VIDEO: Evankeliumit perustuvat silminnäkijöiden todistukseen

Brittiläisen teologian tohtori Peter Williamsin erittäin mielenkiintoinen luento seikoista, jotka osoittavat evankeliumien perustuvan silminnäkijöiden todistukseen. Video on englanninkielinen ja luento kestää vajaan tunnin. Mielenkiintoiset diat esityksen lomassa havainnollistavat esityksen sisältöä. Suosittelen lämpimästi, jos vain sen verran on englanninkieli hallussa. Erittäin selvää englannin-enkkua. Ei tarvitse pinnistellä korvia.

Seurakunta tarvitsee Pyhän Hengen voimaa ja tervettä harkintaa

"Ystäväni, jos et kristittynä ole tällä hetkellä ylitse kaiken kiinnostunut siitä, että tarvitsemme Pyhän Hengen voimaa, niin pelkään pahoin, että minä en ymmärrä sinun kristillisyyttäsi." Näin kirjoittaa lontoolaisen Westminsterin kappelin legendaarinen edesmennyt julistaja D. Martyn Lloyd-Jones (1899–1981) upeassa kirjassaan Joy Unspeakable - The Baptism and Gifts of the Holy Spirit (Kingsaway, 1995). 

Lloyd-Jones osoittaa kirjassaan, kuinka avain elinvoimaiseen kristillisyyteen apostolien päivistä meidän aikaamme on aina ollut Pyhällä Hengellä täytetty elämä. Pyhän Henki kirkastaa Jeesuksen, antaa herätyksen, täyttää ilolla ja varustaa lahjoillaan palvelemaan Kristusta ja Hänen seurakuntaansa.

On siksi normaalia ja Jumalan sanan mukaista, että kristitty ihminen odottaa ja kaipaa kokea Jumalan voiman ja Pyhän Hengen lahjojen toimintaa omassa elämässään sekä seurakuntansa ja kansakuntansa keskellä.

Avain elinvoimaiseen kristillisyyteen on Pyhällä Hengellä täytetty elämä.

Olen toistuvasti vuosien varrella palannut Lloyd-Jonesin kirjan äärelle. Hänen syvällinen raamatullisuutensa, kirkkohistorian vahva tuntemus sekä vilpitön avoimuus Jumalan toimintaa kohtaan muodostavat vertaansa vailla olevan yhdistelmän, jollaista löytää harvoin monista uudemmista karismaattisista teoksista. Hänen kirjansa samanaikaisesti sekä innostaa kaipaamaan Pyhän Hengen täyteyttä että opastaa Raamatun mukaiseen terveeseen hengelliseen harkintaan 

Pyhän Hengen työhön kirkon menneessä historiassa ja nykyisyydessä myönteisesti ja avoimen rohkaisevasti suhtautuva Lloyd-Jones oli laajalti arvostettu Jumalan sanan opettaja. Hän kantoi erityistä huolta siitä, että seurakunnassa ei tukahduteta aitoa Pyhän Hengen työtä, josta kirkkohistorian vaiheissa on lukuisia esimerkkejä, mutta ei myöskään heittäydytä kritiikittömän fanaattisesti mukaan kaikkeen. Siitäkin on esimerkkejä kirkkohistoriassa.

Meidän tulee pitää mielessä apostoli Paavalin ohje kristilliselle seurakunnalle: "Henkeä älkää sammuttako, profetoimista älkää halveksuko, mutta koetelkaa kaikki, pitäkää se, mikä hyvää on" (1 Tess. 5:19–20). 

Miten kristittyjen tulisi asennoitua kun he kuulevat uutisia hengellisestä liikehdinnästä, jossa Jumalan sanotaan toimivan? Lloyd-Jones näkee ainakin kaksi suurta haastetta. 

Hengen työn tukahduttaminen on niistä ensimmäinen ja yleisempi. 

Ilman Pyhällä Hengellä täyttymisen mukanaan tuomaa hengellisen elämän elävöitymistä kristinusko voi muuttua pelkäksi institutionalismiksi, jossa "kiinnytään arvokkuuteen, juhlaviin seremonioihin ja kaikkeen mitä voidaan hallita ja pitää järjestyksessä, minkä vuoksi kaikkeen tavallisuudesta poikkeavaan aletaan suhtautua vastentahtoisen ryppyotsaisesti."

Lloyd-Jones oli huolissaan siitä, että toiset meistä kaipaamme sellaista kristillisyyttä, joka ei aiheuta häiriötä itsellemme eikä toisille. Haluaisimme sellaisen Pyhän Hengen vuodatuksen, joka ei sotke kellokoneen täsmällisyydellä ja mekanistisesti eteneviä tilaisuuksiamme. 

Joidenkin ihmisten temperamentti on sellainen, että he kaipaavat järjestystä ja arvokkuutta. Näiden ihmisten on oltava erityisen tarkkoja siitä, ettei tämä luonteenpiirre johda Hengen työn sammuttamiseen. "Henkilö voi olla kuolleen oikeaoppinen ja kuolleen kaavamainen samanaikaisesti", Lloyd-Jones varoittaa. 

Kaiken kritiikitön hyväksyminen ja sen seurauksena tempautuminen mukaan kaikkeen uuteen ja epätavalliseen muodostaa toisen haasteen. 

Tässäkin voi olla kyse osin temperamentista. Vilkasluonteinen ihminen pitkästyy nopeasti ja kaipaa menoa ja meininkiä. Hän tulee helpommin lähteneeksi harkitsemattomasti mukaan kaikkeen uuteen, koska arkinen uskonelämä koetaan tylsäksi. Toiset kaipaavat kiihkeästi uusia ja epätavallisia asioita.

Meidän on kuitenkin muistettava, että Raamattu itse käskee meitä koettelemaan kaiken. Täydellinen kritiikittömyys ei ole kristillinen hyve siinä missä kyynisyyskään. Eikä terve harkinta ole epäkunnioitusta Jumalaa kohtaan taikka Pyhän Hengen pilkkaa. 

He pelkäävät niin paljon nousevansa Jumalan työtä vastaan, että sivuuttavat asioita, joita ei saisi sivuuttaa. Tällainen johtaa fanaattisuuteen.

Lloyd-Jones tekee mielestäni kiinnostavan havainnon, kun hän sanoo kritiikittömyyden aiheutuvan pelosta. Kaavamaisuutta rakastavat ihmiset eivät tietenkään pelkää Hengen sammuttamista, koska heillä on valmis mielipide ja he jo ennakkoon tuomitsevat kaiken mikä poikkeaa totutusta. Mutta jotkut hengellisesti vilpittömät ja Jeesusta sydämestään rakastavat kristityt pelkäävät, ovat suorastaan kauhuissaan, että eivät vain tulisi vastustaneeksi Pyhää Henkeä jos he ryhtyvät arvioimaan mistä onkaan kyse. Tämä pelko estää heitä tarkastelemasta asioita tasapainoisesti ja he ovat valmiita uskomaan lähes mitä tahansa ja kaiken. He sivuuttavat kaikki varottavat signaalit ja mieleen nousevan epäröinnin peläten sellaisen merkitsevän nousemista Pyhän Hengen työtä vastaan tai jäävänsä siitä paitsi. Niinpä he heittäytyvät harkitsemattomasti mukaan uuteen. Ihan vain varmuuden vuoksi.

"He pelkäävät niin paljon nousevansa Jumalan työtä vastaan, että sivuuttavat asioita, joita ei saisi sivuuttaa. Tällainen johtaa aina fanaattisuuteen," Martin Lloyd–Jones kirjoittaa. 

Tähän voisi lisätä sen, että kritiikitön ihminen ei kykene erottamaan sitä, mitä Pyhä Henki hänessä vaikuttaa siitä mitä hengellisen kokouksen juhlahumun karismaattinen vertaispaine hänessä vaikuttaa. 

Ihanat tunteet ja vilpittömyys eivät korvaa tervettä harkintaa. Väitettyjen Hengen ilmiöiden ja herätysten arvioimista ei voi perustaa tunteisiin, sillä ne voivat johtaa vilpittömimmänkin ihmisen harhaan. 

Lloyd-Jones kertoo esimerkin lontoolaisesta juristista 1800-luvun alun irvingiläisen liikkeen parista. Richard Baxter oli jumalinen ja hengellinen mies, joka rakasti Herraa. Hän tempautui mukaan irvingiläiseen liikkeeseen, jossa hänelle profetoitiin kaikenlaista kuten, että hänen tuli jättää vaimonsa ja lakimiehen ammattinsa ja mennä oikeussaleihin julistamaan kesken oikeudenkäyntien Jumalan Hengen sanomaa. Baxter oli jo tehnyt valmisteluita vaimonsa ja perheensä jättämiseksi, mutta kaikeksi onnekseen tajusi viime tingassa, ettei kyse voi olla Jumalan Hengestä.

Lloyd-Jones näkee tapauksen opettavaisena:

"Älä anna ihanien tunteiden viedä sinua mukanaan. Sanot kenties: 'No, täytyyhän sen olla aitoa, koska se saa minut tuntemaan suurempaa rakkautta Jumalaa kohtaan.' Robert Baxterilla oli tapana sanoa, ettei hän ollut milloinkaan kokenut sellaista rakkautta Jumalaa kohtaan sydämessään, tai niin paljon Jumalan rakkautta itsessään, kuin tuona aikana elämässään. Hän oli valmis Jumalan tähden jättämään vaimonsa. Hän kertoi olleensa täynnä ennenkokematonta Jumalan rakkauden tuntua. Mutta hän tuli huomaamaan, että se oli harhaanjohtavaa."

Koska kukaan ihminen ei ole täydellinen emme voi perustaa arvioitamme yksin siihen mitä toiset hengelliset ihmiset kertovat kokeneensa. He ovat vilpittömiä, mutta epätäydellisiä. Lloyd-Jones kirjoittaa:

"Usein kaikkein parhaimmat ja vilpittömimmät ihmiset voivat erehtyä kaikkein vakavimmin. Kyynikot seuraavat sivusta ja sanovat: 'Minähän sanoin ja tiesin, että se oli väärää.' Tietenkin he sanovat näin, koska he sanovat niin kaikesta! He tuomitsevat ihan kaiken. Jumala heitä armahtakoon. Mahtanevatko he edes olla kristittyjä? Kuitenkin paholainen koettelee useimmin juuri hyviä, vilpittömiä ja totuuteen pyrkiviä sieluja tietäen heidän olevan lähimpänä Herraa. Hän ei tuhlaa aikaansa ylimielisiin formalisteihin, jotka, vaikka nämä istuvatkin kristittyjen seurakunnissa, ovat jo syvässä paholaisen huumaamassa unessa. Paholainen ei tuhlaa aikaansa heihin. Sen sijaan hän on huolissaan niistä ihmisistä, joilla on halu seurata Herraa varauksetta."

Meistä ei pidä tulla kyynikkoja, jotka torjumme teologisten tai liturgisten ennakkoluulojemme vuoksi kaiken Pyhän Hengen työn, joka ei tapahdu ihmisten säätämässä järjestyksessä. Mutta emme  saa olla kritiikittömiä fanaatikkojakaan, jotka heittäytyvät mukaan kaikkeen uuteen, koska väärän pelon tähden välttelemme vastuutamme tehdä sitä, mikä on välttämätöntä ja Raamatun mukaista: Koetella kaikki.

