Jumalanpilkkapykälä - Tarvitseeko Jumalaa suojella lailla?

Rikoslain 10 § uskonrauhan rikkomisesta sanoo: ”1) Joka julkisesti pilkkaa Jumalaa tai loukkaamistarkoituksessa julkisesti herjaa tai häpäisee sitä, mitä uskonnonvapauslaissa (267/1922) tarkoitettu kirkko tai uskonnollinen yhdyskunta muutoin pitää pyhänä, 2) tai meluamalla, uhkaavalla käyttäytymisellään tai muuten häiritsee jumalanpalvelusta, kirkollista toimitusta, muuta sellaista uskonnonharjoitusta taikka hautaustilaisuutta, on tuomittava uskonrauhan rikkomisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi.” Tätä pykälää, ainakin sen 1 momenttia, pidetään vanhentuneena ja sen poistamisesta on vaadittu aika ajoin, koska sen katsotaan rajaavan sananvapautta. Hiljattain kuulin jälleen keskustelun radiossa, jossa tällaista esitettiin. Pykälä ei ota kantaa siihen mitä ihmiset yksityisesti tekevät tai uskonnosta ajattelevat. Se puhuu julkisesta tahallisessa loukkaamistarkoituksessa tapahtuvasta Jumalan ja pyhien asioiden herjaamisesta ja häpäisemisestä. Ei siis uskontoon, uskonnollisiin menoihin tai uskomuksiin kohdistuvasta kritiikistä tai puolihuolimattomasta vitsailuista. Tässä kohden lainsäädäntöä tasapainottaa perusoikeuksiin kuuluva vahva sananvapaus. Ne, jotka arvelevat pykälän olemassaolon rajoittavan uskontokriittistä keskustelua tai vitsailua ovat siis väärässä. Paitsi, jos heidän mielestään kritiikkiin kuuluu loukkaamistarkoituksessa tapahtuva julkinen herjaaminen ja häpäiseminen. Jumalanpilkkapykälän poistamista perustellaan usein vetoamalla siihen, että Jumala on kuulemma meidän pilkkamme yläpuolella (liberaaliteologinen perustelu) ja toisaalta, ettei jumalia tarvitse suojella laeilla (ateistis-humanistinen perustelu). Usein vedotaan myös siihen, että ihmisten ”uskonnollisia tunteita” ei tarvitse lailla suojella (psykologinen perustelu). Tai, että eri ihmiset pitävät eri asioita pyhänä ja toisen käsitys voi loukkaa jotain toista (pluralistinen perustelu). Liberaaliteologisen käsityksen mukaan jumala on täysin ihmisten sanojen ja määritteiden tuolla puolen. On helpompi siksi sanoa mitä hän ei ole, kuin mitä hän on. Niinpä mitkään ihmisten sanat ja puhe Jumalasta eivät häntä tavoita. Puhuessaan Jumalasta ihminen itse asiassa puhuu omista tunteistaan ja käsityksistään, siis itsestään. Tässä valossa tietysti on helppo ymmärtää, että pilkkammekaan ei kosketa Jumalaa. Ateistin näkökulmasta jumalanpilkkapykälälä on olemassa olemattoman olennon suojelemiseksi ja siksi tarpeeton. Ateisti on tietysti väärässä. Jumala on olemassa. Mutta se on eri keskustelu.  Tuskinpa pykälän ajatuksena silti on ollut tarve suojella Jumalaa. Pikemminkin siinä voidaan nähdä usko siihen, että Jumala, Pyhä ja Kaikkivaltias Majesteetti, on todella olemassa. Niin kuin et julkisesti loukkaamistarkoituksessa häpäise ja herjaa hallitsijaa, etkä toisia ihmisiä, sinun ei tule herjata ja häväistä Häntä, jolle olet koko olemassaolosi velkaa. Pykälän tarkoituksen tulkitseminen taasen ihmisten ”tunteiden suojelemisena” vaikuttaa ylimielisen holhoavalta psykologisoinnilta.  