Jenna Kostet: Lautturi

kansi: Johanna Lumme

Jenna Kostet: Lautturi 2014 Robustos 199 s.
oma ostos uutena

Tunnen itseni muukalaiseksi, kun kävelen Eeron perässä ulos talosta. Jos voisin empiä, jäisin paikalleni ja kieltäytyisin lähtemästä. Käpertyisin vuoteeseen, jonka Eero on minulle pedannut. Yrittäisin unohtaa kuka olen. Minä kuitenkin seuraan Eeroa porraskäytävään, jonka valot palavat yöllä ja päivällä.
Portaikossa kulkee ihminen, joka nyökkää Eerolle ja vilkaisee minua. Minä en tunne oloani hyväksi omassa kehossani. Eeron vaatteet ovat omituiset päälläni, enkä halua lähteä ulos. Haluan vain piiloon jonnekin, missä minua ympäröivä maailma on tuttu ja turvallinen. En ollut osannut kuvitellakaan, että asiat olisivat ylhäällä näin toisin. En tiennyt, että puut ovat täällä kalpeita, enkä käsittänyt, että tuuli vihmoo näin kovasti ja tekee kylmyyden joka yltää sisälleni asti. 
Ohitamme kulkijan rappusissa ja minä katson lattiaan. Seuraan Eeroa ja haukon henkeäni kun ulkoilma piirittää minut.
Maailman äänet ovat erilaisia kuin kotona.
Haluaisin painaa kädet korvilleni, mutta en voi. Mietin mielessäni huilunokkien laulua ja virran huminaa, ja silloin minun on parempi olla. 

Kai on kotoisin Tuonelan virralta, mutta häntä vaivaa ajatus siitä, mitä ylhäällä on. Mistä sielut tulevat? Hän haluaa kokea ylämaailman, ja siksi hän jättää taakseen tutun ja turvallisen. Jotta hän sulautuisi tavallisten ihmisten joukkoon, hän aloittaa lukion. Yrityksestä huolimatta hän erottuu muista oppilaista käytöstapojensa, käyttämänsä kielen ja ulkomuotonsa vuoksi. Eräs koulun muista oppilaista kiehtoo Kaita erityisesti. Ira on kuitenkin yksi pilkkaajista, niistä, jotka kutsuvat Kaita maitonaamaksi, kunnes jotakin tapahtuu ja kaikki muuttuu.

Tästä lukukokemuksesta kertoo jo paljon se, mitä kirjoitin blogini Facebook-sivulle luettuani kirjasta vasta puolet: Jenna Kostetin Lautturi on aivan mahtava. Tällaisten helmien takia luen. #kirjatovatparhautta
En kovin usein innostu ylistämään kirjoja ennen loppuunlukemista, mutta parin keskinkertaisen kirjan jälkeen Lautturi oli juuri sitä mitä tarvitsin.

Vaikka Iran kerrontaosuudet tuovat mukaan hyvin myös toisen näkökannan, ihastuin erityisesti Kaihin kertojana. Varsinkin Kain osuudet olivat hyvin soljuvaa ja ajoittain viipyilevää tekstiä. Kostet osaa käyttää suomen kieltä ansiokkaasti, ja välillä kirjan kieli tuntui jopa hieman runolliselta vaikkakin hyvin helposti lähestyvältä. Kirjailija on myös hyödyntänyt Edith Södergranin ja Uuno Kailaan runoja tarinassaan. Hänen mukaansa ne saavat tarinan yhdistymään todellisuuteen, ja niissä käsiteltiin paljon kuolemaa, joten ne sopivat hyvin osaksi Lautturia, jossa kuolema on yksi teemoista.

Turun kirjamessuilla Kostet sanoi itse sijoittavansa esikoiskirjansa maagisen realismin ja paranormaalin romantiikan välimaastoon. Huomasin hyvin paranormaalin romantiikan vaikutuksen, sillä ajoittain minulle tuli kirjasta mieleen Stephanie Meyerin Houkutus-kirjat. Tiedän, että tätä ei ehkä pitäisi sanoa, koska Meyerin kirjasarja on joillekuille kirosana, mutta lähinnä asetelma muistutti tuosta menestyssarjasta. Tosin Lautturissa outo ja kiehtova poika on se, joka tulee kouluun uudeksi oppilaaksi. Kirja on ehdottomasti paljon Houkutus-sarjaa paremmin kirjoitettu ja uskottavampi. Jos paranormaali romantiikka olisi aina tällaista, lukisin genreä paljon enemmän.

Kirjan tummanpuhuva tunnelma sai minut täysin pauloihinsa, ja teos jätti jälkeensä kaihoisan olon. Olisin voinut lukea Kaista ja Irasta pidempäänkin. Toisaalta kirja oli juuri hyvä näin. Kun Kostetin esikoiskirja on jo näin upea, jään innolla odottamaan, miten hänen kirjailijan uransa jatkuu.

Osallistun kirjalla Emilien Halloween-lukuhaasteeseen. Parhaiten kirja sopii kohtaan hautausmaita, koska Kai työskentelee koulun ohella hautausmaalla ja kirjassa vietetään siellä melko paljon aikaa.

Lila huomioi kirjan loistavat sivuhenkilöt.
B. N.  toteaa, että kirjassa on hyödynnetty kansanperinnettä kekseliäästi ja nykyaikaan sopivasti.
Elinan mielestä Lautturi erottuu edukseen älykkäänä ja oivaltavana nuortenkirjana.
Vaarnan  mukaan tarina ei olisi voinut loppua mitenkään muuten.

Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka

Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka 2011 (La Mécanique du cœur 2007) Gummerus 221 s. suom. Lotta Toivanen
lainattu kirjastosta

"Hänellä on eloisat hymykuopat, hänen hymynsä korostaa ilmeitä, ja niinpä häntä tekee mieli tutkailla pitkään ja hartaasti."
"Sinä et nyt ymmärrä, pidät tätä jonkinlaisena leikkinä. Mutta se on leikkiä tulella, vaarallista leikkiä, varsinkin kun sydämesi on puusta tehty. Sinuahan sattuu rattaistoon kun yskit, vai mitä?"
"Niin sattuu."
"Se on mitätöntä verrattuna rakkauden aiheuttamaan kipuun. Kaikesta rakkauden tuomasta ilosta ja nautinnosta joutuu jonain päivänä maksamaan tuskalla. Ja mitä kovemmin rakastat, sitä suurempi tuska on. Joudut kokemaan kaipuun, sitten mustasukkaisuuden ja ymmärtämättömyyden syöverit, hylätyksi tulemisen ja katkeruuden. Sinua kylmää luita ja ytimiä myöten, ja veresi muuttuu ihon alla uiviksi jääpaloiksi. Sydämesi mekanismi paukahtaa rikki. Kiinnitin itse käkikellon sinuun, tiedän siis hyvin sen toimintakyvyn rajat. Se saattaa kestää syvää nautintoa, tuskin sitäkään. Mutta niin vahva se ei ole, että se kestäisi sydänsuruja."
Madeleine hymyilee surullisesti - aina tuo sama oikosulku, mutta tällä kertaa vailla suuttumusta.

Vastasyntyneen Jackin sydämen lyöntejä tukemaan asennetaan käkikello. Käkikellosydämessä on vain huonona puolena se, että se ei kestä liian vahvoja tunteita kuten rakkautta tai vihaa. Jack tietenkin rakastuu, kun hän kymmenentenä syntymäpäivänään kohtaa torilla laulajattaren. Jack aloittaa koulunkäynnin, jotta hän tapaisi laulajattaren uudelleen, mutta laulajatar ei käykään enää koulua. Löytääkö Jack enää hänen käkikellosydämensä vaarallisesti sekoittavaa tyttöä?

Mathias Malzieu on kirjailijuuden lisäksi tunnettu Dionysos-bändin laulajana. Löysin Youtubesta tällaisen kappaleen, jonka video muistuttaa minua kirjasta. Dionysos on Wikipedian mukaan levyttänyt konseptialbumin, joka perustuu kirjan tarinaan. Tarina on siirretty myös valkokankaalle.

Kirjan idea kuulosti niin kiinnostavalta, että halusin lukea kirjan, vaikka olin lukenut siitä lähinnä haukkuvia arvioita. Minäkään en menettänyt kirjalle sydäntäni, mutta pienoista ihastusta oli ilmassa. Tosin orastavat tunteeni eivät olleet mitään verrattuna tarinan elämää suuremmalle rakkaudelle, joka oli välillä ehkä jo liiankin traagista ja voimakasta.

Minua ihmetyttää, miksi kirjassa mainitaan sen sijoittuvan 1800-luvulle, sillä kirjan ajankuvaus on todella heikkoa tai oikeastaan melkeinpä olematonta. Kirja olisi ollut aivan samanlainen, vaikka 1800-lukua ei olisi mainittu. Tartun usein 1800-luvulle sijoittuviin kirjoihin juuri aikakauden vuoksi, mutta onneksi tällä kertaa en ollut niin tehnyt. Muut bloggaajat ovat bongailleet tarinasta aikaan sopimattomia kielikuvia, mutta minä en niitä ehtinyt huomaamaan. Silti olen sitä mieltä, että jos tarinan sijoittaa 1800-luvulle, aikakaudesta pitäisi ottaa enemmän irti. Ei historiallista fiktiota ole tarkoitus kirjoittaa näin vähäisellä historiallisella tarkkuudella.

Jotkin Malzieun käyttämistä kielikuvista olivat hieman haparoivia, mutta pääasiassa nautin kirjailijan kirjoitustyylistä. Erityisesti mieleeni olivat tämän kaltaiset lausahdukset: "Sinun pitäisi katsoa peiliin, kun puhut viime yöstä; silloin näkisit silmistäsi, että sydämesi ilmapuntari näyttää poutasäätä". Tunnelma oli tummanpuhuvan romanttinen. Huomasin useammassa arviossa kirjan tunnelmaa verrattavan Tim Burtonin elokuviin. Ymmärrän hyvin vertauksen, vaikka Burtonin elokuvat voittavat kuitenkin Malzieun teoksen.

Myönnän kuitenkin, että odotin idean perusteella vielä enemmän. Olin valmis hullaantumaan ja aluksi jopa tuntui siltä, että kirja olisi rakkauden arvoinen, mutta ei se sitten ihan ollut. Ideasta olisi ollut aineksia parempaankin. Puolivälissä alkoi oikeastaan hieman kyllästyttää, mutta sitten taas tarina tempaisi mukaansa. Välillä kirja oli jopa hersyvä, sillä esimerkiksi Viiltäjä-Jackin kohtaaminen junassa kuvataan makaaberin hauskasti.  

Olen iloinen, että luin kirjan pienoisista ennakkoluuloistani huolimatta ja lukisin mielelläni myös muita Malzieun kirjoja, jos ne ovat näin ihastuttavan uniikkeja.

Lopuksi täytyy vielä mainita, että kirja on aivan ihastuttavan näköinen. Kannen värimaailma sointuu loistavasti kirjan tunnelmaan ja kannessa on pieni aukko, josta voi nähdä Jackin käkikellosydämeen. Kirjan sivujen reunat ovat mustia. Kirjan graafinen suunnittelija Jenni Noponen on tehnyt loistavaa työtä, ja näin kaunista kirjaa on ilo lukea.

Osallistun kirjalla Vive la France! -haasteeseen.

♥♥♥¾

Kun olin saanut oman tekstini kirjoitettua ja menin lukemaan muiden bloggauksia, huomasin, että kirjasta olikin kirjoitettu monessa blogissa ihan positiiviseen sävyyn. En ollut osa kirjablogimaailmaa kirjan ilmestyessä, joten en ollut lukenut kirjasta kovinkaan montaa bloggausta, mutta niiden muistan olleen melkein poikkeuksetta negatiivisia. Nyt huomaan kirjan olevan oikea mielipiteiden jakaja. Jotkut ovat inhonneet sitä sydämensä pohjasta ja jotkut ovat jopa varovaisesti ihastuneet.

Katjan mukaan Malzieu hallitsee kyllä tarinankuljetuksen ja tunnelmanluomisen, mutta kertojana, kaunokirjallisuuden kirjoittajana, hän on vielä aavistuksen raakilemainen.
Emilien mielestä asioiden selittämättömyys jätti olon positiivisesti hassun irtaantuneeksi ja leijuvaksi.
Tessan kirja jätti hämmennyksen valtaan.
Anna mietiskelee, onko sydänsuruja vaarallisempaa olla antamatta rakkaudelle mahdollisuutta ja olla elämättä oikeaa elämää.
Irene toteaa idean olevan hyvä ja hauska mutta toteutuksen jäävän naiiviksi ja elottomaksi.
Sara on löytänyt kirjasta monia 1800-luvulle sopimattomia ilmauksia.
Sonja ei ollut mukavuusalueellaan kirjaa lukiessaan, mutta hän nautti silti kirjasta yllättävän paljon.

