Elokuvissa: Gone Girl

Gone Girl
2014 K16
2 h 29 min
ohjaaja: David Fincher
kiitos lipuista SF Film Finlandille!

Amy Dunne (Rosamund Pike) katoaa 5-vuotishääpäivänsä aamuna kotoaan. Ulko-ovi on jäänyt auki ja olohuoneessa näkyy kamppailun jälkiä. Amyn ja hänen aviomiehensä Nickin (Ben Affleck) avioliitto ei ole ollut ruusuissa tanssimista vaan siihen on mahtunut huolta niin rahasta kuin muustakin. Mitä Amylle on tapahtunut? Onko Nick surmannut vaimonsa?

Luin reilu vuosi sitten Gone Girlin, joka oli Suomessakin viime kesän kuuma tapaus. Kirja jakoi mielipiteitä. Jotkut lukijat rakastuivat ja jotkut pettyivät. Minä kuuluin ensimmäiseen kastiin, mutta kirjan vaikutus on himmennyt ajan kuluessa. Muistan edelleen, miten täydellisesti se onnistui minut yllättämään, mutta en pidä sitä enää loistavana.

Elokuva oli kuitenkin pakko mennä katsomaan, vaikka mietin, onnistuisiko elokuva enää järkyttämään, koska kirjan juonenkäänteet ovat edelleen melko hyvin muistissa. Tarina toimi kuitenkin ilman yllätysmomenttiakin, ja kiinnitin tällä kertaa huomiota eri asioihin kuin kirjaa lukiessani. Minusta tuntuu, ettei elokuva olisi ehkä onnistunut huijaamaan minua niin hyvin kuin kirja, mutta ehkäpä tällä kertaa vain etsin liiaksi merkkejä tulevasta.

Elokuvan henkilöt olivat tietenkin kammottavia, mutta erityisen paljon minua järkytti median Nickiin kohdistama ajojahti. Se tuntui minulle mahdollisemmalta ja todellisuuteen yhdistyvämmältä kuin tarinan pääjuoni. Media osaa olla raaka ja se ei todellakaan noudata periaatetta, jonka mukaan ihminen on syytön kunnes toisin todistetaan. Elokuvassa eräs keskusteluohjelman pitäjä vihjaili jopa Nickin ja Margo-siskon (Carrie Coon) välillä olevan sukulaisille sopimaton suhde. Kaikki Nickin teot tulkitaan pahimman kautta. Ihmettelin varsinkin sitä, miksi toinen poliiseista tuntui jo hyvin varhaisessa vaiheessa inhoavan Nickiä. Eikö poliisien kuuluisi olla puolueettomia?

Kirjaa lukematon poikaystäväni totesi elokuvan olevan yksi ahdistavimpia vähään aikaan, ja hän piti elokuvasta, vaikka hieman epäilin, olisiko elokuva aivan hänen makuunsa. Elokuvaversio oli minustakin varsin onnistunut. Vaikka ehkä vieläkin kallistuisin kirjan puolelle, silti elokuvakin kannatti nähdä. Näyttelijävalinnat olivat luontevia, ja varsinkin Rosamund Piken Amy tuntui juuri sellaiselta, miksi olin Amyn kuvitellut kirjaa lukiessanikin.

Kirjasfääri
Nenä kirjassa

Elokuvissa: Tähtiin kirjoitettu virhe

Tähtiin kirjoitettu virhe
2014 K12
2 h 7 min
ohjaaja: Josh Boone
kiitos lipuista SF Film Finlandille!

Tähtiin kirjoitettu virhe -elokuva perustuu samannimiseen kirjaan. Hazel (Shailene Woodley) on nuori tyttö, joka tapaa syöpää sairastavien tukiryhmässä Gusin (Ansel Elgort). Olosuhteista huolimatta Hazelin ja Gusin välille alkaa kehittyä muutakin kuin ystävyyttä.

Elokuvan katsominen oli aikamoista tunteiden vuoristorataa, sillä ajoittain Hazelin ja Gusin välinen sanailu sai minut tyrskimään naurusta ja välillä aihe sai minut tyrskimään kyyneleistä. Esimerkiksi Hazelin huomautus We're just friends ja Gusin heti perään toteama She is, I'm not oli elokuvan pieniä nerokkaita kohtia. Vaikka tiesin, mitä elokuvassa tapahtuu, en silti voinut olla itkemättä melkein koko elokuvan viimeistä puolta tuntia.