Martin Lloyd-Jones päättää henkien erottelemista käsittelevän lukunsa upeassa kirjassaan terveeseen huomautukseen:

"Minä sanon sinulle, ettei sinun pidä tehdä päätöstä vain siksi, että kuulet asiasta hyvämaineisilta ihmisiltä, eikä edes heidän kokemuksensa perusteella, sanoivatpa he sinulle mitä tahansa. Ole avoin ja valmis kuuntelemaan, mutta älä milloinkaan ole kritiikitön. 'Koetelkaa kaikki, pitäkää se mikä hyvää on."

Pyhän Hengen täyteys ja terve harkinta kuuluvat yhteen. Avoimuus on hyve. Harkitsemattomuus ei.

“Eihän Jumala ole antanut meille pelkuruuden henkeä, vaan voiman, rakkauden ja terveen harkinnan hengen.” (2 Tim. 1:7)

----------------
Käännökset D. Martin Lloyd-Jonesin kirjasta Joy Unspeakable ovat blogistin.

Edeltä valmistetuissa teoissa

”Sillä me olemme hänen tekonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten, jotka Jumala on edeltäpäin valmistanut, että me niissä vaeltaisimme.” (Ef. 2:10)

Ovikello soi.

Vuosia aikaisemmin meille oli kerran yritetty tunkeutua väkivalloin sisään viattomalta kuulostavan ovikellon soiton jälkeen. Siksi emme yleensä ole tällaisiin odottamattomiin ovikellon soittoihin reagoineet. Ystävät ovat oppineet ilmoittamaan etukäteen tulostaan.

Mutta tällä kertaa meillä oli kylässä tuttuja käymässä. Istuimme juuri kahvipöydässä rupattelemassa, kun ovikello soi.

Normaalisti olisin jättänyt ovikellon huomioimatta. Kenties ”pöytävieraitten tähden” tai siksi, että ajattelin meillä kuitenkin olevan pahimmassa tapauksessa numeerisen ylivoiman, päätin tarkista kuka ovella oli.

Oven takana seisoi nuori äiti pieni itkevä vauva sylissään.

Hän esitteli itsensä nopeasti ja kertoi olevansa eräästä huoneistosta samasta rappukäytävästä. Ilmeestä päätellen hän vaikutti huolestuneelta. Syy selvisi pian, kun hän esitti erikoisen pyyntönsä.

”Olin vaihtamassa vaippoja lapselleni, kun huomasin, ettei minulla ole lainkaan rasvaa voidellakseni lapsen kuivaa peppua ja lapsi vain itkee. Ei teillä sattuisi olemaan lainata jotain hajustamatonta perusvoidetta?”

Tähän väliin on hypättävä ajassa hiukan, ehkä noin reilu viikko tästä ovikeskustelusta, taaksepäin.

Minulla oli ollut sääressä pitkään ikävä ihottuma, jonka vuoksi olin käynyt lääkärissä. Lääkäri oli määrännyt minulle jotain lääkevoidetta ja kirjoittanut samaan reseptiin myös perusvoidetta. Kymmenen mahdollisimman isoa tuubia.

Minulle ei tänä päivänä ole selvinnyt miksi lääkäri liitti reseptiin niin monta rasvatuubia. Eivät ne mitään reseptilääkkeitä olleet. Mutta reseptiin ne oli kirjattu.

Kun en itse ollut töiltäni ehtinyt olin pyytänyt vaimoani hakemaan reseptissä mainitun lääkevoiteen. Vaimoni osti samalla kaikki reseptissä mainitut rasvat.

Kotiin tultuani löysin keittiön lääkekaapistamme valtavan määrän isoja rasvatuubeja. Näky oli huvittava. Ja upposihan niihin jonkin verran rahaakin, jonka olisi voinut käyttää mielestäni tärkeämpään.

Mutta päällimmäisenä ajattelin silloin, että mitä ihmettä minä teen kaikella sillä voiteiden määrällä?

Noin viikkoa myöhemmin ovemme takana seisoi yllättäen äiti lapsen kanssa pyytämässä rasvaa vauvan peppua varten!

No, minultahan sitä löytyi.

Olisittepa nähneet hänen ilmeensä kun annoin hänelle ainakin neljä tai viisi rasvatuubia. ”Onko nämä kaikki minulle?” hän kysyi ihmeissään. ”Ne on kaikki sinulle,” minä sanoin ja hymyilin päälle.

Ehkä olen lapsellinen. Mutta ajattelen, että Jumala oli tämän pienen sattumuksen järjestänyt viisaudessaan. Saimme armon vaeltaa edeltävalmistetuissa teoissa.

Kyseistä äitiä en ole sen jälkeen nähnyt. Ja ihottuma jalassakin on sittemmin parantunut.

Globaali hyökkäys kristinuskoa vastaan

Neljäkymmentä vuotiaan pohjoiskorealaisen naisen kotoa Pyonganin provinssissa löydettiin Raamattu. Nainen ammuttiin julkisesti ja armeijan upseeri muutti asumaan hänen taloonsa. Laosin kansanarmeijan sotilaat tunkeutuivat kristittyjen kotikokoukseen, pahoinpitelivät ja sitoivat miehet sekä lapset, ja pakottivat sitten katsomaan miten sotilaat raiskasivat ja tappoivat heidän vaimonsa, lasten äidit. Kaikki löydetyt Raamatut takavarikoitiin. Intialainen Rajes Singh heitti kotitekoisen pommin kirkon ikkunasta ja ampui 35-vuotiaan pastorin, Vinod Kumarin. Saudi-Arabian uskontopoliisiin kuulunut mies poltti kristityksi kääntyneen tyttärensä elävältä.

Neljä pysähdyttävää tapausta ingressissä ovat esimerkkejä laajalle levinneistä kristittyjen vainoista 2000 luvulta.

Kristityt eivät ole ainoa vainottu ihmisryhmä maailmassa. Yleensä läntinen media kuitenkin jättää huomioimatta sen tosiasian, että kristityt ovat kaikkein eniten vainottu yksittäinen uskonnollinen ihmisryhmä tämän päivän maailmassa.

Näin toteavat arvostetun Hudson Instituutin tutkijat Paul Marshall, Lela Gilbert ja Nina Shea huolellisesti dokumentoidussa teoksessaan VAINOTUT – Globaali hyökkäys kristittyjä vastaan (Persecuted – The Global Assault on Christians; Thomas Nelson, 2013, 405 sivua). Kirja lienee tämän hetken kattavin ja arvovaltaisin yksittäinen katsaus uskovien vainoihin ajassamme.

Kirja ei pyri sensaationhakuisuuteen, mutta erilaiset huolella dokumentoidut tapauskertomukset ja faktat ovat hätkähdyttävää luettavaa ja piirtävät julkisuudelta piilossa olevan kuvan laajamittaisista kristittyihin kohdistuvista vainoista tämän päivän maailmassa.

Pew tutkimuskeskuksen julkaisemien tilastojen mukaan uskonnollisuus on maailmassa lisääntynyt. Mutta samalla suvaitsemattomuus kristittyjä kohtaan on entisestään lisääntynyt. 

”Kristittyjen vaino on massiivista, laajalle levinnyttä ja lisääntymään päin, sekä edelleen heikosti uutisoitua”, kirjoittavat Hudson instituutin tutkijat kirjassaan. Kristittyjä vainotaan 133 maassa, mikä merkitsee noin kahta kolmasosaa maailman maista. Paikallisesti vainot kohdistuvat juuri kristittyihin laajemmin kuin mihinkään muuhun uskonnolliseen ryhmään.

Euroopan yhteisön katolisten piispojen konferenssin julkaisemien tietojen mukaan uskonnollisuuteen kohdistuvasta suvaitsemattomuudesta johtuvista hyökkäyksistä maailmalla 75 prosenttia kohdistuu juuri kristittyihin.

Laajalle levinneet kristittyjen vainot myös ravistelevat jälkikolonialistisia myyttejä kristinuskosta kehittyneen lännen ja ”valkoisen miehen uskontona”. Marshall, Gilbert ja Shea valottavat kirjassaan sitä millaiset kasvot on 2000-luvun

kristinuskolla:

”Monet ovat tietämättömiä siitä, että kolme-neljäsosaa maailman 2.2 miljardista nimellisesti kristitystä, samoin kuin ehkä neljä-viidesosaa maailman aktiivikristityistä, asuu kehittyneen lännen ulkopuolella. Vain kaksi maailman kymmenestä suurimmasta kristillisestä yhteisöstä – nimittäin Yhdysvallat ja Saksa - sijaitsee kehittyneessä lännessä. Maailmanlaaja kirkko koostuu valtaosaltaan naisista ja ei-valkoihoisista ihmisistä. Kiinasta saattaa pian tulla maa, jossa on kaikkein suurin kristillinen yhteisö koko maailmassa. Samaan aikaan Latinalainen Amerikka on suurin kristillinen maantieteellinen alue ja Afrikasta on tulossa suurimman kristillisen väestön omaava manner. Keskiverto kristitty planeetalla, jos sellainen löytyisi, olisi todennäköisesti brasilialainen tai nigerialainen nainen tai kiinalainen nuori”

Marshallin, Gilbertin ja Shean mukaan kristittyjä vainotaan nykyään kiihkeimmin post-kommunistisissa (valtionateismi) sekä islamilaisissa maissa ja Etelä-Aasian hindulaisilla ja buddhalaisilla alueilla. 

Eräillä alueilla vainot tulevat suoraan valtion taholta, jonka politiikkaan kuuluu väkivalloin taikka byrokraattisesti tiukasti valvomalla ja rajoittamalla estää kristinuskon leviäminen ja tukahduttaa kirkkojen toiminta. Tällaisia maita ovat vaikkapa Pohjois-Korea, Vietnam, Kiina, Burma, Saudi Arabia ja Iran.

Toisilla alueilla vainot taasen johtuvat siitä, että valtio on liian heikko tai välinpitämätön suojellakseen kristittyä vähemmistöä paikallisten kiihkoilijoiden mielivallalta. Näin vaikkapa Nigeriassa ja Irakissa.

Erilaiset alueellisesta hallinnasta kamppailevat terroristiryhmät, kuten Al-Shabab Somaliassa tai Taliban liike Afganistanissa, myös vainoavat kristittyjä.

Kiina, Vietnam ja Kuuba ovat kirjoittajien mukaan esimerkkejä maista, joissa kristinusko on vainojen hellittäessä kyennyt jossain määrin toipumaan ja elävöitymään jälleen.

Toisilla alueilla kristinusko on häviämässä kokonaan. Irakissa, jossa kristittyjä oli aikoinaan 35 prosenttia väestöstä on jäljellä enää 1.5 prosenttia kristittyjä. Iranissa kristittyjen määrä on pudonnut 15 prosentista 2 prosenttiin, Syyriassa 40 prosentista 10:een, Turkissa 32 prosentista 0.15 prosenttiin. 