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti

Kansi: Satu Kontinen

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti 2014 Myllylahti 290 s.
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Oven savulasin läpi näkyi lähestyvä varjo, ja asettelin hymyä valmiiksi huulille. Ovi aukesi ja hymyni jäätyi irveeksi.
"Morjens", Liila tervehti savuke suupielessä roikkuen. Tapansa mukaan hän ei kunnioittanut perhetapaamista asuvalinnallaan, vaan oli pukeutunut violetin ja oranssin kirjavaan kaapumaiseen rytkyyn, jonka päälle oli kietaistu vihreä verkkomainen villatakki. Mustat hiukset olivat kahdella sykeröllä joista roikkui irrallisia suortuvia. Kampauksentapainen oli viimeistelty päälaelle nostetuilla myrkynvihreillä paksusankaisilla silmälaseilla, jalassa kolisivat maihinnoususaappaat. Hän näytti prätkäjengiläisen ja puunhalaajahipin rakkauslapselta, ja kun hän kiepautti tupakan suupielestä toiseen, ilmassa tuulahti viskin aromia. Mutta ainakin hän vielä tuli ulos polttamaan.
"Mitäs kuuluu!" Liila ei kysynyt vaan ikään kuin komensi. Pojat hyppäsivät halaamaan hänen laihoja kinttujaan.
"Mitäpä tässä." Jarno hymyili. "Töitä ja perhe-elämää."
"Just just", Liila totesi ja se kuulosti korvissani tuomitsevalta, ikään kuin hänellä olisi jotakin kunnollisten ihmisten tavallista elämää vastaan. Luultavasti olikin.

Airi Kivikko on todella ihastunut miehensä sukuun, mutta viime aikojen sukujuhlia on pilannut Lampisen suvun omalaatuinen Liila-täti. Airin mielestä Liila on aivan sietämätön ja hirveä, mutta muu suku tuntuu nauttivan Liilan seurasta. Onko Liilalla kenties maagisia lahjoja, joilla hän saa lumottua ihmiset puolelleen? Kun Liilasta tulee lähes sukulaisen lisäksi työkaveri ja työpaikalla alkaa tapahtua kummia asioita, Airi alkaa vakuuttua siitä, että Liilalla täytyy olla salaisia kykyjä.

Luin Anu Holopaisen fantasiakirjoja reilu kymmenen vuotta sitten. Pidin niistä suuresti, mutta silti hänen kirjojensa lukeminen jossakin vaiheessa jäi muun fantasian ohessa. Viime aikoina minua on alkanut houkutella ajatus varsinkin Welman tyttöjen pariin palaamisesta, ja kun huomasin Holopaisen tekevän uuden aluevaltauksen maagisen chick litin puolelle, Ilmestyskirjan tätikin alkoi kiinnostaa. Luinhan viime kesänä Sophie Kinsellan maagisella realismilla maustetun Twenties Girlin, joten arvelin, että Holopaisen uutuuskin voisi olla minulle mieleistä chick litiä.

Heti alku ei minua aivan vakuuttanut, mutta pikkuhiljaa pääsin kirjan maailmaan sisälle. Lopulta kirjan luettuani mietin, että tällaista voisin lukea lisääkin. Arkisen ja maagisen yhdistelmä on minun mieleeni. En olisi tätä todennäköisesti määritellyt chick litiksi, jollei jo kannessa kirjaa luokiteltaisi kyseisen genren edustajaksi. Vaikka tiedän, että tämänkin voi chick litin alaan laskea, sillä kirja todellakin käsitteli modernin naisen elämän ongelmia kevyesti ja humoristisesti, minulle chick lit merkitsee ennen kaikkea miespulmia ja ulkonäkökeskeisyyttä. Pidän enemmän tällaisesta hieman syvällisemmästä chick litistä. Vaikka kirja on kerrottu naisnäkökulmasta, Holopainen käsittelee kirjassaan monen ihmisen, niin naisten kuin miestenkin, elämää koskettavia huolia.

Kirjassa käsitellään työpaikkojen yt-neuvotteluja ja työstressiä. Kirja ei ole tarkoitettu vain pelkäksi ajankuluksi vaan siitä on luettavissa kritiikkiä kustannusten karsimiselle työntekijöiden kustannuksella. En ole itse vielä työelämässä, mutta voin kuvitella, että Airin ja Airin työkavereiden tuntemukset ja reaktiot irtisanomisiin ovat hyvinkin realistisia. Tietenkin kirjassa on myös maaginen vivahteensa, mutta suurimmaksi osaksi kirja voisi olla valitettavasti täyttä totta. En ole aiemmin lukenut kirjallisuutta, jossa keskitytään nykyisen työelämän ongelmiin, mutta uskallan silti arvella, että Ilmestyskirjan tädissä oli tartuttu aiheeseen melko tuoreella otteella. Airilla on myöskin vaikeuksia työ- ja perhe-elämän yhteensovittamisessa, ja uskon, että näihinkin ongelmiin moni lukija voi samaistua.

Airin suhtautuminen Liilaan tuntui melko ihmeelliseltä. Miten Airi voi olla niin ennakkoluuloihinsa jumittunut? Liila oli hänelle ystävällinen silloinkin, kun Airi ei pakosti ystävällisyyttä olisi osakseen ansainnut. Erilaiset luonteet ovat kirjassa todellisessa törmäyskurssissa. Luulisin kuitenkin, että tosielämässä ihmiset sietävät kumppaninsa ärsyttäviä sukulaisia paremmin kuin Airi. Tunsin aikamoista myötähäpeää, kun hän alkoi avautua Liilan kauheudesta sukujuhlissa. Liilan ja Airin suhteen oli varmasti tarkoituskin olla kärjistetyn räjähdysaltis, ja se oli tärkeä osa kirjan ideaa, mutta silti Airin käytös sai minut monta kertaa pyörittelemään silmiäni.