Elokuvassa oli kirjasta tuttuja dialogeja, jotka jäivät jo luettuina mieleen ja itkettivät. Ne tuntuivat jopa vieläkin koskettavammilta ääneen lausuttuina. I'm a grenade and at some I'm going to blow up and I would like to minimize the casualties, okay? ja You don't get to choose if you get hurt in this world... but you do have some say in who hurts you. I like my choices ovat suosikkikohtiani. Kun etsin näitä lainauksia Goodreadsista, huomasin, että kirjan kohtia oli listattu todella paljon. En ihmettele. Tähtiin kirjoitettu virhe on kirjana ja elokuvana juuri sellainen, josta haluaisi painaa muistiinsa monta kohtaa. Kirjassa näitä kohtia oli tosin vielä enemmän, ja pidin kirjan dialogeja vieläkin nokkelampina. Olen kuullut joidenkin valittavan, että Gusin ja Hazelin keskustelut ovat liiankin älykkäitä. Ehkäpä ne joissakin kohdin menevätkin liian nokkeliksi ja sanavalmiiksi, mutta silti en osaa laskea sitä Tähtiin kirjoitetun virheen puutteeksi.

Minua hieman epäilytti, että Hazelin näyttelijä esitti Divergent-elokuvassa Trisia ja Gusin näyttelijä Calebia. Shailene Woodley oli kuitenkin elokuvissa sen verran erilainen tyyliltään, ettei hänestä tullut Tähtiin kirjoitetussa virheessä paljonkaan mieleen Tris. Ainoastaan Hazelin isän näyttelijä Sam Trammell sai minussa koko elokuvan aikaan mielleyhtymiä True Bloodiin, mutta se ei onneksi niin häirinnyt, koska kyseessä oli kuitenkin sivuosanäyttelijä. Shailene ja Ansel olivat varsin sopivat osiinsa, ja he esittivät Hazelin ja Gusin melkeinpä juuri sellaisina kuin heidät kuvittelinkin. Minusta Shailene sopi ehkäpä jopa paremmin Hazelin kuin Trisin rooliin.

En muista ennen käyneeni elokuvassa, jota varmaan kukaan ei katsonut kuivin silmin. Elokuvasta oli tehty hieman sentimentaalisempi kuin kirjasta. En ole ainoa, joka on vuodattanut elokuvaa katsoessaan enemmän kyyneliä kuin kirjaa lukiessaan. Pidin kuitenkin kirjasta hitusen elokuvaa enemmän. Kuten jo aiemmin mainitsin Gusin ja Hazelin sanailut tuntuivat vieläkin nokkelammilta kirjassa. Elokuva oli silti varsin onnistunut, ja uskon sen olevan kirjasta tykänneiden mieleen.

Kaikille, jotka aikovat mennä katsomaan elokuvan, annan vain yhden neuvon. Varatkaa mukaan nenäliinoja. Paljon. Uskokaa pois, niitä ei voi olla liikaa.

♥♥♥♥

Ainakin Tiina, Kirjaneito, Heidi ja Tuuli ovat bloganneet elokuvasta. Kannattaa käydä lukemassa myös Antonin ja Riikan kirjoitetukset Tähtiin kirjoitettu virhe -ilmiöstä.

Elokuvissa: Maleficent - Pahatar

Maleficent - Pahatar
2014 K12
1 h 37 min
ohjaaja: Robert Stromberg

Pahatar (nuorena Ella Purnell ja Isobelle Molloy) on maagisessa Moorsin valtakunnassa elävä keiju. Hän tapaa nuorena ihmispoika Stefanin (nuorena Michael Higgins), mutta vuodet ja Stefanin vallanhimo etäännyttävät kaksi ystävystä. Moorsin viereisen ihmisten asuttaman kuningaskunnan hallitsija yrittää valloittaa Moorsin. Hän kuitenkin epäonnistuu ja haluaa kostaa Pahattarelle (aikuisena Angelina Jolie). Kuningas lupaa tyttärensä ja valtaistuimen miehelle, joka päihittää Pahattaren. Stefan (aikuisena Sharlto Copley) huijaa kuningasta tuomalla nähtäville Pahattarelta irtileikkaamansa siivet. Hän saa vihdoin janoamaansa valtaa, mutta Pahatar kostaa kiroamalla hänen tyttärensä.

Hetken mietittyäni päätin kirjoittaa bloggauksen Pahattaresta, sillä elokuva esittää Prinsessa Ruusunen -sadun hieman toisesta näkökulmasta. En ainakaan tällä hetkellä bloggaa muista kuin kirjallisista elokuvista, mutta kelpuutin Pahattaren sellaiseksi. Lisäksi elokuvabloggauksien kirjoittajana olen vielä melko harjaantumaton, joten harjoituskin tekee ihan hyvää.

