MORAALISESTA ENEMMISTÖSTÄ PROFEETALLISEKSI VÄHEMMISTÖKSI

Yhdysvaltojen etelävaltioiden baptistikirkon uskonnonvapaus- ja etiikkakomission (ERLC) johtaja Russell Moore kertoo kirjassaan Onwards - Engaging the Culture without Losing the Gospel (B&H Books, 2015) keskustelustaan nuoren amerikkalaisen ei-kristityn naisen kanssa kristinuskosta. Eipä aikaakaan, kun nainen halusi tiedustella Mooren kantaa kristillisen seksuaalietiikan kysymyksistä. Kristinuskon kanta seksiin tuntuu usein kovasti kiinnostavan ei-kristittyjä, vaikka aihe ei kuulukaan aivan evankeliumin ensimmäisiin ydinasioihin.

Kuvailtuaan naiselle hetken aikaa kristinuskon kantaa erilaisiin seksuaalieettisiin kysymyksiin (esim. seksi kuuluu miehen ja naisen väliseen avioliittoon jne.), nainen naurahti vilpittömän huvittuneena ja sanoi Moorelle: ”Ymmärrätkö miten merkilliseltä ja oudolta tuo kaikki kuulostaa nykyamerikkalaisen korvissa?”

Moore kertoo pysähtyneensä miettimään ja tajunneensa, että siltä se varmasti aidosti kuulostaa ”nykyamerikkalaisesta”. Oudolta ja merkilliseltä. Sitä se varmasti on myös nykysuomalaiselle, ajattelin kertomusta lukiessani.

Hetken mietittyään Moore myönsi ymmärtävänsä hyvin miten oudolta se kaikki kuulostaa: ”Mutta sinä et ole kuullut vielä puoliakaan", Moore sanoi naiselle. "Me kristityt uskomme paljon merkillisempiäkin asioita. Me uskomme, että Jumala tuli taivaasta ihmiseksi, kuoli ristillä syntiemme tähden, nousi kolmen päivän jälkeen ylös kuolleista, meni taivaaseen ja tulee eräänä päivänä valkoisen hevosen selässä sieltä takaisin maan päälle!”

KEEP CHRISTIANITY STRANGE! - "Pidä kristinusko merkillisenä!", julistaa Russell Moore kirjansa takakannessa. Hän sanoo ymmärtävänsä sen, että monet kokevat tällaisina aikoina houkutusta antaa periksi erilaisissa kristillisen etiikan kysymyksissä,  jotta eivät näyttäisi ja kuulostaisi niin oudoilta nykyihmisen silmissä ja korvissa. Mutta jos (jotta emme näyttisi kummallisilta nykyihmisen silmissä) emme nyt uskalla pitää kiinni niistä asioista kristinuskossa, jotka evankeliumin näkökulmasta ovat vähemmän keskeisiä, Moore kysyy lukijaltaan, kuinka sitten tulevaisuudessa luulemme uskaltavamme pitää kiinni niistä asioista, jotka ovat vieläkin kummallisempia nykyihmisen silmissä, mutta sitäkin keskeisempiä kristinuskolle?

MYÖS SUOMESSA KRISTINUSKON ASEMA on muuttunut. Kristillisen yhteniskulttuurin murtumisesta on puhuttu ja kirjoitettu paljon. Kristityt eivät ole erityisesti radikalisoituneet. Monet uskovat samoin kuin heille rippikoulussa tai seurakuntien nuorisoleireillä aikanaan opetettiin. Nykysuuomalaisen mielessä kristinusko arvoineen vaikuttaa silti kummalliselta ja oudoksuttavalta. Ajat ovat muuttuneet.

Vuosia sitten YLE:n Pressiklubi ohjelmassa Ruben Stillerin yhtenä vieraana ollut viestintäyrittäjä Riku Siivonen tiivisti hyvin tämän muutoksen. Siivosen arvion mukaan kristillisistä arvoista kiinni pitävät ovat kuin muinoin Sex Pistols -punkyhtye, joka aikanaan edusti enemmistön mielestä paheksuttavaa ja kauhisteltavaa alakulttuuria. Kuvatessaan suhtautumista ns ”kristillisten arvojen” edustajiin yhteiskunnassa Siivonen sanaili osuvasti. Kirjoitin hänen sanansa jälkeenpäin nauhalta ylös:

Kristilliset arvothan tarkoittaa nykyään kaikkia niitä kohtia kristillisistä arvoista, mistä joku isohko enemmistö on vähän eri mieltä, eli ne hyvin pienet asiat. …Te siis edustatte sellaista tapainturmelusta, jolta halutaan varjella, jolta iso vähän maallistunut, ei tiedä vaikka olis luterilainen, siis te edustatte tapainturmelusta yhden ison ja äänekkään porukan mielestä, joka on jo kauan sitten erkaantunut. Ja teiltä halutaan varjella myös lapsia, niin ku et ei tulis vahingossa, niin ku et uskonnosta on tullut vähän niinku punkkia, et se on vaan liian kovaa kamaa. Jos vaikka päiväkodissa mennään kirkkoon kerran vuodessa, niin nää ihmiset menee köyttämään itsensä sinne kirkon ovelle, että minun lapsiani ette kirkkoon vie!

ANNETAAN KRISTINUSKON OLLA merkillistä, Russell Moore rohkaisee. Tällä hän luonnollisesti tarkoittaa kristinuskoa ja evankeliumia, eikä sitä, että uskovien tulisi käyttäytyä omituisella ja sopimattomalla tavalla. Emme kuitenkaan voi teeskennellä olevamme enää moraalinen enemmistö. Ajat ovat muuttuneet. Tämän ei silti tarvitse olla mikään huono asia. Päin vastoin se voi olla kristityille hyvä uutinen. Se kutsuu meitä terävöittämään kutsumuksemme Kristuksen seurakuntana ja löytämään jälleen todellisen tehtävämme toimia tässä ajassa todistuksena toisenlaisesta yhteisöstä, joka ei ole tästä maailmasta. Meitä siis kutsutaan olemaan profeetallinen vähemmistö.

Moore tykittää:

Näinä muuttuvina aikoina ei pidä jähmettyä paikoilleen vallitsevan tilanteen keskelle eikä perääntyä eristyksiin. Sen sijaan tarvitaan seurakuntaa, joka yhteiskunnallisista ja poliittisista kysymyksistä puhuessaan pitää mielessään suuremman näyn: Jeesuksen Kristuksen evankeliumin. Kristinuskon näyttäessä kulttuurissamme entistä kummallisemmalta, jopa kumoukselliselta, meillä on tilaisuus kaapata takaisin evankeliumin outous, joka alunperinkin on ollut evankeliumin voimana. Me etsimme ennen kaikkea muuta Jumalan valtakuntaa. Me kytkemme valtakunnan agendan kaikkeen ympärillämme olevaan kulttuuriin. Näin tehdessämme pidämme mielessä sen, että tehtävämme on vastustaa demoneja eikä demonisoida vastustajia. Puolustaessamme ihmisarvoa, uskonnonvapautta ja perheiden asemaa, toimikaamme niin kuin ne, joilla on profeetallinen sana, joka kääntää kaiken ylösalaisin. Aikain merkit kaikkialla ympärillämme osoittavat meidän elävän ajassa, jollaista vanhempamme ja isovanhempamme eivät tunteneet. Mutta meidän ei siksi tarvitse joutua paniikkiin tai raivon valtaan. Jeesus on elossa. Toimitaan sen mukaisesti. Seuratkaamme Häntä eteenpäin kohti tulevaisuutta.

Ja kaikki kansa sanoi: Amen!

Eteenpäin.

Abortti - Miksi ei?

Osallistuin kerran kristittyjen lääketieteenopiskelijoiden järjestämään keskustelutilaisuuteen Tampereella. Aiheena taisi olla uskon rooli julkisuudessa. Kaikkein antoisin keskustelu tapahtui kuitenkin suomalais-kansalliseen tyyliin itse tilaisuuden jälkeen kahvikupin äärellä. 

Päätoimittaja Leif Nummelan kanssa huomasimme istuvamme uteliaiden nuorten lääketieteenopiskelijoiden ympäröimänä vastaamassa heidän kysymyksiinsä abortista. He olivat selvästi joutuneet miettimään asiaa opintojensa vuoksi ja se tuntui juuri sillä hetkellä aidosti painavan eräiden mieltä.

Keskustelun edetessä mieleeni palautui valaiseva anekdootti, jonka olin lukenut Gregory Kouklilta. Siinä tiivistyy elämän puolesta –logiikan keskeisin eettinen periaate.

Abortin puolesta ja sitä vastaan voidaan esittää monenlaisia argumentteja. Tämä yksi eettinen näkökohta nousee ylitse muiden. Se on keskeisin näkökohta koko elämän puolesta –logiikan ymmärtämiseksi. Vastauksesta riippuu myös miten tulisi suhtautua kaikkiin muihin abortin puolesta esitettyihin argumentteihin. 

Lupa tappaa?

Koukl pyytää meitä kuvittelemaan mielessämme seuraavaa tilannetta:

Kuvittele itsesi kotona tiskialtaan ääressä pesemässä astioita, kun yhtäkkiä kuulet selkäsi takaa pienen 7-vuotiaan lapsesi esittävän sinulle viattomana kysymyksen: ”Äiti / Isä, saanks mä tappaa tän?”

Tämän kysymyksen kuultuasi, mikä on ensimmäinen kysymys, joka sinulle tulee mieleen?

”Mikä se on?”

Haluat luonnollisesti selvittää mikä ”se” on, ennen kuin voit vastata lapsellesi. Niinpä kysyt joko suoraan tai käännyt luonnollisesti katsomaan saadaksesi selvyyden siihen "mikä se on".

Jos lapsesi pitää kädessään kärpästä, hämähäkkiä tai kastematoa tms., niin vastaus saattaa olla ”Siitä vaan, anna mennä”.

Jos sen sijaan lapsesi pitää 2-vuotiasta naapurin Villeä niskasta kiinni, esitetty kysymys muuttuukin yhtäkkiä vakavammaksi ja ryhdyt välittömästi selvittämään, että sellainen ei sovi alkuunkaan.

Miksi?

Koska niin ei saa tehdä  i h m i s i l l e.  Viattoman, puolustuskyvyttömän ihmisen elämän riistäminen on väärin. Tämä on elämän puolesta –logiikan eettinen ydin. Jokainen voi ymmärtää tämän eettisen periaatteen ilman uskonnollistakin tapakasvatusta. 

Yksi ainoa kysymys

Tämä yksi ainoa kysymys on abortin eettisen oikeutuksen kannalta kaikkein perustavin. Vastaus kysymykseen ”Mikä se on?” – ratkaisee abortin eettisenä kysymyksenä lähes kaikissa tapauksissa. 

Jos syntymätön ei ole ihminen on lähes yhdentekevää mitä "sille" tapahtuu. Tapa, syö se, käytä lannoitteena kukkapenkissä. Ihan sama. Jos sen sijaan syntymätön on ihminen meillä ei ole eettistä oikeutta eikä lupaa tappaa viattomia ja puolustuskyvyttömiä ihmisiä.

Kun abortin puolustajat vetoavat joskus siihen, että ”se” on ”vain solumöykky” he osoittavat ymmärtävänsä miten eettisesti keskeisen on kysymys siitä mikä on syntymätön. 

Ihminen on ihminen hedelmöityksestä saakka

Tieteen näkökulmasta asia on yksiselitteinen. Viittaan tässä yhteydessä esimerkiksi ihmisen anatomian ja embryologian parissa elämäntyönsä tehneen Arizonan yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan emeritusprofessori Ward Kischerin artikkeliin The Corruption of Science of Human Embryology sekä Downin syndroomaan johtavan kromosomivirheen löytäneen geneetikon Jerome Lejeunen artikkeliin When Does Human Life Begin?

Kischer ja Lejeune osoittavat sen kiistattoman tosiasian, että uusi ihminen saa alkunsa hedelmöityksessä. Tämän jälkeen ei ole jotain erillistä hetkeä jolloin ”ihmisyys” tulee syntymättömään lapseen, tai jolloin syntymättömästä tulee ihminen. Uusi ihmiselämä alkaa hedelmöityksestä. Joka on tästä eri mieltä ei ole eri mieltä uskonnosta. Hän on eri mieltä tieteen kanssa. 