Ilmestyskirjan täti oli varsin mukava luettava, mutta aivot narikkaan -kirjallisuudeksi en tätä luokittelisi. Hyvä niin. Jos kaipaat viihdyttävää kirjaa, joka voi saada sekä nauramaan että ajattelemaan, Ilmestyskirjan täti on hyvä vaihtoehto.

♥♥♥♥

Kristan mielestä on ihanaa, että Suomessa kirjoitetaan hyvää viihdekirjallisuutta.

Haruki Murakami: 1Q84 osa 3

Haruki Murakami: 1Q84 osa 3 2013 (1Q84 2009-2010) Tammi 446 s. suom. englanninkielisestä käännöksestä: Aleksi Milonoff
lainattu kirjastosta

Oli lokakuu. Armonaikaa oli alle kolme kuukautta. Kello kävi tauotta. Aomame vaipui syvemmälle puutarhatuoliin ja tuijotti leikkipuiston liukumäkeä parvekkeen muovikaihdinten läpi. Pikkulasten leikkipuisto näytti kelmeältä elohopealampun valossa. Näky toi Aomamen mieleen öisen akvaarion autiot käytävät. Näkymättömät mielikuvituskalat lipuivat äänettömästi puiden lomassa, hiljaa, jatkuvassa liikkeessä. Kuut loistivat taivaalla ja odottivat, että Aomame huomaisi ne. 
"Tengo", hän kuiskasi. "Missä sinä olet?"

Sakigake-lahkon palkkaama salapoliisi jahtaa Aomamea, jota epäillään Johtajan tappamisesta. Aomame piileskelee asunnossa, jossa hänen piti oleskella vain lyhytaikaisesti, mutta hän ei halua lähteä ennen kuin löytää Tengon. Tengo viettää aikaa isänsä sairaalavuoteen äärellä, koska näki siellä kerran ilmakotelon, jonka sisältä paljastui Aomame.

Rakastuin keväällä 1Q84:n kahteen ensimmäiseen osaan ja odotin viimeisen osan lukemista kuin kahta kuuta nousevaa. Odotukset olivat tällä kertaa ehkä liiankin korkealla.

Olisin saattanut pitää kirjasta enemmän, jos olisin voinut lukea kolmannen osan heti kahden ensimmäisen osan jälkeen. Nyt lukuhetkien välissä oli puolisen vuotta, jonka aikana odotin kirjaa kovasti ja luulin lopun tempaavan minut mukaansa alun tavoin. Välillä oli hetkiä, jolloin en kirjaa malttanut laskea käsistäni, mutta en unohtanut muuta elämääni niin kuin ensimmäisten osien parissa minulle kävi. Kolmannessa osassa tapahtui vähemmän kuin ensimmäisessä, ja vaikka juonen vauhdikkuus ei aina ole minulle se tärkein asia, tällä kertaa olisin kaivannut enemmän. Olisin halunnut enemmän tunnelmaa, maagisuutta, juonenkäänteitä ja jännitystä.

Loppu tuotti minulle jopa pettymyksen. Osasin odottaa, että kerronta jättää aukkoja, jotka jäävät lukijan täytettäväksi, mutta olisin odottanut lopun olevan jotenkin erikoisempi ja mystisempi. Jäin kaipaamaan jotakin enemmän.

Luin keväällä George Orwellin 1984:n, jotta voisin lukea 1Q84:n. Mielestäni viittaukset Orwellin klassikkoon olivat kuitenkin sen verran hentoisia, että olisin voinut aivan hyvin lukea Murakamin teoksen, vaikka en olisi 1984:n tapahtumia tiennytkään. Tosin sain vihdoinkin luettua 1984:n, mistä olen hurjan iloinen. Vai onkohan iloinen kovin hyvä sanavalinta, koska Orwellin teoksen tunnelma oli niin ahdistava?

Kuitenkin 1Q84 on kokonaisuutena yksi vuoteni vaikuttavimmista lukuelämyksistä. Epäilen, että lukuelämys olisi ollut vielä parempi, jos olisin voinut lukea kolmannen osan heti ensimmäisten osien jälkeisessä huumassa. Varmaankin jossakin vaiheessa koetan lukea kaikki osat peräjälkeen, ja ehkä silloin kolmas osakin tuntuu sopivalta päätökseltä kirjalle. Nyt puolen vuoden tauon jälkeen se ei vain tuntunut. Ensimmäisen osan tunnelman huikaiseva maagisuus jäi puuttumaan lukukokemuksestani. Kuulin, että uusin Murakamin teos olisi ilmestymässä tänä vuonna suomeksi. En malttaisi odottaa varsinkin, koska tiedän, että kirjassa käväistään Suomessa.

Muissa blogeissa: Nannan kirjakimara, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, kujerruksia, Kirjanurkkaus, Luetut, lukemattomat, Akanvirtaa, Nenä kirjassa, Kirjabrunssi, Rakkaudesta kirjoihin, Iltaluvut, Ilselä, Lukutoukan kulttuuriblogi, Lumiomena, Noannan kirjablogi ja 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä.

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi vs. Auringon ydin

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi 2000 Tammi 268 s.
lainattu kirjastosta

Adrenaliini on hetkeksi selvittänyt pään mutta nyt kun koetan kaivaa avaimia esiin, sormet tuntuvat talousnakkinipulta. Nainen on menossa kohti porttikäytävää, ja se sopii minulle, koska kännisessä päässäni kehrää puutuneen pakkomielteinen uteliaisuus. Odotan hänen häipyvän kongiin ja kurkistan roskalaatikoiden katveeseen.
Nuori poika nukkuu asvalttipihassa, roskalaatikoiden kupeessa. Hän piirtyy pimeään vain hennosti varjoista erottuvana mustana hahmona. 
Astun lähemmäksi, ojennan käsivarttani. Hahmo ilmeisesti kuulee askeleeni ja nostaa hetkeksi heikosti päätään käpristyneestä asennostaan, avaa silmänsä, ja minä oivallan vihdoinkin mikä se on.
Se on kauneinta mitä olen koskaan nähnyt.
Tiedän heti että haluan sen. 