Pidin elokuvan tarinasta enemmän kuin alkuperäisestä Prinsessa Ruusunen -sadusta. Satu ei kuulunut lapsenakaan suosikkeihini, ja varttuneen näkökulmasta monet perinteiset sadut kärsivät mustavalkoisuudesta ja miesten ylistämisestä. Pidin siitä, miten Pahattaren motiivit tekonsa takana kuvaillaan. Alkuperäisessä sadussa hän vain harmistuu siitä, ettei häntä ole kutsuttu juhliin, mutta en pidä sitä kovinkaan uskottavana syynä hirmuiselle kiroukselle. Elokuvassa Auroran kironnut keiju on inhimillinen vaikkakin jossakin vaiheessa kostonhimonsa sokaisema. Pidin myöskin siitä, että naiset ovat elokuvassa keskeisemmässä roolissa kuin miehet (tai varsinkin prinssit). Satujen auttamattomana heikkoutena on usein se, miten avuttomina satujen naishahmot kuvataan.

Angelina Jolie on kuin luotu Pahattaren rooliin. Toinen päähenkilöistä Elle Fanning prinsessa Aurorana jää Jolien varjoon. Muutkaan hahmot eivät ole niin persoonallisia kuin Pahatar, mikä laimensi elokuvan vaikuttavuutta. Jolie tekee kuitenkin sen verran loistavan näyttelijäsuorituksen, että jo sen näkemisen vuoksi elokuva kannattaa katsoa.

Ihmisten asuttaman kuningaskunnan rajamailla oleva maaginen Moors on kuvattu upean satumaisesti. Moors on tulvillaan erilaisia satuolentoja ja olisin voinut katsella koko puolitoistatuntisen vain satumaassa kisailevia olentoja. Alun tyyni ja leikkisä tunnelma tekivät elokuvan aloituksesta minulle mieleisen, vaikka tiesin koko ajan, että seesteisyys katoaa pian. Niinhän se hävisikin, kun ihmiskuningas tuli paikalle sotaratsuineen ja valloitusaikeineen.

Elokuva etenee paljolti kertojaäänen (jonka henkilöllisyys paljastetaan lopussa) johdattelemana, ja tämäkin lisää elokuvan satumaista tunnelmaa.

Välillä henkilöiden toiminta ei ollut kovinkaan järkevää, ja poikaystäväni mietti, miksei Stefan antanut Pahattaren siipiä takaisin tultuaan kuninkaaksi. Niin olisi todennäköisesti voitu välttää konflikti eikä Stefanilla vielä siinä vaiheessa ollut mitään syytä vihata Pahatarta. Tämä ei tietenkään elokuvan tarinan kannalta olisi ollut otollinen ratkaisu, sillä tuollainen ratkaisu olisi saanut elokuvan koko jännitteen poistumaan. Elokuvaa ei olisi sellaisena kannattanut edes tehdä.

Pahatar on melko yksinkertainen mutta hurmaava satu kerrottuna poikkeuksellisesti pahiksen näkökulmasta. Suosittelen sellaisille satumaisten kertomusten ystäville, jotka ovat kuitenkin jo hieman kyllästyneet satujen tyypilliseen maailmankuvaan.

♥♥♥½

Muualla: No, But I Read the Book ja Lukunurkka.

J. K. Rowling: Harry Potter and the Prisoner of Azkaban

Harry Potter and the Prisoner of Azkaban 1999 Bloomsbury 317 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Harry Potter ja Azkabanin vanki)
ostettu uutena

But after ten minutes alone in the dark street, a new emotion overtook him: panic. Whichever way he looked at it, he had never been in a worse fix. He was stranded, quite alone, in the dark Muggle world, with absolutely nowhere to go. And the worst of it was, he had just done serious magic, which meant that he was almost certainly expelled from Hogwarts. He had broken the Decree for the Restriction of Underage Wizardry so badly, he was surprised Ministry of Magic representatives weren't swooping down on him where he sat. 
Harry shivered and looked up and down Magnolia Crescent. What was going to happen to him? Would he be arrested, or would he simply be outlawed from the wizarding world? He thought of Ron and Hermione, and his heart sank even lower. Harry was sure that, criminal or not, Ron and Hermione would want to help him now, but they were both abroad, and with Hedwig gone, he had no means of contacting them.
He didn't have any Muggle money, either. There was a little wizard gold in the moneybag at the bottom of his trunk, but the rest of the fortune his parents had left him was stored in a vault at Gringotts Wizarding Bank in London. He'd never be able to drag his trunk all the way to London. Unless...