Pluralistinen perustelu on tavallaan käytännön läheisin ja koskee pykälän soveltamiseen liittyviä ongelmia yhteiskunnassa, jossa on edustettuna useita erilaisia uskomuksia ja käsityksiä Jumalasta. Ketä niistä pykälä suojelee, jos niiden keskenään kilpailevat näkemykset pyhästä ja Jumalasta saattavat olla loukkaukseksi toisen uskonnon edustajalle? Emme elä enää kristillisen yhtenäiskulttuurin aikaa. Yhteiskunta on uskonnollisesti pluralistinen. Jos jumalanpilkkapykälän käytännön soveltamiseen liittyykin tämän vuoksi harkitsemisen arvoisia ongelmia, niin samoin niitä liittyy sekularistisiin vaatimuksiin pykälän poistamiseksi. Miksi jotkut ihmiset vaativat itselleen vapautta julkisesti loukkaamistarkoituksessa herjata ja häväistä Jumalaa? Eihän pykälä, kuten aiemmin totesin, tosiasiallisesti meillä rajoita uskontokriittistä keskustelua, joten sanavapaus ei ole katkolla. Eihän sananvapauden varjolla saa loukkaamistarkoituksessa julkisesti herjata ja häväistä edes toisia ihmisiä. Siitäkin on rikoslaissa pykäliä. Myös kunninaloukkaustilanteisiin liittyy tulkinnanvaraisia rajatapauksia ja syyttämiskynnys julkisuudenhenkilöiden osalta on korkeampi kuin tavallisten ihmisten (Jumala on julkisempi kuin kukaan), mutta siihen liittyvää lainsäädäntöä ei silti ole vaadittu kokonaan poistettavaksi sananvapauden nojalla. Kun pykälän poistamiseen yhdistetään negatiivinen tulkinta uskonnonvapaudesta vapautena uskonnosta, eikä positiivisena vapautena harjoittaa julkisesti uskontoaan, vaatimus muuttuu entistä huolestuttavammaksi. Tällöin siinä voidaan nähdä pyrkimys,  ei vain siivota kaikki uskonto pois julkisesta tilasta ja painaa se  yksityiselämän alueelle näkymättömiin, vaan samalla piilotettu pyrkimys saada vapaus loukkaamistarkoituksessa häväistä ja herjata Jumalaa samassa julkisessa tilassa, jossa Jumalaa ei  muuten saa pitää esillä kunnioittavasti, jottei sellainen vahingossakaan sekaannu uskonnonharjoittamiseen.  Seuraako tästä eräänä päivänä se, että Suvivirsi ja jouluevankeliumi ovat  kouluissa kiellettyjä, mutta ne voidaan päätösjuhlissa korvata lukemalla julkisesti Richard Dawkinsin syytöslitaniaa Jahvesta? Jeesus tuomittiin jumalanpilkasta syytettynä Kristityn ihmisen asenne toisten harjoittamaan jumalanpilkkaamiseen ei ensi sijassa voi perustua rikoslainsäädännön varaan. Jos sellainen pykälä on sitä pitäisi käyttää äärimmäisen harvoin ja äärimmäisen äärimmäisissä tapauksissa, joissa kenties loukkaamistarkoituksessa tapahtuva julkinen herjaaminen ja häpäisy liittyy suoranaiseen väkivaltaiseen kiihottamiseen. Näin pykälää tulkitaan perusvapauksiin kuuluvan uskonnonvapauden valossa ja sitä suojellen. Jos taas pykälä uskonrauhan rikkomisesta tulevaisuudessa poistetaan, niin kristityn on hyvä rauhallisin mielin muistaa, että ei evankeliumin voima koskaan ole perustunut lakipykälien ja maallisten tuomioistuinten pakkovaltaan, vaan Pyhän Hengen työhön, joka muuttaa sydämet saarnatun sanan kautta. Jumala yksin on tuomari kunniaansa liittyvissä asioissa. Juudaksen kirjeeseen on jäänyt ihmiskunnan alkuhämärästä perimätietona talteen Eenokin ennustus Herran paluusta: Heistäkin Eenok, Aadamista seitsemäs, on ennustanut, sanoen: ’Katso, Herra tulee tuhannen tuhansine pyhinensä tuomitsemaan kaikkia ja rankaisemaan kaikkia jumalattomia kaikista heidän jumalattomista teoistansa, joita he jumalattomuudessaan ovat tehneet, ja kaikesta julkeasta, mitä nuo jumalattomat syntiset ovat häntä vastaan puhuneet.’ (Juudaksen kirje 14-15). Tämän valossa on mahdotonta yhtyä ajatukseen siitä, että Jumalaa ei meidän pilkkamme mitenkään kosketa. Samoin Ilmestyskirjassa useassa kohtaa puhutaan paheksuvasti siitä, että ihmiset eivät edes Jumalan kurittavan käden alla lakanneet pilkkaamasta häntä. Jumala itse tulee eräänä päivänä tuomitsemaan ihmiset tästä niinkuin muistakin synneistä. Kristityn asennetta mietittäessä on muistettava, että Jeesus naulittiin ristille jumalanpilkasta syytettynä. Häntä pilkattiin, herjattiin ja häpäistiin julkisesti. Kuitenkin hän juuri tuossa tilanteessa rukoili: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät." (Luukas 23:34) Jeesuksella oli siis kokemusta poliittisesti tarkoitushakuisten, tekaistujen jumalanpilkkasyytösten suhteen. Sellaisiin vedoten hänet, totuuden ääni, haluttiin vaientaa.  Kristityt tietävät sekä evankeliumin että kristittyihin maailmalla kohdistuvan vainon johdosta hyvin, että jumalanpilkkasyytöksiä voidaan käyttää väärin. Pakistanilainen kristitty kahden lapsen äiti, Asia Biibi, odottaa yhä vankilassa hänelle ”jumalanpilkasta” langetetun kuolemantuomion täytäntöönpanoa. Kristittyjen ei pidä hermostua Jumalan puolesta. Jeesus ei ristillä julkihäväistynä kironnut, vaan rukoili pilkkaajiensa puolesta. Eikö meidänkin tulisi ennemmin rukoilla kuin käräjöidä? Jeesus myös sanoi, että lähes kaikki pilkkaamiset annetaan anteeksi: "Totisesti minä sanon teille: kaikki synnit annetaan ihmisten lapsille anteeksi, pilkkaamisetkin, kuinka paljon pilkannevatkin; mutta joka pilkkaa Pyhää Henkeä, se ei saa ikinä anteeksi, vaan on vikapää iankaikkiseen syntiin."  (Markus. 3:28-29) Tämä tuskin oli mikään kehotus tai avoin valtakirja Jumalan pilkkaamiseen häneltä, joka itse kunnioitti ja rakasti Jumalaa ylitse kaiken. Pikemminkin Jeesus osoitti miten paljon ihminen voi saada anteeksi. Kuitenkin rajansa kaikella. Samassa jakeessa Jeesus opettaa, että on olemassa sen laatuista Jumalan pilkkaamista, loukkaamistarkoituksessa tapahtuvaa Pyhän Hengen herjaamista ja häpäisemistä, jota ei koskaan saa anteeksi. Eri asia on pitäisikö tästä kaikesta rikoslailla rangaista. Ei kaikista synneistä tarvitse olla erikseen säädettyä rangaistusta rikoslaissa. Osa synneistä kuuluu ihmisen oman eettisen itsesäätelyn ja Jumalan tuomivallan piiriin. Jeesuksen mukaan anteeksiantamattomuus on syntiä. Siitä ei tarvita silti rikoslakiin pykälää. Jumalan pilkkaaminen loppuu joka tapauksessa, kun ihminen saa armon Kristuksessa ja Pyhän Hengen vaikutuksesta kääntyy sydämestään rakastamaan Jumalaa. Tätä ei rikoslaki voi saada aikaan. Mutta evankeliumi voi. Paavali kirjoitti oman elämänsä muutoksesta tällaisin sanoin: ”Minä kiitän häntä, joka minulle on voimaa antanut, Kristusta Jeesusta, meidän Herraamme, siitä, että hän katsoi minut uskolliseksi ja asetti palvelukseensa minut, entisen pilkkaajan ja vainoojan ja väkivallantekijän. Mutta minä sain laupeuden, koska olin tehnyt sitä tietämättömänä, epäuskossa; ja meidän Herramme armo oli ylen runsas, vaikuttaen uskoa ja rakkautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa.” (1 Tim 1:12-14). Kristinuskon asema Suomessa ei ole kiinni rikoslain 10 §:ssä, vaan Jumalan evankeliumissa, joka voittaa pilkkaajien sydämet Kristuksen puolelle ja tekee heistä, kuten Paavalista, Hänen seuraajiaan. Seurakunnan tehtävä on rukoilla ja toimia  evankeliumin ja sen vapaan julistamisen  puolesta. Ei kriminalisoida epäuskoa.

