "elä puhu pahaa lähimmäisestäsi!" Sunnuntaina hän itse selostaa saman jutun juurtajaksain saarnatuolissa.
Voi, kun minusta kasvaisi viisas nainen, jolle ei jokainen miehen käppyrä voi sanoa: "Millainen porsas olet! Niin naisten tapaista?"

Vappu Kankare huomaa Jali Kinnusen, kun Jali ehdottaa sanavalmista Vappua toverikunnan uudeksi puheenjohtajaksi. Vappu uskoo tunteidensa olevan vihaa, mutta tunteiden ääripääthän ovat yllättävän lähellä toisiaan. Jali ja Vappu päätyvät naimisiin, mutta Vapusta tuntuu, ettei hän ole Jalille kuin hätävara, jonka sai paremman puutteessa.

Hilja Valtonen (1897-1988) oli kansakoulunopettajanakin toiminut kirjailija. Hänen viihderomaaninsa olivat niin suosittuja, että niistä otetut uusintapainokset toivat hänelle kutsumanimen Painosten herratar. Wikipedian mukaan suomalaisen kirjallisuuden on kiitettävä Valtosta modernista, itsenäisestä naistyypistä.

Olen lukenut Hilja Valtoselta aiemmin vain yhden kirjan: Nuoren opettajattaren varaventtiilin. Luin sen toistamiseen viime kesänä ja Valtosesta innostuneena en voinut olla hankkimatta kirjamessuilta löytämääni Hätävaraa. 

Muistan jonkun luonnehtineen Valtosta osuvasti oman aikansa chick litiksi. Allekirjoitan kuvauksen täysin, vaikka nykyisestä chick litistä en niin paljon välitäkään. 1930-luvun valtosmaisesta chick litistä nautin kuitenkin suunnattomasti.

Vaikka kirjassa on selvimmin näkyvissä romanttinen juoni ja kaipaan yleensä kirjalta muutakin, Valtonen taitaa romanttisen kirjallisuuden. Tarinassa on nokkeluutta ja teräviä huomautuksia esimerkiksi sukupuolten eriarvoisesta kohtelusta. Valtosen kieli on usein hulvattoman hauskaa ja omanlaistaan.

Pidin Valtosen esikoisteoksestakin, mutta Hätävara esitteli entisestään terävöityneen ja sukkeloituneen Valtosen. Muistan pitäneeni Valtosen esikoisromaanin päähenkilöstä suunnattomasti, ja niin pidin Vapustakin. Tosin kirjojen naispäähenkilöt muistuttivat hieman toisiaan, mutta he olivat kumpikin juuri sellaisia oman päänsä pitäviä ja sisukkaita naishahmoja, joita ihailen. Vaikka voin aavistaa, että Valtosen muissakin kirjoissa on samantyyppisiä henkilöitä, saatan ihan rehellisesti sanoa, että se ei haittaa yhtään. Onneksi minulla on vielä monta Valtosta lukematta, ja kaksi lukematonta (Vaimoke ja Neiti talonmies) odottaa omassa hyllyssä. 

♥♥♥♥¼

Valtosen Hätävara sopii mainiosti kirjabingon Kotimainen kirja -ruutuun.

Jean Webster: Setä Pitkäsääri 1994 (1918, Daddy-Long-Legs 1912) WSOY 176 s. suom. Tyyni Haapanen-Tallgren
ostettu käytettynä 

Minulla on uusi, järkähtämätön laki: en koskaan, en koskaan lue läksyjä illalla, oli sitten miten monet kirjalliset kokeet tahansa aamulla. Sen sijaan luen ihan tavallisia kirjoja - minun täytyy, ymmärräthän, kun takanani on kahdeksantoista tyhjää vuotta. Sinä et usko, Setä, minkälainen tietämättömyyden kuilu minun sieluni on, itsekin vasta rupean toteamaan sen syvyyksiä. Tytöt, joilla on kunniallinen perhe ja koti ja ystäviä ja kirjasto, tietävät kuin itsestään asioita, joista minä en ole koskaan kuullut puhuttavan. Esimerkiksi:
En ole lukenut Hanhiäitiä enkä David Copperfieldiä enkä Ivanhoeta enkä Tuhkimoa enkä Sinipartaa enkä Robinson Crusoeta enkä Kotiopettajattaren romaania enkä Liisan seikkailuja ihmemaassa enkä sanaakaan Rudyard Kiplingiltä. En tietänyt että Henrik VIII oli naimisissa useammin kuin kerran ja että Shelley oli runoilija. En tietänyt että ihmiset ennen vanhaan olivat apinoita ja että Eedenin puutarha on kaunis taru. En tietänyt että R. L. S. oli Robert Louis Stevenson ja että George Elliot oli nainen. En ollut koskaan nähnyt Mona Lisan kuvaa enkä (se on totta, mutta sinä et usko sitä) ollut koskaan kuullut puhuttavan Sherlock Holmesista.

Jerusha Abbot on 18-vuotias orvoksi jäänyt tyttö, joka asuu orpokodissa ja auttaa muista orvoista huolehtimisessa. Jerusha, joka mieluummin käyttää itsestään nimeä Judy, ei voi uskoa hyvää onneaan, kun rikas tuntematon mies lupautuu rahoittamaan Judyn korkeakouluopinnot. Vastineeksi tukija haluaa Judyn kirjoittavan hänelle kirjeen kuukaudessa.

Jean Webster (1876-1916) oli yhdysvaltalainen kirjailija, joka kannatti romaaneissaan naisten koulutusta. Setä Pitkäsääri on kirjeromaani, joka koostuu Judyn setä Pitkäsäärelle osoittamista kirjeistä. Setä Pitkäsäärelle on ilmestynyt myös jatko-osa nimeltään Paras vihollinen.

Judyn kirjeistä huokuu innostuneisuus opiskelua ja uusia asioita kohtaan. Välillä Judy haluaa osoittaa setä Pitkäsäärelle, että Judyn opintojen rahoittaja saa rahoilleen vastinetta ja siksi kirjoittaa yhden kirjeistä melkein kokonaan ranskaksi. Sisäoppilaitoselämä on täysin erilaista kuin Judyn aiempi elämä, ja varsinkin ensimmäisenä opiskeluvuotenaan Judy saa monia uudenlaisia kokemuksia.

Judy on vuorotellen katkera ja kiitollinen tukijalleen. Setä Pitkäsääri on ehdottanut, että Judy kutsuisi häntä nimellä herra Smith, mutta Judysta nimitys kuulostaa persoonattomalta, joten Judy osoittaa kirjeensä setä Pitkäsäärelle. Judy teeskentelee välillä kirjoittavansa perheelleen, kun hän oikeasti kirjoittaa setä Pitkäsäärelle. Setä Pitkäsäärestä tulee hänelle puuttuvien sukulaisten korvike, ja Judy on välillä suutuksissa ja ymmällään siitä, miksei setä Pitkäsääri vastaa hänen kirjeisiinsä. Katkeruuskohtauksia seuraa katumus, sillä kaikesta huolimatta setä Pitkäsääri on muuttanut Judyn elämää suuresti. 

Minulle tuli Jerusha Abbottista mieleen Montgomeryn Uudenkuun Emilia. Molemmat ovat jääneet nuorina orvoiksi ja kumpikin tähtää kirjailijan uraan. Tosin Judyn kirjailijahaaveisiin vaikuttaa setä Pitkäsäären toiveet, kun taas Emilian unelmia lähipiiri vastustaa. Runotytöissä on myös päähenkilön kirjoittamia kirjeitä, sillä Emilia kirjoittaa ensin kirjeitä kuolleelle isälleen.

♥♥♥♥½

Muualla: Kirjan viemää, Saran kirjat, Lukisinkohan, Lumiomena ja Lurun luvut.

Linnea Parkkonen: 112 - vihaan itseäni

Linnea Parkkonen: 112 - vihaan itseäni 2014 Myllylahti 348 s.
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Syömishäiriöisethän oikeasti vihaavat ruokaa. Ei minulla siis voinut mitään sairautta olla. Rakastin ruokaa, en vain halunnut syödä sitä.

- Must tuntuu, että jos mun pitää olla normaalipainoinen, nii mä en ees haluu tietää, paljon painan. Haluisin vaa poistaa maailmasta kaikki vaa'at, peilit, painoindeksit, mittanauhat, laihdutuslääkkeet ja muut. En haluis laihduttaa. Tai olla koko ajan niin tietonen siitä, ettei näytä hyvältä. Ois ihanaa syödä ja nauttii siitä miltä näyttää. Ettei tarvis miettii koko ajan. Olla vaikka koira ja huoletta vaa vetää sisuksiinsa kaikki, mitä tarjotaan.
- Ois ihanaa ees yhen päivän muistaa, millasta oli olla terve, syödä koska halus, mitä halus ja niin paljon ku jakso, Lumi sanoi ja sen silmäkulmassa kimalsi jotain, joka muistutti epäilyttävästi kyyneleen alkua.
- Luuletsä, että me tullaan viel paranee tästä? kysyin varovasti.
Lumi käänsi kasvonsa minua kohti ja hengitti syvään. - Mä toivon niin. Mut luulen, että tää tulee olee aina osa mua ja se on ehkä parempi oppii hyväksymään. Syödä sitte tasan kolmen tunnin välein, jos ei oo valmis muutokseen. Pitää karkkipäivii, jos ei uskalla herkutella viikolla. Hyväksyy ittensä sairaana. Kai seki on jonkilaista terveyttä. Anoreksia tulee ehkä aina olee osa mua, mutta mä en tuu koskaa olee anoreksia. 