”Nykyajan kristityt ovat niin rajujen vainojen kohteena, että sellaista on vaikea edes kuvitella. Joillakin alueilla kristinusko saattaa hävitä kokonaan uskonnollisten ääriliikkeiden ja despotismin seurauksena,” totesi Yhdysvaltojen kansainvälisen uskonnonvapauskomission edesmennyt puheenjohtaja Leonard A. Leo.

Kirjoittaessaan kristittyjen vainoista kirjoittajat tarkoittavat todellisia uskonnonvapausloukkauksia, eikä vain kristittyjen uskonnollisten tunteiden loukkaamista. ”Vainoilla me tarkoitamme tässä kirjassa sitä, että kohdemaissa elää kristittyjä, joita kidutetaan, raiskataan, vangitaan tai tapetaan uskonsa vuoksi. Heidän kirkkojansa saatetaan myös tuhota ja niihin hyökätä.”

Vainoista voidaan puhua myös (The US International Religious Freedom Act, 1998) silloin kun uskonnonvapautta loukataan ”mielivaltaisesti kieltämällä, rajoittamalla tai rankaisemalla” uskovia kun he:

• kokoontuvat rauhanomaisesti uskonnollisiin tapahtumiin kuten jumalanpalveluksiin, saarnaamaan ja rukoilemaan.
• puhuvat vapaasti omasta uskostaan
• vaihtavat uskontoaan tai uskonnollista viitekehystään
• pitävät hallussaan ja jakavat uskonnollista kirjallisuutta, mukaan lukien Raamattuja
• kasvattavat lapsiaan valitsemansa uskonnon opetusten mukaisesti

Uskonnonvapautta (IRFA 1998) loukkaavat myös:

• mielivaltaiset rekisteröintivaatimukset
• Mikä tahansa seuraavista teoista, jos sellainen on seurausta henkilön uskonnonharjoituksesta tai uskonnollisista käsityksistä: pidätys, kuulustelu, kohtuuttomien taloudellisten rangaistusten antaminen, uskonnolliset pakkokäännyttämiset, pahoinpitely, kidutus, silpominen, raiskaukset, orjuuttaminen, murhat ja teloitukset.

Lännen hallitusten ja median vaitonaisuus on osaltaan vastuussa siitä, että vainot kristittyjä kohtaan lisääntyvät, toteavat Marshall, Gilbert ja Svea  kirjassaan.

Esimerkiksi kirjoittajat muistuttavat kuinka suuri kansainvälinen kohu nousi Taliban liikkeen tuhottua Bamiyanin laakson suuret Buddhan patsaat vuonna 2001. Vuonna 2010, Yhdysvaltojen tukeman presidentti Kharzain hallituksen silmien alla, Afganistanissa lanattiin maan tasalle maan viimeinen kristillinen kirkko. Kansainvälinen hiljaisuus oli korviahuumaava. Afganistan liittyi teollaan Saudi Arabian kaltaisten maiden joukkoon, jotka eivät salli maassaan lainkaan kirkkorakennuksia. Kristittyjen on pakko kokoontua salaa kodeissaan.

Ja tuskinpa pääministeri Jyrki Katainenkaan mainitsi sanaakaan maassamme vierailleelle Turkin pääministeri Erdoganille siitä miten historiallisen Nikean kirkolliskokouksesta kuuluisassa kaupungissa (nykyisin Iznik) sijainnut Hagia Sofian kirkko (samanniminen kuin Istanbulissa) muutettiin marraskuussa 2011 valtion määräyksestä moskeijaksi. Tai siitä mitä Turkin laittoman miehityksen aikana, joka alkoi vuonna 1974, Pohjois-Kyproksella on tapahtunut kristityille sekä kirkoille, luostareille, kristityille hautausmaille. Turkin joukot ovat peräänantamattomasti pyrkineet hävittämään kaikki jäljet alueen kristillisestä menneisyydestä. Monet kristityt pakenivat Etelä-Kyproksen puolelle. Vain noin 350 kreikkalaisortodoksista asukasta on jäljellä alueella, joka nykyään on lähes täysin islamisoitu. Jäljet lähes parituhat-vuotisesta kristinuskon vaikutuksesta on lähes kokonaan hävitetty. Toukokuussa 2011, kertovat Marshall, Gilbert ja Shea, tuhottiin Vokolidan kylässä pohjoisessa sijainnut, lähes kaksisataa vuotta vanha kreikkalaisortodoksinen Pyhän Teklan kappeli. 

Kristuksen sankarit 

Vainotut –kirjassa on dokumentoitu mittava määrä tapauksia kristittyjen vainoista 2000-luvulla eri puolilla maailmaa. Ne antavat tilastoja paremmin kuvan siitä todellisuudesta, pelosta ja epävarmuudesta, jossa monet kristityt tänä päivänä joutuvat elämään. Kirjoittajat kertovat tapauksista paikoin hyvinkin tarkasti. Ohessa eräitä rajusti tiivistämiäni poimintoja: 

Pohjois-Korea 2001 – Nainen keskusteli naapurinsa kanssa uskonnosta. Hänet pakotettiin ottamaan ero miehestään ja passitettiin vankileirille, jossa hän kuoli. 

Pohjois-Korea 2003 – Eräs 16-vuotias poika oli opetellut Raamattua ulkoa. Hän ja hänen koko perheensä vangittiin. Syytös: Levitti ”huhuja Jumalasta”. 

Egypti 2005 – Turvallisuusviranomaiset pidättivät kristityksi vuonna 2003 kääntyneen muslimimiehen. Häntä kidutettiin repimällä varpaankynsiä. Hänet toimitettiin pakkohoitoon Kairon El-Khankan mielisairaalaan, jossa häntä pidettiin eristyksissä ja estettiin nukkumasta. Muutama kuukausi myöhemmin vapauduttuaan hän pakeni ja piiloutui. 

Orissa, Intia 2008 – Äärihindut tappoivat 40 kristittyä, raiskasivat naisia, polttivat elävältä, tuhosivat tuhansia koteja, polttivat satoja kirkkoja. Pari vuotta myöhemin, 2010, noin 60 Orissan vainoissa kadonnutta naista löydettiin Delhistä myytynä seksiorjiksi. 

Azerbajdzan 2009 – Poliisi tunkeutui pastori Shingarovin kotiin ja pani kaiken mullin mallin etsiessään ”laittomia kirjoja”, kuten Raamattuja. 

Malesia 2009 – Tulliviranomaiset alkoivat takavarikoida kristillisiä kirjoja, joissa käytettiin sanaa Allah. Noin 35 000 Raamattua takavarikoitiin. Maaliskuussa 2011 hallitus lupasi antaa Raamatut siinä tapauksessa, että niihin merkittäisiin päälle teksti ”Ainoastaan kristittyjen käyttöön”. 

Afganistan 2010 – Talibanit ampuivat kuoliaaksi kymmenen kristillisen lääkäritiimin jäsentä. 

Saudi Arabia 2010 – Yli 150 katolilaista pidätettiin osallistumisesta salaiseen messuun. 

Pakistan 2010 – Jouluaattona, 12-vuotias kristitty Anna kaapattiin autoon, joka vei hänet toiseen kaupunkiin. Siellä häntä pidettiin kahdeksan kuukautta, raiskattiin toistuvasti, pahoinpideltiin ja käskettiin kääntyä Islamiin. Syyskuussa 2011 Anna onnistui pakenemaan sieppaajiltaan. 

Saudi Arabia 2011 – Teksti koulukirjassa: ”Apinat ovat sapattikansaa, juutalaisia; siat ovat Jeesuksen joukkoon kuuluvia vääräuskoisia, kristittyjä.” 

Tadzikistan 2011 – Uusi lakiehdotus ”vanhempain vastuusta”, jonka mukaan alle 18-vuotiaat eivät saisi lainkaan osallistua kristillisiin jumalanpalveluksiin. 

Turkmenistan 2011 – Baptisteja ja Jehovan todistajia kidutettu Seydin työleirillä psykotrooppisilla huumeilla. 

Pakistan 2011 – Kristitty nainen tuomittiin 25 vuodeksi vankeuteen. Syytös: Kosketteli Koraania epäpuhtailla käsillä.

Ja niin edelleen.

Kristittyjen vainot ovat kaikkein ankarimmat ja väkivaltaisimmat tänä päivänä juuri islamilaisilla alueilla. Kuten yllä olevista poiminnoista ja muusta edellä kirjoitetusta voi havaita, vainot ovat silti paljon laajempi ilmiö. 

Mitä voimme tehdä?

Tutkijoiden Marshall, Gilbert ja Shea vaikuttava kirja ei ole kirjoitettu ainoastaan kauhukertomusten luetteloksi. Se on kutsu toimintaan. Vainot ovat todellisuutta ja meidän on herättävä tähän samaan todellisuuteen, vaikka vainot eivät kosketa meitä henkilökohtaisesti.

Meidän voimme rukoilla vainottujen sisartemme ja veljiemme puolesta ja pitää heidän tilannettaan esillä. Meidän tulee hankkia tietoa ja levittää sitä.

Kristittyjen vainoja seuraavat ihmisoikeusryhmät tarjoavat myös tilaisuuksia osallistua erilaiseen vetoomustoimintaan, joilla autetaan uskonsa tähden vangittuja ja pahoinpideltyjä.

Yksi tällainen vetoomus on Iranissa yli vuoden vangittuna ollut pastori Saeed Abedini, josta voit lukea lisää tästä linkistä. Voit myös osallistua vetoomukseen Abedinin puolesta tästä linkistä.

Kärsivät ja vainotut kristityt tietävät omakohtaisesti opetuslapseuden todellisen hinnan. Heidän uskonsa on esimerkki myös meille seistä selkä suorana ja pitää kristillistä todistusta esillä. Meillä on siihen vapaus.

-------------------

KANSAINVÄLINEN RUKOUSTAPAHTUMA VAINOTUN SEURAKUNNAN PUOLESTA Sunnuntaina 10.11. klo 18, Vanhassa kirkossa, Lönrotinkatu 6, Helsinki

Tule mukaan ja osallistu Kansainväliseen rukouspäivään vainotun seurakunnan puolesta (IDOP 2013) Helsingin Vanhassa kirkossa, Lönnrotinkatu 6, sunnuntaina 10.11 klo 18. Tilaisuudessa ovat mukana Barnabas Fund -ihmisoikeusjärjestön kansainvälinen johtaja Patrick Sookhdeo ja järjestön tiedottaja Caroline Kerlake ja pastorit Arto Antturi ja Seppo S. Kosonen sekä KIO:sta Juhani Huotari, Pirkko Säilä, Kari Tassia, Minna Oikarinen ja Jyrki Kela. Tilaisuuden järjestää Suomen Evankelisen Allianssin Kristittyjen ihmisoikeusryhmä (KIO). Musiikista vastaa sudanilainen lauluryhmä.

Aivokirurgi Eben Alexanderin kuolemanrajakokemus – Totuus taivaasta vai jotain aivan muuta?

Yhdysvaltalaisen Eben Alexanderin ”taivaskokemus” kuoleman rajan takaa (Near Death Experience, NDE) herätti maailmalla huomiota, kun aikakauslehti Newsweek teki siitä kansijutun vajaa vuosi sitten. Heaven Is Real (Taivas on todellinen) –julisti Newsweekin kansi. Alexander kertoi kokemuksestaan kirjassa, joka oli juuri ilmestynyt englanniksi nimellä Proof of Heaven. Kuluvana syksynä Alexander vieraili Suomessa markkinoimassa kirjansa suomenkielistä versiota Totuus taivaasta – Tiedemiehen silmiä avaava kuolemanrajakokemus (WSOY).