Koskettava lyhytvideo kristittyjen vainoista Nigeriassa

Globaali hyökkäys kristinuskoa vastaan

Neljäkymmentä vuotiaan pohjoiskorealaisen naisen kotoa Pyonganin provinssissa löydettiin Raamattu. Nainen ammuttiin julkisesti ja armeijan upseeri muutti asumaan hänen taloonsa. Laosin kansanarmeijan sotilaat tunkeutuivat kristittyjen kotikokoukseen, pahoinpitelivät ja sitoivat miehet sekä lapset, ja pakottivat sitten katsomaan miten sotilaat raiskasivat ja tappoivat heidän vaimonsa, lasten äidit. Kaikki löydetyt Raamatut takavarikoitiin. Intialainen Rajes Singh heitti kotitekoisen pommin kirkon ikkunasta ja ampui 35-vuotiaan pastorin, Vinod Kumarin. Saudi-Arabian uskontopoliisiin kuulunut mies poltti kristityksi kääntyneen tyttärensä elävältä.

Neljä pysähdyttävää tapausta ingressissä ovat esimerkkejä laajalle levinneistä kristittyjen vainoista 2000 luvulta.

Kristityt eivät ole ainoa vainottu ihmisryhmä maailmassa. Yleensä läntinen media kuitenkin jättää huomioimatta sen tosiasian, että kristityt ovat kaikkein eniten vainottu yksittäinen uskonnollinen ihmisryhmä tämän päivän maailmassa.

Näin toteavat arvostetun Hudson Instituutin tutkijat Paul Marshall, Lela Gilbert ja Nina Shea huolellisesti dokumentoidussa teoksessaan VAINOTUT – Globaali hyökkäys kristittyjä vastaan (Persecuted – The Global Assault on Christians; Thomas Nelson, 2013, 405 sivua). Kirja lienee tämän hetken kattavin ja arvovaltaisin yksittäinen katsaus uskovien vainoihin ajassamme.

Kirja ei pyri sensaationhakuisuuteen, mutta erilaiset huolella dokumentoidut tapauskertomukset ja faktat ovat hätkähdyttävää luettavaa ja piirtävät julkisuudelta piilossa olevan kuvan laajamittaisista kristittyihin kohdistuvista vainoista tämän päivän maailmassa.

Pew tutkimuskeskuksen julkaisemien tilastojen mukaan uskonnollisuus on maailmassa lisääntynyt. Mutta samalla suvaitsemattomuus kristittyjä kohtaan on entisestään lisääntynyt. 

”Kristittyjen vaino on massiivista, laajalle levinnyttä ja lisääntymään päin, sekä edelleen heikosti uutisoitua”, kirjoittavat Hudson instituutin tutkijat kirjassaan. Kristittyjä vainotaan 133 maassa, mikä merkitsee noin kahta kolmasosaa maailman maista. Paikallisesti vainot kohdistuvat juuri kristittyihin laajemmin kuin mihinkään muuhun uskonnolliseen ryhmään.

Euroopan yhteisön katolisten piispojen konferenssin julkaisemien tietojen mukaan uskonnollisuuteen kohdistuvasta suvaitsemattomuudesta johtuvista hyökkäyksistä maailmalla 75 prosenttia kohdistuu juuri kristittyihin.

Laajalle levinneet kristittyjen vainot myös ravistelevat jälkikolonialistisia myyttejä kristinuskosta kehittyneen lännen ja ”valkoisen miehen uskontona”. Marshall, Gilbert ja Shea valottavat kirjassaan sitä millaiset kasvot on 2000-luvun

kristinuskolla:

”Monet ovat tietämättömiä siitä, että kolme-neljäsosaa maailman 2.2 miljardista nimellisesti kristitystä, samoin kuin ehkä neljä-viidesosaa maailman aktiivikristityistä, asuu kehittyneen lännen ulkopuolella. Vain kaksi maailman kymmenestä suurimmasta kristillisestä yhteisöstä – nimittäin Yhdysvallat ja Saksa - sijaitsee kehittyneessä lännessä. Maailmanlaaja kirkko koostuu valtaosaltaan naisista ja ei-valkoihoisista ihmisistä. Kiinasta saattaa pian tulla maa, jossa on kaikkein suurin kristillinen yhteisö koko maailmassa. Samaan aikaan Latinalainen Amerikka on suurin kristillinen maantieteellinen alue ja Afrikasta on tulossa suurimman kristillisen väestön omaava manner. Keskiverto kristitty planeetalla, jos sellainen löytyisi, olisi todennäköisesti brasilialainen tai nigerialainen nainen tai kiinalainen nuori”

Marshallin, Gilbertin ja Shean mukaan kristittyjä vainotaan nykyään kiihkeimmin post-kommunistisissa (valtionateismi) sekä islamilaisissa maissa ja Etelä-Aasian hindulaisilla ja buddhalaisilla alueilla. 