Se minkä kokoisia kulloinkin olemme ja missä sijaitsemme ei tee meistä ihmisiä. Meistä ei tule ihmisiä vasta synnytyskanavan ulkopuolelle siirtyessämme.

Kussakin ihmiskehityksen vaiheessa – niin kohdussa kuin sen ulkopuolella - me näytämme juuri siltä miltä ihmisen kuuluukin näyttää tuossa vaiheessa, ja olemme juuri sen kokoisia kuin meidän kuuluukin olla.

Tajunnan tila ja itsetietoisuus eivät ole ihmisyyden ensi sijaisia mittareita. Muutoinhan lakkaisimme olemasta ihmisiä tajuttomana, nukkuessamme tai vaikka nukutuksessa ollessamme. 

Monet abortin puolesta esitetyt väittämät ratkeavat kunhan ensin on vastattu kysymykseen ”Mikä se on?”. Elämän puolesta –argumentaation logiikka lähtee siitä, että (a) syntymätön on ihminen ja että (b) on eettisesti väärin riistää viattoman ja puolustuskyvyttömän ihmisen elämä. 

Abortti on ruma ja ihmisarvoa alentava toimenpide.  

Kotimaa -lehden (25.7.2013)  yleisönosastolla jälkipuitiin Päivi Räsäsen Kansanlähetyspäivien kohupuhetta useassa mielipidekirjoituksessa. 

Eräs heistä, anestesiaerikoissairaanhoitaja E. Tapani Savolainen kirjoitti mm. näin:

Mitä tulee aborttiin ja sen vertaamiseen teurastukseen, minun sanottava arkkipiispa Mäkisen vuoksi, että jotain siitä tiedän. Olen ollut mukana sadassa raskaudenkeskeytyksessä ja väitän eläimen teurastamisen olevan sivistynyttä ja inhimillistä toimintaa. Arkkipiispa Mäkinen tuskin on kuullut, miltä kuulostaa sikiön mekaaninen tuhoaminen imulaitteistolla, enkä ala sitä myöskään tässä kuvailemaan.”

Mitä yhteiskunta voisi tehdä?

Aborttien määrä Suomessa on laskenut. Silti Suomessa tehdään noin 10 000 aborttia vuodessa. Yli 30 joka päivä, kuten Päivi Räsänen Kansanlähetyspäivillä pitämässään puheessa muistutti.

Tilastoja saattaa kuitenkin kaunistaa abortoivien jälkiehkäisymenetelmien yleistyminen.

Hyvä yhteiskunta tunnetaan siitä, että se pitää kaikkein heikoimpien ja puolustuskyvyttömimpien jäsentensä puolta. Kuka voisi olla enemmän tällaisessa asemassa kuin syntymätön lapsi. Lapsen elämää on siten suojeltava jo ennen syntymää. Viattomien ja puolustuskyvyttömien ihmisten surmaaminen äitiensä kohtuihin ei ole humaania, eikä kuulu sivistysvaltion piirteisiin.

Jos puhuttaisiin verovaroista niin yhteiskunnan tulisi mielestäni suunnata johdonmukaisesti käytössä olevia terveydenhuollon resursseja ja varoja sellaisiin palveluihin, joissa nuoria aborttia harkitsevia äitejä rohkaistaisiin synnyttämään lapsensa ja tuettaisiin heitä tässä ennen ja jälkeen synnytyksen.

Lisäksi isät on myös saatava kantamaan vastuunsa, vaikka maksattamalla osa näin syntyneistä terveydenhuollon kustannuksista. Mikäli avioliitto ei jostain syystä houkuta, vaikka pitäisi. - "If you play like an adult, you pay like an adult".

Avioliittolakiin voitaisiin tietysti luoda lisää myönteisiä kannustimia, jotta avioliitto alkaisi uudella tavalla houkuttelemaan ja rohkaisemaan isiä kantamaan vastuun lapsistaan ja vaimoistaan. 

"Mitä jos..."

En ole tässä kirjoituksessa ryhtynyt yksityiskohtaisesti vastaamaan mahdollisiin abortin puolesta esitettyihin yleisiin väitteisiin tai mahdollisiin ”entä jos…” asetelmiin.

Erilaisten vastaantulevien tapausten tarkastelu edellä kirjoitetun valossa on toki tärkeää. Niiden ratkaisemisen kannalta tämä yksi syntymättömän ihmisen statusta ihmisenä koskeva kysymys on kuitenkin oltava paikoillaan ensin. Se on perustavalla tavalla eettinen ydinkysymys.

Emme suinkaan surmaa viattomia ja puolustuskyvyttömiä ihmisiä vain koska he ovat meille taakka tai pidämme heitä ei-toivottuina. Raiskaus on hirvittävä rikos naista kohtaan. Silti sekään ei ole eettinen peruste surmata rikoksen kannalta täysin sivullinen henkilö, tässä tapauksessa lapsi, vaikka raskaus olisikin rikoksen seurausta. Sellaisessa tilanteessa nainen tarvitsee aivan erityistä tukea. Emme kuitenkaan surmaa viattomia ja puolustuskyvyttömiä ihmisiä siksi, että he muistuttavat meitä traumaattisista kokemuksista. Lasta ei pidä rangaista hänen isänsä rikoksesta.

Bosnian sodan aikana 1990-luvulla Patmos Lähetyssäätiö tuki taloudellisesti auttamistoimintaa, jossa sodan uhreiksi joutuneet raiskatut naiset saivat asua turvallisessa perheryhmäkodissa, saivat kaikenlaista psykologista ja lääketieteellistä apua sekä tukea ja saivat synnyttää lapsensa. Monet naiset saivat avun tuon toiminnan kautta ja monet lapset löysivät tiensä perheisiin. Näin elämälle pelastettuja lapsia elää tänäkin päivänä.

Ainoa tapaus, jossa abortti voi olla eettisesti perusteltu on silloin, kun äidin henki on vaarassa. Tällainen on eettisesti rinnastettavissa tilanteeseen, jossa kahdesta hukkuvasta toinen on vetämässä toisenkin pinnan alle eikäole mahdollista pelastaa molempia. Silloin on eettisesti perusteltua irrottaa toinen toisesta ja pelastaa heistä toinen, etteivät molemmat huku. Tämä on äärimmäinen tapaus.  

Valtaosa Suomessa tehtävissä aborteista, lähes kaikki, tehdään kuitenkin ns. sosiaalisista syistä. 

Entä jos olet tehnyt abortin?

En ole aborttia aiemmin blogillani käsitellyt kuin kerran (Abortti - ettei totuus unohtuisi, 22.9.2008). Vaikka yllä olen käsitellyt aborttia pääasiassa eettisenä kysymyksenä se ei tarkoita, etten ymmärtäisi miten emotionaalisesti herkkä ja raskas aihe on. Varsinkin, jos joku on tehnyt lapselleen abortin.

Mutta asia ei muutu muuksi kaunistelemalla. Abortti on lääketieteellisesti ruma toimitus. Äidin se voi traumatisoida vuosiksi. Syntymättömän viattoman lapsen se tuhoaa joka kerta.

Vastaus abortin synnyttämään ahdistukseen ja syyllisyyteen ei ole syyllisyyden kieltäminen tai torjuminen. Abortti on synti, jonka saa anteeksi tunnustamalla sen Jumalalle ja turvaamalla Kristuksen täytettyyn työhön. Tätä lohtua mikään laki, etiikka tai edes tiede ei ihmiselle tarjoa. Mutta sen tarjoaa evankeliumi Jeesuksesta.

Kukaan meistä ei voi asettua toisen yläpuolelle ikään kuin olisimme itse kaikesta puhtaita ja eettisesti moitteettomia. Jokainen meistä on rikkonut Jumalaa vastaan ja tarvitsee anteeksiantamusta, jonka Hän on valmis antamaan jokaiselle Häntä katumuksessa lähestyvälle.

Tämä kutsu koskee myös vääryyttä tehneitä isiä, jotka ovat saattaneet tyttöystävänsä raskaaksi ja sitten joko hylänneet heidät kipuilemaan yksin tai pahimmassa tapauksessa painostaneet heitä aborttiin.

Kristuksen anteeksiantamus parantaa abortin aiheuttamat sisäiset haavat. Menneisyyden väärät valinnat ja virheet saa silloin jättää taakseen eikä niistä tarvitse enää kantaa syyllisyyttä. Kristuksen tähden Jumala sulkee hellästi armahtavaan syliinsä niin äidin kuin lapsenkin, joka ei koskaan saanut syntyä.

Suvaitsevaisuudesta, uskonnosta ja moraalista - viikon sitaatti J. P. Morelandilta

"Suvaitsevaisuus on tullut merkitsemään sitä, että kukaan ei ole oikeassa eikä kukaan väärässä. Suvaitsemattomuutena pidetään sitä, että jonkun henkilön sanotaan olevan väärässä tai hänen näkemystensä olevan moraalittomia (tästä näkökulmasta kuitenkin on, kummallista kyllä, sallittua olla suvaitsematon niitä kohtaan, jotka pitävät kiinni siitä, että on olemassa objektiivisesti tosia moraalisia ja uskonnollisia käsityksiä). Siinä vaiheessa kun uskonnon ja etiikan alueella totuuden tietämisen mahdollisuus ylipäätään kielletään, totuuden arvovallan (oikeus tulla uskotuksi ja totelluksi) korvaa pelkkä valta (kyky pakottaa mukautumaan): Rationaalisuuteen vetoavan keskustelun korvaa retoriikka, se miltä näytän televisiossa tulee puheen kirjoittamista tärkeämmäksi, ja kiihkeän, mutta sivistyneen debatin paikan kulttuuritaistelussa ottavat poliittisesti korrektit intressiryhmät, joilla ei ole mitään muuta keinoa jäljellä kuin hallita poliittisella pakolla ja pakottaa toiset omaksumaan omat näkemyksensä.”

—J. P. Moreland  

Lähde: www.apologetics315.com

Absoluuttista, relativistista, subjektiivista, objektiivista? - Moraalifilosofisen termistön lyhyt oppimäärä.

Kreeftin videoklipistä lähti blogilla liikkeelle vilkas keskustelu, jota on ollut mielenkiintoista seurata. Keskustelussa on vilahdellut monenlaisia moraalifilosofisia termejä, jotka saavat helposti pään pyörälle. Yhteinen kieli on välttämätöntä, jotta ei puhuta toisten ohitse. Siksi tässä lyhyesti selvennyksenä (niin toivon) ajatuksia eräistä keskeisistä moraalifilosofisessa keskustelussa käytetyistä termeistä. Lopuksi jotain soveltavaa pohdintaa.

Ontologia ja epistemologia

Puhuttaessa moraalisten arvojen perimmäisestä luonteesta liikutaan metaetiikan alueella. Aivan niin kuin metafysiikka pohtii aineellisen todellisuuden perimmäistä luonnetta, metaetiikassa pohditaan (aineettomien) arvojen perimmäistä luonnetta. Kysymys koskeetällöin niiden olemistapaa eli ontologiaa: Ovatko moraaliset arvot todellisia ja voivatko moraalilausekkeet olla tosia ja mielekkäitä? 

Yksi metafyysinen ratkaisu on sanoa, että aineellisena kokemamme todellisuus on vain ihmismielen luomus. Eräänlainen illuusio. Mielen ulkopuolista todellisuutta ei ole. Toinen, yleisempi (kuinka ollakaan) on sanoa, että kokemamme todellisuus on aidosti olemassa ihmismielestä riippumattomana, siis objektiivisena, todellisuutena. Useimmiten valitsemme juuri jälkimmäisen vaihtoehdon arvioidessamme vaikka sitä onko turvallista ylittää katua.

Kreeftin video koski metaetiikkaa, moraalin perimmäistä luonnetta, eli ontologista kysymystä siitä onko ylipäätään ”hyvää” tai ”pahaa” oikeasti olemassa ihmismielestä riippumattomana, objektiivisena, todellisuuden piirteenä.

Kun arvioimme vaikka sitä onko moraalisen arvon sisältämä lause ”varastaminen on väärin” totta, joudumme miettimään onko sellaista mitä kutsumme moraalisessa mielessä ”vääräksi” tai ”oikeaksi” ylipäätään olemassa.