Johanna Sinisalo: Auringon ydin 2013 Teos 337 s.
ostettu uutena

Kun koetan pitää edes sieraimiani mustan veden pinnan yläpuolella, se vie minulta niin paljon energiaa, että jokainen pienikin vastoinkäyminen lähes luhistaa. Jos lusikka putoaa lattialle kun syön aamupuuroani, saan kyyneleet silmiini. Kun maskara tahrii taas kerran alaluomeni, paiskaan viattoman harjan pöytään. Olen säpsähtelevä ja ärtyisä; en voi sille mitään, että saan puistatuksia koulutovereideni käytöksestä ja kaikkialta tunkevista vaatimuksista. Vaikka olen ollut jo vuoden eloi-opistossa, ja minun olisi kai pitänyt tottua tiettyihin asioihin, ne kiristävät hermoni äärimmilleen.
Ensiksikin meikkaaminen. Pystyn kyllä ymmärtämään, että elämään kuuluu ikävystyttävää samojen asioiden toistamista. Joka päivä on saatava ruokaa, vaikka juuri edellisenä päivänä olisi syönyt valtavan aterian. Se on ymmärrettävää, koska keho tarvitsee jatkuvasti energiaa. 
Mutta eloisen täytyy joka aamu tummentaa ripset ja kulmakarvat, peittää iho värillisellä voiteella, puuteroida nenän ja otsan kiiltoa näkymättömiin pitkin päivää ja värjättävä yhä uudelleen huulet. Illalla taas täytyy puhdistaa kaikki pois. Aivan kuin antiikin myytin Sisyfos, joka kierittää Helvetissä vuoren huipulle isoa kiveä, ja kivi kuitenkin kierii aina takaisin alas.
Laskin kerran huvikseni, että jos käytän päivässä tunnin tähän touhuun, kahdessa vuodessa minulta on viety kuukausi elämästäni silkkaan joutavuuteen.

Ennen päivänlaskua ei voin alussa valokuvaaja Mikael löytää kerrostalon pihalta peikon, joka hänen on pakko saada omakseen. Peikko saa nimen Pessi Yrjö Kokon kirjoittaman sadun mukaan. Vaikka ihmisen ja peikon yhteiselo ei ole ongelmatonta, Mikael on aivan huumaantunut uudesta asuintoveristaan. Hän ei enää välitä paljon mistään muusta, entinen ihastuskin haalistuu merkityksettömäksi.

Auringon ydin sijoittuu vuoden 2013 Suomen Eusistokraattiseen Tasavaltaan. Niin kuin valtion nimestäkin voi päätellä Suomen Eusistokraattinen Tasavalta ei ole nykyisen Suomen kaltainen melko tasa-arvoinen ja vapaa maa vaan kansalaisia valvotaan tiukasti. Nautintoaineet ovat kiellettyjä, ja chili on äärimmäisen vaarallinen huume. Naisten tehtävä on miellyttää ja palvella miehiä.

Luin marraskuussa Johanna Sinisalon esikoisteoksen ja uutuusromaanin peräkkäin. 13 vuotta ja kuusi teosta näiden kahden välillä näkyivät ja mielestäni hyvinkin positiivisesti. Luin kirjat aikajärjestyksessä, joten ensin oli vuorossa vuonna 2000 Finlandiankin voittanut Ennen päivänlaskua ei voi. Se on kiinnostanut minua ainakin melkein ilmestymisestään lähtien, mutta en sitä kuitenkaan ole saanut luettua. Fantasia oli kirjan ilmestymisen aikoihin kovinkin lähellä sydäntäni ja pidän kyseisestä genrestä vieläkin, vaikka sitä aiempaa harvemmin luen, joten täytyihän minun lukea tämä harvinainen Finlandialla palkittu fantasiateos, joka on vieläpä Sinisalon esikoisromaani. Auringon ydin on kiinnostanut minua siitä lähtien, kun kuulin kirjan idean, ja kiinnostusta lisäsi vielä se, että kävin kuuntelemassa kirjamessuille Johanna Sinisalon haastattelua uuden kirjansa tiimoilta.

Ennen päivänlaskua ei voin aloittaa lausahdus: "Alan hätääntyä.", kun taas Auringon ydin alkaa hieman monisanaisemmin virkkeellä: "Nostan hamettani, raotan pikkuhousujen kuminauhaa ja työnnän etusormella näytepalan testiin." Sanoisin, että jälkimmäinen aloitus on kiinnostavampi. Se sai ainakin minut miettimään, mistä on kyse. Ensimmäinenkin lause herättää kysymyksiä, mutta se ei anna vielä lupausta mistään kovinkaan omaperäisestä. Toinen aloitusvirke kihelmöittää varsinkin sitten, kun lukija saa tietää, mistä on kyse.

Molemmissa Sinisalon romaaneissa on hyvin samantyyppinen kerrontaratkaisu. Kirjoihin on siroteltu tietokirjatekstejä ynnä muuta materiaalia, joka ei varsinaisesti vie tarinaa eteenpäin, mutta antaa tietoa tarinan taustasta. Molemmat kirjoista ovat vaihtoehtohistorioita. Sinisalon uusimmassa koko Suomen (tai kirjan mukaan Suomen Eusistokraattisen Tasavallan) yhteiskuntajärjestys on erilainen kuin todellisen Suomen. Vanna elää vuotta 2013, mutta naisten asema on hyvin paljon alistetumpi kuin nyky-Suomessa. Sinisalon esikoisromaanissa maailma on muuten todellisen kaltainen, mutta peikkoja on olemassa. Ennen päivänlaskua ei voi menee siis enemmän maagisen realismin puolelle, kun taas Auringon ydin on dystopiaromaani.

Ennen päivänlaskua ei voi kerrotaan enimmäkseen Mikaelin näkökulmasta ja minä-muodossa. Auringon ytimessä minä-kertojana vuorottelevat Vanna/Vera ja Jare. Vanna kirjoittaa myös kirjeitä siskolleen Mannalle, joka on kadonnut, ehkäpä kuollut. Sinisalolle on ilmeisesti hyvinkin tyypillistä ujuttaa kirjaan tietokirjatekstejä, blogitekstejä ym. mausteita. Ensimmäisessä lukemassani Sinisalon kirjassa Enkelten verta blogitekstit olivat olennainen osa kirjaa, ja näissä molemmissa marraskuussa lukemissani on myös samantyyppinen kerrontaratkaisu. Esikoisromaanissa tämä teki kuitenkin varsinkin alun kerronnasta harmittavan katkonaista, mutta Auringon ytimeen sanakirjamääritelmät, kirjeet, kuulustelupäiväkirjat yms. ratkaisut sopivat hyvin ja tekivät kerronnasta vaihtelevaa. Mielestäni Sinisalo on oppinut käyttämään näitä kerrontaelementtejä paremmin, sillä pari vuotta ilmestyneeseen Enkelten verta -kirjaankin ne mielestäni sopivat esikoisteosta paremmin.