Lilli on peruskoulun viimeistä luokkaa käyvä tyttö, jonka perheolot eivät ole ihanteelliset. Isä on kaappijuoppo, eikä kumpikaan vanhemmista huomioi lapsiaan tarpeeksi. Lillin tukipilari on hänen isosiskonsa Nani. Kavereiden kanssa aloitettu herkkulakko saa Lillin tarkastelemaan kehoaan uusilla silmillä, ja hän alkaa tuntea itsensä lihavaksi. Hän päättää alkaa laihduttaa ja panostaa kouluun. Laihduttamisesta tulee kuitenkin hengenvaarallista.

Linnea Parkkonen on vuonna 1995 syntynyt kirjailija, jolta on ilmestynyt jo kolme teosta. Aiempia kirjoja Summer ja uusi alku ja Kovaa kilpailua, Summer en ole lukenut. Parkkosen tänä vuonna ilmestyneestä 112 - vihaan itseäni -kirjasta kiinnostuin aiheen vuoksi. Aloin lukea Parkkosen teosta jo toukokuussa, kun sain kirjan käsiini, mutta minun oli silloin pakko keskeyttää lukeminen. En muista, milloin jokin kirja olisi saanut oloni niin pahaksi. En tarkoita, että kirja olisi ollut huono vaan sitä, että kirjailija on onnistunut kirjoittamaan satuttavan aiheen koskettavaksi kirjaksi. Jatkoin kirjan lukemista vihdoinkin sunnuntaina ja aamuneljältä vuodatin sisältäni katkeria muistoja kyyneleiden muodossa. Poikaystäväni totesi nähdessään itkettyneet silmäni, että se on vain kirja. Hän oli kuitenkin väärässä. Jotkin kirjat ovat ihan muuta kuin vain kirjoja. Jotkin kirjat jättävät jäljen ja saavat sydämen vereslihalle. Tämä on minulle yksi niistä. Kirja ei ole pakosti sellainen kaikille, mutta minulle se oli monestakin syystä.

Parkkonen on kuvannut onnistuneesti syömishäiriöisen mielen kieroutunutta viha-rakkaussuhdetta ruokaan. Ruoka on ajatuksissa enemmän silloin, kun sitä ei saa syödä. Silloin, kun elämälle välttämätön polttoaine yhtaikaa vetää vastustamattomasti puoleensa ja oksettaa. Syömishäiriö kierouttaa Lillin ajatusmaailman. Syöminen on epäonnistumista, syömättömyys on onnistumista. Lillin koko elämästä on tullut suorittamista, ja epäonnistumisesta seuraa rangaistus. Kun koko muu elämä romahtaa, ainakin syömistään voi hallita.

Parkkosen teksti on suureksi osaksi dialogimuotoista. Henkilöiden väliset keskustelut ovat puhekielisiä, mutta se tuntui vain luonnolliselta ratkaisulta. Se on yksi syy, miksi nuoret henkilöt tuntuivat muuttuvan lihaksi ja vereksi. Tosin loppua kohden kerrontatyyli alkoi hieman puuduttaa, mutta tunteen saattoi aiheuttaa tottumattomuuteni puhekielisen tekstin lukemiseen.

Minua ehkäpä häiritsi eniten se, että kirjassa painotetaan Lillin perheolojen kurjuutta. Yhdessä kohdassa Lillin ajatuksista voisi ymmärtää, ettei syömishäiriöisiä tule muista kuin pahoinvoivista kodeista. Minä en allekirjoita tätä, sillä syömishäiriöön johtava pahoinvointi ei välttämättä johdu huonoista perheoloista. Syitä voi olla muitakin.

Tämä ei ole hyvän mielen kirja. Tämä on kirja, joka täyttää lukijan Lillin pahoinvoinnilla. En voi luvata helppoa lukukokemusta, mutta voin luvata kirjan, joka ei heti lukemisen jälkeen haihdu mielestä. Mielestäni syömisen ollessa hankalaa syömishäiriötä käsitteleviä kirjoja ei kannata lukea. Vaikka tässäkin kirjassa kuvataan syömishäiriöiden raadollinen puoli, syömishäiriöinen voi poimia kirjasta vain sen osan, joka saa jatkamaan. Hän voi verrata itseään Lilliin, ja se ei ole vain hyvä asia.

♥♥♥♥¼

Muualla: Kirjavinkit, Kirjasähkökäyrä ja Smirge lukee.

112 - vihaan itseäni on kevään uutuuskirjoja, joten rastitan kirjabingosta ruudun Tänä vuonna julkaistu.

Ray Bradbury: Fahrenheit 451

Ray Bradbury: Fahrenheit 451 2008 (1953) HarperCollins 211 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Fahrenheit 451)
lainattu kirjastosta

The magic is only in what books say, how they stitched the patches of the universe together into one garment for us.

'Luckily, queer ones like her don't happen, often. We know how to nip most of them in the bud, early. You can't build a house without nails and wood. If you don't want a house built, hide the nails and wood. If you don't want a man unhappy politically, don't give him two sides to a question to worry him; give him one. Better yet, give him none. Let him forget there is such as thing as war. If the Government is inefficient, top-heavy, and tax-mad, better it be all those than that people worry over it. Peace, Montag. Give the people contests they win by remembering the words to more popular songs or the names of state capitals or how much corn Iowa grew last year. Cram them full of non-combustible data, chock them so damned full of "facts" they feel stuffed, but absolutely "brilliant" with information. Then they'll feel they're thinking, they'll get a sense of motion without moving. And they'll be happy, because facts of that sort don't change. Don't give them any slippery stuff like philosophy or sociology to tie things up with. That way lies melancholy. Any man who can take a TV wall apart and put it back together again, and most men can nowadays, is happier than any man who tries to slide-rule, measure, and equate the universe, which just won't be measured or equated without making man feel bestial and lonely. I know, I've tried it; to hell with it. So bring on your clubs and parties, your acrobats and magicians, your dare-devils, jet cars, motorcycle helicopters, your sex and heroin, more of everything to do with automatic reflex. If the drama is bad, if the film says nothing, if the play is hollow, sting me with the theremin, loudly. I'll think I'm responding to the play, when it's only a tactile reaction to vibration. But I don't care. I just like solid entertainment.'

Guy Montag on palomies, jonka tehtävänä on sytyttää tulipaloja niiden sammuttamisen sijaan. Palomiehet polttavat kirjoja, joiden hallussapito on ehdottomasti kielletty, sillä ne estävät ihmisten onnellisuuden. Kuitenkin kun Guy tapaa naapurinsa Clarissen, Clarissen kanssa keskusteleminen saa Guyn miettimään uudelleen elämäänsä. Guy toteaa, ettei hän ole onnellinen eikä taida edes rakastaa vaimoaan, vaikka hän elää yhteiskunnassa, joka keskittyy tarjoamaan ihmisille nautintoa.

Ray Bradburyn Fahrenheit 451 kuuluu dystopiakirjallisuuden klassikoihin, ja olen siksi halunnut jo kauan sen lukea. Lainasin kirjan keväällä, koska harkitsin osallistuvani lukupiiritapaamiseen, jossa kirjaa käsiteltiin. Aika ei sitten sopinutkaan ja kirjakin jäi odottamaan vuoroaan. En voinut kirjaa enää uusia, joten minun oli pakko lukea se tai palauttaa lukemattomana kirjastoon. On ilmiselvää, että valitsin lukemisen.

Onnistuneimmat dystopiakirjat saavat ensin huoahtamaan helpotuksesta, ettei yhteiskuntamme onneksi ole aivan tällä mallilla. Tämän ajatuksen jälkeen mieleen alkaa hiipiä ajatuksia siitä, millaista todellisuuspohjaa kirjan tapahtumilla on. Maailmassa on maita, joissa sananvapautta rajoitetaan ja joistakin asioista ei vain saa puhua tai kirjoittaa. Länsimaissa taas kulutetaan paljon aivot narikkaan -viihdettä. Saippuasarjat ja tositv-ohjelmat on luotu kevyeksi viihdykkeeksi. Niiden olemassaolo ei ole mielestäni huono juttu. Tunnen ihmisen, joka sanoo tarvitsevansa saippuasarjoja jaksaakseen elämäänsä kuuluvia vaikeita asioita. Minusta niitä pitäisi kuitenkin pääasiassa kuluttaa tasapainona enemmän älyllisiä virikkeitä tarjoavalle toiminnalle.

Ajatteleminen ja tieto lisäävät välillä tuskaa, sillä varmasti moni mieluummin ummistaisi silmänsä epäkohdilta, mutta epäkohdat eivät myöskään parane, jollei niitä huomata ja yritetä parantaa. Pelkästään hedonismiin perustuva kulttuuri jättäisi ihmiset aika tyhjiksi. Nozickin mielihyväkone on ajatuskoe, jonka pyrkimyksenä on todistaa eettinen hedonismi virheelliseksi. Tuskinpa moni olisi kytkemässä itseään mielihyväkoneeseen, sillä ihmiset mieluummin kokevat asioita oikeasti kuin nauttivat koneen heille keinotekoisesti tuottamista kokemuksista.

Propaganda tekee ihmisistä helpommin hallittavia. Jos kansa saadaan olemaan kyseenalaistamatta hallituksen sanomaa, se ei kapinoi. Kirjassa lapset otetaan vanhempien vaikutuksen alaisuudesta pois ennen kuin vanhemmat ovat ehtineet kylvää vaarallisten ajatusten siemenen jälkikasvunsa mieleen. Kun keskustellaan presidenttiehdokkaista, tärkein arviointikriteeri on ulkonäkö.

Välillä lukeminen hieman takkusi, ja melko pian tajusin, että kirjaa ei kannata lainkaan lukea väsyneenä. Bradburyn ajoittain omintakeinen kirjoitustyyli sai minut tipahtamaan kärryiltä, jos ajatukseni harhautuivat hetkeksi muualle. Tavallaan minua huvitti se, että näin kävi juuri kirjan kanssa, jossa puhutaan siitä, miten kirjat lyhenivät ensin lyhenemistään, koska ihmisten keskittymiskyky huonontui. Onneksi yleensä pystyn keskittymään kirjoihin melko hyvin, mutta iltalukeminen juuri ennen nukahtamista ei sopinut tälle kirjalle.