Tutustuttuani Eben Alexanderin suurta huomiota herättäneeseen tapaukseen Newsweek –lehden pohjalta, puhuin NDE kokemuksista, niihin liittyvästä tutkimuksesta sekä Raamatun opetuksesta kuoleman jälkeisestä elämästä Savenvalajan Pajan kokomittaisessa opetusillassa viime marraskuussa 2012. Mainittu opetus löytyy yhä Mediakanavaltamme kolmiosaisena opetuksena. Siksi en tässä blogissani ryhdy lähemmin kuvailemaan Alexanderin kokemuksen sisältöä, koska se on katseltavissa / kuunneltavissa mainitsemastani opetustallenteessa, johon ohjaavat linkit löytyvät tämän blogin lopusta.

Opetuksen jakautuminen kolmeen eri jaksoon on opetusta katsottaessa syytä pitää mielessä, sillä ensimmäisessä osassa käsittelin Alexanderin kokemusta kyseisen lehtiartikkelin valossa, joka laajuudestaan huolimatta jätti vielä monia kysymyksiä auki. Vasta myöhemmin kirjan saatuani käsitys Alexanderin kokemuksesta on täsmentynyt ja puheen kahdessa jälkimmäisessä osassa esiin nostamani varaukset ja huolenaiheet ovat nousseet sitäkin tärkeämpään asemaan. Puheessani käsittelen ja arvioin myös muita tunnettuja kuolemanrajakokemuksia, kuinka niitä on yritetty selittää (osa 2), sekä Raamatun opetusta kuoleman jälkeisestä elämästä (osa 3), joten katsoja saa perspektiiviä myös niiden kautta Alexanderin kokemukseen. 

Alexanderin kokemus kumoaa materialistisen maailmankatsomuksen

Ennen kuin Eben Alexanderin kokemusta voi arvioida kristinuskon näkökulmasta on sille kuitenkin ensin annettava asiaankuuluva painoarvo sellaisenaan. Kokemus on lääketieteellisesti ajateltuna poikkeuksellisen vahva haaste materialistiselle maailmankatsomukselle, joka pyrkii kieltämään sielun, kuolemanjälkeisen elämän, ja pelkistämään ihmisen tietoisuuden vain aivojen sähkökemialliseksi toiminnaksi.

Tohtori Alexanderin, entisen vankkumattoman ateistin, materialistinen – ”mihin puu kaatuu siihen se maatuu” – maailmankatsomus muuttui kokemuksen myötä kertaheitolla. Se mitä hän ei ennen pitänyt lainkaan mahdollisena ja totena osoittautui hänelle vastaansanomattoman todelliseksi. Harvardissa lääketiedettä opettanut ja vuosikymmeniä aivokirurgina itse toiminut Alexander tiesi näet tarkkaan mitä aivoissa tapahtuu ja ei tapahdu, ja mikä tieteen mukaan piti olla mahdollista ja mahdotonta. Ei siis ole yllättävää, että voimakas kokemus mullisti hänen perusmaailmankatsomukseensa täysin.

Alexanderin kokemusta on vaikea sivuuttaa materialistisen pelkistävästi, vaikkapa aivojen happivajauksella. Se edellyttäisi jotain toimintaa aivojen tietoisuutta säätelevässä osassa, jota Alexanderilla ei lainkaan ollut.

Newsweek –lehdessä Alexander kirjoittaa:

”Useimmat kuolemanrajakokemukset aiheutuvat hetkellisestä sydänpysähdyksestä. Sydän lakkaa pumppaamasta verta avioihin, jotka eivät sen seurauksena saa riittävästi happea ja niin aivot eivät enää kykene tukemaan tietoisuutta. Tämä ei – kuten itse ennen omaa kokemustani olin ensimmäisten joukossa huomauttamassa – merkitse, että aivot ovat todella kuolleet … Useimmat näitä kokemuksia kokeneet olivat huonossa kunnossa, mutta eivät olleet ihan oikeasti lähellä kuolemaa. Mutta minä olin. Synapsit – aivojen neuronien väliset tilat, jotka tukevat sähkökemiallista toimintaa, joka saa aivot toimimaan – eivät ainoastaan toimineet huonosti minun kokemukseni aikana. Ne pysähtyivä kokonaan.”

Kirjansa liiteosiossa Eben Alexander arvioi muitakin materialistisia selitysyrityksiä hänen kokemukselleen lääketieteen valossa, kuten voimakkaan lääkityksen aiheuttamia hallusinaatioita. Mutta nekin edellyttäisivät jonkinlaista aivotoimintaa, mitä Alexanderilla ei ollut. Se mitä Alexander koki, ei tapahtunut hänen aivoissaan. Hän oli jossain muualla.

Lääketieteen näkökulmasta Eben Alexanderin NDE kokemus lienee yksi vahvimpia olemassa olevia tieteellisesti varmennettuja viitteitä siitä, että aineellinen todellisuus ei ole koko todellisuus, kuoleman jälkeen on elämää ja materialistinen maailmankatsomus väärä.

Vaikka se voikin tulla kuoleman rajalla ateistille ihan uutena asiana vastaan, niin Raamatun valossa ei tietenkään ole mitään uutta ilmoitusta se, että ihmisellä on sielu ja kuoleman jälkeen on elämää.

Eben Alexander - meedio ja shamaani?

Päästyäni lopulta tutustumaan itse kirjaan Proof of Heaven kävi ilmeiseksi, että Alexanderin NDE kokemus on sisällöllisesti erittäin ongelmallinen kristinuskon ilmoituksen valossa. Kirjasta käy ilmi, että Alexander, samoin kuin tunnettu NDE tutkija Raymond Moody, ryhtyi kokemuksensa innoittamana etsimään yhteyttä kuolleiden henkiin. Alexander uskoo meidän siis voivan olevan mediumistisesti yhteydessä vainajien kanssa ja siten saavamme jotain arvokasta tietoa universumista ja ”jumalasta”.

Hän kertoo kokemuksensa aikana päässeensä lähimmäksi koko kaikkeuden ”ydintä” (Core) kuin kukaan koskaan aiemmin ennen häntä. Hän väittää olleensa "suorassa" tai "välittömässä" yhteydessä jumalalliseen. Kirjasta välittyykin Alexanderin vankkumaton usko omaan rooliinsa jonkin aivan ainoalaatuisen henkisen tiedon ja salaisuuksien sanansaattajana. Hän on eräänlainen shamaani. Hän ei tosin itse tätä termiä itsestään käytä. Kuitenkin tapa, jolla hän puhuu roolistaan kuoleman tuolla puolen saamansa viestin ja kokemusten sisällön välittäjänä sekä kaikkien mahdollisuuksista pyrkiä meditatiivisesti yhteyteen henkien maailman kanssa, oikeuttaa termin käytön.

Alexanderin kokemuksesta puuttuvat kokonaan ajatus Vapahtajasta tai synnistä. Hänen kohtaamansa naispuolinen opas (joka kirjan lopussa paljastuu hänen nuorena menehtyneeksi sisarekseen, jota hän ei koskaan ehtinyt tuntea) sanoo hänelle vain salaperäisesti: ”Olet rakastettu ja hyväksytty. Sinulla ei ole mitään pelättävää. Et voi tehdä mitään väärin.” Oprah Winfreyn haastattelussa Alexander tosin on täsmentänyt, ettei tämä tarkoita, ettei ihminen voisi tässä maailmassa tehdä mitään väärää. Ainoastan, että hän oli rakastettu ja täysin turvassa taivaskokemuksensa aikana.

Ja vaikka Alexander ohimennen kertoo miten merkitykselliseksi hän kokemuksensa jälkeen koki käynnin kirkossa ja ehtoollisella, hän silti kuvailee jumalaa hindulaisuuden Om-tavun avulla. Vaikuttaakin siltä, että hän pyrkii tyypilliseen New Age tapaan yhdistelemään eri perinteitä ikään kuin kaikki uskonnolliset käsitykset olisivat yhtä tosia kuvauksia Jumalasta.

Voivatko NDE kokemukset olla pahojen henkien aikaansaamia?

Tohtori Eben Alexander suhtautuu kokemukseensa yllättävän naivilla herkkäuskoisuudella. Hänellä ei ole pienintäkään epäilystä siitä, että hänen kokemuksensa oli todellinen. Yhtäältä tämä johtuu varmasti siitä, että kokemus itsessään on ollut voimakas. Muuttihan se entisen ateistin kertaheitolla uskomaan henkimaailman todellisuuteen. 

Mutta vaikka kokemus sellaisenaan olisi aito osoitus henkimaailman ja kuoleman jälkeisen elämän todellisuudesta tästä ei automaattisesti voida päätellä, että Alexanderin kokemus ei voisi johtaa häntä harhaan. Alexander tuntuu odottavan kirjansa lukijalta kritiikitöntä tempautmista hänen kiehtovan kokemusmaailmansa pyörteisiin ja siitä tehtyihin tulkintoihin.

Jos kuitenkin henkien maailma on todellinen ei ole lainkaan tavatonta ajatella, että siinä missä ihmiset toisinaan valehtelevat toisilleen, on myös olemassa henkiä, jotka voivat valehdella ihmisille, jotka astuvat heidän maailmaansa. Raamatun mukaan on olemassa eksyttäviä henkiä (1 Joh. 4:1-3) minkä vuoksi varoitetaan: ”Älkää jokaista henkeä uskoko”. Raamattu tuskin turhaan jyrkästi kieltää yritykset ja pyrkimykset hankkiutua henkimaailman ja vainajien kanssa tekemisiin meedioiden ja spiritualistien välityksellä (5 Moos. 18:10-11).

NDE-kokemukset osa yleistä ilmoitusta?

Siinä missä erilaisten sairaskohtausten tai onnettomuuksien yhteydessä sattuneiden, lääketieteellisesti todennettavien kuolemanrajakokemusten voidaan ajatella antavan meille jonkinlaista kokemuksellista valoa kysymykseen siitä onko kuoleman jälkeen ylipäätään elämää, liikutaan mielestäni ns. yleisen ilmoituksen alueella. Tällöin henkilö ei ole etsinyt yhteyttä henkien maailmaan. Hän vain on joutunut kuoleman rajalla tekemisiin sen kanssa.

Jumala on luonut sekä näkyväisen että näkymättömän, enkelit ja henkivallat (Kol. 1:16). Apostoli Paavalin mukaan ihminen voi luomakunnasta päätellä, että Jumala on olemassa (Room. 1:19-23). Mutta tämä tieto sellaisenaan ei automaattisesti johda ihmistä palvelemaan Jumalaa luojana, vaan itsepetokseen synnin tähden taipuvainen turmeltunut sydän ja mieli voi kaikesta huolimatta johtaa ihmisen harhaan palvelemaan epäjumalia.