Harry pelkää tulevansa erotetuksi Tylypahkasta, kun hän suuttuu Vernon-sedän sukulaiselle niin, että tekee taikoja. Hän ei voisi olla yllättyneempi, kun taikaministeri Cornelius Toffee ottaakin hänet lämpimästi vastaan Vuotavassa noidankattilassa eikä anna Harrylle minkäänlaista rangaistusta. Pian Harrylle paljastuu syy taikaministerin hellämielisyyteen. Voldemortin pelätty kannattaja Sirius Musta on karannut velhovankila Azkabanista, ja hänen epäillään jahtaavan Harrya.

Suunnitelmissani ei ollut tarttua kolmanteen Harry Potteriin ihan näin pian toisen osan lukemisen jälkeen. Kuulin kuitenkin tällä viikolla suru-uutisia. Eräs kaverini on menehtynyt, ja oloni on viime päivien ajan ollut yhtaikaa surullinen ja epäuskoinen. En aluksi jaksanut lukea muuta kuin tuttua ja turvallista, ja minulle kaikkein tutuin ja turvallisin kirja on kolmas Harry Potter. Olen lukenut sen lukemattomia kertoja. Tällä kertaa luin sitä välillä kyyneleisin silmin, mutta ajoittain eskapismi myös onnistui.  

Olen aiemminkin maininnut, että suosikki-Potterini on Harry Potter and the Prisoner of Azkaban. Sen näkee kuvassa olevan pokkariversion kunnosta ja olen lukenut kirjan varmaan ainakin kolmekymmentä kertaa. Osittain se johtuu jo aiemmin mainitsemastani asiasta: kolmas Potter on minulle turvasatama. Kun elämässäni on ollut vaikeaa, kirja on lohduttanut ja tarjonnut pakopaikan. Voisin sanoa, että mikään kirja ei ole minulle niin rakas kuin kolmas Potter. 

Syitä kiintymykseeni on myös muita. Tässä osassa tutustutaan ensimmäistä kertaa yhteen lempihahmoistani Sirius Mustaan. Harryn kolmantena kouluvuonna Tylypahkassa on mielestäni paras pimeyden voimilta suojautumisen opettaja Remus Lupin, jonka järjestämät käytännön harjoitukset tuovat vallan kiinnostavaa tietoa taikaolennoista. Sarja menee synkempään suuntaan, ja Harry saa tietää enemmän vanhempiensa menneisyydestä. Minulle yksi tärkeimpiä kirjan piirteitä on kuitenkin Hermionen elämän kuvailu. Hän uurtaa koulutöidensä parissa ja riitelee parhaiden ystäviensä kanssa. Hän on romahtamisen partaalla perfektionisminsa ja ystävyyssuhteidensa vaikeuksien takia. Kolmannen kirjan tapahtumien vuoksi Hermione on fiktiivinen hahmo, johon pystyn parhaiten samaistumaan.

Kirja taitaa olla sarjassa ainoa, jossa Voldemort ei ole varsinaisesti läsnä edes takaumissa, mutta loppuratkaisu on vallan tärkeä Voldemortin voimiin nousun kannalta. Sarjan kokonaisjuoni etenee tässäkin osassa hyvää vauhtia, ja varsinkin Harryn taustaa syvennetään. 

Kolmas kirja tuo mukanaan myös ankeuttajat, jotka ovat minusta oikeastaan jopa pelottavampia kuin Voldemort. Olen siis Harryn kanssa samaa mieltä. J. K. Rowling on kertonut luoneensa ankeuttajat kuvaamaan masennusta, ja hän on onnistunut tavoitteessaan. En voisi kuvitella paljon ankeuttajia vastenmielisempiä olentoja, sillä kaikkien onnellisten ajatusten imeminen on varsin pelottava kyky.   

♥♥♥♥♥

Harry Potter
Harry Potter and the Philosopher's Stone 1997 (Harry Potter ja viisasten kivi)
Harry Potter and the Chamber of Secrets 1998 (Harry Potter ja salaisuuksien kammio)
Harry Potter and the Prisoner of Azkaban 1999 (Harry Potter ja Azkabanin vanki)
Harry Potter and the Goblet of Fire 2000 (Harry Potter ja liekehtivä pikari)
Harry Potter and the Order of the Phoenix 2003 (Harry Potter ja Feeniksin kilta)
Harry Potter and the Half-Blood Prince 2005 (Harry Potter ja puoliverinen prinssi)
Harry Potter and the Deathly Hallows 2007 (Harry Potter ja kuoleman varjelukset)

Muualla:  La petite lectrice, Cilla in Wonderland, Luettua elämää ja Maailman ääreen. 