Kirjassa oli joitakin vaikuttavia kohtia. Yksi suosikeistani on bloggauksen alkuun valitsemani lainaus. Jo hetki lukemisen jälkeen minusta alkoi tuntua, että pidän kirjasta enemmän kuin juuri viimeisen sivun luettuani. Kirjan sanoma kypsyy sisälläni, ja todennäköisesti teos tuntuu yhä vaikuttavammalta kuukauden, puolen vuoden ja vuoden päästä. Kuitenkaan Fahrenheit 451 ei kuulu dystopiaklassikkosuosikkeihini, enkä usko, että se kuuluu niihin vuodenkaan päästä. Orwellin 1984 ja Atwoodin The Handmaid's Tale vain ovat mullistaneet ajatusmaailmaani enemmän. Tästä huolimatta Fahrenheit 451 kuuluu varmasti niihin kirjoihin, jotka jättävät jonkinlaisen pysyvän jäljen.

♥♥♥♥

Muualla: Hurja hassu lukija, Kuuttaren lukupäiväkirja, Nulla dies sine legendo, Olgan lukupäiväkirja, Luen, mutta en kirjoita, Yöpöydän kirjat ja Taikakirjaimet

Fahrenheit 451 on voittanut ilmestymisensä jälkeen lukuisia palkintoja, muun muassa yhden harvoista jaetuista Retro Hugo -palkinnoista. Tämän vuoksi kirja sopiikin kirjabingon Palkittu kirja -ruutuun. Kirjan lukemisen myötä saan myös toisen bingon. Kannen perusteella valitsin Lotta-Liisa Joelssonin Vivikan, Susanna Kaysenin Girl, Interrupted perustuu tositarinaan, James Bowenin Katukatti Bobin kannessa komeilee kissa, ja Charlaine Harrisin Real Murders on dekkari.
Kirja on myös kolmas luettu teos TBR100-listaltani.

Robert J. Sawyer: Flashforward

Kannen valokuva: Jupiterimages

Robert J. Sawyer: Flashforward 2009 (1999) Tor Books 319 s.
saatu lahjaksi

But there was a Catch-22 - one of the few American novels he'd read had introduced him to that concept. By committing suicide - he wasn't afraid to think the word - he could prove that his future wasn't predestined; after all, in not just his own vision, but in that of the restaurant manager, he was alive twenty years hence. So, if he killed himself today - if he swallowed the pills right now - he'd demonstrate conclusively that the future wasn't fixed. But it would be like Pyrrhus's defeats of the Romans at Heraclea and Asculum, the kind of victory that still bears his name, a victory at a horrible cost. For if he could commit suicide, then the future that had so depressed him was not inevitable - but, of course, he'd no longer be around to pursue his dream.

CERNissä, Genevessä sijaitsevassa hiukkasfysiikan tutkimuskeskuksessa, järjestetään koe, jonka tavoitteena on Higgsin bosonin löytäminen. Kokeen aikana tiedemiehet menettävät tajuntansa ja he näkevät itsensä jossakin täysin muualla. Herättyään he ajattelevat, että kokeessa on mennyt jokin pieleen, ja tajunnan menetys ja hallusinaatiot ovat aiheutuneita kokeesta. Pian CERNin työntekijöille kuitenkin selviää, että koko maailman väestö on menettänyt tajuntansa samaan aikaan. Suurin osa on nähnyt näkyjä, jotka paikallistetaan 21 vuoden päähän. Ovatko ihmiset nähneet tulevaisuuteensa?  

Odotin etukäteen, että kirja muistuttaisi enemmän kirjaan pohjautuvaa televisiosarjaa. Televisiosarjan poliisitutkinnan sijaan kirjassa seurataan CERNin työntekijöitä. Eteymät (engl. flashforward) näyttävät tulevaisuuden 21 vuoden eivätkä puolen vuoden päästä. Videokamerat eivät kirjassa nauhoita mitään tapahtumia eteymän aikana, kun taas televisiosarjassa valvontakameranauhoja taidettiin käyttää tapauksen tutkinnassa. Kirjalla ja televisiosarjalla on yhteistä lähinnä pääidea eteymistä. Eteymät aiheuttavat molemmissa paljon onnettomuuksia. Televisiosarja oli mielestäni nopeatempoisempi ja jännittävämpi, mutta kirjakin oli varsin kiehtovaa luettavaa.

Kirjassa käsitellään paljon tahdon vapautta ja moraalista vastuuta. Voidaanko CERNin kokeen järjestäjiä syyttää lukuisien ihmisten kuolemasta? He eivät olisi mitenkään voineet tietää, millaisia seurauksia kokeella on, mutta toisaalta he olisivat voineet olla järjestämättä koetta. Kuitenkin tieteellisiä kokeita tehdään jatkuvasti ympäri maapalloa, ja CERNin fyysikoiden kokeen piti olla vain yksi muiden joukossa, vaikka siltä toivottiinkin merkittäviä tuloksia. 

CERNissä työskentelevä Theo Procopides ei näe eteymän aikana yhtään mitään. Hänelle selviää muiden ihmisten näkyjen avulla, että hänet murhataan alle 50-vuotiaana. Theo yrittää saada mahdollisimman paljon tietoa omasta murhastaan, jotta hän voisi estää kuolemansa. Murhan estämisestä tulee hänelle pakkomielle, joka haittaa muuta elämää. Theon vanhempi kollega Lloyd Simcoe uskoo, ettei tulevaisuuteen voi vaikuttaa. Eteymät eivät ole näyttäneet vain yhtä mahdollista tulevaisuutta vaan ihmiset ovat nähneet, miltä heidän oikea tulevaisuutensa näyttää. Vaikka he yrittäisivät estää näkynsä toteutumisen, he eivät voi siinä onnistua. Minusta tuntui koko kirjan ajan siltä, että tulevaisuuteen näkeminen vaikuttaa siihen, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Tuntuu käsittämättömältä, miten sillä ei voisi olla olematta vaikutusta. Jos ihmiset saavat väläyksen tulevaisuudestaan, he joko alkavat ohjata elämäänsä näkynsä suuntaan tai yrittävät estää näkynsä toteutumisen. On melko uskottavaa, että osa ihmisistä onnistuu muuttamaan tulevaisuuttaan.

Alun lainauksessa eräs kirjan henkilö miettii, tehdäkö itsemurha vai ei. Hän ei halua kokea näkemäänsä tulevaisuutta, sillä se tarkoittaisi, että hänen unelmansa eivät ole toteutuneet. Hänen halunsa elää on turmeltunut, koska hän ei näe mitään järkeä jatkaa elämäänsä haaveiden romahdettua. Hän on tarvinnut haaveita jaksaakseen eteenpäin. Silti hän tietää, että jos hän tekee itsemurhan, hänen näkemänsä tulevaisuus ei toteudu. Silloin hän on vaikuttanut tulevaisuuteen ja hänen näkynsä onkin vain yksi mahdollisuus. Kuitenkaan hän ei saa parempaa tulevaisuutta, sillä itsemurhan tekeminen tarkoittaisi, ettei hänellä ole tulevaisuutta lainkaan.

Kirjassa on jonkin verran tieteellistä jargonia, ja epäilen, että olisin saanut kirjasta vielä enemmän irti, jos olisin perehtyneempi fysiikkaan. Fysiikka oli kuitenkin koulussa inhokkiaineeni ja olen opiskellut sitä todella vähän sen vuoksi. Suurimman osan kirjasta uskon ymmärtäneeni, mutta osa olisi vaatinut enemmän taustatietoja.

Pääasiassa pidin kirjan lähestymistavasta aiheeseen, mutta loppu meni minusta sekavaksi ryntäilyksi. Lopetuksessa oli myös eräs ratkaisu, joka ei saanut minua kovinkaan innostuneeksi, mutta toisaalta jos asiat olisivat menneet haluamallani tavalla, Sawyerin olisi oikeastaan täytynyt kirjoittaa kirjalle jatko-osa.

Enää ei tuntunut olevan saatavilla muita kuin televisiosarjaa mainostavia pokkareita. En muutenkaan ole kovin ihastunut elokuva- ja televisiosarjapainoksiin, mutta tämä pokkariversio ärsytti minua erityisen paljon. Takakansiteksti oli suurin ongelmani. Takakannessa esitellään lähinnä televisiosarjaa ja annetaan ymmärtää, että kirjan juoni on samanlainen, mutta kirja eroaa televisiosarjasta kuin yö päivästä. Takakantta voisi pitää lähinnä vain televisiosarjan mainoksena eikä se ole todellakaan kelvollinen kuvaus kirjan sisällöstä. Jos kirja ja televisiosarja ovat selvästi erilaisia, eikö kirjan takakannessa kuitenkin pitäisi kuvailla kirjaa eikä kirjaan perustuvaa televisiosarjaa? Kysynpähän vain. Ärsyttävää.

 ♥♥♥♥¼

Luin Flashforwardin pokkarina, joten rastitan kirjabingon Pokkari-ruudun.

James Bowen: Katukatti Bob - Kissa joka muutti elämäni

James Bowen: Katukatti Bob - Kissa joka muutti elämäni 2014 (A Street Cat Named Bob 2012) WSOY 265 s. suom. Kimmo Paukku
lainattu kirjastosta

Jos olisin ollut kissa, olisin nyt elänyt yhdeksättä elämääni.