Esikoisromaanissa eläinsuojelu on ajoittain esille nouseva aihe, ja Sinisalon uutukaisessa naisten oikeudet on hyvinkin tärkeä teema. Vaikka Auringon ytimen naiset ovat todella sorretussa asemassa, Vanna kritisoi painokkaasti naisten roolia. Hänen on elettävä yhteiskunnan odotusten mukaan, koska on turvallisempaa näytellä pinnallista feminaista, mutta oikeasti häntä kiinnostaa tieto eikä hän ole lainkaan innostunut miesten viekoittelusta, häävalmisteluista tai huolitellusta ulkomuodosta. Feminaisen ulkokuoresta on kuitenkin hyötyä laittomissa chilikaupoissa, sillä kukaan ei osaa epäillä eloisen kauppaavan kiellettyä huumetta. Hän voi puhua epäilyksiä herättämättä miehille, sillä miesten liehittely kuuluu hänen osaansa.

Kummassakin kirjassa ovat läsnä erilaiset riippuvuudet. Ennen päivänlaskua ei voin Mikaelia voi sanoa seksiriippuvaiseksi ja Auringon ytimen päähenkilöillä on kummallakin oma addiktiohistoriansa. Vanna on vieläkin riippuvainen kapsaisiinista ja Jare on riippuvainen riskinotosta. Jaren addiktio ilmenee ensin Kansallisloton pelaamisena ja myöhemmin chilin diilaamisena.

Auringon ydin oli yksi parhaita kotimaisia viime vuonna lukemiani kirjoja, mutta Ennen päivänlaskua ei voi jäi vain keskinkertaiseksi lukukokemukseksi. Naisten oikeuksia käsittelevä dystopia on vain enemmän minun juttuni kuin suomalaisen mytologian henkiinherättävä romaani, ja mielestäni Johanna Sinisalo on kehittynyt kirjailijana huimasti. Sinisalon uusin on juoneltaan jännittävämpi kuin hänen esikoisteoksensa, joka ei onnistunut liimaamaan minua ääreensä. Varmasti on ihmisiä, jotka pitävät Sinisalon esikoisteosta loistavana, mutta minä en vain satu kuulumaan niihin. Enkelten verta ja Auringon ydin ovat kuitenkin olleet niin paljon minun makuuni, että ehdottomasti aion lukea Sinisaloa jatkossakin. 

Ennen päivänlaskua ei voi on näkynyt muun muassa näissä blogeissa: Kirjavinkit, Kaleidoscope, Kirjakko, Morren maailma, Yöpöydän kirjat, Luettua, Kaiken voi lukea!, Jokken kirjanurkka ja Amman lukuhetki.

Auringon ydintä on maisteltu muun muassa seuraavissa blogeissa: Lukutoukan kulttuuriblogi, Aamuvirkku yksisarvinen, Booking it some more, Lukuneuvoja, Kirjasfääri, Eleonooran luetut, Villasukka kirjahyllyssä, Hallanhenki, Kannesta kanteen, sivusta sivuille, Mari A:n kirjablogi ja Kirjakaapin kummitus.

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

kansi: Hannu Mänttäri & Miika Immonen

Johanna Sinisalo: Enkelten verta 2011 Teos 273 s.
lainattu kirjastosta

Mutta itseeni kohdistuvaa epämukavuutta, onnettomuuksia ja vääryyttä en halua kohdata. Se lienee minun ja koko muun maailman yhteinen piirre. Haluaisimme siirtää kaikkien epämiellyttävien totuuksien myöntämistä loputtomiin.
Ehkä viime aikojen tapahtumat ovat olleet merkki siitä, että olen väistellyt ja töninyt ikävyyksiä luotani niin kauan, että jokin kosminen tinki on vihdoin tullut ylitsevuotavan täyteen.
Siitä on yhdeksän päivää, kun havaitsin pesän tyhjenneen. 
Yhdeksän päivää, kun näin sinisten valojen välkkyvän Toivonojalla.
Asiat tapahtuvat nipuissa. Hyvä onni tuottaa lisää hyvää, ja onnettomuus poikii aina toisen.
Pesille meno on nyt kuin tietäisi suurvaltojen uhitelleen toisilleen jo pitkään, niiden asettaneen kellonajan jonka jälkeen ohjukset lähtevät siiloistaan mikäli vastapuoli ei taivu vaateisiin, ja nyt tuo kirjaimellinen deadline on käsillä ja minun pitää avata televisio ja katsoa uutisista, onko maailmanloppu tullut.

Orvon mehiläispesä on salaperäisesti tyhjentynyt ja vain kuollut kuningatar on jäänyt jäljelle. Mehiläisten joukkokatoamisista on kerrottu uutisissa. Onko tämä mystinen ilmiö saapunut nyt myös Suomeen ja Orvon mehiläistilalle? Orvo ei halua uskoa siihen. Orvon poika Eero on vannoutunut eläinaktivisti, joka pitää eläinoikeusblogia. Eeron mielipiteet herättävät voimakkaita tunteita sekä puolesta että vastaan. Eerolle on tapahtunut jotakin, mikä painaa Eeron isän mieltä. Orvo löytää reitin toiseen todellisuuteen. Voiko Orvo kuitenkaan paeta vai onko hänen kohdattava raadollinen todellisuus?

Luimme Annikan ja Kristan kimpassa Johanna Sinisalon Enkelten verta. Minun on monen vuoden ajan tehnyt mieli tutustua Johanna Sinisalon teoksiin, sillä ne ovat kuulostaneet juuri sellaisilta, joista voisin pitää. Minulla on tällä hetkellä kirjastosta lainattuna myös Ennen päivänlaskua ei voi, joten hyvin todennäköisesti jatkan pian tutkimusretkeäni Sinisalon maailmaan.