Eräillä alueilla vainot tulevat suoraan valtion taholta, jonka politiikkaan kuuluu väkivalloin taikka byrokraattisesti tiukasti valvomalla ja rajoittamalla estää kristinuskon leviäminen ja tukahduttaa kirkkojen toiminta. Tällaisia maita ovat vaikkapa Pohjois-Korea, Vietnam, Kiina, Burma, Saudi Arabia ja Iran.

Toisilla alueilla vainot taasen johtuvat siitä, että valtio on liian heikko tai välinpitämätön suojellakseen kristittyä vähemmistöä paikallisten kiihkoilijoiden mielivallalta. Näin vaikkapa Nigeriassa ja Irakissa.

Erilaiset alueellisesta hallinnasta kamppailevat terroristiryhmät, kuten Al-Shabab Somaliassa tai Taliban liike Afganistanissa, myös vainoavat kristittyjä.

Kiina, Vietnam ja Kuuba ovat kirjoittajien mukaan esimerkkejä maista, joissa kristinusko on vainojen hellittäessä kyennyt jossain määrin toipumaan ja elävöitymään jälleen.

Toisilla alueilla kristinusko on häviämässä kokonaan. Irakissa, jossa kristittyjä oli aikoinaan 35 prosenttia väestöstä on jäljellä enää 1.5 prosenttia kristittyjä. Iranissa kristittyjen määrä on pudonnut 15 prosentista 2 prosenttiin, Syyriassa 40 prosentista 10:een, Turkissa 32 prosentista 0.15 prosenttiin. 

”Nykyajan kristityt ovat niin rajujen vainojen kohteena, että sellaista on vaikea edes kuvitella. Joillakin alueilla kristinusko saattaa hävitä kokonaan uskonnollisten ääriliikkeiden ja despotismin seurauksena,” totesi Yhdysvaltojen kansainvälisen uskonnonvapauskomission edesmennyt puheenjohtaja Leonard A. Leo.

Kirjoittaessaan kristittyjen vainoista kirjoittajat tarkoittavat todellisia uskonnonvapausloukkauksia, eikä vain kristittyjen uskonnollisten tunteiden loukkaamista. ”Vainoilla me tarkoitamme tässä kirjassa sitä, että kohdemaissa elää kristittyjä, joita kidutetaan, raiskataan, vangitaan tai tapetaan uskonsa vuoksi. Heidän kirkkojansa saatetaan myös tuhota ja niihin hyökätä.”

Vainoista voidaan puhua myös (The US International Religious Freedom Act, 1998) silloin kun uskonnonvapautta loukataan ”mielivaltaisesti kieltämällä, rajoittamalla tai rankaisemalla” uskovia kun he:

• kokoontuvat rauhanomaisesti uskonnollisiin tapahtumiin kuten jumalanpalveluksiin, saarnaamaan ja rukoilemaan.
• puhuvat vapaasti omasta uskostaan
• vaihtavat uskontoaan tai uskonnollista viitekehystään
• pitävät hallussaan ja jakavat uskonnollista kirjallisuutta, mukaan lukien Raamattuja
• kasvattavat lapsiaan valitsemansa uskonnon opetusten mukaisesti

Uskonnonvapautta (IRFA 1998) loukkaavat myös:

• mielivaltaiset rekisteröintivaatimukset
• Mikä tahansa seuraavista teoista, jos sellainen on seurausta henkilön uskonnonharjoituksesta tai uskonnollisista käsityksistä: pidätys, kuulustelu, kohtuuttomien taloudellisten rangaistusten antaminen, uskonnolliset pakkokäännyttämiset, pahoinpitely, kidutus, silpominen, raiskaukset, orjuuttaminen, murhat ja teloitukset.

Lännen hallitusten ja median vaitonaisuus on osaltaan vastuussa siitä, että vainot kristittyjä kohtaan lisääntyvät, toteavat Marshall, Gilbert ja Svea  kirjassaan.

