Milloin viimeksi täytyit Pyhällä Hengellä?

Ensimmäisenä kristillisenä helluntaipäivänä Jeesus lähetti luvatun Pyhän Hengen seurakunnalleen. Silloin toteutuivat sekä Vanhan liiton profeettojen lupaukset Pyhän Hengen vuodatuksesta uuden liiton sinettinä (e.g. JES. 44:3; JOOEL 2:28; EF. 1:13) että Jeesuksen itse opetuslapsilleen antama Isän lupaus Pyhästä Hengestä (LUUK. 24:49; JOH 14:16), jonka toteutumista Jeesus käski heidän odottaa Jerusalemissa. Heidän piti saada voima korkeudesta voidakseen viedä sanoma Jeesuksesta maailman ääriin.

Olen joskus varovasti verrannut helluntaina tapahtunutta Hengen vuodatusta tilanteeseen, jossa matkallelähtijä lupaa lähettää postikortin matkakohteeseen saavuttuaan. Kun kortti tipahtaa postiluukusta, se kertoo ystävän saapuneen perille ja täyttäneen lupauksensa kortin lähettämisestä. Tämä on tietysti monella tavalla vajavainen vertaus ja kuvastaa vain yhtä puolta tapahtuneesta. Kolmiyhteisen Jumalan kolmas persoona, Pyhä Henki, on tietysti enemmän kuin vain ”postikortti taivaasta”. Mutta lukija ymmärtänee ilman rautalankaa mihin kuvauksellani pyrin.

Kun Pyhä Henki vuodatettiin yläsaliin kokoontuneiden opetuslasten päälle oli se samalla viesti siitä, että Jeesus oli ”saapunut perille” Isän oikealle puolelle hallitsemaan kuninkaana, jolla on kaikki valta. Hän oli käskenyt odottaa, kunnes luvattu lähetystyön lähtömerkki taivaasta annetaan.

Pyhä Henki vuodatettiin. Luvattu uusi aikakausi oli alkanut. Oli tullut aika lähteä suljettujen ovien takaa liikkeelle viemään evankeliumi ylösnousseesta Pelastajasta kaikialle maailmaan.

Vaan kun Pyhä Henki tulee teihin te saatte voiman, ja tulette olemaan minun todistajani sekä Jerusalemissa että koko Juudeassa ja Samariassa ja aina maan ääriin saakka. (APT. 1: 8)

Nyt jokaiselle uskovalle kuuluu tämä lupaus Pyhän Hengen voimasta.

Me tarvitsemme Pyhän Hengen voiman sekä elääksemme evankeliumin arvon mukaan Jeesusta kirkastaen (GAL. 5:22 25), palvellaksemme toinen toisiamme seurakunnassa rakkaudessa (1 KOR. 12-14 luvut) että toimiaksemme Jeesuksen todistajina niin lähipiirissämme kuin osana seurakunnan maailmanlaajuista lähetystehtävää (Apt. 1:8).

Pyhän Hengen sinetti - se sinulla on.

On tärkeää ymmärtää ero Pyhän Hengen sinetin ja Pyhällä Hengellä täyttymisen välillä. Jos nämä sekoitetaan, saattaa joku herkkä uskova erehtyä ajattelemaan, että hänellä ei ole Pyhää Henkeä, koska ei ole kokenut Hengellä täyttymistä.  Siksi seuraavassa valaisen lyhyesti mistä näissä kahdessa on kyse.

Kaikilla uudestisyntyneillä Jumalan lapsilla on profeettojen ja Jeesuksen lupaama Pyhä Henki. Jokainen Jeesukseen uskova sinetöidään uskoontulossa Pyhällä Hengellä.

Apostoli Paavali kirjoittaa siitä, että Pyhällä Hengellä sinetöinti tapahtuu uskoontulon myötä:
”Hänessä on teihinkin, sittenkuin olitte kuulleet totuuden sanan pelastuksenne evankeliumin, uskoviksi tultuanne pantu luvatun Pyhän Hengen sinetti” (EF. 1:13).

Tämä sinetöinti liittyy tulevaan ”lunastukseen”. Pyhä Henki on annettu ”sinetiksi lunastuksen päivään saakka” (EF. 4:30). Paavalin viittaus tulevasta lunastuksen päivästä ymmärretään yleensä viitteenä Jeesuksen paluusta.

Pyhän Hengen sinetti siis painetaan uskoontulossa, eikä uskovia Raamatussa kehoiteta etsimään uutta sinetöintiä, ikään kuin se kaipaisi toistuvaa varmistelua. Yksi ja sama sinetöinti on voimassa uskoontulosta Jeesuksen toiseen tulemukseen saakka.

Pyhällä Hengellä täyttyminen

Pyhällä Hengellä täyttyminen sen sijaan kuvataan Raamatussa asiana, joka toistui niidenkin elämässä, jotka kerran oli Hengellä sinetöity ja aiemminkin Hengellä täyttyneet. Kyse on Pyhän Hengen työn kahdesta eri aspektista uskovan kohdalla.

Uskoontulossa kristitty sinetöidään Kristuksen ja Jumalan omaksi. Pyhällä Hengellä täyttymisessä kristitty varustetaan voimalla ylhäältä toteuttamaan Kristuksen antamaa tehtävää toimia hänen todistajanaan maailmassa sekä palvelemaan seurakunnan rakentumiseksi.

Paavali rohkaisee uskoontulossa Pyhän Hengen sinetillä kertaalleen merkittyjä Efeson kristittyjä (EF. 1:13) silti myös täyttymään Pyhällä Hengellä (EF. 5:18). Paavali käyttää ilmaisua, joka voidaan ymmärtää viittauksena täyttymisen toistuvaan kokemiseen nykyhetkessä. Ei siis vain menneisyydessä kertaluontoisesti koettuna ainoalaatuisena tapahtumana, niin kuin on laita Pyhän Hengen sinetin suhteen.

Niinpä apostolitkin, jotka olivat yläsalissa rukoillen odottaneet ja täyttyneet Pyhällä Hengellä ensimmäisenä kristillisenä helluntaipäivänä (APT. 2), rukoilivat ja täyttyivät taas myöhemmin Hengellä uudestaan (APT. 4). Luukas kuvaa tapahtumia sanatasollakin hyvin samansisältöisesti.

”Ja he tulivat kaikki Pyhällä Hengellä täyteyiksi ja alkoivat puhua muilla kielillä, sen mukaan mitä Henki heille puhuttavaksi antoi” (APT. 2:2).

”Ja kun he olivat rukoilleet, vapisi se paikka, jossa he olivat koolla, ja he tulivat kaikki Pyhällä Hengellä täytetyiksi ja puhuivat Jumalan sanaa rohkeasti” (APT. 4:31).

Näistä jakeista myös huomataan, että Pyhä Henki varustaa seurakuntansa sekä armolahjoillaan että rohkeudella. Molempia tarvitaan. Molemmille on paikkansa. Toista ei voi korvata toisella.

Pyhä Henki voimana todistajan tehtävään

Helluntaita ja Pyhää Henkeä ei milloinkaan voida irrottaa meille kuuluvasta todistamistehtävästä viedä evankeliumi maailman ääriin. Pyhällä Hengellä täyttyminen tekee meistä Jeesuksen todistajia.

Ensimmäisen kristillisen helluntain kiistaton sanoma on ainakin siinä, että Pyhä Henki saa meidät lähtemään liikkeelle ja avaamaan suumme rohkeasti. Siksi minulle suuri todistus Pyhän Hengen aidosta toiminnasta löytyy usein maailmanlaajuisen vainotun seurakunnan elämästä. Siis sieltä, missä köyhät ja marginalisoidut kristityt pilkasta, vihamielisestä halveksunnasta ja suoranaisesta väkivaltaisesta vainosta huolimatta pitävät esillä todistusta Jeesuksesta jopa henkensä uhalla.
Meillä hyvin voivassa lännessä sen sijaan monien suurin huoli on se, mitä kaverit mahtavat kirjoittaa hänestä Facebookissa.

Tässä meille kaikille uutinen: Edessämme ei ole helpompia päiviä. Piittaamattomuus, tietämättömyys ja vihamielisyys kristinuskoa kohtaan ei suinkaan ole vähenemään päin. On aika totutella uusiin oloihin ja täyttyä Pyhällä Hengellä, joka antaa meille voiman ylhäältä ja valaa seurakuntaan rohkeutta.

Toimi siis niin kuin alkuseurakunnassa tehtiin: Rukoile, että saisit täyttyä Pyhällä Hengellä.

VIDEO: Jeesus, kaanon ja teologia

Dallasin teologisen seminaarin (DTS) verkkosivuilta löytyi mielenkiintoinen paneelikeskustelu liittyen Jeesukseen uuden testamentin kirjoituksissa, Ut:n kaanonin sekä myöhemmän kristillisen teologian kehittymiseen. Valitettavasti videossa ei ole suomenkielistä tekstitystä. 

Paneelissa keskustelevat teologian tohtorit. Darrell Bock, Dan Wallace sekä Ben Witherington Jeeuksen persoonan historiallisista ja raamatullisista perustuksista, uuden testamentin kaanonin muotoutumisesta ja teologian kehityksestä. Bock on eksegeetti, Witherington on Jeesus ja Paavali -tutkija, Wallace puolestaan tekstikriitikko, joka on perehtynyt erityisesti Uuden testamentin alkukielisten tekstifragemttien tutkimukseen. Tästä asiantuntemuksesta muodostuu todella jännittävä anti.

Mutta suosittelen lämpimästi jokaiselle, jota kristinuskon ja uuden testamentin tutkimus kiinnostaa. Kenties teen pientä yhteenvetoa suomeksi tuonnempana, kunhan ennätän katsoa keskustelun uudestaan. Mutta en malta olla postaamatta videota tänne jo nyt.

Videoon pääseen kuvaa tai alla olevaa linkkiä napauttamalla. Antoisia ja avartavia katselu ja kuunteluhetkiä. Nämä miehet eivät ole puustaveistettyjä, vaan heillä on näköjään ihan oikeasti hauskaakin.

• Jesus, Canon and Theology

Suvaitsevaisuudesta, uskonnosta ja moraalista - viikon sitaatti J. P. Morelandilta

"Suvaitsevaisuus on tullut merkitsemään sitä, että kukaan ei ole oikeassa eikä kukaan väärässä. Suvaitsemattomuutena pidetään sitä, että jonkun henkilön sanotaan olevan väärässä tai hänen näkemystensä olevan moraalittomia (tästä näkökulmasta kuitenkin on, kummallista kyllä, sallittua olla suvaitsematon niitä kohtaan, jotka pitävät kiinni siitä, että on olemassa objektiivisesti tosia moraalisia ja uskonnollisia käsityksiä). Siinä vaiheessa kun uskonnon ja etiikan alueella totuuden tietämisen mahdollisuus ylipäätään kielletään, totuuden arvovallan (oikeus tulla uskotuksi ja totelluksi) korvaa pelkkä valta (kyky pakottaa mukautumaan): Rationaalisuuteen vetoavan keskustelun korvaa retoriikka, se miltä näytän televisiossa tulee puheen kirjoittamista tärkeämmäksi, ja kiihkeän, mutta sivistyneen debatin paikan kulttuuritaistelussa ottavat poliittisesti korrektit intressiryhmät, joilla ei ole mitään muuta keinoa jäljellä kuin hallita poliittisella pakolla ja pakottaa toiset omaksumaan omat näkemyksensä.”

—J. P. Moreland  

Lähde: www.apologetics315.com

Kotimaa24, Junkkaala - Eikö Israelia tarvitsekaan siunata?

Kotimaa24 uutispalvelussa uutisoiitiin tänään (23.4.) tuoreeltaan Juutalaisevankelioimisen Suomen työryhmän (JUST) Helsingin Lähetyskirkossa eilen, maanantaina (22.4.) järjestämää Jeesus Israelille –seminaaria. ”Israelia ei tarvitse siunata” julisti raflaafa otsikko referoiden yhden seminaaripuhujan, teologian tohtori Eero Junkkaalan aamupäivän alustusta. 