Ontologinen pohdinta ei vastaa epistemologiseen kysymykseen siitä kuinka voimme kulloinkin tietää mikä on oikein tai väärin. Samoin kysymys siitä miten tulemme ihmisinä tietoiseksi moraalisista totuuksista kuuluu epistemologian, eli tieto-opin, alaan. Nämä kaksi on syytä pitää selvästi erillään tai seuraa hämmennys.

Moraaliavoista keskusteltaessa on hyvä pyrkiä hahmottaman itselleen koskeeko keskustelu moraalista ontologiaa (Onko moraalista "hyvää" ja "pahaa"oikeasti olemassa?), vaiko moraalista epistemologiaa (Kuinka voin tietää mikä tietyssä tilanteessa on moraalisesti oikein?).

Realismi ja anti-realismi

Moraalinen ontologia jakaantuu kahteen erilaiseen lähestymistapaan: Moraalinen realismi ja anti-realismi.

Moraalisen realismin mukaan moraalinen hyvä ja paha (oikea / väärä) kuuluvat todellisuuden ”kalustukseen” eivätkä ole vain, jotain minkä ihmismieli projisoi todellisuuden päälle. Arvoja on olemassa ja niihin viittaavat väitteet ovat joko tosia tai epätosia. Normit viittaavat todellisiin, olemassaoleviin arvoihin ja voidaan perustella niiden kautta.

Moraalisen anti-realismin mukaan moraaliset arvot eivät ole todellisia. Todellisuuteen ei kuulu arvoja, joten niitä koskevat moraaliväiteet eivät voi olla tosia tai epätosia. Ne vain "ovat". Niissä ei ole mitään sellaista ihmismielestä riippumatonta kvaliteettia, joka tekisi niistä moraalisessa mielessä hyviä / pahoja, oikeita / vääriä. Normit eivät viittaa mihinkään todellisuudessa olemassaoleviin arvoihin, joten ne on perusteltava muilla tavoin.

Subjektivismi ja objektivismi

Moraalinen subjektivismi tarkoittaa, että kaikki arvot ovat suhteellisia moraalisen toimijan, subjektin, näkökulmasta. Tätä kutsutaan myös relativismiksi ja se on sukua anti-realistiselle lähestymistavalle. Ei ole olemassa arvoja, jotka olisivat subjektista riippumatta moraalisessa mielessä itsessään tosia (oikein / väärin; hyvää / pahaa). Ne ovat ”tosia” tai ”epätosia” sen mukaan miten henkilö kulloinkin ne kokee itselleen. Jos hän kokee ne tosiksi itselleen, ne ovat ”tosia”. Arvot keksitään, niitä ei löydetä.

Objektivismi on tämän vastakohta. On olemassa moraalisia arvoja, jotka ovat moraalisesta subjektista riippumatta itsessään hyvää tai pahaa. Moraaliset arvolauseet ovat tosia tai epätosia riippumatta siitä kuinka henkilö ne kokee. Niinpä arvot löydetään, niitä ei keksitä.

Moraalin objektiivisuudesta seuraa sen velvoittavuus. Arvot velvoittavat tekemään oikein silloinkin kun kukaan ei näe eikä niiden rikkomisesta jää kiinni. Silloinkin kun niiden seuraamisesta ei koidu välitöntä nautintoa.

Miten arvot sitten voivat olla objektiivisesti, ihmismielestä riippumatta, tosia tai epätosia ja velvoittavia? Mihin moraali ja velvoittavuus voivat objektiivisesti, ihmismielestä riippumatta, perustua? Kreeftin videopätkä käsitteli tätä kysymystä. En käy sitä erikseen uudelleen läpi.

Moraalinen absolutismi?

Eräät moraalifilosofit pitävät puhetta moraalisista ”absoluuteista” hiukan ongelmallisena. Se antaa kuvan siitä, ikään kuin moraalinen päättely ei lainkaan ottaisi huomioon tilannetta, johon moraalista päättelyä on sovellettava. Erityisen hankalaksi muodostuvat ne tilanteet, joissa kaksi moraalista ”absoluuttia” joutuvat ristiriitaan (e.g Onko oikein valehdella, jos siten voi pelastaa ihmisen hengen?).

Puhe moraalisesta objektivismista tuntuisi paremmalta ratkaisulta. Tai termi ”porrastettu absolutismi” (graded absolutism). Sen pohjalta arvot ovat objektiivisesti, ihmisestä riippumatta oikein tai väärin. Mutta tilanne vaikuttaa siihen mitä objektiiista arvoa tulee kyseiseen tilanteeseen soveltaa. Tätä ei pidä sotkea ”tilanne-etiikkaan” (situational ethics), jonka mukaan mitään objektiivisia arvoja ei ole ja jokainen päättää itse minkä subjektiivisesti kokee kussakin tilanteessa oikeaksi.

Sen sijaan objektivistinen lähestymistapa lähtee siitä, että jokaista velvoittaa täysin samanlaisessa tilanteessa täysin sama moraalinen arvo. Tilanne säätelee mikä objektiivinen moraalinen arvo on velvoittava kyseisessä tilanteessa. Moraaliset arvot ovat myös suhteessa toisiinsa siten, että konfliktitilanteissa on oikein seurata tärkeämpää arvoa (e.g. on tärkeämpää pelastaa viattoman ihmisen henki kuin kertoa totuus hänen henkeään uhkaaville).

Esimerkiksi: Jos sanotaan, että ”on väärin tappaa”, moraalinen absolutisti joutuu ongelmiin. Juhannuksena mökillä hän tappaa hyttysiä ja kärpäsiä ja käärmeitä. Ja ellei hän ole kasvissyöjä hän joutuu hyväksymään tiettyjen ravinnoksi kelpaavien eläinten tappamisen. Tappamiskiellon soveltaminen absoluuttisena ei siis ole ongelmatonta. Useimmiten absolutismin edustajatkin tekevät moraalisen eron eläinten ja ihmisten tappamisen välillä, jolloin vastaan tulee jonkinlainen, ja eettisesti paremmin toimiva, porrastettu absolutismi.

Objektivisti sanoo: Tappaminen on prima facie, yleisesti ottaen, väärin. Mutta voi olla tilanteita, joissa se ei ole väärin. Esimerkiksi itsepuolustukseksi oman tai toisen hengen pelastamiseksi tai vaikka poliisin virantoimituksessa. Kaikki tilanteet eivät oikeuta tappamista itsepuolustukseen vedoten. Tarvitaan moraalista päättelyä. Mutta jos tilanne oli sellainen, että tappaminen itsepuolustukseksi oli moraalisesti oikein, silloin se on oikein kaikille, jotka olisivat olleet samassa tilanteessa. Jos taas väärin, silloin se olisi ollut väärin kaikille samassa tilanteessa. Ratkaisevinta ei ole se miten ja millaisena henkilö sattui itse tilanteen kokemaan, vaan tilanteeseen oikein sovellettu moraalinen päättely.

Kaikessa tässä tarvitaan siis moraalista päättelykykyä – mikä liittyy epistemologiaan jälleen – jonka avulla tilanteeseen sovelletaan asianmukaista moraalista arvoa oikein. Se ei välttämättä ole helppoa, eikä päättely aina mene automaattisesti oikein. Silti siihen pyrkiminen on mielekästä, koska moraalinen ”hyvä” ja ”paha” ovat periaatteessa löydettävissä, toisin kuin jos ei olisi olemassa objektiivisia moraalisia arvoja.

Objektivismin kieltämisen ongelma

Moraalisen objektivismin kieltämisestä näyttäisi kuitenkin seuraavan se ongelma, että ratkaiseminen erilaisten arvojen välillä tulee mahdottomaksi moraalisiin perustein eli vetoamalla siihen mitä meidän pitäisi tehdä toimiaksemme moraalisesti oikein / väärin.

Voidaan toki vedota esimerkiksi erilaisiin hyöty- tai nautintonäkökohtiin, tai yksilölliseen tai yhteisölliseen tapakulttuuriin (”näin olen aina tehnyt”; ”näin meidän maassamme on tapana” jne). Mutta ratkaista mikä toimintatapa on moraalisesti oikein ei ainoastaan tulisi vaikeaksi (mitä se on objektivistinkin näkökulmasta), vaan mahdottomaksi.

Sillä jos millään arvoilla ei ole mitään ihmisestä riippumatonta ontologista ”oikean” ja ”väärän” kvaliteettia silloin mikään ei ole moraalisessa mielessä oikein tai väärin. Hauskaa ja tylsää kenties. Muttei hyvää tai pahaa. Hyödyllistä jostain näkökulmasta kenties. Mutta ei moraalisesti oikein sen enempää kuin väärinkään.

Evoluution näkökulmasta, johon nimimerkki ”V.” aiemmassa keskustelussa viittasi asia näyttäisi tältä: ”Tekijät, jotka auttavat selviytymisessä, siirtyvät seuraaville sukupolville, ja haitalliset tekijät [jotka eivät auta selviytymään] karsiutuvat”. Evoluutio voi auttaa selittämään miksi käyttäydymme ihmislajina tai kulttuurina (kulttuurievoluutio) niin kuin käyttäydymme, mutta se ei kerro onko käyttäytymisemme moraalisesti oikein tai väärin.

Evoluutio on siten puhtaasti deskriptiivistä (kuvailevaa), moraali sen sijaan on preskriptiivistä, määräävää ja velvoittavaa. Humen giljotiini leikkaa juuri tähän: Tosiasioista luonnossa ei voi johtaa moraalisia arvoja ja velvoitteita.  Siitä miten asiat ovat ei voida päätellä miten asioiden tulisi olla. Indikatiiveista ei voida johtaa imperatiiveja.

Vain viitata siihen tosiseikkaan, että tällainen (moraalinen) tapa meille on kehittynyt ei kerro miksi meidän pitäisi seurata juuri tätä moraalia, koska aivan hyvin evoluutio olisi yleisesti otten voinut tuottaa meille toisenkinlaisen moraalisen käsityksen niin kauan kunhan se auttaa lajiamme selviytymään hengissä. Kulttuurievoluutiossa tapahtuneet muutokset moraalikäsityksissä osoittavat tämän hankaluuden.

Se, että ajan oloon jotkut moraaliset säännöt ja moraalisina pidetyt tavat ovat muuttuneet ei kuitenkaan osoita objektivistista käsitystä vääräksi. Voidaksemme ylipäätään arvioida onko nykyihmisen moraali kehittyneempää (siis moraalisesti oikeampi), kuin vaikkapa 3000 eKr. Mesopotamiassa,  tarvitaan jokin ihmisestä riippumaton, kulttuurisen ja historiallisen muutoksen ylittävä, moraalinen kiintopiste, johon, ja josta käsin, tällaista ”kehittymistä” arvioidaan. Emme ehkä osaa sanoa mistä sellainen objektiivinen kiintopiste löytyy, tai saatamme jonkun mielestä väittää väärää kiintopistettä oikeaksi, mutta se on taas epistemologinen ongelma, eikä ontologinen. Koko keskustelu siitä mikä on moraalisesti pätevä oikean moraalin lähde käy turhaksi, jos moraali loppupeleissä on pelkkä subjektiivinen luomus.

Lisäksi, jos moraalinen ”hyvyys” / ”pahuus” on täysin subjektiivinen käsite, eikä siinä ole mitään absoluuttista / objektiivista, silloin nykyihmisen moraalia ei voida pitää ”kehittyneenä” missään moraalisesti merkitsevässä mielessä. Ainoastaan muuttuneena. Joskus ennen noitia poltettiin roviolla, nyt ei. Ei siinä sen kummempaa. Jos nimittäin moraali on täysin ihmismielen ja/tai kulloisenkin vallitsevan kulttuurin tuotos. Tästä näkökulmastaha meidän moraaliset käsityksemme ovat meidän oman aikamme kulttuurisesti ehdollistama tuote. Sorrumme lähinnä kronologiseen sobbailuun jos oletamme, että vain koska olemme ilmestyneet historian näyttämölle myöhemmin meidän näkemyksemme ja tapamme toimia ovat automaattisesti moraalisesti ylevämpiä kuin menneiden sukupolvien.