Harry Potter and the Prisoner of Azkaban
2004
2 h 22 min
ohjaaja: Alfonso Cuarón

Katsoin juuri ennen kirjaan tarttumista kolmannen Potterin elokuvaversion. Potter-elokuvat ovat jääneet minulle aina kirjojen varjoon, vaikka nautinkin elokuvien visuaalisuudesta ja monista onnistuneista näyttelijävalinnoista. Alan Rickman on kuin professori Kalkaroksen ruumiillistuma, enkä voisi kuvitella ketään muuta Rubeus Hagridiksi kuin Robbie Coltranen.

Kohtauksiin on lisätty dramatiikkaa, jotta ne olisivat näyttävämpiä. Esimerkiksi lopun kohtaaminen tällipajun kanssa on elokuvassa paljon rajumpi. Tällipaju kieputtaa Hermionea (Emma Watson) ympäriinsä, vaikka kirjassa tällipaju ei ollut tällä kertaa ihan noin väkivaltainen. Harryn (Daniel Radcliffe) matkustus Poimittaislinjan bussilla on myös kirjaa vauhdikkaampi, ja se onkin mielestäni yksi onnistuneimmin kuvattuja kohtauksia. Kahden aiemman Potter-elokuvan katsomisesta on kulunut hetki, mutta muistelen aiemmin huomanneeni, että ohjaajan vaihtumisen myötä esimerkiksi jotkin asiat Tylypahkassa näyttävät hieman erilaisilta. Liikkuvat portaat taisi olla yksi visuaalisesti aiemmista elokuvista eroava juttu.

Elokuvaversioista on pakko jättää aina osa kirjan tapahtumista pois, jotta elokuva saataisiin mahtumaan ihanteelliseen elokuvamittaan. Esimerkiksi Ronin (Rubert Grint) ja Hermionen riitely on paljon vähäisempää, mutta rypyt ystävyydessä eivät olleetkaan kovin olennaisia juonen kannalta. Osa poisjätetyistä kohtauksista oli kuitenkin sen verran olennaisia, että ne voisivat herättää ihmetystä tarkkaavaisessa katsojassa, joka ei ole lukenut kirjaa. Spoilerivaroitus! Miten Sirius Musta on saanut tietää Kutkasta? Kirjassa mainitaan uutinen, jossa kerrotaan Weasleyn perheen voittaneen kultaa ja jossa on Kutkan sisältävä valokuva. Elokuvassa ei mainita mitään tällaisesta. Elokuvassa vain Harry lausuu Karkotaseet-loitsun, joka saa Kalkaroksen menettämään tajuntansa. Karkotaseet-loitsu on aseistariisuntaa varten eikä sen yhden ihmisen tekemänä pitäisi saada kohdettaan menettämään tajuntaansa. Kirjassa tajunnanmenetys on selitetty sillä, että kaikki kolme, Ron, Hermione ja Harry, lausuvat loitsun yhtaikaa. Spoilerit päättyvät!

Saan ruksata kirjabingossa Kirja & elokuva -ruudun.

Elokuvissa: Divergent - Outolintu

Divergent
ikäraja: K12
kesto: 2 h 19 min

Vaikka en ole menettänyt sydäntäni Veronica Rothin dystopiatrilogialle, sen verran kuitenkin trilogian aloitusosasta tykkäilin, että elokuvakin täytyi mennä mahdollisimman pian katsomaan. Kaksi joululahjaksi saaduista elokuvalipuistakin sattui olemaan vielä käyttämättä, joten tänään suuntasimme elokuvateatteriin.

Tris (Shailene Woodley) elää tulevaisuuden yhteiskunnassa, jossa on sodan estämiseksi päädytty jakamaan ihmiset viiteen osastoon: Teräviin, Vaatimattomiin, Uskaliaisiin, Rehteihin ja Sopuisiin. Trisin elämän tärkein valinta lähestyy, mutta taipumustestin epäselvä tulos vaikeuttaa Trisin valintaa. Kuuluuko hän Vaatimattomiin, Teräviin vai Uskaliaisiin? Hän valitsee rohkeutta arvostavat Uskaliaat, mutta Trisille alkaa pian selvitä, että valinta ei välttämättä ollutkaan turvallinen vaihtoehto.