Ensilukemalta minua harmitti se, että koko päivän seminaarianti Jeesuksen julistamisen ihanasta etuoikeudesta ja tärkeydestä juutalaisille tuntui toimittajan käsittelyssä kiteytyneen yhden ainoan alustuksen pohjalta juttuun, jonka johdosta saattoi erehtyä luulemaan, että Lähetyskirkossa oltiin koolla, koska ”Israelia ei tarvitse siunata”.

Olin itse seminaarissa mukana koko päivän ja seurasin esitykset alusta loppuun. Lukuun ottamatta pientä hetkeä, jolloin loppuiltapäivästä haahuilin Kasarmikadun lähikortteleissa etsimässä Rakennusviraston pois hinaamaa autoani. Se oli sarjassamme Spede Pasasen lausahduksia: "Koskaan ei aamulla voi tietää miten kivaa on illalla". Mutta ei siitä sen enempää. Auto löytyi.

Seminaari oli monipuolinen ja antoisa, mikä käy ilmi ohjelmaa vilkaisemalla vaikkapa tästä linkistä. Alussa muisteltiin halki kirkkokuntarajojen arvostettua ja rakastettua rovasti Risto Santalaa ja hänen mittavaa elämäntyötään teologina, kirjailijana, rabbiinisten lähteiden tuntijana, jotta Israel saisi kuulla Messiastaan Jeesuksesta. Juutalaisevankelioimisen haasteita ja vaikeita kysymyksiä seminaarisa ei kartettu. Kysymystä korvaus- ja kahdenliiton teologiasta oli saatu Tanskasta käsittelemään Lausanne liikkeen juutalaisevankelioimisen kansainvälisen verkoston (LCJE) pitkäaikainen koordinaattori, teologian tohtori Kai Kjaer-Hansen.

Kotimaa24 uutisessa sinänsä totuudenmukaisesti referoitu Junkkaalan puheenvuoro ja siinä esiintyneiden ajatusten esilletuominen antoi seminaarista liian kapea-alaisen kuvan. Kyse oli alustuksesta, joka koski tärkeää aihetta Mitä on Israelin siunaaminen? Puheen jälkeen Eero itse haastoi kuulijoita olemaan kanssaan kriittisesti eri mieltä. Monet olivat ja nostivat toisenlaisiakin näkökulmia. Syntyi keskustelua, eikä vain otsikoita.

Esimerkiksi yleisön kommenteissa nostettiin esiin monia Israelille annettuja Raamatun lupauksia ja siunauskehotuksia. Mutta esiin nousi myös eräs tavattoman tärkeä huomio: Siinä missä Junkkaalan alustuksen näkökulmat nojasivat siihen periaatteeseen, että vanhaa testamenttia on tulkittava uuden valossa, yleisön keskuudesta kysyttiin, että eikö  olisi oikeampaa tarkastella uutta testamenttia vanhan valossa? Tämä oli paljon tärkeämpi kommentti kuin mihin seminaarissa oli aikaa paneutua ja valitettavasti ajatus jäi ilmaan.

Heitän  seuraavassa kehään muutaman oman kriittisen näkökulma liittyen  Kotimaa24:n referoimaan alustukseen. Teen sen siksikin, että en pystynyt osallistumaan seminaarissa alustuksen synnyttämään kriittiseen keskusteluun koska tulkkasin aamupäivän alustuksia ulkomaiselle puhujavieraallemme. Jos itse olisin pitänyt puheen samasta aiheesta olisin esittänyt joukon asioita toisin. Eero tietää, että kirjoitan ja että olen eräistä painotuksista ja johtopäätöksistä eri mieltä. Ystävät kestävät toisiltaan erimielisyyttäkin. Ilman ei syntyisi keskustelua. 

Ensin kuitenkin se kaikkein tärkein asia josta olen samaa mieltä: Olen ehdottomasti yhtä mieltä siitä, että Israelin siunaamiseen kuuluu tärkeimpänä se, että kerromme juutalaisillekin Jeesuksesta pelastajana. Ei ole kahta erilaista pelastustietä – yksi pakanoille, toinen juutalaisille. On vain yksi nimi, jossa kaikki voivat löytävät pelastuksen (Apt. 4:12). Tämä on luovuttamaton ja tärkeä evankeliumin totuus. Jeesus on Israelin Messias. Kuten Kai Kjaer-Hansen totesi: Jos Jeesus ei ole Israelin Messias, ei Hän myöskään ole kansakuntien Kristus. 

Miten tahansa siunaamisen määrittelemmekään ei sitä silti voi mielestäni rajata ”vain” Kristuksen viemiseen juutalaisille. Tällainen on asian perusteetonta pelkistämistä äärimmilleen. En lisäksi löydä Raamatusta tarvetta tällaiselle ”joko-tai” ajattelulle. Ei Israelin muun siunaamisen tarvitse (eikä pidä) olla pois Kristuksen viemisestä juutalaisille.

En myöskään näe perusteltuna sitä ajatusta, että vanhasta testamentista löytyvät kehotukset siunata Israelia tai juutalaiselle annetut lupaukset olisivat tulleet hengellisesti merkityksettömiksi vain koska uudessa testamentissa niitä ei eksplisiittisesti toisteta ja koska Jeesus on tullut. Niitä ei Uudessa testamentissa myöskään ole eksplisiittisesti kumottu tai hylätty.

Sen sijaan sanotaan, että Jeesus tuli ”v a h v i s t a m a a n  isille annetut lupaukset osoittaakseen, että Jumala pysyy sanassaan” (Room 15:6). Ja vaikka juutalaiset, jotka torjuvat evankeliumin ja Paavalin mukaan ovat, ihan samoin kuin evankeliumin torjuvat pakanatkin, evankeliumin kannalta ”Jumalan vihollisia” (eivät siis ole pelastettuja ilman uskoa Jeesukseen) sanotaan heistä jotain mitä ei voida sanoa pakanoista edes heidän epäuskossaan: ”…valinnan perusteella he [juutalaiset] ovat Jumalalle rakkaita, isien tähden. Jumala ei peruuta lahjojaan eikä antamaansa kutsua.” (Room. 11:28-29). Tämä on paljon sanottu.

Juutalaisilla on  uudenkin testamentin mukaan isien tähden erityinen Jumalan valintaan ja rakkauteen perustuva kansallinen, joskaan ei automaattisesti pelastava (soteriologinen) suhde Jumalaan. Tämä erottaa epäuskoisenakin juutalaiset kaikista muista epäuskoisista kansoista ja se ilmenee muun ohella Hänen maailmanhallinnassaan juutalaisia kohtaan. Esimerkiksi siinä, että juutalaiset ovat säilyttäneet hajaannuksessakin ollesaan kansallisen identiteettinsä ja Jumalan uskollisuuden tähden saaneet palata historialliseen kotimaahansa, jossa heillä jälleen kerran on oma valtio. Puhumattakaan siitä, että juutalaisten joukossa on pieni mutta elinvoimainen Jeesukseen uskovien juutalaisten muodostama ”tosi Israel”.

Vaikka evankeliumin julistaminen tulee kuulua Israelin siunaamiseen on minun siis mahdotonta Raamatun valossa ajatella, että kaikki olisi pelkistettävissä sillä tavoin ”vain” Kristuksen viemiseen juutalaisille, että Raamatun Israelin siunaamiseen muutoin kehottavat tekstit olisivat käyneet merkityksettömiksi. Vaikka juutalaisetkaan eivät Raamatun mukaan pelastu ilman Jeesusta ei tästä voida johtaa sitä, että ei-uskovan juutalaisen kansan tai Israelin nykyvaltion siunaaminen ja sille hyvän tekeminen olisi tarpeetonta.

Israelin, kansan ja valtionkin, siunaaminen ja sen hyväksi toimiminen totuudessa on edelleen perusteltua niiden kehotusten pohjalta, joita Raamatusta monessa kohdin luemme. Tämä ei tarkoita kaiken Israelin politiikan automaattista hyväksymistä. Tosin sehän kaiketi riippuu harjoitetusta politiikasta. Aivan samoin kun voin siunata Suomessa toteutettavaa hyvää politiikkaa voin siunata hyvää politiikkaa Israelissa. Tämän pelkkä sanominen ei tietenkään vielä ratkaise kysymystä siitä mikä sitten on sitä siunattavaa ”hyvää” politiikkaa. Mutta ei politiikan siunaamisessa automaattisesti ole mitään pahaakaan sen enempää Israelin kuin Suomenkaan kohdalla.

Kaiken Israeliin kohdistuvan asiallisenkin mielenkiinnon ja intoutumisen keskellä on tärkeää korostaa, niin kuin Eero Junkkaala alustuksessaan Lähetyskirkossa, että mikään sinänsä arvokas ja Jumalan mielen mukainen Israelin hyvään pyrkivä siunaaminen ja harrastuneisuus ei juutalaisten kohdalla saa korvata Jeesusta, eikä viedä hänelle kuuluvaa paikkaa. Se vasta, etten sanoisi, kauheaa ”korvausteologiaa” olisi! On ennen kaikkea hyvää ja oikein rakastaa Israelia kertomalla juutalaisillekin evankeliumia Jeesuksesta. Kristitty ei saa unohtaa rukoilla myöskään arabikristittyjen veljien ja sisarien puolesta. Juutalaisten rakastaminen ei saa tapahtua palestiinalaisia vihaamalla.

Manu Ryösö totesi Kotimaa24 Junkkaala-uutisoinnin kommenttipuheenvuoroissa varsin osuvasti. ”Pelastuksen osallisuus on kaiken siunauksen lähtökohta, peruskivi ja maali. Tätä kristitty rukoilee yhtä lailla israelilaisille kuin muillekin kansoille." Sen sijaan siunauksen pelkistäminen ainoastaan pelastuskysymykseen olisi Ryösön mukaan vakava erehdys. Hän osuu mielestäni naulankantaan todetessaan:  

”Me siunaamme avioliitot, kotimme, ruokamme jne. Emme kuitenkaan ajattele, että avioliitolta puuttuisi erityinen asema, vaikka puolisot eivät olisi uskossa. Luomisen perusteella avioliitto on pyhä ja oikea riippumatta puolisoiden vakaumuksista. Näin on myös Israelin kansan ja Jumalan välisen uskollisuusliiton kohdalla. Sitä ei ole peruttu, se ei ole rauennut tyhjiin, vaan kuuluu Jumalan järjestykseen. Israelin valtion jälleenrakentuminen on jo nyt hyvä ja siunattava asia. Se viestii Jumalan historianhallinnasta. Siunaamme paljon hyvää kuten esim. ruokamme, vaikka ruoka ei tule uskoon. Israelin valtiota sopii jo nyt siunata.”

Tähän ei oikeastaan ole lisäämistä.

Totuudessa tapahtuva Israelin siunaaminen on edelleenkin hyvää, oikein, tarpeellista, raamatullista ja Jumalan mielen mukaista. Kuten Seurakuntalainen.fi sivusto eilisestä JUSTin seminaarista kertoessaan, ja sekin Eero Junkkaalaa lainaten, otsikoi: "Eero Junkkaala: 'Israel tarvitsee siunausta - kuten Suomikin'"!

Jeesus tulee takaisin – odottaako häntä enää kukaan?

”…kuinka te epäjumalista käännyitte Jumalan tykö, palvelemaan elävää ja totista Jumalaa ja odottamaan taivaista hänen Poikaansa, jonka hän on herättänyt kuolleista, Jeesusta, joka pelastaa meidät tulevasta vihasta” 1 Tess.1:9-10

Jeesuksen seuraajilla on erilaisia, kilpailevia näkemyksiä Jeesuksen paluun yksityiskohdista. Tuleeko Jeesus vaivanajan alussa, keskellä vai lopussa? Palaako hän ”kaksivaiheisesti” vai ”kertarysäyksellä”? Tuleeko hän salaa vai julkisesti? Erilaisilla näkemyksillä on arvovaltaiset kannattajansa ja Raamattuun pohjautuvat perustelunsa. Toiset perustelut ovat parempia toiset huonompia ja kaikkiin näkemyksiin sisältyy vahvuuksia sekä heikkouksia, niin että erilaisten näkemysten edustajat voivat esittää toinen toisilleen kiperiä kysymyksiä vastattavaksi. Eskatologiaan liittyvät yksityiskohdat ovat omalla paikallaan tärkeitä eikä niiden merkitystä ja pohtimisen tärkeyttä sovi väheksyä. Minullakin on niistä käsitykseni.