Puhe moraalisesta objektivismista (tai absolutismista) ei tietenkään automaattisesti kerro tai ratkaise mistä tiedämme mikä tapa toimia on kussakin tilanteessa oikein tai väärin. Kuten sanottu, tarvitaan moraalista päättelyä. Sellainen on mielekästä puuhastelua objektivismin perusteella juuri siksi, että ylipäätään on olemassa se mitä voidaan pitää löytämisen arvoisena ja moraalisesti tärkeänä, nimittäin ”oikein” ja ”väärin”.

Muutama soveltava ajatus tähän loppuun

Edelllä kirjoittamani pohjalta nimimerkki ”V”:n varhainen kommentti (17.1.2013) Kreeftin videon synnyttämään keskustelun tarjoaa kiinnostavan tarkastelukohteen.

Hän toteaa ensin ettei mitään absoluuttisia arvoja ole olemassa: ”Aivan oikein, absoluuttiset moraaliset arvot eivät voi olla olemassa.” Ja vetoaa sen jälkeen kulttuurirelativismiin: ”Moraaliset arvot ovat kulttuurista riipuvaisia. Aivan eri asiat ovat "hyvää" ja "pahaa" eri aikoina ja eri paikoissa.” Hän alleviivaa tätä esimerkillä siitä miten Suomessa aikoinaan ja Ugandassa vielä tänäänkin suhtaudutaan homoihin tuomitsevasti (myös juridisesti).

Kuitenkin ”V”:n mielestä ennen Suomessa kohdeltiin ja nykyään Ugandassa homoja kohdellaan moraalisesti väärin kun heitä suljettiin vankiloihin. Mutta moraalinen periaate: ”Homoseksuaalien tuomitseminen vankilaan tai kuolemaan on väärin” voi olla moraalisesti totta vain jos objektivismi on totta. Muussa tapauksessa kyse on vain ”V”:n  subjektiivisesta mielipiteestä, joka on yhtä kulttuurisesti aikaansa sidottu kuin sen vastakohta.

”V” kysyy ja ehdottaa epistemologista ratkaisua arvojen löytämisen ongelmaan: ”Miten sitten voisi löytää moraliarvot, jotka olisivat toimivia. Yksi ajatus on "älä tee muille mitä et itsellesi haluaisi tehtävän" Eli koska en esimerkiksi en halua, että omaisuuteni varastetaan, kannatan moraalia, jossa varastaminen kielletään. Kyse on myös empatiasta, kyvystä asettua toisen ihmisen asemaan. Ei varasta, koska tajuaa miten pahalta varkauden kohteelta tuntuisi.”

Tämä on sinänsä ihan tervetullut ja kannatettava periaate. Jostakin vanhasta Kirjasta olen joskus lukenut samansuuntaista.

Mutta ”V” on aiemmin todennut ettei ole mitään absoluuttisia moraalisia arvoja. Niinpä hän, huomatkaa, puhuu moraaliarvoista, jotka "toimivat", ei arvoista, jotka ovat "tosia". Eikö tässä siis näyttäisi oleva jokin ratkaisematon jännite kahden keskenään ristiriitaisen pyrkimyksen välillä? Yhtäältä objektivismin torjuminen ja samalla pyrkimys universaloida kielto varastaa kaikkia velvoittavaksi objektiiviseksi moraalisäännöksi?

Jos taas tässä piilee ”subjektivistinen” perustelu (i.e. viittaus empatiaan ja siihen, ettei itse halua omaisuuttaan varastettavan) eikö kyse ole vain oman edun maksimoinnin ja itsekkyyden  nostamisesta moraalin keskiöön? Ja olipa kyse siitä tai muusta, niin miten siitä kuitenkaan voitaisiin johtaa moraalinen velvoite toisille välittä siitä, että "V" ei halua itselleen jotain tehtävän?

"V":n moraalinen päättely ei oikeastaan ole moraali päättelyä, sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan lähinnä instrumentalistista pohdintaa, jonka tavoitteena on löytää se mikä parhaiten toimii. Joskus tämä riittää kun kyse on niistä välineistä, joilla päästään parhaiten johonkin päämäärään (kuten politiikassa). Mutta näin se varsinaisesti ei nouse moraalisesti yhtään korkeammalle tasolle kuin maanviljelijän pohdinta siitä, että jos hän haluaa peltonsa kasvava vehnää hänen on hyödyllistä kylvää vehnänsiemeniä peltoonsa. Se toimii. Mutta ei siihen sisälly mitään moraalista velvoitetta kylvää juuri vehnää. Jos hän päättääkin kylvää kauraa hän ei tee mitään moraalisesti väärin (olettaen, että kyse on hänen omasta pellostaan).

Tässä joitakin ajatuksia. Liian pitkästi. Myönnän. Kiitos jos jaksoitte loppuun asti lukea. Keskustelu jatkukoon.

Jos on olemassa pahaa ja hyvää on olemassa Jumala

Oheisessa videossa (engl.) Boston Collegen filosofian professori Peter Kreeft tiivistää viidessä minuutissa miksi hyvän ja pahan olemassaolo todistavat, että Jumalan täytyy olla olemassa. 

Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että ihmisen pitäisi ensin uskoa Jumalaan voidakseen elää moraalisesti oikein. Ateistit osaavat elää hyvin siinä missä teistit osaavat elää huonosti.

Pikemminkin kyse on moraalin itsensä perustasta: Mikä tekee hyvästä hyvää ja pahasta pahaa moralisessa mielessä? Mistä ne tulevat, ovat peräisin?

Ja mihin perustuu moraalin velvoittavuus, niin että meiltä voidaan vaatia moraalin mukaista elämää vetoamalla siihen, että miten meidän  pitäisi / tulisi toimia tehdäksemme oikein eikä eikä väärin?

Hyvä ja paha eivät ole vain henkilökohtaisia mielttymyksiä (tykkään / en tykää).

Kreeft osoittaa miksi hyvän ja pahan olemassaoloa ei voi perustella evoluutiolla, järjellä, omallatunnolla, ihmisluonnolla tai utilitarismilla (hyötyetiikka). Hyvä ja paha edellyttävät yliluonnollisen perustuksen.

Joka kerta kun esitämme moraalisen arvion ja vaatimuksen, siis sanomme, että jokin on oikein (Hursti tekee hyvää auttaessaan vähäosaisia) tai väärin (ristiretket ja noitavainot olivat väärin) ja että meidän  p i t ä i s i   tai   t u l i s i  toimia tietyllä tavalla (ei saa valehdella; sinun pitää suvaita homoseksuaaleja), koska se on oikein (eikä väärin), vetoamme itse asiassa Jumalaan.

Kreeftin loppukaneetti on: "Olitpa asiasta tietoinen tai et joka kerta kun vetoat moraaliin, vetoat Jumalaan. Puhut silloin jostain uskonnollsiesta, vaikka olisit ateisti."

Kreeftin esityksen pohjalta usein kuultu syytös kristinuskoa kohtaan saa myös mielenkiintoisen vivahteen: Se, että kristinuskon nimissä on tehty niin paljon pahaa (ja hyvää) todistaa, että Jumala on olemassa. Jos Jumalaa ei ole putoaa kristinuskoa moralisoivilta syytöksiltä kokonaan pohja. Mihin kristinuskon moraalinen arvostelu perustuu, jos mitään aidosti hyvää ja pahaa ei edes ole olemassa?

Video on niin lyhyt, että se kannattaa katsoa useampaan kertaan ajatuksella.

Kiinnostuneille suosittelen jatkolukemistoksi Dennis Pragerin artikkelin Is Murder Wrong?

Vieraskynä: Kristitty, Raamattu ja yhteiskunnallinen eettinen päätöksenteko

Julkaisen ensimmäistä kertaa blogillani Vieraskynä -kirjoituksen. Olen oppinut tuntemaan Mirjami Ivanovin tarkkanäköisenä kristittynä ajattelijana ja kirjoittajana, jolla on kyky ilmaista vaikeatajuisiakin asioita selkeästi ja ymmärrettävästi. 

Pyynnöstäni Mirjami on kirjoittanut oheisen lukemisenarvoisen ja valaisevan jutun. Siinä hän pohdiskelee lähemmin blogini aiemmissa keskusteluissa nousutta kysymystä kristillisen etiikan ja yhteiskunnan kosketuskohdista: Miten ja milloin uskova perustelee etiikkaansa Raamatulla? Mitä yhteistä on yleisellä etiikalla ja kristillisellä etiikalla? Vai ovatko kaikki yleiseettiset perustelut kristityn suusta viime kädessä vain verhottuja uskonnollisia mielipiteitä?  

Suurella mielihyvällä suosittelen huolellista tutustumista Mirjamin kirjoitukseen.  Hän varmasti mielellään myös vastaa tekstinsä herättämiin kysymyksiin.
--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------


KRISTILLISEN ETIIKAN JA YHTEISKUNNAN KOSKETUSKOHDAT:
Miten ja milloin uskova perustelee etiikkansa Raamatulla?
Mirjami Ivanov

Kristillinen lähestymistapa liittyy yhteiskunnallisessa keskustelussa ennen muuta etiikkaan: Mikä on lainsäädännön ja yhteiskunnan käytäntöjen moraalinen perusta? Tämän kirjoituksen tarkoituksena on hahmotella, miten kristillistä etiikkaa voi soveltaa yhteiskunnassa.

Ketä kristillinen etiikka koskee?

Lääketieteen etiikka koskee lääketieteen toimijoita, kristillinen etiikka kristittyjä.  Jeesus käski tehdä kansat hänen opetuslapsikseen ja opettaa pitämään kaikki, mitä hän on käskenyt pitää. Tähän opetukseen sisältyy etiikka, jonka lähteenä ovat Raamatun moraalilait, periaatteet, toiminta- ja henkilömallit: 1 Moos. 1-3:n perustavat totuudet Jumalasta, ihmisestä ja luomakunnasta; kautta Vanhan testamentin suhde Jumalaan ja lähimmäiseen; Jeesuksen opetus Jumalan valtakunnasta; Paavalin opetus uskovan uudesta olotilasta ja Hengen hedelmästä.

Tätä etiikkaa uskovat soveltavat itseensä ja seurakuntaan. Siihen sisältyy hyveitä, joita ei edes voi olla muilla kuin uskovilla, koska ne edellyttävät jumalasuhdetta (luottamus Jumalaan, usko, toivo ym).  Näkemyksissä kristillisen etiikan olemuksesta voi erottaa kaksi vastakkaista korostusta: toinen keskittyy uskovien elämän ja Jumalan palveluksen pyhyyteen - toisen, modernimman ja liberaalimman näkökulman mukaan olennaista on se, mikä kohdistuu sosiaalisiin kysymyksiin.

Kristillisen etiikan kaksi puolta: moraalinormit ja luonteen muutos 

Kristillinen etiikka on kuin kolikko, jolla on kaksi puolta:    

Velvollisuuseettisellä puolella korostuvat absoluuttiset moraalinormit, oikeat ja väärät teot. Jumala ei ole säätänyt mielivaltaisesti, mikä on hyvää. Mittapuuna on Hänen luontonsa. Raamatullinen näkemys antaa hyvälle ja pahalle sekä moraaliselle velvollisuudelle parhaan ja filosofisesti eheän selityksen. Monet etiikan teoriat esittävät oletuksia moraalin alkuperästä, mutta moraalisen velvoitteen selittäminen on niille mahdotonta.

Raamattu ei sano hyväksi sitä, mikä ei ole hyvää. Kristillinen etiikka ei ole sitä, että uskova täyttää Raamatun normeja konemaisesti, vaikka ei pitäisi niitä parhaina. Hän tietää ne sisimmässään oikeiksi. Niiden noudattaminen voi silti olla vaikeaa. Hän joutuu usein tekemään tahtoratkaisuja luontaisten mieltymystensä vastaisesti sen perusteella, minkä ymmärtää oikeaksi Raamatusta. Jeesuksen seuraajien tavoitteena on puhtaus niilläkin alueilla, jotka näkee vain Jumala - ajatustenkin tasolla.

Toinen, hyve-eettinen puoli korostaa uskovan muuttumista Pyhän Hengen vaikutuksesta persoonaksi, joka toimii Jumalan tahdon mukaan. Jeesuksen seuraamiseen kuuluva etiikka ei ole vain yksi monista hyvän elämän ohjeistoista, jonka kuka tahansa voi omaksua tunnistamalla moraaliset velvollisuudet älyllisesti. Se on sisimmästä nousevaa pyhyyttä, Jumalalle erottautumista, tavoitteiden ja toiminnan linjausta Jumalan ja Hänen valtakuntansa luonteen, järjestyksen ja ilmapiirin mukaisesti. Se on koko elämän läpäisevä asenne, joka etsii Jumalan kunniaa ja lähimmäisen parasta.