Henkien näkymätön maailma, jonka kanssa ihminen saattaa kuolemanrajakokemuksessa joutua kosketuksiin, kuuluu myös Jumalan luomaan maailmaan. Se saattaa vakuuttaa paatuneimmankin ateistin, kuten Eben Alexanderin, henkien maailman ja kuolemanjälkeisen elämän todellisuudesta, mutta se ei itsessään vielä kerro koko totuutta.

Myös tässä kohtaa Alexander menee ilmeisen harhaan ajatellessaan, kuten kirjasta käy selvästi ilmi, että ruumiillisuus rajoittaa ja sitoo ihmistä johonkin vähemmän todelliseen. Ruumiittomassa hengen maailmassa sen sijaan ihminen on vapaa kaikesta mikä sitoo häntä valheellisuuteen. Niinpä kaikki mitä hän hengen maailmassa kokee täytyy olla totta. Tämä on puhtaaksiviljeltyä gnostilaisuutta. Ei kuitenkaan ole mitään itsestään selvää syytä olettaa, että synti ei voisi vääristää havaintoja myös kuolemanrajakokemuksissa. Tai että ihmisen taipumus itsepetokseen olisi vähäisempää ilman ruumista, kuin ruumiissa.

Vaikka kuolemanrajakokemukset voivat yleiseen ilmoituksen piiriin kuuluvana vakuuttaa ihmisen kuoleman jälkeisen elämän mahdollisuudesta yleensä, aivan niin kuin luodun näkyvän maailman tarkastelu voi vakuuttaa Jumalan olemassaolosta yleensä, tämän pidemmälle niistä ei useinkaan voida päätellä.

Vasta Jumalan erityinen ilmoitus Jeesuksessa ja Pyhän Hengen antamassa Raamatussa ohjaa ihmisen tuntemaan Jumalan henkilökohtaisesti, ei vain luomakunnasta pääteltävissä olevana Luojana, vaan myös syntien anteeksiantajana.

Sopivatko NDE-kuvaukset kristilliseen käsitykseen taivaasta ja helvetistä?

Raamattu ei itse asiassa kuvaile taivasta tai tuonpuoleista yleisesti ottaen kovin laajalti tai yksityiskohtaisesti. Erilaisten kokemusten sisältämiä ”maisemakuvauksia” tärkeämpää on arvioida Jumalan sanan valossa mikä on kuolemanrajakokemusten mukanaan tuoma sanoma. Alexander kuvailee laajalti näkemäänsä ja kuulemaansa. Pelkän maiseman perusteella ei useinkaan voida tehdä suuria johtopäätöksiä.

On syytä pitää mielessä, että Jeesus nousi ylös kuolleista. Toisin kuin kuolemanraja kokemuksia omaavat, tai Eben Alexander, Jeesus ei ollut vain kliinisesti kuollut, tai syvässä koomassa. Hän nousi biologisesta kuolemasta ja tietää asioista kuoleman rajan tuolta puolen. Hänen sanansa ovat viimeinen kriteeri NDE kokemusten arvioimiseksi. Ne ovat myös luotettava kriteeri tällaisten kokemusten arvioimiseksi, sillä Jeesus oli lähtöisin Jumalan taivaasta ja tietää totuuden taivaasta paremmin kuin kukaan kuoleman rajalla kääntymässä käynyt.

Useimmat julkisuuteen tulleet kuolemanrajakokemukset, myös Eben Alexanderin, ovat myönteisiä ”taivaskokemuksia”. Todistaako tämä, että helvettiä ei kenties ole? NDE kokemuksia saaneet ihmiset eivät ole kokeneet lopullista, biologista kuolemaa. Hehän ovat vironneet henkiin. Jotkut näistä kokemuksista mahdollisesti valottavat vain joitakin hetkiä välittömästi kuoleman jälkeen. Missä he olisivat jos eivät olisi palanneet, emme tiedä.

Toisaalta on olemassa myös ahdistavia helvettikokemuksia, kuten YouTubesta löytyvät ateisti Howard Stormin tapaus. Kuolemanrajakokemuksia vuosikymmeniä tutkinen sydänlääkäri Maurice Rawlingsin mukaan ahdistavia kokemuksia on enemmän kuin mitä julkisuuteen tulleiden taivaskokemusten perusteella voisi ajatella.

Jeesus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti

Kristitty ihminen ei perusta uskoansa kuolemanjälkeiseen elämään ja tuonpuoleiseen ihmisten kuolemanrajakokemusten varaan, vaikka näistä voidaankin yleisesti ottaen saada tukea sille käsitykselle, että kuoleman jälkeen on elämää.

Näissäkin kysymyksissä kristitty arvioi kaikkea Raamatun ja Jeesuksen opetusten valossa. Jeesus on totuus (Joh. 14:6) eikä mikään kokemus edes kuoleman rajalta mikä ei ohjaa ihmistä turvaamaan Jeesukseen ole totuudesta. Jumala herätti Jeesuksen kuolleista, ei koomasta, ja osoitti, että Jeesus puhui totta. Siksi Hänen opetuksensa on asetettava elämän ylimmäksi ohjenuoraksi ja kaikkien kokemusten arvioimisen ensisijaiseksi kriteeriksi. Ei ole mahdotonta, että Jumala antaa jonkun ihmisen joskus kokea jotain taivaasta, helvetistäkin.

Kuoleman jälkeen on elämää. Senhän me jo tiesimme. Jeesus, kuolleista noussut Jumalan Poika, sen meille kertoi kauan sitten. Millaista elämää? Jälleen kannattaa kuunnella Jeesusta, joka tuli taivaasta ja noustuaan kuolleista palasi Isän oikealle puolelle taivaassa, josta hän kerran tulee takaisin.

Raamatun ilmoitussanan valossa Eben Alexander liikkuu vaarallisilla vesillä.  Eksyen ja eksyttäen. Hän ei kokemuksensa kautta ole ollut välittömämmässä tai läheisemmässä yhteydessä Jumalaan kuin Jeesus Kristus.

Jeesuksesta Jumala itse sanoi: ”Tämä on minun rakas poikani, kuulkaa häntä” (Markus 9:7).

--------

Studio 24 MEDIAKANAVALLA

 Mitä kokemukset kuoleman rajan tuolta puolen paljastavat meille? Mitä Raamattu opettaa kuolemanjälkeisestä elämästä? Pasi Turusen kolmiosaisessa opetuksessa kuulet kokemuksista kuoleman rajan takaa ja NDE tutkimuksesta maailmalla.

Osa 1: Neurokirurgin matka kuolemanjälkeiseen elämään

Osa 2: Todistuksia kuoleman jälkeisestä elämästä

Osa 3: Raamattu ja kuoleman jälkeinen elämä


Eben Alexanderin haastaattelu:

Jeesuksen Golf-pallo – Juuri kun luulit, ettei Herra kuule rukouksiasi, niin…

”Niin muut opetuslapset sanoivat hänelle: ’Me näimme Herran’. Mutta hän sanoi heille: ’Ellen näe hänen käsissään naulojen jälkiä ja pistä sormeani naulojen sijoihin ja pistä kättäni hänen kylkeensä, en minä usko’. Ja kahdeksan päivän perästä hänen opetuslapsensa taas olivat huoneessa, ja Tuomas oli heidän kanssansa. Niin Jeesus tuli, ovien ollessa lukittuina, ja seisoi heidän keskellään ja sanoi: ’Rauha teille!’ Sitten hän sanoi Tuomaalle: ’Ojenna sormesi tänne ja katso minun käsiäni, ja ojenna kätesi ja pistä se minun kylkeeni, äläkä ole epäuskoinen, vaan uskovainen’. Tuomas vastasi ja sanoi hänelle: ’Minun Herrani ja minun Jumalani!’” (Joh. 20:25-28)

Minua on kiehtonut ja koskettanut Johanneksen evankeliumin lopusta löytyvä kuvaus Jeesuksen ilmestymisestä epäilevälle Tuomakselle.

Tietysti voisin taas kirjoittaa tutusta teemasta: uskosta, joka ei perustu näkemiseen. Mutta minua kiehtoo tässä kohtaamisessa eräs toinen seikka.

Kun Jeesus viimein ilmestyi myös Tuomakselle hän tiesi tarkkaan mitä tämä oli aiemmin sanonut. ”Ellen näe hänen käsissään naulojen jälkiä ja pistä sormeani…” Tuomas oli sanonut. ”Ojenna sormesi tänne ja katso minun käsiäni…” sanoi Jeesus heti hänelle ilmestyessään.

Miten Jeesus saattoi tietää mitä Tuomas oli puhunut, vaikka ei ollut edes läsnä kuulemassa?

Vai oliko sittenkin?

Tähän Jeesuksen ja Tuomaksen kohtaamiseen kätkeytyy sanoinkuvaamaton rohkaisun sanoma.

Jeesus kuulee meitä silloinkin, kun luulemme, ettei hän meitä kuule. Hän kuulee, vaikka meistä tuntuu siltä, ettei hän ole lainkaan läsnä.

Emme näe häntä. Kuitenkin hän kuulee ja tietää. Hän tietää meidän hätämme, kipumme, epäilyksemme, koetuksemme. Hän tietää, vaikka meistä tuntuisi, ettei Jeesus ole lähimaillakaan, kun meihin koskee. 

Mieleeni palautuu usein tapaus vuosien takaa ajalta, jolloin Patmos Lähetyssäätiö piti säännöllisiä hengellisiä kokouksia Harjukatu 2:ssa Helsingin Kristillisessä Keskuksessa.

Noihin aikoihin palvelimme  vaimoni, Parvinin, kanssa usein yhdessä siten, että minä saarnasin Jumalan sanaa ja rukouspalvelun alkaessa pyysin hänet rinnalleni rukoilemaan. Toki teemme tätä yhä vieläkin silloin kun siihen tarjoutuu tilaisuus.

Vaimoni on armoitettu esirukoilija. Esirukoilijan sydämellä varustettu. Mutta myös Pyhän Hengen antamalla profetoimisen ja näkijän lahjalla varustettu ihminen.

Yhtenä tällaisena iltana Kristillisessä Keskuksessa pyysin vaimoni jälleen saarnani päätteeksi rinnalleni rukoilemaan. Hetkisen rukoiltuaan hän nosti katseensa kohti yleisöä ja sanoi: ”Herra näytti minulle näyssä naishenkilön. Näin sinut seisomassa kotona peilin edessä ennen kuin lähdit tähän kokoukseen. Katselit kuvaasi ja itkit ja kyselit Herralta miksi Hän ei kuule sinun rukouksiasi. Herra sanoi minulle: Hän on kuullut sinun rukouksesi. Tule tänne eteen, niin rukoilemme puolestasi”

Monien vastaavanlaisten rukoushetkien joukosta tämä on erityisesti vuosien varrelta jäänyt mieleeni. Sen muisteleminen herkistää minut vieläkin. Näen yhä mielessäni elävästi kuinka Kristillisen Keskuksen kokousauditorion aivan perimmäisiltä istuimilta nousee ylös täysin ventovieras naishenkilö, raivaa tiensä vieressä istujien ohitse käytävälle ja astelee määrätietoisin askelin käytävää pitkin luoksemme salin etuosaan. Seuratessani hänen tuloaan huomaan hänen pyyhkivän kyyneleitä, jotka valuvat valtoimenaan.