Olin ehtinyt soittaa hädin tuskin viittä minuuttia, kun kohdalleni seisahtui ryhmä nuoria. He olivat ilmiselvästi brasilialaisia, koska heillä kaikilla oli yllään Brasilian maajoukkueen pelipaidat ja he puhuivat kieltä, jonka tunnistin portugaliksi. Yksi heistä, nuori tyttö, kyyristyi ja alkoi silittää Bobia.
"Ah, gato bonito", tyttö sanoi.
"Hän sanoo, että sinulla on kaunis kissa", yksi pojista tulkkasi avuliaasti. 
He olivat aivan tavallisia nuoria Lontoon-matkallaan, mutta he näyttivät olevan Bobin lumoissa. Pian monet muutkin seisahtuivat katsomaan, koska halusivat tietää mistä hämminki johtui. Puolisenkymmentä brasilialaista nuorta ja muuta ohikulkijaa alkoi penkoa taskujaan ja heittää kolikoita kitarakoteloon.
"Et tainnut sittenkään olla niin hirvittävän huono seuralainen, Bob. Pyydän sinut mukaan vähän useamminkin", hymyilin Bobille. 

Kun James Bowen saapuu eräänä päivänä kotiin, hänen asuintalonsa rappukäytävässä pyörii tuntematon kissa. Kissan omistajaa ei löydy, joten lopulta James ottaa eläinlääkärin hoitoa tarvitsevan kissan kotiinsa. Aika kissan ottamiselle ei ole otollinen, sillä James on metadonihoidossa toipuakseen heroiiniriippuvuudesta. Hän ei ole varma, pystyykö hän ottamaan vastuulleen elävän olennon. Bob ei kuitenkaan suostu hylkäämään Jamesia, ja erilaisten sattumien kautta Bobista tulee myös Jamesin seuralainen katumuusikon hommissa. Katumusisoinnin loputtua James alkaa myydä Bobin kanssa Big Issue -lehteä ja Bobiin ihastuneiden ihmisten kuvaamat Youtube-videot tekevät Bobista julkkiksen. 

Luin Katukatti Bobin maratonin aikana, mutta uskon, että kirja olisi vienyt muutenkin niin mennessään, etten olisi malttanut laskea sitä montaa kertaa käsistäni. Tarina oli hurmaava, koskettava ja hyrisyttävä molempien päähenkilöiden Bobin ja Jamesin tavoin. Huomasin luettuani, että Bobista on ilmestynyt toinenkin kirja The World According to Bob, jonka taidan haluta omaan hyllyyni. Katukatti Bob -kirjakin täytyy varmaan hankkia omaksi, sillä kirja sisältää tarinan, johon haluan vielä palata.

Vaikka Bobin tarina on kirjassa pääosassa, myös Bobin omistajan Jamesin elämän kolhut käyvät ilmi. Kirja saa ajattelemaan kodittomien kohtelua. Vaikka entinen huumeriippuvainen tai muuten elämän kolhima ihminen haluaisi muuttaa elämäntapojaan, monet eivät anna siihen kunnollista mahdollisuutta. Työpaikan saaminen on hankalaa, melkeinpä mahdotonta. Silti jotkin ihmiset tuntevat oikeudekseen kehottaa kaduilla olevia hankkimaan työpaikan, vaikka katumuusikot ja muut vastaavat yrittävät vain hankkia elantonsa. Heilläkin on ihan yhtäläinen oikeus elämään kuin muilla ihmisillä eivätkä he tarvitse muiden vaikeuksien lisäksi osakseen myös halveksuntaa. 

Kissat ovat aina omia persoonallisuuksiaan, ja niin on Bobkin. Tunnistin hänessä joitakin samoja piirteitä kuin omassa kissassani, mutta kokonaisuutena hän oli aivan omanlaisensa. Tuhahdan mielessäni aina, kun väitetään, etteivät kissat välitä kenestäkään muusta kuin itsestään ja ettei ihmisillä ole kissoille kuin välinearvoa ruokkijoina ja hoitajina. Mielestäni Bobinkin käytös osoittaa jälleen kerran, että tuollainen väite ei vain pidä paikkaansa. Lukija voi nauttia ihmisen ja kissan vahvistuvan suhteen kuvauksesta. Vaikka kehenkään ei voi oikeasti tutustua vain kirjan välityksellä, silti kirja jätti samankaltaisen tunteen kuin olisin juuri saanut elämäänsä kaksi uutta tuttavuutta.

Varsinaisen tarinan lisäksi kertoja kertoo välillä ripauksia kissatietoutta. Hän pohdiskelee muun muassa sitä, miksi kissat pesevät itseään niin usein. Olen aika suuri kissojen rakastaja, ja omien kissojen vuoksikin olen lukenut jonkin verran kissatietokirjoja. Siksi kissatietoiskut sisälsivät suurimmaksi osaksi tuttua informaatiota, mutta luin nekin kohdat silti mielelläni.

Bobista tehtyjä Youtube-videoita löytyy aika monta, mutta erityisesti tätä katsoessa näkee monia kirjassa mainittavia asioita kuten Jamesin hartioilla matkustavan Bobin. 

Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille kissojen ystäville.  

♥♥♥♥♥

Muualla: Tassuttelua

Katukatti Bobin kannessa komeilee itseoikeutetusti Bob-kissa, joten kirja sopii erinomaisesti kirjabingon Kannessa eläinkuva -ruutuun.

Veronica Roth: Allegiant

Kansi: Joel Tippie

Veronica Roth: Allegiant 2013 HarperCollins 526 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Uskollinen)
lainattu kirjastosta

Bloggaus käsittelee sarjan kolmatta kirjaa, joten se sisältää paljastuksia aiempien osien juonista.

"What kind of organisation?"
"The kind that wants to leave the city," she says. "They released some kind of manifesto this morning. They call themselves the Allegiant." When she sees my confused look, she adds. "Because they're allied with the original purpose of our city, see?"
"The original purpose - you mean, what was in the Edith Prior video? That we should send people outside when the city has a large Divergent population?"
"That, yes. But also living in factions. The Allegiant claim that we're meant to be in factions because we've been in them since the beginning." She shakes her head. "Some people will always fear change. But we can't indulge them."
With the factions dismantled, part of me has felt like a man released from a long imprisonment. I don't have to evaluate whether every thought I have or choice I make fits into a narrow ideology. I don't want the factions back.
But Evelyn hasn't liberated us like she thinks - she's just made us all factionless. She's afraid of what we would choose, if we were given actual freedom. And that means that no matter what I believe about the factions, I'm relieved that someone, somewhere, is defying her.

Jeaninen kuoleman jälkeen Tobiaksen äiti Evelyn on noussut uudeksi johtajaksi ja nykyään osastot ovat kiellettyjä. On paljastunut, että kaupungin ulkopuolella asuvat ihmiset ovat perustaneet kaupungin eräänlaiseksi laboratorioksi, jonka asukkaita tarkkaillaan kuin koe-eläimiä. Divergenttien on tarkoitus olla ratkaisu vahingoittuneiden geenien ongelmaan. Evelyn ei halua päästää ketään kaupungin ulkopuolella, mutta Evelynin uudenlainen diktatuuri herättää vastustusta ja Uskolliset-niminen ryhmä (engl. Allegiant) alkaa miettiä keinoja päästä pyytämään apua kaupungin ulkopuolelta. Tris ja Tobias liittyvät joukkoon, joka lähtee kaupungin ulkopuolelle, mutta he eivät osaa lainkaan aavistaa, millainen heidän maailmankuvansa mullistava todellisuus kaupungin rajojen ulkopuolella odottaa.

Olen kuullut Allegiantista lähinnä negatiivisia mielipiteitä. Insurgent oli minulle pienoinen pettymys ja pelkäsin, onko päätösosa myös. Tiesin, että kirjassa tapahtuu jotakin mielipiteet jakavaa ja minulla oli jopa vahva arvaus siitä, mikä tämä asia voisi olla. 

Monesti päätösosat eivät tunnu täysin tyydyttäviltä lopetuksilta, mutta Allegiant oli minusta sopiva päätös sarjalle. Väliosalta ja hieman kaoottiselta tuntunut Insurgent oli onneksi vain hetkellinen notkahdus, ja viimeinen osa oli jälleen ainakin yhtä hyvä kuin Divergent. Roth antoi vastauksia edellisten osien herättämiin kysymyksiin, muun muassa siihen, miksei muiden Yhdysvaltojen kaupunkien tilaa kuvata lainkaan. Aiemmista osista poiketen Roth käyttää sekä Trisiä että Tobiasta kertojaääninä, mikä vaati ensin totuttelua mutta tuntui lopulta hyvältä ratkaisulta.

Luulin tietäväni, miten YA-kirjoissa asiat menevät, enkä uskonut Rothin tekevän sellaista ratkaisua kuin hän teki. Ymmärrän, miksi tämä yksi tapahtuma jakaa mielipiteitä, mutta minusta se oli jollakin tapaa yllättävää ja hieman tuorettakin. Toisaalta minäkin mietin kyyneleet silmissä, miksi näin tapahtui, mutta pääosin pidin Rothin ratkaisua hyvänä. Anteeksi kryptisyyteni, mutta en halua pilata kenenkään lukukokemusta. En kuitenkaan voinut olla hieman pohdiskelematta erästä kirjan tärkeää tapahtumaa.

En edelleenkään pidä Divergent-trilogiaa parhaimpana YA-dystopiasarjana, sillä esimerkiksi Neal Shustermanin Unwind-dystologia peittoaa sarjan mennen tullen. Ymmärrän kuitenkin hyvin, miksi kirja on saanut osakseen niin suuren suosion. Roth on osannut kirjoittaa todella vetävän tarinan, ja sekä ensimmäisen että toisen osan jälkeen jäi tunne, että seuraava osa on saatava luettavaksi mahdollisimman pian. Onneksi luin kirjat englanniksi, sillä epäilen, että suomeksi luettuna sarjan melko yksinkertainen kieli ja preesens-kerronta olisivat häirinneet. Nyt pystyin heittäytymään tarinan vietäväksi ja sivuuttamaan pienet heikkoudet. Viimeisen osan parissa tosin mietin, meniköhän kaikki ihan tieteen sääntöjen mukaan, mutta olen anteeksiantavalla päällä, joten sekään ei häirinnyt niin paljon kuin olisi voinut. Kaikki osat luin huimaavalla vauhdilla, ja muu elämä jäi kirjoille yleensä toiseksi. En lue tätä trilogiaa uudelleen, mutta ainoaksi jäävä lukukerta oli varsin viihdyttävä.