Miten kristillinen etiikka näkyy ja kuuluu yhteiskunnassa?

Kun uskova on muiden ihmisten keskellä, hänen toiminnassaan ilmenevät nämä etiikan kaksi puolta: hän toimii toisaalta Hengen uudistamana persoonana, toisaalta tuo esiin Raamatun moraalinormeja. Kristillisen etiikan ääni kuuluu yhteiskunnassa sekä suoraan että epäsuoraan uskovien esimerkin, heidän yhteiskunnallisen toimintansa ja profeetallisen sananjulistuksen kautta. Seuraavassa tästä enemmän:

1. Uskovien esimerkki

Raamatun etiikan toinen peruspylväs Jumalan rakastamisen ohella on lähimmäisen rakastaminen. Toimiessaan lähimmäisen parhaaksi uskova näyttää maailmalle esimerkkiä kristillisestä elämästä ja etiikasta.

Matt. 5:16: ”Niin loistakoon teidän valonne ihmisten edessä, että he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät teidän Isäänne, joka on taivaissa.”

1 Piet. 2:11: ”minä kehoitan teitä pidättymään lihallisista himoista, jotka sotivat sielua vastaan, ja vaeltamaan nuhteettomasti pakanain keskuudessa, että he siitä, mistä he parjaavat teitä niinkuin pahantekijöitä, teidän hyvien tekojenne tähden, niitä tarkatessaan, ylistäisivät Jumalaa etsikkopäivänä.”  (Kristinuskon alkuaikana ulkopuolisilla oli virheellisiä käsityksiä uskovien opetuksista, niitä pidettiin jopa moraalittomina. Apologetiikka sai alkunsa erityisesti moraalia koskevien väitteiden oikaisemisesta. Nykyäänkin on virhekäsityksiä kristillisestä etiikasta, ja uskon puolustus on tarpeen.)

2. Yhteiskunnallinen toiminta

Uskovat noudattavat yhteiskunnallisissa asemissaan kristillistä etiikkaa, mutta heidän arvoissaan on myös yhteistä muiden kanssa. Roomalaiskirjeen 1 ja 2 luvut viittaavat intuitioon, jonka avulla kaikki ihmiset tunnistavat oikean ja väärän. Luonnollinen moraalilaki on ajaton ja universaali. Yhteiskunnassa uskovat toimivat muiden rinnalla elämän, oikeudenmukaisuuden ja hyvinvoinnin puolesta pahuutta, sortoa ja vääryyttä vastaan toteuttaen kristillisiä arvoja, jotka ovat sopusoinnussa yleisten arvojen kanssa. Näitä yhteisiä normeja heidän ei tarvitse perustella Raamatulla.

Entä kun kristillinen moraali on ristiriidassa muiden kanssa, esim. kysymyksessä sukupuolineutraalista avioliittolaista? Olennainen kysymys on, vastaako lakimuutoksen kannattajien etiikka luonnollista moraalilakia vai onko se pikemminkin jonkin ryhmän etiikkaa vastaavasti kuin kristilliset normit ovat krisittyjen etiikkaa. Jeesuksen seuraajat eivät pyri teokratiaan ja uskosta osattomien ihmisten moraalin kriminalisointiin. He soveltavat tiukempia standardeja itseensä ja omiin yhteisöihinsä, ei muihin (1 Kor. 5:12). Samalla on ilmeistä, että sekulaari "uskonto" juuri tavoittelee tietynlaista teokratiaa legalisoidakseen oman moraalinsa, jonka mukaan kaikkien tulisi toimia jopa omantuntonsa ja uskonvakaumuksensa kustannuksella.

Jos jonkin ryhmän moraali on kristillistä tai yleistä moraalia vastaan, kristityillä on ryhmänä sama puheoikeus kuin muilla. Moraali perustellaan filosofisesti – ja kun mennään todellisuuden perimmäisen luonteen alueelle metafysiikkaan, uskovat pystyvät Raamatun pohjalta perustelemaan näkemyksensä pätevästi, rationaalisesti ja objektiivisesti. Raamatun oppi esim. elämän pyhyydestä, ihmisyyden arvosta ja oman ja toisen ruumiin kunnioittamisesta on kaikkien kannalta rakentavaa ja moraalia kohottavaa.

3. Profeetallinen ääni

Raamatun etiikkaa ja Jumalan tahtoa tuodaan julki suoraan erityyppisen sananjulistuksen kautta. Profeetat ovat aina ojentaneet kansaa, kun siihen on ollut moraalisesti aihetta kutsuen sitä korjaamaan suhteensa Jumalaan ja lähimmäisiin. Profeetallista toimintaa ja yhteiskunnallista aktiivisuutta ei tule sekoittaa keskenään. Usein luullaan, että poliittisesti aktiiviset uskovat esiintyvät profeetallisesti silloinkin, kun he toimivat puhtaasti yhteiskunnallisesti. Heidän puheensa leimataan kaitsemiseksi ja tuomitsemiseksi, vaikka he Raamattuun viittaamatta sanoisivat jotain, mitä ei-kristittykin voisi sanoa.

Uskovan toimijan on itsensäkin pidettävä roolit erillään. Hänen ei tarvitse olla profeetta, ja vaikka hän olisikin, profeetan rooli ei aina ole sama kuin herätyssaarnaajan, hän voi olla myös moraalinen uudistaja. Mielenkiintoinen tapaus on Daniel, joka oli julkinen esimerkki periaatteistaan tinkimättömästä Jumalan miehestä, palveli korkeassa virassa ja oli myös profeetta, joka toi rohkeasti esiin Jumalan sanan, kun oli sen aika.

Vaikka kristillisellä ja yleisellä etiikalla on yhteisiä elementtejä, ne eroavat toisistaan olemukseltaan ja rajanvedoiltaan. Yleinen, luonnollinen etiikka pyrkii pahuuden hillitsemiseen yhteisen hyvän saavuttamiseksi, kristillisen etiikka menee syvemmälle pyrkien pahan vastustamisen lisäksi luonteen,  tahdon ja mielen uudistamiseen. Kristillistä etiikkaa ei voi sellaisenaan soveltaa uskosta osattomiin. Mutta silloin kun yhteiskunta on valmis kuuntelemaan, Raamatun etiikka tarjoaa perustelut perimmäisiin arvokysymyksiin, joihin sekulaari etiikka ei pysty vastaamaan, ja myös tavan, jolla moraalisissa konfliktitilanteissa voidaan soveltaa absoluuttisia arvoja ja ratkaista ongelmia.

Suuri suomalainen moraaligallup Helsingin sanomien mukaan

Ensin lehdet julkaisivat suomalaisten verotietoja. Saatiin olla kateellisia. Nyt tirkistellään vuorostaan suomalaisten arvoja. Saadaan olla parempia kuin muut. Hesari nimittäin julkaisi viikonlopun numerossaan tutkimuksen suomalaisten moraalista. Se kuulemma venyy tilanteen mukaan.  Netistä jokainen voi tutustua tutkimuksen tuloksiin lähemmin ja vaihtoehtoisesti kauhistella tai ihastella millaisia me suomalaiset väitetysti olemme. Tässä vain muutamia otoksia sekä niistä nousevia haja-ajatuksia.

Suomalaisilla on kyselyn mukaan yleisesti ottaen korkea henkilökohtainen työmoraali (ei sairauslomille jos ei ole todella ole sairas) ja veroilmoituksen tekemisessä ei saa  valehdella. Pettämiseen parisuhteessa suhtaudutaan myös voittopuolisesti paheksuvasti. Tosin miehistä selvästi suurempi osa hyväksyy pettämisen kuin naisista. Sama pätee maksulliseen seksiin. Noin puolet suomalaisista suhtautuu hyväksyvästi pimeän työvoiman käyttöön. Eutanasiaa kannattaa  yli 80 prosenttia ja aborttia liki 90 prosenttia. Kuolemantuomiokin saa kannatusta lähes puolelta suomalaisväestöstä vähän riippuen ikäluokasta.

Minulla heräsi tutkimuksesta kertovia uutisia lukiessani jokunen huomio, jotka tässä jaan ihan lyhyesti.

1. Tutkimukset eivät ainoastaan kuvaile millaisia me suomalaiset väitetysti olemme. Gallupit myös ohjaavat moraalista ajattelua. Ainakin joidenkin ihmisten osalta. Ne kertovat millaisia asioita suomalaiset pitävät sopivana ja millaisia eivät. Koska monien mielestä moraali on sitä mitä yhteiskunta ja enemmistä pitää moraalisena moraaligallup myös antaa ihmisille osviittaa siitä mitä pidetään yleisesti hyväksyttävänä ja paheksuttavana. Jotkut ihmiset sitten soveltavat tätä tietoa käyttäytymiseensä. Näin gallupit luovat moraalia.

2. Gallupit kertovat kuitenkin vain sen miten suomalaiset käyttäytyvät ja mitä he uskovat moraalista, eivät miten meidän tulisi käyttäytyä ja mitä meidän tulisi moraalista uskoa. Gallupit ovat siis deskriptiivisiä (kuvailevia), eivät prespriptiivisiä (määrääviä). Aito moraalinen ajattelu ei voi rakentua galluppien yleistysten varaan. Se miten suuri määrä suomalaisista hyväksyy tai paheksuu jotain asiaa kertoo vain sen, että niin ja niin suuri määrä suomalaisia suhtautuu asiaan tietyllä tavalla. Tieto on sinänsä arvokas, mutta ei kerro mikä ihan oikeasti on eettistä ja mikä ei. Vastauksia viimeksi mainittuihin kysymyksiin on etsittävä galluppien ulkopuolelta.

3. Moraali kiinnostaa ihmisiä, koska me olemme pohjimmiltamme Jumalan kuvaksi luotuja moraalitietoisuuden omaavia olentoja. Jopa silloin, kun emme usko Jumalaan. Moraalitietoisuus ei edellytä uskoa Jumalaan. Sitä ei vain pääse pakoon. Se, että galluplukujen äärellä ihastelemme tai kauhistelemme osoittaa jokaisen uskovan syvällä sisimmässään, että on olemassa asioita, jotka ihan oikeasti ovat oikein tai väärin. Olkoonkin, että pinta-tasolla näkemykset siitä mitä asioita pidetään oikeana tai vääränä poikkeavat jossain määrin toisistaan. Silti kukaan ei voi väistää sitä yleistä tosiasiaa, että moraalisesti "oikea" ja "väärä" ovat erottamaton osa objektiivista todellisuutta.

4. Hesarin tutkimuksen mukaa suomalaisten moraali venyy tilanteen mukaan. Voi olla. Tämä viittaisi siihen, että me suomalaiset pidämme moraalia jossain määrin yksityisenä / subjektiivisena ja relativistisena kysymyksenä. Kukin määrittelee itselleen sopivan moraalin kussakin tilanteessa. Mutta tämä kertoo vain siitä miten me ymmärrämme moraalin aseman. Ei kukaan silti oikeasti ole, eikä edes pysty olemaan, johdonmukainen relativisti eettisissä kysymyksissä. Relativismi toimii silloin, kun siitä on itselle enemmän hyötyä kuin haittaa.

5. Tapio Puolimatka analysoi moraaligalluppia aika yllättävästä näkökulmasta haastatellessani häntä lauantai-illan Ristitulta –ohjelman viikon kysymykseen. Puolimatkan mukaan Hesarin gallupkyselyn tulokset kertovat muun muassa siitä, että ihmiset ovat entistä valmiimpia hyväksymään (ainakin pintatasolla) sellaisiakin asioita, jotka he syvemmällä omassatunnossaan tietävät kyllä vääräksi (esimerkiksi abortti). Tämä ristiriitaisuus johtuu siitä, että he eivät uskalla myöntää todellista pahuutta itsessään. Niinpä se on selitettävä vähemmän pahaksi, jotta siitä tulisi hyväksyttävää. Ja miksi ihmiset eivät uskalla kohdata itsessään olevaa pahuutta, vaikka syvällä sydämessään tietävät miten asia oikeasti on? Puolimatkan vastaus on yllättävä: Koska sekulaarissa yhteiskunnassa evankeliumin sanoma anteeksiantavasta Jumalasta on käymässä entistä ohuemmaksi. Nimittäin, kun tietää voivansa saada syntinsä anteeksi ei ole tarvetta peitellä, selitellä tai salata omasta sydämestään löytyvää pahuutta. Silloin uskaltaa olla avoin ja rehellinen omien moraalisten rikkomustensa suhteen. Sanoma armollisesta Jumalasta antaa rohkeutta kohdata oman pahuutensa rehellisesti ja tuoda syntinsä Jeesuksen jalkojen juureen.