Kuitenkin paras ja tärkein jää toisinaan hyvien ja sinänsä tärkeiden asioiden varjoon vieden koko huomion.

Viime lauantaina Ristitulta –lähetyksessä juttelimme kollegani Petri Mäkilän kanssa Jeesuksen paluusta. Halusimme korostaa monien eskatologisten kiistakysymysten keskellä Jeesuksen paluuseen liittyvää toivoa, jolla Paavali kehottaa kristittyjä lohduttamaan toisiaan (1 Tess. 4:18).  Seuraavassa hiukan jotain mitä itse halusin tuossakin lähetyksessä korostaa monien muiden esille tulleiden asioiden lisäksi (halutessasi voit kuunnella koko Ristitulta –lähetyksen tästä linkistä)

Jeesus tulee takaisin!

Hän tulee taivaasta  s a m a l l a   t a v a l l a  kuin hänen  n ä h t i i n  taivaaseen menevän: pilvissä hän meni, pilvissä Hän palaa (Apt. 1:9-11; 1 Tess. 4:17).

Hän ilmestyi ensimmäisen kerran sovittaakseen ja poistaakseen ristin verellään kaikkien häneen uskovien synnit. Hän ilmestyy toisen kerran ”pelastuksesi niille, jotka häntä odottavat” (Hepr. 9:26, 28).

Tullessaan takaisin hän herättää kaikki poisnukkuneet Jumalan pyhät kuolleista, antaa silmänräpäyksessä heille samoin kuin elossa oleville pyhille uuden, katoamattoman, kuolemattoman ja kirkastetun ylösnousemusruumiin ja tempaa heidät yhdessä yläilmoihin luoksensa Jumalan pilvissä (1 Tess. 4:13-17; 1 Kor. 15:50-53).

Ja "niin me saamme aina olla Herran kanssa" (1 Tess. 4:17). Ei enää syöpähoitoja, ryppyvoiteita eikä hammaslääkärikäyntejä. Ei kiusauksia, lankeemuksia ja kuumia parannuksen kyyneleitä. Ei kuolemaa, kärsimystä eikä yksinäisyyttä.

Tulkoon sanontuksi, että en usko mainitun tempauksen olevan mikään "ylöshypähdys" vain joitakin senttejä maan pinnan yläpuolelle. Eksegeettisesti - kuten hienosti sanotaan - Paavalin 1 Tess. 4 loppujakeiden taustalla on selviä kaikuja siitä mitä Jeesukselle kerrotaan tapahtuneen Apt 1:9-11 jakeissa. Aivan niin kuin Paavali johti Jeesuksen ylösnousemusruumiin luonteesta sen millainen kristittyjen ylösnousemusruumis olisi (Fil. 3:21 / 1 Kor. 15:20), hän saattoi johtaa siitä mitä Jeesukselle tapahtui sen mitä kristitylle tulee tapahtumaan Hänen tullessaan takaisin.

Paavali kirjoittaa: "[J]os uskomme, että Jeesus on kuollut ja noussut ylös, niin  s a m o i n (kreik. οὕτως) on Jumala Jeesuksen kautta tuova poisnukkuneet esiin yhdessä hänen kanssaan" (1 Tess. 4:14)

Niin kuin Jeesus kuoli, nousi kuolleista ja Jumalan pilvi vei hänet ylös taivaalle (Apt. 1:9, 11) samoin kristityt, jotka ovat kuolleet, nousevat kuolleista ja viedään kirkastettuina Jumalan pilvissä ylös taivaalle Herraa vastaan yhdessä elossa olevien pyhien kanssa (1 Tess. 4:16-17).

Laskeutuuko Jeesus sitten pyhiensä kanssa saman tien maan päälle, vai viekö heidät ensin kolmanteen taivaaseen kanssaan kuin Elian tullakseen heidän kanssaan maan päälle jonkin ajan kuluttua on jännittävä kysymys, mutta sille mitä seuraavaksi kirjoitan, ei tällä yksityiskohdalla ole olennaista merkitystä.

Lue uudestaan blogin ingressissä oleva lainaus Paavalin 1 kirjeestä tessalonikalaisille ja kysy itseltäsi odotatko Jeesuksen paluuta? Kyse ei ole siitä minkä eskatologisen mallin tapahtumajärjestyksen mukaisesti uskot lopun ajan tapahtumien toteutuvan.

Salli minun kysyä sama kysymys hieman toisella tavalla: Kun sinulla on todella vaikeaa elämässäsi etkä näe toivoa tai ulospääsyä tilanteesta, kumpaa sinä odotat ja kummasta ajatuksesta saat lohtua: Siitäkö, että pian pääset taivaaseen Jeesuksen luokse, jossa huolet ovat ohitse? Vaiko siitä, että Jeesus on luvannut tulla takaisin ja laittaa kaikki asiat jälleen kohdalleen?

Ei taivastoivossa ole mitään pahaa, mutta sen suunta on uuden testamentin mukaan ensisijassa toinen kuin millaisena nykykristityt sen ovat tottuneet ajattelemaan. .

Uudessa testamentissa kristillinen toivo, ”pelastuksen toivo” kuten Paavali sitä kutsuu, ei ensi sijassa rakentunut kuoleman ja sen jälkeisen elämän tuoman lohdun varaan. Vaikka kristityt tiesivät kuoltuansa pääsevänsä Herran luokse ja se merkitsi monin tavoin muutosta parempaa kuin nykyiset ahdistukset ja taistelut (2 Kor. 5:8; Fil. 1:20-23) ei kristillinen toivo ensi sijassa rakentunut taivaaseen pääsyn varaan. He odottivat Herraa Jeesusta takaisin taivaasta!

Toivon suunta ei ollut alhaalta ylös, täältä sinne, vaan ylhäältä alas, sieltä tänne.

Huomaa mitä Paavali alun lainauksessa sanoo: ”…käännyitte … palvelemaan elävää ja totista Jumalaa ja odottamaan taivaista hänen Poikaansa”! Ei odottamaan pääsyä taivaaseen, vaan sitä, että Poika tulee taivaista.

Filippiläiskirjeessä Paavali samoin kirjoittaa: ”Mutta meillä on yhdyskuntamme taivaissa, ja s i e l t ä  me myös odotamme Herraa Jeesusta Kristusta Vapahtajaksi, joka on muuttava meidän alennustilamme ruumiin kirkkautensa ruumiin kaltaiseksi…” (Fil. 3:20-21). Huomaa toivon suunta: Ei ”sinne, me myös odotamme pääsevämme Herran Jeesuksen Kristuksen luo”, vaan sieltä me odotamme Herraa.

Kolossalaiskirjeessä: ”Olkoon mielenne siihen, mikä ylhäällä on, älköön siihen, mikä on maan päällä. Sillä te olette kuolleet, ja teidän elämänne on kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa; kun Kristus, meidän elämämme, ilmestyy, silloin tekin hänen kanssaan ilmestytte kirkkaudessa” (Kol. 3:2-4). 

Kristityt eivät odottaneet kuolemaa, sillä hehän olivat jo "kuolleet". Sen sijaan he odottivat elämän ilmestymistä, kun Herra Jeesus palaa takaisin.

Siinä missä monet nykyajan kristityt toivottavat itselleen vaikeuksien keskellä kuolemaa kuin Elia, alkuseurakunta toivotti itselleen elämää. Kuolemaahan ihminen toivoo, jos hän vaikeuksien keskellä haikailee taivaaseen. Hän ei sano: Tule, Herra Jeesus! Hän ei odota Jeesusta, vaan kuolemaa.

Ei ole vaikea ymmärtää, että maailmassa on jotain pahasti pielessä. Näemme ympärillä jatkuvasti hirvittävää kärsimystä ja tuskaa, sotia, nälänhätää, kulkutauteja, luonnonmullistuksia, terroritekoja ym. Meissä helposti syntyy ajatus: Kunpa jo pian pääsisin pois täältä Herran luo taivaaseen missä kaikki on hyvin.

Uuden testamentin kristityt tajusivat yhtä lailla, että tässä maailmassa eivät asiat ole kohdallaan ja siitä aiheutuu heille ja kaikille ihmisille kärsimystä ja hätää. Mutta heidänn odotuksensa oli toisensuuntainen. Kun he näkivät sotia, nälänhätää, kulkutauteja, luonnonmullistuksia ym. he ajattelivat niin kuin Herra Jeesus noihin asioihin viitatessaan oli neuvonut: Kunpa Herra Jeesus jo pian tulisi takaisin taivaasta ja sitten kaikki on taas hyvin.

Pääkohta kaikessa edellä kirjoittamassani on tämä: Meidän tulee palvella elävää ja totista Jumalaa ja odottaa taivaista hänen Poikaansa, meidän Herraamme Jeesusta. Siinä on kristillisen evankeliumin toivon ydin.

Jeesus tulee takaisin!

Sukupuolineutraali aviolitto - kyllä vai ei?

(Alustukseni Lappeenranta salissa 29.4.2012. Tilaisuus kokonaisuudessaan on katsottavissa YouTubessa: http://www.youtube.com/watch?v=NW2WPC8m1pU)

Tämän iltapäivän tilaisuuden otsikkoon Sukupuolineutraali avioliittolaki – Kyllä vai ei? vastaan omassa puheenvuorossani, että ”ei”.

Avioliitto on vanhastaan ollut olemassa liittääkseen yhteen toisiaan rakastavan miehen ja naisen, jotta lapsilla olisi rakastavat biologiset vanhemmat, oma isä ja äiti. Avioliiton olemukseen kuuluu vastakkaisten sukupuolten luonnollinen periaatteellinen yhteys jälkeläisiin. Avioliiton kannalta sukupuolella on siten olennaisella tavalla merkitystä.

Koska avioliitolla on oma olemuksensa, se ei ole pelkkä henkilökohtainen vakaumus tai pelkkä yhteiskunnallinen, sopimuksenvarainen rakennelma, kuten oikean puoleinen liikenne. Avioliittolaki ei voi olla sukupuolineutraali, koska avioliitto ei sitä ole.  Niinpä samaa sukupuolta olevien parisuhteista ei edes lainsäädännöllä tule avioliittoja niin kuin ei palloista tule kuutioita vain koska voisimme käyttää niistä innovatiivista termiä ”kulmaneutraali ympyrä”, tai vaatimalla edistyksellisen tasa-arvon nimissä kaikkia geometrisia kuvioita käsiteltävän ikään kuin niiden keskinäisillä eroilla ei olisikaan mitään merkitystä geometrialle.

Ovatko lapsettomat avioparit edellisen valossa sitten lainkaan avioliittoja? Miehen tai naisen hedelmättömyydestä tai ikääntymisestä johtuva lapsettomuus ei katkaise avioliiton olemuksen mukaista luonnollista periaatteellista yhteyttä jälkeläisiin. Eihän sairaudesta tai ikääntymisestä johtuvasta näön heikkenemisestäkään voida päätellä, ettei silmillä ole mitään luonnollista periaatteellista yhteyttä näkemisen kanssa. Mies-nais parin tapauksessa lapsettomuus on poikkeus – jota lisäksi joissain tapauksissa on mahdollista hoitaa ja joissain tapauksissa se ajan myötä korjaantuu itsestään. Lapsettomuus samaa sukupuolta olevien parien kohdalla on periaatteellisella biologisella tasolla sääntö vailla ainuttakaan poikkeuksia. Avioliiton perustana oleva luonnollinen realiteetti on ohittamaton.