♥♥♥♥

Muualla: Notko, se lukeva peikko, Maailman ääreen, Todella vaiheessa ja Kirjaneidon tornihuone.

Divergent-trilogia
Divergent 2011 (Outolintu)
Insurgent 2012 (Kapinallinen)
Allegiant 2013

Kirjabingossa ruksin ruudun Lainattu kirja. Bloggaan bingokirjoista väärässä järjestyksessä, jos joku sattuu ihmettelemään, miksi ruudukko näyttää yhtäkkiä ihan erilaiselta.

Petri Laine & Anne Leinonen: Kuulen laulun kaukaisen (+BINGO!)

Petri Laine & Anne Leinonen: Kuulen laulun kaukaisen 2014 Kuoriaiskirjat 187 s.
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Petri Laine ja Anne Leinonen ovat kumpikin kokeneita spefi-kirjailijoita, mutta en ollut aiemmin tutustunut kummankaan tuotantoon, vaikka Anne Leinosen hiljattain ilmestynyt Ilottomien ihmisten kylä on vaikuttanut jo ennen tämän novellikokoelman lukemistakin todella kiinnostavalta.

Kuulen laulun kaukaisen kuulosti takakansitekstin perusteella niin kiehtovalta, että ajattelin uskaltautua tutustumaan Laineeseen ja Leinoseen novellien muodossa. Olen todella huono lukemaan novelleja, ja tämä novellikokoelma taisi olla kuluvan vuoden ensimmäinen kosketukseni novelleihin. Kuulen laulun kaukaisen luettuani mietin kuitenkin, miten paljon hienoja kirjallisia elämyksiä menetän novellikammoni vuoksi.

Tänään kosketin maailmaa

Kokoelma alkaa vetävällä avaruuslennon aikana tapahtuvalla kauhukertomuksella. Tänään kosketin maailmaa puistattaa jo ensimmäisellä sivulla, sillä lukijalle selviää heti, että novellin päähenkilö Vera on joutumassa hengenvaaraan. Kerronnan aikamuoto vaihtuu preesensistä imperfektiin ja hyytävän aloituksen jälkeen aletaan kertoa, miten Vera päätyi alun tilanteeseen. Novellin miljöö tuo tunnelmaan lisäsäväyksen, sillä maanpinnalle tippuva meteoriitti konkretisoi avaruuden tuntemattomat vaarat.

Vera on kosmonautti, joka on toteuttanut pitkäaikaisen haaveensa avaruuteen pääsystä. Nyt hänen olonsa on lähinnä tyhjä ja hän tietää tehneensä uransa eteen uhrauksia. Perheen perustaminen tuntuu mahdottomalta.

Avaruuslentäjät näkevät meteoriitin räjähtävän ja saavat tietää sen tippuneen Siperiaan. Veraa tieto järkyttää muita enemmän, sillä Venäjä on hänen kotimaansa. Meteoriitti ei ole kuitenkaan lähelläkään tavallista vaan avaruudesta on tippunut maan päälle ennenkokematon kauhu.

Kauhistuttavan tilanteen kertominen on koukuttava tapa aloittaa, ja tässä novellissa se on mielestäni myös toimiva keino. Lukijalle jää aloituksesta huolimatta jännitettävää. Heti alusta asti on selvää, että avaruuslento ei pääty hyvin. Kauhistuttavia tapahtumia seurataan aluksi etäältä, mutta avaruuslentäjät kokevat kuitenkin tapahtumat läheisiksi maanpinnalla olevien läheistensä vuoksi. Jo alun perusteella on selvää, että jotakin kauheaa on tapahtumassa myös maanpinnan yläpuolella.

Ässä

Ässä sijoittuu jatkosodan aikaan ja novellissa keskitytään joukkoon taistelulentäjiä. Kaikkein taitavin taistelulentäjä Reino selviytyy monesta hengenvaarallisesta tilanteesta. Reinon onni vaikuttaa oikeastaan jo liiankin hyvältä. Mikä on Reinon onnen salaisuus? Jotkut alkavat jo epäillä, että Reino on vakooja.

Aavistin jo etukäteen, etten pidä toisesta novellista yhtä paljon kuin ensimmäisestä. Novelli ei todellakaan ollut huono vaan idea liiankin onnekkaasta sotalentäjästä oli ihan onnistunut, mutta sodan aikana tapahtuvat tarinat eivät yleensä jaksa ylläpitää mielenkiintoani. Jotenkin novelli tuntui muutenkin kokoelman aloitusta vetelämmältä. Idea ja loppuratkaisu eivät olleet yhtä riipiviä. Ehkä niiden ei ollut tarkoitustakaan olla. Tänään kosketin maailmaa on mielestäni luokiteltavissa kauhuksi, kun taas Ässä on ennemminkin sotakertomus yliluonnollisin vivahtein. Sodan kuvaus nousi välillä oikeastaan enemmän pinnalle kuin varsinainen Reinon kuoleman väistely.

Lumen kevät

Novellin minäkertojana toimiva päähenkilö on lähetetty planeetalle, joka on surkeista luonnonoloista huolimatta geologien ja arkeologien unelmakohde. Päähenkilö vaistoaa, ettei planeetta ole autio, vaikka todisteet väittävät muuta. Planeetalla alkaa sattua salaperäisiä kuolemantapauksia, mutta päähenkilön omin silmin näkemä ruumis katoaa kuin tuhka tuuleen. Lukija saa hyvin pian tietää, että päähenkilöllä on salattavaa. Novellin idea toi hieman mieleeni Harstadin Darlah - 172 tuntia kuussa. Jännite voimistuu hiljalleen, mutta en pitänyt novellia yhtä kauhistuttavana kuin kokoelman aloittavaa avaruuteen sijoittuvaa novellia.

Kuvat eivät valehtele

Kuvat eivät valehtele on kokoelman toinen historiallinen novelli. Novelli sijoittuu Neuvostoliittoon ja päähenkilönä on puolueen virkamies Vasili Tupakov. Tupakov on oppinut täyttämään käskyt turhia kyselemättä, mutta eräänä päivänä hän saa salaperäisen kirjeen. Kirjeen kirjoittaja väittää tuntevansa Vasilin, vaikka Vasililla ei ole muistikuvaa kirjoittajasta. Vasilin lausahtama "En tiedä enää, kuka on ystävä, kuka vihollinen." kuvaa hyvin Vasilin mieleen ujuttautuvaa epäluottamusta. Onko hänen koko elämänsä valetta? Tästä novellista mieleeni tuli aika vahvasti Orwellin Vuonna 1984. Kuvailisin novellia dystopiseksi, sillä Neuvostoliiton ihmisten elämien hallinta on viety astetta todellisuutta pidemmälle lisäämällä kertomukseen scifi-elementti. Voisin kuitenkin hyvin kuvitella, että Neuvostoliiton aikana olisi voitu turvautua novellissa esiteltyyn kojeeseen, jos sellainen vain olisi ollut saatavilla.

Kuulen laulun kaukaisen 

Kokoelman viimeinen novelli, joka on antanut nimensä koko kokoelmalle, on teoksen ainoa rakkauskertomus. Kielletty rakkaus eri muodoissaan on varsin tyypillinen aihe, mutta novellin asetelma ei kuitenkaan ole aivan perinteinen. Haalea ja Kuulas ovat olentoja, jotka ovat yhtyneet toisiinsa siitä huolimatta, että niin ei saisi tehdä. Yhtymisen seuraukset ovat saaneet heidät pakenemaan, sillä muuten Kuulas vangittaisiin ja Haalea tapettaisiin. He laskeutuvat levähtämään autiolta vaikuttavalle planeetalle, koska Kuulas on pian jakautumassa ja hän ei voi jatkaa matkaa pidemmälle. Planeetalta löytyy yllättäen suojelija, jolta saatu apua saattaa muuttaa kaiken.

Mikään novelleista ei todellakaan ollut huono, mutta pidin muutamasta enemmän kuin muista. Tänään kosketin maailmaa ja Kuvat eivät valehtele olivat minulle kokoelman helmiä. Ensimmäinen karmi selkäpiitä, sillä kirjan tarjoama uhkavisio oli todella pelottava ja jollakin tapaa myös mahdollisen tuntuinen. Vaikka avaruutta on tutkittu, se on vielä kuitenkin myös tuntematon. En pitäisi mitenkään mahdottomana, että sieltä tulisi maan pinnan päälle jotakin ennalta arvaamatonta, vaikka ehkäpä novellin meteoriitin mukanaan tuoma vaara ei olekaan todennäköisimmältä tuntuva mahdollisuus. Olisi ollut ihme, jollei Kuvat eivät valehtele olisi ollut mieleeni, sillä 1984 on yksi lempiklassikoitani. Novellissa oli kuitenkin myös sopivasti omaperäisyyttä. Kaikki novellit tarjosivat juuri sitä, mitä pelkään, että en saa novelleilta. Novellien juonet olivat hyvin rakennettuja ja tarinat toimivat hyvin novellin mittaisina. Minkään novellin loppu ei töksähtänyt ja jättänyt kaipaamaan venytystä.