Tällaisia ajatuksia tällä kertaa.

Nissisen homoteologiset argumentit eivät kestä

Vanhan testamentin eksegetiikan professori Martti Nissinen otti hiljattain kantaa vellovaan homokeskusteluun Helsingin Sanomien yleisönosastolla. Nissisen on kirjoittanut aiheesta kansainvälisestikin huomiota herättäneen tutkimuksen Homoerotiikka Raamatun Maailmassa (Yliopistopaino, 1994). Samainen teos on ilmestynyt myös englanninkielellä.

Nissinen on tekstissään luonnollisesti oikeassa siinä, että Raamattua on aina tulkittava, ja tulkittava vastuullisesti. Tulkitsemisen jälkeenkin on vielä kysyttävä Millä tavalla teksti on sovellettavissa meidän päiviimme vai onko lainkaan. Nissinen varoittelee kirjoituksensa lopulla hiukan holhoavasti tulkinnan ja vallankäytön vaaroista. Ikään kuin hän itse ei lainkaan tulkitsisi tai käyttäisi valtaa niin tehdessään.

Toisin kuin Nissinen esittää, kyse ei viime kädessä ole vallankäytöstä, vaan siitä mikä tulkinta on perustelluin ja nousee luontevimmin tekstistä itsestään. Kaikki esitetyt tulkinnat eivät ole yhtä hyviä. Omassa tulkinnassaan Nissinen tukeutuu toisiin homomyönteisiin tutkijoihin (kuten Robin Scroggs, John Boswell). Nissinen kierrättää Hesarin kommentissaan nimeltä mainitsematta Boswellin 80-luvun alkupuolella esittämän kiistanalaisen ”hyväksikäyttötulkinnan”. Se ei kestänyt kriittistä tarkastelua silloin, eikä kestä edelleenkään.

Nissisen tarjoilema näkemys on monella tapaa ongelmallinen ja kiistanalainen, kuten vaikkapa Pittsburghin teologisen seminaarin uuden testamentin apulaisprofessori Robert Gagnon perusteellisessa tutkimuksessaan on osoittanut. Kirjassaan The Bible and Homosexual Practice – Texts and Hermeneutics Gagnon kritisoi laajalti sekä Nissisen tulkintojen eksegeettisiä että hermeneuttisia heikkouksia. Kiinnostuneille Gagnonin perinpohjainen teos samoin kuin hänen nettisivustonsa ovat tutustumisen arvoisia.

Nissisen vetoaa Helsingin sanomien yleisöosastokirjoituksessaan siihen, että Raamattu ”ei sano sanaakaan samaa sukupuolta olevien ihmisten välisestä rakkaudesta eikä siihen perustuvista parisuhteista.” Pikemminkin vain seksuaalisesta väkivallasta tai alistamisesta tai sukupuoliroolien tietentahtoisesta vaihtamisesta. Tämä on Boswellia alusta loppuun saakka. Eittämättä eräät Vanhan testamentin jakeet sisältävät hyväksikäyttöön liittyviä piirteitä ja ne on toki huomioitava tekstien merkitystä arvioitaessa. Asia ei kuitenkaan ratkea näin simppelillä kaavalla.

Mitä Nissinen tarkalleen ottaen tarkoittaa todetessaan, että Raamattu ”ei sano mitään” rakkauteen perustuvista homosuhteista? Kenties hän olettaa, ettei Raamatun aikana tunnettu keskinäiseen kiintymykseen perustuvia samaa sukupuolta olevien parisuhteita. Tai ettei vaikkapa Paavali olisi sellaisia tuntenut. Mikäli kirjoittajat olisivat olleet sellaisista suhteista tietoisia, Raamatun, ja erityisesti Uuden testamentin tekstit ilmeisesti näyttäisivät toisenlaisilta. Tai sitten hän olettaa, että kirjoittajat ovat kyllä olleet tietoisia kiintymykseen perustuvista homosuhteista, mutta vaikenivat niistä. Tämä vaikeneminen olisi sitten tulkittava (!) ”myöntymisen merkkinä”. Kirjoittajat eivät nähneet keskinäiseen kiintymykseen perustuvia samaa sukupuolta olevien parisuhteita tuomittavina, eivätkä siksi ”sano” niistä mitään.

Toisenlainenkin tulkinta on mahdollinen. Jopa todennäköinen. Kirjoittajat eivät erittele rakkauteen ja hyväksikäyttöön perustuvia suhteita koska sellaisella erolla ei loppupeleissä ollut heille merkitystä. Ei sen enempää homosuhteita kuin aikuisten välistä insestistäkään suhdetta arvioitaessa (1 Kor. 5).  Tietysti alistaminen ja hyväksikäyttö kaikissa ihmissuhteissa on Raamatunkin mukaan väärin ja tuomittavaa (esim. 1 Piet. 3:7). Rakkaus, kiintymys ja keskinäinen kunnioitus eivät silti sellaisenaan tuo mitään suhdetta Jumalan tahdon piiriin, mikäli suhde muutoin on selvästi Jumalan ilmoitetun tahdon vastainen. Raamatun mukaan esiaviolliset heterosuhteetkin ovat syntiä, vaikka ne perustuisivat keskinäiseen kiintymykseen vailla alistamista ja hyväksikäyttöä.

Useiden muiden tutkijoiden ohella Gagnon on osoittanut, että antiikin aikana tunnettiin keskinäiseen kiintymykseen perustuvat aikuisten väliset homosuhteet. Väite siitä, että meidän tuntemamme homoseksuaalisuus siis poikkeaisi tässä kohdin siitä minkä Paavali on voinut tuntea ei pidä paikkaansa. Olkoonkin, että tätä myyttiä toistellaan meillä jatkuvasti jopa piispallisilta tahoilta.

Platon kirjoittaa teoksessaan Pidot jopa eliniän kestävästä kiintymyksestä samaa sukupuolta olevien aikuisten miesten välillä. Ateenan torilla oli Paavalin päivinä kahden samaa sukupuolta olevan aikuisen miehen, Harmodiuksin ja Aristogeitoksen, keskinäistä rakkautta ylistävä patsas. Sekä Platon että Aristoteles pohdiskelivat josko ainakin jonkin sortin kiinnostus homoseksuaaliseen käyttäytymiseen miesten kesken saattaisi olla jossain määrin synnynnäistä. Ja niin edelleen.

Eräät homoseksuaalitkin tutkijat pitävät Nissisen kannattamaa tulkintaa väkinäisenä ja epähistoriallisena.  Luis Crompton toteaa kirjassaan, Homosexuality and Civilization:

”Erään tulkinnan mukaan, Paavalin sanoja ei ole suunnattu sitoutuneessa suhteessa eläville ’bona fide’ homoseksuaaleille. Mutta tällainen hyvää tarkoittava lukutapa vaikuttaa väkinäiseltä ja epähistorialliselta. Paavali, kuten kukaan muukaan tuon ajan juutalainen kirjoittaja, ei missään viittaa vähäisessäkään määrin hyväksyvänsä samaa sukupuolta olevien suhteita missään olosuhteissa. Ajatus, että homoseksuaalien keskinäinen kiintymys tekisi suhteesta hyväksyttävän, olisi ollut täysin vieras Paavalille ja kenelle tahansa juutalaiselle tai varhaiselle kristilliselle kirjoittajalle.” 

Samoilla linjoilla on Bernadette J. Brooten, joka itse on lesbo. Nissisen, kuin itsestään selvyytenä tarjoilema tulkinta ei siis nauti varauksetonta tai yksimielistä hyväksyntää edes kaikkien homosuhteisiin myönteisesti suhtautuvien tutkijoiden parissa.

Niinpä Gagnon toteaa: “Jotkut väittävät Raamatun tuomitsevan ainoastaan hyväksikäyttöön ja alistamiseen perustuvat homoseksuaaliset suhteet (pederastian tai miesprostituution), mutta tällaisen tueksi ei ole lainkaan vakuuttavaa näyttöä. Parhaat homosuhteita kannattavat tutkijatkin tiedostavat, että homoseksuaalista käyttäytymistä koskeva raamatullinen kielto on muotoiltu absoluuttisesti.”

Huomionarvoista on, että Paavali puhuu molemminpuolisesta halusta ”[toinen] toisiaan kohtaan” (eis alleeloon; Rm. 1:27), mikä ei  erityisemmin viittaa hyväksikäyttöön tai alistamiseen. Pikemminkin molemminpuoliseen kiinnostukseen. Samansuuntaisesti Paavali Roomalaiskirjeessä mainitsee erikseen naispuolisen homoseksuaalisen käyttäytymisen (Rm. 1:26). Siihen  yleisesti ei katsottu liittyvän hyväksikäyttöä tai alistamista.

Nissisen tulkinta ontuu muutenkin. Hän pyrkii kytkemään Paavalin tekstin (Rm 1:22-26) Vanhan testamentin eräisiin teksteihin, joissa eittämättä on kyse myös alistamisesta ja hyväksikäytöstä. Tämä yhdistelmä ei kuitenkaan toimi. Alkukieli paljastaa useiden sanastollisten ja rakenteellisten yhtymäkohtien kautta kiistattomasti, että Paavalin roomalaiskirjeen katkelman taustalla on luomiskertomus (1 Ms. 1-2). Ei ajatus hyväksikäytöstä tai alistamisesta tai sukupuoliroolien vaihtamisesta tietentahtoisesti. Paavalin näkemyksen mukaan homoseksi on tuomittavaa sen kaikissa muodoissaan, koska se sotii Jumalan luomisjärjestystä vastaan.

 

Nissisen on puoliksi oikeassa todetessaan, että Raamattu ”ei sano sanaakaan samaa sukupuolta olevien ihmisten välisestä rakkaudesta eikä siihen perustuvista parisuhteista.” Mutta se puuttuva puoli on koko asian avain. Sen perusteella, mistä Raamattu hänen mukaansa ”ei sano” mitään hän sivuuttaa tarkoitushakuisesti tyystin sen mitä Raamattu sanoo. Nimittäin, alusta loppuun saakka Jumalan siunaamana ja Hänen tahtonsa mukaisen seksuaalisen käyttäytymisen viitekehyksenä pidetään miehen ja naisen avioliittoa. Tämä ulottuu syvälle jopa kristillisen symboliikan ytimiin. Kristuksen ja seurakunnan suhdetta verrataan miehen ja vaimon suhteeseen (Ef. 5:31-32). Kristus on sulhanen ja seurakunta on morsian. Maailman lopulla taivaasta alas laskeutuva uusi Jerusalem on kuin miehelleen kaunistettu morsian, kuvailee Ilmestyskirja.

Genesiksestä Ilmestyskirjaan, kaikkialla ja joka käänteessä, missä vain Raamattu yleensä sanoo yhtään mitään Jumalan tahdon mukaisista seksuaalisuudesta, Raamattu poikkeuksetta puhuu miehen ja naisen muodostamasta aviosuhteesta. Raamatulla ei ole mitään positiivista sanomaa homosuhteista missään olosuhteissa. Raamattu suhtautuu positiivisesti ja myönteisesti rakkauteen ja seksuaalisuuteen. Mutta Raamatun positiivinen sanoma rakkaudesta seksuaalisessa asiayhteydessä on läpeensä heteronormatiivinen. Tämän johdonmukaisesti Raamatussa vastaan tulevan seikan sivuuttaminen homoteologisessa argumentaatiossa, ja sille asiaankuuluvan hermeneuttisen painoarvon antamatta jättäminen, on yksinkertaisesti älyllistä epärehellisyyttä.