Tarina oli tietenkin tuttu, koska olin lukenut kirjan syksyllä. Elokuva oli ihan hienosti toteutettu, mutta niin kuin melkein poikkeuksetta kirjoihin pohjautuvien elokuvien kanssa käy elokuva ei aivan päässyt kirjan tasolle. Esimerkiksi osastoihin jako tuntui vieläkin ihmeellisemmältä kuin kirjoja luettaessa. Tämä tosin saattaa johtua siitä, että mitä enemmän minulla on aikaa miettiä jaotteluperusteita, sitä tyhmemmiltä ne tuntuvat. Eivät ihmiset ole niin yksipuolisia ja ei ole mitään järkeä yrittää pakottaa heitä joustamattomaan muottiin. Terävien johtaja Jeanine Mathews (Kate Winslet) toteaa, että ihmisluontoa vastaan pitää taistella (tai jotakin sinne päin). Luonteenpiirteet on kärjistetty osittain jopa tunnistamattomiksi. Esimerkiksi Uskaliaiden käytös on minusta usein ihan muuta kuin sitä, mitä pidän rohkeutena. Mielestäni on rohkeaa uhmata määräyksiä silloin, kun ne ovat selvästi vääriä eikä ole rohkeaa ampua lähimmäistään silloin, kun niin käsketään tekemään.

Kirjan yhteiskunnan futuristisuus tuntui elokuvassa vielä vahvemmalta. Tietenkin esimerkiksi simulaatiot ovat selvästi tulevaisuuden teknologiaa, mutta kirjaa lukiessani en ajatellut, että esimerkiksi tatuointeja ei tehdä tavallisella tatuointikoneella. Kirjassa tatuoinnin ottaminen oli osa muodonmuutosta Vaatimattomasta Uskaliaaksi, mutta elokuvassa yhtäkkiä todettiin vain, että hei mennäänpä ottamaan tatuoinnit. Kirjassa tatuoinnin ottamisella oli suurempi merkitys. Tris haluaa kuulua joukkoon ja jättää vanhan minänsä taakseen. Elokuvassa tapahtumaa ei ole kuvattu niin hyvin.

Rakkaustarina, jossa Tris on toisena osapuolena, tuntui minusta teennäisemmältä elokuvakatsojana kuin lukijana. Kirjassa heidän tunteidensa kehitystä kuvattiin mielestäni hyvin, mutta jostakin syystä elokuvan romanttiset kohtaukset saivat minut lähinnä pyörittelemään silmiäni.

Myös kirjaa lukiessa tuntui, että viimeisille sivuille oli tungettu toimintaa jo liiankin kanssa. Elokuvan loppu tuntui myös aikamoiselta toiminnan ja tunteikkaiden tapahtumien vyörytykseltä. Toimintakohtaukset eivät yleensä saa pidettyä mielenkiintoani yllä ja tälläkin kertaa huomasin vilkuilevani kelloa lopun lähestyessä.

Toinen elokuvaseuralaiseni luonnehti Divergentiä Harry Potterin (ryhmiin jako luonteenpiirteiden perusteella) ja Nälkäpelin yhdistelmäksi. Toinen totesi, että elokuva oli ihan hyvä perusteinileffa.

Blogeissa Mitäpä jos sä pelkäät turhaan?, Todella vaiheessa ja Lukunurkka on myös kirjoitettu Divergent-elokuvasta.

♥♥♥¼

Markus Zusak: Kirjavaras (kirjana ja elokuvana)

Markus Zusak: Kirjavaras 2014 (2008) (The Book Thief 2005) Otava 556 s. suom. Pirkko Biström
kirja saatu Blogat-yhteistyönä

Kun olimme ensimmäisen kerran samoilla tienoilla, Hans oli kahdenkymmenenkolmen ja taisteli Ranskassa. Suurin osa hänen joukkueensa nuorista miehistä halusi innokkaasti taistella. Hans ei ollut asiasta niinkään varma. Olin matkan varrella vienyt muutamia heistä, mutta voisi sanoa, etten kertaakaan ollut edes vähällä koskettaa Hans Hubermannia. Hänellä oli liian hyvä onni tai hän ansaitsi jäädä henkiin tai sitten hänen hengissä pysymiseensä oli jokin hyvä syy.
Armeijassa hän oli huomiota herättämättömän tavanomainen. Hän juoksi keskitasoisesti, kiipesi keskitasoisesti ja osasi ampua sen verran suoraan, ettei häpäissyt esimiehiään. Hän ei myöskään ollut missään niin hyvä, että hänet olisi valittu ensimmäisten joukossa juoksemaan suoraan minua kohti.