♥♥♥♥¼

Muualla: Routakoto

Kuulen laulun kaukaisen sopii hyvin kirjabingon Alle 200 sivua -lokeroon. Voin myös ensimmäistä kertaa huudahtaa BINGO! Dekkarina luin Charlaine Harrisin Real Murders -kirjan, fantasiakirjaa edusti Merja Mäen Venesataman Tillinka & Vaaralliset vuoret, romantiikkaa toi mukaan Kiera Cassin The Selection ja Marissa Meyerin Scarlet kuuluu kirjasarjaan. Vaatimattomana tavoitteenani on saada koko ruudukko täyteen heinäkuun loppuun mennessä, mutta se saattaa osoittautua liian haastavaksi. Seuraavan bingon uskon kuitenkin saavani torstaisen lukumaratonin aikana.

J. K. Rowling: Harry Potter and the Prisoner of Azkaban

Harry Potter and the Prisoner of Azkaban 1999 Bloomsbury 317 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Harry Potter ja Azkabanin vanki)
ostettu uutena

But after ten minutes alone in the dark street, a new emotion overtook him: panic. Whichever way he looked at it, he had never been in a worse fix. He was stranded, quite alone, in the dark Muggle world, with absolutely nowhere to go. And the worst of it was, he had just done serious magic, which meant that he was almost certainly expelled from Hogwarts. He had broken the Decree for the Restriction of Underage Wizardry so badly, he was surprised Ministry of Magic representatives weren't swooping down on him where he sat. 
Harry shivered and looked up and down Magnolia Crescent. What was going to happen to him? Would he be arrested, or would he simply be outlawed from the wizarding world? He thought of Ron and Hermione, and his heart sank even lower. Harry was sure that, criminal or not, Ron and Hermione would want to help him now, but they were both abroad, and with Hedwig gone, he had no means of contacting them.
He didn't have any Muggle money, either. There was a little wizard gold in the moneybag at the bottom of his trunk, but the rest of the fortune his parents had left him was stored in a vault at Gringotts Wizarding Bank in London. He'd never be able to drag his trunk all the way to London. Unless...

Harry pelkää tulevansa erotetuksi Tylypahkasta, kun hän suuttuu Vernon-sedän sukulaiselle niin, että tekee taikoja. Hän ei voisi olla yllättyneempi, kun taikaministeri Cornelius Toffee ottaakin hänet lämpimästi vastaan Vuotavassa noidankattilassa eikä anna Harrylle minkäänlaista rangaistusta. Pian Harrylle paljastuu syy taikaministerin hellämielisyyteen. Voldemortin pelätty kannattaja Sirius Musta on karannut velhovankila Azkabanista, ja hänen epäillään jahtaavan Harrya.

Suunnitelmissani ei ollut tarttua kolmanteen Harry Potteriin ihan näin pian toisen osan lukemisen jälkeen. Kuulin kuitenkin tällä viikolla suru-uutisia. Eräs kaverini on menehtynyt, ja oloni on viime päivien ajan ollut yhtaikaa surullinen ja epäuskoinen. En aluksi jaksanut lukea muuta kuin tuttua ja turvallista, ja minulle kaikkein tutuin ja turvallisin kirja on kolmas Harry Potter. Olen lukenut sen lukemattomia kertoja. Tällä kertaa luin sitä välillä kyyneleisin silmin, mutta ajoittain eskapismi myös onnistui.  

Olen aiemminkin maininnut, että suosikki-Potterini on Harry Potter and the Prisoner of Azkaban. Sen näkee kuvassa olevan pokkariversion kunnosta ja olen lukenut kirjan varmaan ainakin kolmekymmentä kertaa. Osittain se johtuu jo aiemmin mainitsemastani asiasta: kolmas Potter on minulle turvasatama. Kun elämässäni on ollut vaikeaa, kirja on lohduttanut ja tarjonnut pakopaikan. Voisin sanoa, että mikään kirja ei ole minulle niin rakas kuin kolmas Potter. 

Syitä kiintymykseeni on myös muita. Tässä osassa tutustutaan ensimmäistä kertaa yhteen lempihahmoistani Sirius Mustaan. Harryn kolmantena kouluvuonna Tylypahkassa on mielestäni paras pimeyden voimilta suojautumisen opettaja Remus Lupin, jonka järjestämät käytännön harjoitukset tuovat vallan kiinnostavaa tietoa taikaolennoista. Sarja menee synkempään suuntaan, ja Harry saa tietää enemmän vanhempiensa menneisyydestä. Minulle yksi tärkeimpiä kirjan piirteitä on kuitenkin Hermionen elämän kuvailu. Hän uurtaa koulutöidensä parissa ja riitelee parhaiden ystäviensä kanssa. Hän on romahtamisen partaalla perfektionisminsa ja ystävyyssuhteidensa vaikeuksien takia. Kolmannen kirjan tapahtumien vuoksi Hermione on fiktiivinen hahmo, johon pystyn parhaiten samaistumaan.

Kirja taitaa olla sarjassa ainoa, jossa Voldemort ei ole varsinaisesti läsnä edes takaumissa, mutta loppuratkaisu on vallan tärkeä Voldemortin voimiin nousun kannalta. Sarjan kokonaisjuoni etenee tässäkin osassa hyvää vauhtia, ja varsinkin Harryn taustaa syvennetään. 

Kolmas kirja tuo mukanaan myös ankeuttajat, jotka ovat minusta oikeastaan jopa pelottavampia kuin Voldemort. Olen siis Harryn kanssa samaa mieltä. J. K. Rowling on kertonut luoneensa ankeuttajat kuvaamaan masennusta, ja hän on onnistunut tavoitteessaan. En voisi kuvitella paljon ankeuttajia vastenmielisempiä olentoja, sillä kaikkien onnellisten ajatusten imeminen on varsin pelottava kyky.   

♥♥♥♥♥

Harry Potter
Harry Potter and the Philosopher's Stone 1997 (Harry Potter ja viisasten kivi)
Harry Potter and the Chamber of Secrets 1998 (Harry Potter ja salaisuuksien kammio)
Harry Potter and the Prisoner of Azkaban 1999 (Harry Potter ja Azkabanin vanki)
Harry Potter and the Goblet of Fire 2000 (Harry Potter ja liekehtivä pikari)
Harry Potter and the Order of the Phoenix 2003 (Harry Potter ja Feeniksin kilta)
Harry Potter and the Half-Blood Prince 2005 (Harry Potter ja puoliverinen prinssi)
Harry Potter and the Deathly Hallows 2007 (Harry Potter ja kuoleman varjelukset)

Muualla:  La petite lectrice, Cilla in Wonderland, Luettua elämää ja Maailman ääreen. 

Harry Potter and the Prisoner of Azkaban
2004
2 h 22 min
ohjaaja: Alfonso Cuarón

Katsoin juuri ennen kirjaan tarttumista kolmannen Potterin elokuvaversion. Potter-elokuvat ovat jääneet minulle aina kirjojen varjoon, vaikka nautinkin elokuvien visuaalisuudesta ja monista onnistuneista näyttelijävalinnoista. Alan Rickman on kuin professori Kalkaroksen ruumiillistuma, enkä voisi kuvitella ketään muuta Rubeus Hagridiksi kuin Robbie Coltranen.

Kohtauksiin on lisätty dramatiikkaa, jotta ne olisivat näyttävämpiä. Esimerkiksi lopun kohtaaminen tällipajun kanssa on elokuvassa paljon rajumpi. Tällipaju kieputtaa Hermionea (Emma Watson) ympäriinsä, vaikka kirjassa tällipaju ei ollut tällä kertaa ihan noin väkivaltainen. Harryn (Daniel Radcliffe) matkustus Poimittaislinjan bussilla on myös kirjaa vauhdikkaampi, ja se onkin mielestäni yksi onnistuneimmin kuvattuja kohtauksia. Kahden aiemman Potter-elokuvan katsomisesta on kulunut hetki, mutta muistelen aiemmin huomanneeni, että ohjaajan vaihtumisen myötä esimerkiksi jotkin asiat Tylypahkassa näyttävät hieman erilaisilta. Liikkuvat portaat taisi olla yksi visuaalisesti aiemmista elokuvista eroava juttu.

Elokuvaversioista on pakko jättää aina osa kirjan tapahtumista pois, jotta elokuva saataisiin mahtumaan ihanteelliseen elokuvamittaan. Esimerkiksi Ronin (Rubert Grint) ja Hermionen riitely on paljon vähäisempää, mutta rypyt ystävyydessä eivät olleetkaan kovin olennaisia juonen kannalta. Osa poisjätetyistä kohtauksista oli kuitenkin sen verran olennaisia, että ne voisivat herättää ihmetystä tarkkaavaisessa katsojassa, joka ei ole lukenut kirjaa. Spoilerivaroitus! Miten Sirius Musta on saanut tietää Kutkasta? Kirjassa mainitaan uutinen, jossa kerrotaan Weasleyn perheen voittaneen kultaa ja jossa on Kutkan sisältävä valokuva. Elokuvassa ei mainita mitään tällaisesta. Elokuvassa vain Harry lausuu Karkotaseet-loitsun, joka saa Kalkaroksen menettämään tajuntansa. Karkotaseet-loitsu on aseistariisuntaa varten eikä sen yhden ihmisen tekemänä pitäisi saada kohdettaan menettämään tajuntaansa. Kirjassa tajunnanmenetys on selitetty sillä, että kaikki kolme, Ron, Hermione ja Harry, lausuvat loitsun yhtaikaa. Spoilerit päättyvät!

Saan ruksata kirjabingossa Kirja & elokuva -ruudun.