Se miksi Raamattu ”ei sano sanaakaan samaa sukupuolta olevien ihmisten välisestä rakkaudesta” ei ilmeisestikään merkitse sitä mitä Nissinen antaa ymmärtää, vaan juuri päinvastaista. Raamattu ei sano mitään samaa sukupuolta olevien rakkaussuhteista, koska Raamatun todistus Jumalan tahdon mukaisesta seksuaalisesta rakkaudesta liitetään johdonmukaisesti, yksin ja ainoastaan, miehen ja naisen muodostamaan aviolliseen viitekehykseen. Tämä ei tarkoita, että alistaminen ja hyväksikäyttö (fyysinen tai sanallinen) olisivat Raamatun mukaan avioliitossa sallittuja miehen ja naisen välillä. Ei myöskään, että keskinäinen kiintymys, turva, hellyys ja toinen toisesta saatava ilo nähtäisiin yhdentekevinä, kunhan suhteessa vain on mies ja nainen.  Jumalan sanan valossa sukupuolella on kuitenkin luovuttamaton merkitys avioliitolle.

Keskusteltaessa Raamatun valossa siitä minkälainen suhde on Jumalan siunaama ja mikä ei, pelkkä rakkaus ei riitä. Niin tärkeä ja toivottava kuin se onkin kaikissa parisuhteissa. Osapuolten välinen rakkaus ei pyhitä sen enempää homosuhdetta, kuin aikuisten välistä insestistäkään suhdetta vaikkapa äidin ja hänen aikuisen poikansa kohdalla. Samoin rakkaus ei Raamatun mukaan pyhitä esiaviollista tai avioliiton ulkopuolista heterosuhdetta. Ei myöskään avosuhdetta.

Robert Gagnon kiteyttää hyvin todetessaan, että homodebatissa on viime kädessä kyse etiikasta yleensä: Tulisiko sisäsyntyisten, biologisten halujen, vaiko Jeesuksen olla elämämme Herra ja valtias. Ihminen, joka ei seuraa Kristusta rakentaa etiikkansa luonnollisesti jollekin muulle perustukselle kuin Jumalan ilmoitukselle Raamatussa. Kristitylle sen sijaan Jeesuksen seuraaminen merkitsee kuuliaisuutta Hänelle ja Hänen apostoleilleen. Jumalan sana kehottaa Kristuksen seuraamiseen, jossa ”vanha minä kaikkine tekoineen” riisutaan pois ja pukeudutaan ”uuteen”, joka uudistuu ”oppiakseen yhä paremmin tuntemaan Luojansa ja tullakseen hänen kaltaisekseen” (Kol. 3:9-10).

Kristuksen seuraajan identiteettiä ei  määrittele yksin hänen seksuaalinen orientaationsa ja siitä nousevat halut. Hänen identiteettinsä ytimessä tulee olla Herra Jeesus Kristus, jonka opetuslapsena eläminen muodostaa jokaiselle suuntautuneisuudesta riippumatta elämänmittaisen haasteen. Ilman Pyhän Hengen vaikuttamaa uudestisyntymistä ihminen ei koskaan voi ymmärtää, että tällainen elämä ylipäätään on mahdollinen, ja että sellainen elämä voisi tuoda ilon ja rauhan.



-----
Lisälukemistoa

• Robert Gagnonin tutustumisen arvoiset kotisivut

-----------
Aiheesta aiemmin tällä blogilla: 

• YLEn homoilta aiheutti ennätyksellisen erovyöryn kirkosta - ja muuta palautetta
• YLEn homoilta ja Päivi Räsäsen ajojahti mediassa
• Kirkon sisällissota - Vantaan Sanomista poimittua
• Kiirettä pitää - homokeskustelu jatkuu 
• Myytti homouden synnynnäisyydestä - mitä tiede sanoo? 
• Jos kaksi rakastaa toistaan...  Entä jos kolme?
• Arkkipiispa Paarman sateenkaariargumentit eivät vakuuta
• Nissisen homoteologiset argumentit eivät kestä 
• Homokeskustelu heiluttaa nyt herätysliikkeitä
• Mitä eroa on sukupuolella, rodulla ja sukupuolisella suuntautuneisuudella?
• Ihmisen ja koiran avioliitto - Keskustelu homoadpitosta kiihdytti mieliä eduskunnassa
• Kristittyjen rinnastaminen natseihin on loukkaavaa

Jos kaksi rakastaa toistaan... Entä jos kolme?

Kesään kuuluu hengellisten juhlien lisäksi Gay Pride tapahtuma. Ulkoministeri Alexander Stubb avasi tämän vuoden pride-tapahtuman ja vaati puheessaan homopareille täyttä adoptio-oikeutta sekä lisäksi sukupuolineutraalia avioliittoa. "On aivan käsittämätöntä, etteivät kaksi toisiaan rakastavaa ihmistä voi adoptoida lasta vain seksuaalisen suuntautumisen vuoksi", Stubb sanoi.

Kaksi toisiaan rakastavaa? Miksi ei saman tien kolme tai neljä?

Kesäkampanjaan kuului myös oikeusministeri Tuija Braxin ulostulo ja ilmoitus, että oikeusministeriö ryhtyy syksyllä selvittämään miten Suomeenkin saataisiin pohjoismaisessa hengessä toteutettu sukupuolineutraali avioliitto. Sellainen voi olla todellisuutta jo 2012.

Tähän liitettyä lupausta siitä, että kirkolliseen vihkimiseen sukupuolineutraalilla avioliitolla ei olisi vaikutusta, sillä kirkko päättää itse, keitä vihkii kristilliseen avioliittoon, on pidettävä poliittisena bluffina.

Näinhän meille lupailtiin hartaasti nykyistä parisuhdelakia valmisteltaessa – jos nyt joku vielä muistaa edes reilu kymmenkunta vuota taaksepäin - ettei se vaikuta kirkkoon, ja ettei mitään homojen adoptiolakia valmistella. Kun alettiin valmistella adoptiolakia vakuuteltiin, ettei se suinkaan ole mikään askel kohti sukupuolineutraalia avioliittolakia. Bluffi meni täydestä ja sillä saatiin ns. ”epävarmat päättäjät” lain taakse. Samoin kuin sinisilmäiset kristityt, jotka haluaisivat kovasti, että kaikki vain rakastaisivat toisiaan.

Braxin lupauksella ei ole mitään todellista katetta siksikään, että päättäjät tietävät kirkon johdossa olevien tahojen kääntäneen aikaa sitten selkänsä Jumalan sanalle sekä kristillisen kirkon historialliselle avioliittonäkemykselle ja olevan yhteiskunnallisen kehityksen talutusnuorassa. Helsingin piispaksi valittu Irja Askola kannatti ensi töikseen samaa sukupuolta olevien parien kirkollista siunaamista. Sinä päivänä kun kirkko tähän ryhtyy lupaan laittaa blogini Top 10 linkkilistaan kolmeksi kuukaudeksi suoran linkin Vapaa-ajattelijoiden eroakirkosta.fi sivulle.

Jo tässä vaiheessa yhdyn täysin Uusi Tie –lehden päätoimittaja Leif Nummelan ajatuksiin siitä, että Raamatun arvovaltaan sitoutuvien kristittyjen on ”kirkon nykyisessä hengellisessä tilanteessa lakattava kokonaan käyttämästä harhaopettajien hengellisiä palveluja”.

Mutta palaan hetkeksi Stubbin ajatuksiin. Argumentit eivät näköjään ole vuosien saatossa lainkaan muuttuneet. Vain ”tyhjään tilaan” laitettu perusteltava asia on muuttunut: ”On käsittämätöntä, että kaksi toisiaan rakastavaa ihmistä eivät voi _____________ vain seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi.” Tyhjän viivan päällä on lukenut milloin ”rekisteröidä parisuhdettaan”, ”mennä keskenään naimisiin”, ”saada kirkolta siunausta”, ”adoptoida lapsia” ynnä muuta. Retorisesti rakkausargumentti on kätevä, koska sillä voidaan perustella lähes mitä vain ja se sopii minkä tahansa homopoliittisen päämäärän ajamiseen.

Rakkausargumentti on kuitenkin yhteiskunnallisesti absurdi ja moraalifilosofisesti heikko. Kuten alussa kysyin, jos on käsittämätöntä, että kaksi toisiaan rakastavaa eivät saa adoptoida lapsia vain seksuaalisen suuntautumisen vuoksi, eikö ole yhtälailla käsittämätöntä, että kolme tai neljä toisiaan rakastavaa eivät saa oman suuntautumisensa vuoksi adoptoida lasta tai mennä kolmistaan ja nelistään naimisiin, jos kerran kaksi toisiaan rakastavaa saa? Ja miksi yhteiskunta estää kahta tai kolmea toisiaan rakastavaa sukulaismiestä tai naista ”avioitumasta” ja adoptoimasta?

Eikä tähän ole mikään vastaus sanoa, että kukaan ei nyt suinkaan pyri toteuttamaan mitään noin älytöntä. Ei ole kauaakaan kuin monet pitivät samaa sukupuolta olevien parisuhdelakia – puhumattakaan homoadoptioista – täysin älyttömänä. Ajat muuttuvat. Rakkaus pysyy.

Haluan kysyä Stubbilta millä perusteella hän pyydettäessä kieltäisi kolmelta tai neljältä samaa sukupuolta olevalta mieheltä oikeuden rekisteröidä suhteensa, saada yhteisen sukunimen ja adoptoida lapsen, jos he kerran rakastavat toisiaan? Siis, jos yhteiskunnassa vahvistuvat äänet, jotka tahtovat venyttää avioliittolakia edelleen polyamorian, polygamian ynnä muihin, nyt käsittämättömiltä tuntuviin suuntiin, millä perusteella Stubb ja Brax rajoittaisivat näiden toisiaan rakastavien oikeutta siihen, mihin he samoilla rakkausperusteilla ovat valmiita antamaan oikeuden vain kahdelle? Ellei sitten ole niin, että todellisuudessa pyrkimyksenä onkin paljon pidemmälle menevää yhteiskunnallinen vallankumous, kuin mitä rohjetaan vielä ääneen lausua ja tämä on vain yksi askel siihen suuntaan.

Stubb siis käyttää rakkausargumenttia täysin absurdilla tavalla olosuhteisiin, joihin se ei lainkaan ole tarkoitettu. Se, että rakkausargumentilla voidaan perustella tällaisia yhteiskunnallisesti täysin anarkistisia ratkaisuja osoittaa, että sillä ei voida perustella avioliiton ja adoptio-oikeuden laajentamista miehen ja naisen välisen parisuhteen ulkopuolelle. Rakkausargumentti soveltuu korkeintaan hyvin suppeasti yksilöeettisiin perusteluihin siitä mitä joku omassa yksityisyydessään haluaa tehdä: ”Mitä se kenellekään kuuluu mitä kaksi aikuista ihmistä keskenään tekevät ja sopivat”.

Tällaisenaankin minimalistinen rakkausperustelu on eettisesti kiistanalainen. Mutta perustelun soveltamisala pysyy sentään siellä minne se asianmukaisesti edes jollakin tavalla kuuluu: yksilöeettisiin ratkaisuihin yksilöiden välisessä yksityisessä kanssakäymisessä. Yhteiskunnallisten ratkaisujen perusteluna rakkausargumentti johtaa kaaokseen. Yhteiskunnan tehtävä ei ole tehdä mahdolliseksi kaikki mitä ihmiset keskinäisestä rakkaudesta vain sattuvat saamaan päähänsä. Ja tällaiselle kaaokselle Stubb ja muut vaikuttajat ovat avanneet ovet.

Uutisten mukaan kaikki suurpuolueet ovat sukupuolineutraalin avioliiton kannalla. Tämä, samoin kuin Stubbin ja Braxin lausunto, on syytä pitää mielessä. Vaaliuurnilla tavataan.


----------

Sillä niin Jumala rakasti maailmaa – samoin tulisi meidänkin

Uuden testamentin luku- ja jaejako on peräisin vasta keskiajalta. Mielenkiintoista silti, että Joh. 3:16 ja 1 Joh. 3:16 ovat hyvin lähellä toisiaan. Jälkimmäinen jae puhuu kuitenkin Jumalan meille osoittaman rakkauden lisäksi siitä nousevasta velvollisuudesta osoittaa rakkautta vuorostamme toisille.