***PIENI MUTTA HUOMIONARVOINEN***
HUOMAUTUS
Vuosien mittaan olen nähnyt paljon nuoria miehiä, jotka luulevat juoksevansa toisia nuoria miehiä kohti. 
Väärin.
He juoksevat minua kohti. 

Kuolema kohtaa Lieselin ensimmäistä kertaa junamatkalla, jonka aikana Kuolema vie Lieseliltä pikkuveljen. Veljensä kuoleman vuoksi Lieselillä ei ole ketään tuttua turvanaan, kun hän saapuu ottovanhempiensa Hans ja Rosa Hubermannin luokse. Hän kaipaa äitiään, mutta löytää ystävän naapurissa asuvasta Rudysta. Ottoisä alkaa opettaa Lieseliä lukemaan öisin. Sanoista tulee Lieselille rakkaita ja hän hankkii luettavaa itselleen erikoisilla tavoilla. Ensimmäinen kirja tarttui hänen mukaansa pikkuveljen hautajaisista ja toisen Liesel nappasi kytevästä kirjakokosta. Kun Hansin ystävän poika saapuu Hubermannien luokse pyytämään ystävän palvelusta, Liesel saa uuden ystävän kellariin piilotetusta juutalaisesta.

Olin kuullut Zusakin kirjasta paljon ennen tätäkin vuotta ja olin lisännyt kirjan lukulistallekin. Kuitenkaan se ei ollut päätynyt luettavakseni ennen kuin universumi tuntui muistuttavan minua kirjasta joka toinen päivä. Ensin luin Hurjan hassun lukijan bloggauksen, josta minulle selvisi, että kirjan minä-kertojana on kuolema. Tuumasin silloin, että kuulostaapa mielenkiintoiselta. Sitten Irene hehkutti Kirjavarkaan maasta taivaisiin, ja kun syntymäpäiväarvontani yhteydessä kyselin kirjavinkkejä, kaksi osallistujaa suositteli Kirjavarasta. Sitten minulle vielä tarjoutui tilaisuus saada pokkari ja kaksi elokuvalippua bloggausta vastaan, joten vihdoin vuosien harkinnan jälkeen sain luettua Kirjavarkaan. Nyt vain ihmettelen, miksen lukenut kirjaa jo aiemmin.

Luen harvoin natsi-Saksaan sijoittuvaa kirjallisuutta. Kyseessä on ihan tietoinen valinta, sillä kyseinen ajanjakso saa minut vain niin ahdistuneeksi ja surulliseksi, että yleensä haluan ennemmin säästää itseni siltä. Se onkin yksi syistä, miksi luin Kirjavarkaan vasta nyt. Osasin varautua siihen, että tuskin pystyn lukemaan kirjaa kuivin silmin. Enpä usko, että kukaan on kovin yllättynyt, jos sanon, että kirja on harvinaisen koskettava lukuelämys.

Pidin suunnattomasti Zusakin ratkaisusta käyttää Kuolemaa minä-kertojana. Natsi-Saksassa kuolema lymyili aina ainakin nurkan takana, joten ratkaisu oli kirjan tapahtuma-aikaan sopiva ja persoonallinen. Joidenkin lukijoiden mielestä Kuoleman tekemät sivuhuomautukset (esimerkki alun lainauksessa) tekevät kerronnasta inhottavan töksähtelevää, mutta minä pidin niistäkin. Täytyihän niihin hetki totutella, mutta loppujen lopuksi nekin toivat kerrontaan ainutlaatuisuutta ja nokkeluutta. Viittaukset tulevaan olivat hieman häiritsevämpiä ja kirja olisi toiminut ilman niitäkin, ehkä osittain jopa paremmin.

Kirjavaras sai aikaan halun lukea lisää ajanjaksoon liittyvää kirjallisuutta. Kirja oli ajoittain hyvinkin raastava, niin kuin arvelinkin, mutta toisaalta se vei ison palan sydäntäni. 