Kiera Cass: The Selection

kansikuva: Gustavo Marx/Mergeleft Reps, inc.
kannen suunnittelu: Sarah Hoy

Kiera Cass: The Selection 2012 HarperTeen 327 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Valinta)
ostettu uutena

"'Our beloved prince, Maxon Schreave,' " Mom continued, "'is coming of age this month. As he ventures into this new part of his life, he hopes to move forward with a partner, to marry a true Daughter of Illéa. If your eligible daughter, sister, or charge is interested in possibly becoming the bride of Prince Maxon and the adored princess of Illéa, please fill out the enclosed form and return it to your local Province Services Office. One woman from each province will be drawn at random to meet the prince.
"'Participants will be housed at the lovely Illéa Palace in Angeles for the duration of their stay. The families of each participant will be generously compensated'" - she drew out the words for effect - "'for their service to the royal family.'"
I rolled my eyes as she went on. This was the way they did it with sons. Princesses born into the royal family were sold off into marriage in an attempt to solidify our young relations with other countries. I understood why it was done - we needed allies. But I didn't like it. I hadn't had to see such a thing, and I hoped I never would. The royal family hadn't produced a princess in three generations. Princes, however, married women of the people to keep up the morale of our sometimes volatile nation. I think the Selection was meant to draw us together and remind everyone that Illéa itself was born out of next to nothing.

America Singer kuuluu viidenteen säätyyn, joka koostuu taiteilijoista. American perhe on tottunut puutteeseen ja jopa nälkään, joten American äidin mielestä mahdollisuus päästä kilpailemaan prinssi Maxonin sydämestä on kuin taivaan lahja. America ei kuitenkaan ole samaa mieltä. Häntä ei kiinnosta taistella tuntemattoman ihmisen rakkaudesta 34 muun tytön kanssa, ja hänellä on jo oma sydämen valittu. Ongelmana on vain se, että Aspen on alempaa säätyä kuin America ja avioliitto Aspenin kanssa tarkoittaisi myös Americalle säädyn ja elinolojen huononemista. Lopulta America suostuu kuitenkin hakemaan, mutta hän kokee elämänsä järkytyksen, kun hänet todellakin valitaan yhdeksi palatsiin muuttavista 35 tytöstä.

En ihan muista, miksi kirjasta kiinnostuin viime vuonna niin paljon, että tulin hankkineeksi sen itselleni. Olen kuullut kirjasta paljon ristiriitaista palautetta. Osan mielestä sarja on ollut aivan ihana ja koukuttava, mutta osa on pitänyt kirjoja vain keskivertoina eikä erityisen suosittelun arvoisina. Minulle kirjan ideasta tuli vahvasti mieleen Unelmien poikamies -televisiosarja eivätkä mielleyhtymät todellakaan kadonneet lukemisen aikana. Tulevan prinsessan valikointiin liittyvät säännöt ovat kuitenkin paljon kyseistä tosi-tv-ohjelmaa rajummat. Jos valikointiin osallistuja jää kiinni muista rakkaussuhteista, hän menettää henkensä. Ei ole kovin vaikea arvata, että tämä sääntö tekee American palatsielämästä aikamoista uhkapeliä, sillä Americalla on tunteita myös Aspenia kohtaan.

Goodreadsissa joku arvioija syytti kirjaa seksismistä. Minuakin miesten ylivertaisuuden korostaminen ärsytti aluksi, mutta sitten onneksi tajusin, että seksismi ei todellakaan aina tarkoita sitä, että kirjailija pitäisi sukupuolten välistä epätasa-arvoa hyvänä asiana. The Selection pitää lukea aika huolimattomasti, jos ei huomaa, että Cass on soluttanut mukaan kritiikkiä sääty-yhteiskuntaa ja miesten yliarvoisuutta kohtaan. Cass on luonut dystopisen yhteiskuntansa siinä mielessä onnistuneesti, että se saa lukijan ainakin hieman miettimään todellisen yhteiskunnan epäkohtia. Cass on kärjistänyt epäkohdat äärimmilleen, mutta kärjistäminen onkin tyypillinen dystopian keino saada ihmiset avaamaan silmänsä. Kuitenkin dystopiset ainekset peittyvät kolmiodraaman alle, joten yhteiskuntakritiikki jäi loppujen lopuksi melko laimeaksi.

En ole kovin innokas lukemaan kirjoja, joiden pääjuoni keskittyy romanssin ympärille. The Selection oli loppujen lopuksi hieman keskivertoa parempi, mutta arvelen vahvasti, etten lue muita osia, sillä niitä ei ole saatavissa kirjastosta. Toivon American valitsevan Maximin, koska Aspen oli minusta jotenkin ärsyttävä. Muuten kyllä säätyrajoista huolimatta onnistuva rakkaustarina kiinnostaisi enemmän kuin rääsyistä prinsessaksi. Americaa moni on haukkunut todella ärsyttäväksi. Minä en häntä kovin ärsyttävänä pitänyt, vaikka olihan hän hieman liian täydellinen.

Koin juonen ajoittain hieman tylsänä, ja suhteiden kehittyminen oli myöskin välillä epäuskottavaa. Onneksi kirjassa oli kuitenkin muutakin kuin romantiikkaa, sillä dystopiset elementit saivat minun mielenkiintoni säilymään suurimman osan ajasta.

Voin kuitenkin suositella kirjaa lukijoille, jotka kaipaavat romantiikkaa hienoisilla dystopisilla vivahteilla.

Kirjaa lukiessani aloin myös miettiä, kirjoittavatko miehet romanttista kirjallisuutta. Tarkoitan siis, onko olemassa mieskirjailijoita, jotka keskittyisivät kirjoissaan rakkaustarinoihin ja muut elementit olisivat vain sivuosassa. Minulle ei tule mieleen yhtäkään, mutta miesnäkökulma voisi tuoda mielenkiintoista vaihtelua romanttiseen kirjallisuuteen. Varmasti on myös miehiä, joita romantiikka kiinnostaa, vaikka sitä yleensä pidetäänkin enemmän naisten juttuna.

♥♥♥¼

The Selection -trilogia
The Selection 2012
The Elite 2013
The One 2014

Muualla: Katinkan kirjasto ja Elina Rouhiainen.

The Selection sopii mainiosti kirjabingon romantiikka-lokeroon, joten rastitan jälleen yhden ruudun.

Charlaine Harris: Real Murders

Charlaine Harris: Real Murders 1990 Gollancz 202 s.
ostettu uutena

We had twelve regular members, which worked out well with twelve program a year. Not all cases could fill up a two-hour program, of course. Then the member responsible for presenting the Murder of the Month, as we jokingly called it, would have a guest speaker - someone from the police department in the city, or a psychologist who treated criminals, or the director of the local rape crisis center. Once or twice, we'd watched a movie.
But I'd vome up lucky in the draw. There was more than enough material on the Wallace case, yet not so much that I'd be compelled to hurry over it. We'd allocated two meetings for Jack the Ripper. Jane Engle had taken one for the victims and the circumstances surrounding the crimes and Arthur Smith had taken another on the police investigation and the suspects. You can't skimp Jack.

Aurora Teagarden on 28-vuotias kirjastonhoitaja. Aivan tavalliseksi häntä ei kuitenkaan voi sanoa, sillä hänellä on eräs erityislaatuinen harrastus. Hän on yksi Todelliset murhat -klubin kahdestatoista jäsenestä. Harrastus muuttuu hauskasta karmivaksi, kun ennen erästä tapaamista kokouspaikalta löytyy yhden klubin jäsenen ruumis. Kun Lawrencetownin muitakin asukkaita aletaan murhata, epäilykset kohdistuvat klubilaisiin. Kuka muukaan keksisi alkaa tehdä murhia kuuluisien murhien tyyliin?

Charlaine Harris on varmasti parhaiten tunnettu Sookie Stackhouse -kirjoistaan, joiden pohjalta on tehty myös True Blood -niminen televisiosarja. Viimeinen Sookie-kirja ilmestyi kuitenkin viime vuonna, mutta Harrisin toinen yliluonnollinen sarja Harper Connelly ei ole kuulostanut minusta kovin kiinnostavalta. Kun törmäsin kirjakaupassa Aurora Teagarden -sarjan aloitusosaan, takakansi kuulosti niin lupaavalta, että päädyin kirjan hankkimaan itselleni. 

Aurora Teagardenista kertova jännityskirjasarja ei sisällä lainkaan yliluonnollisia elementtejä. Minulle tuli kirjasta melko vahvasti mieleen Agatha Christie, vaikka kirja menikin hieman synkempään suuntaan kuin Christien kirjat yleensä. Murhaklubi-idea muistutti minua myös Gillian Flynnin Dark Places -teoksesta, mutta sen sanoisin olevan vielä synkempi ja selvästi raaempi kuin Real Murders. Kirja oli siis jotakin Christien ja Flynnin väliltä synkkyydessään ja väkivaltaisuuden kuvauksessaan. Real Murdersin synkkyyttä vain lisäsi se, kun sain tietää lukemisen jälkeen, että kirjassa toistetut murhat olivat todellisia. Luulin ensin niiden olleen Harrisin mielikuvituksen tuotetta. En vain voi ymmärtää, miten ihmiset voivat tehdä niin kauheita asioita toisilleen.

Murhasarjan keskelle joutuva kirjastovirkailija on omaperäinen keksintö. Vaikka tavallisten ihmisten sekaantuminen murhatutkimuksiin onkin hieman epäuskottavaa, tykkään ei-poliiseista salapoliiseina aika paljon. Ehkä pienoinen epäuskottavuus etäännyttää minua tapahtumista eivätkä karmivat tapahtumat tunnu niin todellisilta. Cozy mystery -genre onkin enemmän minun juttuni kuin yksityiskohtaiseen väkivallan kuvaukseen keskittyvät hyytävät rikoskirjat.

En arvannut murhaajaa eivätkä epäilykseni olleet lainkaan oikeilla jäljillä. Harris siis onnistui hyvin siinä, mitä toivon jännityskirjalta. Lukija oli täysin huijattu.