”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.” (Joh. 3:16)

”Siitä me olemme oppineet tuntemaan rakkauden, että Jeesus antoi henkensä meidän puolestamme. Samoin olemme me velvolliset panemaan henkemme alttiiksi veljiemme puolesta.” (1 Joh. 3:16).

Kun katsoo tarkkaan voi huomata, että 1 Joh. 3:16 jakeen ensimmäinen virke tiivistää selvästi Joh. 3:16 sisällön. Kirjeessä Johannes korostaa, että Jumalan rakkaus ei passivoi kristittyä, vaan ohjaa hyviin tekoihin. Jeesus antoi henkensä meidän puolestamme, antaen sellaista mitä hänellä on: Iankaikkisen elämän. Meidän tulee antaa henkemme toistemme puolesta antaen sellaista mitä meillä on. Mitä meillä sitten on? Johannes vastaa kirjeessään seuraavassa jakeessa:

”Jos joku, jonka toimeentulo on turvattu, näkee veljensä kärsivän puutetta, mutta sulkee häneltä sydämensä, kuinka Jumalan rakkaus voi pysyä hänessä? Lapseni, älkäämme rakastako sanoin, vaan teoin ja totuudessa.” (1 Joh. 3:17).

”Toimeentuloon” (KR92) viittaava kreikkalainen sana on ”bios”, joka vuoden -38 kirkkoraamatussa on käännetty sanoin ”tämän maailman hyvää”. Kyseessä on se aineellinen hyvä, mikä ylläpitää ihmisen ajallista, ”biologista” elämänpiiriä. Johannes puhuu siis puutteessa ja köyhyydessä olevien auttamisesta. Jeesus auttoi meitä hengellisessä köyhyydessä, johon olimme kuolemassa. Meidän tulee auttaa ajallisessa köyhyydessä olevia. Sillä tavoin Jumalan rakkaus pysyy meissä, Johannes sanoo.

Ei ole sattumaa, että uusi testamentti korostaa hyvän tekemistä ja puutteessa olevien auttamista. Tämä on se ”vanhurskaus”, josta Johanneksen kirjeen mukaan Jumalan lapset tunnetaan Jumalan lapsiksi:

”Kun tiedätte, että hän on vanhurskas, te myös tiedätte, että jokainen, joka noudattaa vanhurskautta, on syntyisin Jumalasta … Tästä käy ilmi, ketkä ovat Jumalan, ketkä Paholaisen lapsia: se, joka ei tee Jumalan tahtoa (vanhurskautta; KR38), ei ole Jumalasta, ei siis myöskään se, joka ei rakasta veljeään.” (1 Joh. 2:29; 3:10).

Nämä ovat kaikuja Jeesuksen opetuksesta, jotka yhä soivat tuoreena apostoli Johanneksen korvissa. Jeesus muistutti, että viimeisellä tuomiolla ”vanhurskaat” tunnettiin siitä mitä nämä olivat tehneet yhdelle vähimmistä:

”Minun oli nälkä, ja te annoitta minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.” (Matt. 25:35–36).

Kaikki tämä on Johanneksen mainitsemaa ”tämän maailman hyvää” tai ”toimeentuloa” (bios). Jeesuksen mukaan vanhurskaat tunnettiin siitä, että he olivat tehneet hyvää.

Kyse ei ole siitä, että ihminen pelastuu hyvää tekemällä ja köyhiä auttamalla, vaan aivan niin kuin Johannes sanoo: ”Tästä käy ilmi, ketkä ovat Jumalan, ketkä Paholaisen lapsia…”. Jeesuksenkin opetuksessa Matt 25:31–46 tapahtuu jako Jumalan ja Paholaisen omien välillä sen perusteella minkälainen hedelmä heidän elämästään on voitu nähdä.

Mitä siis me teemme sen jälkeen, kun itse olemme saaneet kokea Jumalan rakkautta Jeesuksessa? Suljemmeko sydämemme avun tarvitsijoilta, vai ilmennämmekö Jumalan rakkautta eteenpäin?

Meidän tulee rohkaista toisiamme rakkauteen ja hyviin tekoihin. Ei siksi, että niiden kautta pelastuisimme, vaan siksi että olemme pelastetut. Maailmassa ei ole pulaa mahdollisuuksista tehdä hyvää puutteessa oleville. Kyse on arvoista ja Jeesuksen seuraamisesta. Tee jotain. Anna ajastasi ja varoistasi. Aloita lähellä olevista. Uskovat lapset, joilla on ikääntyviä vanhempia: teillä on kristillinen velvollisuus huolehtia elossa olevista vanhemmistanne heidän elämänsä iltapuolella. Jos hylkäätte heidät laitokseen tai kodin yksinäisyyteen hylkäätte Kristuksen! (1 Tim.5:4-8).

Itsekäs elämä ei ole vaihtoehto Jeesuksen seuraajalle. Lähellä ja kaukana on avun tarvitsijoita. Emme saa sulkea heiltä sydäntämme. Kukaan ei voi auttaa kaikkia, mutta kaikki voivat jollakin tavalla auttaa edes ”yhtä” näistä vähimmistä antamalla elämästään, ajastaan ja ajallisesta toimeentulostaan, jolla Jumala on meitä monia siunannut. Jos sinulla ei ole tuloja anna ajastasi ja osallistu vapaaehtoistyöhön puutteessa olevien auttamiseksi jossakin seurakunnassa tai järjestössä.

Puutteessa olevien auttaminen ei ole vain kuntavaaliteema ja poliittisten päättäjien velvollisuus. Se on vanhurskauden ja kristillisyyden tunnusmerkki, ja siksi luovuttamaton osa Jeesuksen seuraamista ja kumpuaa suoraan kokemastamme Jumalan pelastavasta rakkaudesta. Meidän on tehtävä Joh. 3:16 elämämme ykkönen, niin, että siitä tulee 1 Joh. 3:16.

Espoon tuomiokapitulin päätös ei yllättänyt

Olen pettynyt, vaan en yllättynyt, Espoon tuomiokapitulin päätöksestä hylätä rovasti Liisa Tuovista vastaan tehdyt kantelut.

Asiasta kertovassa tiedotteessa (ma 29.9.08) selvitetään tuomiokapitulin perusteluita seuraavasti: ”Tuomiokapitulin mukaan rovasti Tuovinen on toteuttanut papin pastoraalista tehtävää rukoilemalla parisuhteen rekisteröineiden nuorten puolesta ja siunaamalla heitä. Hän on soveltanut rukoushetken kaavaa ottaen huomioon tilanteen erityisvaatimukset. Tässä hän on toteuttanut kirkkojärjestyksen periaatetta, jonka mukaan jokaisella on oikeus sielunhoitoon ja rukoukseen.”

Tämä tulkinta loukkaa jokaisen asioista perillä olevan ihmisen älykkyyttä. Espoon hiippakunnan tuomiokapitulin pöytäkirjassa käy muun muassa ilmi, että Espoon seurakunnalle oli tehty tilavaraus nimenomaan ”häitä” varten. Vastineessaan tuomiokapitulille Tuovinen esittää nyt toimittaneensa pelkästään sielunhoidollisen ”rukoushetken”. Kenties kirkkolain ja -järjestyksen valossa tämä tulkinta on muodollisesti täsmällinen, mutta niin Tuovinen kuin tuomiokapitulikin ymmärtävät taatusti miten keinotekoista on vetäytyä tällaisten muotoseikkojen taakse. Ei ole sattumaa, että tilaisuuden toimitti kirkollisissa tiloissa Yhteysliikkeen pappi, eikä ”läsnä oleva seurakunta ilman pappia”, ja että ”osapuolten toivomuksesta” hetki oli suunniteltu puitteiltaan häätilaisuudeksi.

Tuomiokapituli osti Tuovisen selityksen siitä, että tilaisuus ei de facto voinut olla homoparin siunaamistilaisuus, koska kirkollahan ei ole virallista kaavaa sellaista varten. Rukoilemalla nuorten puolesta Tuovinen siunasi "heitä", ei "heidät". Hän siis ei ole rikkonut kirkkojärjestystä, koska ei ole voinut toimittaa sellaista siunausta, jollaista ei muodollissesti kirkossa ole olemassa kirkollisten toimitusten kirjan kansissa.

Tuovinen oli vastineessaan muistuttanut tuomiokapitulia siitäkin, että kirkolliskokouksen päätös siunauskaavan raukeamaan jättämisestä ei ole sama kuin nimenomainen kielto toimittaa siunaamisia. Se mitä ei erikseen ole kielletty on siis sallittu. Herää myös kysymys mistä siunauksesta hän nyt puhuu ikään kuin "toimituksena", kun hän samassa yhteydessä on juuri korostanut, ettei sellaista toimitusta vielä ole?

Hvittorpin leirikeskuksessa käytettiin Tuovisen mukaan kirkollisten toimitusten kirjan rukoushetkikaava, jota oli ”sovellettu tilanteen vaatimusten mukaan”. Mikä tilanne oli kyseessä ja minkälainen sovellus? Kerrataan: Espoon seurakunnan leirikeskuksen tilat oli tuomiokapitulin pöytäkirjan mukaan ennakkoon varattu ”häitä” varten. Kuten videovälähdyksistä voi nähdä tilaisuudessa pappi (Tuovinen) puhui kutsuvierasjoukon läsnä ollessa ”hääparille” alttarin ja krusifiksin edessä papillisessa varustukseessa albaan pukeutuneena, ja johdatti heidät sormusten ja lupausten antamiseen, ja siunasi parin rukoilemalla heidän puolestaan.

Jeesus sanoi osuvasti fariseuksille: ”Te teette Jumalan sanan tyhjäksi perinnäissäännöllänne, jonka olette säätäneet” (Mark. 7:13).

Tuovisen mukaan ”oikeus kuulua yhteen jonkun kanssa, jakaa elämä ja sen arvot toisen kanssa, on perustavaa laatua oleva ihmisoikeus,” todetaan Tuomiokapitulin pöytäkirjassa. Niinpä ”myös homojen ja lesbojen parisuhteen tukeminen on kansan ja kirkon syvän edun mukaista. Siihen tarvitaan Jumalan ja yhteisön siunaus.” Mutta miksi tällainen elämän jakamisen oikeus kuuluisi vain homoille ja lesboille, jos se kerran on niin perustava? Eikö yhtä lailla voitaisi järjestää rukoushetkikaavan mukainen ”sielunhoidollinen rukoushetki yksilöllisesti sovellettuna” myös kolmen naisen (tai miehen) puolesta, jotka haluavat kuulua yhteen ja jakaa elämänsä toistensa kanssa? Entä kahden heteropariskunnan puolesta polyamoristiseen suhteeseen? Muistetaan, ettei kirkko ole julkilausunut nimenomaista kieltoa siunata tällaisia elämänmuotoja?

Tuomiokapitulin päätöksessä heristetään tosin muodollisesti Tuoviselle sormea, kun siinä erikseen todetaan hänen ”menetelleen harkitsemattomasti” jättäessään tarkistamatta salliiko Espoon seurakuntayhtymä tiloissaan samaa sukupuolta olevien siunaamistilaisuuksia. Lakimiessasessori Pekka Leino jätti tuomiokapitulin päätöksestä eriävän mielipiteen.

Ystäväni Ari Puonti Aslan ry:stä analysoi edessä olevaa kehitystä minulle seuraavasti:

• Kirkko tulee sanomaan että meillä on kaksi eri näkemystä kirkossa ja meidän tulee kunnioittaa kumpiakin.
• Kun käytäntö kentällä toimii niin että siunaamista tapahtuu niin valmistellaan kaava siihen jonkin ajan kuluessa.
• Kirkko yrittää rauhoittaa konservatiiveja sillä että se toteaa että avioliitto on edelleen heteroliitto, MUTTA sen rinnalle tuodaan homoliiton siunaaminen.
• Papeille annettaan "omantunnonvapaus" joksikin aikaa mutta lain edessä se voidaan tulkita syrjinnäksi jos kieltäydyt homoparin siunaamisesta.

Tanssii pastorin kanssa. Askelkuvio on sama kuin naispappeuskeskustelussa.

Vielä kirkkoon kuuluvan Herran kansan on syytä tästedes syödä ruokansa ”kupeet vyötettyinä, kengät jalassanne ja sauva kädessä, kiiruusti”. Lähdön hetki lähestyy.