Esimerkiksi kirjoittajat muistuttavat kuinka suuri kansainvälinen kohu nousi Taliban liikkeen tuhottua Bamiyanin laakson suuret Buddhan patsaat vuonna 2001. Vuonna 2010, Yhdysvaltojen tukeman presidentti Kharzain hallituksen silmien alla, Afganistanissa lanattiin maan tasalle maan viimeinen kristillinen kirkko. Kansainvälinen hiljaisuus oli korviahuumaava. Afganistan liittyi teollaan Saudi Arabian kaltaisten maiden joukkoon, jotka eivät salli maassaan lainkaan kirkkorakennuksia. Kristittyjen on pakko kokoontua salaa kodeissaan.

Ja tuskinpa pääministeri Jyrki Katainenkaan mainitsi sanaakaan maassamme vierailleelle Turkin pääministeri Erdoganille siitä miten historiallisen Nikean kirkolliskokouksesta kuuluisassa kaupungissa (nykyisin Iznik) sijainnut Hagia Sofian kirkko (samanniminen kuin Istanbulissa) muutettiin marraskuussa 2011 valtion määräyksestä moskeijaksi. Tai siitä mitä Turkin laittoman miehityksen aikana, joka alkoi vuonna 1974, Pohjois-Kyproksella on tapahtunut kristityille sekä kirkoille, luostareille, kristityille hautausmaille. Turkin joukot ovat peräänantamattomasti pyrkineet hävittämään kaikki jäljet alueen kristillisestä menneisyydestä. Monet kristityt pakenivat Etelä-Kyproksen puolelle. Vain noin 350 kreikkalaisortodoksista asukasta on jäljellä alueella, joka nykyään on lähes täysin islamisoitu. Jäljet lähes parituhat-vuotisesta kristinuskon vaikutuksesta on lähes kokonaan hävitetty. Toukokuussa 2011, kertovat Marshall, Gilbert ja Shea, tuhottiin Vokolidan kylässä pohjoisessa sijainnut, lähes kaksisataa vuotta vanha kreikkalaisortodoksinen Pyhän Teklan kappeli. 

Kristuksen sankarit 

Vainotut –kirjassa on dokumentoitu mittava määrä tapauksia kristittyjen vainoista 2000-luvulla eri puolilla maailmaa. Ne antavat tilastoja paremmin kuvan siitä todellisuudesta, pelosta ja epävarmuudesta, jossa monet kristityt tänä päivänä joutuvat elämään. Kirjoittajat kertovat tapauksista paikoin hyvinkin tarkasti. Ohessa eräitä rajusti tiivistämiäni poimintoja: 

Pohjois-Korea 2001 – Nainen keskusteli naapurinsa kanssa uskonnosta. Hänet pakotettiin ottamaan ero miehestään ja passitettiin vankileirille, jossa hän kuoli. 

Pohjois-Korea 2003 – Eräs 16-vuotias poika oli opetellut Raamattua ulkoa. Hän ja hänen koko perheensä vangittiin. Syytös: Levitti ”huhuja Jumalasta”. 

Egypti 2005 – Turvallisuusviranomaiset pidättivät kristityksi vuonna 2003 kääntyneen muslimimiehen. Häntä kidutettiin repimällä varpaankynsiä. Hänet toimitettiin pakkohoitoon Kairon El-Khankan mielisairaalaan, jossa häntä pidettiin eristyksissä ja estettiin nukkumasta. Muutama kuukausi myöhemmin vapauduttuaan hän pakeni ja piiloutui. 

Orissa, Intia 2008 – Äärihindut tappoivat 40 kristittyä, raiskasivat naisia, polttivat elävältä, tuhosivat tuhansia koteja, polttivat satoja kirkkoja. Pari vuotta myöhemin, 2010, noin 60 Orissan vainoissa kadonnutta naista löydettiin Delhistä myytynä seksiorjiksi. 

Azerbajdzan 2009 – Poliisi tunkeutui pastori Shingarovin kotiin ja pani kaiken mullin mallin etsiessään ”laittomia kirjoja”, kuten Raamattuja. 

Malesia 2009 – Tulliviranomaiset alkoivat takavarikoida kristillisiä kirjoja, joissa käytettiin sanaa Allah. Noin 35 000 Raamattua takavarikoitiin. Maaliskuussa 2011 hallitus lupasi antaa Raamatut siinä tapauksessa, että niihin merkittäisiin päälle teksti ”Ainoastaan kristittyjen käyttöön”. 