Nykyistä avioliittolakia on - esimerkiksi hiljattaisessa eduskuntakeskustelussa -  poleemisesti verrattu Etelä-Afrikan rotuerotteluun. Miltä tuntuisi jos meillä olisi erilaiset avioliittolait ihonväriltään erilaisille ihmisille? Luonnollisesti se ei ainoastaan tuntuisi väärältä. Se olisi, ja on väärin. Tunteisiin vetoava retoriikka johtaa kuitenkin harhaan sotkemalla keskusteluun tekijöitä, jotka ovat avioliiton kannalta tosiasiassa epäolennaisia, tässä tapauksessa ihonväri, sellaisten kanssa, jotka tosiasiassa ovat olennaisia, kuten sukupuoli. Ihonvärillä ei ole merkitystä. Sukupuolella on. Niin ikään ”parisuhdeapartheidin” tunnusmerkistöä ei täyttäisi se, että miehiltä puuttuu tasavertainen oikeus kohdunpoistoon.

Retorisilla apartheid-rinnastuksilla on toinenkin fataali heikkous: Homoseksuaalisuus ei ole ihonvärin tavoin geneettisesti määräytyvä perinnöllinen ja  muuttumaton synnynnäinen biologinen ominaisuus.  ”Seksuaalinen suuntautuminen voi myös muuttua tai painottua ajan kuluessa”, toteaa dosentti Markku Hyyppä. Samaa ei voida sanoa ihonväristä ja etnisyydestä. Vaikka media on aika ajoin julistanut tieteen paikallistaneen homouden alkuperän milloin geeneihin tai aivoihin, eivät tällaiset biologisoivat alkuperätutkimukset ole kestäneet lähempää tieteellistä tarkastelua. Äsken mainittu, homoseksuaalisuuteen sinänsä myönteisesti suhtautuva neurologian dosentti Markku Hyyppä kritisoi kirkollisen homomyönteisen Yhteysliikkeen julkaisemassa kirjassa Synti vai Siunaus (Kirjapaja 2003) sellaista ”luonnontieteellä höystettyä essentialismia”, joka on pyrkinyt etsimään homouden ydintä biologiasta. Hyyppä toteaa tekstissään muun muassa: ”Kylmästi on todettava, että homoseksuaalisuutta biologisoivat tutkimukset ovat yllättävän usein väärennöksiä. Periytyvyyteen uskovien päättelyketjussa on suuria teoreettisia aukkoja. Mahdollisuuksia on niin paljon, että homogeenistä puhuminen on pelkkää tieteisuskoa.” Myös valtiotieteen tohtori, SETA:n perustajajäsen, Olli Stålström väitöskirjassaan Homoseksualismin sairausleiman loppu (Gaudeamus 1997), on kritisoinut erilaisten biologisoivien alkuperätutkimusten tieteellisiä heikkouksia. Viitaten Bynen yhteenvetoon hän toteaa, että ”ei ole vakuuttavaa näyttöä minkään hormonaalisen tai geneettisen tekijän vaikutuksesta homoseksuaalisuuden syntyyn”.

Vaikka tästä ei voida yksinkertaistaen johtaa samaan sukupuoleen kohdistuvan kiinnostuksen pelkistyvän tahdonalaiseksi päätökseksi ja ratkaisuksi – vaikka toisenlaisiakin ääniä löytyy, kuten lesboaktivisti Akuliina Saarikoski, joka puhuu avoimesti ”seksuaalikäännyttämisestä” – voidaan silti sanoa, että yleiselle virheelliselle uskomukselle homouden synnynnäisyydestä ei löydy tieteellistä perustaa.

Koska homoseksuaalisuus ei ole ihonvärin tavoin synnynnäinen, geneettisesti periytyvä, muuttumaton biologinen ominaisuus on epäasiallista ja loogisesti kestämätöntä pelata minkään sortin retorisella apartheid-syrjintäkortilla ja siten arvostella avioliiton rajaamista miehen ja naisen välille nykylainsäädännössä. Homoseksuaalit eivät muodosta mitään etnistä kansanryhmää.

Avioliiton rajaaminen miehen ja naisen väliseksi ei ole uskonnollinen näkemys. Nykyinen avioliittolainsäädäntö ei siis perustu johonkin arkaaiseen muka uskonnolliseen käsitykseen, joka olisi jo korkea aika ajantasaistaa ja putsata yhteiskunnallisesta lainsäädännöstä pelkästään kirkkojen seinien, tai vielä paremmin, uskovien korvien väliin. Tätä heijasteli ministeri Alexander Stubbin puhe eduskunnassa, kun hän korosti jätetyn lakiesityksen koskevan avioliittoa vain yhteiskunnallisena instituutiona. ”Kirkot voivat jatkossakin itse päättää omista edellytyksistään”, Stubb totesi.  

Uskonto merkitsee sitä, että olet luterilainen, helluntailainen, vapaakirkollinen, roomalaiskatolinen, muslimi tai juutalainen tai vastaavaa. Uskontoa ei ole se, että olet naimisissa. Lainsäädännössämme esiintyviä asioita voidaan myös perustella uskonnollisesti, mutta kyseiset lait eivät silti aja mitään uskonnollista agendaa. Raamatussa sanotaan: ”Älä varasta”. Varastamista vastustavat lait eivät silti ole jotain uskonnollista tuputtamista. Varastaminen ei ole väärin vain koska Raamattu niin sanoo. Pikemminkin, koska varastaminen on väärin Raamattu sanoo, että se on väärin. Avioliiton rajaaminen miehen ja naisen välille ei ensi sijassa perustu siihen, että Raamattu niin sanoo, ja ole siten uskonnollinen kysymys. Raamattu sanoo niin, koska avioliitto ON miehen ja naisen muodostama yleisinhimillinen instituutio. Se, että tämä näkemys on yhteneväinen myös uskonnon kanssa, ei tee nykyisen avioliittolain ”yksi mies / yksi nainen” periaatteesta uskonnollista.

Se, että Jumalan kuvaksi luodut ihmiset ovat miehiä ja naisia, ei johdu siitä, että Raamattu sanoo heidän olevan miehiä ja naisia. Raamattu sanoo niin, koska on yleisinhimillinen tosiasia, että ihmiset ovat miehiä ja naisia. Tämän on nähty heijastelevan Jumalan luomaa ja säätämä todellisuutta.

Tämä johtaa minut muutamalla ajatuksella koskettelemaan kysymystä avioliitosta myös kristillisen raamattuselitysperinteen ja kirkkohistorian valossa. Asia on akuutti, koska kysymys sukupuolineutraalista avioliittolaista koskettaa myös kirkossa käytävää keskustelua. Otan lyhyesti kantaa kahteen eri kysymykseen: Ensiksi, oliko Paavali, kuten usein kuulee väitettävän, tietämätön rakkauteen ja sitoutumiseen perustuvista samaa sukupuolta olevien suhteista ja tuomitsiko hän ainoastaan hyväksikäytön ja alistamisen, koska saattoi tuntea vain sellaiset homoseksuaaliset suhteet? Tämän ajatuksen teki 1980-luvulla tunnetuksi Yalen yliopiston edesmennyt historioitsija professori John Boswell ja se tulee vastaan yhä vieläkin suomalaisessa keskustelussa. Viimeksi Juha Sihvolan, vuoden 2011 kristilliseksi kirjaksi valitussa teoksessa Maailmankansalaisen Uskonto. Toiseksi, väite (ja tämäkin palautuu alunperin Boswelliin), että kirkko keskiajalla olisi siunannut samaa sukupuolta olevia avioliittoihin ja myöhemmin jyrkentänyt kantaansa.

Mihin apostoli Paavalin homoseksuaalisen käyttäytymisen torjuva kanta Roomalaiskirjeen 1 luvussa (1:19-28) siis perustuu? Raamattu niin vanhan kuin uudenkin testamentin osalta suhtautuu poikkeuksetta ja johdonmukaisesti torjuvasti homoseksuaaliseen käyttäytymiseen. Yhtä johdonmukaisesti Jumalan tahdon mukainen sukupuolielämä sijoitetaan aina poikkeuksetta miehen ja naisen muodostamaan avioliitoon. Taustalla on luomiskertomus, jonka Jeesus vahvisti Matteuksen evankeliumin 19 luvussa sanoessaan: ”Ettekö ole lukeneet, että Jumala jo alussa loi heidät mieheksi ja naiseksi. Sen tähden mies luopukoon isästään ja äidistään ja liittyköön vaimoonsa… minkä Jumala on yhdistänyt sitä älköön ihminen erottako. ” Myös apostoli Paavalin teksti palautuu kiistattomasti tähän luomiskertomukseen.

Teologian tohtori Robert Gagnon Pittsburghin teologisesta seminaarista on perusteellisessa tutkimuksessaan The Bible and Homosexual Practice – Text and Hermeneutics, sekä lukuisissa aihetta käsittelevissä artikkeleissaan osoittanut kiistattomasti kuinka Paavalin Roomalaiskirjeen teksti linkittyy lukuisten terminologisten ja rakenteellisten yhtymäkohtien kautta juuri 1 Mooseksen kirjan luomiskertomukseen (LXX). Paavali käyttää samoja ilmaisuja, seuraa luomiskertomuksen rakennetta ja puhuu korostetusti alkukielen mukaan miessukupuolesta ja naissukupuolesta. Paavalille kyse ei ollut vain hyväksikäytöstä tai alistamisesta, mikä edellisen lisäksi näkyy hänen tavastaan puhua naisten homoseksuaalisesta käyttäytymisestä. Osapuolten keskinäinen kiintymys ja kunnioitus eivät olleet ratkaisevia kysymyksiä. Ei niin, ettei Paavali olisi sellaisista ollut tietoinen. Gagnon sekä  useat toiset tutkijat ovat kiistattomasti osoittaneet, että antiikin aikana tunnettiin keskinäiseen kiintymykseen perustuvat aikuisten väliset homosuhteet. Platon kirjoittaa teoksessaan Pidot jopa eliniän kestävästä syvästä kiintymyksestä samaa sukupuolta olevien aikuisten miesten välillä. Ateenan torilla oli Paavalin päivinä kahden samaa sukupuolta olevan aikuisen miehen, Harmodiuksin ja Aristogeitoksen, keskinäistä rakkautta ylistävä patsas. Platonin, Aristoteleen ja Hippokrateen perinteissä pohdiskeltiin lisäksi josko ainakin jonkin sortin kiinnostus samaan sukupuoleen saattaisi olla jossain määrin biologisperäistäkin, siis synnynnäistä! Väite jonka mukaan tiedämme tänään ratkaisevasti enemmän kuin mitä uuden testamentin aikana on voitu tietää ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Olkoonkin, että tätä myyttiä toistellaan meillä jatkuvasti jopa piispallisilta tahoilta. Rakkaus-, orientaatio- ja synnynnäisyysargumentit tunnettiin Paavalin päivinä. Niinpä, kuten Luis Crompton, itsekin homoseksuaali, toteaa 500-sivuisessa tutkimuksessaan Homosexuality and Civilization: ”Ajatus, että homoseksuaalien keskinäinen kiintymys tekisi suhteesta hyväksyttävän, olisi ollut täysin vieras Paavalille ja kenelle tahansa juutalaiselle tai varhaiselle kristilliselle kirjoittajalle.” Luomiskertomuksen valossa Paavali siis torjui absoluuttisesti kaikenlaiset homoeroottiset suhteet Jumalan luomisjärjestyksen, jota mieheyteen ja naiseuteen kuuluva ruumiillisuus heijastaa, vastaisena.

Entä sitten kysymys miesparien siunaamisesta keskiaikaisessa kirkossa? Sekä idän että lännen kirkoissa tunnettiin keskiajalta periytyvä ns. veljeksi tekemisen (kreik. adelfopoiesis) riitti, jossa pappi lukee erityisen siunausrukouksen ja liittää siten kaksi ystävää hengellisesti toinen toisiinsa.  Näihin teksteihin kiinnitti huomiota historioitsija John Boswell 1994 ilmestyneessä tutkimuksessaan ja antoi ymmärtää, että kirkko olisi siunannut samaa sukupuolta olevia pareja avioliittoon Näitä siunaustekstejä löytyy suomeksi käännettynä professori Jukka Korpelan kirjasta ”Miesparin Siunaaminen”.