Millainen ensikosketukseni Johanna Sinisaloon sitten oli? Enkelten verta tarjosi paljon tietoa ja hivenen maagisuutta. Annikan ja Kristan mielestä kirja oli ehkä liiankin tietokirjamainen, mutta minua varsinkin Eeron kirjoittamien blogitekstien tieto-osuus kiehtoi. Mehiläisiin liittyvät myytit ja niiden elintavat eivät ehkä kiinnostaneet niin paljon, mutta en minä niistäkään lukiessani haukotellut tylsistymisestä.

Tapahtumia avataan hiljalleen. Minä-kertojana toimiva Orvo tiputtelee pikkuhiljaa vihjeitä siitä, miten on käynyt. En ole varma, oliko tämä ensimmäinen kerta, kun luin kirjan, jossa tavallisten kerrontaosuuksien väliin on upotettu blogitekstejä. Tähän kirjaan tällainen kerrontaratkaisu sopii erinomaisesti. Jos EVKA:n (Eläinten vallankumousarmeija) toiminnasta olisi kerrottu tavallisen kerronnan tavoin, kirjasta olisi ehkä tullut liian tietokirjamainen. Nyt tunsin Eeron kiihkon ja blogin kommentit kertoivat vastakkaisista mielipiteistä. Lopussa kirjailija kertookin, että osa eläinoikeuskeskustelujen aineistoista perustuu oikeisiin Internet-keskusteluihin. En ole yllättynyt, sillä tämän kirjasta aistii. Huomasin myös yhtäläisyyksiä kirjan blogiteksteissäkin mainitun Jonathan Safran Foerin Eläinten syömisestä -teoksen kanssa.

Eläinten oikeuksien tunnustamista, tai oikeastaan tunnustamatta jättämistä, argumentoidaan täysin samoin kuin joskus kaukaisina aikoina valkoisesta poikkeavien ihmisrotujen alemmuutta. Tai vaikkapa naisen.

Eläinten oikeudet ovat asia, jotka herättävät paljon tunteita ja ajatuksia minussa ja varmasti myös monessa muussa ihmisessä. Pystyin hyvin ymmärtämään Eeron ajatuksia, vaikka hänen käyttämänsä keinot olivat makuuni liian radikaaleja. Ennen kaikkea ajattelen, että lihatuotannon haitoista olisi valistettava ihmisiä. Mutta entä silloin, kun kukaan ei suostu kuuntelemaan, sillä totuus on liian karmiva? Mitä silloin on tehtävä? Eero ja EVKA valitsevat teot ennemmin kuin sanat tai oikeastaan he käyttävät tekoja, kun sanat eivät ole saaneet muutosta aikaan. Heidän päälleen ryöppyää paljon vihaa ja vastalauseita. Heidän tekojaan kritisoidaan vääriksi ja heidän suunsa pitäisi kommentoijien mielestä tukkia, sillä se pilaa ihmisten elinkeinon. Mielessäni kaikui vain, mutta entä eläimet. Lihatuotannossa ei ole kyse vain elinkeinosta vaan elävistä olennoista. Millaiset lehmien, sikojen ja kanojen olot ovat ja miten ne teurastetaan? Silmien sulkeminen olisi niin paljon helpompaa, sillä silmien ollessa auki niiden eteen avautuu liiankin kammottava todellisuus. Eeron blogitekstit ovat provosoivia, mutta ainakin ne herättävät keskustelua. Ne eivät jätä ketään kylmäksi, vaikka osa kommentoijista yrittää kiivaasti kieltää blogitekstien asiapitoisuuden. Näitä asioita pohdistelin paljon kirjaa lukiessani, mutta en kirjoita näistä jutuista enempää tähän bloggaukseen. Tämä on kuitenkin kirjabloggaus, ja Enkelten verta -kirjassa oli muutakin. Sinisalon kirja on fiktiota, mutta Enkelten verta -romaanin tekstiä ei voi täysin pitää vain kirjailijan mielikuvituksen tuotoksena. Faktan ja fiktion sekoittaminen tekikin kirjasta minulle unohtumattoman lukuelämyksen.

Mutta mihin ihmeeseen vedetään sitten raja, jos aletaan antaa eläimille oikeuksia? Ihmisoikeudet on helppo ymmärtää, sillä ihminen on laji, joka on tietoinen ja käyttäytyy tietoisen olennon tavoin. Eläimet ovat lähempänä koneita ja robotteja. Kuten tietokoneet, ne reagoivat ulkoiseen maailmaan monimutkaisilla tavoilla, mutta niillä ei ole "ketään kotona". Eihän niillä ole kieltä, tiedettä, taidetta, teknologiaa, minkäänlaista kulttuuria. Näkyykö niiden viisaudesta muka todisteita? Missä ovat katedraalit ja monumentit? Eläimillä on vaistoja ja refleksejä, vain ihminen tekee valintoja. 

Ihmettelin kuitenkin, miksi Eero piti anonyymia blogiaan niin helposti tunnistettavalla nimimerkillä. Hän kertoo ensimmäisessä blogissaan koko nimensä ja toisen blogin pitäminen nimimerkillä ET on melko paljastavaa. Eero vihjailee jo ensimmäisessä blogissaan perustaneensa uuden blogin. Sitten nettiin ilmestyy eläinoikeusblogi, ja sitä pitää ihminen, jonka nimimerkkinä ovat Eeron etu- ja sukunimen alkukirjaimet.  

Suosittelen kirjaa lukijoille, jotka kaipaavat realismia pienellä ripauksella maagisia mausteita eivätkä pety, jos kirja antaakin enemmän kuin vain tavan paeta arkielämää. 

Kristan mietteitä voi käydä lukemassa Lukutoukan kirjablogista ja Annika on kirjoittanut kirjasta Rakkaudesta kirjoihin -blogissaan. 

Haruki Murakami: 1Q84 osat 1 ja 2

Haruki Murakami: 1Q84 osat 1 ja 2 2013 (1Q84 2009) Tammi 783 s. suom. englanninkielisestä käännöksestä Aleksi Milonoff
lainattu kirjastosta

"Vielä yksi asia", kuljettaja sanoi peiliin päin. "Muista, että kaikki ei ole sitä miltä näyttää."
Kaikki ei ole sitä miltä näyttää, Aomame toisti mielessään. "Mitä tarkoitat?" hän kysyi otsa kurtussa. 
Kuljettaja punnitsi sanansa tarkkaan: "Sitä vain, että olet nyt tekemässä jotain epätavallista. Eikö niin? Ei ole kovin yleistä, että joku kiipeää moottoritieltä alas keskellä kirkasta päivää - varsinkaan nainen."
"Niin kai."
"No, kun menee tekemään jotain sellaista, arkiset asiat alkavat ehkä näyttää hiukan erilaisilta kuin tavallisesti. Minullakin on kokemusta siitä. Mutta älä anna ulkonäön pettää. Aina on vain yksi todellisuus."