Tykästyin sarjaan ja etenkin päähenkilöön. Sookie-kirjojen manttelinperijä sarja ei ole, sillä tyyli on melko erilainen. Kirjassa on myös romanttiset vivahteensa, mutta rikos on tärkeämpi osa juonta kuin Auroran mieskuviot. Sookie-kirjoissa taas oli melko suuressa osassa se, kenen kanssa Sookie lopulta päätyy viettämään loppuelämänsä. Pikkukaupunkimiljöö kuitenkin tuo sarjoihin joitakin yhdistäviä piirteitä. Ihmiset ovat tunteneet toisensa pitkään ja tuntemattomat tuntuvat hieman epäilyttäviltä.

Laitan seuraavatkin Aurora Teagarden -mysteerit lukulistalle, sillä ensimmäisessä osassa oli ainakin sitä jotakin selittämätöntä, joka saa kerta toisensa jälkeen palaamaan jonkin sarjan pariin.

♥♥♥♥

Muualla: Luettuja maailmoja ja Kirjastossa tapahtuu.

Kirja on neljäs kirja, jolla osallistun Rikoksen jäljillä -lukuhaasteeseen, ja saan ruksia kirjabingossa dekkari-ruudun.

Susanna Kaysen: Girl, Interrupted

Susanna Kaysen: Girl, Interrupted 1995 (1993) Virago 169 s.
saatu toiselta bloggaajalta

For many of us, the hospital was as much a refuge as it was a prison. Though we were cut off from the world and all the trouble we enjoyed stirring up out there, we were also cut off from the demands and expectations that had driven us crazy. What could be expected of us now that we were stowed away in a loony bin?
The hospital shielded us from all sorts of things. We'd tell the staff to refuse phone calls or visits from anyone we didn't want to talk to, including our parents.
"I'm too upset!" we'd wail, and we wouldn't have to talk to whoever it was.
As long as we were willing to be upset, we didn't have to get jobs or go to school. We could weasel out of anything except eating and taking our medication.
In a strange way we were free. We'd reached the end of the line. We had nothing more to lose. Our privacy, our liberty, our dignity. All of this was gone and we were stripped down to the bare bones of our selves.
Naked, we needed protection, and the hospital protected us. Of course, the hospital had stripped us naked in the first place - but that just underscored its obligation to shelter us.

18-vuotias Susanna Kaysen lähetetään masennuksen vuoksi sairaalahoitoon. Alunperin sairaalahoidon on tarkoitus kestää muutama viikko, mutta Susanna päätyy olemaan psykiatrisessa sairaalassa lähes kaksi vuotta. Kaksikymmentä vuotta tapahtuneen jälkeen Susanna kirjoittaa kokemuksistaan kirjan, jossa hän kuvailee muita sairaalan asukkeja ja päästää lukijan ajoittain myös oman päänsä sisään.

Olisin halunnut lukea Kaysenin muistelmateoksen jo viime vuonna, mutta juuri kun ajattelin lainaavani kirjan, huomasin Girl, Interruptedin poistuneen kirjaston kokoelmasta. Lainattavissa oli enää ruotsinkielinen ja kirjan lukeminen vain siirtyi. Mainitsin alkuvuonna tilanteesta Elegialle, joka tarjoutui ystävällisesti lähettämään kappaleensa minulle (kiitos!). Hyväksyin tarjouksen riemuissani ja nyt omien kirjojen kesän myötä päädyin kirjan myös lukemaan. Olen nähnyt kirjaan pohjautuvan elokuvan muutaman kerran, ja pidän siitä suuresti.

Kirja on kerrottu episodimaisesti. Minua häiritsi etenkin se, etteivät luvut olleet kronologisessa järjestyksessä. Melko alussa kerrotaan erään henkilön kuolemasta ja silti hän on monessa seuraavassa luvussa elossa eikä hänen itsemurhaansa pohdita kuin muutamassa luvussa. Myös eräs psykiatrisen sairaalan asukki karkaa, mutta kohta taas kerrotaan tapahtumista, joissa hän oli mukana ollessaan hoidossa. En ymmärtänyt, miksi tällaiseen omituiseen kerrontaratkaisuun on päädytty.

Kirjan tapahtumat olivat melko tuttuja, sillä suuri osa niistä on siirretty melko uskollisesti valkokankaalle. Tosin joitakin on jätetty pois ja joitakin asioita lisätty, mutta pääosin elokuva on hyvin uskollinen kirjalle. Kirja on elokuvaa parempi väline pohdiskeluun, joten sitä oli enemmän, mutta minusta suurin osa pohdiskelusta jäi hieman pintaraapaisuksi. Lopussa Susanna kertoi siitä, miten muut suhtautuvat Susannan visiittiin psykiatrisessa sairaalassa ja miten hän lopulta totesi parhaaksi olla kertomatta menneisyydestään.

Tarina ja henkilöt jäävät hieman etäisiksi. Uskaltaisin jopa sanoa, että harvinaista kyllä elokuva on parempi kuin kirja. Elokuvan katson varmasti vielä monta kertaa, mutta kirjalle riitti aivan hyvin yksi lukukerta. Odotin kirjalta elokuvan perusteella enemmän.

♥♥♥¼

Elegian mielestä kirja kannattaa lukea huumorimielellä, sillä mitenkään erityisen syvällinen saati koskettava kirja ei ole.
Nulla dies sine legendo -blogissa todetaan, että kirjan lukemalla saattaa jopa oppia jotain itsestään.

Girl, Interrupted on ensimmäinen luettu teos TBR100-listaltani ja saan kirjan luettuani ruksia yli kirjabingon tositarinaan perustuva -ruudun.

Anna Godbersen: Splendor

Kansikuva: Karen Pearson
Kannen suunnittelu: Andrea C. Uva

Anna Godbersen: Splendor 2010 HarperCollins 391 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Hehkua)
ostettu uutena

Kirja on sarjan neljäs osa, joten bloggaus sisältää paljastuksia edellisten osien juonista.

Fifty years ago, every American girl wanted to be a European princess. One could detect it in her gowns and gestures, for they all tried to dress as European ladies did and to imitate the manners of Parisian salons. But now they come from the old world to see how we behave and decorate ourselves here in the United States. They stand on the decks of steamers, gloved hands gripping the guardrail as they catch their first glimpse of Manhattan, that island of towering buildings and smothering secrets, brimming with its millions of lives celebrated or forgotten in almost equal measure. What a narrow strip of land, those sea voyagers inevitably remark in surprise as they begin to take in the new world, for so very much to happen upon.

Diana on karannut kotoaan saadakseen olla rakastettunsa Henryn kanssa. Elizabeth on nyt rouva Cairns, joka odottaa toisen miehen lasta. Carolina Broud on päässyt pitkälle entisestä palvelijan asemastaan ja hän on nappaamassa itselleen erään New Yorkin tavoitelluimmista ja rikkaimmista poikamiehistä. Penelope Schoonmaker on kyllästynyt odottamaan aviomiestään sodasta ja flirttailee kiinnostuneen prinssin kanssa. 

Nyt olen kulkenut loppuun melkein puolitoista vuotta kestäneen taipaleen Godbersenin sarjan kanssa. Vaikka jäänkin hieman kaipaamaan Hollandin sisaruksia, olen ihan iloinen voidessani siirtyä Godbersenin toiseen historialliseen kirjasarjaan. 

Viimeinen osa ei tuntunut minusta niin hurmaavalta kuin aiemmat kirjat. En pitänyt joistakin juonikuvioista oikein lainkaan, ja alku ja loppu tuntuivat hieman liian selitellyiltä. En oikein pitänyt kirjailijan ratkaisusta saada Diana miettimään muiden tulevaa elämää ihan kuin Diana voisi jo nähdä tulevaisuuteen. Loppukatsaus henkilöiden kohtaloihin on varmasti vaikea kirjoittaa, mutta silti ratkaisu tuntui liian helpolta ja epätyydyttävältä.

Yritin selostaa poikaystävälleni sarjan ihmisten ihmissuhdekiemuroita ja totesin itsekin, että sarja kuulostaa ihan Kauniilta ja rohkeilta. Poikaystäväni mielestä sarja taas kuulosti Game of Thronesilta ilman lohikäärmeitä. Sarjan henkilöiden kieroilut ja juonittelut ovat olleet varsin viihdyttävää seurattavaa ja jokainen kirja on saanut minut otteeseensa. Viimeisen kirjan ote oli ehkä hieman tavallista hentoisempi, mutta kirja oli silti aiempien osien tapaan nopealukuinen ja melko viihdyttävä. 

Monen henkilön kohtalon piti selvitä viimeisen osan aikana, ja joidenkin hahmojen tarinoiden loppuunsaattaminen tuntui hieman kiirehdityltä. Jotkin asiat sujuivat hieman liian helposti ja osa palavista tunteista hiipui aivan liian yllättäen ja selittämättä. 

Sarjaa voisi kutsua 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen sijoitetuksi Gossip Girliksi. On paljon pinnallisia ihmisiä, seurapiirielämää ja turmeltuneisuutta. Godbersenin sarjassa on kuitenkin myös ajalle ominaisia käyttäytymissääntöjä. Henkilöiden on joka tilanteessa mietittävä omaa mainettaan. Historiallista viihdettä kaipaavalle sarja on hyvinkin suositeltava.

Haluan vielä viimeisen kerran ihastella sarjan kansikuvia. Ikuistin koko sarjan kannet samaan kuvaan, sillä ne ovat toistaan upeampia. Splendorin kansi on ehkä suosikkini, sillä siinä oleva mekko on värin ja mallinsa puolesta minulle mieleisin. 

♥♥♥½

Luxe-sarja
The Luxe 2007 (Huumaa)
Rumors 2008 (Juoruja)
Envy 2009 (Erheitä)
Splendor 2010 (Hehkua)

Muualla: Luettuja maailmoja, Le Masque Rouge, Ei vain mustaa valkoisella, Sananen kirjasta ja Kirjan viemää.

Splendorin lukemisen myötä voin ruksata kirjabingoruudukosta historiallinen-ruudun.