♥♥♥♥♥

Niin kuin kirjan nimeen sopii Kirjavarkaasta on kirjoitettu todella monessa kirjablogissa: Järjellä ja tunteella, Kirjojen rakastaja, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, La petite lectrice, Luettua, Rivien väleissä, Notko, se lukeva peikko, Sallan lukupäiväkirja, Kirjaneidon tornihuone, Kirjojen parissa, Nenä kirjassa, Kirjahullun mietteitä, Todella vaiheessa, Yöpöydän kirjat, Tarinauttisen hämärän hetket, Lukuisat kissanpäivät, Kirjapäiväkirjani, Satun luetut, Kuvia ja sanoja, Lukematon maailma, Uusi Kuu, Books Under the Stairs, Pihin naisen elämää, Insinöörin kirjahylly, Kaikkea kirjasta, Kirjan viemää ja Pilvien tarkkailuun.

Kirjavaras K-12 kesto: 2 h 12 min ensi-ilta: 4.4.

En ole ennen blogiini elokuvista kirjoitellut, mutta kevään ja kesän aikana on tulossa ensi-iltaan ainakin kolme kirjallista elokuvaa, jotka haluaisin nähdä. On siis hyvinkin mahdollista, että lausun sanasen The Fault in Our Starsin (11.7.), Vampire Academyn ja Divergentin (9.4.) (linkit vievät kirjabloggauksiini ja suluissa on ensi-iltapäivämäärä) elokuvaversioista. Tosin Vampire Academyn googlettaminen jätti minut hieman hämmennyksiin, sillä elokuvaa ei löydy Finnkinon tulevasta ohjelmistosta, vaikka olen melkein varma, että se siellä jossakin vaiheessa oli. En siis ole täysin selvillä, onko Vampire Academy tulossa Suomen elokuvateattereihin ja jos on, niin milloin.

Eilisiltana kävin katsastamassa Kirjavarkaan elokuvasovituksen. Odotukseni olivat aika korkealla, sillä kirja oli mielestäni loistava. Elokuva ei onneksi pettänyt odotuksiani, vaikka tarina olikin tuoreena mielessä. Vaikka tarina olikin tuttu, mielestäni se on niin vahva, ettei se kulu kerrasta tai kahdesta. Elokuva ei ollut täysin kopio kirjasta vaan joitakin eroavuuksia huomasin, mitä pidin vain hyvänä, sillä lisätyt kommentit ym. tuntuivat tunnelmaan sopivilta ja osa niistä oli aika hauskoja.

Elokuva alkoi kirjan tavoin synkästi. Kertojaääni muistuttaa jokaisen kuolevaisuudesta ja Lieselin pikkuveli menehtyy junamatkalla. Elokuva toi kyyneleet silmiini useasti, vaikka osasin varautua surullisiin kohtiin.

Vuonna 2000 syntyneen ja Lieseliä esittäneen Sophie Nélissen näyttelijäsuoritus oli varsin uskottava ja hyvä. Uskon, että kyseisestä näyttelijästä kuullaan vielä paljon, sillä hänessä on ehdottomasti se jokin, taika saada henkilö eläväksi. Muutenkin näyttelijät tuntuivat minusta osiinsa sopivilta ja suoriutuivat hyvin.

Vaikka kirjassa oli myös siroteltu saksankielisiä sanoja kerronnan sekaan, elokuvassa ne tuntuivat häiritseviltä. Aluksi jo toivoin, että elokuvassa puhuttaisiin koko ajan saksaa, sillä nyt Saukerlit ja Saumenschit tuntuivat niin oudoilta englanninkielisen puheen seassa. Ei natsi-Saksassa ole varmasti puhuttu niin, joten mieluummin olisin ottanut dialogin kokonaan englanniksi tai kokonaan saksaksi. Muuten ajan henki oli tavoitettu hienosti. Hakaristit lasten takeissa ja juutalaisten pahoinpitelyt tuntuivat hyvin pysäyttäviltä.

Elokuvaseuralaiseni piti elokuvasta, mutta koki kertojaäänen melko irralliseksi ja oudoksi ratkaisuksi. Koimme molemmat elokuvaa katsoessamme melkoisen tunnemyrskyn ja keskustelimme elokuvan jälkeen natsi-Saksan ajan käsittämättömyydestä.

Kirjavaras tuli ensi-iltaan eilen, joten olin yllättynyt yleisön määrän vähyydestä. Ehkäpä aihe ole kaikkein mediaseksikkäin, mutta elokuva on kuitenkin ehdottomasti katsomisen arvoinen.

Kiitos kirjasta ja elokuvalipuista SF Film Finlandille!

Kirjavarkaan filmatisoinnin ovat ehtineet käydä katsastamassa myös Minna Vuo-Cho ja Linnea.