Boswellin revisionsitinen tulkinta on kuitenkin saanut täystyrmäyksen  historiantutkijoiden toimesta. Mainittakoon vaikkapa Boswellin siteeraama bysanttilaisen avioliittoteologian ja kanonisen lain asiantuntija Patrick Viscuso, joka kritisoi Boswellin tulkintaa ”Epäonnistuneeksi yritykseksi kirjoittaa historia uudelleen”. Viscuson mukaan adelfopoiesis riitin ja avioliiton solmimisen välillä oli ratkaisevia eroja. Avioliiton solmiminen keskiaikaisessa kirkossa oli useampivaiheinen prosessi, jossa vanhemmat ja sukulaiset osallistuivat kiinteästi avioliiton solmimisen jokaiseen vaiheeseen. Adelfopoiesis sisälsi vain siunausvaiheen elementit ja oli ainoastaan kahden henkilön, useimmiten miesten, keskinäinen siunaushetki. Tällainen ystävyyden siunaaminen synnytti osapuolten välille ”hengellisen veljeyden" (pneumatikous adelfous), jonka ”ei-lihallista” luonnetta korostettiin varoituksilla olla aiheuttamatta pahennusta. Siinä missä avioliiton purkamisesta oli runsaasti säädöksiä, ei hengellisen ”ystävyysliiton” purkamisesta ollut minkäänlaisia säädöksiä. ”Mitä tahansa nämä tekstit ovat, ne eivät ole avioliittoseremonioita koskevia tekstejä,” toteaa myös historioitsija Brewnt D. Shaw (Lethbride University) omassa arviossaan. Hän moittii Boswellia tekstien harhaanjohtavista käännöksistä sekä tulkinnoista, jotka menevät ylitse todistusaineiston. Kristinuskon historiaan erikoistunut apulaisprofessori Robin Darling Young, joka itse matkallaan Lähi-idässä sai Syyrian kirkossa naispuolisen tutkijakollegansa kanssa adelfopoiesis siunauksen pitää Boswellin teesiä kestämättömänä ja epäonnistuneena: ”… kirjoittajan kivuliaan väkinäinen pyrkimys valjastaa kirkkohistoria suosimansa homoseksuaalisen asian tueksi epäonnistuu suorastaan nololla tavalla", Young summaa.  Kun pyysin professori Youngilta radiohaastattelua hän vastasi sähköpostilla: ”Minä vastustan huonoa historiantutkimusta, en homoliittoja. En ole käytettävissä haastatteluanne varten.”

Keskiaikainen kirkko ei siis ole siunannut samaa sukupuolta olevien avioliittoja, eikä kirkkohistoriasta siten löydy nykyiseen kirkolliseen keskusteluun relevanttia tukea tällaiselle revisionistiselle uustulkinnalle.

Lopuksi mainitsen kaksi asiaa. Ensiksi, homoseksuaaleilla tulee miehinä ja naisina olla yhteiskunnassa yleisesti ottaen samat oikeudet ja velvollisuudet, kuin muillakin miehillä ja naisilla. Nämä heillä eittämättä suomalaisessa yhteiskunnassa jo on. Heille myös kuuluu kanssaihmisinä sama arvonanto ja henkilökohtainen loukkaamattomuus kuin kenelle tahansa. Homoseksuaalisuus ei kuulu rikoslakiin. Mutta sen paikka ei ole myöskään avioliittolaissa. Avioliittolain ei tarvitse kohdella täysin samalla tavalla kaikkia kuviteltavissa olevia yhteiselämän muotoja ollakseen tasa-arvoinen. Asianmukaisesti oikeudenmukaisen avioliittolain tulee heijastaa avioliiton omaa olemusta. Nykyinen avioliittolaki kohtelee kaikkia miehiä ja naisia samalla tavalla, eikä rajoita kenenkään mahdollisuuksia avioitua sen enempää kuin avioliiton solmimisen kannalta, ja avioliiton oman olemuksen huomioon ottaen yhteiskunnallisesti on välttämätöntä.

Ja aivan vihoviimeiseksi lopuksi. Toisin kuin Beatles –yhtye aikanaan lauloi rakkaus ei ole kaikki mitä tarvitaan. Hyvä yhteiskunta pitää aina heikoimpien jäsentensä puolta. Hyvä yhteiskunta ei milloinkaan tarkoituksella pyri luomaan isättömiä tai äidittömiä perheitä. Kuitenkin juuri näin käy jos nykyinen avioliittolaki muutetaan sukupuolineutraaliksi. Ei ole mitään rakkaudellista tai oikeudenmukaista siinä, että lasten luonnollinen oikeus omiin biologisiin vanhempiinsa lähtökohtaisesti riistetään. Yksikään tieteellinen teoria lapsen kehityksestä ei sano, että lapset tarvitsevat samaa sukupuolta olevat vanhemmat - olivat nämä miten rakastavia tahansa -, vaan että lapset tarvitsevat äidin ja isän. Kaksi maailman rakastavinta äitiä maailmassa eivät voi olla isä pienelle lapselle. Rakkaus sellaisenaan ei varusta äitejä opettamaan lapsiaan, kuinka olla mies. Samoin kaksi mitä rakastavinta miestä eivät voi olla lapselle äiti. Voitteko kuvitella kahta miestä opastamassa nuorta tyttöä, joka saa ensimmäiset kuukautisensa tai auttamassa häntä valikoimaan itselleen ensimmäiset rintaliivit? Sellainen tilanne sopisi television perhekomedioihin hyvin, mutta huonosti nuoren tytön todelliseen elämään. Kuinka kaksi rakastavaa homoseksuaalia miestä voi opettaa poikaa rakastamaan naista ja välittämään hänestä puolisona? Kuinka poika voi nähdä esimerkin tästä kotona, jossa sellaista esimerkkiä ei ole olemassa? Mitä kaksi rakastavaa äitiä esimerkillään opettaisi pienelle tytölle miehistä? Kuinka tasapainoinen hänen saamansa kuva on? Eikö samaa sukupuolta olevien suhteista lähtökohtaisesti puutu monia sellaisia tärkeitä asioita, joita lapset tarvitsevat, koska niistä puuttuu toinen lapsen luonnollisista vanhemmista ja siten yksi olennainen osa hänen ihmisyyttään?

Kuten avauksessani totesin: Avioliitto on sitä varten, että se liittää yhteen toisiaan rakastavan miehen ja naisen, jotta lapsilla olisi rakastavat biologiset vanhemmat, oma isä ja äiti. Avioliitto miehen ja naisen muodostamana instituutiona on yhtä vanha ilmiö kuin hengittäminen. Kummastakaan ei voida luopua ilman seurauksia.

-----
Aiheen liittyvää tällä blogilla: 

• Myytti homouden synnynnäisyydestä - mitä tiede sanoo? 
• Mitä eroa on sukupuolella, rodulla ja sukupuolisella suuntautuneisuudella? 
  
• Jos kaksi rakastaa toistaan...  Entä jos kolme? 
• Arkkipiispa Paarman sateenkaariargumentit eivät vakuuta
• Nissisen homoteologiset argumentit eivät kestä 
• Miesparien siunaaminen - Onko kirkko keskiajalla siunannut homopareja? 
• Iltalehti: Suomen miehille oikeus synnyttää?
• YLEn homoilta aiheutti ennätyksellisen erovyöryn kirkosta - ja muuta palautetta
• YLEn homoilta ja Päivi Räsäsen ajojahti mediassa
• Kirkon sisällissota - Vantaan Sanomista poimittua
• Kiirettä pitää - homokeskustelu jatkuu 
• Kristittyjen rinnastaminen natseihin on loukkaavaa
• Homokeskustelu heiluttaa nyt herätysliikkeitä
• Ihmisen ja koiran avioliitto - Keskustelu homoadpitosta kiihdytti mieliä eduskunnassa

Pitkäperjantain kärsivä Kristus on kaikki mitä Jumala vaatii ja ihminen tarvitsee

”Sillä minä annoin teille ennen kaikkea tiedoksi sen minkä itse olin saanut: että Kristus on kuollut meidän syntiemme tähden, kirjoitusten mukaan…” (1 Kor. 15:3).

Paavali tiivistää pelastavan evankeliumin sisällön 1 Kor 15 luvussa Jeesuksen kuolemaan, hautaamiseen, kuolleista nousemiseen ja sitä seuraaviin ilmestymisiin. Tämä kaikki tapahtui pääsiäisenä ”kirjoitusten mukaan”. Siksi Pääsiäinen on samalla kertaa pelastuksen evankeliumin ja Jumalan sanan lupausten juhla.

Pääsiäisenä on kyse asioista, jotka Paavalin mukaan ovat, mitä pelastuksen tulee, Raamatun  tärkeysjärjestyksessä ”ennen kaikkea”. Kristitty siksi tekee hyvin pysähtyessään kiireettömästi mietiskelemään pääsiäisenä näitä kaikkein tärkeimpiä asioita.

Pitkäperjantai muistuttaa Jeesuksen ristinkuolemassa, joka Paavalin mukaan on tapahtunut meidän syntiemme tähden. Hän tuli tähän maailmaan ”antaakseen henkensä lunnaiksi monen edestä” (Mark. 10:45). Jeesus sovitti ristinkuolemallaan kaikkien Häneen uskovien kaikki synnit ottamalla ristinpuulla heidän paikkansa, kantamalla heidän puolestaan heidän rangaistuksensa viimeistä pisaraa myöten. Jesaja kuvasi tätä sijaissovituskuolemaa näin: ”…hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden, runneltu meidän pahain tekojemme tähden. Rangaistus oli hänen päällänsä, että meillä rauha olisi, ja hänen haavainsa kautta me olemme paratut … Herra heitti hänen päällensä kaikkien meidän syntivelkamme…” (Jes. 53:5-6).

Kirjoitusten mukaan

Paavali sanoi Jeesuksen kuoleman tapahtuneen ”kirjoitusten mukaan”. Tämä on jännittävä sanapari. Jeesus täytti elämällään, kärsimisellään ja kuolemallaan Pyhät kirjoitukset. Jeesus itse sanoi kärsimyksistään, että ”…tämä kaikki on tapahtunut että profeettain kirjoitukset kävisivät toteen” (Mt. 26:56).  Evankeliumeissa viitataan tähän tosiasiaan toistuvasti. Usein suoraan, toisinaan epäsuorasti. Kirjoitusten täyttyminen on niin erottamaton osa Jeesuksen kärsimystietä, että Paavalikaan ei voi jättää huomioimatta, että kaikki tapahtui Jeesukselle ”kirjoitusten mukaan”. Hänhän kertoi välittävänsä eteenpäin sen minkä itse oli saanut.