Afganistan 2010 – Talibanit ampuivat kuoliaaksi kymmenen kristillisen lääkäritiimin jäsentä. 

Saudi Arabia 2010 – Yli 150 katolilaista pidätettiin osallistumisesta salaiseen messuun. 

Pakistan 2010 – Jouluaattona, 12-vuotias kristitty Anna kaapattiin autoon, joka vei hänet toiseen kaupunkiin. Siellä häntä pidettiin kahdeksan kuukautta, raiskattiin toistuvasti, pahoinpideltiin ja käskettiin kääntyä Islamiin. Syyskuussa 2011 Anna onnistui pakenemaan sieppaajiltaan. 

Saudi Arabia 2011 – Teksti koulukirjassa: ”Apinat ovat sapattikansaa, juutalaisia; siat ovat Jeesuksen joukkoon kuuluvia vääräuskoisia, kristittyjä.” 

Tadzikistan 2011 – Uusi lakiehdotus ”vanhempain vastuusta”, jonka mukaan alle 18-vuotiaat eivät saisi lainkaan osallistua kristillisiin jumalanpalveluksiin. 

Turkmenistan 2011 – Baptisteja ja Jehovan todistajia kidutettu Seydin työleirillä psykotrooppisilla huumeilla. 

Pakistan 2011 – Kristitty nainen tuomittiin 25 vuodeksi vankeuteen. Syytös: Kosketteli Koraania epäpuhtailla käsillä.

Ja niin edelleen.

Kristittyjen vainot ovat kaikkein ankarimmat ja väkivaltaisimmat tänä päivänä juuri islamilaisilla alueilla. Kuten yllä olevista poiminnoista ja muusta edellä kirjoitetusta voi havaita, vainot ovat silti paljon laajempi ilmiö. 

Mitä voimme tehdä?

Tutkijoiden Marshall, Gilbert ja Shea vaikuttava kirja ei ole kirjoitettu ainoastaan kauhukertomusten luetteloksi. Se on kutsu toimintaan. Vainot ovat todellisuutta ja meidän on herättävä tähän samaan todellisuuteen, vaikka vainot eivät kosketa meitä henkilökohtaisesti.

Meidän voimme rukoilla vainottujen sisartemme ja veljiemme puolesta ja pitää heidän tilannettaan esillä. Meidän tulee hankkia tietoa ja levittää sitä.

Kristittyjen vainoja seuraavat ihmisoikeusryhmät tarjoavat myös tilaisuuksia osallistua erilaiseen vetoomustoimintaan, joilla autetaan uskonsa tähden vangittuja ja pahoinpideltyjä.

Yksi tällainen vetoomus on Iranissa yli vuoden vangittuna ollut pastori Saeed Abedini, josta voit lukea lisää tästä linkistä. Voit myös osallistua vetoomukseen Abedinin puolesta tästä linkistä.

Kärsivät ja vainotut kristityt tietävät omakohtaisesti opetuslapseuden todellisen hinnan. Heidän uskonsa on esimerkki myös meille seistä selkä suorana ja pitää kristillistä todistusta esillä. Meillä on siihen vapaus.

-------------------

KANSAINVÄLINEN RUKOUSTAPAHTUMA VAINOTUN SEURAKUNNAN PUOLESTA Sunnuntaina 10.11. klo 18, Vanhassa kirkossa, Lönrotinkatu 6, Helsinki

Tule mukaan ja osallistu Kansainväliseen rukouspäivään vainotun seurakunnan puolesta (IDOP 2013) Helsingin Vanhassa kirkossa, Lönnrotinkatu 6, sunnuntaina 10.11 klo 18. Tilaisuudessa ovat mukana Barnabas Fund -ihmisoikeusjärjestön kansainvälinen johtaja Patrick Sookhdeo ja järjestön tiedottaja Caroline Kerlake ja pastorit Arto Antturi ja Seppo S. Kosonen sekä KIO:sta Juhani Huotari, Pirkko Säilä, Kari Tassia, Minna Oikarinen ja Jyrki Kela. Tilaisuuden järjestää Suomen Evankelisen Allianssin Kristittyjen ihmisoikeusryhmä (KIO). Musiikista vastaa sudanilainen lauluryhmä.