Aloin lukea Haruki Murakamin 1Q84:ä myöhään perjantai-iltana. Nyt vajaa kolme vuorokautta myöhemmin ihmettelen, mitä minä oikein äsken sain luetuksi ja miten minä jaksan odottaa syksyllä ilmestyvää kolmannen osan suomennosta.

Aomame luulee vain ehtivänsä suorittaa työtehtävänsä ajallaan, kun hän kapuaa hätätikkaita pitkin pois liikenneruuhkan keskeltä. Aomame ei osaa aavistaa siirtyvänsä rinnakkaistodellisuuteen, jonka taivaalla on kaksi kuuta ja historia on hieman erilainen kuin vuoden 1984. Toisaalla Tengo saa epäilyttävän työtehtävän, kun häntä pyydetään muokkaamaan kirjoituskilpailukelpoinen versio mielenkiintoisesta mutta tekstinä sekavasta Ilmakotelo-teoksesta. Ilmakotelon muokatusta versiosta tulee myyntimenestys, ja Ilmakotelon alkuperäinen kirjoittaja Fuka-Eri vihjaa Tengolle, ettei kyseessä ole pelkästään hänen mielikuvituksensa tuotos. Pikkuväkeä on oikeasti olemassa. Pian Ilmakotelon julkaisemisen jälkeen Fuka-Eri katoaa ja Tengo alkaa kirjoittaa omaa romaania maailmasta, jonka taivaalla loistaa öisin kaksi kuuta.

Olin lukenut aiemmin Haruki Murakamilta vain Norwegian Woodin, jonka olen ymmärtänyt olevan poikkeuksellinen Murakami, koska kirja ei ole maagista realismia. Pidin Norwegian Woodista suuresti ja annoin sille viisi tähteä, mutta 1Q84:n myötä Norwegian Wood haalistui vain hyväksi kirjaksi. Tiedän nyt Murakamista olevan niin paljon parempaankin, että sanoisin 1Q84:n olevan todella loistava ja Norwegian Woodin vain todella hyvä. Kertoo melko paljon kirjailijan lahjakkuudesta, jos jokin todella hyvä kirja on vain. Saattaa kuulostaa liioittelulta sanoa kahden luetun Murakamin jälkeen, että olen rakastunut. En vain 1Q84:än vaan myös Murakamiin kirjailijana. Silti haluaisin hehkuttaa Murakamia kaikille tuntemattomillekin vastaantulijoille, sillä tämän kokemuksen haluaisin jakaa koko maailman kanssa. Ehkä silti tyydyn käyttämään ylisanoja täällä blogissani, koska ainakaan Suomessa ei taida olla kovin tavallista hehkuttaa lukukokemuksiaan kaduilla tuntemattomille.

1Q84 on juonipainotteisempi kirja kuin aiemmin mainitsemani Norwegian Wood. Silti joissakin kohdin juoni etenee melko hitaasti, mutta varsinkin loppua kohden jännitys huitelee jo ainakin kuun korkeudella. Kirjan tunnelma muuttuu myös koko ajan maagisemmaksi. Mielikuvituksen ja todellisuuden raja kirjassa on häilyvä, sillä Ilmakotelo on paljon enemmän kuin pelkkä taitavasti rakennettu kertomus.

Tavallaan 1Q84 on valheellisen keveä ja helposti ahmittavissa. Silti jo lukiessa huomasin, että Murakamin luoma kertomus myllersi mielessäni myös silloin, kun en ollut tarinaan uppoutuneena. 1Q84 jättää lukijaan pysyvän jäljen. Kun kirja lähestyi loppua, olisin halunnut takertua tarinaan ja anella, ettei se saa jättää minua vielä. Onneksi jatkoa on luvassa, joten tavallaan on hyväkin, ettei kolmatta osaa julkaistu vielä. Toisaalta osa minusta haluaisi rynnätä kirjastoon lainaamaan 1Q84:n englanninkielisen käännöksen, jotta voisin lukea Aomamen ja Tengon tarinan loppuun. Hillitsen silti itseni, sillä ei makeaa mahan täydeltä eikä kielen vaihtaminen kesken kirjan taitaisi muutenkaan olla paras idea.

Luin ennen 1Q84:ä Orwellin klassikon, josta Murakamin teos on saanut vaikutteita. Sanoisin kuitenkin, että 1Q84:n pystyy aivan helposti lukemaan, vaikka Orwellin teoksen lukeminen olisi jäänyt. Kirjan 1984-viittauksiin toi tietenkin omaa mielenkiintoaan se, että 1984 on niin tuoreessa muistissa. 1Q84 oli juuri sopiva kirja Orwellin klassikkoteoksen jälkeen luettavaksi, sillä 1984:n jälkeen jättämä pienoinen ahdistuneisuus hävisi täysin Murakamin kirjan myötä.

Vuosi ei ole vielä edes puolessa, mutta uskallan silti sanoa, että 1Q84 on todella vahvoilla, kun mietin Blogistanian Globalia -ehdokkaitani. Hyvin todennäköisesti saatoin juuri lukea tämän vuoden parhaan käännöskirjan, sillä tätä Murakamin kirjaa on vaikea päihittää. Enhän ole lukenut kirjaa edes kokonaan, mutta en mitenkään voi uskoa kolmannen osan tuottavan pettymystä. Uskon sen olevan jotakin yhtä erityislaatuista kuin ensimmäisen ja toisen osankin.

Lopuksi voin vain sanoa, että lukekaa tämä kirja, jos haluatte kokea jotakin järisyttävää. Älkää antako ulkomuodon pelästyttää, sillä tätä tiiliskiveä lukiessa ei edes huomaa paksuutta. Viimeisen sivun loputtua voin vain huokaista ja tuntea, että olen menettänyt palan sydäntäni. Mitä tämän jälkeen oikein voi lukea?

1Q84 muissa blogeissa: Rakkaudesta kirjoihin, Ja kaikkea muuta, Nenä kirjassa, Pisara ja Sinisen linnan kirjasto.

*****(!)