Kuolemaansa edeltävällä viikolla Jeesus ratsasti aasilla Jerusalemiin: ”Ja saatuansa nuoren aasin Jeesus istui sen selkään, niin kuin kirjoitettu on: ’Älä pelkää, tytär Siion; katso, sinun kuninkaasi tulee istuen aasin varsan selässä” (Jh. 12:14-15 --> Sak. 9:9). Kaikki hänen lähimmät opetuslapsensa jättivät hänet ratkaisevalla hetkellä yksin: ”Tänä yönä te kaikki loukkaannutte minuun; sillä kirjoitettu on: ’Minä lyön paimenta, ja lauman lampaat hajotetaan’” (Mt. 26:31 --> Sak. 13:7). Hän tiesi, että hänet kavalletaan: ”En minä puhu teistä kaikista: minä tiedän, ketkä olen valinnut; mutta tämän kirjoituksen piti käymän toteen: ’Joka minun leipääni syö, on nostanut kantapäänsä minua vastaan’” (Jh. 13:8 --> Ps. 41:10). Jeesus lavastettiin pahantekijäksi: ”…minussa pitää käymän toteen tämän, mikä kirjoitettu on: ’Ja hänet luettiin pahaintekijäin joukkoon’” (Lk. 22:37 --> Jes. 53:12). Jopa ristille riisutun Jeesuksen vaatteiden kohtalo oli kirjoituksissa ennustettu: ”Sentähden [sotilaat] sanoivat toisillensa: ’Älkäämme leikatko sitä rikki, vaan heittäkäämme siitä arpaa, kenen se on oleva’; että tämä kirjoitus kävisi toteen: ’He jakoivat keskenään minun vaatteeni ja heittivät minun puvustani arpaa’” (Jh. 19:24 --> Ps.22:19). Vapahtajan kärsimystaistelun ollessa ankarimmillaan hän tuskansakin keskellä viittasi kirjoitusten täyttymiseen: ”Ja yhdeksännen hetken vaiheilla Jeesus huusi suurella äänellä: ’Eeli, Eeli lama sabaktani?’ Se on: Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?” (Mt. 27:46 --> Ps. 22:2). Jeesukselta ei murrettu luita ristillä  niin kuin hänen rinnallaan riippuvilta ryöväreiltä, sillä Jeesus oli kirjoituksissa luvattu Jumalan virheetön pääsiäislammas: ”Sillä tämä tapahtui, että kirjoitus kävisi toteen: ’Älköön häneltä luuta rikottako’. Ja vielä sanoo toinen kirjoitus: ’He luovat katseensa häneen, jonka he ovat lävistäneet’" (Jh. 19:36-37 --> 2 Ms. 12:46 ja Sak. 12:10).

Jeesus ei tarvitse meidän sääliämme

Jeesuksen kärsimystie on täynnä Pyhien Kirjoitusten tienviittoja. Pääsiäisenä meidän ei siksi tarvitse sääliä kärsivää Kristusta. Hän ei tarvitse eikä odota meidän sääliämme, niin kuin on kirjoitettu: ”…älkää minua itkekö” (Lk. 23:28).  Jeesuksen kuolema ristillä ei ollut onneton tapaturma tai myttyyn mennyt yritys perustaa Jumalan valtakunta maan päälle. Hän ei ollut vain hyvän asian puolesta kuoleva moraalinen marttyyri. Jeesuksen kuolema ei ollut suuri murhenäytelmä, vaan Jumalan tarkkaan suunnittelema täsmäisku (Apt. 2:23; 3:18; 4:28) kaikkia pimeyden ja kuoleman turmiovaltoja vastaan, joista Kristus ristillään sai voiton sovittaessaan syntimme. Oikea vastaus Pitkäperjantaihin pääsiäisenä 2012 ei ole inhimillinen murhe vaan ylistys ja usko Jumalan Kristukseen, joka täytti kirjoitukset (Lk. 24:17, 25-32).

Synnit on anteeksiannettu!

Mitä se merkitsee meille tänä päivänä, että Jeesus kuoli syntiemme tähden kirjoitusten mukaan?

Jeesuksen kärsimys ei ollut sattumaa. Kaikki tapahtui ”kirjoitusten mukaan”. Tällä tavoin Jumala on antanut meille todistuksen siitä, että Jeesus nasaretilainen oli Hänen lähettämänsä luvattu Kristus. Tällä tavoin olemme myös saaneet todistuksen korkeimmalta mahdolliselta taholta, Jumalalta itseltään, että ristillä Jeesuksen kuolemassa meidän syntimme ja rikkomuksemme ovat todella sovitetut ja anteeksiannetut, kun uskomme Häneen. Siksi Paavali sanoo: ”Kristus on kuollut meidän syntiemme tähden, kirjoitusten mukaan.”

Yksin Kristuksen ristinkuolemaa katselemalla syntien kauhistama omatunto löytää levon. Ristinpuulla on kaikki mitä Jumala vaatii ja ihminen tarvitsee. Jeesuksen kuolema oli sijaissovituskuolema, joka osoitti Jumalan vihan syntiä kohtaa ja samalla kantoi sen rakkaudesta syntisiin.

Meidän rikkomuksemme, meidän pahat tekomme, meidän syntivelkamme olivat hänen päällänsä ja siksi Kristukseen uskovalla on rauha Jumalan kanssa. Jeesus otti meidän paikkamme, antoi lunnaiksi itsensä ja maksoi kärsimisellään meidän velkamme. Emme ole Jumalalle enää mitään velkaa! Hän ei vaadi omaltatunnoltamme enää mitään. Hän sai täyden maksun synneistämme. Meillä on nyt rauha. Kiitos Jumalan Kristuksen.

Tänä pitkänäperjantaina sadamme Skotlantilaisen tunnustuksen (1560) sanoin juhlavasti ”julkisesti tunnustaa”: 

”Uskomme, että hänet, Jumalan puhdas ja viaton karitsa, tuomittiin maallisen tuomarin edessä, jotta meidät päästettäisiin synneistämme Jumalan tuomioistuimen edessä. Uskomme, että Jeesus ei kärsinyt ainoastaan julmaa ristinkuolemaa, joka oli Jumalan kiroama, vaan että hän myös kärsi hetken Isänsä vihaa, jonka syntiset olivat ansainneet. Kuitenkin me tunnustamme julkisesti, että Jeesus pysyi ainoana syvästi rakastettuna ja siunattuna Isänsä Poikana jopa niissä tuskissaan ja piinassaan, jotka hän kärsi ruumiissaan ja sielussaan sovittaakseen täydellisesti kansansa synnit. Tunnustamme julkisesti, että ei ole olemassa mitään muuta syntiuhria. Jos ketkä tahansa kiistävät tämän, emme epäröi sanoa, että he herjaavat ja pilkkaavat Kristuksen kuolemaa ja hänen meille hankkimaansa iankaikkista sovitusta.” (Skotlantilainen tunnustus, 9. Kristuksen kuolema, kärsimys ja hautaaminen)

Amerikan orjuus ja antiikin orjuus eri asioita (Orjuus, kristinusko ja Raamattu, osa 2)

On hyvin yleinen virhe olettaa Paavalin tunteman orjuuden roomalaisessa yhteiskunnassa olleen täysin identtinen ilmiö Amerikan Yhdysvaltojen historiassa vallalla olleeseen orjuuskäytäntöön, ja että tästä johtuen Uusi testamentti suhtautuisi myönteisesti orjuuteen sellaisena kuin se tunnetaan myöhemmän Amerikan historian pohjalta. Tällainen historiallinen anakronismi on karkea virhe.

Orjuus ei siis ollut kristinuskon keksintöä. Kristinusko tuli maailmaan, joka oli täynnä orjuutta jo kauan ennen kristinuskoa. Apostoli Paavalin aikana yksi kolmasosa Rooman valtakunnan väestöstä oli orjia ja toinen yksi kolmasosa oli entisiä orjia!

Hart toteaa kirjassaan, että orjuus oli ”yleisesti hyväksytty osa antiikin talouselämää ja perhekuntien rakennetta, ja roomalaisessa maailmassa se oli läsnä kaikkialla, koska orjat toimivat kaikenlaisissa tehtävissä ja ’ammateissa’: he eivät olleet pelkästään työläisiä, vaan aivan yhtä usein käsityöläisiä, yksityisopettajia, kirjureita, taiteilijoita, viihdyttäjiä valtion virkamiehiä, hallintomiehiä, arkkitehtejä ja niin edelleen. Orjan yhteiskunnallinen asema oli lyhyesti sanoen yksi ihmiselämän vakiintuneista tosiasioista.” 

Rooman vallan aikaisessa orjuuskäytännössä oli toki vaihtelevuutta alueittain (kaupunkiorjilla oli yleensä paremmat oltavat kuin maaorjien) ja jopa perheittäin. Se ei missään tapauksessa ollut ihanteellinen asioiden tila, jonka perään olisi mitään syytä haikailla. Se oli kuitenkin lähtökohtaisesti aivan erilainen ilmiö kuin Uuden maailman orjuus.

On totta, että Amerikan Yhdysvaltojen orjuuskäytäntöä perusteltiin muun ohella myös uskonnollisesti Raamatulla (tähän kysymykseen palaan toisessa artikkelissa tuonnempana). Tästä huolimatta se poikkeaa merkittävästi siitä antiikin ajan orjuudesta, joka ympäröi Uuden testamentin kirjoittajia kaikkialla. Siksi on karkea virhe kritisoida Uutta testamenttia ja kristinuskoa tästä myöhäisestä näkökulmasta käsin.

Tarkastelen seuraavassa näiden kahden välisiä eroja. Vertailun avulla on helpompi ymmärtää miksi Uuden testamentin suhtautuminen orjuuteen ei ollut yksiselitteisen torjuva (käsittelen Vanhaa testamenttia tuonnempana toisessa artikkelissa). 

Brian J. Dodd (PhD., University of Sheffield) esittää kirjassaan The Problem With Paul (IVP, 1996) oheisen valaisevan taulukon (s. 87-.89) Amerikan Yhdysvaltojen ja antiikin orjuuskäytäntöjen eroista. 

Missään tapauksessa antiikin orjuusinstituutio ei ollut ihanteellinen ratkaisu. Orjuus ei koskaan ole sitä. Sitä ei myöskään Uudessa testamentissa aseteta tavoiteltavaksi asioiden tilaksi. Päinvastoin. Meillä ei Uudessa testamentissa olevan Jumalan sanan valossa ole mitään syytä pyrkiä toisintamaan tätä antiikin ajan yhteiskuntaan kuulunutta järjestelmää.

Mutta ymmärtääksemme Uuden testamentin suhdetta siinä mainittuun orjuuteen oikeassa valossa meidän on, Doddia jälleen lainatakseni, pidettävä mielessämme, että orjien asemassa oli Paavalin aikoihin tapahtumassa parannuksia. Isäntien velvollisuudet ja orjien oikeudet olivat lisääntymään päin, yleinen paheksunta isäntien mielivaltaa kohtaan (josta Paavalin käsky isännille olla ”uhkailematta” orjiaan saattaa olla heijastusta) kasvamassa. 

Dodd toteaakin lopuksi:

Lukiessamme Paavalin kommentteja orjuudesta, meidän tulee muistaa orjien parantuvat olosuhteet ja se, että orjuus oli usein väliaikaista. Lisäksi meidän on muistettava, että monet Paavalin kuulijoista olivat valinneet orjuuden keinona parantaa sosiaalista asemaansa ja mahdollisuuksiaan. Meidän tulee pyrkiä niin paljon kuin mahdollista kuromaan umpeen tulkinnallista kuilua [oman aikamme] ja Paavalin välillä ja sysättävä mielestämme syrjään Pohjois-Amerikan orjuusjärjestelmä, joka oli merkittävällä tavalla erilainen.

Ensimmäisessä kirjoituksessa käsittelin orjuutta Uuden testamentin valossa. Tuonnempana jossain toisessa kirjoituksessa paneudun lähemmin orjuuteen Vanhassa testamentissa ja Amerikan Yhdysvaltojen orjuusinstituution puolesta käytettyihin uskonnollis-raamatullisiin argumentteihin. Kuten tullaan huomaamaan Amerikan Yhdysvaltojen orjuus, vaikka sitä perusteltiin Raamatulla, oli käytännössä vastoin jopa Vanhan testamentin säädöksiä ja perustui enemmänkin siihen ajatukseen, että koska orjuutta kerrotaan esiintyneen Vanhassa liitossa ja sen pyhien elämässä ei kyseessä voi olla synti Jumalan silmissä. Mielenkiintoinen ajatus. Mutta kestääkö se todella lähempää tarkastelua, siihen palaan tuonnempana. 