”Minä olen se nainen”, hän nyyhkytti pysähdyttyään meidän eteemme. ”Juuri ennen tänne tuloa seisoin peilin edessä kysellen miksi Jumala ei minua kuule."

Miten kukaan saattoi tietää mitä hän ennen kokousta yksinäisyydessä oli tehnyt ja rukoillut? Kukaan ihminen ei ollut nähnyt tai kuullut mitä hän oli kotona tehnyt ennen kokousta. Herra, joka on aina läsnä kuitenkin tiesi ja rohkaisi häntä Pyhän Hengen välittämän profeetallisen viestin kautta luottamaan siihen, että Jumala on häntä kuullut.

Toinenkin tapaus monien joukosta palautuu tähän yhteyteen mieleeni. 

Olimme Turun VPK:n salissa monia vuosia sitten avustamassa esirukouspalvelussa Leo Mellerin kokouksessa. Leo oli saarnannut ja oli aika avata alttarihetki. Ihmiset saivat tulla pyytämään esirukousta puolestaan.

Rukoilimme vaimoni kanssa monien apua etsivien kanssa pyytäen Jumalalta apua heidän elämänsä tilanteisiin. En muista siitä tilanteesta kuin kaksi asiaa. Pitkän seisomisen seurauksena jalkojani särki sekä naishenkilön, joka pyysi esirukousta elämäntilanteessa, jossa koki itsensä neuvottomaksi ja ahdistuneeksi. Hän ei tarkemmin kertonut mistä oli kysymys, mutta pyysi rukoilemaan puolestaan. Mehän rukoilimme.

Rukoiltuamme vaimoni nosti päänsä ja sanoi naiselle hiukan epäröiden: ”En oikein tiedä mitä tämä tarkoittaa, mutta näin sinut Golf-mailan kanssa. Sinä yritit sohia palloa reikään ja olit turhautunut, kun se ei tahtonut mennä sisään. Mutta lopulta sinä sait sen reikään."

Minä olin lähinnä vaivautunut tilanteesta. Puhe Golf-mailoista ja palloista tuntui niin eriskummalliselta. Lapselliselta. Sitä paitsi se ei tuntunut yhtään ”hengelliseltä”. Mitä taivaallista siinä nyt oli puhua Golfista rukoushetkessä. Miksi ihmeessä Herra tällaista näyttäisi, ajattelin mielessäni. Mahtoiko vaimoni nyt innostua liikaa. Mutta pidin mölyt mahassa ja nielin saarnamiehen ylpeyteni.

”Toi kuvastaa just mun tilannettani tilanteeni”, nainen tokaisi.

"Ehkä Herra halusi rohkaista sinua luottamaan siihen, että lopulta asiat järjestyvät," vaimoni sanoi, ja jatkoi hieman hämmentyneenä: ”Minä en vain oikein ymmärrä miksi Herra tällaista minulle näytti - Golf-pallon ja mailan”

”Minä tiedän!” nainen vastasi tomerasti. Asiassa ei tuntunut olevan hänelle mitään epäselvää. ”Minun mieheni on ostanut meille ensi viikoksi Golf-kurssin ja me menemme sinne yhdessä ensi viikolla!”

Kun Jeesus ilmestyi Tuomakselle ylösnousemisensa jälkeen hän teki tälle selväksi, että hän tiesi kaiken mitä Tuomas oli sanonut, vaikka Tuomas ei häntä siinä tilanteessa nähnytkään. Herra oli silti läsnä.

Ehkä sinäkin olet rukoillut elämäsi vaikeuksien keskellä ja luullut, ettei Jumala sinua kuule. Miten rohkaisevaa onkaan tietää, että Herra Jeesus tuntee meidät, tietää tarpeemme, ja kuulee meitä ahdistuksessamme.

Silloinkin, kun ajattelemme olevamme aivan yksin ongelmiemme kanssa ja luulemme huutavamme tyhjyyteen emme sittenkään ole unohdettuja emmekä yksin. Herra Jeesus itse vakuuttaa sanassaan sinulle: ”Minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti”.

Hän kuulee rukouksemme ja tietää hätämme silloinkin, kun meistä tuntuu, ettei hän ole edes läsnä. Ajallansa hän vastaa ja ilmestyy avuksi. Tavalla tai toisella.

Älä anna periksi.

Juhannus - Johannes Kastajan juhla

Kun ajattelen kehitystä suomalaisessa hengellisessä kentässä, jossa liberaali kulttuurikristillisyys on aggressiivisesti ahdistamassa Raamattu-uskollista kristillisyyttä marginaaliin, en voi olla ajattelematta Johannes Kastajaa. Mies joka pysyi uskollisena Jumalalta saamalleen tehtävälle korottaa Kristusta ei kumarrellut aikansa muotouskonnollisen tai poliittisen johdon taholta tulevia paineita. 

Tarvitsemme samaa päättäväisyyttä ja periksi antamatonta uskollisuutta Jumalan kutsulle.

Apostoli Paavali muistuttaa kirjeessään roomalaisille: ”Älkää mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan uudistukaa mielenne hengeltä tutkiaksenne mikä on Jumalan tahto” (Room. 12:1-2).

Kristittyjen tulee kyetä uudistumaan muuttuvan ajan myötä, mutta ei mukautumaan ajan vaatimuksiin. Muuttuvat ajat asettavat aivan omat haasteensa Jumalan tahdossa pysymiselle ja tuohon haasteeseen voi vastata vain jos kykenee uudistumaan.

Liberaali kulttuurikristillisyys ei kuitenkaan tyydy vain uudistumaan voidakseen paremmin palvella Jumalan tahtoa, vaan se pyrkii mukautumaan. Näin se ei myöskään tarjoa maailmalle mitään vaihtoehtoa, vaan pyrkii tulemaan osaksi tätä maailmaa: ”He ovat maailmasta; sentähden he puhuvat, niin kuin maailma puhuu, ja maailma kuulee heitä” (1 Joh. 4:5).

Johannes Kastajan peräänantamattomuus ei ollut jääräpäisyyttä, jossa itsetarkoituksena oli seistä ”oikeiden asioiden” puolesta yleensä. Johanneksella oli missio, kutsumus, tehtävä. Hän ”valmisti Herralle tietä” ja osoitti kansalle tien Kristuksen luo: ”Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!” (Joh. 1:29).

Johannes oli tietoinen kutsustaan, mutta myös siihen liittyvästä marssijärjestyksestä: ”Hänen tulee kasvaa, minun vähetä!”. Johannekselle Kristus oli tärkeämpi kuin hän itse ja kaiken tuli tehdä tilaa Jeesukselle, myös hänen itsensä.

Olen viime viikkoina pariin otteeseen saarnannut Johannes Kastajan elämästä. Hänen kuolemansa muistetaan hyvin. Minua on silti erityisesti kiehtonut hänen syntymänsä, josta kerrotaan Luukkaan evankeliumin ensimmäisessä luvussa. Näen tuossa kertomuksessa avaimen siihen, kuinka Suomen hengellinen suunta alkaa muuttua.

Johannes Kastajan syntymä on kertomus yhdestä perheestä, jonka kaikki jäsenet saivat täyttyä Pyhällä Hengellä. Johannes itse täytettiin Hengellä jo äitinsä kohdussa (1:15). Elisabet, Johanneksen äiti, täytettiin Pyhällä Hengellä kun Jeesuksen äiti tuli häntä tapaamaan (1:41). Sakarias, Johanneksen isä, täytettiin Pyhällä Hengellä ja hän alkoi profetoimaan Johanneksen tehtävästä (1:67). Isä, äiti ja lapsi, koko perhe sai täyttyä Jumalan Hengellä.

Kristittyjen Suomessa ei ole syytä masentua eikä painaa päätä pensaaseen. Nyt on uudistuttava Jumalan tahtoon ja kaivettava esiin syvältä sydämestä se miksi Kristuksen seurakunta on olemassa: Osoittaaksemme kohti Kristusta! Tähän seurakunnan Herra antaa voimaa täyttämällä Hengellään isät, äidit ja lapset, jolloin nousee Herralle pyhitetty sukupolvi viemään Kristuksen kaikkialle yhteiskuntaan ja maailmaan.

Johannes Kastajan vaikutuksesta oman sukupolvensa keskellä kertoo välähdys, joka sijoittuu hänen kuolemansa jälkeiseen aikaan. Jeesus piipahti ”Jordanin tuolla puolen” paikassa, jossa Johanneksella oli tapana kutsua kansaa parannukseen ja kastaa heitä. Tässä evankeliumin viimeisessä, postuumissa viittauksessa Johannes Kastajaan kerrotaan: ”Ja monet tulivat Hänen tykönsä ja sanoivat: ’Johannes ei tehnyt yhtäkään tunnustekoa; mutta kaikki, mitä Johannes sanoi tästä, on totta’. Ja monet siellä uskoivat häneen.” (Joh. 10:41-42).

Johannes toimitti uskollisesti Jumalalta saamansa tehtävän oman sukupolvensa keskellä ja puhui sitä mikä on ”totta” Jeesuksesta. Ja vielä hänen kuolemansakin jälkeen monet tulivat Jeesuksen luo ja uskoivat Häneen! 

Suomalaisina kristittyinä meiltä kysytään vain uskollisuutta Jumalan antamalle kutsulle. Ei sitä kuinka suosittua on olla kristitty uskova tai kuinka suuret tai pienet kansanjoukot rientävät kokouksiimme. Tärkeintä on täynnä Pyhää Henkeä puhua uskollisesti totuutta Jeesuksesta oman sukupolvemme keskellä niin, että se muistetaan vielä kauan meidän jälkeemme: ”Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!”.  

Onko kirkon johtajilta pallo ihan hukassa?

Viime viikonvaihteen tapahtumat Helsingin lähetysjuhlilla ovat herättäneet laajalti kummeksuntaa niin kirkon sisällä kuin sen ulkopuolellakin. Rekisteröidyssä homoseksuaalisessa parisuhteessa elävän miesparin siunaaminen lähetystyöhön, ja heistä toisen vihkiminen papiksi samassa tilaisuudessa, ei osoittautunutkaan pelkäksi läpihuutojutuksi. Tuskin kukaan naivisti sellaista siitä edes odotti. Lähetysseuran vuosikokouksessa toteutettu äänestys paljasti asian aiheuttaman rajun sisäisen repeämän. Miesparin lähetystyöhön lähettämistä vastaan äänesti 205 ja 222 puolesta. Tyhjää äänesti 32. Timo Junkkaala perusteli esitystään äänestyksen suorittamisesta muun muassa asian jakavuudella, minkä seikan äänestystulos ainakin selvästi osoitti.

Alkuviikosta alkoi sitten tapahtua. Utsjoen seurakunnan kirkkoneuvosto ilmoitti varsin yksimielisestä päätöksestään sanoa irti sopimuksen Lähetysseuran kanssa ensi vuoden alusta lähtien. Ja paikallinen kirkko Kambodzhassa ilmoitti, etteivät he ota heille tarjottua homosuhteessa elävää miesparia vastaan työyhteyteensä. Eroakirkosta.fi palvelu ilmoitti myös pienestä eropiikistä. Kun tavallisesti palvelun kautta kirkosta tähän vuodenaikaan eroaa noin 50 ihmistä  erosi siitä viikonlopun jälkeen parissa päivässä nelinkertainen määrä, noin parisataa henkeä. Moni ilmoitti syyksi sen, että kirkko on luopunut Raamatusta. Vanhoillisten eroaminen on sivuston mukaan muutenkin lisääntynyt viimeaikoina.

Eri nettipalstojen lukuisissa kommenteissa, joita silmiini on sattunut, moni tavallinen seurakuntalainen onkin suuresti hämmästellyt sitä, eikö kirkon johdossa osata enää lukea Raamattua lainkaan? Mikä voisi olla selvemmin sanottu Raamatussa kuin se, että homoseksuaalinen käyttäytyminen on syntiä?

On tietysti sinänsä johdonmukaista, että siunataan rekisteröidyssä parisuhteessa elävä miespari lähetystyöhön tai sellaisessa suhteessa elävä henkilö papiksi jos kerran homoseksuaalisessa parisuhteessa ei ole mitään Jumalan tahdon mukaista moraalista pahennusta.

Jotta tällaiseen johtopäätökseen päästäisiin on kuitenkin Raamatun tekstejä tarkasteltava aivan erityisten silmälasien läpi. Tällöin on mitä ilmeisimmin täytynyt omaksua kaikkein radikaalein homoteologinen tulkinta Raamatun teksteistä.

Mielenkiintoista sinänsä on se, että ei ole lainkaan kiistanalainen väite teologisessa tutkimuksessa todeta, että  Raamattu ehdottomasti ja johdonmukaisesti yksikantaa torjuu homoseksuaalisen käyttäytymisen syntinä. Tämän tunnustavat kaikki.

Mutta kyseiset jakeet eivät enää koske meitä – sanovat liberaaliteologit.Miksi ei? Koska – vastaa homoteologinen argumentaatio – ”me tiedämme tänään enemmän” kuin Raamatun päivinä.

Mitä tämä ”enemmän” on? Väitetysti muun muassa se, ettei Paavalin päivinä tunnettu tasavertaiseen rakkauteen perustuvia homoseksuaalisia suhteita ja niinpä Paavali puhui vain hyväksikäytöstä ja rietastelusta. Toisin kuin tänään, tuolloin ei väitetysti myöskään tunnettu homoseksuaalisuutta ihmisen identiteettiin kuuluvana seksuaalisena suuntautuneisuutena. Näin ollen Raamatun kirpeä moraalinen kritiikki ei lainkaan koske henkilöitä, jotka kokevat omaavansa synnynnäisen homoseksuaalisen identiteetin.Ylipäätään homoseksuaalisuuden arvellaan olleen ratkaisevalla tavalla jotain muuta kuin homoseksuaalisuus tänä päivänä. Keskiaikaisessa kirkossakin – niin väitetään –siunattiin homopareja avioliittoon. Tässä pähkinänkuoressa olennaisimmat.

Homoteologinen argumentaatio, jolla Raamatun selkeä teksti yritetään vesittää, voidaan olennaisilta osin osoittaa virheelliseksi. Antiikin aikana, Paavalin päivinä, tunnettiin niin rakkauteen kuin orientaatioonkin vetoavat argumentit. Todistettavasti tuolloin jo tunnettiin tasavertaiseen kumppanuuteen perustuvia aikuisten välisiä homoeroottisia suhteita, eikä siksi ole perusteltua olettaa Paavalin olleen niistä tietämätön. Lisäksi tunnettiin syntyteorioita, joiden mukaan eräät homoseksuaalisen kiintymyksen muodot saattoivat ainakin joidenkin henkilöiden kohdalla olla jossain määrin sisäsyntyisiä ja biologisperäistä.

Apostoli Paavali ei kuitenkaan perustanut Roomalaiskirjeen 1 luvun huomionarvoista kritiikkiään homoseksuaalisen hyväksikäytön, irstailun tai epäjumalanpalveluksen varaan, vaan Jumalan tahtoon, jota ilmentää luomakunnassa ihmisen sukupuolisuus miehenä ja naisena. Tiede ei tähän päivään mennessä ole löytänyt mitään biologisesti determinoituvaa homouden ydintä, ja siksi puhe homoseksuaalisuuden synnynnäisyydestä on enemmänkin myytti kuin tieteellinen fakta. Eikä keskiaikainen kirkko koskaan ole vihkinyt samaa sukupuolta olevia pareja avioliittoon.

Homoteologisen argumentaatio voidaan akateemisen pätevästi osoittaa vääräksi jokaisen, Raamatun tekstin oikean tulkinnan kannalta keskeisen homoteologisen olettaman osalta. Tällaiseen kritiikkiin voi tutustua esimerkiksi teologian tohtori Robert A. J. Gagnonin monen sadan sivun laaja-alaisessa eksegeettisessä tutkimuksessa Bible and Homosexual Practice tai hänen nettisivuiltaan löytyvistä artikkeleista. Itse olen käsitellyt kriittisesti näitä homoteologisia tulkintoja suomeksi omalla Uskon Puolesta -blogillani (täällä, täällä, täällä ja täällä), samoin kirjassani Homoseksualismi – Rakkautta ja Rajoja (Kuva ja Sana, 2002). Tutustumisen arvoinen on myös teolgian maisteri Ari Puonnin kirja Suhteesta siunaukseen (Uusi Tie, 2010).

Kun nyt julkisuuteen vakuutellaan, ettei luterilaisen kirkon avioliittonäkemys viime viikonlopun tiimellyksessä kaikesta huolimatta ole muuttunut on se, vaikkakin muodollisesti totta, laiha lohtu. Virkakielellä tämä näet tarkoittaa vain sitä, ettei kirkolliskokouksessa ole tehty kirkkojärjestyksen mukaan asiasta virallista päätöstä.

Toiminnallaan kirkko kuitenkin osoittaa pitävänsä samaa sukupuolta olevien parisuhteita kirkon toiminnan ja teologian kannalta eettisesti ongelmattomana kysymyksenä, johon voidaan, ja tulisi, ottaa myönteisen siunaava kanta. Miten tästä lähtökohdasta kirkossa on ajateltu jatkossa pitää periaatteessa kiinni siitä, että vain mies ja nainen voitaisiin siunata avioliittoon?

Ne, jotka viime viikonloppuna osallistuivat siunaamaan rekisteröidyssä parisuhteessa elävän miesparin lähetystyöhön ja papiksi, ovat Raamatun valossa vakavassa teologisessa eksymyksessä. Miten tuohon toimitukseen sopii se periaate, että seurakunnan kaitsijan (papin) tulee olla ”yhden vaimon mies” (1Timoteus 3:2). Kaitsijan edellytyksenä vähintään siis on, että hän – sikäli kun on naimisissa – elää yksiavioisessa heteroseksuaalisessa parisuhteessa. Eikö juuri tähän sovellu Timoteuskirjeen varoitus siitä, että virkaanasettamisessa tapahtuvaa kätten päällepanemista tulee harkita tarkoin, jotta ei niin tehdessään tulisi osallisiksi toisten synteihin? (1 Tim. 5:22)

Viikonlopun siunaustoimitukseen lähetysjuhlassa hyväksyen osallistuneet eivät voi tekeytyä tietämättömiksi ainakaan siitä tosiasiasta, että kyseinen toimitus on ilmeisessä ristiriidassa Raamatun sekä kirkon parituhatvuotisen raamatunselitysperinteen ja sen kanssa linjassa olevan kirkon historian kanssa.

Raamattu ei kenenkään kohdalla ole asettanut synnitöntä täydellisyyttä edellytykseksi palvella Kristusta seurakunnassa. Mikään orientaatio sinänsä ei myöskään ole Kristuksen palvelemisen esteenä. Meillä kaikilla on enemmän vai vähemmän taipumusta erilaisiin synteihin, jonka vuoksi puhutaankin kristillisestä kilvoittelusta. Mutta Hänen seurakunnassaan palvelemisen edellytyksenä on olla seurakunnan Herran kanssa samaa mieltä siitä mikä on syntiä ja mikä ei, niin kuin Herra on sen pyhässä sanassaan ilmaissut. Synnistä on tehtävä parannus. Sitä ei tule pyhittää hengellisillä toimituksilla.

Summa summarum.

Luterilainen kirkko Suomessa on syvässä hämmennyksen tilassa, koska sen johtajilta näyttää olevan pallo aivan hukassa. Suunta sen sijaan vaikuttaa varsin selvältä. Vai mitä olisi ajateltava viime viikonvaihteen vanavedessä siitä, että arkkipiispa Kari Mäkinen on kirjoittanut kolumnin SETA:n tämän kesän Helsinki Pride -tapahtuman lehteen, jossa hän luonnehtii homoseksuaalisuutta muun muassa "elämän rikkaudeksi"?  Mäkinen kirjoittaa homoparaatin lehdessä: "Ajattelen Jumalan edessä hyvillä mielin ja mielessäni rohkaisten Pride-tapahtumaan osallistuvia monenlaisia ihmisiä, sekä niitä jotka eivät lähteneet liikkeelle."

Voi pyhä yksinkertaisuus!

-----
Muuta aiheeseen liittyvää tällä blogilla: 

• Sukupuolineutraali avioliitto - Kyllä vai ei? 
• Myytti homouden synnynnäisyydestä - mitä tiede sanoo?
• Miesparien siunaaminen - Onko kirkko keskiajalla siunannut homopareja?
• Kristitty pariskunta, joka ei hyväksy homoseksuaalisuutta ei saa toimia sijaisvanhempina
• Mitä eroa on sukupuolella, rodulla ja sukupuolisella suuntautuneisuudella?  
• RKP:n sukupuolneutraali silmänkääntötemppu 
• Jos kaksi rakastaa toistaan...  Entä jos kolme?
• Seppo Simola ja luterilaisen kirkon loppu
• Älä alistu! -kampanja osoitti, ketkä Suomessa eivät suvaitse erilaisuutta
• Arkkipiispa Paarman sateenkaariargumentit eivät vakuuta
• Nissisen homoteologiset argumentit eivät kestä 
• Iltalehti: Suomen miehille oikeus synnyttää?
• YLEn homoilta aiheutti ennätyksellisen erovyöryn kirkosta - ja muuta palautetta
• YLEn homoilta ja Päivi Räsäsen ajojahti mediassa
• Kirkon sisällissota - Vantaan Sanomista poimittua
• Kiirettä pitää - homokeskustelu jatkuu 
• Kristittyjen rinnastaminen natseihin on loukkaavaa
• Homokeskustelu heiluttaa nyt herätysliikkeitä
• Ihmisen ja koiran avioliitto - Keskustelu homoadpitosta kiihdytti mieliä eduskunnassa

Kotimaa24, Junkkaala - Eikö Israelia tarvitsekaan siunata?

Kotimaa24 uutispalvelussa uutisoiitiin tänään (23.4.) tuoreeltaan Juutalaisevankelioimisen Suomen työryhmän (JUST) Helsingin Lähetyskirkossa eilen, maanantaina (22.4.) järjestämää Jeesus Israelille –seminaaria. ”Israelia ei tarvitse siunata” julisti raflaafa otsikko referoiden yhden seminaaripuhujan, teologian tohtori Eero Junkkaalan aamupäivän alustusta. 