----- 

Lue myös: 

• Orjuus ja Uusi testamentti - Orjuus, kristinusko ja Raamattu, osa1

Orjuus ja Uusi Testamenti - Orjuus, kristinusko ja Raamattu, osa 1

Jotkut muistavat ehkä vanhan klassikkoelokuvan BEN HUR. Se on kertomus juutalaisesta miehestä, joka väärin syytettynä joutuu rangaistuksena kaleeriorjaksi. Pelastettuaan korkea-arvoisen roomalaisen sotilasupseerin merihädässä, Charlton Hestonin esittämä Juda ben-Hur kohoaa orjana korkea-arvoiseen asemaan pelastamansa upseerin hovissa. Lopulta senaattoriksi urallaan edennyt roomalainen adoptoi Ben Hurin lailliseksi pojakseen ja antaa hänelle perimysoikeuden asemaansa ja omaisuuteensa. Sekä tietysti vapauden. Vaikka kyse on elokuvasta kuvaus on historiallisesti totuudenmukainen.

Poleemisissa kristinuskon vastaisissa kirjoituksissa vedetään aika ajoin esiin kysymys Raamatun suhtautumisesta orjuuteen. Samassa yhteydessä Raamattunsa vakavasti ottavia helposti moititaan epäjohdonmukaisuudesta: Jos he kerran ottavat Raamattunsa niin "kirjaimellisesti" miksi he eivät sitten yhtä hyvin pidä orjia?

Tämä on helppo, mutta asiantuntematon tapa antaa kristinuskolle ja kristityille nykyajan näkökulmasta käsin omahyväisen hurskastelevia iskuja ”vyön alle”. Etenkin, kun arvostelija usein sotkee antiikin orjuuden historiassa myöhemmin esiintyneen Amerikan Yhdysvaltojen orjuuskäytännön kanssa. 

Uuden testamentin ja kristittyjen suhtautuminen orjuuteen 

Uuden testamentin suhtautumista orjuuteen on pidetty myönteisenä.  Ja sitä se varmasti onkin ainakin siinä mielessä, että orjuutta ei yksiselitteisesti tuomita. Uuden testamentin kirjoittajat eivät myöskään pyrkineet kumouksellisesti muuttamaan vallitsevia yhteiskunnallisia olosuhteita, koska evankeliumi ei ollut poliittinen ohjelma. Oli tämä sitten luettava nykylukijan mielestä alkukristittyjen ansioksi tai syyksi, niin, siinä missä monet moittivat nykykristittyjä päinvastaisesta, alkukristillinen seurakunta ainakin osasi pitää uskonnon ja politiikan erillään.

Orjuus ei ollut Uuden testamentin keksimä tai käskemä instituutio. Uusi testamentti ei käske hankkimaan orjia tai muutenkaan anna määräyksiä orjuuteen liittyen. Sen orjuutta koskevat lausunnot ovat lähes poikkeuksetta yleisiä kristillis-eettisiä ohjeita kuuliaisuudesta, nöyryydestä, rehellisyydestä ja uskollisuudesta, joita pidettiin muutenkin evankeliumin julistusta varjelevan yhteiskuntarauhan kannalta tärkeinä. Samoja periaatteita, jotka koskivat kaikkia kristittyjä vaikkapa suhteessa esivaltaan.

Uusi testamentti ei missään kiellä orjien vapauttamista Jumalan tahdon vastaisena. Sen sijaan Uusi testamentti suhtautuu myönteisesti orjien vapauttamiseen silloin kun sellainen oli mahdollista. Orjuutta ei missään tarkastella osana Jumalan alkuperäistä luomisjärjestystä, joka instituutiona olisi siksi säilytettävä koskemattomana. Pikemminkin orjuus kristillisessä julistuksessa liitetään lankeemuksen jälkeiseen todellisuuteen, josta Kristus tuli vapauttamaan meidät siihen vapauteen, joka alun perin luomakunnassa vallitsi. Evankeliumi oli siten pohjimmiltaan kertomus synnin orjuuteen joutuneista, jotka Kristus ostaa vapaaksi verensä lunnashinnalla.   

”Jokainen, joka syntiä tekee on synnin orja. Mutta orja ei pysy talossa iäti; Poika pysyy iäti. Jos siis Poika tekee teidät vapaiksi te tulette todellisesti vapaiksi”, sanoi Jeesus (Joh. 8:34-36). Tämän vuoksi, vaikka Paavali yhtäältä kehotti kaikkia, orjia ja vapaita, naimisissa olevia ja naimattomia, pysymään siinä yhteiskunnallisessa asemassa, jossa hän oli kristityksi tullut, hän opasti korinttilaisia: ”Te olette kalliisti ostetut: Älkää olko ihmisten orjia” (1 Kor. 7:23). Ja galatalaisille hän kirjoittaa: ”Ei ole tässä juutalaista eikä kreikkalaista, ei ole orjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista; sillä kaikki te olette yhtä Kristuksessa Jeesuksessa” (Gal. 3:28).  Paavali tuomitsee orjiin kohdistuvan henkisen väkivallan (puhumattakaan fyysisestä) ja kieltää isäntiä edes ”uhkailemasta” orjiaan, koska orja ja isäntä ovat tasavertaisia saman Herran edessä, joka tuomitsee yhtäläisesti ”henkilöön katsomatta” (Ef. 6:9).

Tästä kaikesta johtuen, vaikka kristityt eivät ymmärtäneet panna toimeen nykyaikaisen marxilaisen dialektiikan ja sosialidemokraattisen tasa-arvoihanteen mukaista yhteiskunnallista vallankumousta oli kristillisen seurakunnan suhde orjiin (kuten naisiinkin) heti alusta alkaen toisenlainen kuin ympäröivien pakanoiden parissa. Tämä johtui juuri kristinuskon evankeliumin sisältämästä vallankumouksellisesta sisällöstä. David Bentley Hart osoittaa kirjassaan Ateismin harhat (Perussanoma, 2009), että kristinusko antoi orjille jotain mikä heiltä enemmän tai vähemmän puuttui ennen kristinuskoa: Täyden ihmisarvon ja ihmisyyden. Antiikin aikana orjien oli muodostettava omia uskonnollisia yhteisöjään, sillä heillä ei ollut pääsyä isäntiensä kultteihin, vaikka ehkä saattoivatkin olla muuten saman uskonnon harjoittajia. Kristityt sen sijaan ”ottivat vastaan yhtä lailla miehiä ja naisia, vapaita ja orjia, ja velvoittivat heidät viettämään jumalanpalveluksia yhdessä”, Hart toteaa. Tämä oli radikaalia. 

Varhaiskristityt seurasivat sittemmin Kristuksen esimerkkiä konkreettisesti ja ostivat toisinaan orjia vapaaksi joko yksityisten lahjoitusten turvin tai tarkoitusta varten kerätyillä seurakunnan kohlehdeilla. Näissä merkeissä varhaiskristillinen 1 Kleemensin kirje ylistää orjia vapaaksi ”lunastaneita” kristittyjä heidän suurista uhrauksistaan.

Myöhempinä vuosisatoina kristillinen teologia kehittyi Uuden testamentin yleisistä iduista kokonaisvaltaiseksi orjuuden vastaiseksi teologiaksi. Maailman kenties johtavin sosiologi Rodney Stark huomauttaa kirjassaan Victory of Reason siitä vähemmän tunnetusta tosiasiasta, että viimeistään 900-luvulle tultaessa orjuus oli kristillisen teologian vaikutuksesta käytännössä hävinnyt kristillisestä Euroopasta. Myöhemmin, orjuuden nostaessa päätään uudestaan vaikkapa Etelä-Amerikassa, paavit julkaisivat orjuuden tuomitsevia kirkonkirouksia. Se, että niitä ei noudatettu, johtui paljolti siitä, ettei paavin hengellinen arvovalta tuolloin painanut paljoakaan Espanjan hovissa, jossa maalliset rikkaudet merkitsivät taivaallisia enemmän. 

Tässä kirjoituksessa olen käsitellyt lyhykäisesti orjuutta Uuden testamentissa valossa. Seuraavassa osassa tarkastelen lähemmin Amerikan Yhdysvaltojen ja antiikin orjuuskäytäntöjen virheellistä rinnastamista toisiinsa.

------------

Lue myös: 

• Amerikan orjuus ja antiikin orjuus eri asioita (Orjuus, kristinusko ja Raamattu, osa 2)

Miesparien siunaaminen - Onko kirkko keskiajalla siunannut homopareja?

Toisinaan vaikkapa netin keskustelupalstoilla voi lukea väitteen, että kristillinen kirkko on keskiajalla siunannut samaa sukupuolta olevia miespareja, kunnes suhtautuminen myöhemmin 1000-luvulla jyrkkeni. Tässä yhteydessä viitataan usein keskiaikaisiin kirkollisiin rukousteksteihin, joiden oletetaan viittaavan tällaisen käytännön olemassaoloon. Onko kirkko siis joskus suhtautunut suvaitsevasti homosuhteisiin, peräti siunannut sellaisia? Tämä olisi todellinen uutinen. Tosiasiat puhuvat kuitenkin toista.

Olin jo alkanut kirjoittaa aiheesta blogilleni, kun asia nousi tuoreella tavalla ajankohtaiseksi Helsingin Sanomissa ilmestyneen artikkelin myötä, joka oli otsikoitu sanoin ”Miespareja on siunattu liittoon jo keskiajalla” (HS verkkolehti 4.8.2011). Jutussa kerrotaan Itä-Suomen yliopiston historian professori Jukka Korpelan tuoreesta kirjasta Miesparin siunaaminen, johon on koottu muinaisserbiaksi ja Bysantin kreikaksi kirjoitettuja rukouksia 900-luvulta 1300-luvulle. Hesarin jutulla on jo ainakin 4000 Facebook tykkääjää. Asia aivan ilmeisesti kiinnostaa monia.

On sinänsä arvokasta ja hyödyllistä, että suomalainenkin lukija pääsee tutustumaan omalla kielellään vanhaan kirkolliseen rukousperinteeseen. Siitä ei voi olla mitään vahinkoa. Eri asia on kestävätkö teksteistä esitetyt tulkinnat kriittistä tarkastelua vai ovatko ne vain nykyihmisen omien toiveiden ja kaipausten heijastamista ajassa taaksepäin vanhoihin teksteihin.

Korpelan esille nostamissa rukousteksteissä ei näet ole mitään uutta tai ihmeellistä. Uusi ei myöskään ole tulkinta, jonka mukaan nämä tekstit paljastaisivat kirkon suhtautuneen myötämielisesti homojen siunaamiseen keskiajalla.

Hesarin jutusta saa sellaisen käsityksen, että Korpelalla itsellään ei ole mitään missiota eikä hän itse ota kantaa siihen miten tekstit tulisi ymmärtää. Hän vain haluaa osoittaa, että tämmöistäkin on historiassa ollut. Johtopäätöksien teko jää toisille. Tämä väite olisi uskottavampi jos jutun edellisillä riveillä ei olisi kerrottu idean kirjasta syntyneen syksyllä, jolloin homokeskustelu oli kuumimmillaan ja jos kirjan otsikko olisi joku muu kuin johdatteleva ”Miesparien siunaaminen”.

Epäilyttävää

Vanhojen rukoustekstien homoteologinen tulkinta ei kuitenkaan kestä historiallista tarkastelua. Pikemminkin se herättää epäilyksen heti kättelyssä:

Miksi ihmeessä keskiaikainen bysanttilainen kirkko olisi siunannut samaa sukupuolta olevia homoseksuaaleja pareja avioliittoon samaan aikaan jolloin bysanttilainen kirkkolaki tuomitsi homoseksuaalisesta käyttäytymisestä usean vuoden mittaiseen katumusrangaistukseen?

It makes no sense.
 
Mutta ymmärtääksemme mistä on ja mistä taas ei ole kysymys on syytä astua yksi askel taaksepäin ja selvittää mistä keskiaikaisten rukoustekstien homoteologinen tulkinta on peräisin ja mistä teksteissä on kyse.

John Boswell ja epäonnistunut yritys kirjoittaa historiaa uudestaan

Sekä idän että lännen kirkoissa tunnettiin keskiajalta periytyvä ns. veljeksi tekemisen (kreik. adelfopoiesis) riitti, jossa pappi lukee erityisen siunausrukouksen ja liittää siten kaksi (mies)ystävää hengellisesti toinen toisiinsa.