Ensilukemalta minua harmitti se, että koko päivän seminaarianti Jeesuksen julistamisen ihanasta etuoikeudesta ja tärkeydestä juutalaisille tuntui toimittajan käsittelyssä kiteytyneen yhden ainoan alustuksen pohjalta juttuun, jonka johdosta saattoi erehtyä luulemaan, että Lähetyskirkossa oltiin koolla, koska ”Israelia ei tarvitse siunata”.

Olin itse seminaarissa mukana koko päivän ja seurasin esitykset alusta loppuun. Lukuun ottamatta pientä hetkeä, jolloin loppuiltapäivästä haahuilin Kasarmikadun lähikortteleissa etsimässä Rakennusviraston pois hinaamaa autoani. Se oli sarjassamme Spede Pasasen lausahduksia: "Koskaan ei aamulla voi tietää miten kivaa on illalla". Mutta ei siitä sen enempää. Auto löytyi.

Seminaari oli monipuolinen ja antoisa, mikä käy ilmi ohjelmaa vilkaisemalla vaikkapa tästä linkistä. Alussa muisteltiin halki kirkkokuntarajojen arvostettua ja rakastettua rovasti Risto Santalaa ja hänen mittavaa elämäntyötään teologina, kirjailijana, rabbiinisten lähteiden tuntijana, jotta Israel saisi kuulla Messiastaan Jeesuksesta. Juutalaisevankelioimisen haasteita ja vaikeita kysymyksiä seminaarisa ei kartettu. Kysymystä korvaus- ja kahdenliiton teologiasta oli saatu Tanskasta käsittelemään Lausanne liikkeen juutalaisevankelioimisen kansainvälisen verkoston (LCJE) pitkäaikainen koordinaattori, teologian tohtori Kai Kjaer-Hansen.

Kotimaa24 uutisessa sinänsä totuudenmukaisesti referoitu Junkkaalan puheenvuoro ja siinä esiintyneiden ajatusten esilletuominen antoi seminaarista liian kapea-alaisen kuvan. Kyse oli alustuksesta, joka koski tärkeää aihetta Mitä on Israelin siunaaminen? Puheen jälkeen Eero itse haastoi kuulijoita olemaan kanssaan kriittisesti eri mieltä. Monet olivat ja nostivat toisenlaisiakin näkökulmia. Syntyi keskustelua, eikä vain otsikoita.

Esimerkiksi yleisön kommenteissa nostettiin esiin monia Israelille annettuja Raamatun lupauksia ja siunauskehotuksia. Mutta esiin nousi myös eräs tavattoman tärkeä huomio: Siinä missä Junkkaalan alustuksen näkökulmat nojasivat siihen periaatteeseen, että vanhaa testamenttia on tulkittava uuden valossa, yleisön keskuudesta kysyttiin, että eikö  olisi oikeampaa tarkastella uutta testamenttia vanhan valossa? Tämä oli paljon tärkeämpi kommentti kuin mihin seminaarissa oli aikaa paneutua ja valitettavasti ajatus jäi ilmaan.

Heitän  seuraavassa kehään muutaman oman kriittisen näkökulma liittyen  Kotimaa24:n referoimaan alustukseen. Teen sen siksikin, että en pystynyt osallistumaan seminaarissa alustuksen synnyttämään kriittiseen keskusteluun koska tulkkasin aamupäivän alustuksia ulkomaiselle puhujavieraallemme. Jos itse olisin pitänyt puheen samasta aiheesta olisin esittänyt joukon asioita toisin. Eero tietää, että kirjoitan ja että olen eräistä painotuksista ja johtopäätöksistä eri mieltä. Ystävät kestävät toisiltaan erimielisyyttäkin. Ilman ei syntyisi keskustelua. 

Ensin kuitenkin se kaikkein tärkein asia josta olen samaa mieltä: Olen ehdottomasti yhtä mieltä siitä, että Israelin siunaamiseen kuuluu tärkeimpänä se, että kerromme juutalaisillekin Jeesuksesta pelastajana. Ei ole kahta erilaista pelastustietä – yksi pakanoille, toinen juutalaisille. On vain yksi nimi, jossa kaikki voivat löytävät pelastuksen (Apt. 4:12). Tämä on luovuttamaton ja tärkeä evankeliumin totuus. Jeesus on Israelin Messias. Kuten Kai Kjaer-Hansen totesi: Jos Jeesus ei ole Israelin Messias, ei Hän myöskään ole kansakuntien Kristus. 

Miten tahansa siunaamisen määrittelemmekään ei sitä silti voi mielestäni rajata ”vain” Kristuksen viemiseen juutalaisille. Tällainen on asian perusteetonta pelkistämistä äärimmilleen. En lisäksi löydä Raamatusta tarvetta tällaiselle ”joko-tai” ajattelulle. Ei Israelin muun siunaamisen tarvitse (eikä pidä) olla pois Kristuksen viemisestä juutalaisille.

En myöskään näe perusteltuna sitä ajatusta, että vanhasta testamentista löytyvät kehotukset siunata Israelia tai juutalaiselle annetut lupaukset olisivat tulleet hengellisesti merkityksettömiksi vain koska uudessa testamentissa niitä ei eksplisiittisesti toisteta ja koska Jeesus on tullut. Niitä ei Uudessa testamentissa myöskään ole eksplisiittisesti kumottu tai hylätty.

Sen sijaan sanotaan, että Jeesus tuli ”v a h v i s t a m a a n  isille annetut lupaukset osoittaakseen, että Jumala pysyy sanassaan” (Room 15:6). Ja vaikka juutalaiset, jotka torjuvat evankeliumin ja Paavalin mukaan ovat, ihan samoin kuin evankeliumin torjuvat pakanatkin, evankeliumin kannalta ”Jumalan vihollisia” (eivät siis ole pelastettuja ilman uskoa Jeesukseen) sanotaan heistä jotain mitä ei voida sanoa pakanoista edes heidän epäuskossaan: ”…valinnan perusteella he [juutalaiset] ovat Jumalalle rakkaita, isien tähden. Jumala ei peruuta lahjojaan eikä antamaansa kutsua.” (Room. 11:28-29). Tämä on paljon sanottu.

Juutalaisilla on  uudenkin testamentin mukaan isien tähden erityinen Jumalan valintaan ja rakkauteen perustuva kansallinen, joskaan ei automaattisesti pelastava (soteriologinen) suhde Jumalaan. Tämä erottaa epäuskoisenakin juutalaiset kaikista muista epäuskoisista kansoista ja se ilmenee muun ohella Hänen maailmanhallinnassaan juutalaisia kohtaan. Esimerkiksi siinä, että juutalaiset ovat säilyttäneet hajaannuksessakin ollesaan kansallisen identiteettinsä ja Jumalan uskollisuuden tähden saaneet palata historialliseen kotimaahansa, jossa heillä jälleen kerran on oma valtio. Puhumattakaan siitä, että juutalaisten joukossa on pieni mutta elinvoimainen Jeesukseen uskovien juutalaisten muodostama ”tosi Israel”.

Vaikka evankeliumin julistaminen tulee kuulua Israelin siunaamiseen on minun siis mahdotonta Raamatun valossa ajatella, että kaikki olisi pelkistettävissä sillä tavoin ”vain” Kristuksen viemiseen juutalaisille, että Raamatun Israelin siunaamiseen muutoin kehottavat tekstit olisivat käyneet merkityksettömiksi. Vaikka juutalaisetkaan eivät Raamatun mukaan pelastu ilman Jeesusta ei tästä voida johtaa sitä, että ei-uskovan juutalaisen kansan tai Israelin nykyvaltion siunaaminen ja sille hyvän tekeminen olisi tarpeetonta.

Israelin, kansan ja valtionkin, siunaaminen ja sen hyväksi toimiminen totuudessa on edelleen perusteltua niiden kehotusten pohjalta, joita Raamatusta monessa kohdin luemme. Tämä ei tarkoita kaiken Israelin politiikan automaattista hyväksymistä. Tosin sehän kaiketi riippuu harjoitetusta politiikasta. Aivan samoin kun voin siunata Suomessa toteutettavaa hyvää politiikkaa voin siunata hyvää politiikkaa Israelissa. Tämän pelkkä sanominen ei tietenkään vielä ratkaise kysymystä siitä mikä sitten on sitä siunattavaa ”hyvää” politiikkaa. Mutta ei politiikan siunaamisessa automaattisesti ole mitään pahaakaan sen enempää Israelin kuin Suomenkaan kohdalla.

Kaiken Israeliin kohdistuvan asiallisenkin mielenkiinnon ja intoutumisen keskellä on tärkeää korostaa, niin kuin Eero Junkkaala alustuksessaan Lähetyskirkossa, että mikään sinänsä arvokas ja Jumalan mielen mukainen Israelin hyvään pyrkivä siunaaminen ja harrastuneisuus ei juutalaisten kohdalla saa korvata Jeesusta, eikä viedä hänelle kuuluvaa paikkaa. Se vasta, etten sanoisi, kauheaa ”korvausteologiaa” olisi! On ennen kaikkea hyvää ja oikein rakastaa Israelia kertomalla juutalaisillekin evankeliumia Jeesuksesta. Kristitty ei saa unohtaa rukoilla myöskään arabikristittyjen veljien ja sisarien puolesta. Juutalaisten rakastaminen ei saa tapahtua palestiinalaisia vihaamalla.

Manu Ryösö totesi Kotimaa24 Junkkaala-uutisoinnin kommenttipuheenvuoroissa varsin osuvasti. ”Pelastuksen osallisuus on kaiken siunauksen lähtökohta, peruskivi ja maali. Tätä kristitty rukoilee yhtä lailla israelilaisille kuin muillekin kansoille." Sen sijaan siunauksen pelkistäminen ainoastaan pelastuskysymykseen olisi Ryösön mukaan vakava erehdys. Hän osuu mielestäni naulankantaan todetessaan:  

”Me siunaamme avioliitot, kotimme, ruokamme jne. Emme kuitenkaan ajattele, että avioliitolta puuttuisi erityinen asema, vaikka puolisot eivät olisi uskossa. Luomisen perusteella avioliitto on pyhä ja oikea riippumatta puolisoiden vakaumuksista. Näin on myös Israelin kansan ja Jumalan välisen uskollisuusliiton kohdalla. Sitä ei ole peruttu, se ei ole rauennut tyhjiin, vaan kuuluu Jumalan järjestykseen. Israelin valtion jälleenrakentuminen on jo nyt hyvä ja siunattava asia. Se viestii Jumalan historianhallinnasta. Siunaamme paljon hyvää kuten esim. ruokamme, vaikka ruoka ei tule uskoon. Israelin valtiota sopii jo nyt siunata.”

Tähän ei oikeastaan ole lisäämistä.

Totuudessa tapahtuva Israelin siunaaminen on edelleenkin hyvää, oikein, tarpeellista, raamatullista ja Jumalan mielen mukaista. Kuten Seurakuntalainen.fi sivusto eilisestä JUSTin seminaarista kertoessaan, ja sekin Eero Junkkaalaa lainaten, otsikoi: "Eero Junkkaala: 'Israel tarvitsee siunausta - kuten Suomikin'"!