Näihin teksteihin kiinnitti huomiota Yalen yliopiston professori ja historioitsija John Boswell viimeiseksi jääneessä kirjassaan (1994) Same-sex Unions in Premodern Europe. Hän esitti tällaisista kirkkojen hyvin tuntemista ystävyysliitoista revisionistisen tulkinnan, joka vähintään epäsuorasti antoi ymmärtää, että kirkko oli niissä siunannut homoliittoja ja homosuhteita.

Boswellin tulkinta on kuitenkin tyrmätty historiantutkijoiden toimesta väkinäisenä ja epähistoriallisena.

Mainittakoon vaikkapa bysanttilaisen avioliittoteologian ja kanonisen lain asiantuntija (jota Boswell siteeraa kirjassaan kolmasti) Patrick Viscuso. Hän kritisoi Boswellin tulkintaa terävästi otsikoidussa artikkelissaan Epäonnistunut yritys kirjoittaa historia uudelleen (Failed Attempt To Rewrite History, New Oxford Book Review).

Viscuso osoittaa Boswellin tulkinnan historiallisesti kestämättömäksi. Ystävyysliitoilla ei ollut mitään tekemistä "miesten välisten liittojen" kanssa millään nykykeskustelun kannalta relevantilla tavalla. Boswell, jopa kääntää tekstejä paikoin väärin saadakseen ne sopimaan agendaansa. Viscuso korostaa muun muassa, että adelfopoiesis riitin ja avioliiton solmimisen välillä oli merkittäviä eroja. Avioliiton solmiminen keskiaikaisessa kirkossa oli useampivaiheinen prosessi (kihlaus, avioliittosopimuksen laatiminen, vihkiminen kruunauksineen). Vanhemmat ja sukulaiset osallistuivat kiinteästi avioliiton solmimisen jokaiseen vaiheeseen. Adelfopoiesis sen sijaan sisälsi vain siunausvaiheen elementit ja oli ainoastaan kahden henkilön, useimmiten miesten, keskinäinen siunaushetki. Tällainen veljeksitekeminen synnytti heidän välilleen ”hengellisen veljeyden" (pneumatikous adelfous).

Viscuso tähdentää myös ystävyysliittoja käsittelevien tekstien asiayhteyttä bysanttilaisissa teksteissä. Vastoin Boswellin väitteitä ystävyysliittoja käsitellään usein adoptiota - ei avioliittoa – käsittelevien tekstien yhteydessä. ”Veljeksi ottaminen / adoptointi” synnytti siten suhteen, joka poikkesi avioliitosta. Toisissa yhteyksissä se rinnastetaan kummin ja kastettavan väliseen hengelliseen suhteeseen. Viscuso pitää lisäksi merkillisenä sitä, että, mikäli Boswellin tulkinta pitäisi paikkansa ja kyse olisi ollut avioliittoon rinnastettavasta vihkimisestä ja liitosta, kirkolla ei kuitenkaan ollut minkäänlaisia säädöksiä ystävyysliiton purkamisesta niin kuin sillä oli säädöksiä avioliittojen purkamisesta. Tämä entisestään korostaa sitä, ettei kyse lainkaan ollut avioliittoon rinnastettavasta riitistä.

”Boswellin yritys todistaa bysanttilainen adelfopoiesis eräänlaiseksi avioliiton muodoksi epäonnistuu siksi, että hänen tutkimuksensa esittää historiallisia tosiasioita ja tapahtumia irrotettuna asiayhteydestä”, Viscuso kritisoi. ”On totta, että adelfopoiesis tavallaan liitti kaksi henkilöä toisiinsa, mutta tämän instituution rinnastaminen avioliittoon edellyttää sellaista näkökulmaa ja asiayhteyttä, joka oli vieras bysanttilaiselle kirkolle”.

Huonoa historiantutkimusta

”Mitä tahansa nämä tekstit ovat, ne eivät ole avioliittoseremonioita koskevia tekstejä,” toteaa myös historioitsija Brewnt D. Shaw (Lethbride University) omassa arviossaan A Groom of One’s Own. Hänkin moittii Boswellia adelfopoiesis tekstien tendenssimäisen harhaanjohtavista käännöksistä sekä tulkinnoista, jotka menevät ylitse todistusaineiston.

Näissä liturgisissa teksteissä korostetaan, että siunauksen osapuolet liittyvät toisiinsa ”ei luonnon vaan uskon ja hengen sitein”. Heille rukoillaan ”puhtautta kaikesta liasta ja epäpuhtaudesta” sekä voimaa rakastaa toisiansa aiheuttamatta ”pahennusta”. Itse teksteissä, joita Boswell käsittelee ei Shawn mukaan ole mitään sellaista viittausta, jonka perusteella tuon ajan ihmiset olisivat nähneet niiden rinnastuvan avioliittoon. Eikä niistä löydy rinnastuskohtaa edes nykyiseen avioliittoon.

Tähän yhteyteen voidaan vielä mainita kristinuskon historiaan erikoistunut teologian apulaisprofessori Robin Darling Young Amerikan katolisesta yliopistosta. Artikkelissaan Homoavioliitto: Kirkkohistorian uudelleen kuvittaminen (Gay-Marriage: Reimaging Church History). Young aloittaa artikkelinsa kuvauksella, jossa hän itse eräällä Lähi-idän matkallaan sai Syyrian kirkossa naispuolisen tutkijakollegansa kanssa adelfopoiesis siunauksen. Pelkästään kokemuksensa valossa Young pitää riitin homoteologista tulkintaa merkillisenä.

Boswellin markkinoiman teorian historiallisia ansioita Young pitää kuitenkin erityisen epäonnistuneina ja toteaa analyysinsä lopuksi: "Kaiken kaikkiaan [Boswellin] kirja ei onnistu saavuttamaan tavoitettaan … Pikemminkin kirjoittajan kivuliaan väkinäinen pyrkimys valjastaa kirkkohistoria suosimansa homoseksuaalisen asian tueksi epäonnistuu suorastaan nololla tavalla."

Otin yhteyttä sähköpostitse professori Youngiin viime vuonna. Pyysin häneltä haastattelua artikkelin tiimoilta. Hän kieltäytyi kohteliaasti todeten 17.10.2010 päivätyssä sähköpostissa (joka on tallella): "Minä vastustan huonoa historiantutkimusta, en homoavioliittoja. En ole tästä aiheesta käytettävissä haastattelua varten.  R. D. Young.“ (”I am opposed to bad history, not gay marriage. I would not be available for interview on this subject.”).

Riippuu mitä ”miespari” tarkoittaa

On siis totta, että keskiajan kirkossa oli olemassa käytäntö ja siunauskaava ”miesparien” ”liitoille”. Nämä sanat on kuitenkin syytä laittaa lainausmerkkeihin. Adelfopoiesis siunauksessa ei siunattu homoseksuaaleja pareja, eikä siunauksen osapuolia sen kautta ymmärretty liitettävän avioliitonomaiseen homosuhteeseen. Veljeysliiton synnyttämä suhde oli hengellinen, ei seksuaalinen tai aviollinen.

Pikemminkin kyseinen siunaus on mahdollista tulkita aivan päinvastoin kuin Boswell ehdottaa: Kirkon siunaus kahden toisilleen tärkeän ystävän kohdalla oli (muun ohella) tarkoitettu hälventämään vääränlaisia epäluuloja heidän suhteensa luonteesta. Tämä käy ilmi tekstien sanavalinnoista, joissa korostetaan, ettei kyse ole liittymisestä toisiin ”luonnon sitein”, vaan hengellisesti ja Pyhän Hengen välityksellä, sekä korostamalla yhteisen rakkauden (agape) puhtautta sekä kehottamalla karttamaan "pahennusta". Keskiaikaiset kirkonmiehet eivät olisi adelfopoiesis rukouksia lukiessaan ymmärtäneet siunaavansa homoseksuaalisessa suhteissa eläviä miespareja ja heidän yhteiselämäänsä, jonka kirkko tuohon aikaan selvästi tuomitsi kirkkolaissa.

Teksteille annettu homoeroottinen tulkinta on siten nykykeskustelun heijastamista sellaisiin teksteihin, joilla ei omassa historiallisessa asiayhteydessään ollut mitään tekemistä homoseksuaalisten suhteiden tai samaa sukupuolta olevien homoparien avioliittoon vihkimisen kanssa.

Paljon melua tyhjästä

Vuonna 1994 AIDSiin kuolleen John Boswellin revisionistinen tulkinta keskiaikaisista ystävyysliitoista jäi elämään liberaalissa homoteologisessa argumentoinnissa. Siihen törmää toisinaan vähän eri muodoissa eri yhteyksissä (kuten keskustelupalstoilla Wikipediasta poimittuina kuin yleisesti tunnettuna itsestäänselvyytenä). 

Samaa sukupuolta olevien parien siunaamisesta käytävän keskustelun ollessa kuumimmillaan Korpelan kirja löytää otollisen ja kiinnostuneen lukijakunnan, kuten tuhansiin noussut ”tykkääjien” määräkin osoittaa. Kirja herättää huomiota kuitenkin lähinnä vain siksi, että adelfopoiesis rukoukset tulevat nyt Korpelan kirjan myötä ensimmäistä kertaa - sikäli kun tiedän - myös suomenkielisen lukijan ulottuville. Niiden saaminen suomeksi on toki itsessään arvokasta ja hyödyllistä, kuten alussa totesin.

Nykyisessä vahvasti esiladatussa keskusteluilmapiirissä tekstit eittämättä tekevät vaikutuksen ensikertalaisiin lukijoihin, jolta puuttuu tarvittava ymmärrys tekstien asianmukaisesta historiallisesta asiayhteydestä ja asianmukaisesta tulkinnasta. Niissä esiintyvät sanat "siunaus", "liitto" ja viittaus mies pareihin tulevat tulkituksi nykykeskustelusta käsin tavalla, joka oli niiden alkuperäisessä historiallisessa tilanteessa täysin vieras.

Korpelalta olisi historioitsijana tässä suhteessa kenties voinut odottaa tekstien selkeämpää asettamista historiallisiin kehyksiinsä eikä vain niiden ilmeisen tarkoitushakuista pudottamista keskelle kuuminta seksuaalipoliittista keskustelua. Johdattelevasti otsikoitu kirja ei näet kaikesta huolimatta tuo mitään uusia tutkimuslöytöjä pintaan ja onnistuu siten ainoastaan lämmittämään uudelleen suomalaiseen populaarikulutukseen Boswellin täystyrmäyksen saaneen tulkinnan.

Kirkko ei ole keskiajalla, eikä muulloinkaan, siunannut samaa sukupuolta olevia homoseksuaaleja pareja avioliittoon taikka avioliitonomaisiin suhteisiin. Kirkko on johdonmukaisesti torjunut tällaiset suhteet sen itseymmärryksen ja teologian valossa Jumalan tahdon vastaisiksi.

------------------

Aiemmin aiheeseen liittyvää tällä blogilla: 

• Sukupuolineutraali avioliitto - Miksi ei?
• YLEn homoilta aiheutti ennätyksellisen erovyöryn kirkosta - ja muuta palautetta
• YLEn homoilta ja Päivi Räsäsen ajojahti mediassa
• Kirkon sisällissota - Vantaan Sanomista poimittua
• Kiirettä pitää - homokeskustelu jatkuu 
• Myytti homouden synnynnäisyydestä - mitä tiede sanoo? 
• Jos kaksi rakastaa toistaan...  Entä jos kolme?
• Arkkipiispa Paarman sateenkaariargumentit eivät vakuuta
• Nissisen homoteologiset argumentit eivät kestä 
• Homoseksuaalisuus - luonnollista, luonnon vastaista?  
  
• Homokeskustelu heiluttaa nyt herätysliikkeitä
• Mitä eroa on sukupuolella, rodulla ja sukupuolisella suuntautuneisuudella?
• Ihmisen ja koiran avioliitto - Keskustelu homoadpitosta kiihdytti mieliä eduskunnassa
• Kristittyjen rinnastaminen natseihin on loukkaavaa